keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Vapautusta sukupuolesta

Minun ikäluokkani on jo tottunut naurahtelemaan huvittuneesti 1800-luvun lopun instituutioille, jotka pitkällisen pohdinnan ja paperisodan jälkeen saattoivat ’anottaessa antaa naiselle vapautuksen sukupuolestaan’ siksi aikaa, että hän saattoi päästä opiskelemaan tai peräti hoitaa jotain tointa tai virkaa. Ainakin vähän aikaa. Kunnes pääsi naimisiin. Tai uuvahti aivan kokonaan, romahti ja tuli hysteeriseksi. Mikä tavallaan oli odottavissakin, mutta tulipahan nyt todistettua.

No heh, heh. Olemmehan jo edistyneet hyvin kauas noista ajoista. Vai?

Yhä vieläkin kuuluu mukamas ’huolestuneita’ kommentteja ’liiallisesta’ naisten määrästä monissa tehtävissä. Siellä sitten äkkiarvaamatta ollaankin raskaana, jäädään äitiysvapaalle ja sen jälkeen ollaan liian paljon poissa omien lasten luota tai peräti vastataan lapsen puheluun kesken videoneuvottelun, jestas sentään. Eihän semmoisesta voi mitään tulla, yhteiskuntahan romahtaa!  Toisaalta, kun mies uppoutuu flirttailemaan somessa, on toipumassa sydänkohtauksesta, höyläyttää eturauhastaan tai parantelee välillä alkoholismiaan, maailma kyllä kestää sen aivan hyvin.

Nämä mietteet juolahtivat jälleen mieleeni, kun kirjaston uutuushyllystä löysin Hanna-Reetta Schreckin kirjan ’Säkenöivät ja oikukkaat’, jonka alaotsikkona on ’Suomen kultakauden naisia’. Yhtenä kirjan esittelemänä naisena oli taidemaalari Ellen Thesleffin sisar, Thyra. Tämä johti kiinnostukseni välittömästi Hanna-Reetta Schreckin laajaan Ellen Thesleff -elämäkertaan ’Minä maalaan kuin jumala’. Sen täydennykseksi sopi vielä Pirkko Soinisen romaani ’Ellen’, alaotsikoltaan ’Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja’.

Siitä muodostuikin tämänkertainen kirjakolmikkoni: kiinnostava kuvaus yhdestä poikkeuksellisesta elämästä ja siitä, mitä se vaati itseltä ja läheisiltä.

 

Kaikki taiteessa on liikettä ja valoa


Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on laajasti perehtynyt Ellen Thesleffiin ja hänen taiteeseensa. ’Minä maalaan kuin jumala’ ilmestyi 2017.

Kirja avaa yhden näkökulman siihen, mitä vaaditaan naiselta, joka päättää ryhtyä ammattimaiseksi kuvataiteilijaksi 1880-1890 -luvulla? Lahjakkuutta tietenkin, mutta myös suunnatonta sitkeyttä, tahtoa ja innostusta. Niin tuhat kertaa helpompaa olisi ollut tyytyä piirustamaan ja maalailemaan vain harrastukseksi, niin kauan kuin vanhempien varallisuus ja naimattoman nuoren naisen elämäntilanne sen olisi sallinut.

Erittäin merkittävä vaikuttaja Ellen Thesleffin tapauksessa oli isä. Koko perhe tuki Elleniä kautta koko hänen elämänsä, mutta perheen pään, isän, asenne oli kenties alkuvaiheessa ratkaisevin.

Isän mielestä kaikkien hänen viiden lapsensa tuli saada käydä kouluja ja opiskella niin paljon kuin suinkin mahdollista. Myös kolmen tyttären. Myös kaikenlaista ’taide’ alaa. Koulussa sai saada myös huonoja numeroita ja siellä saattoi jopa riitaantua opettajien kanssa. Isä vei 17-vuotiaan Ellenin kahdenkeskiselle ’grand tour’ille Euroopan kaupunkeihin ja taidemuseoihin, eikä esikoispoikaansa, niin kuin olisi ollut tavanomaisempaa.

Isä kuoli, kun Ellen oli 23-vuotias ja juuri ’läpilyöntinsä’ kynnyksellä. Perhe ei ollut rikas, mutta ei varatonkaan. Maatila meni myyntiin ja isän jäljiltä perhe sai jonkinlaista eläkettä. Juuri aikuisuuteen astuneet vanhemmat lapset osasivat hoitaa raha-asioita siten, että kaikki sisarukset saattoivat opiskella. Ellen sai aina keskittyä taiteeseen, eikä häntä pakotettu tekemään kotitaloustöitä tai hankkimaan ansioita muilla keinoilla, kuin maalauksiaan myymällä.

Myös äiti tuki jatkuvasti Elleniä sekä ohjaavin kirjein että matkustamalla hänen seuranaan. Monena vuonna kolmikko äiti, Ellen ja sisar Gerda venyttivät penniä päästäkseen Firenzeen, kaupunkiin, jossa Ellen viihtyi ja maalasi kaikkein mieluimmin. Äiti vastasi matkoillakin kotitaloustöistä ja sosiaalisista suhteista, sisar (keraamikko ja lääkintävoimistelija) hankki itselleen asiakkaita varakkaista ulkomaalaisista ja tuki näin matkakassaa. Kotimaahan jääneet sisarukset hoitivat Ellenin puolesta yhteyksiä taidegallerioihin ja näyttelyjärjestäjiin, välittivät tietoja, viestejä, apuraha-anomuksia, myytyjen maalausten postituksia ja kaikkea mahdollista.

Ellen ja Gerda eivät kumpikaan menneet koskaan naimisiin vaan elivät yhdessä lähes koko elämänsä. Muiden sisarusten vaimot, aviomiehet ja aikanaan lapset liittyivät Elleniä tukevaan perheyhteisöön ja viimeisillä Firenzen matkoilla Ellenin matkaseurana oli jo aikuistuneita sisarusten lapsia.

Ellen Thesleff jatkoi maalaamista omintakeisella tyylillään aina kahdeksankymppiseksi asti, 1950-luvun alkuun saakka. Jälkimaailman arviointien mukaan hän oli Pohjoismaiden ensimmäisiä symbolisteja ja modernisteja.

Hän sai töistään tunnustusta ja monia hänen teoksiaan ostettiin valtion kokoelmiin, mutta häntä moitittiin myös ’liiasta esteettisyydestä’ tai ’voiman puuttumisesta’ tai siitä että ’maalaukset ovat usein pelkkää väriä’. Kritiikkiä tuli myös sekä ’bolsevistisuudesta’ että toisaalta ’yläluokkaisuudesta’. Ylenkatseellinen ’naistaiteilijoihin’ niputtaminen ja sillä mitätöiminen raivostutti eniten.

Hän jaksoi kuitenkin aina todeta: Minä maalaan juuri niin kuin minun pitää.

 

Vanhoissa mestareissa on kaikki


Toimittaja ja kirjailija Pirkko Soininen on käyttänyt ’Ellen’ (2018) romaaninsa tausta-aineistona muun muassa Ellen Thesleffin kirjeenvaihtoa ja edellä mainittua elämäkertaa, joten faktat Ellenin elämän tapahtumista pysyvät kohdallaan, vaikka kommentit ja tunnelmat ovat fiktiivisiä.

Kirja keskittyy tapahtumiin ja kokemuksiin Firenzessä. Thesleff matkusti sinne aina, kun pystyi. Ensi kerran 1894 ja viimeisen kerran keväällä 1939.  Maailma ympärillä mullistui moneen otteeseen; ensimmäisille matkoille nuori Ellen lähti Venäjän suuriruhtinaskunnasta, viimeisellä kerralla tunnelma fascistisessa Italiassa oli jo uhkaava ja vanhan naisen matka halki sotaan valmistautuvan Euroopan on surullinen. Soinisen ’Ellen’ kirjoittaa: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

Fiktiivisessä päiväkirjassaan Ellen käy läpi maalaustensa ja kokemustensa vaiheita. Kuinka vanhat maalaukset Firenzen museoissa, palatseissa, kirkoissa ja luostareissa vaikuttavat häneen. Miltä tuntuu Italian ihana valo, josta nauttimaan hän ryntää päivittäin ulos maalaustelinettään raahaten.

Välillä hän on matkalla yksin ja nauttii siitäkin, mutta useimmiten hänen kanssaan ovat perheenjäsenet. Hän kirjoittaa perheensä ohella myös taiteilijaystävistään, kuten Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista, mutta ennen kaikkea suuresta rakkaudestaan, englantilaisesta Gordon Craigista, jonka hän tapaa vuonna 1907.

’Teatterimies’ Craig on komea ja lumoava ja ’kaikki’ ihastuvat häneen. Ellenkin menettää hetkeksi jopa työkykynsä, kun hän uppoutuu keskustelemaan ’taiteesta’ ja ’elämästä’ Craigin kanssa. He viihtyvät hyvin yhdessä ja Craigin mukaan Ellen on älykkäin nainen, jonka hän on koskaan tavannut. Valitettavasti Craig viihtyy myös muiden naisten seurassa. Hänellä on ’ainakin’ yhdeksän lasta kolmen eri naisen kanssa, ja lisääkin ehtii vielä tulla. Heidän suhteensa kestää silti vuosikymmenet, vaikka siitä ei koskaan tule sellaista, jota Ellen oli aluksi toivonut.

 

Omaa huonetta etsimässä


Kirjassaan ’Säkenöivät ja oikukkaat’ (2021) Hanna-Reetta Schreck esittelee kuusi Suomen taiteen ja kulttuurin ’kultakauden’ naista, joista ei ehkä ole puhuttu julkisuudessa kovin paljon, mutta joita ilman Suomen historia olisi toisenlainen.

Nämä naiset olivat ’asemaltaan’ sisaria, vaimoja tai itsellisiä naisia, jotka jättivät oman jälkensä historiaan. He elivät aikana, jolloin ’jotain haluava’ nainen sai herkästi leiman ’oikukas’ jollei peräti ’hysteerinen’. Määrätystä kuviosta edes jollain tavalla poikkeava sai todella taistella asemastaan, kun jo ’naimaton nainen on skandaali’.

Jotkut heistä onnistuivat saavuttamaan sen, mitä tavoittelivatkin. Toiset törmäsivät niin suuriin esteisiin, että heidän oli jäätävä vain jälkipolville esimerkeiksi yrittämisestä.

Kenties tunnetuin kirjan naisista on ’neroaan’ tukevan vaimon roolissa vaikuttanut Aino Sibelius. Toisen tyyppisen kohtalon kokivat Ellan Edelfelt ja Siri von Essen. Samaa perhepiiriä viistäen eläneet Alma Söderhjelm ja Thyra Thesleff (joka oli Ellen Thesleffin nuorin sisar ja Alma Söderhjelmin veljen vaimo) pystyivät toteuttamaan omia pyrkimyksiään ja samalla tukemaan ja saamaan tukea lähipiiriltään.

Kenties kaikkein mielenkiintoisin – minulle tuntemattomin – oli maamme ensimmäinen naispuolinen kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hän opiskeli Pariisissa, työskenteli pääasiassa Firenzessä ja oli elämässään monin tavoin poikkeuksellisen itsenäinen.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nosti esille monia kiinnostavia näkökulmia kuvattuun aikakauteen ja sen naisten elämään. Kaikki kuvatut naiset kuuluivat toki varakkaampaan, sivistyneeseen kansankerrokseen, jolle poikkeuksellisen tien valitseminen oli hiukan helpompaa kuin muille.

Jäin miettimään kirjassakin siteerattua kirjailija Virginia Woolfin pohdintaa ’tavallisen naisen’ ja ’poikkeuksellisen naisen’ elämän kulun eroista. Mitä jää jäljelle ’tavallisen naisen’ päivien työstä? Kasvatetut ja hoidetut lapset muuttavat pois, valmistettu ateria syödään ja pestyt pyykit likaantuvat jälleen. Näyttääkö siltä, ettei mitään näkyvää jäänyt?

 

***

 

maanantai 1. marraskuuta 2021

Kaupungeista ja kohtaloista

Ihmisten elämät voivat muuttua yllättäen niin monista eri syistä. Viime ajat on puhuttu pandemian vaikutuksista: kun työt, asiakkaat, kontaktit ja tapahtumat ovat arvaamatta kadonneet, jääneet toteutumatta, lakanneet olemasta. Jopa perheenjäsenet, vaikka terveinä säilyneetkin, ovat voineet matkustusrajoitusten vuoksi jäädä näkemättä lähes kahdeksi vuodeksi.

Toisaalla taas muutamissa minuuteissa nousseet tuhotulvat tai maanvyöryt ovat hajottaneet kodit ja elämät. Joissain maissa sisällissodat ja yhteiskuntien poliittiset mullistukset mitätöivät kaiken, mitä kokonaisen sukupolven aikana on pystytty rakentamaan ja kaikki tuntuu palautuvan lähes nollapisteeseen.

Kun kaupungit ja ihmisten kohtalot mullistaa joku luonnonvoima, on siitä selviytyneiden ehkä järkytyksen tasaannuttua kuitenkin helpompi sopeutua tapahtuneeseen, kuin silloin, jos tuhon on aiheuttanut toisten ihmisten toiminta.

Kirjakolmikkoni aloituspisteeksi muodostui tällä kertaa Anna Soudakovan teos ’Mitä männyt näkevät’. Löysin kirjan sitä kautta, että satuin kuulemaan radiosta kirjailijan haastattelun, ja ällistelin, kuinka loistavan täydellisesti hän hallitsi kielemme, vaikka oli siihen vasta 8-vuotiaana sukeltanut. Hän toimii nyt suomalaisessa koulussa äidinkielen opettajana ja on kirjoittanut romaaninsakin suomeksi. Kirja kertoo, vaikkakin romaanina, kirjailijan isoisän ja tämän suvun vaiheista. Kun yksi jyskytys ovella aamuyön tunteina tuhoaa kaiken.

Kirjan tapahtumien kaupunkeina mainitaan Turku, Pietari/Leningrad ja Petroskoi sekä sivuosassa hieman epämääräisemmin karkotuspaikka, ’paahteisen kuuma ja aurinkoinen Uzbekistan’. Se alkoi vaivata mieltäni. Mitä tiedän siitä? Enpä juuri mitään. Tashkentin maanjäristyksen, - ja sen, että Samarkand oli silkkitien varrella merkittävä kauppapaikka. Varsinaista uzbekistanilaista kirjallisuutta en löytänyt, jokusta vanhan neuvostokirjallisuuden antologian runonpätkää lukuun ottamatta.

Sitten tupsahti esille Amin Maalouf, libanonilais-ranskalainen kirjailija; jälleen yksi nimi ’pitäisi varmaan tutustua’ -listallani. Hän on hyvin tunnettu, useilla kirjallisuuspalkinnoilla Ranskassa palkittu. Häneltä on ilmestynyt (jo 1988) ’Samarkand’ -niminen romaani, johon nyt tartuin.

Tämä varsinainen runsauden sarvi pursui tapahtumia, henkilöitä, kohtaloita ja kaupunkeja 1000-luvulta 1900-luvulle, Samarkandista kaikkialle ’Keski-Itään’ niin nykyiseen Irakiin, Iraniin, Uzbekistaniin, Afganistaniin ja jopa Kiinan länsinurkkaan. Tapahtumat siirtyivät myöhemmin erityisesti Isfahaniin, Persian entiseen pääkaupunkiin.

Isfahan on myös se kaupunki, johon Anita Amirrezvani sijoitti kirjansa ’Kukkien verellä kirjottu’. Niinpä tästä kaupungista, mattojen solmimisesta ja naisten kohtaloista kertovasta kirjasta tuli kolmikkoni ’maisemanvaihdon’ kolmas teos.

 

Isänmaan hylkimä

 

Anna Soudakova aloittaa romaaninsa ’Mitä männyt näkevät’ (2020) erään vanhan miehen sairasvuoteelta Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Ahdistavaa tunnelmaa keventää huoneen toisten potilaiden turunmurteinen räpätys. Sitä ymmärtävät vain miehen luona vierailevista sukulaisista nuorimmat. Miten vanha mies, ’inkeriläinen paluumuuttaja’, on tänne päätynyt?

Kun Juri oli 5-vuotias iloinen pikkupoika kesällä 1936 Leningradissa, isä vei hänet isosiskon kanssa puistoon, äiti leipoi herkkuja syntymäpäiväksi ja isovanhemmat hellittelivät. Muutaman viikon kuluttua isä ja äiti oli viety ’tuntemattomaan paikkaan’, isovanhemmat olivat järkytyksestä sekaisin ja Juri lastattu päiväkausia kolkuttelevaan junaan kohti karkotuspaikkaa.

’Kansanvihollisten lapsen’ elämä tehtiin mahdollisimman vaikeaksi ja vain sitkeästi tappelemalla saattoi edes isosisko pysyä Jurin kanssa yhdessä. Vainojen, puhdistusten ja sodan kauhujen keskellä jotkut saivat laihaa lohtua siitä, että saattoivat painaa vielä jotakuta toista alemmas. Silti aina löytyi myös niitä, joilta saatu rippunen hyvyyttä auttoi kestämään.

Sodan päätyttyä paluu ’paahteisesta Uzbekistanista’ harmaan kalseaan Leningradiin toi ristiriitaiset tunteet pintaan. Olihan se entinen koti, mutta kotitalossa asui väkeä, joka luultavasti oli ilmiantanut vanhemmat asunnon ja muiden etujen toivossa. Lopulta ’kansanvihollisia’ alettiin ’rehabilitoida’: tunnustettiin, että heidät oli tuomittu väärin perustein, täysin syyttöminä. Lohduttaako sellainen tieto?

Soudakova kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisten uuvuttavaa ja pala palalta etenevää taistelua ’totuuden’ esiin saamiseksi. Mitä tapahtui isälle, äidille, tädille, serkuille. Kuka muistaa? Miksi -kysymystä lienee aivan turha edes esittää, mutta jos edes saisi vastauksen minne -kysymykseen.

 

Pelilauta on maailma – yksi toisensa jälkeen meidät syödään pois


Amin Maalouf on rakentanut kirjansa ’Samarkand’ (Samarcande, 1988, Annikki Sunin suomentamana 2009) peräkkäisiksi kertomuksiksi tieteentekijä-runoilija Omar Khaijamista (elänyt n.1048 -1131) ja hänen kadonneen käsikirjoituksensa löytäneestä Benjamin O. Lesagesta, joka seikkailee Persiassa 1900-luvun alussa.

Kuvitteellisesta Lesagesta voi käyttää verbiä ’seikkailee’, sillä juuri sen kaltainen, ’vanhanaikaisten seikkailukirjojen’ hahmo hän on. Jonkinlainen ’Orientin Indiana Jones’. Kuuluisan runoilijan ’pääteoksen’ löytyminen ja lopulta uudelleen kadottaminen Titanicin haaksirikossa, on juonikehys, jonka sisällä Maalouf vyöryttää lukijan nautittavaksi valtavat määrät faktaa Persian/Iranin/Keski-idän värikkäästä historiasta ja ripottelee välit täyteen fiktiota, ettei vauhti hetkeksikään pääse hiipumaan.

Tarinan ensimmäinen osa ’perustelee’ etsityn kirjan olemassaolon ja vaiheet. Alussa Samarkandiin saapuva Omar Khaijam on nuori, vasta vähän päälle kaksikymppinen, mutta jo oppineena astronomina mainetta niittänyt ’teltantekijän poika’, joka tutkimustensa ohessa rakentelee nelisäkeisiä rubaijat-runojaan. Hänenkin on kuitenkin hengissä pysyäkseen ’miellytettävä hallitsijaa’, kuka se tuolloin levottomana ja väkivaltaisena aikana sattuukin olemaan. Valtasuhteet ja tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä runoilija voi kauaa samassa paikassa nautiskella lemmitystään, tähtien katselusta tai viinin maistelusta, vaan joutuu vaihtamaan kaupunkia ja suojelijaa tämän tästä.

On oikeastaan ihme, että Omar Khaijam pysyi hengissä niinkin kauan, yli 80-vuotiaaksi. Hänen elämänvaiheensa eivät kylläkään ole täysin todistettuja ja hänen kirjoittamikseen väitetyistä runoista kenties suuri osa on jonkun muun tekemiä ja myöhäisemmältä ajalta. Hänen pessimistis-filosofiset mietelmänsä, viinin (joka muslimeilta on periaatteessa kielletty) ja rakkauden ylistyksensä ovat kuitenkin saaneet suurta suosiota kautta maailman, sen jälkeen kun ne ’löydettiin’ ja käännettiin englanniksi 1800-luvulla.

Amin Maalouf on tehnyt fiktiivisestä Benjamin O. Lesagesta kirjan kertojan. Hänellä on liki ’James Bond -tyyppisiä’ romanttisia seikkailuja ja uskomattomia ’ihmepelastumisia’. Hänen kauttaan Maalouf kuvailee ja kommentoi kuitenkin myös koko ’Orientin’ alueen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallista ja poliittista kuohuntaa. Kuinka suurvallat, kukin vuorollaan, haluavat ’auttaa’ alueen valtioita kehittymään ja muodostumaan.

Rajoja piirrellään karttoihin mielivaltaisesti: tästä alkaa nyt brittien mielestä Irak, tämä on tästä lähtien Venäjän ja Iranin raja, tuo puoli olkoon vaikka Afganistania. Amerikkalaiset ’opettavat’ Iranille valtiontaloutta ja budjetointia, venäläiset tuovat alueelle suuret määrät sotajoukkoja pitämään shaahin apuna kapinallisia kurissa. Mutta he, kuten kaikki, haluavat tietenkin myös osansa vallasta ja öljystä.

Lukiessani Maaloufin kuvausta venäläisten joukkojen toimista, muistin yllättäen pienen yksityiskohdan tässäkin blogissa aikoinaan kommentoimastani Rasputinin murhasta 1916. Silloinhan tsaari Nikolai II ei pystynyt rankaisemaan syyllisiä kunnolla, koska he olivat hänen sukuaan ’liian lähellä’. Niinpä Felix Jusupov karkotettiin vain maatilalleen ja suuriruhtinas Dmitri Pavlovits lähetettiin ’Persian sotajoukkoihin’. Aha, näihin joukkoihin siis. Se rangaistus pelasti hänet joutumasta seuraavana vuonna bolsevikkien tappamaksi, kuten kävi muulle suvulle.

 

Sipuleita, sahramia ja silkkilankaa


Amerikkalainen , iranilaisia sukujuuria omaava Anita Amirrezvani julkaisi 2007 esikoiskirjansa ’The Blood of Flowers’ ja Hanna Tarkan suomentamana siitä tuli ’Kukkien verellä kirjottu’ (2008). Kirjan pääosassa ovat nuori tyttö, mattojen suunnittelu ja solmiminen ja Isfahanin kaupunki.

Amirrezvani kertoo kirjoittaneensa kirjaansa peräti yhdeksän vuoden ajan ja tehneensä useita matkoja Iraniin ja hankkineensa runsaasti taustatietoja, voidakseen tehdä kunniaa yleensä tuntemattomiksi jääville matontekijöille, joiden mestariteoksia me lattioillamme ihailemme.

Isän, ainoan perheen elättäjän, kuolema suistaa nuoren tytön ja hänen äitinsä lähes nälkäkuoleman partaalle. Heillä ei ole muuta toivoa kuin kaukainen sukulainen, isän etäiseksi jäänyt velipuoli Isfahanin kaupungissa. Shaahi Abbasin rakennuttama, uskomattoman kaunis Maailman kuva -aukio on kaupungin keskipiste ja uskomattoman kauniita ovat myös matot, joita shaahin mattovalmistamossa tehdään. Siellä on töissä myös mattomestari, isän velipuoli.

Kirja etenee hiukan kaksijakoisesti, välillä romanttisen historiaromaanin kliseissä kahlaten, välillä taas matontekemisen moniin yksityiskohtiin, itämaisten ruokien valmistamiseen ja kylpyläkulttuurin tarkkaan kuvaamiseen keskittyen.

Lukemaan ja kirjoittamaan opetteleminen tytön pitää tehdä ehdottomasti salaa. Matontekijäksikään nuoren naisen ei oikein olisi sopivaa kouluttautua, mutta siihen kirjan päähenkilö pääsee sukulaismiehensä vastahakoisella avustuksella.

Maton tekeminenkin vaatii silti alkupääomaa. Rahattoman ja isättömän tytön ainut ’mahdollisuus’ on suostua hänelle tehtyyn ’pika-avioliitto’ tarjoukseen: hänet ostetaan rahallista korvausta vastaan kolmen kuukauden ’vaimoksi’. Sopimus voidaan hyvässä lykyssä jopa uusia, samoin ehdoin. Näin toimien jo ennestään naimisissa oleva mies on kunnioitettava kunnon uskovainen, ei mikään huorissa käyvä törkimys.

Tämä kaikki on kirjassa tapahtuvinaan 1600-luvulla. Karmaisevaa on, että se voi tapahtua myös tänä vuonna.

***

 

perjantai 1. lokakuuta 2021

Kiinalaisia harppauksia

Mitä tiedän kiinalaisista? Heitä on nyt jo liki puolitoista miljardia ja he muodostavat selkeästi yhden maailman mahtivaltioista. Heidän tekemisensä vaikuttavat minuunkin. Tietoni heistä ovat silti sangen vähäiset.

Kirjallisuus? Hämärästi muistan jostain lukioajoilta ’Punainen pioni’ kertomuksen. Tarinoita menneiltä vuosisadoilta; pitkät letit ja silkkikauhtanat, joissa on valtaisat hihat. Hihaan voi piilottaa kirjakäärön. Kääröt ovat pitkiä ja täynnä käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä. Kulttuuri on ikivanha ja hyvin outo.

Myöhemmät mielikuvat ovat jo televisiosta ja elokuvista. Oopiumiluolan pitäjä, joka houkuttaa Sherlock Holmesia. Viimeinen pikku keisari palatsissaan, matkalla kohti tuhoa. Julmannäköinen vanha nainen, joka on ikuisiksi ajoiksi jättänyt mieleeni kuvan naistyypistä, jota nimitän sanalla ’leskikeisarinna’. Sitten siirrytäänkin jo uutiskuviin: kommunistinen puheenjohtaja Mao univormussaan ja lippalakissaan. Miljoonat alamaiset pyöräilemässä ja heiluttamassa punaisia kirjojaan. Joka vuosi julistettiin tehdyn ihmeellisiä uusia ennätyksiä: eniten sulatettua terästä, kaivettua kanavaa, raivattua suota, istutettua puuvillaa. Propagandaa, jota ei voi ottaa kaikin osin todesta.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kiinalaiset tekivät jälleen yhden suuren harppauksen ja lisäsivät omintakeiseen sosialismiinsa mahdollisuuden kapitalistiseen voiton tavoitteluun. Eihän se mitenkään sovi perinteiseen marxismiin, mutta teoriat voivat joustaa. ’Ei ole väliä, minkä värinen kissa on, kunhan se pyydystää hiiriä’. Ja niin ennätysten raportointi jatkuu: eniten uusia miljardöörejä, eniten uusia rakennettuja kaupunkeja, eniten luksustuotteiden myymälöitä.

Kiina on kaupankäynnin ohella viime vuosina avautunut muutenkin ulkomaailmalle: sinne on päästetty turisteja ja etenkin kiinalaisia on päästetty matkustamaan muualle. Moni asia yhteiskunnassa on vain yhden ihmisiän aikana muuttunut päälaelleen, mutta ei kaikki. Kiinnostuin heti, kun törmäsin uuteen kirjaan ’Kiinan suurin harppaus – päämääränä maailman valvotuin kansa’.

Tuon suomalaisraportin oheen halusin löytää jotain kiinalaista näkökulmaa ja päädyin Yu Hua -nimisen kirjailijan esseekokoelmaan ’Kiina kymmenellä sanalla’. Kaiken taustaksi koetin sukeltaa oikein syvään filosofian historiaan teoksella ’Mestari Kongin Keskustelut’, alaotsikolla ’Kungfutselaisuuden ydinolemus’. Sieltäkö löytyy avain itäaasialaisen ajattelutavan ymmärtämiseen?

 

Vallankumouksesta höynäytykseen


Halusin aloittaa kolmikkoni kiinalaisen omalla kertomuksella maastaan. Koska kiinalainen kirjallisuus on minulle täysin tuntematonta, selvittelin jonkun aikaa, kuka tämä mainostekstin mukaan ’nyky-Kiinan tunnetuimpiin kuuluva kirjailija Yu Hua’ oikein on. Onko hän varmasti Kiinan kansantasavallasta, eikä kenties Taiwanista tai Hong Kongista tai joku jossain muualla asuva emigroitunut? 

Ilmeisesti hän on ’aito tapaus’, noin kuusikymppinen mies, joka on aloittanut kirjoittajan uransa kiinalaisesta erikoisuudesta, seinälehdistä, ja sitten siirtynyt aikakauslehtien kertomuksiin, novelleihin ja lopulta romaaneihin. Aivan ensimmäisen työuransa hän aloitti vuonna 1978 maaseudulle komennettuna kylästä kylään kiertävänä hammaslääkärinä. Työvälineistö ei ollut kovin hienostunutta, mutta eivät olleet lääketieteelliset tavoitteetkaan; harmia aiheuttavat hampaat kiskottiin pois ja sitten siirryttiin seuraavaan kylään.

Esseekokoelma ’Kiina kymmenellä sanalla’ on julkaistu meillä 2019 Rauno Sainion suomentamana. Alkuperäinen kiinankielinen teos ’Shige cihui li de Zhongguo’ on vuodelta 2011 ja se on julkaistu Taiwanissa (tämä laittoi minut pohtimaan kirjailijan alkuperää). Esseet on päivätty vuodelle 2009, mutta Yu Hua on lisännyt niiden perään epilogin vuodelta 2018.

Yu Huan kaksi ensimmäistä esseetä, ja ne kaksi ensimmäistä kymmenestä sanasta, ovat otsikoista ’Kansa’ ja ’Johtaja’. Näitä lukiessani en tiennyt, kuinka suhtautua. Yu Hua kertoo, kuinka hän lapsena ja nuorena oppi nämä käsitteet ja miten hän yritti niitä sisäistää. Mao oli kaikkialla läsnä ja ’aina rinnallamme’ ja ’kansa’ muodostui samaan suuntaan ponnistelevista, jotka parhaansa mukaan ilmiantoivat naapureitaan ja muita, jotka olivat hairahtuneet johonkin ’vastavallankumoukselliseen’, vaikka sitten niin pieneen, kuin Maon kuvan taittelemiseen niin, että hänen naamaansa muodostui risti.

Hiljalleen aloin tottua Yu Huan tyyliin, jossa hän omaa elämäänsä kerraten kommentoi samalla maansa yhteiskunnallisia muutoksia. Kulttuurivallankumouksen aika 1966-1976 oli kenties pahinta; ainakin se oli verisintä. Nuori mies joutui näkemään paljon pidätyksiä, teloituksia ja ruumiita. Myöhemmin hän kertoo saaneensa kritiikkiä fiktiivisten kertomustensa väkivaltaisuudesta ja arvelee sen johtuneen nuoruuden kokemuksistaan. Nyttemmin hän on tietoisesti pyrkinyt pois väkivallan kuvaamisesta.

Omat lukunsa saavat myös ’Lukeminen’ ja ’Kirjoittaminen’, jotka kuvaavat Yu Huan maailman avautumista oman kokemuspiirin ulkopuolelle, myös länsimaiseen kirjallisuuteen. Sitä sai tosin aluksi vain outoina katkelmina, teoksina, joista puutui alkuosa tai loppuosa.

Viimeisimmät Yu Huan käsittelemät Kiinaa kuvaavat sanat ovat ’Jäljitelmä’ ja ’Höynäytys’. Kapitalismin myötä erilaisten esineiden ja asioiden ’omistaminen’ on tullut tärkeäksi ja jos ihan aitoa ei olekaan, ’jäljitelmä’ kelpaa kyllä. Kaikkea myös myydään ja ostetaan: vaikka pätkää kuuluisasta jalkakäytävästä tai onnea tuottavia osoitteita, joita ei oikeasti ole olemassa.

Nopeus on kaikessa valttia ja asioiden kierto on nopeaa. Hyvinvointi ei tietenkään jakaudu tasan, ei enää edes teoriassa. Ne, jotka osaavat ja ehtivät, ovat voitolla. Toiset joutuvat kitkuttamaan pakkosiirrettyinä matkatyöläisinä. Jotkut menestyvät, jotkut elävät nälkärajalla. Niinpä suurkaupungeissa on kerjäläisiä, joiden kaulassa on iso kyltti, johon on printattu QR-koodi. Ohikulkija voi halutessaan skannata sen puhelimeensa ja siirtää sille almunsa.

 

Harppaajille ei sallita harha-askelia


Toimittaja Katarina Baer ja valokuvaaja Kalle Koponen viettivät vuoden Kiinassa, lähinnä Shanghaissa. He tulivat pois juuri korona pandemian alettua ja julkaisivat 2020 raporttinsa ’ Kiinan suurin harppaus – päämääränä maailman valvotuin kansa’.

Raportti kertoo, kuinka Shanghain valtava miljoonakaupunki on kasvanut vauhdilla ja sen uudet tornitalot on rakennettu ryhmiin, joiden ympäri kiertää muuri. Muurien päällä on piikkilankaa ja lasimurskaa. Valvontakameroita on kaikkialla ja muurien sisälle pääsee vain vartioitujen porttien kautta. On kuin kaupungin uudisrakennukset olisivat kaikki vankiloita. Kyse on kuitenkin vain ’asukkaiden turvallisuudesta’. Seinillä on julisteita, joissa kannustetaan ilmiantoihin: ’Mobilisoi joukot raportoimaan – kitke pahuus’.

Baer ja Koponen toteavat, että läntiset yhteiskuntatieteilijät uskoivat pitkään elintason nousun johtavan demokratian omaksumiseen. Samoin oletettiin internetin mahdollistavan vapaan tiedonvälityksen ja tiedonsaannin ja johtavan vääjäämättä demokraattisiin muutoksiin.

Kiinan osalta kumpikaan näistä oletuksista ei ole toteutunut. Maassa on nyt miljardöörejä ja paljon kohtuullisen hyvin toimeentulevia, mutta köyhiksi luokiteltavia on silti yhä liki 40 prosenttia väestöstä ja jopa 200 miljoonaa ihmistä keikkuu aina välillä nälkärajalla. Kiina sanoo olevansa ’demokraattinen diktatuuri’ ja vaikka se on läntiseltä kannalta katsoen käsitteellinen mahdottomuus, ei se tällä haavaa kiinalaisia haittaa.

Internet taasen on Kiinassa vahvalla maan sisäisellä palomuurilla valvottu ja sen sisällä verkkokuri ja sensuuri on tiukka. Tarjolla on myös manipulaatiomielessä tehtyjä valeuutisia ja suoranaisia ’aivopesukanavia’, joilla jaetaan ’sopivaa tietoa’. Varsinaista sananvapautta ei maassa ole ja uskonnon harjoittajia vainotaan.

Raportin mukaan suurin mullistus kansalaisten valvonnassa tulee varmaan olemaan suunnitteilla ja jossain määrin jo rakenteilla oleva järjestelmä, jossa tehokas kasvojentunnistus pyritään yhdistämään viranomaisten muuhun kansalaisista keräämään materiaaliin. Kun tämä tulevaisuudessa onnistuu on-line, voi viranomainen poimia valvontakameroiden kasvovirrasta kenet tahansa ja tarkistaa saman tien nimen, osoitteen, perhesuhteet, tulot, terveystiedot, harrastukset, tuomitut rangaistukset, tehdyt ilmiannot ja kaiken muun, mikä ikinä tiedostoihin onkaan päätynyt.

 

Mestarin säännelty paluu


Jyrki Kallio on suomentanut fragmentteja yli kahdentuhannen vuoden takaisista Mestari Kongin ’Keskusteluista’ ja kirjoittanut taustoittavat luvut ja selitykset Gaudeamus Oy:n ja Helsinki University Pressin 2014 julkaisemaan kirjaan ’Mestari Kongin Keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus’.

Taustoitukset ja selitykset teoksessa ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Kirja antaa erinomaisen ’sisäänajon’ menneiden vuosituhanten kulttuurin ja ajattelun kehitykseen. Varsinaiset muinaiset keskustelunpalaset jäävät näin ensilukemalla kylläkin aika haaleiksi. Filosofian omaksuminen vaatisi tietysti paljon enemmän ja syvemmin perehtymistä. Opettavaisia keskustelunpätkät toki ovat, kuten: Herrasmies nauttii oikeellisuudesta, vähäpätöinen mies nauttii hyödystä. Valtiastaan tulee kunnioittaa. Tulee pyrkiä harmoniaan. Vanhempiaan tulee kunnioittaa.

Silmiä avaavaa on, että kungfutselaisuuden opit, riitit ja esi-isien palvonta muodostivat todellakin yli kahdentuhannen vuoden ajan keisarillisen Kiinan ja levitessään myös koko eteläaasialaisen kulttuuripiirin henkisen selkärangan. Ne poistuivat julkisesta käytöstä vasta 1900-luvun alussa, ensin lyhyen tasavaltalaisuuden ja sitten kommunistisen vallankumouksen jälkeen.

Nyt, kun Kiinan nopea yhteiskunnallinen muutos johtanut ihmiset uuteen identiteettikriisiin, ei entinen kommunistinen retoriikka sovellu kapitalistisen voitontavoittelun kylkeen arvomaailman pohjaksi. Niinpä Kiinassa on ryhdytty jälleen puhumaan ’kansallisylpeydestä’, ’vanhasta kansallisesta kulttuurista’ ja ’harmoniasta’.

Siitä täytyy kuitenkin toistaiseksi puhua valtakoneiston sallimassa tyylissä ja laajuudessa, niin, ettei mitään ylhäältä annettuja entisiä tulkintoja ja toimintatapoja ryhdytä edes filosofian varjolla kritisoimaan omin päin.

 

***