keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Tasapainotonta keskitalvea

Kun hämäryys ympäröi lumiset maisemat, vaivun aina jonkinlaiseen ’slaavilaiseen melankoliaan’ ja alan hamuta käsiini venäläistä kirjallisuutta. Näin on minulle käynyt jo vuosikausia.

Tänä talvena sekin tuntuu jotenkin vaikealta, suorastaan luotaantyöntävältä. Voimattoman kiukun vallassa manaan vallanpitäjiä, jotka ovat kaiken muun järkyttävän lisäksi pilanneet vielä tämänkin.

Eipä silti, ei ole tarjollekaan tullut mitään kiinnostavaa uutta venäläistä. Antikvaarien tarjontaa selatessani törmäsin sentään itselleni täysin tuntemattomaan kirjailijanimeen: Leonid Tsypkin. Hän oli sivutoiminen kirjailija, joka sai julkaistua yhden ainokaisen kirjan 1980-luvun alussa. Siihen piti tietenkin tutustua.

Tässä kirjassaan ’Kesä Baden-Badenissa’ (1981, suomeksi 2003) Tsypkin on sukeltanut biofiktiivisesti kirjailija Fjodor Dostojevskin nahkoihin. Kesällä 1867 kirjan Dostojevski kärvistelee kylpyläkaupungissa velkojiaan paossa. Häntä riivaavat moninaiset vaivat ja oikut; pelihimo, rahattomuus, epilepsia, mustasukkaisuus, tunnontuskat, katumus… ja seuraavana päivänä kaikki sama alkaa uudestaan.

Dostojevski ei ole lempikirjailijani – olen siihen varmaankin liian tasapainoinen ja länsimainen - mutta olen silti kahlannut läpi suurimman osan hänen tuotannostaan. Kuten kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, on hänen runsaan rönsyilevän tuotantonsa yksi leimallinen piirre ’äkillisyys’. Koko ajan tapahtuu jotain äkillistä, odottamatonta, joka muuttaa tilanteen, eivätkä henkilöt juuri koskaan toimi niin, kuin ’järkevä ihminen’ olettaisi. Siitä syntyy kyllä kiinnostavaa kirjallisuutta, vaikka useampi sata sivua tätä tasapainotonta tempoilua tietenkin myös uuvuttaa.

Dostojevskia lisää penkoessani löysin romaanien lisäksi hänen muitakin tekstejään, joita on nyt 2000-luvulla suomennettu. Kirjoitukset ovat enimmäkseen peräisin 1870-luvulta.

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’(2009) on Tiina Kartanon suomennos, joka kattaa Dostojevskin ’matkakertomuksia’ Euroopasta sekä Vladimir Solovjovin arvioita Dostojevskin filosofista ajatuksista ja tavoitteista. Tiina Kartanon oma essee eurooppalaisen filosofian heijastuksista Venäjälle on erittäin valaiseva ja kiinnostava aloitus kirjalle.

Toinen Tiina Kartanon suomennos (Arja Pikkupeuran tarkistama) on ’Kulta-aika taskussa’ (2015). Siinä on Dostojevskin kirjoituksia Vremja – (Aika) aikakauslehdestä ja Dnevnik pisatelja (Kirjailijan päiväkirja) -lehdestä. Näissä teksteissä Dostojevski esittelee mm. ajatuksiaan yhteiskunnasta, Venäjän kansasta ja kielestä, sivistyneistön ja kansan rikkonaisesta suhteesta ja venäläisten suhteesta ulkomaalaisiin.

Näistä muodostuukin tämänkertainen kirjakolmikkoni, Tsypkinin ohella.  Millainen kuva näistä ajatuksista syntyykään?

 

Miten sietää sietämätöntä ?


 

Leonid Tsypkin ei saanut kirjaansa ’Leto v Badene’ julki Neuvostoliitossa, vaan se ilmestyi lopulta New Yorkissa, venäjänkielisessä Novaja Gazeta -lehdessä 1982.

Tsypkin oli juutalainen, ammatiltaan lääkäri, ja hän kirjoitti runoja ja muita tekstejään vapaa-aikanaan. Hän oli intohimoinen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti ihastunut Dostojevskiin, vaikka tämän selkeäsanainen ja leppymätön juutalaisviha hämmensikin häntä. Tsypkin kuoli Moskovassa 1982.

Vuoden 2001 kirjaversiossa on Susan Sontagin kirjoittama, Tsypkiniä esittelevä johdanto, jonka on suomentanut Vappu Orlov. Minulla oli käsillä ’Kesä Baden-Badenissa’ -nide, joka johdantoineen on ilmestynyt meillä 2003 Marja-Leena Jaakkolan suomentamana.

Tsypkin on varmasti tutkinut taustoja varten tarkkaan kaiken, mitä Dostojevskin elämästä Baden-Badenissa ja muualla on ollut tiedossa. Dostojevskin vaimo Anna on kirjoittanut siltä ajalta muistelmia ja Dostojevskin oma kirja ’Pelurit’ peilaa myös näitä tapahtumia.

’Kesä Baden-Badenissa’ kulkee hengästyttävän notkeasti Dostojevskin ja hänen vaimonsa ’päiden sisällä’ ja heidän ahdistavassa elämässään 1867 ja samalla kirjailija Tsypkinin oman elämän harmaassa, sohjoisessa matkassa Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajan Moskovasta Leningradiin joskus 1977. Dostojevskin ajatukset ja kirjailija Tsypkinin ajatukset kietoutuvat toisiinsa niin, että näkökulma tuntuu vaihtuvan välillä lauseesta toiseen.

Dostojevskin persoona vaikuttaa Tsypkinin kuvauksen perusteella jokseenkin mahdottomalta, lähes sietämättömältä ihmiseltä. Silti vaimo Anna jaksaa ja jaksaa ja jaksaa hänen kanssaan. Ehkä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Tai sitten hän vain oli niin loppumattoman, käsittämättömän uhrautuva.

Tsypkin tuntuu ajattelevan, että kaikki ne kärsimykset ja nöyryytykset, jotka Dostojevskin oli pakko sietää omana vankeusaikanaan, olivat muokanneet hänen psyykettään niin, että hän alkoi pitää niitä jollain oudolla tavalla ansaittuina, oikeutettuina. Muuten sellainen täydellisen halventava kohtelu olisi murskannut hänet aivan kokonaan. Ehkä siinä on yksi selitys siihen, miksi Dostojevski itse ja hänen kirjalliset hahmonsa olivat sellaisia kuin olivat.

 

Naurua kämmen suun edessä

 

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’ ja ’Pieniä kuvia matkan varrelta’, Dostojevskin matkakertomukset Euroopasta, ovat ensilukemalta kovin monisanaisia, koukeroisia ja sekaviakin. Mieleen nousee epäilys, että hänelle on maksettu sivumäärän mukaan. Toisaalta, useimmiten ne ilmestyivät kai hänen omassa lehdessään, joten ehkä oli tarve tehdä julkaisusta mahdollisimman paksu ja vakuuttavan oloinen.

Matkakertomusten perusvire on koko ajan kriittinen. Ulkomailla tuntuu kaikki olevan Dostojevskin mielestä vähän naurettavaa, kummallista. Toisaalta erityisen naurettavaa ja irvailtavaa on toisten venäläisten ’nöyristelevä’ ja ihaileva käytös kaiken ulkomaisen edessä. Tuntuu, kuin hän heilahtelisi kommenteissaan koko ajan vuoroin alemmuuskompleksin ja ylemmyyskompleksin välillä.

Tiina Kartanon essee ’Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle’ avaa aiheesta kiinnostavasti monia näkökulmia, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan. Kartano mm. huomauttaa, että Dostojevski on aivan mainio satiirikko, joka hivelee lukijansa nauruhermoja, jos vain pääsee samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. Ohho! Enpä olisi naurua etsiessäni arvannutkaan, että Dostojevskilta sitä löytäisin.

Kartano huomauttaa, että satiirin ja huumorin välittymisessä kieli ja kulttuuri on aivan olennainen tekijä, ja siksi esimerkiksi suomalaisten on miltei mahdotonta oman kulttuurimuurimme takaa löytää Dostojevskin komiikkaa. Meillä ei vain kerta kaikkiaan käyttäydytä niin, kuin Dostojevskin henkilöt käyttäytyvät.

Kun ryhdyin asiaa oikein miettimään, tuli mieleeni meillä Suomessa moneen kertaan ’hauskimmaksi’ valittu TV-sketsi, Studio Julmahuvin ’Roudasta rospuuttoon’. Siinä Petteri Summasen näyttelemä humalainen isäntä katuu laskuhumalassaan tekosiaan, valittaa, anelee polvillaan anteeksi kaikilta, jopa koiralta. Lupaa muuttua, tehdä kaiken vielä hyväksi. Sitten hän havahtuu huomaamaan, että lompakko ei olekaan vielä aivan tyhjä, rahaa onkin vähän jäljellä…ilme kirkastuu: En minä vielä kotiin mene. Tilaa taksi!

Näen tässä niin selvästi Dostojevskin riehuvan Dmitri Karamazovin, ettei kulttuurimuuri meillä tässä kohtaa kovin paksu ole!

Toisaalta, en oikein osaa nähdä Dmitri Karamazovia pohjimmiltaan hauskana; surkeuteenhan hän lopulta päätyy. Hilpeää, iloista, hyväntahtoista naurua ei Dostojevskin maailmassa varmaan ole ollenkaan?

 

Oikean venäläisen maaperän siunaus


’Kulta-aika taskussa’ (2015) esittelee kiinnostavia Dostojevskin aikakauslehtikirjoituksia Venäjän kansan ’oikeasta luonteesta’ ja suunnasta, johon yhteiskuntaa olisi kehitettävä.

Dostojevski uskoi, että uusi venäläisen kulttuuri kulta-aika on aivan käden ulottuvilla; jo taskussa, tai ainakin kulman takana odottamassa.

Kaikki tämä kirjoittelu tapahtui sen jälkeen, kun hänet oli aiempien nuoruuden mielipiteidensä takia vangittu, viime tipassa armahdettu teloituskomppanian edessä ja lähetetty kahlevangiksi Siperiaan ja sieltä vapauduttuaan vielä pakolliseen sotilaspalvelukseen.

Voi hyvin olla, että hän oli aivan vilpitön näissä myöhemmissä mielipiteissään, mutta toisaalta, tuon aiemmin kokemansa jälkeen hänelle ei varmaan tullut mieleenkään kannattaa radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi yksinvallan, ortodoksisen kirkon tai kansalaisvapauksien kohdalla.

Niinpä Dostojevski oli hyvin konservatiivinen, yltiövenäläinen ja Eurooppa-vastainen. Hän kannatti kyllä lukutaidottoman maalaisväestön lukemaan opettamista, mutta vastusti sivistyneistön liian ’holhoavaa’ otetta kansaa kohtaan, ja vaati enemminkin sivistyneistöä ’tutustumaan kansaan’ ja oppimaan siltä ’oikeaa venäläisyyttä’.

Monet ovat antaneet Dostojevskille jälkikäteen tunnustusta siitä, että hän näki jo tuolloin, 1800-luvun lopulla, sosialismin tuhoisana, eikä millään tavalla venäläisille sopivana yhteiskuntamuotona.

Dostojevski kuitenkin kirjoitti uskovansa vankkumatta siihen, että venäläinen kulttuuri on parempi kaikkia muita kulttuureja. Jopa niin, että siitä seuraisi vääjäämättä venäläisyyden ja etenkin sen ortodoksikristillisyyden maailmanvalloitus. Tämä tapahtuisi kaiken lisäksi täysin vapaaehtoisesti; kaikki kansat rientäisivät omin päin siihen autuuteen ja jättäisivät harharetkensä muissa yhteiskuntamuodoissa ja roomalaiskatolisessa tai protestanttisessa kirkossa.

Tämä utopia ei kuitenkaan vielä koskaan ole ollut lähelläkään toteutumista, kuten Tiina Kartanokin toteaa. Muut kansat ovat toistaiseksi alistuneet vain pakon, väkivaltakoneiston ja sotajoukkojen voiman ruhjomina.

 

***