maanantai 1. maaliskuuta 2021

Elämästä ja moraalista

Tällä kertaa en voi sanoa, että ’törmäsin sattumalta tähän kirjaan ja ..’ Nyt etsiskelin aivan tarkoituksella, mitä uutta saksalaista kirjallisuutta olisi löydettävissä suomeksi luettavakseni. Saksa kiinnostaa minua jatkuvasti, sen kai tätä blogia seuraamallakin huomaa. Babylon Berlin-sarjan kolmas tuotantokausikin tuli katsottua ja jatkoa tietenkin odotan.

Siitä on jo muutama vuosi, kun Saksa oli Kirjamessujen teemamaa ja silloin käännöstarjontaa oli selvästi enemmän. Saattaisin ehkä juuri ja juuri selvitä kirjasta saksankielisenäkin; sanakirja apunani, mutta tietoisena siitä, että varmasti menetän paljon nyansseja ja kukaties perustavanlaatuisia oivalluksiakin. Niinpä jatkoin vain sitkeästi käännösten etsimistä.

Jostain esittelystä silmiini osui tekstinpätkä: … tuntemattomampien uusien nimien lisäksi esillä oli ’vanhoja jättiläisiä’ kuten Robert Seethaler…Kuka? Tästäkään henkilöstä en tiennyt yhtään mitään! Asiaa pengottuani opin, että kyseessä on itse asiassa itävaltalainen kirjailija, joka kylläkin nykyään asuu Berliinissä. Jättiläiseksi häntä voi nimittää ehkä jo siksikin, että hän on iso, hyvin pitkä mies. Vanha, no joo, alle kuusikymmentä mutta jo yli viisikymmentä.

’Vanha jättiläinen’ on tietysti markkinointitekstiä, mutta ilmeisestikin Seethaler on ollut hyvin suosittu 2000-luvulla sekä kirjailijana että myös näyttelijänä. Tarkasti ottaen pitäisi kai hänen kohdallaan puhua nimenomaan ’saksankielisestä’ kirjailijasta. Etsin ’saksalaista kirjallisuutta’ ja löysin itävaltalaisen, no joo…Seethalerilta löysin kaksikin suomeksi käännettyä teosta luettavakseni. 

Mistä vielä yksi jäsen kolmikkooni? Kirjaston uutuushyllyyn juuri tullut Annette Hess’in ’Tulkki’ tuntui sopivan haarukkaani. Hänenkään nimensä ei sanonut minulle mitään, mutta esittelyteksteissä mainittiin hänen käsikirjoittaneen useita suosittuja historiallisia televisiosarjoja, kuten ’Weissensee’. Sen tunnistin! Suomessa se pyöri oudon lässyllä nimellä ’Rakkautta Berliinin muurin varjossa’, mutta oli varsin koukuttava ja kuvasi hyytävästi DDR:n ’arkipäivän puolueterroria’. Sen näkemisen jälkeen vierailu Hohenschönhausenin Stasi-vankilassa sai turistikierroksellakin ihokarvat pystyyn.

Ahkera työnteko, velvollisuudet, tehokkuus ja tottelevaisuus – ne ovat saksalaisuuden (ja itävaltalaisuuden) ydintä näissäkin kirjoissa. Mutta ketä pitää totella? Mistä tulevat ne velvollisuudet, jotka on täytettävä? Kuka piirtää moraalin rajat? Tottelija vai käskijä?

Nämä vaikeat, hiertävät kysymykset toistuvat edelleen saksalaisten kirjoittajien teksteissä. Totteleminen on suistanut heidät tavan takaa onnettomuuteen, oli heitä käskemässä sitten keisari, Führer tai kommunistinen puolue.

 

Toisenlainen lippu salkoon


Robert Seethaler julkaisi 2013 kirjan ’Trafikant’, joka Arja Rinnekankaan suomentama tuli meillä myyntiin 2017 nimellä ’Tupakkakauppias’. Siinä Wienissä syntynyt Seethaler tutkii kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä alkaen vuodesta 1937 ja päätyen toisen maailmansodan loppuun.

Päähenkilönä on nuori Franz, joka asuu äitinsä kanssa maaseudulla, järven rannan kalastajakylässä. Kun hänen on aika ryhtyä elättämään itse itsensä, hänelle tarjoutuu mahdollisuus siirtyä Wieniin, pikkuruiseen tupakkakauppaan, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneen yksijalkaisen Otto Trsnjekin apupojaksi.

Franz tuntui aluksi varsinaiselta tylsimykseltä. Hän on tietysti kovin nuori ja tulee maalta, mutta silti epäilin jo, ettei hän ole ihan täysipäinen. Että onpas täällä Wienissä ihmeellistä ja joku nainenkin varmaan olisi jostain löydettävä…voi haukotus! Olin jo valmis vetämään mielessäni henkselit koko Seethalerin ylitse, ylimainostettu!

Franz ja äiti viestivät keskenään postikorteilla ja niissä piirtyvä kuva heidän suhteestaan on virkistävän omaperäinen. Äiti on itseasiassa poikkeuksellisen viisas ja avarakatseinen ihminen, ei mikään ihan tyypillinen äiti-hahmo.

Tarina saa onneksi uusia kierteitä ja paranee. Mietiskelevä Franz alkaa ymmärtää yhteiskunnassa tapahtuvia asioita, oikeastaan yllättävän nopeasti, lähtötasoonsa nähden. Tupakkakaupan vakioasiakas on vanha, jo fyysisesti hutera psykoanalyytikko Sigmund Freud ja naapuruston lihakauppias tuntee itsensä suorastaan ’maailman valtiaaksi’ kun voi yön pimeydessä käydä sotkemassa sian verellä tupakkakaupan seinään ’juutalaisten rakastaja’ -tekstin.

Seethaler ei selittele maanmiestensä toimia ’parhain päin’, vaan kuvaa heidän enimmäkseen ottaneen naapurimaan natsit riemumielin vastaan. Voima ja väkivalta juovuttavat.

Tilanne pahenee nopeasti, historiasta tunnetuin seurauksin, ja vanha Freud pelastautuu viime hetkillä maanpakoon Englantiin. Hänellä ei enää ole mahdollisuuksia ’moraaliseen taisteluun’, vaan sen uhrattaviksi sotureiksi joutuvat vanha yksijalkainen invalidi ja nuori, vasta herännyt apupoika.

 

Yksinäinen mies vuoren rinteellä

 

Robert Seethalerin ’Ein Ganzes Leben’ oli ilmestymisvuonnaan 2014 Saksan myydyin kirja. Raimo Salmisen suomentamana ’Kokonainen elämä’ ilmestyi meillä 2020.

Päähenkilö Andreas Egger elää sitkeästi ja hyvin yksinkertaisesti läpi lähes koko 1900-luvun. Kenties hän on jonkinlainen saksalaisen ja itävaltalaisen ihmisen prototyyppi: se pelin perusmalli, jonka päälle voitaisiin lisätä erilaisia lisätoimintoja ja hankkia parempia olosuhteita ja koristeita, jos onni sattuisi pelissä suosimaan.

Tätä Andreasta ei onni juurikaan suosi. Hänen orpo lapsuutensa kuluu kylmän ja väkivaltaisen sukulaismiehen perheessä ilmaisena työntekijänä pienessä vuoristokylässä. Kaltoinkohtelun seurauksena hänestä tulee hiljainen, syrjäänvetäytyvä ja ontuva. Mutta kun suostuu ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ja jaksaa suorittaa kaikki tehtävät säntillisesti, pysyy juuri ja juuri leivässä.

Hänen onnenrippusensa, vaimo Marie, tekee vain hyvin lyhyen käynnin Andreaksen elämässä. Sotaankaan ontuvaa miestä ei huolita. Parin vuoden kuluttua natseilla menee jo niin huonosti, että hänetkin kaivetaan esille ja lähetetään sittenkin sotaan ’pelastamaan itärintamaa’. Hän kärsii nurkumatta senkin ja päälle vielä toistakymmentä vuotta kitumista neuvostoliittolaisella sotavankileirillä.

Samalla kun Egger vanhenee, muuttuu yhteiskunta hänen ympärillään. Vuoristokylään saadaan sähkö. Sinne rakennetaan ensimmäinen köysirata, joka muuttaa vuorille kulkemisen täysin. Pian sinne alkaa lappaa turisteja. Lehmien pito loppuu ja tilalle tulevat majatalot ja opastettujen retkien myynti. Välillä vallassa paasaavat toiset puolueet, välillä taas lippujen väri vaihtuu. Egger elää tämän kaiken läpi, mutta hän on kuitenkin jollain lailla siitä irrallinen. Hänellä on oma, sisäinen maailmansa.

Seethalerin Egger on kirja-arvioissa rinnastettu John Williamsin ’Stoner’iin’ ( josta kirjoitin tässä blogissa elokuussa 2017) ja paljon samaa niissä tietysti onkin. Yksinäisen miehen loputonta raatamista ja taistelua aina vain eteenpäin. Kummatkin hahmot koskettavat lukijaa ja saavat miettimään kaiken elämisen mielekkyyttä.

Egger ei ole minusta kuitenkaan niin läpikotaisin surullinen hahmo kuin Stoner. Hänelle ei kerry elämässä paljon mitään saavutuksia, toisin kuin Stonerille, ja senkin vähän, mitä saa, hän menettää. Silti hän hellii mielessään tätä vähäistäkin lämpöä ja on valmis kohtaamaan Kylmän Rouvan, kuoleman.

 

Se nyt vain oli sellaista aikaa


Annette Hess’in teos ’Deutsches Haus’ (2018), Pirkko Roinilan suomentamana ’Tulkki’ (2020) käsittelee tapahtumia Frankfurtissa vuonna 1963, kun monen vuoden hiljaisuuden jälkeen sotarikollisia alettiin jälleen haastaa oikeuteen. Ihmiset olivat jo tuudittautuneet Länsi-Saksassa jälleenrakennuksen hyörinään ja elintason nousuun, eikä mitään ’ikävää’ olisi haluttu enää kaivella esille.

Hessin päähenkilö on nuori Eva, joka päätyy sattuman kautta puolan kielen tulkiksi oikeudenkäyntiin, jossa nimi ja paikka Auschwitz iskostetaan saksalaisten mieliin.

Seethalerin hitaiden, suuren osan aikaa itsekseen mietiskelevien miesten jälkeen Annette Hessin tyyli on toisenlainen. Tajuamisen prosessit ja järkytykset tapahtuvat kyllä Evan mielessä, mutta Eva ei ole yksin mietteineen, vaan hänen ympärillään kuhisee ihmisiä ja eri suuntiin vetäviä virtauksia. Toiset vaativat avaamaan silmät ja ottamaan vastuun, toiset pyrkivät mitätöimään ja käskevät unohtamaan.

Kirja vyöryttää lukijan silmien eteen elokuvamaisia kohtauksia: perhe odottaa tyttären poikaystävää ensi visiitille. Isä peittelee jotain, äiti hössöttää ja hermoilee, pikkuveli sanoo jotain mitä ei pitäisi, isosiskolla on selvästi salaisuus, poikaystäväkin käyttäytyy oudosti.

Toinen kohtaus: laiha, vanha mies koettaa löytää halpaa matkustajakotia. Hän puhuu puolalaisittain murtaen saksaa. Hänellä on jotain kolhiintuneessa laukussaan. Hänellä on tatuoitu numerosarja käsivarressa.

Kolmas kohtaus: Eva järkyttyy, kun poikaystävä vaatii häntä heti lopettamaan tulkin työt oikeudessa, koska ’tuollainen ei sovi Sinun hermovarustuksellesi ja kun Sinusta tulee minun vaimoni, et tietenkään muutenkaan käy työssä’. Pari riitelee ja Eva palauttaa kihlasormuksensa.

Monenlaiset peitetyt perhesalaisuudet ja psykologiset omituisuudet juoksuttavat juonikuviota eteenpäin, kohti aavistettavissa olevaa katastrofia. Kysymykset sinkoilevat. Kuka tiesi ja kuinka paljon? Voiko olla mahdollista, etteivät vanhemmat yhtään osanneet aavistaa, mitä aidan takana tapahtui? Mitä sitten?

Kuinka paljon syyllisyyttä pitää kokonaisen kansan tuntea kanssakansalaistensa teoista? Tai lasten tuntea syyllisyyttä vanhempiensa tai isovanhempiensa selkeistä, todistetuista teoista? Kuinka paljon kokonaisten sukupolvien pitää tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät he ottaneet selvää? Etteivät estäneet? Vastustaneet?

Miten suljetaan pois se kaikkein ahdistavin mahdollisuus, että jotain vastaavaa voisi tapahtua uudelleen?

 

***