Kuka on voinut välttyä tiedolta, että uusi
kruununperillinen on lopultakin syntynyt Lontoossa? Samalla tieto on
innoittanut suomalaisia unelmoimaan kaupallisesta maailmanvalloituksesta
pahvilaatikkoon pakatuilla vauvantarvikkeilla. Rather primitive, I’m afraid,
tekee mieli tuhahtaa, mutta toisaalta, onnistuneella markkinoinnilla on
valloitettu maailma sämpylän väliin litistetyllä jauhelihallakin.
Brittidekkarit kuuluvat tietenkin perinteiseen
kesälukemistoon ja televisio on tarjonnut mainiota Foylen sotaa, joka toiseen
kertaan katsottunakin on kiehtova. Hyvä käsikirjoitus vain korostuu
uusintakierroksella. Kotirintamalla pakoillaan velvollisuuksia, tehdään murhia,
pihistetään valtion tarvikkeita, vaivutaan epätoivoon ja levitetään
tappiomielialaa, väsytään odottamaan epämääräistä parempaa aikaa. Nyt me tietysti tiedämme, että pääministeri
Churchillin ehdoton ’emme ikinä antaudu’ pystyttiin lopulta toteuttamaan, mutta
tiukoille se otti.
Öykkäröivä nallekarhu
Toisen maailmansodan historiasta on voitu kirjoittaa yhä
analyyttisemmin uusien lähteiden vapauduttua käyttöön. Hitleristä tuntuu
kirjoitetun jo aivan kyllästymiseen asti, Stalinin sodanaikaiset toimet ovat
enemmän piilossa vielä salatuissa arkistoissa. Churchillistäkin on kirjoitettu
paljon mutta suomeksi ei viime aikoina ole saatu kuin Max Hastingsin ’ Winston
Churchill, Sotavuodet 1940-1945’, joka on ilmestynyt käännettynä vuonna
2011.
Hastingsin kirja on sujuvasti etenevä ja täynnä tiukkaa
asiaa sodan ja sisäpolitiikankin kulusta vuosi vuodelta, tappio tappiolta,
katastrofi katastrofilta. Kaikki muistavat, että Churchill lupasi briteille
verta, hikeä ja kyyneleitä. Kirja ei juurikaan selittele kuinka
maailmanpoliittiseen tilanteeseen 1940 oli päädytty tai mitä kaikkea Winston
Churchillin pitkään elämään oli sitä ennen mahtunut. Hän ei tullut tuntemattomuudesta eikä hän
ollut kaikkien varaukseton sankari, mutta hänen vastustajansa ja
arvostelijansakin myönsivät, että hän oli tilanteeseen paras mahdollinen
taistelutahdon henkilöitymä ja sopivin suostuttelemaan amerikkalaisia liittymään
sotaan mukaan. Se pelasti britit.
Ylempään aatelistoon syntynyt, ikänsä palvelijoiden
holhoamana elänyt Churchill oli kärsimätön, epäkohtelias, ’patronizing bully’,
komenteleva ylimielinen öykkäri. Toisten
kuvausten mukaan hän oli ajoittain yllättävän kiltti, kuin lyhyt ja paksu
nallekarhu tai pystyyn nostettu kilpikonna, kuperaselkäinen ja pulleavatsainen.
Hän joi kenties liikaa, poltti isoja sikareita, lausui mielellään pitkiä
vanhoja runoja ja dominoi keskusteluja omilla, usein heikosti pohjustetuilla
ideoillaan eikä kuunnellut muita tai oli ajoittain täysin välinpitämätön
toisten esittämille näkökohdille. Hän ei epäröinyt käyttää valtaa ja hän runnoi
arvovallallaan läpi monia päätöksiä, jotka osoittautuivat virheiksi. Hänen lähimmillä työtovereillaan ja
vaimollaan Clementinellä oli kestämistä.
Puhujana Churchill
oli äärettömän taitava, suorastaan loistokas. Hän oli herkullisten lausahdusten mestari. Hän osasi myös kirjoittaa, ja sai
vanhoilla päivillään kirjallisuuden Nobelinkin.
Brittejä voi syystä ihailla pitkästä demokraattisesta
perinteestä. Hastingsin kirja kuvaa
eloisasti Churchillin ja muiden poliittisten johtajien sotavuosina kohtaamat
ongelmat, erimielisyydet, toiveet ja todellisuuden. Valtavista
vastoinkäymisistä huolimatta Churchill sai kansansa pelastettua pahimmalta ja
kansa ihaili ja kiitti häntä siitä. Silti heti ensimmäisissä sodanjälkeisissä
vaaleissa kesällä 1945 Churchill hävisi ja pääministeri vaihtui. Ei sorruttu henkilöpalvontaan, ei ’poikkeuslakeja
kiitollisuudenvelasta’, ei perinnöllistä diktatuuria. Churchill kyllä haukkui
vaalitaistelun tuoksinassa poliittisen vastustajansa, Labour- puolueen Attleen olevan ’lammas lampaan
vaatteissa’, mutta britit valitsivat hänet silti. Hyvä niin. Sellaista
yhteiskuntamallia sodalla juuri puolustettiin.
Uskomattomat aristokraattisiskot
Kun kirjalle on annettu suomennoksena nimi ’ Mitfordin tytöt sodassa ja
rakkaudessa', se tuo mieleen jotain hyvin kevyttä ja hyvin vanhahtavaa. Anni Polvaa 1950-luvulta ehkä. Onneksi kannen
kuvat ja takatekstit johdattavat enemmän yhteiskuntahistorian suuntaan ja saivat
minutkin tarttumaan tähän ällistyttävään tarinaan. Mary S. Lovell’in alkuperäisteos ’The Mitford
Girls, The Biography of an Extraordinary Family’ on vuodelta 2001. Mainosteksti
toteaa ‘Mitfordeista on kirjoitettu tusinoittain kirjoja, mutta tämä on niistä
ehkä paras'. Minä en ollut koskaan kuullutkaan Mitfordeista ennen tätä, mutta
Britanniassa he ovat ilmeisesti kuuluisuuksia.
Mitfordin tytöt olivat hieman alempaa ja köyhempää aatelia, sukua Winston Churchillin lapsille vaimo
Clementinen kautta. Mitfordeille syntyy 1900-luvun alussa 16 vuoden aikana 7
lasta: yksi poika ja 6 tytärtä. Pojasta ei irtoa sen kummempaa; koska hän on
poika, hän saa käydä koulua. Harrastaa hiukan homosuhteita sisäoppilaitoksessa
mutta päätyy heteroksi, lähtee 1930-luvulla
opiskelemaan Berliiniin ja sympatisoi laimeasti natseja mieluummin kuin
kommunisteja.
Perheen rahavarat hupenevat, iso kartano myydään ja
muutetaan pienempään. Sitten sekin annetaan vuokralle ja asutaan itse vielä
vähän pienemmässä. Tytöt eivät silti pääse hartaista pyynnöistään huolimatta
mihinkään kouluun, se ei ole soveliasta, vaan heille saa riittää ajoittain
palkattujen kotiopettajien opetus ja myöhemmin seuraelämään osallistuminen. Sovinnaisten
tapojen ja aateliston elämäntavan kuvaus on kiinnostavaa luettavaa nykyajan
rahvaalle. On metsästysretkiä ja naamiaisia, luistelua ja kukkien poimintaa.
Tytöt turhautuvat tiukasti säänneltyyn toimettomuuteensa ja alkavat herättää ei-toivottua
huomiota.
Ensin yksi tahtoo naimisiin hädin tuskin 18-vuotiaana, jotta
pääsisi kodin holhouksesta vapaaksi. Pikkusiskot löytävät ajankulukseen politiikan. Toinen
liimaa seinälleen Leninin, toinen Hitlerin. Molemmat alkavat kirjoittaa näkyviä
ärhäköitä kirjoituksia aatesuuntiensa lehtiin. Naimisiin mennyt aiheuttaa
julkisen skandaalin uudella suhteella naimisissa olevan mieheen, joka kaiken
huipuksi on Britannian fasistipuolueen johtaja. Tajusin vasta tätä lukiessani ja kuvia
katsoessani, mistä Jeeves -kirjojen humoristinen brittinatsi Spode on saanut innoituksensa. Vanhin tyttäristä
hilluu ja rellestää varakkaiden ja joutilaiden kirjailijapiireissä.
Lehdistö alkaa nostaa Mitfordin tyttöjä skandaaliotsikoihin.
’Minä olen normaali ja minun vaimoni on normaali, mutta meidän lapsemme ovat
toinen toistaan hupsumpia’ valittaa neuvottomaksi käyvä isä-Mitford.
Kun 1930-luku lähenee loppuaan ja poliittinen tilanne
Euroopassa kiristyy, kärjistyy myös Mitfordien tilanne. Hitleriä ihaileva sisko
muuttaa Müncheniin ollakseen mahdollisimman lähellä Hitleriä, kommunismiin
kallistunut taas karkaa kotoa ja Winston Churchillin suhteitakin tarvitaan
hänen jäljittämiseensä. Sodan puhjettua
fasistijohtajan vaimo joutuu Britanniassa kurjimpaan mahdolliseen vankiselliin
turvasäilöön, ja harmittomin kaikista siskoista ottaa hoitoonsa tämän lapset. Hitleriä
ihaillut koettaa ampua itsensä mutta jää aivovammaisena eloon. Kaikkein nuorin siskoksista sentään nai
herttuan ja nousee aateliskalenterissa monta pykälää.
Tyttöjen omat kirjoitukset ja haastattelut antavat tietenkin jossain määrin vinoutuneen kuvan perheen sisäisestä dynamiikasta. Poliittiset ääripäät rikkovat tietenkin perheen sisäiset välit. Omalla tavallaan parhaansa yrittäneitä vanhempia käy sääliksi. 1960-luvun kuvassa nämä iltapukuiset, ylväästi harmaantuneet
siskot hymyilevät hilpeästi. Yksi oli kuollut ja yhden kanssa ei vielä oltu
puheväleissä, mutta ainakaan ei oltu ikävystyneitä.
Onnellinen myrkyttäjä
Onnellinen myrkyttäjä
Koko maailma tuntee brittiläiset kartanoviikonloput, kyläpappilat ja täysihoitolat teehetkineen, sillä niiden kohteliaan pinnan alla jylläävät tunnetusti intohimot ja murhat.
Parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, on saada onnellinen lapsuus, ja minulla oli sellainen, hehkuttaa miljoonia kirjoja myynyt menestyskirjailija, myöhemmin aateloituna Dame Agatha Christie muistelmissaan 'Vanha hyvä aikani'. Suomennettuna viimeisin painos on vuodelta 2010.
Christie ei kuulunut aateliseen yläluokkaan, vaan perhe eli isoisän aikoinaan hankkimien pääomien tuotoilla. Joku suvussa oli siis joskus työskennellyt. Ihailtu isä ei niin joutunut tekemään, vaan vietti päivänsä käymällä klubilla, tulemalla kotiin lounaalle ja lähtemällä takaisin klubille. Sitten kun rahat loppuivat, päätettiin säästää. Se tapahtui kätevästi siten, että talo palvelijoineen kaikkineen annettiin vuokralle ja perhe lähti vajaaksi vuodeksi Ranskaan asumaan hotelliin. Näin elinkustannukset olivat halvemmat. Säästäminen jatkuu isän kuoltua. Agathan seuraelämään astumisen juhlavuosi vietetään Kairossa, koska siellä oleskelu tulee vielä huomattavasti halvemmaksi ja kaupungissa on kuitenkin kolme rykmenttiä englantilaisia sotilaita tanssiaisten kavaljeereiksi.
Christie ei kuulunut aateliseen yläluokkaan, vaan perhe eli isoisän aikoinaan hankkimien pääomien tuotoilla. Joku suvussa oli siis joskus työskennellyt. Ihailtu isä ei niin joutunut tekemään, vaan vietti päivänsä käymällä klubilla, tulemalla kotiin lounaalle ja lähtemällä takaisin klubille. Sitten kun rahat loppuivat, päätettiin säästää. Se tapahtui kätevästi siten, että talo palvelijoineen kaikkineen annettiin vuokralle ja perhe lähti vajaaksi vuodeksi Ranskaan asumaan hotelliin. Näin elinkustannukset olivat halvemmat. Säästäminen jatkuu isän kuoltua. Agathan seuraelämään astumisen juhlavuosi vietetään Kairossa, koska siellä oleskelu tulee vielä huomattavasti halvemmaksi ja kaupungissa on kuitenkin kolme rykmenttiä englantilaisia sotilaita tanssiaisten kavaljeereiksi.
Agatha kuvailee kiehtovasti nuoruutensa yhteiskuntaa. Palvelijat ovat itsestäänselvyys, matkustelu samoin, vaikka rahat ovat jatkuvasti lopussa ja kulkeminen hevoskärryillä, junilla ja laivoilla on hidasta ja vaivalloistakin. Herkullisia ovat kuvaukset esimerkiksi uimapuvuista, joita tuon ajan säädylliseltä naiselta odotettiin. Agatha ei ole ahdistunut tai ikävystynyt, vaan nauttii innolla kaikesta ympärillään. Sitten tulee ensimmäinmen maailmansota ja Agathankin elämä muuttuu. Työskentely sotasairaalassa näyttää elämän rankemmat puolet ja lääkevaraston hoitajana Agatha tutustuu myrkkyjen ja rohtojen maailmaan.
Agathan sisar on lukenut hänelle ääneen Sherlock Holmes -tarinoita ja Agatha innostuu kirjoittamaan salapoliisitarinan itsekin. Nuorena aviovaimona ja yhden lapsen äitinä kirjoittaminen on toissijaista ja kustantajat hautovat käsikirjoitusta puolikin vuotta ennen kuin hylkäävä päätös tulee. Lopulta 'Stylesin tapaus' julkaistaan ja Hercule Poirot tulee luoduksi. Kirjaa myydään alle 2000 kappaletta ja Agatha saa kertakorvauksena 25 puntaa. Perheen taloutta se ei paranna mutta antaa itsevarmuutta kirjoittajan kyvyistä. Yksi asia johtaa toiseen ja riemukseen Agatha huomaa, että lehdet maksavat jatkokertomuksista moninkertaisesti kirjan tuottoon verrattuna.
Elämä näyttää toki Agathallekin kaikki puolensa; äiti kuolee, Agatha on surusta hermoromahduksen partaalla ja juuri silloin aviomies pettää. Ainoan lapsen kanssa välit ovat etäiset ja viileähköt. Toisaalta kirjoittaminen alkaa sujua ja tuottaa entistä enemmän; salapoliisikirjojen lisäksi tulee jatkokertomuksia, kuunnelmia, näytelmiä. Löytyy arkeologi-aviomies ja hänen kauttaan kiehtova elämä kaivauksilla, syntyy rakas lapsenlapsi.
Agatha muisteli lapsuutensa tarinaa:
Sammakko kysyy toiselta: Kuulin että putosit kirnuun. Miten ikinä selvisit sieltä? Ei aavistustakaan, vastaa toinen. Olin ihan epätoivoinen, minä vain räpiköin, räpiköin, räpiköin. Aamulla sitten virkosin ja huomasin olevani voipalan päällä ja loikkasin pois.
*