Suomalaisuuden erilaisia osatekijöitä on etsiskelty viime
vuosina useammastakin suunnasta. Minun mielestäni Suomi voisi yhteiskunnallisesti
katsoen ihan hyvin olla ruotsalainen provinssi; niin paljon koen arvojen, hallinnon
ja elämäntapojenkin samankaltaisuutta länsinaapurin kanssa. Idästä on tietenkin
saatu henkiseen rakenteeseemme muutamia pikantteja mausteita, kuten esimerkiksi
musiikkimaku.
Merkittävin yksittäinen asia suomalaisuudessa minulle on kieli.
Tämä oma omituinen mongerruksemme, joka kaikkien ihmetykseksi ei vain suostunut
häviämään, vaikka olimme vuosisatoja muiden vahvempien ympäröiminä ja
hallitsemina. Kieli on suomalaisuudessa niitä harvoja tekijöitä, joka ei ole suora
kulttuurilaina mistään muualta.
Viime aikoina on herätelty huolta siitä, että suomi saattaa
taantua jälleen vain puhekieleksi ja ’kyökkisuomeksi’, kun yliopistojen ja
korkeakoulujen opetusta ja tieteellisiä julkaisuja on alettu yhä enemmän
toteuttaa vain englanniksi. Ehkä suomenkielinen ’yhteenveto’ kannattaisi tosiaankin
määrätä joka aineessa pakolliseksi, jotta kaikenlaisten käsitteiden, asioiden
ja havaintojen ilmaiseminen myös suomeksi pysyisi jatkuvasti mahdollisena.
Kielen kannalta on tärkeää, että maailman kirjallisuutta koko
ajan käännetään suomeksi. Vielä tärkeämpää tietenkin on se, että kirjallisuutta
kirjoitetaan suomeksi; että suomen kielellä siis alkujaankin ajatellaan.
Kirjallisuuden erilaiset ehdokaslistat ja palkinnot ovat
enimmäkseen markkinoinnin apuväline; loistavaa kirjallisuutta voi hyvinkin
löytyä niiden ulkopuolelta. Ne antavat kuitenkin hyvän ensiavun tarjontaan
tutustuvalle: vinkin, että näistä kannattaa aloittaa! Siksi kokosinkin tämänkertaisen kolmikkoni suomalaisista
palkintokirjoista: esikoiskirjapalkinnon voittaja, Finlandia-palkinnon voittaja
ja Runeberg-palkinnon voittaja.
Neiti ei halua
helmenharmaata
Esikoiskirjalle jaettavan Helsingin Sanomien
kirjallisuuspalkinnon voitti viimeksi Eeva
Turunen kirjallaan ’Neiti U
muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa’ (2018).
Kirjassa on seitsemän erillistä kertomusta, joita voinee
nimittää novelleiksi. Jotkut niistä ovat yhtä pötköä ilman välimerkkejä
kirjoitettua ’tajunnanvirtaa’, joka voi kai olla myös runoa, ja rivien tai
rivivälien muodostamia visuaalisia kuvioita.
Eeva Turunen on hieman yli kolmikymppinen arkkitehti, joka
on esikoiskirjaa aiemmin julkaissut yhden monologinäytelmän. Päänsisäisiä
ajatuksia, luuloja, ahdistuksia ja muisteloita ovat esikoiskirjan novellitkin
tulvillaan.
Kertomusten henkilöillä ei ole nimiä, vaan ajatuksiaan
setvivät esimerkiksi Neiti N, Neiti K tai Neitiherra, joka täyttää 29. Neiti U
oli ihmissuhdehistoriassaan tavannut peräti merkillisiä poikia, mutta muutoin
pohdintojen kohteet ovat naisia. Tyttöystäväni, entinen tyttöystäväni, entisen
naiseni nykyinen tyttöystävä. Kertomuksista yksi, ’Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata’
viittaa sisältönsä puolesta kirjoittajan arkkitehtitaustaan. Siinä on kyse
työväenopiston peruskorjauksesta ja siinä syntyvistä ’intressiristiriidoista’.
Turusen tekstiä on varsin helppo lukea, sillä se pysyy kuitenkin
’järjellisissä’ kantimissa, vaikka välillä leijuukin ilman välimerkkejä.
Alituisen itsetutkiskelunkin jaksaa kyllä, sillä havainnot ja näkökulmat ovat
hauskoja.
Niitä ei liene varta vasten tehty ’huumoriksi’, mutta
sellaisiksi ne monesti kääntyvät. Tai ehkä se riippuu lukijan
mielentilasta..toista voi joku tilanne ahdistaa, toista alkaa naurattaa.
Joissakin kohdin teksti toi minulle mieleen Sinikka Nopolan, jonka hahmot usein
varustautuvat suorastaan pikkutarkasti kaikenlaisten asioiden varalle, ’ettei
sitten jää kellekään mitään sanomista’.
Tiedonjanon ja
oppimisen ylistys
Jo toista kertaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon
voittanut kirjallisen taivaamme ’kiintotähti’ Olli Jalonen on sijoittanut kirjansa ’Taivaanpallo’ (2018) tapahtumat ajallisesti kauas
1600-luvun lopulle ja maantieteellisesti kauas eteläiselle Atlantille, Saint
Helenan saareen.
Sattumoisin tulin juuri muutamaa viikkoa ennen kirjan
lukemista katsoneeksi YouTubesta matkailuvideon Saint Helenalta. Yhä nykyäänkin
tämä Britannialle kuuluva saari on syrjäinen ja eristyksissä. Postilaiva
sentään kulkee säännöllisesti Etelä-Afrikasta, mutta suunnilleen vain kerran
kuukaudessa. Lentokenttäkin nykyään on, mutta kiitorata on lyhyt ja
tuuliolosuhteet sellaiset, että suurta kaupallista käyttöä ei ole
odotettavissa. Eniten kuuluisuutta saari on tietenkin saanut toimimisestaan Napoleonin karkotuspaikkana
vuodesta 1815 alkaen.
Jalonen aloittaa tämän klassisen ’nuoren pojan
kehityskertomuksensa’ vuodesta 1679, jolloin kuuluisan brittiläisen
tähtitieteilijän ja fyysikon, Edmond Halleyn, käynnistä saarella on kulunut
vuosi. Saarella asuva maanviljelijäperheen pieni poika, Angus, on päässyt
tarkkailemaan lintuja ja vähän tähtiäkin Halleyn ’oppipoikana’, eikä unohda
sitä enää koskaan.
Angus haluaa oppia. Hän haluaa tulla kaikessa samanlaiseksi
kuin herra Halley, mikään vähempi ei riitä. Paikallinen pastori pystyy
opettamaan lukemista ja laskemista poikkeuksellisen innokkaalle oppilaalleen,
mutta se on vain alkua. Raamatun tekstien pänttäys ei sammuta tiedonjanoa.
Olot saarella käyvät yhä hankalammiksi. On paljon
väkivaltaa, taikauskoa, uskonnollista lahkolaisuutta. Pieni Angus huomaa,
etteivät hänen leskiäitinsä ja lahkolaisten keskuudessa epäsuosittu pastori
pysty enää kunnolla suojelemaan edes hänen ja sisarusten henkeä, mistään
enemmästä opin tarjoamisesta puhumattakaan. On päästävä saarelta pois.
Voimallinen tahto siis vie tämänkin pojan ruipelon, jos nyt
ei läpi harmaan kiven, niin yli myrskyävän Atlantin. Lopulta monien suurten vaikeuksien
jälkeen hän tosiaankin on Lontoossa, Edmond Halleyn apulaisena, ja tekee omin
päinkin tieteellisiä kokeita. Jalonen lopettaa kirjansa komeasti Anguksen
sanoihin Halleysta: Ihmisestä näkee, että mitä tahtoo, niin sitä kohti. Minäkin
tahdon.
Lukijakin tuntee hiukan ylevöityvänsä.
Meno on kuin Sömnössä
Silmäni tahtoivat nähdä kirjan kannessa komeilevan nimen
koko ajan ’Strömsö’ ja siinä näkyi jotain kukkiakin..puutarhavinkkejä, kenties?
No ei, todellakaan ei. Heikki
Kännö sai tällä kirjallaan ’Sömnö’(2018)
tämänkeväisen Runeberg-palkinnon. Kännö on minulle ennestään tuntematon
kirjailija; hän on turkulainen kuvataiteilija ja julkaissut yhden kirjan tätä
aiemmin, kertovat esittelytekstit.
Olipa hengästyttävä kirja! Kerronta imaisi mukaansa heti
alusta lähtien. Kaikki tapahtui ensin Ruotsissa ja henkilöt tuntuivat
tutunoloisilta ’tukholmalaishipstereiltä’; on moderni pintaliitäjä kirjailija,
joka analysoi edesmenneen taiteilija Werner Bergerin tuotantoa. Sitten hän
päättää tehdä Bergeristä vielä perusteellisen sukuselvityksen ja elämäkerran,
jotta ymmärtäisi paremmin ’mistä kaikki kumpuaa’ ja ’mitä Sömnössä oikein
tapahtui’. Sömnö oli taiteilijan mökkisaari.
Tarina lähtikin sitten aivan mahdottomaan liitoon. Kirjasta
olisi saanut varmaan neljä tavanomaista romaania, mikäli kustantaja olisi
halunnut maksimoida tuoton: joka syksylle uusi jatko-osa Bergerien saagalle.
Suvun esi-isät ja -äidit olivat kaikki melkoisia veijareita, ja heidän
vaiheensa ulottuvat Wienistä Kongoon ja Pariisista Leningradiin. Lopulta he
sitten päätyvät elämään hyvin toimeentulevien huvilaelämää Ruotsiin.
Jossain vaiheessa mietin, mahtaako Kännö kirjoittaa itsensä
umpikujaan kaikkien näiden rönsyävien tyyppien kanssa, mutta ei. Hänellä on
mainio konsti: hän myöntää heti, että luultavasti tämä tai tuo henkilö valehtelee,
tai että tämä ja tämä tuskin voi pitää paikkaansa, koska henkilön pitäisi olla
silloin jo 127-vuotias, mutta ei se menoa haittaa. Etenkään, kun mukana on
paljon esoteerisiä uskomuksia ja kokemuksia; kuolleet eivät välttämättä lakkaa
puhumasta ja reaalimaailman tapahtumia voi muuttaa esimerkiksi maalaamalla ne
tauluun sellaisina, kuin niiden haluaa olevan.
Sellainen voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Sitä voi myös
pohtia jonkun gurun lahkossa aivan vakavissaan: mitä on Taide isolla teellä ja
mitä se ilmentää? Elämänvoimaa? Perimmäistä vitaalisuutta? Mutta jos taas ei pysty ottamaan näitä
tosissaan, tulee mieleen, että jaahas, jälleen näitä tyyppejä, vanhenevia
äijiä, jotka hörppivät vaikka omaa spermaansa ikuista nuoruutta metsästäessään.
Wagner vaan pauhaamaan taustalle.. se on niin taiteellistakin.
Tässä kirjassa en totta totisesti pystynyt arvaamaan, mitä
seuraavaksi tapahtuu. Kun aloin jo vähän väsähtää näihin ’morsiamesi onkin
sisaresi’ ja ’sun isäs ei oo isäs vaikka luulee niin’ paljastuksiin, Kännö tuo piristävästi
näyttämölle uudestaan alussa lyhyesti esiintyneen tyypin, Per Erikin.
Olin unohtanut hänet jo kaikkien näiden Bergerien keskellä.
Hän ei kuulu sukuun, mutta on vain niin perusteellisen kiero niljake, että ei
mitään rajaa. Toisaalta tuntuu, että juuri hänet on oikeasti tavannut, joskus.
Nyt täytyy ilman muuta etsiä luettavaksi se Kännön
ensimmäinen kirja!
***