Eestlaset naaberit

Sukulaiskansamme ja eteläinen naapurivaltiomme Viro juhli alkutalvesta valtiollisia satavuotisjuhliaan. Omista juhlistamme juuri toipuneina me suomalaiset otimme mielellämme osaa näihin juhliin.

Peilaamme monissa kohdissa omaa historiaamme Viron vaiheisiin ja sen 50 vuotta ’pakastettuna’ olleeseen itsenäisyyteen. Meillä on paljon yhteistä ja kuitenkin niin paljon eroavaisuuksia, että se tekee naapureistamme monella tavalla kiinnostavia.

Meri on yhdistänyt suomalaiset, ruotsalaiset ja virolaiset jo ammoin, valtiollisista rajoista riippumatta. Toisille se vain on nimeltään Itämeri, toisille Lännenmeri. Yhä vielä Suomen lounaiskolkassa asuvien on murteensa pohjalta helpointa ymmärtää virolaisten puhetta. Historiassa oli myös lyhyehkö vaihe, jolloin me kaikki kuuluimme Ruotsin valtakuntaan; virolaisille siitä jäi ainakin sanonta ’vanha hyvä Ruotsin aika’.

Itämerta ristiin rastiin kulkivat monet valloittajat ja elintilan laajentajat: välillä hyökkäsi tanskalainen, välillä saksalainen, välillä venäläinen. Suomesta tuli tunnetusti yli 700 vuodeksi osa Ruotsin valtakuntaa ja ruotsalaista kulttuuripiiriä, Viro puolestaan oli likimain saman aikamäärän tiukasti saksalaisessa otteessa. Viimein päädyimme sitten kummatkin tsaarien syleilyyn.

Virolaisista kirjailijoista muistan jo kouluaikoina luetetut Aino Kallaksen ja Hella Vuolijoen, jotka kumpainenkin olivat tavallaan sekä suomalaisia että virolaisia. Sitten tuleekin vuosikymmenien tauko ilman ainuttakaan kosketusta eteläisen naapurimme kirjallisuuteen. Vasta 1990-luvulla löysin Jaan Krossin valtavan, vanhanajan perheraamattuakin isomman ’Uppiniskaisuuden kronikan’ ja hänen monet muistelmateoksensa. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kuvaamat tuskalliset kohtalot Neuvostoliiton murjomassa maassa tulivat tutuiksi 2000-luvun alkuvuosina. Tässä Kirjatarhassa olen aiemmin kirjoittanut ainakin Ene Mihkelsonin ’Ruttohauta’ kirjasta ja Ilmar Taskan ’Pobeda 46’ teoksesta, jotka molemmat jättivät vahvan ja  epämiellyttävän tunteen. En kai olisi oikeastaan halunnut tietää, että ihmiset joutuivat kokemaan sellaista. En pysty uskottelemaan itselleni, että kirjat ovat vain fiktiota.

Nyt Viron juhlavuoden innostamana koetin etsiä luettavaan kolmikkooni melko uusia virolaisen kirjallisuuden käännöksiä ja päädyin otokseen, jonka kirjat ovat ilmestyneet suomeksi 2011, 2012 ja 2015. Sisällöltään ne eivät kuitenkaan aivan ’uusinta uutta’ edusta, kuten pian näemme.

Ajat muuttuvat – mikä ei?

Vanha ja arvostettu Jaan Kross kirjoitti viimeiseksi jääneessä kirjassaan ’Tahtamaa’ (2007, suomennettu 2012) toimittajasta, joka koettaa saada jotain järjestystä elämäänsä tilanteessa, jossa kaikki entiset kuviot ovat muuttuneet. 

Valtio ja yhteiskunta on toisenlainen, työpaikalla puhaltavat uudet tuulet ja ennen kaikkea sekava yksityiselämä ex-vaimoineen, rakastajattaren ex-miehineen ja avioerossa täysin tuntemattomaksi jääneen oman pojan tapaamisineen saa päähenkilön haparoimaan jotain uutta kiintopistettä. Olisiko se vanhan ’porvarillisen’ valtion aikana suvulle kuuluneen Tahtamaan tilan omistusoikeuden vaatiminen? Nyt vanhoja kotitiloja voi anoa takaisin, jos vain riittävää näyttöä ja byrokraattista sinnikkyyttä löytyy.

Uusi aika tuo heti myös ’uudet ihmiset’. Salkku kädessä kulkevat ’bisnesmiehet’, joilla on suhteita ja ’melkein varma rahoitus’ loistavalle idealle: mutakylpylä Tahtamaalle, siitä tulee menestys!

Vaikka päähenkilö on toimittaja, ei kirjailija, ja vaikka hänen nimensä on Abel Haljand eikä Jaan Kross, tuntuu hänen ajatusmaailmansa ja tapansa tarkkailla ympäristöään hyvin paljon samalta kuin Krossin muistelmateoksissa.

Kuinka tässä uudessa järjestelmässä ’voidellaan’ byrokratiaa? Sitä pitää kai tässäkin yhteiskuntamallissa harrastaa? Keitä pitää tuntea ja mihin vanhoihin suhteisiin kannattaa nyt vedota? Enää ei auta olla Gorbatshovin lähimmän miehen vävyn kalakaveri, mutta jos isä oli aikoinaan lyseossa samalla luokalla kuin nykyinen maaherra, saattaa Tahtamaan kartta sittenkin vielä löytyä arkistosta ja tuhansien hakemusten pinossa oma paperi välttyä katoamiselta. 

Kaikki ovat jälleen tasa-arvoisia, jotkut vain tasa-arvoisempia kuin toiset.

Totuuksia on useampia

Enn Soosaar oli virolainen kirjallisuudentutkija, kääntäjä, yhteiskunnallinen keskustelija ja kannanottaja, viimeisinä aikoinaan lähes ’kansallinen omatunto’. Soosaar kuoli vuonna 2010. Hänen 2008 ilmestyneen kirjansa ’ Viron nurinkurinen vuosisata’ suomenkieliseen käännökseen vuodelta 2011 on esipuheen kirjoittanut peräti tuolloinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Soosaar kuvaa oman isoisänsä ja isänsä vaiheiden kautta koko Viron valtiollista ja yhteiskunnallista historiaa. Henkilökohtaiset muistelmat sekoittuvat laajempaan analyysiin; kuinka koulunkäynti avasi polkuja sosiaaliseen nousuun ja kuinka näin syntyvä sivistyneistö aktivoitui myös poliittisesti.

Soosaarin isä oli luterilaisen seurakunnan pappi ja merkittävässä asemassa myös koko Viron kirkon hallinnossa. Kun nuoren Viron valtion hallinto alkoi luisua diktatuuriin ja pian sen jälkeen toisen maailmansodan koko kauheus vyöryi kahteen-kolmeen kertaan Viron ylitse, olivat kirkon edustajat erityisessä pinteessä. Soosaar ei mässäile kauheuksilla, vaan paremminkin väistelee niistä suoraan kertomista ja toistaa moneen kertaan, että hänen perheensä säästyi. Säästyi ihme kyllä ja säästyi kaikesta huolimatta. Ehkä mukana on myös hiukan ’pelastuneen syyllisyyttä’.

Soosaar kuittailee toiselle virolaiselle ’instituutiolle’ Jaan Krossille huomauttaen, että suosituissa muistelmakirjoissaan Kross yliarvioi ja liioittelee sekä omaa että kirjoissaan kuvaamiensa ystävien ja aikalaisten viisautta, kaukonäköisyyttä ja suoraselkäisyyttä.

Pahinta Soosaarin mukaan oli totalitarismin rituaalileikkien ja ’kaksoisajattelun’ pesiytyminen osaksi kansalaisten ’normaalia’ elämää. Siihen kasvoivat ja sitä tottuivat käyttämään kaikki 1950-luvulla ja sen jälkeen aikuistuneet sukupolvet.

’Meillä ei ole mitään hävettävää ’, Soosaar toistaa moneen kertaan. Silti hänen mukaansa ei pidä liikaa korostaa Viron kohtaloa ’olosuhteiden uhrina’, vaan muistaa ja pohtia myös sitä, että maasta löytyi merkittävä määrä myötäilijöitä valmiina toimimaan niin natsien kuin puna-armeijankin apuna. Jo ennen kuin heitä siihen pakotettiin. 

Se pitää muistaa, jottei se koskaan enää toistuisi.

Myrkky tappaa keskiajan Tallinnassa

Tanskalaiset maahantunkeutujat ehtivät perustaa Viron rannikolle oman pysyvän tukikohtansa, viroksi Taani linn eli tanskalaisten kaupunki, 1200 -luvun alussa. Suunnilleen sadan vuoden kuluttua tämä Tallinna siirtyi saksalaisen ritarikunnan omistukseen.

Indrek Hargla on 1970-luvulla syntynyt ja edelleen hyvin tuottelias virolainen kirjailija, jota luonnehditaan esittelyteksteissä tieteiskirjailijaksi. En tunne hänen muuta tuotantoaan, enkä ole varsinaisesti tieteiskirjojen ystävä, mutta tartuin innolla hänen dekkarisarjaansa apteekkari Melchiorista, joka ratkoo rikoksia 1400-luvun roomalaiskatolisessa Tallinnassa. Taas yksi dekkarisarja, jossa minua kiinnostaa enemmän kaikki muu kuin varsinainen rikos.

Ensin aioin ottaa käsittelyyn kirjan ’Oleviste viirastus’ eli siis kummitus, mutta sitten pääsyin kuitenkin teokseen ’Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka’, joka on vuodelta 2014 ja suomennettu 2015. 

Suomessa keskiajasta ei paljoakaan jälkiä ole, mutta Tallinnassa on yhä nähtävissä keskiaikaisia kivitaloja, muurinpätkiä, kivetyksiä ja muita kaupunkirakenteita, joita katsellessa voi päästää mielikuvituksensa laukkaamaan vaikkapa vuoteen 1432, jolloin apteekkari Melchior saa ratkottavakseen kuolemantapauksia keskellä dominikaanisen munkkiveljestön suurta Corpus Christi -juhlaa.

On luostari, on kauppiaiden ja käsityöläisten alakaupunki ja on muurien ulkopuolella hospitaali, jossa hoidetaan spitaalisia. On vanha apteekkari Melchior, sukunimeltään Wakenstede, joka on kotoisin suuresta saksalaisesta hansakaupunki Lyypekistä. Sinne hän lähettää poikansakin apteekkarin oppiin.

Kirja ei tuo mitään varsinaisesti uutta tämän lajityypin dekkareihin; me ’Ruusun nimen’ ja ’Munkinhuppu’ -sarjan lukeneet osaamme kyllä arvata, mitä aineksia vielä pitää tarinaan ilmaantua, ennen kuin loppuratkaisu häämöttää. Silti tämä on aivan mainiota historiallista viihdettä, jossa pahuus on etäännytetty sen verran kauas, ettei se enää ahdista.

Eipä Melchiorin tarvinnut etsiä tiedustelulaboratorioiden synteettisiä myrkkyjä: hullukaalia ja myrkkykatkoa löytyi joka taloudesta.

***

Suurten markkinoiden suosikit

Suomalaisen kulttuurin päivä on taas tältä vuodelta ohitettu ja keskustelua suomalaisen kirjallisuuden tilasta ja tulevaisuudesta on käyty sekä lehtien palstoilla että radiossa.

Kaikki valittavat, kuinka kirjakauppa käy huonommin vuosi vuodelta. Kustantajien ’politiikka’ muuttuu yhä ahtaammaksi: ei ole varaa – tai halua – kokeilla uusia nimiä ja uusia tyylejä, vaan koetetaan tiristää rahavirtoja entisistä lähteistä. Vanhat kirjailijat ja muut julkkikset dominoivat uutuuslistoja. Kirjailija kertoo miehestään, kirjailijan lapsi kertoo vanhemmistaan, julkkis kirjoittaa urheilijan elämäkerran, urheilija kertoo kollegastaan ja TV-julkkis paljastaa suosikkiruokareseptinsä.

Tässäkö ollaan ja mitään muuta ei voida? Että kun on tämä moneen kertaan todettu äärettömän pieni kielialue ja ne kutistuvat markkinat…

Tätä surkeutta paetakseni päätin katsoa, minkälaista tarjontaa löytyy niiltä ’todella suurilta’ markkinoilta. Iskin hakusanaksi ’englantilainen kirjallisuus’ ja sieltä eteenpäin pomppien päädyin listalle, jossa joku ’viisas’ raati oli listannut 2000-luvun ’merkittävimmät’ englanninkieliset romaanit. Siis englanninkieliset..huomasin vasta kolmikkoni valittuani, että ne kaikki olivatkin yhdysvaltalaisia. Jotenkin alitajuisesti kuvittelin haaviin tarttuvan myös jotain brittiläistä. Poimin näistä ’merkittävimmistä’ luettavakseni kolme suomeksi käännettyä teosta.

Näistä kolmesta tiesin etukäteen edes nimeltä vain Franzenin. Ei siis vanha Frans Mikael eikä edes uudempi julkkis Peter, vaan tämä Jonathan, josta muistin nähneeni kehuvia lehtiartikkeleja. Nytpä siis viimein katsoisin, minkälainen kirjoittaja hän on.

Tämänkertainen kolmikkoni on siis: Jonathan Franzen, Jennifer Egan ja Junot Diaz.

Vanhemmat ja lapset aina vaan

Jonathan Franzenin ’Muutoksia’ (The Corrections) on jo vuodelta 2001, suomeksi käännettynä vuodelta 2002, joten se ehtii nipin napin listaan 2000-luvun merkittävimmistä kirjoista. Varmaankin 2010-luvusta luodaan oma, jo toisenlainen listansa, mutta aivan epäilemättä tämä kirja ansaitsee maineensa.

Opus on paksu ja kertoo vanhenevista vanhemmista ja heidän kolmesta aikuistuneesta lapsestaan. Vanhempien suhteesta toisiinsa, vanhempien suhteista lapsiin, lasten suhteista vanhempiinsa ja lasten suhteista sisaruksiinsa. Ja vielä lasten suhteista vaihtuviin kumppaneihinsa ja puolisoihinsa. Kuulostaako tutulta, suorastaan tylsistyttävältä? Että tätä yhtä ja samaa, jota on puitu jo antiikin draamoista ja Shakespearen ajoista saakka.

Minkälainen on kenenkin lapsen paikka perheyhteisössä? Kuka huolehtii, kuka taas vetelehtii ja luistaa aina kaikesta? Kuinka lapset kokevat täyttävänsä vanhempien heihin kohdistamat odotukset? Kuka on vanhempien suosikki, teki hän mitä tahansa? Miksi? Kuinka kummassa samanlainen käytösmalli toistuu myös lasten suhteissa omiin kumppaneihinsa?

Tarina ei ole uusi, ei todellakaan. Mutta Franzen kirjoittaa hyvin. Hauskasti, oivaltavasti, terävästi. Pyrskähtelin nauruun lukiessani pitkin matkaa; en siksi, että tarina olisi niin hauska – se on enemmänkin haikea – vaan siksi, että Franzen kuvaa pienetkin asiat ja huomiot niin mainosti.

Välillä tuntuu, että tavaraa on kirjassa liikaakin. Aikuistuneiden lasten toilauksia; ihmissuhde- ja työpaikkasotkuja riittää niin, että alkaa epäillä, mihin kirjailija näillä kaikilla rönsyillä oikein tähtää. Lopulta lukija huomaa, että vähempikin olisi tarinan kannalta riittänyt, mutta ehkä kirjailija kirjoitti vain siitä ilosta, että tarina soljuu hyvin.

Kirjan keskipiste on kuitenkin vanha pariskunta ränsistyvässä talossaan keskilännen pikkukaupungissa. Perinteinen vahva perheenisä on hapertunut jo fyysisen ja henkisen suorituskykynsä viimeisille rajoille ja tyypillinen amerikkalainen perheenäiti pinnistelee pitääkseen kulissit ja perhekuvion kasassa. 

Franzen kuvaa oivaltavasti, kuinka monia tärkeitä asioita vanhemmat ja lapset pimittävät toisiltaan. Molemmilla on toki oikeus yksityisyytensä., mutta joskus se vaikeuttaa ymmärtämistä aika tavalla.

Kirjassa lapset pysyvät suhteessa vanhempiinsa ’lapsina’ niin kauan kuin suinkin voivat. Kuvion kääntäminen toisinpäin, vanhempien siirtyminen hoivattaviksi ja autettaviksi, ei käy todellakaan helposti. Hyvin toimeentuleva nelikymppinen poika laskuttaa äidiltä sentilleen hinnan niistä kuudesta ruuvista, joilla hän suurieleisesti ’raataen täällä lomallakin’ kiinnitti vanhempien suihkuun tukitangon. Toinen poika ei ilmaannu paikalle ollenkaan, monista lupauksista huolimatta. Hänellä on listassaan ennen vanhempiaan jo monia muita, joille tekemiään lupauksia hän ei pidä. Tytär laskee minuutteja, kuinka kauan hän ehtii olla kotona ennen kuin äidillä on jotain arvosteltavaa hänen tekemisissään.

Tasavertainen tavallinen aikuistenvälinen suhde vanhempien ja lasten välillä ei kai toteudu koskaan.

Elämä on sähläystä

Jennifer Eganin ’Aika suuri hämäys’ (2010, suomeksi 2012) on todellakin vähän hämäyksen oloinen. Alkuperäinen nimi ’A visit from the Goon Squad’ ei tee kirjaa yhtään sen selvemmäksi. Alku on tehokas ja mielenkiintoinenkin, mutta sitten tarina jotenkin hajoaa.

Se kai on sitten tarkoituskin. Kirja kertoo ’risteävistä ihmiskohtaloista’, takakansiteksti koettaa selventää.

Liikutaan musiikkibisneksessä; levy-yhtiö metsästää uusia bändejä ja punkkarit ja muut musiikintekijät koettavat pysyä ’vapaina’ ja ’omaperäisinä’ eivätkä ’myy itseään’ mutta toisaalta levytyssopimuksia ja rahaa tarvitaan. On villejä juhlia, vanhoja levy-yhtiön äijänräähkiä ja nuoria tyttöjä, jotka koettavat roikkua mukana hinnalla millä hyvänsä.

Äkkiä ollaankin 1970-luvulla jossakin Afrikan villieläinsafarilla. Muutaman luvun kuluttua ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin pyöritään Italian rannikon lomakohteessa. Palasilla on joku löyhä yhteys aiemmin mainittuihin henkilöihin aikaisemmassa tai myöhemmässä ajassa, mutta mitään selvää kehityskaarta niistä ei synny. Kaiken huippuna on kirjan loppuosassa power point-sivujen muotoon kehitelty tulevaisuuden teinitytön päiväkirja, joka ei tunnu liittyvän yhtään mihinkään. Paitsi siihen, että aika kuluu ja kaikki hiljalleen muuttuu. Ehkä tyttö on jonkun aiemmin mainitun henkilön jälkeläinen.

Lopulta kaikki henkilöt ovat ’kasvaneet aikuisiksi’ ja vanhimmat heistä kuolleet. Kaksi heistä koettaa vielä palata ’vanhoihin maisemiin’ ja soittaa jännittyneinä sen asunnon ovikelloa, jossa yksi heistä ennen asui.. mutta ei. Siellä asuu joku muu, joka on aivan nuori ja hiljattain muualta muuttanut.

Surullinen roolipeli

Kirjailija Junot Diaz on kuusivuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut dominicano, siis Dominikaanisesta tasavallasta syntyisin. Hänen kirjansa  ’Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä’ (2007, suomeksi 2008) kertoo omaa paikkaansa ja elämäänsä etsivästä Oscarista.

Kirjan alku oli minulle yhtä tuskaa. Että taasko pitäisi kuluttaa yhä lyhenevän elämänsä tunteja kirjaan, jossa nuori mies tuskailee, kun tytöt eivät tykkää hänestä ja hän on lihavakin ja pääsee sankariksi vain tietokonepeleissä ja roolihahmona. Hän on ihastunut koko ajan johonkin naapurintyttöön tai koulukaveriin, mutta ei saa vastakaikua. Miehen pitää olla macho, huutaa koko ympäristö kaiken aikaa, mutta Oscarilta se ei luonnistu. Vastaavia kehityskertomuksia on todellakin tullut nähtyä, luettua ja läpiselattua varmaankin jo sata, joten olen sitä mieltä, että minulle riittää. Tämän lajin jätän muille, olkaapa hyvät vaan.

Onneksi tarina sai uusia kierroksia, kun Oscar jäi sivummalle ja Diaz alkaa kehiä auki Oscarin sukua; esi-isä ja etenkin esiäitejä, joiden vaiheet kertaavat samalla Dominikaanisen tasavallan vauhdikasta, väkivaltaista ja surullista historiaa. Sukupolvet tuntuvat edistyvän aina hiukan, mutta kovin pitkälle ei kukaan pääse, vaan aina tulee fuku, kirous, tai toisen tulkinnan mukaan vain surkea yhteiskunnallinen tilanne, joka nielaisee ihmiset kuin pyörteeseen. Köyhyys, kapina, sotilaat, rikollisjengit, hullut diktaattorit. Kun yhdestä päästään, nostetaan valtaan toinen.

Yksi mahdollisuus on muuttaa pois; Yhdysvaltoihin. Sitä moni kokeileekin. Oscarin sisar tekee niin, ja Oscar myös, vähäksi aikaa. Kahden kulttuurin rajamailla asuminen tekee ihmisen vieraaksi molemmissa paikoissa. Onko sitten parempi olla surullinen, mutta kuitenkin hengissä?

Niin. Tällaiset kirjat ovat siis olleet myyntimenestyksiä ja kriitikkojen ylistämiä siellä ’suuressa maailmassa’. Hmmm…

***

Muiden maiden malliin

Suomalaisuuden ja Suomen itsetutkiskelu jatkuu. Itsenäisyyden satavuotisjuhlaa käsiteltiin koko mennyt vuosi ja sen perään tuli sisällissodan muistovuosi. Juuri käytyjen presidentinvaalien teemoissa toistui Suomen linja ja Suomen paikka maailmassa ja Suomen tulevaisuuden tavoitteet.

Meidän poloisten suomalaisten täytyy aina verrata itseämme muihin: naapureihin, entisiin isäntämaihin, tai niihin eurooppalaisiin unionikumppaneihin, joiden kanssa haluaisimme mielellämme olla ’samaa jengiä’. Vanhoilla ja suurilla mailla tilanne on toisenlainen: ei vietetä itsenäisyyspäivää kun itsenäisiä ollaan oltu ’aina’.

Juuri käydyt presidentinvaalimme olivat harvinaiset vaisut ja haaleat. Ei ollut kipinöivää keskustelua, ei yllätyksiä, ei sytyttäviä uusia kasvoja. Ehdokkaat olivat vanhoja ja harmaita ja valinta yhtä jännittävä kuin vanhainkodin Lucia-mummo -äänestys. Ehkä hyvä niin. Saimme jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta levottomassa ajassa. Seuraavissa vaaleissa tunnelma onkin varmasti toinen.

Jotakin uutta Suomenkin presidentinvaaleihin sentään saatiin: valitsijayhdistysten ehdokkaat. Puolueuskollisuus on mennyttä ja vakiintuneiden puolueiden ohella ehdokkaita ja uusia tuulia saattavat jatkossa tarjota mitä moninaisimmat ryhmittymät.

Tästä uudesta käytännöstä saatiin vahvasti esimakua viime kevään Ranskan presidentinvaaleista, jotka muutenkin olivat joka tavalla poikkeukselliset. Niistä oli todella kiinnostavaa lukea vähän enemmän ja syventää tilannekuvaa uutisotsikoiden takaa. Saksa puolestaan on vaikuttanut Suomen ja suomalaisten kohtaloihin vahvemmin kuin moni muistaakaan, ja nykyisessä EU-tilanteessa me taas kerran mielellämme peesaamme Saksaa, joten se kiinnostaa aina. Entäs mikä on aina vahvin Suomen ulkopolitiikkaan vaikuttava maa… Siinäpä siis tämänkertaisen kirjakattaukseni aiheet: Ranska, Saksa, Venäjä.

Mon Dieu, ennennäkemätöntä

Pitkäaikainen Ranskan kirjeenvaihtaja ja maan asiantuntija Helena Petäistö on kirjoittanut viime kevään presidentinvaaleista ja niiden ympärille syntyneestä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta mainion kuvauksen ’Ranska, Macron ja minä’ (2017). 

Ranska on viime vuosikymmeninä jäänyt suomalaisille vähän oudommaksi; kieltä osaa aika harva eikä kanssakäymisemme ole muutenkaan ollut kovin vilkasta kulttuurisuhteita lukuun ottamatta. Emme ole joutuneet ranskalaisten kanssa suoraan sotimaankaan, vaikka Napoleonilla oli tietty vaikutuksensa kansamme kohtaloihin. Suomi ja suomalaiset lienevät ranskalaisille vielä paljon oudompia kuin he meille. Ranskasta ja ranskalaisista olisi silti tärkeää ottaa selko, sillä kuten Petäistö kirjansa alussa siteeraa Paavo Lipposta: Euroopan on mentävä eteenpäin ja siinä Macron näyttää nyt suunnan.

Toisen maailmansodan jälkeinen Ranska on presidenttivetoinen yhteiskunta.Viideksi vuodeksi kerrallaan lähes kaikki valta siirtyy kulloisenkin presidentin ja hänen taustapuolueensa käsiin. Hallituskoalitioita ei tunneta, eri puolueiden näkemyksiä yhteen sovittelevia neuvotteluja ei tarvitse käydä. Jonkinlaisia ’sopimuksia’ tietenkin syntyy ja toisten puolueiden kanssa yhteistyöhön suostutaan enemmän kuin toisten, mutta periaatteessa ’winner takes it all’.

Siksi kaikki oli viime keväänä ’aivan toisin’ ja ’kerrassaan ennennäkemätöntä’, kun vaalit voittikin täydestä tuntemattomuudesta kokoon kursittu ’Tasavalta liikkeessä’ -ryhmittymä ja sen presidenttiehdokas, taustaltaan jonkinlaiseksi sosialistiliberaaliksi tai liberaalisosialistiksi luokiteltu Emmanuel Macron. Presidentinvaalien voiton jälkeen oli äkkiä valmistauduttava parlamenttivaaleihin ja haalittava jostain ehdokkaita tälle ’uuspuolueelle’, joka ei oikeastaan ole puolue ja jolla ei ollut jäseniä. Mutta niin vain sekin onnistuttiin tekemään ja Macronin valtavan kansansuosion myötä samassa ’hyökyaallossa’ myös parlamentin enemmistö saatiin presidentin väelle.

Juuri ja juuri ajoissa, ennen kuin ranskalaiset kyllästyivät suosikkiinsa ja aloittivat Macronin vastaiset mielenosoitukset! Ranskassa ’oppositio’ on aina kaduilla ja protestointi on herkässä.

Petäistö kirjoittaa nautittavan notkeasti ja kuvaa jo presidentinvaalien esivaaleja niin mukaansatempaavasti, että kirjaa lukee kuin jännäriä tai tuntee seuraavansa jotain koheltavaa television saippuasarjaa, jonka käänteet naurattavat tai melkeinpä itkettävät, katsantokulmasta riippuen. Ällistyttävää kyllä, se kaikki tapahtui ihan oikeasti. 

Lopullinen taisto Macronin ja äärioikeiston Le Penin välillä näytti todellakin Euroopalle suuntaa. Nyt sitten jännitetään, kuinka kaikki etenee ja mitä tämä nuori ja energinen sinisilmä saa aikaiseksi.

Ässiä hihassa kaksin kappalein

Kirjailija, toimittaja, juontaja jne. Roman Schatz on syntynyt ja kasvanut edesmenneessä Länsi-Saksassa, mutta asunut ja elänyt Suomessa vuodesta 1986 ja on nykyään Saksan ja Suomen kaksoiskansalainen. Hän on omien sanojensa mukaan tehnyt Suomen ja Saksan välillä vaikka mitä, mutta aina ottanut rahaa kaikista näistä keikoista, joten hän on oikeasti puolueeton.

’Asevelipuolet’(2017) kirjassaan Schatz käsittelee suomalaisten ja saksalaisten välisiä yhteyksiä ja eroavaisuuksia siten, miten hän ne kokee ’ihmisenä, jonka sisällä asuu sekä kotka että leijona’. Aseveljiä olemme olleet sekä ensimmäisen maailmansodan aikaisen jääkäriliikkeen, Suomen sisällissodan valkoisen puolen että jatkosodan näkökulmasta, mutta emme kuitenkaan aivan kokonaan. Asevelipuolia, ehkäpä.

Kirja on letkeästi kirjoitettu yleisen historiakatsauksen ja omakohtaisen pamfletin sekoitus. Schatz käsittelee omien kokemustensa ja näkemystensä kautta Saksaa, Suomea ja vähän yhteistä Eurooppaakin.

Itseasiassa Schatz ei perusta koko aseveljeydestä henkilökohtaisella tasolla, armeija ja sotiminen eivät ole ’hänen juttunsa’, mutta suomalaisesta näkökulmasta sota nousee jatkuvasti keskeiseksi puheenaiheeksi. Saksalainen ei halua muistella sotaa, hän kokee siitä lähinnä häpeää ja syyllisyyttä, kun taas suomalainen hellii kaikkia sotamuistojaan, niitäkin, joissa on häviävänä osapuolena. Tai siis sattuneesta syystä, juuri niitä.

Toisaalta saksalainen vähän ihmettelee sitä, että hänellä menee nyt kaiken kaikkiaan hyvin; talous kasvaa ja palkka juoksee, vaikka hän häpeäkseen tietää, että on menneisyydessä ollut aika paha ( bad, very bad, kuten Donald Trump sanoisi ). Schatz kiteyttääkin tilanteen mielestäni hyvin: Saksalla on nyt lähes kaikki Euroopan rahat, mutta ei minkäänlaisia vastauksia sitä vaivaaviin suuriin kysymyksiin. Ilmeisesti Ranskalta odotetaan nyt niitä vastauksia ja suunnannäyttämistä. Ranska ohjaa ja Saksa polkee vauhtia masiinaan.

Suomi haluaa olla Euroopan unionissakin Saksan kaveri, eikä se ole meille edes vaikeaa, sillä niin paljon samaa meissä on.  Niin no, mitä etelämmäs Saksaa mennään, sitä enemmän tulee eroavaisuuksia. Joskus sitkeät väärinkäsitykset ja jatkuvat väärinymmärrykset sotkevat meidän keskinäistä kommunikaatiotamme, mutta niiden oikomisessa kaksoiskansalaisilla onkin sopivasti leipäpuuta.

Kirjan hauskinta ainesta ovat Schatzin omat toilaukset ja monet kielelliset vitsit ja leikittelyt. Kuulostaa humoristiselta, että saksalaiseen kirosanavalikoimaan kuuluu esimerkiksi ’perseviulu’, joka vaikuttaa suomalaisen korviin lähes yhtä raisulta kuin ruotsalaisten ’seitsemäntoistatuhatta paholaista’, tai että saksalaisessa saunassa ’löylyä heitetään tasatunnein'. Suomalaisen korviin taas pelkät saksankieliset paikannimet kuulostavat melkein sairauksilta: Nyt on niin kamala Garmisch-Partenkirchen että on pakko ottaa Bischofshofenia tai muuten tulee Obersdorf.

Pienempi ja suurensuuri

Toimittaja Leena Liukkonen on toiminut pitkään viestintätehtävissä Neuvostoliitossa ja Venäjällä sekä muissa tehtävissä venäläisten asiakkaiden ja liike-elämän palveluksessa. Hänen kirjansa ’Venäläiset tulevat! - mitä me heistä luulemme ja tiedämme (2013) on edellä käsitellyn Schatzin kirjan tapaan omakohtaisiin kokemuksiin nojaava kuvaus ’toisesta maasta’ ja samalla ’opas’ venäläisyyden tajuamiseen ja sen kanssa toimimiseen.

Liukkonen toteaa, että meissä on paljon ’perusasetuksissa’ meihin iskostunutta luuloa ja käytäntöön perustumatonta ennakkokäsitystä venäläisistä. Se haittaa toisinaan toimintaa. 

Samaan tapaan myös venäläisillä on omat ’kulttuuriset perusasetuksensa’, jotka muuttuvat vain vaivoin. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia ja niinpä heillä on myös yhtä sitkeät omat ’maailmankuvat’, joiden muuttaminen vie aikaa, ehkä muutaman sukupolven jopa. Bolsevikkivallankumouksen pelottava varjo on pitkä ja se on ulottunut yhtä lailla suomalaisiin kuin neuvostoliittolaisiin/venäläisiin vuosikymmenien ajan. Vasta nyt alkaa olla aikuistunut sukupolvi, joka ei sitä koe eikä tunne.

Monissa käytännön ongelmissa esille tulee mittakaavan ero. Venäläisellä rajaviranomaisella on kaiken kaikkiaan 60 000 kilometriä rajaa valvottavanaan ja hoidettavanaan ympäri mannerta. Suomen vastaista rajaa 1500 kilometriä, noin ’tulitikun mittainen’ pätkä jossain luoteessa. Sitä paitsi aika ongelmaton pätkä. Siksi kaikki se, mitä siellä tapahtuu, ei aivan heti laita koko koneistoa liikkeelle. Sen sijaan suomalaisten mielestä se on aivan valtavan pitkä ja tietenkin merkittävä, koko EU:n ja Venäjän pisin maaraja.

Kulttuuriset erot tasoittuvat tietenkin sitä mukaa, kun kanssakäyminen lisääntyy ja arkipäiväistyy. Olemme tottuneet ruotsalaisten alituiseen kokoustamiseen ja diskuteeraukseen ja amerikkalaisten meluisaan yli-innokkuuteen, miksemme siis tottuisi myös venäläisten aktiiviseen asioihin puuttumiseen tai tilan haltuun ottamiseen silloinkin, kun he eivät varsinaisesti käsiteltävästä asiasta mitään tiedä. Se osoittaa heidän mielestään välittämistä.

Liukkosen mukaan inhimillisen kanssakäymisen taso on suomalaisten ja venäläisten välillä sittenkin se kaikkein ongelmattomin. Kun siirrytään julkiselle tasolle, hallinnon, talouden ja poliittisen vallan mekanismeihin, tulevat ajoittain konkreettiset intressien ristiriidat jyrkemmin esiin. Se lisää haastetta, mutta ei ratkaisevasti eroa kaikista muista intressiristiriidoista, joita globaalissa maailmassa joudutaan joka päivä ratkomaan.

Ylirajaisuuteen ja vapaasti verkottuneeseen viestintään kasvaneet kaikkien maiden nuoret ovat jo usein maailmanlaajuisten yhteisöjen jäseniä, siinä missä omien yhteiskuntiensakin.

***

Elämää itämaan niemellä

Ylhäältä ohjattu virallinen valtion juhlavuosi kului loppuunsa ilman suuria tunnekuohuja. Tuntuu, että kaikki saatiin kyllä tehdyksi ’ihan oikein’: muistomerkkejä paljasteltiin, sotaa muisteltiin taas kerran, suurimmaksi kulttuuripersoonaksi valittiin tietenkin Sibelius ja Finlandia soi niin tuhkatiheään, että ainakin minä haluan pitää siitä nyt vähintäänkin vuoden tauon, mutta mitään varsinaisesti erityistä ei tapahtunut.

Hauskin ja rennoin ’yhteinen’ tapahtuma taisi olla ihmisten omin päin aloittama länsimetron avajaispäivän karnevaali junissa ja asemilla. Saatiin tuolle vastoinkäymisiä yllin kyllin kokeneelle projektille huumorilla höystetty päätös.

Juhlavuosi kohdisti tietenkin kaikilla aloilla tavanomaista enemmän ajatuksia Suomen valtioon, yhteiskuntaan ja kansaan. Historiaa edes jollain lailla sivuavan kirjallisuuden vyöry alkoi monia jo ärsyttää ja ahdistaakin: pyrskähtelin ääneen, kun kuulin kosmologi Kari Enqvistin radiopakinan, jossa hän odotti enää kriitikoiden kehuja keräävää tutkimusta ’aivan liian vähälle huomiolle jääneestä’ aiheesta ’Mies, joka hoiti Ståhlbergin hevosta’.

Tässä kaiken Suomi 100 – tarjonnan keskellä oli tietenkin aivan pakko uhrata muutama omakin ajatus sille, keitä me oikeastaan olemme ja mistä tulemme. Oma sukuni ja geeniperimäni on muovautunut kummastakin suunnasta; niin lännestä kuin idästä. Kaikkea onkin koko maamme historian ajan muualta lainattu, joko vapaaehtoisesti tai pakolla.  Ihan omaa on kai lopulta vain tämä lainojen lopputuloksena syntynyt outo kieli, jota kukaan muu ei puhu.  Jos oikein tiivistää, näyttää siltä, että yhteiskuntajärjestys, uskonto ja yleinen toimintatapa tulee meille lännestä, mutta musiikkimaku idästä.  

Jostain kumman syystä ne esi-vanhemmat vain jäivät asumaan tähän keskelle, kylmänarkaan ja märkään kohtaan. Suo.. sekö on Suomi sanan alkuperä? Tämä koko vetinen juhlavuosi olisi hyvin voitu nimetä myös meteorologisesti Suomi sataa -vuodeksi!

Niemen väki

Juhlavuotta suunniteltaessa ja tiettyjä patsaita kiilloteltaessa jo monet valittivat, ettei voida puhua Suomen syntyneen juuri 1917, vaan että prosessi oli pitkä ja sen suurimpia sankareita olivat useat jo tyystin unohtuneet henkilöt. Totta. Toiset puhuivat juhlan lähtökohtana ’kansallisen identiteetin’ muotoutumisesta, ja sitä tuskin voi kohdistaa tiettyyn ajankohtaan, tyyliin ’sodan jälkeen kello kuusi’, toiset taas vetosivat täsmällisen dokumentin allekirjoittamiseen. Siitäkin voi kiistellä, oliko merkittävin dokumentti marraskuussa tehty julistus, vai joulukuun kuudes hyväksytty vai vasta vuodenvaihteessa 1918 saadut toisten valtioiden antamat tunnustukset. 

Teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija Juha Hurme sai juhlavuoden 2017 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjastaan ’Niemi’. Hän välttää näppärästi kaikki edellä mainitut ajankohtaan liittyvät ongelmat, sillä hän kuvaa enimmäkseen aikaa, jolloin ’Suomi’ ei todellakaan ollut olemassa eikä edes pälkähtänyt kenenkään päähänkään, mutta maantieteellinen niemi sentään oli putkahtanut jo jään alta näkyville.

Hurme aloittaa kuvauksensa vauhdikkaasti aivan alkuräjähdyksestä ja siinä vähän venähtäneestä pisteestä, mutta ne kaikkein varhaisimmat vuosituhannet sivuutetaan kuitenkin melkoisella pikakelauksella, kunnes päästään siihen vaiheeseen, jolloin niemeläiset alkavat tuottaa sanallista ja viimein kirjallistakin kulttuuriperintöä. Kuninkaat, piispat, sodat ja rauhat ynnä muu historiankirjoituksen vakio-aines saa Hurmeelta melko vähän huomiota; sen sijaan hän nostaa esille herkullisia kulttuurinmurusia ja unhoon jääneitä poikkeusyksilöitä. Sigfrid Forsiuksen, esimerkiksi.

Niemeläisten tarina päättyy kirjassa siihen, kun Ruotsin armeijan rippeet lyötyinä raahustavat pohjoisen kautta täältä pois ja niemen väki saa uuden isännän Venäjän tsaarista. Viimeisin sata vuotta ennen juhlittua vuotta 1917 jää siis Hurmeelta käsittelemättä.

Hurmeen kirjoitustyyli on aiheen ja käsiteltävän valtavan aineiston syövereissäkin lukijaystävällinen ja hauska. Välillä eri vahvuista tavaraa tulee kyllä niin paljon, että lukija nuokahtaa kuorman alle, mutta sitten taas joku piristävästi tiivistetty lause nostaa hymyn huulille ja turtuneet aivot pystyvät jälleen ottamaan uutta tietoa vastaan. 

Tämän Hurmeen pään läpi tiivistetyn luonnon- ja kulttuurihistorian katsauksen luokitteleminen ’romaaniksi’ on hiukan problemaattista. Kun Finlandia-palkinnon sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat siitä kilpailla, on rajojen määrittely ollut useana vuonna hankalaa. Onko toisen henkilön elämästä lähteiden perusteella kirjoitettu elämäkerta ’romaani’, pohdittiin pari vuotta sitten. Tai onko tämä Hurmeen kirja ’romaani’? Olisiko tämä kirja sopinut paremmin Tieto-Finlandia -luokkaan? Nämä kiistat ovat tietysti vain markkinanäkyvyyttä hakevien kustantajien ja kirjailijoiden intressissä: lukija vain joko nauttii tai tylsistyy kirjan ääressä, oli se sitten missä luokassa tahansa.

Omimmillaan teatterin ja ilmaisun kanssa töitä tehnyt Hurme on selvästi päästessään varhaisten kansanrunojen, rituaalien ja renkutusten pariin. Kun latinan ja vanhan ruotsin jälkeen tekstejä on vihdoin raapustettu hapuilevalla ja tahatontakin huumoria tuottavalla suomella, alkaa myös niemeläisten hahmo muistuttaa jotakin meille nyky-suomalaisille tuttua ja rakasta.

Itämaan tärkeät miehet

Runsaasti populaareja historiateoksia ja televisio-ohjelmia Ruotsissa tehnyt Herman Lindqvist julkaisi vuonna 2013 muhkean kirjan ’Kun Suomi oli Ruotsi’ ja se ilmestyi suomeksi käännettynä 2014.

 

Kirja kattaa saman aikakauden kuin edellä käsitelty Juhan Hurmeenkin teos; ei nyt sentään aivan alkuräjähdyksestä, mutta ajasta, noin 1100 -luvulla, jolloin kukaan ei ollut vielä kuullutkaan Ruotsista (Sverige) sen paremmin kuin Suomestakaan, päättyen valtakunnan hajottamiseen sen itäisen osan tultua valloitetuksi ja liitetyksi Venäjään.

Lindqvist selittää kirjan kirjoittamisen motiiviksi sen, etteivät nykyiset ruotsalaiset tiedä juuri mitään siitä, että Suomi on ollut osa Ruotsia, vaikka yhteistä valtiollista aikaa kesti peräti 700 vuotta. Ja että tuo ’Österlandet’ eli itäisempi Ruotsin puolisko oli merkittävä valtakunnanosa, ei mikään joutava ’alusmaa’, josta luopuminen ei olisi tuntunut missään.

Olen itse lueskellut historiaa siinä määrin runsaasti, että Lindqvistin kuvaamat tapahtumat ovat pääosin hyvinkin tuttuja. Tämä on juuri sitä ’tavanomaista’ historiaa: piispoja, pappeja, kuninkaita, vallantavoittelijoita, sotia ja rauhantekoja ja taas uusia sotia. Aina mehevästi ja vauhdikkaasti kirjoittava Lindqvist alleviivaa nyt sitä, kuinka moni tämän ’tutun historian’ toimijoista oli nykykatsannossa sanottuna ’suomalaisia’, siis joko lähtöisin tai merkittävässä virassaan nimenomaan ’valtakunnan itäpuoliskossa’.

Niinpä. Kukas se soti suurvalta-Ruotsille johtoaseman pohjoisessa Euroopassa; hakkapeliitat. ’Suomalaiset’ Flemingit, Armfeltit, Adlercreutzit ja Creutzit olivat valtion vaiheissa aivan keskeisiä henkilöitä ja jonkun aikaa koko valtakuntaa johti ’suomalainen’; ensin kansliapresidentti Arvid Horn ja myöhemmin holhoojahallituksen johdossa Adolf Reuterholm. Jopa ’kapinoinnissakin’ suomalaiset olivat johtavissa asemissa; oli Hästesko, oli Sprengtporten.

Aika metkaa oli lukea peräjälkeen kaksi kirjaa samasta ajasta ja samoista valtakunnista, mutta kuitenkin aivan eri asioista. Hurmeen ja Lindqvistin kirjat täydentävät hyvin kuvaa meidän ’suomalaisten’ aiemmista  vaiheista.

Hätkähdyttävän ajatuksen Lindqvist nostaa mieleen, kun hän huomauttaa, että valtakunnan hajotessa uusi raja Ruotsin suuntaan olisi hyvin voitu vetää pohjoisessa paljon pidemmälle länteen. Venäläiset joukot kun olivat jo Uumajassa asti. Tällöin koko nykyinen pohjois-Ruotsi, etenkin ne arvokkaat malmikaivokset, olisivat hyvin voineet jäädä venäläisten haltuun ja tulla siis myöhemmin osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa ja kenties lopulta osaksi Suomea. Minkälainen meidän Suomi-kuvamme silloin olisikaan? Suomi-neito olisi aika pulska sieltä ylhäältä, suorastaan runsasryntäinen..hmm. Mutta tsaarilla oli kiire saada tämä konflikti päättymään ja rajat vedetyksi nopeasti; hänellä oli ’varaa’ olla suurpiirteinen, kun mittasuhteiltaan isompi kahina Napoleonin kanssa oli odottamassa.

Nauriit kuoppaan ja sillit suolaan

Historiantutkija Perttu Immonen kirjoitti paksun järkäleen ’Suomen rahvaan historia’ (2017), täyttämään juuri sitä aukkoa, joka kaikessa vanhemman historian kuvauksessa on: tavallisten ihmisten vaiheista tiedetään niin kovin vähän.  

Syy tietojen vähyyteen on tietysti se, etteivät he kaiverrelleet kiviin eivätkä kirjoitelleet pergamenteille tai paperille; eivät itse osanneet eivätkä muut virallisemmat kirjurit pitäneet heidän tekemisistään kirjoittamista tärkeänä. Eipä heiltä jäänyt paljoa esineellisiä lähteitäkään; vähät puu- ja kangastarvikkeet paloivat tai maatuivat.

Jotakin kuitenkin jäi: kirkonkirjat, tuomiokirjat ja viranomaisille tehdyt valitukset piirtävät ’epäsuoraa’ kuvaa rahvaan elämästä. Vähän vääristynyttä siitäkin tietysti tulee, kun materiaali tuntuu vihjaavan, että rahvas pääasiassa vain tappeli, löi puukolla, hairahtui haureuteen, esiintyi humalassa kirkonmäellä tai riiteli maaomaisuuksista, mutta näiden tapahtumien kuvaamisen sivutuotteena saadaan paljon pieniä tiedonmurusia sieltä ja täältä.

Immonen kuvaa mainiosti kolme eri suvun ja eri asuinalueen vaiheita hamasta 1400-luvusta aina 1800-luvun alkuun; jälleen tämäkin kirja päättyy siihen, kun rahvas siirtyy Venäjän keisarin alamaisuuteen. Satakunnan Sastamalassa asuivat Teukku ja Soppa -suvut, Savon Rantasalmella Kiiskinen – Eronen -suvut ja Pohjanmaan rannikon Kokkolassa ruotsalaislähtöiset, mutta tänne asettuneet Sursillit (! Kyllä, ’hapansillit’).

Jokaisella alueella ja suvulla on omat erityiset piirteensä, tapansa ja historian vaiheensa. Välillä kohtalo tai säät, nälänhädät, taudit ja päälle vyöryvät armeijat moukaroivat suvut aivan häviön partaalle, ja välillä taas tuntuu päivä paistavan, vilja kasvavan, kauppa käyvän ja suku vahvistuvan.

Näistä sitkeistä naisista ja miehistä me mutkien kautta polveudumme ja yhä vieläkin me ymmärrämme, kuinka tärkeää on saada kokoon riihikuivaa…niin mitä?

***

Venäläisiä todellisuuksia

Sain taannoin lehteä lukiessani innostuksen puuskan, kun professori Juha Siltalan syntymäpäivähaastattelussa oli hänen sanomanaan maininta: ”ikääntymisessä on se hyvä puoli, että kaikkialta asioiden eri puolilta ja eri aloilta luetut asiat alkavat vihdoin limittyä ja liittyä toisiinsa. On hieno tunne, kun palaset loksahtavat paikoilleen.”  Juuri noin! Tiedän mitä hän tarkoittaa. Se nimenomaan on se suurin ilon lähde tässä kaikessa lukemisessa.

Usein kirjallisuus tietenkin tarjoaa lähes samoja teemoja ja kertomuksia aina vain uudelleen. Välillä kirjat muistuttavat toisiaan tylsyyteen asti. Silloin jokin uusi, pienikin erilainen juonen palanen tai uusi tieto virkistää lukijaa suuresti ja tekee kokonaiskuvasta aivan uuden. Kenties asian voi nyt ymmärtää jopa paremmin, kun oivaltaa asiaan liittyvän jotain muuta, muualta luettua.

Tästä on tavallaan kyse myös Finlandia-palkinnon voittaneessa Juha Hurmeen ’Niemi’ kirjassa, jossa hän on koonnut yhteen ’kaiken’ eri lähteistä ammentamansa kulttuuri- ja luonnonhistorian ja tekee siitä omanlaisensa synteesin. Voiko sitä nimittää romaaniksi? No, saa nähdä. Ahmin kirjaa parhaillaan.

Aiemmin, tässä alkutalven hämäryydessä, sukelsin jälleen kerran yhden kestosuosikkini, nimittäin venäläisen kirjallisuuden uumeniin.  Otokseni kirjat ovat nyt varsin uutta tarjontaa, kaikki vuonna 2015 suomennettuja, vaikka jotkut tarinat ovat vanhempaa perua. 

Ymmärtäisinkö tästä naapurikulttuurista nyt jotain lisää, uutta?  Näistä kirjoista todellakin löytyy ainakin tuttua, moneen kertaan kuultua ja suorastaan uuvuttavaa, laveaa, rannatonta ja raskastakin...jonka sitten kuitenkin äkkiä katkaisee outo, järjetön ja ehdottoman odottamaton tapahtumien käänne. Se käänne ei välttämättä ole tarinan hahmoille hyväksi – lukijan tekee usein mieli huudahtaa, että älä nyt hyvä ihminen ainakaan noin tee, sehän on aivan päätöntä, et varmaankaan pääse mihinkään hyvään lopputulokseen tuolla keinolla – mutta tarinoiden hahmot eivät kuule. Harmi. 

Täytyy sitten vain lukea ja katsoa, millaiseen sotkuun kaikki päättyy. Hyvää toivottiin, mutta saatiin sitä samaa kuin aina ennenkin, oih gospodi sentään..

Uhrautuminen pyhittää vuosisadasta toiseen

Arseni eli neljä elämää, munkkina ja vaeltavana parantajana, neljällä eri nimellä ja neljässä eri paikassa. Ehkä hän sitten lopulta lopullisesti kuoli. Tai ehkä hän elää keskuudessamme edelleen, jonkun muun hahmossa. 

Jevgeni Vodolazkin sai kirjastaan ’Arsenin neljä elämää’ (alkuperäisnimi Lavr, 2012) heti tuoreeltaan paljon kehuja ja venäläisiä kirjallisuuspalkintoja. Hän osui erinomaisesti Venäjällä vallinneeseen ’ajan henkeen’, eli sopi nostamaan esille venäläistä historiaa ja venäläistä hengellisyyttä, sitä joka kuulemma on vastakohta länsimaisen ’mauttomalle materialistiselle’ elämäntavalle.

No mikäpä ettei noinkin voisi ajatella. Ainakin Vodolazkin tietää, mistä tarinansa aiheita ammentaa, sillä hän on vähän päälle viisikymppinen keskiaikaisen muinaisvenäläisen kirjallisuuden ja etenkin ’houkkien’ tai ’jumalan hullujen’ tutkija. Kirjassaan hän kuvaa enimmäkseen sankarinsa keskiaikaista elämää, mutta tekee aina silloin tällöin lyhyitä leikkauksia nykyaikaan; kuinka me täällä koetamme ymmärtää, miten ennen elettiin ja kuka tässäkin luostarissa asui, tai oliko tässä raunioituneessa kohdassa joskus tosiaan luostari vai ei?

Arseni elää 1400-luvulla, ruttoepidemioiden ja levottomien aikojen melskeessä. Hänestä kehkeytyy isoisänsä opettamana parantaja; hallinnassa ovat niin yrtit, pakanaloitsut kuin kirkolliset rukouksetkin. Hetken aikaa hänellä menee hyvin; väki tykkää parantajastaan ja Arsenikin viihtyy. Mutta aina tulee joku muutos; läheisen kuolema, uusi epidemia, uusi väkivaltainen valloittaja, sota tai muu järistys, jonka vuoksi Arsenin on lähdettävä. Vaihdettava maisemaa, mutta myös identiteettiä ja tehtävää.

Kaikkien keskiaikaa kuvaavien kirjojen tapaan myös Arseni rypee liassa ja loassa. On visvaa tihkuvia paiseita, syöpäläisiä, verta, suolenpätkiä, kaatosateita ja kuravelliä. Kirjan nostattamat mielikuvat suorastaan pakottivat kaivamaan kaapin uumenista Tarkovskin vanhan ’Andrei Rublev' - elokuvan. Epäilenpä, että myös Vodolazkin on sen nähnyt useampaankin kertaan. 

Niinpä niin, Andrein lahjana ja kirouksena oli ikonimaalarin taito, Arsenilla parantajan. Kärsimyksentäyteistä vaeltamista oli kuvausten mukaan kummankin elämä, mutta sillä pyhitettiin heidän tekemisensä ja levitettiin heidän vaikutuksensa sukupolvien ja vuosisatojen päähän. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen uskominen on venäläisyyden ytimessä.

Rangaistus on jo päätetty, kyllä rikos pian keksitään

Kirjallisuuskriitikkona toiminut Juri Tynjanov kirjoitti lyhyen kertomuksen, melkeinpä vain anekdootin ’Aliluutnantti Taas’  (Podporutsik Kize) vuonna 1928. Kirjasta tehtiin suomennos vuonna 2015.

Siinä kuvataan tsaari Paavali I:n aikaan mukamas sattunutta tapausta, jossa silkasta kirjoitusvirheestä liikkeelle lähtenyt tapahtumien vyöry johtaa toinen toistaan hullumpiin seuraamuksiin, ensinnäkin koska tsaaria ei saa suututtaa ja toiseksi, koska byrokratia Venäjällä jauhaa omia ratojaan varsinaisesta fyysisestä todellisuudesta välittämättä.

Tämäkin asioiden käsittelytapa tuntuu olevan syvällä venäläisessä perinteessä. Tällaista oli tietenkin sattunut jo niin monesti aikaisemminkin. Gogolin Kuolleet sielut tai Nenä olivat kuvanneet vastaavia tapauksia jo 1800-luvun puolivälissä. Eikä Tynjanovin kirjan julkaisusta kulunut kuin kymmenen vuotta, kun Stalinin puhdistukset, näytösoikeudenkäynnit ja massateloitukset olivat jo täydessä käynnissä. Todellisuus taipuu kyllä, jos hallitsija niin tahtoo. ’Vaihtoehtoiset totuudet’ eivät ole mikään viime aikojen keksintö.

’Aliluutnantti Taas’ on jäänyt elämään kokoaan suurempana myös siksi, että siitä tehtiin elokuva vuonna 1934. Elokuva ei ollut kummoinenkaan menestys, mutta siihen teki musiikin Sergei Prokofjev, joka muokkasi musiikista myös orkesteriteoksen. Nimellä ’Lieutenant Kije’ sitä ilmeisesti soitetaan edelleen ja onpa siitä laadittu balettikin.

Tinkimätöntä hoipertelua ja jyrkkä ehkä

’Toisaalta, kaikkea voi sattua’ (2015) on tuhti kokoelma venäläisiä novelleja.  Siihen on koottu kertomuksia viideltätoista eri kirjoittajalta ja tekstit ovat enimmäkseen 1990-luvun valtiolliselta ja yhteiskunnalliselta ’murroskaudelta’. Vain pitkä novelli Mihail Bulgakovilta on vanhempaa perua.

Esipuheessa pohditaan ’venäläisen kertomuksen’ ja länsimaisittain ymmärretyn ’novellin’ käsitteitä. Että ’novelli’ on tarina siitä, mitä on tapahtunut. Ja että ’venäläinen kertomus’ on jotain paljon laveampaa: mitä olisi voinut tapahtua ja yleensä tapahtuukin, mutta nyt jostain syystä ei tapahtunut, ja etenkin tarina siitä, mitä sen johdosta sitten kirjoittajalle tuli mieleen..

Tjah. Enpä tiedä. Voihan se tietysti noinkin olla. Mutta ei tietenkään aina.

Kokoelman kertomukset tulevat tapahtumapaikoissaan lähelle nykyaikaa. Ollaan Tsetsenian sodassa tai muualla levottomassa Kaukasiassa. Tai istutaan kaupunkien kahviloissa, pelataan tietokonepelejä. Yritetään pärjätä epävarman talouden ja työttömyyden kourissa. Tartutaan tilaisuuteen; hyvä apaja, tästä tienaa kyllä, kunhan ensin hoidetaan muutama pikku juttu. Maaseudun eläjällä näkymät eivät ole hääppöiset; kurjuutta riittää ja taloudellinen rappio pahenee ryyppäämisen ja henkisen rappion takia.

Kertomusten sankarit ja sankarittaret ovat levottomia ja toimissaan lyhytjänteisiä, mutta kuitenkin ihmeen optimistisia. Lukija sen sijaan aavistelee pahaa jo ensi sivuilta. Äh..eihän tuosta mitään tule, sinua huijataan ja sössit muutenkin mahdollisuutesi..Ja niinhän siinä useimmiten käy. 

Kerran voi kuitenkin onni potkaista. Sitä odotellessa; mikäs täällä on näinkin elellä, pohtii venäläinen perushahmo. Kalastelen, sienestän. Lumen tuloon saakka ainakin olen täällä.

***