Käteeni sattui kirjastossa pieni kirjanen:'Tartunnan aikaan'. Joko taas? Ehdin jo ajatella - mutta aiheena ei ollut sentään lintuinfluenssa.
Tämä oli varhain keväällä 2020 kirjoitettu päiväkirjanomainen sukellus koronapandemian aiheuttamiin tuntemuksiin heti sen alussa, ja nimenomaan Italiassa. Suomalaiset katselivat silloin kauhuissaan uutiskuvia ruuhkista sairaalapäivystyksissä ja kylmäkonteilla lisätilaa hankkivista, jo ylitäysistä ruumishuoneista. Meillä oli kaikki silloin vielä rauhallisempaa.
Kirjasen kirjoittaja oli Paolo Giordano. Kansitekstin mukaan hän on fyysikko ja toiselta ammatiltaan ’laajasti käännetty menestyskirjailija’. Ai jaha. Nimi tuntuikin kyllä jotenkin tutulta; olisiko hän ollut Kirjamessuilla joskus?
Siispä päätin tutustua hänen kirjoihinsa vähän laajemminkin. Italialainen kirjallisuus on jäänyt minulla viime vuosina aika vähälle huomiolle; Elena Ferrantea edelsi varmaan laajemmin lukulistallani Umberto Eco, ja siitä onkin siis jo kauan aikaa. Eco taisi olla kuuluisuutensa huipulla jo silloin, kun tämä Paolo Giordano vasta syntyi, 1980-luvun alussa.
Otin siis luettavakseni myös Giordanon esikoisteoksen ja kansainvälisen kuuluisuuden luojan, vuonna 2008 ilmestyneen ’La solitudine dei numeri primi’, josta suomennettuna tuli ’Alkulukujen yksinäisyys’. Selvästi jotain matemaattisten ilmiöiden ja ihmissuhdeongelmien limittymistä, - sopinee hyvin fyysikolle? Kirja oli suuri menestys, mutta torinolainen Giordano viimeisteli kuitenkin hiukkasfysiikan väitöskirjansa loppuun, ennen muuttamistaan Roomaan päätoimiseksi kirjailijaksi.
Kolmanneksi Giordanon kirjaksi valitsin myöhemmän teoksen, 2018 ilmestyneen ’Divorare il cielo’, suomennettuna ’Jopa taivas on meidän’. Siinäkin on kyse ihmisten välisistä yhteyksistä ja niiden vaikeuksista.
Päivien laskentaa
’Nel contagio’(2020) sai Leena Taavitsainen-Petäjän suomentamana nimen ’Tartunnan aikaan’ ja se ilmestyi meilläkin heti kirjoittamisvuonna.
Giordano päättää purkaa ahdistustaan ja pandemiaan liittyviä tunteitaan kirjoittamalla. Hän aloittaa heti maaliskuussa 2020 ja valitsee, ehkä odotetusti, aika tieteellisen näkökulman.
Toki hän kuvaa myös pandemian vaikutusta ystäväpiiriinsä. Heti ensimmäisissä ’tartunnan aikaisissa’ illanistujaisissa hän herättää huomiota sillä, ettei tervehdi ainuttakaan läsnäolijaa italialaisittain asiaankuuluvilla poskisuudelmilla. Varsin pian hän päättää jäädä ’vapaaehtoiseen karanteeniin’ eikä osallistu enää tapaamisiin, joita ystäväpiiri kuitenkin edelleen järjestää.
Kaikkialla vellovat huhut ja epätietoisuus. Taudin arvellaan olevan ’tavallinen flunssa, josta on vain jostain typerästä syystä nostettu tällainen meteli’. Tuntuuko tutulta? Sitä samaa meillä kuultiin silloin koko kevät. Yksi ja toinen kertoo kuulleensa ’varmalta taholta’ että tauti on itse asiassa jo menossa pois, viranomaiset vain viivyttelevät. Tosiasiassa kaikki oli silloin vielä aivan alussa – ei oltu päästy edes maskipakkoon, ei matkustamisen tai kokoontumisten täyssulkuun eikä rokotteitakaan oltu vielä oltu saatu, joten niiden saamisesta ja jakamisestakaan ei tarvinnut tapella. Se kaikki olisi vasta tulossa.
Jotkut menettävät hermonsa jo varhain. Japanilaisen puolisonsa kanssa liikkuva italialainen saa kadulla raivoa osakseen: Te toitte tämän tänne, tämä on teidän syynne! Aasialaisen näköinen ulkonäkö riittää rähinään – kiinalaisia oli tarkoitus haukkua, mutta samapa tuo.
Giordano pohtii paljon viruksen leviämisen tapoja. Kuinka jossain on ’potilas Nolla’, joka tartuttaa kaksi muuta. Jotka taas tartuttavat kahdesta neljään muuta…ja pian olemmekin maailmanlaajuisessa pandemiassa. Jossain vaiheessa laumasuoja alkaa sentään kehittyä, toivoo Giordano tutkijoihin vedoten. Niinpä niin. Laumasuojaa odotettiin kovasti Ruotsissakin, mutta lopulta rokotteet ehtivät ensin.
Giordano miettii myös asiantuntijoiden roolia, luottamusta yhteiskunnassa yleensä ja sitä, opimmeko tästä mitään. Etenkin, koska tämä ei tule jäämään viimeiseksi pandemiaksi.
Ei niin. Juuri nyt kohistaan lintuinfluenssan leviämisestä muihin lajeihin. Ryöpsähtääkö uusi pandemia?
Irrallisiksi jäävät
’Alkulukujen yksinäisyys’ ilmestyi meillä Helinä Kankaan suomentamana 2010. Kirja oli voittanut Italiassa Strega-palkinnon ja saanut heti kymmeniä kansainvälisiä käännössopimuksia.
Kirjan sympaattisin oivallus on sen nimi ja idea liittää matemaattinen alkulukujen käsite ihmissuhteiden ongelmiin. Alkuluku on jaollinen vain ykkösellä ja itsellään. Tällaisia ’alkulukuja’ ovat myös kirjan päähenkilöt; matemaattisesti huippulahjakas, vähän outo Mattia ja ulkopuolisuudesta kärsivä, isänsä tyrannisoima Alice. He eivät pysty ’olemaan jaollisia’ muiden kanssa, vaikka kuinka yrittävät. Ehkä kaksi samanlaista voisi ymmärtää edes toisiaan?
Heillä kummallakin on omat varhaiset salaisuutensa, jotka johtavat myös monenlaiseen oireiluun. On syömishäiriötä, lapsettomuusongelmaa, itsensä viiltelyä. Kaikki nämä olivat viisitoista vuotta sitten ’uusia’ keskustelunaiheita ja Giordanon kirjan sanottiinkin silloin ’vetoavan moniin erilaisiin yleisöihin’.
Kirjasta tehtiin kuulemma myös elokuva.
Kuulumme aina yhteen – vai?
’Divorare il cielo’ ilmestyi 2018 ja Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos ’Jopa taivas on meidän’ tuli saataville 2021.
Kirja on liki 600 sivuinen kertomus torinolaisesta Teresasta ja hänen suhteestaan kolmeen etelä-italialaiseen kaverukseen; Berniin, Nicolaan ja Tommasoon.
Tarina alkaa lapsuudesta: Teresan isoäiti asuu pienessä kylässä Apuliassa ja tyttö lähetetään kesälomien ajaksi sinne. Isä on sieltä lähtenyt ’parempaan elämään’ pohjoiseen, vaikka haikaileekin paluuta ’sitten joskus, eläkkeellä’. Äiti ei halua koskaan tulla sinne, vaan nauttii rentouttavista lomapäivistään pohjoisessa aina ilman perhettään. Vaikuttaa aika ’epä-italialaiselta’ toimintamallilta, mutta kenties sekin on yleisempää, kuin kliseisesti oletamme.
Isoäidin naapurustossa asuvat pojat ovat osa erikoista ’yhteisöä’. Maatilalla asuu perhe, joka ottaa omien poikiensa ohella hoitoonsa sitä ’tarvitsevia’ lapsia. Paikka on jonkinlainen maatilan, ’kesäsiirtolan’ ja omintakeisen uskonnollisen lahkon yhdistelmä, jota perheen isä-Cesare omien oppiensa mukaan johtaa. Ongelmallisia nuoria ’tulee ja menee’, mutta perusporukka pysyy.
Kolme poikaa hitsautuu yhteen ’ikuiseen veljeyteen’, vaikka kaikilla onkin omat salaisuutensa ja pahatkin ongelmansa. Tietenkin kaikki kolme poikaa kiinnostuvat myös Teresasta, mutta tiiviimpi suhde, ja myöhemmin avioliittokin, syntyy Bernin ja Teresan välille.
Näistä lähtökohdista Giordano vyöryttää päähenkilöidensä kautta näkyville kaikkea, mikä Italiaa nykyään vaivaa. On seksuaalista hyväksikäyttöä, teiniraskauksia, aborttiongelmia ja toisaalta lapsettomuusongelmia, on laajaa huumeiden käyttöä, yhteiskunnan ulkopuolella elämään pakotettuja Adrianmeren toiselta puolen tulleita pakolaisia ja monenlaista rikollisuutta.
Maatilalla elävän yhteisön kautta esille yhdeksi kirjan teemaksi nousee myös ’ekoterrorismi’. Vanhoja oliivipuita ja Äiti Maata suojellessaan osa kirjan henkilöistä ryhtyy aatteensa puolesta jo äärimmäisiin toimiin, jotka johtavat yhä syvemmälle ongelmiin. ’Ikuinen veljeys’ ei tietenkään kestä eivätkä nuoruuden unelmat toteudu.
Elämä on valon ja varjon liitto, kuten Giordano laittaa isä-Cesaren filosofoimaan.
***
