Kun kesänvietto keksittiin

Kesäisin meillä on lämmintä, joskus jopa kuumaa ja aina valoisaa. Pohjoisen lyhyt kasvukausi teettää juuri kesällä viljelijöillä ja maaseudun väellä töitä melkein vuorokauden ympäri. Mitä se semmoinen erityinen ’kesänvietto’ sitten on?

Että varta vasten maataan reporankana viltillä auringossa ja matkaradio huutaa vieressä, kuten mummuni muinoin paheksuen tuhahteli. 

Hänelle kesä oli kylvämistä, perkaamista, harventamista, kastelemista, niittämistä, seipäille nostelua, pinoamista, kärräämistä, kuormantekoa, mattojen pesua ja suurpyykkiä, poimimista, säilömistä, keittämistä, kellariin kantamista ja kaikkea muuta, joka tehtiin aina kesäisin kaikkien normaalisti jatkuvien jokapäiväisten askareiden lisäksi.

Mutta ne ylempien luokkien ja virkamieskunnan edustajat, joille kesällä lepäily oli mahdollista, ryhtyivät 1800-luvun loppupuolelta lähtien pakenemaan kesän kuumuutta vilvoittavien vetten ääreen. Kaupungin likainen ja meluisa meno haluttiin kesäksi vaihtaa leppeään, vehreään ja rauhoittavaan luontokokemukseen. Keksittiin ’kesähuvila’. Muutettiin ’maalle’.

Isot hirsihuvilat, ’villat’, muuntuivat pikkuhiljaa 1900-luvun edetessä pienemmiksi, kun kesäpaikkojen suosio alkoi valua sosiaaliluokissa alemmas. Käyttöön tulivat vanhat torpat, entiset kotitalot, hirsimökit, pienet lautamökit ja kalamajat. Enää ei ollut kesänvietossa mukana palveluskuntaa eikä talvikauden huoltoa varten palkattua ’villavahtia’, vaan kaikki piti tehdä ’itse’. Niinpä monet perheenjäsenet, nuoriso etenkin, alkoi kokea kesämökille menon levon ja loman sijasta työleirikomennukseksi.

Nyt puhutaan jo kesämökkeilyn loppumisesta. ’Mökki’ ei kiinnosta, ellei siellä ole kaikkia samoja mukavuuksia kuin talviasunnossakin, eikä siellä siltikään jakseta viettää kuin muutama päivä. On niin paljon muuta kiinnostavaa, joka vie ajan ja huomion. ’Loma-asunnot’ stailataankin samanlaisiksi kuin muutkin: kaikki maalataan valkoiseksi, tyhjässä tilassa on pari mustaa huonekalua ja hassunhauskana väriläiskänä yksi sitruuna kallellaan pöydällä.

Kulttuurihistoriallisena ilmiönä entisaikojen kesänvietto, ’huvilaelämä’ ja veden ääreen hakeutuminen, on kiehtovaa. Käsiini sattuikin tässä kuuman kesän viihdykkeenä kaksi aivan mainiota merenrannan huvila-alueen kuvausta; toinen Porista, toinen Turusta. Koska olen päättänyt yhä pitää kiinni kolmen kirjan periaatteesta, päätin etsimällä etsiä sen kolmannen. Löytyihän se; herrasväen huviretkiä Tampereen suunnan järvimaisemissa.

Hilma tuo nyt punssia herroille

’Punsch på glasverandan ’ ja alaotsikkona ’Villaliv på Ytterö i Björneborg’ on Cecilia Rosenlewin 2013 julkaisema tutkimus, selvitys ja muistelmateos Porin Yyterin ja Pihlavan alueen huvilayhteisöstä. 

Kirjassa mainittuja huviloita on suunnilleen kaksikymmentä ja suuri osa niistä on kuulunut Rosenlewin teollisuussuvun jäsenille; varhaisimmat jo 1860-luvulta lähtien.

Kirjassa on taustaselvitys Rosenlewin suvun alkuvaiheista Porissa ja kaupungin kehityksen merkkitapahtumista; etenkin suuresta Porin palosta, joka tuhosi kaupunkia 1852. Savupiipusta lentänyt kipinä sytytti ensin juuri Rosenlewin kaupunkitalon pärekaton ja roihahti siitä Grönfeltin lesken taloon ja pian oli tulella niin suuri voima, ettei sitä pysäyttänyt tuulisessa toukokuun illassa enää mikään.

Palon jälkeen vauraampi väki alkoi suunnitella kaupunkiin kivitaloja, tilavampia kortteleita ja leveämpiä katuja; köyhemmät joutuivat asumaan monia vuosia jopa maakuopissa, ennen kuin asuntoja saatiin tarpeeksi. Kesähuvilat meren rannalla tulivat samoihin aikoihin ’muotiin’. Porin kaupunki on joen rannalla ja jokea pitkin puksuttavat proomut ja pienet höyrylaivat veivät tavaroita ja ihmisiä merenrantaan ja satamaan. 

Rosenlewien ohella mahtisukuja olivat mm. Borgit ja Newanderit. Hiljalleen suvut myös kietoutuivat toisiinsa avioliittojen kautta ja historiallista aineistoa ja varhemmin koottua muistelmatietoa vierailuista ’mummon serkkujen’ tai ’vävyn suvun’ huviloilla on saatu kirjaan myös Satakunnan museon aikaisemmista tutkimuksista.

Kuvaukset siitä, miltä jokirannassa näytti toukokuun lopulla, kun herrasväki oli lähdössä hiljattain hankitulle ’huvilalleen’, ovat herkullisia. Proomuun lastataan kerrassaan koko huusholli: pienempien taloustavaroiden ja ruokatarpeiden ohella myös otetaan mukaan myös isommat huonekalut, kuten toppastuolit ja lopulta fiikukset ja palmutkin purkkeineen. Viimeisenä kiskoo piika lankonkia pitkin vastahakoista lehmää; kylmäketju maidon saamiseksi herrasväen huvilapöytään on näin turvattu.

Huvilat olivat aluksi täysin tyhjillään talvikaudet eikä niihin jätetty mitään tarvikkeita kostumaan. Monissa huviloissa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, liesi ja uuni oli vain keittiössä. Ajan myötä varustetaso tietenkin parani ja huvilat alkoivat olla kokonaan ’omilla kalusteillaan’ sisustettuja. Niihin rakennettiin lisäsiipiä, torneja, venevajoja, tenniskenttiä, huvimajoja ja puutarhoja oman ja vieraiden viihtymisen takeeksi.

Palvelusväellä ei tietenkään mitään kesälomaa ollut. Taloustyöt oli tehtävä joka päivä ja vieraita viihdytettiin joskus kellon ympäri; piikaa saatettiin käskeä tarjoamaan punssia vielä gramofonitanssien päätteeksi aamulla kello viisi.  Viimeisin ’kultakausi’ huvilayhteisössä oli 1920-luvun lopulla ja 1930- luvun alussa. Sitten tulivat sodat ja muut yhteiskunnalliset mullistukset; elämäntapa muuttui toisenlaiseksi.

Cecilia Rosenlew on koonnut kirjaansa useiden suvun jäsenien tuoreempiakin muisteluksia yhteisön eri huviloista. Jotkut huvilat ovat yhä suvulla ja edelleen käytössä, mutta monet ovat kokeneet suuria muutoksia. Niitä on myyty, remontoitu täysin toisenlaisiksi ja joitakin on myös purettu pois liikenneväylien ja laajentuneiden teollisuusalueiden tieltä. 

Suvun jäsenille näiden muistelusten yhteen kokoaminen on varmasti tärkeä osa omaa identiteettiä, mutta yhtä lailla ne ovat kiinnostavia ulkopuoliselle lukijalle, joka voi niiden kautta kurkistaa tähän iäksi kadonneeseen kulttuurihistorian osaseen.

Auvoa ja ainaista haravointia

Turussa Ruissalon saaren huvilayhdyskunta alkoi kehittyä vuonna 1845, jolloin sieltä alettiin pyynnöstä antaa palstoja vuokralle ’sivistyneille ja varakkaille’, jotka olivat viljelyn lisäksi kiinnostuneita luonnon rauhasta ja vehreydestä. Maata ei myyty vaan saari pysyi kaupungin omaisuutena.

Palstan haluajia oli huomattavasti enemmän kuin niitä oli saatavilla, joten aluksi jako tehtiin huutokaupalla. Vuokra-aika rajoitettiin viiteenkymmeneen vuoteen. Kaupungin ’kerma’ osasi silti pitää puolensa: von Rettigin suku esimerkiksi hankki itselleen useita vierekkäisiä palstoja ja niinpä sillä oli kohta hallussaan koko suuri Saaronniemi. Pian huutokaupassa palstan hankkineet alkoivat jakaa alueitaan pienemmiksi tiluksiksi ja edelleen vuokrata niitä, sillä kysyntä oli kova.

Ruissaloon rakennetut ’villat’ olivat kauniita ja erittäin koristeltuja. Niissä ei lehtisahauksia ja kuviolasituksia säästelty. Puutarhat ja viljelypalstat talojen ympärillä kuuluivat myös asiaan ja etenkin rouvasväki kilpaili keskenään puutarhojen kauneudesta ja tuottoisuudesta.

Tutkija Carola Rosengrenin teos ’Kesäksi Ruissaloon’ (2005) esittelee lyhyesti koko huvilayhteisöä, mutta keskittyy tarkemmin tiettyjen yhdeksän huvilan asukkaiden muisteluksiin. Esimerkit ovat eri aikakausilta 1890-luvulta 1950-luvulle ja ne tuovat kiinnostavasti näkyville myös Ruissalon kesäasukkaiden laajan kirjon.

Siellä oli tietenkin ’pitsihuviloiden’ yläluokka palvelijoineen ja joutilaine lapsineen, jotka saattoivat nauttia kesäisin purjehduksesta ja auringosta. Oli myös alempaa porvaristoa, joille pääsy ’Ruissalon kesänviettäjien’ joukkoon merkitsi selkeää statuksen nousua, mutta joiden lapsille kesät olivat huvin lisäksi myös jatkuvaa kitkemistä, haravointia, kalastusta ja kalanperkuuta.

Jotkut perheet asuivat Ruissalossa ympäri vuoden ja tekivät töitä huvilanomistajien tiluksilla ’villavahteina’ ja pehtooreina. Jotkut vuokrasivat vain yhtä ’kesähuonetta’ jonkun toisen huvilasta ja saivat käyttää yhteissaunaa tai keittää ruokansa pihalla keittokatoksessa. Saarella toimi 1940-luvulla myös vähävaraisempien perheiden lapsille tarkoitettu kesäsiirtola ja tietenkin kaikille avoin Kansanpuisto, jossa oli uimaranta, ravintola ja tansseja.

Kirjaan kootut turkulaisten Ruissalo-muistelmat ovat mainiota luettavaa myös siksi, että Rosengren on säilyttänyt suorissa lainauksissa puhujien ’oman äänen’, tuli se sitten på svenska tai turumurttel.

Kyytiä ja torvisoittoa

Tampereen museoiden 1994 julkaisema, Marjo-Riitta Saloniemen toimittama ’Herrasväen kesäretki’ kertoo kesänvietosta etenkin Näsijärven seutuvilla 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kirjan kuvitus auttaa lukijaa pääsemään hauskasti tunnelmaan, kun katselee kalliolla kahvia nauttivan väen vaatetusta hulppeine hattuineen, liivipukuineen ja ylioppilaslakkeineen.

Tärkeä tekijä näillä suurilla järvialueilla lomailussa oli höyrylaivojen yleistyminen. Ilman konevoimalla liikkuvia aluksia ei ’luonnonkauniillekaan’ paikoille olisi päästy ja rakennettujen kesähuviloiden ja tunnettujen retkikohteiden lisääntyminen loi mahdollisuudet säännölliselle höyrylaivaliikenteelle, joka tietenkin taas entisestään vilkastutti rakentamista rannoilla.

Tampereen konepajan (myöhemmin Tampella) johtaja Hermann Kauffmann rakennutti konepajalla itselleen pienen huvihöyrylaiva Götan, jolla pääsi uudelle Sommarbo-huvilalleen ja näytti näin mallia kaupungin muulle herrasväelle. Finlaysonin tehtaan patruuna Nottbeckilla oli peräti kuusi poikaa, ’jotka opiskelivat ulkomaisissa yliopistoissa, mutta kotioloissa heidän työnään oli lähinnä uusilla keksinnöillä huvittelu’ ja omia huvihöyryveneitäkin heillä oli useita.

Höyrylaivakyytiä tarjottiin toki maksusta köyhemmällekin väelle ja erilaisten ’kesätapahtumien’ ja huviretkien järjestäminen’ laivamatkan päässä alkoi yleistyä. Joskus vain juhlittiin ja retkeiltiin, joskus ohjelmaan kuului myös sivistävä esitelmä, arpajaiset ja tietenkin soittoa: Pellavatehtaan puhallinorkesteri matkasi höyrykyydillä vaikka Ruovedelle saakka.

Huviloiden rakentaminen Tampereen seudullakin vilkastui, vaikkakin hieman myöhemmin kuin merenrantakaupungeissa. Kesäasuntojen nimistöstäkin voi päätellä ilmiön leviämisen sosiaalisessa asteikossa ’ylhäältä alemmas’ ja ’ylevästä humoristisempaan’: ensin on Fredensborgia ja Björkbackaa, sitten alkaa tulla Kesärantaa, Tuuliniemeä ja Takamaata, lopulta Käärmeistö ja Remula.

***