Vuosi on lopuillaan ja tekee mieli sekä katsella menneeseen että arvailla tulevaa.
Kuinka meni tämä vuosi ja mitä lienee edessä?
Itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaakin käynnistellään jo
monella taholla. Jälkikäteen katsellen kuva historian kulusta useimmiten
vääristyy, koska jo tiedetään, miten kävi. Kuinka tulkita asioiden tulvasta,
mitkä tapahtumat olivat todella merkityksellisiä, mitkä vähemmän.
Todellisuudessa tuskin kukaan osasi sata vuotta sitten ennakoida, kuinka
nopeasti silloinen maailma muuttuu.
Minua kiehtoo kuvitella, millaista olikaan joulukuussa 1916.
Maailmansota jauhoi miljoonittain Euroopan nuoria miehiä juoksuhautojen kautta
sankarihautoihin. Talous alkoi olla kaikkialla huonolla tolalla, ruokaa piti
jonottaa ja hamstrata. Kansat alkoivat nääntyä ja kyllästyä. Sotiminen
kuninkaitten tai tsaarin puolesta ei enää innostanut, kunnioitus ja pelko
esivaltaa kohtaan vähenivät. Yhteiskuntajärjestelmien kaatuminen oli yhtäkkiä
aivan mahdollista ja vallankumoukset levisivät maasta toiseen muutamassa
kuukaudessa. Keisareita ja kuninkaita paineli kohta maanpakoon kiihtyvällä
vauhdilla.
Mikä oli missäkin maassa se ratkaiseva tekijä tai ratkaiseva
hetki, joka suisti vuosisatoja hallinneet kuningashuoneet vallasta? Joku tietty
hävitty taistelu? Kyvyttömyys ruokkia kansaa? Paljastunut heikkous tai
skandaali? Oliko se Venäjällä kenties
lahkolaistalonpoika Grigori Rasputin? Ilman Rasputinia ei olisi ollut Leniniä, olen kuullut sanottavan.
Joulukuun yönä 1916 Rasputin murhattiin, mutta se tapahtui
jälkiviisaasti ajatellen ’liian myöhään’. Tsaarinvalta oli jo mennyttä ja aivan
kohta koko imperiumi mureni sen osasten irtoillessa omille teilleen. Sitä eivät
Pietarin, tai tuolloin Petrogradin, yössä häärineet murhaajat tietenkään aavistaneet.
Pyhä paha?
Venäläinen historioitsija ja näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut paljon
viimeisestä tsaarista ja myös hänen Stalin-kirjansa on maailmalla hyvin
tunnettu. Vuonna 2000 suomeksi käännetyn ’Rasputin’
kirjansa esipuheessa hän toteaa vältelleensä tietoisesti Rasputinista
kirjoittamista, koska ei ole pystynyt ymmärtämään tätä.
Grigori Rasputin liittyi toki selkeästi viimeisen tsaarin
vaiheisiin, mutta oli niin hankalasti käsiteltävä ja kaikenlaisiin myyttisiin
tulkintoihin sotkettu, ettei hänestä saanut ’virallista tolkkua’ millään. Hän
ei ollut pyhimys, mutta ei varmaankaan paholainen liioin. Ei hän ollut edes
mikään ’Ra-ra-rasputin Russian famous love-machine’, vaikka niillä viitteillä
hänestä tulee netistä sivukaupalla tekstiä. Tuskinpa hän oli saksalaisten
maksama vakoojakaan.
Radzinskin kirja kuitenkin syntyi, kun hän viimein löysi kadoksissa
olleet ’Rasputin paperit’. Hän kuvaileekin eloisasti vaikeuksia, joita hän
kohtasi etsiessään näitä ’todellisia todisteita’ Rasputinin toiminnasta
Pietarissa ja Tsarskoje Selon hovissa. Väärennettyjä ’päiväkirjoja’ ja muita
’suuria paljastuksia’ oli julkisuudessa liikkunut vallankumouksen jälkeen
paljonkin, mutta ne olivat niin tökeröitä ’viihdekäyttöön’ tuherrettuja
tarinoita, etteivät ne hämänneet ammattitutkijoita.
Helmi-maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen muodostettu
väliaikainen hallitus teetti yksityiskohtaisen tutkimuksen Rasputinista ja
hänen osuudestaan ’mädän’ kaadetun hallinnon toiminnassa. Kaikkia kiinnisaatuja
’asianosaisia’ kuulusteltiin ja kuulustelujen pöytäkirjat koottiin kansioihin,
jotka katosivat, kun bolsevikit vuorostaan tulivat valtaan loka-marraskuussa
1917. Viimein pöytäkirjat kuitenkin pulpahtivat esille Lontoossa Sothebyn
huutokaupasta, josta ne päätyivät välikäsien kautta Radzinskin käyttöön
1990-luvun lopulla. Niiden aitous katsotaan todistetuksi.
Kuulustelupöytäkirjat eivät paljasta mitään ’ällistyttävää’
tai ’yliluonnollista’, mutta niistä selviää kiistatta se, kuinka suuri vaikutusvalta
tuolla hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoisella lahkolaisella oli Venäjän
ylimpään johtoon.
Minusta on vielä jotenkin ’ymmärrettävää’ että mystiikkaan
hurahtanut tsaaritar tahtoi pitää läheistä kontaktia Rasputiniin, joka
uskonnollisilla fraaseillaan rauhoitti tätä ahdistunutta äitiä ja rukouksillaan
ja ’parantavilla käsillään’ helpotti hemofiliasta kärsivän kruununperillisen
vointia. Kun sitten Rasputin tsaarittaren kautta tsaariin yhteyden saatuaan alkaa
ottaa kantaa siihen, kuka kulloinkin on erotettava mistäkin valtion virasta ja
kuka on valittava tilalle, ja kuinka surkeasti sotinutta Venäjän armeijaa
tulisi johtaa, mennään jo yli ymmärrykseni.
Kuka muu sitten olisi ollut parempi tsaaria neuvomaan, tai
olisiko tsaari kuitenkaan kuunnellut ’hyviä neuvonantajia’, jää tietenkin
ikuisesti ratkaisemattomaksi. Ihmisillä, ’suurilla johtajillakin’ on
valitettavasti maailman sivu ollut taipumus kysellä neuvoja ennustajilta,
tähtien tutkijoilta, meedioilta ja ties miltä filosofeilta ja ’pyhiltä’.
Nykyään niitä kai nimitetään modernimmin ’mentoreiksi’.
Radzinskin kirja on paitsi hyvin perusteellinen, myös
ajoittain varsin hauska. Sitä ei tietenkään ole sellaiseksi varsinaisesti
tarkoitettu. Sota ja vallankumous aiheuttivat hirveitä ihmiskohtaloita, mutta
tämän silkkipaita hulmuten Pietarin yössä kiitävän lahkolaisen toimissa ja
etenkin hänen ympärillään hyörivissä uskollisissa kannattajissa on myös humoristiset
elementtinsä. Kun kaikki yhteiskunnassa on menossa päin seiniä ja kaksinkertainen salaisen poliisin miehitys
vahtii miestä jatkuvasti, pääsee tämä aina kuitenkin livahtamaan vähäksi aikaa ravintolaan
ja sitten tilataan mustalaiskuoro paikalle! Seuraavana päivänä voidaan taas paastota
ja katua, selvähän se.
Rasputinin murhayöstä Jusupovin palatsissa Radzinski
kirjoittaa ’oman versionsa’ kuulustelupöytäkirjojen epäjohdonmukaisuuksiin ja
aukko kohtiin tukeutuen. Radzinskin mukaan murhaa suunnitelleet joutuivat
tietenkin turvautumaan valheisiin ja sepityksiin, jotka jatkuivat myös murhan
jo tultua ilmi. Keitä paikalla lopultakin oli, miten murha toteutettiin ja kuka
varsinaisesti oli vastuussa Rasputinin hengen vieneistä laukauksista? Sekä
Rasputinin elämässä että kuolemassa on paljon legendaa, joka ei millään voi
pitää paikkaansa.
Hovineidin silmin
Venäjän vallankumouksen jälkeen tsaariperhe, ja etenkin
saksalaissyntyinen tsaaritar, sai niskaansa ankaran julkisen tuomion maan ja
kansan viemisestä perikatoon. Rasputinin asema ja vaikutusvalta kiihdytti niin
ikään ’keltaisen lehdistön’ suureen raivoon. Osansa halveksivasta
kirjoittelusta ja syntipukin asemasta sai myös tsaarittaren hovineiti Anna Virubova, tuo ’Lehmä’ ja
’Rasputinin rakastaja’ ja ’Tsaarittaren paha henki’.
Hän oli kahdentoista vuoden ajan tsaarittaren läheisin
’seuraneiti’ ja osallistui myös Rasputinin ’hartaushetkiin’ uskoen vankasti
tämän pyhiin kykyihin. Virubova oli pariin otteeseenkin vangittuna
vallankumouksen jälkeen, mutta onnistui lopulta pääsemään Suomeen, jossa hän
asui ensin Viipurissa ja myöhemmin Helsingissä, jossa kuoli vasta vuonna 1964.
Virubova julkaisi jo vuonna 1923 lyhyet muistelmansa. Niitä
aiottiin ’päivittää’ ja laajentaa muutamaan kertaankin, mutta aika ei tuntunut
koskaan olevan oikein ’sopiva’. Viimein vuonna 1987 ne julkaistiin Irmeli
Viherjuuren toimittamina, runsaan uuden kuvituksen kera nimellä ’Anna Virubova -keisarinnan hovineiti’.
Kirja on pääosin herttainen ja ylistävä kuvaus jalosta
tsaarittaresta ja tämän kauniista ja lahjakkaista lapsista. Kuvitus on runsas
ja epämuodollinen; tsaariperhe nähdään usein lomailemassa Krimillä tai Suomen
saaristossa. Tsaaristakin Virubova tietenkin kirjoittaa kunnioittavasti, mutta
– ehkä tarkoitushakuisesti jälkikäteen – analysoi tämän luonnetta selittämällä,
että koska Nikolai sai nuorena Japanin matkallaan päähänsä iskun sapelista (!),
hänelle oli päätösten tekeminen hyvin vaikeaa. Hän oli aina samaa mieltä kuin
se henkilö, jonka kanssa viimeksi keskusteli. Lisäksi muu Romanovin suku
painosti häntä ja hän joutui ottamaan heidän vaatimuksensa huomioon, vaikka hän
muodollisesti oli itsevaltias.
Rasputinista Virubova kirjoittaa varovasti; olihan häntä
juuri ’Rasputinin rakastajaksi’ haukuttu. Virubova mainitseekin heti aluksi,
ettei Rasputinilla ollut ainakaan häneen minkäänlaista eroottista vetovoimaa,
mutta hänen onnettomuudessa murskaantuneen jalkansa kivut ja kruununperillisen
hemofilian Rasputin totisesti osasi parantaa. Politiikkaan Rasputinin ei olisi
pitänyt sekaantua, vaan hänet olisi kannattanut pitää jossakin luostarissa
lähellä tsaariperhettä. Sieltä hänet olisi voitu noutaa apuun tarvittaessa,
Virubova jälkiviisaasti neuvoo.
Loppunäytös palatsin
pihalla
Rasputinin murhattu ruumis ei pysynyt piilossa kuin kolmisen
päivää, sitten se pulpahti pintaan avannosta Nevassa. Hänen katoamisensa
herätti tietenkin valtavasi huomiota ja hyvin pian kaikki jo tiesivät, että
hänet oli keskiyöllä noudettu upporikkaan Jusupov -suvun palatsiin muka
’hoitamaan’ nuoren Felix Jusupovin vaimoa, Irinaa. Rasputin piti kauniista
Felixistä, ’Pikkuisesta’, eikä epäillyt mitään.
Venäjällähän kaikki on salaista mutta mikään ei pysy
salassa. Jusupovin palatsiin Rasputin oli haettu, laukauksia oli sen pihalta
kuultu, verijälkiäkin lumessa oli, suuriruhtinas Dmitri Pavlovitsin auto -tuolloin vielä suuri harvinaisuus
hevospeleihin luottavassa kaupungissa – oli nähty keskellä yötä siellä
kääntyilemässä. Poliisitutkimukset kuitenkin lopahtivat osuttuaan Romanoveihin
– eipä jatketa tästä murhasta sen enempää, todettiin. Tsaari oli järkyttynyt ja
määräsi hirmuiset rangaistukset: Felix Jusupovin on heti lähdettävä pois
kaupungista ja pysyttävä yhdellä suvun neljästä muusta palatsista. Dmitri
Pavlovits, upseeri, sai käskyn lähteä Persian rintamalle sotimaan.
Niinhän siinä kävi, että kun vallankumous toden teolla
puhkesi parin kuukauden päästä, olivatkin Felix Jusupov ja Dmitri Pavlovits
onnekkaita, sillä he pääsivät pakoon ja pois maasta. Lopulta kumpikin päätyi
Ranskaan. Tsaariperhe, suurin osa muista Romanoveista ja monet muut
ylhäisaateliset sen sijaan päätyivät teloituskomppanioiden eteen.
Felix Jusupov vietti loppuelämänsä (k.1967) ’Rasputinin murhaajan’
sädekehä päänsä päällä. Tarkoitus oli pelastaa tsaari ja valtakunta, mutta se
ei enää onnistunut. Hän nappasi palatsistaan lähtiessään mukaansa muutaman
kourallisen timantteja ja pari rullalle käärittyä Rembrantia, joten hänen ja
Irinan elämä Ranskassa ei ollut aivan kurjaa.
Kirjaston takimmaisesta varastosta löytyi vielä vuonna 1953
suomeksi ilmestynyt Felix Jusupovin
muistelmateos ’Ennen maanpakoa’, jossa hän todella
kiinnostavasti selvittää mahtavan sukunsa uskomatonta historiaa ja sitten loppuosassa
maalailee lennokkaan runollisella tyylillään (alun perin ranskaksi) kuvaa tuon
joulukuun yön tapahtumista. Merkittäviä olivat myös ne muutamat päivät, jotka
he viettivät Dmitri Pavlovitsin kanssa arestissa palatsissa ennen
karkotustuomioitaan. Siellä heillä oli tilaisuus vannoa toisilleen ja
sopimalleen tarinalle ’uskollisuutta kuolemaan asti’.
Dmitri oli Felix Jusupovin sanoin hänen’ kaikkein rakkain
ystävänsä’ ja alussa käsittelemäni Edvard Radzinski onkin kirjassaan vakuuttunut,
että Felix Jusupov otti Rasputinin murhan kontolleen, jotteivät upseeri Dmitrin
’suuriruhtinaalliset’ kädet tahriintuisi musikan vereen. Todellisuudessa
teatteria rakastava ’Pikkuinen’ Jusupov ei olisi ollut ampumiseen riittävän
kylmäverinen, vaikka olikin juonessa mukana, Radzinski väittää.
Voiko siis ajatella, että ilman Rasputinia ei olisi ollut
mahdollisuutta Leninille? Ja ilman Leniniä ei imperiumi olisi hajonnut ja
Suomelle ei olisi avautunut ikkunaa, josta luikahtaa itsenäisyyteen?
***