tiistai 1. helmikuuta 2022

Bysantista itään

Vuodenvaihteen pitkät vapaat tarjosivat sopivasti rauhaa uppoutua kahteen paksuun opukseen, jotka menivät ihanteellisesti hiukan päällekkäin, mutta enimmäkseen tarjosivat nautittavasti lisätietoa ja laajempia näkökulmia toistensa teemoihin.

Mietittävänä oli esimerkiksi se, missä sijaitsee tämänhetkinen ’maailman keskipiste’? Taloudellisesti? Kulttuurisesti? Poliittisesti?  Missä se sijaitsi aiemmin? Vaikkapa tuhat vuotta aiemmin? Millaista siellä oli?

Meidän eurooppalaisten mielissä varsinainen keskipiste on tietenkin täällä, siitä huolimatta, että talouden kukoistukseen tarvittuja raaka-aineita ja hyödykkeitä onkin vuosisatojen ajan raastettu muualta. Yleensä idästä, vähän aikaa myös lännestä. Itse asiassa kulttuurimme tai edes uskontomme varsinainen alkupistekään ei löydy täältä, vaan vähän idempää. Ilmeisesti olemme kuitenkin erityisen hyviä asioiden omaksumisessa, keskinäisen kilpailun siivittämässä innovoinnissa ja nopeassa hyödyntämisessä.

Mikään valtarakennelma ei tietenkään kestä ikuisesti. Aikansa loistettuaan ovat kaatuneet niin monet, yhtä hyvin mahtava Rooman valtakunta kuin sen itäisempi perillinen, Bysanttikin. Uudet valtiaat ja valtakunnat ovat nousseet ja taas tuhoutuneet, mutta jotain jatkuvasti merkittävää tuntuu olevan alueessa, jota englanninkieliset kutsuvat nimellä Middle East. Suomen kielellä ei varsinaisesti puhuta ’Keski-idästä’, mutta siellä ovat ainakin nykyiset Iran, Irak, Afganistan, Pakistan ja niiden naapurivaltiot, ne muut -stanit. Käsite voi valua sopivissa yhteyksissä aina Turkista Kiinan länsiosiin ja alemmas Saudi-Arabiaan.

Uppouduin siis ensin Paavo Hohdin ’Bysantti’ -teokseen ja sitten Peter Frankopanin ’Silkkitiet’ järkäleeseen. Kumpainenkin kestää kyllä useammankin lukukerran ja vaatii sulattelua. Kirjakolmikkoni täydentämiseen valitsin vielä jotain vähän nopeampaa ja helpommin omaksuttavaa, mutta silti hyvin teemassa pysyvää: Jason Goodwinin Istanbul-dekkarin ’Käärmekivi’.

 

Keisarit purppurasaappaissaan


Filosofian tohtori Paavo Hohti on jo vuosikymmenien ajan syvällisesti perehtynyt antiikin Kreikan ja Bysantin kirjallisuuteen ja historiaan. Muistan osallistuneeni hänen innostavalle kurssilleen joskus ammoisella 1980-luvulla. Nyt hän on pandemian hiljentämän ajan piristykseksi rakentanut kokoon muhkean Bysantin historian yleisesityksen, joka Suomesta onkin tähän asti puuttunut.

’Bysantti – tuhat draaman vuotta’(2021) käy uutterasti, mutta notkealla ja hyvin luettavalla tyylillä läpi Rooman valtakunnan itäisen osan moninaiset vaiheet Konstantinopolin perustamisesta aina valtakunnan lopulliseen tuhoon, vuoteen 1453, jolloin islaminuskoiset osmanit valloittivat kaupungin ja tekivät siitä oman, niin ikään ympäri Välimerta ulottuneen sulttaanikuntansa pääkaupungin. Heille kaupunki oli nimeltään Istanbul.

Kun monenlaiset vaeltavat barbaariheimot; hunnit, vandaalit, gootit ynnä muut, saattoivat vanhan Rooman kaupungin ja sen valtakunnan muut läntiset alueet sekä fyysisesti että kulttuurisesti täysin hajalle, pystyi kristinuskoinen keisarivalta jatkamaan vielä elämäänsä idässä. Toki ’omin maustein’.

Kulttuuri kehittyi idässä omaan suuntaansa, samoin kristillinen kirkko, joka jakaantui kreikkalaiskatoliseen ja roomalaiskatoliseen haaraansa. Riidat uskontunnustuksista, Jeesuksen kahdesta olemuksesta ja paavin asemasta kärjistyivät lännen ja idän välillä jopa niin, että vuonna 1204 läntiset kristityt mukamas hartaalla ristiretkimatkallaan hävittivät itäisten kristittyjen Konstantinopolia pahanpäiväisesti.

Bysanttilaisia keisareita ehti olla kaikkiaan 94, ennen kuin viimeinen heistä katosi taistelun melskeissä 1453 Konstantinopolin murtuvilla puolustusmuureilla. Keisarius ei Bysantissa periytynyt tasaisesti isiltä pojille tai ottopojille, vaikka sukulaisuus aiempaan keisariin – purppurasyntyisyys - saattoi auttaa valtaan pyrkivää. Vallassa olevaa keisaria ei rajoittanut mikään eikä kukaan.

Jokainen vallanvaihto oli kuitenkin taistelun paikka. Joskus keisareita oli saman vuoden aikanakin useita, joku sai valtakautensa kestämään vuosikymmeniä. Joukkoon mahtui muutama Irene ja Theodorakin; lyhytaikaisia, mutta kuitenkin naishallitsijoita.

Bysantin toimintatavat olivat ja ovat läntisestä näkökulmasta katsoen outoja ja ’eksoottisia’. Ehkä meille suomalaisille eivät kuitenkaan niin täysin outoja; onhan meillä kokemusta Venäjästä.

Tärkeä bysanttilainen julkinen tila oli hippodromi, hevoskilpailurata. Siellä keisari testautti suosionsa; saiko hän katsojilta ’aklamaatioita’, eli hyväksymishuutoja, vai eikö saanut. Huutajia tietenkin myös ’ostettiin’ ja niistä alkoi muodostua hieman kiinteämpiä ’sirkuspuolueita’, eli kannustusjoukkoja, joilla oli omat tunnusvärinsä ja huutonsa.

Tuntuuko oudosti tutulta? Mistä kumpuaakaan tämä erilaisten ’huutajien’ esiintyminen vaikkapa parlamenteissa? Urheilutapahtumissa? Tai joidenkin hallitsijoiden yhä keräämät loppumattomat aplodit ja hyväksymishuudot melkein joka sanan jälkeen?

 

Kolme kaupunkia päällekkäin


Jason Goodwin on opiskellut Bysantin historiaa Cambridgen yliopistossa. Hänen dekkarisarjansa tapahtuu osmanien aikaisessa Istanbulissa 1800-luvun alkupuolella. ’The Snake Stone’ (2007) eli Pekka Tuomiston suomentamana ’Käärmekivi’ on ilmestynyt 2008.

Olen aiemmin lukenut Goodwinin dekkarisarjasta ’Janitsaaripuun’, joten päähenkilö, entinen hovieunukki Yashim Togalu, oli jo tuttu. Tämä erikoinen, yksinään asustava, sivistynyt ja kokkaamista harrastava ’rikostutkija’ joutui nyt ratkomaan murhia, joihin liittyi kostonhaluisten kreikkalaisten separatistien salaseura, kadonneita kirjoja ja huimia seikkailuja Istanbulin alla risteilevissä vesilaitosten säiliöissä ja kanavissa. Veden johtaminen ja varastoiminen muurien sulkemassa suurkaupungissa on elintärkeä asia – ja se on albanialaisten vesimiesten killan hoidossa.

Tapahtumat on kiinnitetty vuoteen 1839, kun liikaa ranskalaista samppanjaa lipittänyt sulttaani Mahmud II tekee kuolemaa uudemmassa palatsissaan ja vanhassa Topkapissa asuu enää sulttaanin äiti muutaman palvelijansa kanssa.

Ajat muuttuvat, valtakunta rapistuu ja sen oma kulttuurikin joutuu antamaan tilaa eurooppalaisuuden ihailulle. Kaupungissa on nyt eurooppalaisten aristokraattien makuun rakennettu loistohotelli, meluisa basaari, Sinanin moskeijat ja yhä myös kristikunnan kaunein kirkko, Hagia Sofia.

 

Kauppareiteillä etenevät kulttuurit ja kulkutaudit


Peter Frankopan on historiantutkija ja Oxfordin yliopiston Bysantin tutkimuksen keskuksen johtaja. Muhkea ’The Silk Roads – A New History of the World’ (2021) saatiin heti ilmestymisvuonnaan myös suomeksi Jaana Iso-Markun kääntämänä ’Silkkitiet – uusi maailmanhistoria’ (2021).

Frankopan toteaa heti aluksi, että hänen tarkoituksensa on todellakin tuoda esiin uusi näkökulma maailmanhistoriaan. Tähän asti ’virallinen selitys’ on ollut jatkumo, jossa muinainen Kreikka synnyttää Rooman, Rooma kristillisen Euroopan, Eurooppa renessanssin, renessanssi valistuksen, valistus poliittisen demokratian ja teollisen vallankumouksen ja näistä syntyy nykyinen maailmanjärjestyksemme.

Frankopan haluaa nostaa esille ’aiheetta sivuutetut’ Keski-idän alueet ja aloittaa kuvauksella korkealle kehittyneestä Persiasta 300-luvulla eaa. Nykyisin unohdetut valtakeskukset, kuten Merv tai Ray, yhdistivät satojen vuosien ajan silkin, paperin, ruudin ja muun kauppatavaran ohella myös oppineiden kontakteja sivistyneisiin, hienoihin kaupunkeihin kuten Esfahaniin, Samarkandiin, Kabuliin tai nykyisen Kiinan länsiosan Kasgariin.

Kun Rooma kehittyi maailmanvallaksi ja myöhemmin vaihtui Bysantiksi, kulkivat myös uskonnolliset aatteet ja vaikutteet kauppareittien mukana. Buddhalaisuus, zarathustralaisuus ja hindulaisuus kulkivat lännemmäs ja kristinusko idemmäs, paljon kauemmas ja paljon aikaisemmin, kuin yleisesti on luultu. Juuri kun kristinusko oli vahvistunut idässä, tuli rutto ja pitempi kurjuuden kausi. Sen jälkeen maaperä olikin ’pehmeä’ uudelle 600 -luvulla syntyneelle uskonnolliselle järjestelmälle, islamille. Ehkä se toisi ihmisille jotain parempaa. Islam valloitti nopeasti koko Lähi- ja Keski-idän ja vanhat uskonnot jäivät jalkoihin.

Kauppareiteillä levitettiin ylellisyyksiä, kuten turkikset, meripihka, jalometallit, silkki, mausteet tai hajusteet. Suhteellisen kevyttä kuljetettavaa ja suhteellisen kestävää. Eksoottiset hedelmät, kukkasipulit ja vehnä olivat myös haluttuja, mutta niiden kanssa oli säilyvyysongelmia. Nykyihmiselle nolostuttavaa luettavaa on orjakaupan yleisyys ja suuri kannattavuus. Orjia välittivät kaikki ja kauppa kävi erinomaisesti. Viikingit esimerkiksi ryöstivät jatkuvasti ihmisiä tuhoamistaan kylistä ja myivät heidät. Kaikissa sodissa otettiin vankeja, jotka vietiin orjuuteen omalle maalle tai ’annettiin lahjaksi’ jollekin toiselle hallitsijalle. Kristittyjen ei sopinut periaatteessa orjia ottaa, mutta tämä periaate tunnetusti laimeni käytännössä.

Keski-idästä tulivat myös länteen vyöryvät paimentolaisheimot, mongolien tuoma hävitys ja tuho. Sen perään samaa tietä jälleen myös rutto. Hetkeksi kaupan suunta kääntyikin löytöretkien jälkeen Amerikkojen suuntaan, kohti sieltä nyhdettyä hopeaa ja kultaa. Varsin pian katse kääntyi kuitenkin taas itään ja suuret kauppakomppaniat alkoivat voittokulkunsa. Kaikilla tuntui pian olevan ’elintärkeitä intressejä’ idässä. Siirtomaat. Sitten löytyi öljyä.

Päästessään kirjassaan lähemmäs omaa aikaamme Frankopanin kuvauksen vauhti vain kiihtyy. Brittien, ranskalaisten, CIA:n ja KGB:n jatkuvat manööverit Persiassa/Iranissa, Mesopotamiassa/Irakissa, Syyriassa, Afganistanissa, tai Intiassa todistavat alueen merkityksestä. Shaahit, kuninkaat, imaamit, presidentit ja pääministerit saavat tukea, rahaa ja aseita. Vallankappauksia ja kumouksia tehtaillaan. Valtioita ja niiden johtajia peluutetaan toisiaan vastaan ja he toisaalta osaavat peluuttaa suurvaltoja toisiaan vastaan ’vuosisatojen kokemuksella’.

Nyt öljyn hinta laskee, ’vihreä siirtymä’ muuttaa monien valtioiden talouden ja politiikan perusteita ja jälleen kerran Keski-itä on myllerryksen keskellä. Afganistanista lähtivät kenties kaikki, mutta Kiina rakentaa jo kovaa vauhtia ’uutta silkkitietään’ ja luo ’hyviä suhteita Keski-idän valtioihin’. Iran on vahvistumassa ja Venäjäkin etsii ystäviä idästä, kun lännen kanssa on viileämpää. 

Silkkitiet ovat yhä maailman keskushermosto, sanoo Peter Frankopan.

 

***