Tänä vuonna on saatu kunnon talvi ja se on tullut aikaisin. Lokakuun lopussa satanut lumi on pysynyt maassa siitä asti ja marraskuu oli suorastaan ennätyskylmä. Keskitalvesta en tietenkään vielä voi tietää, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä. Lumen kanssa päivien pimeyskin tuntuu helpommalta kestää. Pahempaa on tämä henkinen pimeys, joka tuntuu laskeutuneen maailman johtajien päihin.
Onnekseni löysin uuden kotimaisen kirjan, joka sai minut innostumaan. Iida Turpeisen teos ’Elolliset’ voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaanakin. Kirjassa on monia teemoja, joista pidin. Sen kieli ja tapa, jolla se on kirjoitettu, oli jotenkin lumoava. ’Vanhanajan’ kunnollinen kirja!
Se sai minut myös ajattelemaan maapalloamme eri suunnasta kuin yleensä. Pohjoisessa on kyllä kylmää ja ’tyhjää’, mutta siellä ovat myös valtameret ja mantereet itse asiassa ällistyttävän lähellä toisiaan. Jos vain teknologia mahdollistaisi liikkumisen jäisen meren kautta, sieltä olisi lyhyt matka ’maailman ympäri’. Sitä reittiä onkin etsitty vuosisatoja, kuten tiedämme. Nyt, kun maapallon lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta ollaan toisaalta kovin huolissaan, saattaa pohjoisten reittien avautuminen olla yksi myönteinen seuraus sinänsä huonosta kehityksestä.
Ihmisen tiedonhalussa ja uusien alueiden sinnikkäässä tutkimisessa on jotain ihailtavaa. Kohottavaa suorastaan! Mitä kaikkia vaivoja ja vastuksia tutkijat ovatkaan ottaneet kestääkseen, kunhan vain ovat päässeet asiassaan eteenpäin. Toisaalta – likimain aina, kun jotain uutta on saatu löydettyä ja tutkittua, on alkanut myös sen hyödyntäminen ja suoranainen ryöstäminen. Ihminen on siis sekä ihailtava että tuskastuttavan typerä.
Tämänkertaisessa kirjakolmikossani kävi todellakin niin, että yhden lukeminen johti kiinnostuksen myös toiseen ja sitten kolmanteen. Iida Turpeisen ’Elolliset’ aloittaa teemojensa käsittelyn 1740-luvun alusta, hyytävästä tutkimusmatkasta Siperian itäisisimmältä laidalta kohti Alaskaa, ja siitä, mitä Georg Steller sieltä löytää. Tarina jatkuu siitä runsaat 200 vuotta pidemmälle ja saa uusia ulottuvuuksia. Stelleristä yksityiskohtaisemmin kertoo Aura Koiviston ’Mies ja merilehmä’, pohtien samalla entisajan luonnontutkijoiden suhdetta eläimiin, uskontoon ja vallanpitäjiinkin. Pohjoisten tutkimusmatkojen valtavia vaikeuksia ja vuosisataisia saavutuksia kertaa puolestaan Matti Laineman ja Juha Nurmisen atlasmainen jättiteos ’Ultima Thule - Pohjoiset löytöretket.’
Jotain maailmastamme on lopullisesti poissa
Iida Turpeinen on väitöskirjaansa valmisteleva kirjallisuudentutkija ja nyt myös kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa ’Elolliset’ ilmestyi syksyllä 2023.
Kirja alkaa piipahduksesta Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Siellä on valtava Stellerinmerilehmän luuranko. Maailman ainut näin täydellinen. Miksi ja miten se on sinne päätynyt, sekin kirjan myötä selviää.
Mutta ensin saksalaisen teologin ja luonnontutkijan, Georg Wilhelm Stellerin, täytyy värväytyä Venäjän keisarikunnan palvelukseen ja osaksi tanskalaisen, niin ikään Venäjälle palveluksiaan myyvän nimekkään tutkimusmatkailijan, Vitus Beringin, retkikuntaa. ’Kaikki tutkimusmatkat alkavat kupillisesta teetä’, kuten Turpeinen mainiosti kirjoittaa. Itse imperator, tsaari Pietari Suuri on aikoinaan antanut Beringille tehtäväksi etsiä ja kartoittaa reitti Aasiasta Amerikkaan. Ensimmäinen kerta ei onnistunut, mutta nyt yritetään uudelleen. Rakennetaan kaksi suurta laivaa ja niille satamantapainen kyhäelmä, jossa kaikki on likaista, pientä ja kylmää.
Kirja imaisee mukaansa heti ensi lauseista. Romaanin kieli on kaunista ja sanankäyttö oivaltavaa. Lukija tuntee pääsevänsä mukaan kertomukseen, joka selvästi sisältää muutakin, kuin toisiaan seuraavat, sinänsä jo hämmästyttävät tapahtumat. Lukija aavistaa, että kirjoittajan mielessä asioiden yhteydet ja seuraukset ovat jo johtaneet jollekin seuraavalle tasolle. Kirjoittaja kulkee edellä ja lukija seuraa häntä mielellään, innostuneena.
Tutkimusretken hämmästyttävät vaiheet ja sen aikana tehdyt havainnot ja löydöt ovat säilyneet jälkipolville katkelmina osallistujien muistiinpanoista, jälkeenpäin tehdyistä selostuksista ja kuin ihmeen kaupalla säilyneistä ’jälkeenjääneistä papereista’. Se, että retkestä tiedetään ylipäänsä yhtään mitään, on nykylukijan mielestä jo saavutus. Niin alkeelliset ja vaikeat olosuhteet olivat.
Steller oli ensimmäinen tutkija, joka näki, tutki ja kuvasi tuon hänen nimeään myöhemmin kantaneen merilehmän, lempeän pohjoisten rantavesien jättiläisen. Hän oli myös viimeinen. Myöhemmille luonnontutkijoille ei jäänyt ainuttakaan elävää merilehmää. Alle kolmessakymmenessä vuodessa Beringin retkikunnan ja Stellerin matkaraporteista innostuneet metsästäjät ja muut ’elintilan valloittajat’ tappoivat nuo isot merilehmät sukupuuttoon. Sitä ei aluksi haluttu uskoa edes mahdolliseksi. Kyllä niitä jossain piileskelee, ne ovat vain paenneet, seliteltiin. Eihän ihminen nyt voi Luojan töitä sillä tavalla tuhota ja sotkea ’hyväksi luotua’ maailmaa?
Tästä surullisesta pisteestä Iida Turpeinen nostaa kirjansa tarinan seuraavalle tasolle. Monet ihmiset, niin syvästi asialleen omistautuneet luonnontutkijat kuin eri motiivein toimivat ’harrastelijat’ ja jopa sattumalta paikalle osuneet sivullisetkin siirtävät merilehmän tarinaa – ja luita – eteenpäin ihmiskunnan ja tieteen historiassa.
Turpeinen kuvaa hienosti ihmisten omistautumista työlleen, tavoitteilleen ja unelmilleen. Jotkut toteutuvat, jotkut eivät. Kirja kunnioittaa myös kauniisti periaatetta tiedon kumuloitumisesta ja arvostaa oikean oppineisuuden vaatiman työn määrää. Kun pyritään edes tieteellisen ja taiteellisen kuvauksen avulla saamaan vielä näkyville jotain, minkä ihminen on jo tuhonnut.
Ja elollisiahan katoaa meiltä koko ajan, kiihtyvällä nopeudella.
Tiedonhaluisen seikkailijan elämä
Kirjailija Aura Koivisto oli Norjan matkallaan saanut kipinän Georg Wilhelm Stellerin tarkempaan tutkimiseen ja siitä syntyi lopulta teos ’Mies ja merilehmä’ (2019). Tämän kirjan äärelle löysin vasta sitten, kun olin Turpeisen ’Elolliset’ ensin lukenut ja osasin reagoida kirjaluetteloissa nimeen ’Steller’.
Koivisto käyttää päälähteenään norjalaisen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen Leonhard Stejnegerin 1936 ilmestynyttä Steller -elämäkertaa ’ Georg Wilhelm Steller: The Pioneer of Alaskan Natural History’. Sen lisäksi Koiviston kirjan lähdeluettelossa on yhdeksän sivun verran muita kirjoja, julkaisuja ja internet -artikkeleita, joten Stelleristä inspiroituneille on tarjolla todella paljon tutkittavaa.
Koivisto kuvaa ensi-innostustaan: Aivan kuin olisin rakastunut 1700-luvulla eläneeseen mieheen! Hänhän on kerta kaikkiaan kiehtova. Rohkea, tarmokas ja terävä. Rento ja vaatimaton, kärsimätön ja kiivas. Oikeudenmukainen, tasapuolinen, suorasanainen, sarkastinen, herkkä ja runollinen. Ja mitä kaikkea vielä?
Sitten hän kyllä myöntää, että on miehessä vastenmielisiäkin piirteitä – nykyihmisen silmin Steller on myös julmuri ja eläinten kiduttaja. Sen aikakauden luonnontutkijalle eläinten tutkiminen tarkoitti aina niiden tappamista, jopa suurissa määrin. Jos näit oudon ja kiinnostavan linnun, se piti tietenkin ampua ja sitten ehkä täyttää. Hylkeet, merisaukot tai naalit joutuivat suoranaisen massateurastuksen kohteiksi.
Hyväksyttyään sen ajatuksen, että ihmistä on tarkasteltava hänen omaa aikaansa vasten, Koivisto pääsee vauhtiin Stellerin persoonan ja elämänvaiheiden kuvaamisessa.
Tämä saksalainen, aikansa hyvän koulutuksen hankkinut mies oli sekoitus pietististä teologia, yrteistä ja lääkkeistä ymmärtävää parantajaa ja palavasieluista luonnontutkijaa. Etsiessään kiinnostavaa tekemistä ja toimeentuloa, hän värväytyi Venäjän tiedeakatemian palvelukseen. Näin hänen ’elämänsä parhaat vuodet’, eli 25-vuotiaasta aina 37-vuotiaana tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, kuluivat itäisimmässä Siperiassa ja Alaskan hyisillä rannoilla.
Koivisto kertoo, kuinka Steller on retkillään pohjattoman kiinnostunut niin kasveista, linnuista kuin isommistakin eläjistä. Rohtoyrttejä keräämällä hän pystyy pitkään pitämään keripukin loitolla retkikunnan jäsenistä ja toiveikkaan elämänasenteensa avulla hän huolehtii myös heidän ’henkisestä hyvinvoinnistaan’, kun olosuhteet alkavat muuttua liki sietämättömiksi. Talvehtiminen haaksirikon jälkeen maakuoppaan kyhätyssä ’kömmänässä’, lähes ilman ruokaa ja polttopuita, paikassa, jonka sijaintia ei osaa määrittää, kysyy kyllä resilienssiä. Hänellä riitti uskoa siihen, että kyllä tästä selvitään, kyllä jonkinlainen laiva noista entisen sälöistä vielä saadaan kyhättyä ja kyllä vielä joskus löydetään täältä ihmisten ilmoille.
Koivisto kuvaa myös Stellerin luonteen toista puolta. Hän ei ole kaikkeen sopeutuva laupeuden perikuva, vaan hänellä on tämän tästä isojakin kärhämiä retkikunnan muiden jäsenten, ja etenkin ylempiensä kanssa. Hän vaatii saada tehdä työtään, mutta retkikuntien johtajat ovat monesti sitä mieltä, ettei heinien tai lintujen keräily ole syy pysähtyä tai mennä maihin, jos aikataulut alkavat käydä kriittisiksi tai jos johtajat vain ovat päättäneet toisin. Stellerille muistutetaan, että hän on retkellä titteliltään ’vain geologi’ eikä hänen pidä ryhtyä määräilemään mitä tehdään.
Vaarallisimmat riidat Stellerillä on myöhemmin tiedeakatemian ja viranomaisten kanssa. Palkkarahoja ei pitkään aikaan kuulu ja joku on tehnyt hänestä ilmiannon, jonka perusteella häntä vaaditaan lähtemään välittömästi kuulusteltavaksi tuhansien kilometrien päähän Pietariin. Steller on suhtautunut liian ystävällisesti alkuperäiskansoihin ja vapauttanut omavaltaisesti itelmeenejä, joita oli syytetty kapinoinnista.
Vaiherikkaan elämänsä aikana Georg Wilhelm Steller ei saanut virallisesti julkaistua tutkimuksistaan riviäkään. Hän vain pakkasi näytteitään ja kirjoituksiaan purjelaivojen ja hevoskärryjen matkaan kohti Pietaria ja Saksaa, toivoen, etteivät ainakaan kaikki niistä katoaisi matkalla. Kesti vuosia, ennen kuin ensimmäinenkään julkaistiin hänen omissa nimissään.
Nykyään, kun Stellerin syntymästä on kulunut jo yli kolmesataa vuotta, hänen käsikirjoituksiaan kaivetaan museoiden arkistoista ja niitä tutkitaan ja julkaistaan. Stellerin nimeä kantava seura toimii Saksassa ja Alaskassa on hänelle omistettu lukio. Hänen havaintonsa ja tekemisensä kiinnostavat nyt, kun lajien sukupuutot ja luonnonvarojen liikakäytön ongelmat ovat kaikkien nähtävillä. Aura Koivisto toivoo ja uskoo, että jos Steller eläisi nyt, hän varmasti ottaisi ärhäkästi kantaa luonnon puolesta.
Halki hyytyneen meren
Kauppatieteitä opiskelleet ja liike-elämässä päivätyönsä tehneet Matti Lainema ja Juha Nurminen ovat julkaisseet ’vakavaan’ harrastukseensa perustuvan ’Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket ’ kirjan vuonna 2001. He kumpikin harrastavat mm. merihistoriaa, löytöretkiä, kartografiaa, niihin liittyvän esineistön keräämistä ja tietenkin itse retkeilyä. Jättiopuksen toisena kustantajana WSOY:n ohella onkin John Nurmisen Säätiö. Aineiston laadinnassa on ollut mukana myös kansainvälinen nelihenkinen asiantuntijaryhmä.
Kirja on sisältönsä lisäksi kooltaankin muhkea ja komeasti kuvitettu. Siksi sen käsittelyssä oli hieman pulmia; käsissä sitä ei jaksa kauaa pitää, sylissäkin se alkaa tuntua raskaalta ja yöpöydälle se ei mahdu. Kunnon lukupulpetti on sen kanssa siis tarpeen.
Pohjoisten löytöretkien historia alkaa tietenkin alusta, kreikkalaisista. Heidän mukaansa kaikkein kauimmaisena pohjoisessa asuivat ’hyperborealaiset’. Heistä ei tarujen mukaan kovin paljoa tiedetty, mutta jotain sentään: he olivat metsissä asunut onnellinen kansa, joita ei vaivannut juuri mikään. Ei sodat, ei taudit, ei vanhenemisen vaivat. He vain iloitsivat elämästään, kunnes saivat tarpeekseen ja silloin he heittäytyivät kallionkielekkeeltä mereen. Hmm..suomalaisten esi-isiä he siis selvästikään eivät olleet. Ehkä norjalaisten?
Ensimmäinen ’vakavasti otettava’ löytöretkeilijä lienee ollut kreikkalainen 300-luvulla eKr. elänyt Pytheas. Häneltä löytyy tietoja mm. pohjoisesta ’hyytyneestä merestä’ ja ’Thulesta’. Oliko hän käynyt nykyisessä Norjassa? Vaiko jollain saarella? Kenties Islannissa? Myöhemmät tutkijat ovat tehneet monia eri tulkintoja ja arvailuja hänen tekstiensä perusteella.
Laineman ja Nurmisen jättiopus etenee aikakaudesta toiseen ja tutkimusmatkasta toiseen. Aina välillä tehdään välihyppäys ja esitellään tarkemmin joku aikakauteen liittyvä ilmiö, esinelöytö, kartta tai alkuperäiskulttuuri.
Varsinaisia pohjoisten vesien asiantuntijoita olivat tietenkin viikingit. Vielä myöhempinä aikoinakin pohjoisia alueita ovat kartoittaneet ja valloittaneet heidän jälkeläisensä, etenkin norjalaiset ja tanskalaiset löytöretkeilijät. Eteläisemmistä valtakunnista pohjoisille vesille ja jäätiköille ovat tiensä puskeneet britit, nuo koko maapalloa haltuunsa havitelleet merenkulkijat. Muutama hollantilainen laivue kävi niin ikään kokeilemassa, pääsisikö jääkentistä lävitse. Myöhemmin valaanpyynti toi kylmille vesille myös pohjoisamerikkalaiset.
Kirja on aivan valtava tietovarasto ja sen kartat ja muu kuvitus saa todella mielikuvituksen liikkeelle. Retkikuntia ja nimiä ja laivoja ja reittejä esitellään sellaisia määriä, että lukija ei tietenkään pysty kerralla sulattamaan kaikkea. Muutama tuttu nimi sentään jää mieleen; siellä purjehtivat laivoineen ja vaeltavat kantamuksineen muiden muassa Barents, Bering -mukanaan Steller-, Nansen ja Amundsen. Ja tietenkin Nordenskiöld, tuo ruotsalaistunut suomalainen.
Pohjoiset löytöretket -kirjan päätteeksi esitellään jäävirrat, jäätiköt ja jäävuoret. Ne ovat yhä vieläkin valtavia vastuksia alueella kulkijoille. Varhaisempien löytöretkeilijöiden jälkeen varsinaisella Arktiksella ovat liikkuneet pääasiassa tieteentekijät ja tutkijat.
Viimeisimpinä ovat pohjoiseen tulleet ’itsensä ylittämiseen’ pyrkivät retkeilijät, joista kirjan epilogissa todetaan: Lähdemme matkalle vapautuaksemme, päästäksemme eroon itsestämme ja muista. Todellisuus on kuitenkin päinvastainen – missään ihminen ei ole yhtä riippuvainen kumppaneistaan kuin Arktiksen retkellä.
***
