torstai 1. marraskuuta 2018

Tulevaisuusvisioita sadan vuoden takaa

Historian tapahtumat eivät toistu täsmälleen samanlaisina. Hämmästyttävän samantapaiset kehityskulut ja tapahtumien liikkeelle vyöryttämät ihmisjoukkojen reaktiot näyttävät silti toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Se juuri historiassa kiehtoo.

Tulevaisuudesta emme koskaan varmuudella tiedä. Silti ennustelemme ja visioimme sitä innokkaasti: välillä menneeseen nojaten, välillä taas ehdottomasti kaiken menneen kieltäen. Uusi, uljas tulevaisuus on muuttava kaiken ja oleva aivan erilainen kuin mennyt, tuo jo kulahtanut ja tympeäksi käynyt, virheiden täyttämä entisyys.

Sata vuotta sitten yhteinen Eurooppamme rämpi kylmässä ja märässä syksyssä aivan riekaleina. Järjetön neljän vuoden verenvuodatus, ensimmäinen maailmansota, oli vihdoin päättynyt. Voitonriemua ei ollut juuri missään. Kaikkialla oli vain väsymystä, tuhoa, tautiepidemioita ja nälkää.

Mutta oli myös 1900-luvun alussa itämään heitetty kulttuurisen ’futurismin’ siemen, jota hirveä sotakaan ei ollut tuhonnut. Se lähti liikkeelle Italiasta ja levisi ympäri Euroopan. Futuristit julistivat lähes kaiken vanhan hylättäväksi, ’passatismiksi’ eli menneeseen tarrautuvaksi. Oli muutettava kielioppi, kirjoittamisen tapa, musiikin konventiot, kuvanveiston ja maalauksen traditiot, tanssi, arkkitehtuuri. Kaikki.

Hauskinta ehkä, ainakin näin jälkiviisaasti myöhemmin katsellen, oli futurismin levittäytyminen keittiöön. 

Tuliko tulevaisuudesta sellainen kuin futuristit kuvittelivat ja tahtoivat? Hylättiinkö vanha ja omaksuttiin uusi, parempi? Muuttuiko maailma ja muuttuiko ihminen?

Tätä tutkiskellessa tulee mietittyä hiukan myös nykyisiä visioitamme: perustuuko niistä joku pelkkää haavetta vahvempaan todennäköisyyteen, vai valitseeko toteutumaan tulevan vision ihan vain pelkkä sattuma? Mikä lienee meidän aikamme ’futurismi’, joka on muuttava ihan kaiken, ainakin puheissa? Digitalisaatio, vai mikä?


Pastan pehmittämät


Kirjamessuilla käsiini sattui opus ’Futuristinen keittiö’ (runsain lisätiedoin ja viittein varustettu suomennos vuodelta 2015 on Pauliina de Annan tekemä) ja siitä lähti liikkeelle tämänkertainen kirja-johtaa-kirjaan kolmikkoni.

Koko futurismin perustaja ja ensimmäinen oppi-isä Filippo Tommaso Marinetti julkaisi kuvataiteilija Fillian kanssa ’Futuristinen keittiö’ (La Cucina Futurista) opuksen vuonna 1932. Futuristien merkillisiä illallisia ja ruokareseptejä ynnä muita varsin raisuja keittiö- ja ravitsemusjulistuksia oli ollut italialaisessa julkisuudessa jo muutaman vuoden ajan ennen kirjaa. Varsinainen laajemmin koko kulttuurin kattavan futurismin perusmanifesti oli jo vuodelta 1908.

Futuristit pyrkivät muun muassa siihen, että taide ja elämä olisivat yksi ja sama asia. Siksi niin perustavan laatuinen tekijä kuin ruoka ja syöminen oli tietenkin myös otettava futuristiseen käsittelyyn. 

Kuten kaikessa, myös ruuanlaitossa ja keittiössä vanhat tavat tuli hylätä. Jälkiruoka voitiin tietenkin aivan hyvin syödä ensin, ja alkupalat viimeiseksi, mutta no, sehän nyt oli todellisena muutoksena vielä pientä. Liha voitiin valmistaa esimerkiksi johtamalla sen läpi sähkövirtaa, tuota modernia elektro-dynaamista tekijää, jota uusi aika ihannoi. Pöydät saatettiin peittää foliolla ja kukkien sijaan koristeina käyttää raakoja perunoita, jotka oli leikelty eri muotoihin. Taustalla voitiin soittaa rumpujen pärinää tai suurten moottorien jylinää, uuden ajan ääniä. Tarjoilijat voivat myös kulkea ympäriinsä ja suihkutella ilmaan erilaisia tuoksuja, jotta ateriasta tuli mahdollisimman monien aistien yhteiskokemus.

Tuollaiset ateriat voidaan yhä nykyäänkin järjestää, mikä ettei, jos halutaan tavoitella ’jotain erikoista’, mutta yleiseksi käytännöksi ne eivät tulleet, kuten tiedämme. Monille riitti vielä vuosikymmeniä, että sai edes perunaa, vaikka sitten vähän paleltunuttakin.

Hauska osanen futuristien ruokajulistusta oli pastan vastustus. Se ruoka vei italialaiset kerrassaan turmioon sekä fyysisesti että henkisesti ja se oli suurin ’vanhan keittiön’ ehdottomasti hylättävistä asioista. Pasta oli huonoa ravintoa, joka vain turvottaa ja tyhmentää! Ei tule uuden uljaan tulevaisuuden johtajia, ei tulisieluisia teknologian osaajia näistä, jotka ovat tukkineet ensin suunsa ja sitten sisuskalunsa tuolla pallomaiseksi paisuttavalla jauhotuotteella.

Niinpä. Tässä suhteessa futuristit olivat samaa mieltä kuin monet nykyiset ravitsemusasiantuntijat, mutta ei pastan syöntiä Italiasta ole vielä saatu poistettua. Pikemminkin päinvastoin! Katsoin juuri varsin uutta Jamie Oliver -ruokaohjelmien sarjaa, jossa Oliver taas kerran kiertää Italian maakuntia etsimässä ’mammojen ja nonnien parhaita reseptejä’ ja mitäpäs muuta siellä vaivataan joka jaksossa, kuin pastataikinaa. Tehdään pitkää ja lyhyttä, pitkulaisia ja pyöreitä ja korvannäköisiä ja simpukannäköisiä..Ja Oliver huutelee: Oh my Lord, incredible..

Sinänsä oli suorastaan hätkähdyttävää lukea ’Futuristien keittiöön’ liitetyistä useista kommentaareista kirje, jonka Gazetta del Popolo -lehden uutispäätoimittaja V.G. Pennino oli lähettänyt Marinettille ottaakseen osaa puhjenneeseen pastakeskusteluun. Kirjeessä hän on samaa mieltä pastan turmiollisuudesta, mutta jatkaa, että yhtä lailla on hylättävä valkoinen leipä ja kuorittu riisi. Ruokaa tulee syödä vain pieniä määriä ja suhteuttaa se tehdyn työn fyysiseen rasittavuuteen. Etenkin erilaisten hyvin valmistettujen ja maustettujen kasvisten ja pähkinöiden syöntiä tulee suuresti lisätä.
Koko kirje on kuin suoraan tämän päivän ravintoneuvojan kynästä. Mutta jo yhdeksänkymmenen vuoden takaa!


Terästä vai marmoria


Edellisessä kirjassa oli keittiö-teeman ohella myös lyhyt yleiskatsaus futurismin eri vaiheisiin. Siitä ajatukseni johtuivat tapahtuma-ajankohdan muuhun historiaan: kuinka futuristiset ideat näkyivät ja vaikuttivat muissa maissa ja muualla kuin keittiössä. Tartuin seuraavaksi Marja Härmänmaan ja Timo Vihavaisen toimittamaan poikkitieteelliseen artikkelikokoelmaan ’Kivettyneet ihanteet?’ (2000).

Artikkelikokoelman pääaihe ei ole futurismi, vaan se käsittelee monelta eri kantilta klassismin esiintymistä maailmansotien välisessä Euroopassa. Sotien, monikossa. Niinpä. Vaikka ensimmäinen maailmansota oli niin turha ja niin hirveä kuin oli, rynnisti Eurooppa jälleen uuteen suursotaan heti, kun yksi sukupolvi tykinruokaa oli saatu kasvatettua.

Futurismilla on kuitenkin osansa kirjassa. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka futuristien ’uutta aikaa’ ja uutta teknologiaa ihannoivat ideat ensin levisivät vauhdilla Italiasta muihin ensimmäisen maailmansodan jälkeen sekaisin oleviin maihin, kuten eritoten Saksaan ja Neuvosto-Venäjälle. Molemmissa maissa oli suuri yhteiskunnallinen tilaus jollekin kokonaan uudelle, erilaiselle, joka ei muistuttanut yhtään siitä yhteiskuntamuodosta ja kulttuurista, joka juuri oli hävinnyt ja hävitetty. Alas keisarit ja tsaarit! Nyt puhaltaisivat aivan uudet tuulet ja nousisi aivan uusi kulttuuri: kiiltävää terästä, koneita, sähkövoimaa, elokuvaa - jokaiselle kansalaiselle hyvinvointia ja palkitsevaa osallisuutta ilman luokkaeroja.

Tätä riemua ei kylläkään kestänyt kauaa. Saksassa uusille vallanpitäjille kelpasivat kyllä teräs, uudet koneet ja voittoisasti eteenpäin marssivat yhtenäiset kansanjoukot, mutta ne saivat toteuttaa vain ylhäältä annettuja tehtäviä. Vapaat taidesuunnat tai jazz-musiikki eivät enää tulleet kuuloonkaan; nehän olivat natsien mielestä rappio-taiteen esimerkkejä. Eikä kirjallisuus, joka olisi tahtonut uudistaa vaikkapa kieliopin tai kehottaa mihin tahansa vähäisempäänkin kansalaistottelemattomuuteen, taatusti löytänyt kustantajaa.

Neuvosto-Venäjällä kävi samoin, hiukan eri painotuksin vain. Teknologiaa toki ihannoitiin ja uusi vapaa taide elokuvineen ja julisteineen sai rellestää muutaman vuoden, kunnes se ajettiin tiukkaan ylhäältä määrättyyn ’sosialistisen realismin’ ja propagandataiteen karsinaan. Kiiltäväkylkiset junat kulkivat kyllä Neuvostomaassa valokiilat yötä halkoen, mutta ne junat eivät olleet vapaan matkustamisen symboleita.

Italiassa, futurismin syntymaassa, sen kamppailu asemastaan fascistisessa Mussolinin hallitsemassa valtiossa, oli sinnikkäämpää kuin muissa Euroopan diktatuureissa, mutta sielläkin se lopulta suurelta osin jäi ’klassismilta’ vaikuttavan suuntauksen jalkoihin. Mennyt suuruus, Rooman ja keisarien ajat, piti sittenkin nostaa näkyville, vaikka se ’passatismia’ olisikin. Ei menneisyys niinkään juuri sellaisena kuin se aikoinaan oli, vaan sellaisena, jona se näyttäisi parhaiten tukevan ja nostavan nykyistä järjestelmää. 

Taas rakennettiin mahtavia temppelinoloisia rakennuksia, jättiläismäisiä pylväshalleja, monimetrisiä Johtajan patsaita tai marmoripäitä, joiden luokse joukkojen juhlakulkueet voisivat suunnata.
Oli aika sitten ’uusi’ tai ’vanha’; tätäkö ihmiskunta aina tarvitsee?


Hurmiosta raunioihin


Entäpä meillä Suomessa? Futurismi ei meidän pieniä piirejämme ehtinyt juurikaan koskettaa. Meillä oli 1920- ja 1930-luvuilla ilmeisesti täysi työ pysyä hengissä ja nostattaa edes sen verran yleistä elintasoa, että nationalistiselle kansallistunteelle löytyi jotain katetta, ennen kuin taas olimme sodassa.

Onneksi oli sentään Olavi Paavolainen, tuo maamme ensimmäinen kosmopoliitti ja kulttuurin renessanssi-ihminen. Paavolainen kommentoi tuon ajan kulttuurivirtauksia ’esseitä ja pakinoita’ sisältävässä teoksessaan ’Nykyaikaa etsimässä’ vuodelta 1929.

Se on yhä tavattoman mukaansatempaavaa ja yllättävän monelta kohdaltaan hyvin aikaa kestänyttä luettavaa, vaikka tietenkin paikoitellen tahattoman koominen. Mutta silti, epäilenpä ettei juuri ainuttakaan viime vuosien kirjallisuutemme tuotoksista lueta enää yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua, niin kuin tätä. Minulla oli käsillä kirjan 5.painos vuodelta 2002.

Heti alkuun Paavolainen valittaa, ettei Suomessa ole huomattu ’nykyaikaa’ vaan kirjallisuutemme perusteella olemme vieläkin vaiheessa, jossa ’isä lampun osti’. Meillä Suomessa on toki ’ vetureita, sähköttäjiä, automaatteja ja konekirjoittajattaria. Meilläkin on hermostuneita lapsia ja ihmisiä, jotka ovat jääneet auton alle’, mutta silti nykyaikaa etsivän on lähdettävä Suomesta pois. Pariisiin, Berliiniin, Roomaan..Hienointa olisi, jos pääsisi Amerikkaan, jossa nykyaika on kaikkein parhaiten nähtävissä, mutta siihen Paavolaisella ei ole riittävästi rahaa.

Niinpä hän hurmioituu Pariisissa reklaamitauluista, jotka ulottuvat aina viidennen kerroksen korkeuteen ja kaduista, joilla liikkuvien autojen määrä voi ulottua sataan tuhanteen. Ihaninta uutta runoutta on kansainvälisten juna-aikataulujen lukeminen. Huikeaa oli myös tavata Alvar Aalto, etenkin siksi, että hän oli saapunut kaupunkiin peräti lentokoneella.

Paavolainen raportoi myös Suomessa hyvin vähän tunnetuista italiaisista futuristeista ja venäläisistä ’vallankumousrunoilijoista’ Blockista, Majakovskista ja Jeseninistä.  Blockin kuolemisen nälkään ja Jeseninin hirttäytymisen hän voi jo kertoa. Majakovski ampui itsensä muutama vuosi Paavolaisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Siinä meni se kulttuurin etujoukko.

Berliinissä Paavolainen innostuu myös urheilusta ja alastomuuskulttuurista. Liikunnalliset, hyvinvoivat ja lihaksikkaat ihmiset ovat kauniita. Paavolainen tunnelmoi, kuinka tehokkuus ja urheilullisuus yhdistyvät ylävartalot paljaina, pelkissä urheiluhousuissa rytmikkäästi hakkua heiluttavissa työmiehissä, jotka korjaavat raitiovaunukiskoja. Ihan niin. Kun luin tuota, minun mieleeni tupsahti aivan hiljattain lukemani Kari Enqvistin pakina, jossa hän kiitti ja kehui suomalaisia työmiehiä, ’noita omenavartaloisia persvakomiehiä huomioliiveissään’, jotka myös korjaavat kaiken, mutta näyttävät esteettiseltä olemukseltaan hieman toisenlaisilta.

’Olemme tienhaarassa. Joko kulttuuriin tai yli-kulttuuriin.’ Paavolainen päättää intoilevan kirjansa.

Taisi mennä lopulta yli-kulttuurin puolelle. Taas tuli uusi sota ja lähes kaikki tuhottiin. 
Mitä sitten…alusta uudelleen?

***

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...


Tuo aika ihmiskunnan historiassa, 20- ja 30-luku, on mielenkiintoinen mutta samalla outo ja pelottava. Tosiaan - heti kun uusi sukupolvi "tykinruokaa" oli saatu kasvatettua, niin eikös vaan koko kauheus uusiksi. EU:takin arvostellaan tehottomuudesta ja kalleudesta mutta on se Euroopan "rauhanliikkeenä" kuitenkin sotaan verrattuna edullinen.

Allu Pansiosta

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taas kiinnostavasta postauksesta. Modernismille on jo keksitty päivitettyyn vieläkin modernimpaan aikaan kuin 50-lukuun viittaava termi postmodernismi.Futurismista lukiessani en ole törmännyt sanaan postfuturismi,mutta koska sekin ilmiönä modernismin tavoin tähtää uudistukseen niin miksei voisi myös käyttää sanaa postfuturismi.Postfuturista kirjallisuutta voisi olla esim.whatsup viesteistä koottu kirja tai muu uutta digitalisaatiota ilmentävä teos.