Kaikesta jää jälki

Löysin ilokseni kesälukemiseksi riittävän kepeän, mutta silti aidosti kiinnostavan dekkarisarjan.

Sen päähenkilönä on Ruth Galloway -niminen arkeologi, nimenomaan ’forensinen arkeologi’, joka oman yliopistotyönsä sivussa avustaa poliisia tarvittaessa. Tarvetta tietenkin tulee ihan jatkuvasti – vanhoja luita ja outoja kaivamisjälkiä löytyy brittiläisen Norfolkin kylmällä rannikolla poliisien ihmeteltäväksi liki viikoittain.

Dekkarisarjan kirjoittaja Elly Griffiths (oikealta nimeltään Domenica de Rosa) on tutustunut arkeologiaan aviomiehensä ammatin kautta – kuten Agatha Christiekin aikoinaan. Kaivamisten kohteet ja koko toiminnan muoto on tietenkin nyt aivan erilainen kuin Christien kuvaamissa brittiläisen imperiumin ’kulta-ajan’ arkeologiamysteereissä, joissa käytiin hellekypärät päässä ottamassa parempaan talteen Lähi-idän maiden muinaiset aarteet.

Elly Griffiths on aloittanut tämän hyvin suosituksi tulleen dekkarisarjansa vuonna 2009. Päähenkilö Ruth Galloway on 2000-luvulle sopivasti pitkälle kouluttautunut, itsellinen nainen, joka osaa ammattinsa. Jotta häneen saataisiin jotain kiinnostavaa säröä, hänellä on tytär, jonka hän kasvattaa yksin. Sarjan alkupään kirjoissa tytär on aivan vauva ja Galloway loikkii kaivausmontusta aina välillä autoon antamaan tuttipulloa tyttärelleen. Brittiläiset äitiyslomat!

Varsinaisen rikosten ratkomisen ja syyllisten pidättämisen hoitaa tietenkin virkavalta: Kings Lynn’in poliisilaitoksella rikoskomisario Nelson alaisineen ja joskus pomoineenkin on jatkuvasti tekemisissä Ruth Gallowayn kanssa. Juonikuvioiden monipuolisuus on taattu sivuhenkilöiden monenkirjavuudella: Ruthilla on yliopistolla apurahoista riitelemässä sekä ikäviä että mukavia työkavereita. Hänellä on yltiö-uskovaiset vanhemmat, joiden kanssa hän on melko vähän tekemisissä.  Sen sijaan hänellä on hyvin läheinen ystävä, joka on kaiken muun lisäksi myös druidi – siis kelttiläisen muinaisuskon ’pappi’. Ja on monia muita ystäviä, ja ystävien eksiä ja nyksiä.

Kuka siis olikaan Ruthin tyttären isä? Asia kyllä tuodaan esille sarjan jokaisessa kirjassa ja Ruthin perhekuvio säilyy tarinoiden tausta-aineistona, mutta se pysyy siellä. Ruth ei ole romanttinen ’ihmissuhdepähkäilijä’, vaan itsenäinen - ja itsepäinenkin – nainen, joka elää omaa elämäänsä varsin tyytyväisenä. Kaikkea ei voi saada, mutta paljon voi. Ja kaikesta jää jälki, kuten Ruthin tärkein opettaja  yliopistolla aikoinaan oppilailleen painotti.

 

Meri peittää ja paljastaa

 

Elly Griffiths julkaisi ’The House at Sea’s End’ kirjansa 2011 ja suomeksi ’Jyrkänteen reunalla’ ilmestyi 2018. Kirjan suomentaja on Anna Lönnroth, josta erikseen mainitaan, että hän on koulutukseltaan myös arkeologi.

Kuten nimestä voi arvata, mysteerin ytimessä on ennen niin komea talo jyrkänteen reunalla. Kun se 1930-luvulla rakennettiin, sillä oli tilaa rannan läheisyydessä yllin kyllin. Talon ja rannan väliin mahtui mukava puutarhakin. Nyt kaikki on toisin.  Pauhaava Pohjanmeri kaivertaa rannikkoa, joka romahtaa alas vuosi vuodelta. Puutarha on kadonnut kokonaan ja meren voima uhkaa jo taloakin. Itse asiassa sen romahtamista pidetään jo varmana.

-Saakelin ilmastonmuutos nopeuttaa eroosiota ja minä menetän taloni, eikä kelvoton hallitus tee asialle yhtään mitään, meuhkaa vihainen kuuluisuus asiasta telkkarissa. Hän on meppi, Euroopan parlamentin jäsen siis, ja hänen sukutalonsa tuho pitäisi estää.  Mutta miten?

Niinpä niin, briteillä oli vielä kirjan ilmestymisaikaan 2011 meppejä. Nyt brexitin jälkeen ei enää ole. Tuskin ’kontrollin omiin käsiin’ ottaneet britit kuitenkaan ovat vieläkään eroosiota kesyttäneet.

Kun meri jauhaa rantaa rikki, tulee se jauhaneeksi myös esille jotain, mikä on joskus piilotettu syvälle rannan luolaan hiekkakerrosten taakse. Kenties jo sota-aikana. Siitä rikosmysteeri lähtee liikkeelle.

Muutamia takautumia ja sodassa piilotettuja asioita tulee Ruthille mieleen myös 1990-luvulta Bosnian sodasta, jonka jälkiä hän oli nuorena harjoittelijana kaivamassa.

Vapaasti vellomaan päässyt meri nostaa esiin, mutta myös vie mennessään. Poliisien ja Ruth Gallowayn taistelu vuoroveden voimaa vastaan onkin varsin jylhää luettavaa.

Ihmettelen aina kuvauksia vuoroveden mahdista, kun sellaista ei meidän rannoillamme voi kokea.

 

Haudasta otettiin yhteyttä

Elly Griffiths’in ’Dark Angel’ ilmestyi 2018 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Musta enkeli’ tuli meillä saataville 2021.

Tässä kirjassa Ruth saa kutsun Italiaan. Nuoruuden tuttava joltakin arkeologian kurssilta tekee yllättäen ehdotuksen. Rooman liepeillä olevaan pikkukaupunkiin tarvittaisiin nyt ’kuuluisa ulkomainen expertti’, ja Ruth on sellainen. Hän on jo saanut mainetta kirjoillaan ja julkaisuillaan. Ruth halutaan paikalle lausumaan arvioita TV-ohjelmaan, jossa tämä tuttava, melkoisesti itseään täynnä oleva arkeologi, esittelee kaivauksiaan – ja omaa erinomaisuuttaan. Hänhän on italialainen mies.

Ruth päättääkin tarttua tilaisuuteen ja jättää kalsean Norfolkin hetkeksi. Tytär on jo esikoulu-ikäinen, eivätkä he juurikaan ole päässeet matkustamaan. Tässäpä tilaisuus yhdistää huvi ja hyöty. Mukaan lähtee myös ystävätär ja tämän pieni poika.

Ruth pystyykin ’karismallaan’ pelastamaan arkeologiaa käsittelevän TV-ohjelman jatkon. Ohjelma aiottiin jo lopettaa, koska se ei tuotantoyhtiön mielestä ole ’riittävän kiinnostava’. Mutta tapahtumat eivät jää roomalaiskauden arkeologisiin löytöihin, vaan ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ihan tuoreitakin.

Eihän siinä Ruthin lomailusta tahdo tulla mitään. Kuvioita sotkee myös laittomasti Italiassa oleva syyrialainen pakolainen, toisen maailmansodan aikainen fasistien ja partisaanien katkera taistelu ja tietenkin roomalaiskatolinen pappi ja rippisalaisuus. Sitten paikkakunnalle osuu vielä maanjäristys.

Silloin rikoskomisario Nelsonin on jo lähdettävä tulemaan paikalle.

 

Perinteisen ydinperheen onnea

 

Elly Griffiths’in ’The Night Hawsk’ ilmestyi 2021 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Yöhaukat’ 2023.

Tarinan alussa kohtalaisen menestynyt tutkija ja bioteknologiayrittäjä sekä hänen opettaja-vaimonsa on löydetty ammuttuina. Aikuisten lasten ensikommentti uutiseen on tyly: Vanhempamme olivat kylmiä ja isämme täydellinen hirviö, joten olemme tyytyväisiä, että he ovat kuolleet.

Tämä olisi ehkä tavanomainen poliisiasia, mutta samaan aikaan metallinpaljastimineen liikkuvat amatööri-arkeologit löytävät rannalta pronssikautisen asekätkön – ja myös ruumiin, joka ei ole vuorokautta vanhempi. Taas on otettava yhteyttä arkeologian laitokseen ja Ruth Galloway’hin.

Metallinpaljastimin liikkuvat amatööriporukat ovat tulleet muodikkaiksi kautta Euroopan. Pronssikautisen aarteen löytäminen on jo varsin mahtava juttu – ja ilmeisesti vielä aivan mahdollinen Norfolkin rannikolla.  Meillä Suomessa sellaisesta ei kannata haaveillakaan. ’Oikeat’ arkeologit suhtautuvat nurjasti siihen, että amatöörit ’sotkevat’ löytöpaikkoja osaamattomuuttaan, mutta kuitenkin he kokevat jakavansa yhteisen intohimon kohteen.

Kirjan juonikuvio pysyy kohtalaisen hyvin koossa, vaikka siihen on punottu mukaan hyvin monenlaisia aineksia. On oikeita vanhoja aarteita, on kansantaruja ja kummituskertomuksia, on nykyaikaisten tieteentekijöiden keskinäistä kateutta ja kilpailua.

Ruth, joka aina joskus kokee syyllisyyden häivähdyksiä elämisestään ’vain kaksin’ tyttärensä kanssa, saa havaita, että useammankin henkilön taustasta löytyy piiloteltu perhehelvetti, jossa ei todellakaan ole mitään tavoittelemisen arvoista.

 

***