perjantai 30. joulukuuta 2016

Joulukuun yönä


Vuosi on lopuillaan ja tekee mieli sekä katsella menneeseen että arvailla tulevaa.
Kuinka meni tämä vuosi ja mitä lienee edessä?

Itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaakin käynnistellään jo monella taholla. Jälkikäteen katsellen kuva historian kulusta useimmiten vääristyy, koska jo tiedetään, miten kävi. Kuinka tulkita asioiden tulvasta, mitkä tapahtumat olivat todella merkityksellisiä, mitkä vähemmän. Todellisuudessa tuskin kukaan osasi sata vuotta sitten ennakoida, kuinka nopeasti silloinen maailma muuttuu. 

Minua kiehtoo kuvitella, millaista olikaan joulukuussa 1916. Maailmansota jauhoi miljoonittain Euroopan nuoria miehiä juoksuhautojen kautta sankarihautoihin. Talous alkoi olla kaikkialla huonolla tolalla, ruokaa piti jonottaa ja hamstrata. Kansat alkoivat nääntyä ja kyllästyä. Sotiminen kuninkaitten tai tsaarin puolesta ei enää innostanut, kunnioitus ja pelko esivaltaa kohtaan vähenivät. Yhteiskuntajärjestelmien kaatuminen oli yhtäkkiä aivan mahdollista ja vallankumoukset levisivät maasta toiseen muutamassa kuukaudessa. Keisareita ja kuninkaita paineli kohta maanpakoon kiihtyvällä vauhdilla.

Mikä oli missäkin maassa se ratkaiseva tekijä tai ratkaiseva hetki, joka suisti vuosisatoja hallinneet kuningashuoneet vallasta? Joku tietty hävitty taistelu? Kyvyttömyys ruokkia kansaa? Paljastunut heikkous tai skandaali?  Oliko se Venäjällä kenties lahkolaistalonpoika Grigori Rasputin? Ilman Rasputinia ei olisi ollut Leniniä, olen kuullut sanottavan. 

Joulukuun yönä 1916 Rasputin murhattiin, mutta se tapahtui jälkiviisaasti ajatellen ’liian myöhään’. Tsaarinvalta oli jo mennyttä ja aivan kohta koko imperiumi mureni sen osasten irtoillessa omille teilleen. Sitä eivät Pietarin, tai tuolloin Petrogradin, yössä häärineet murhaajat tietenkään aavistaneet.

 
Pyhä paha?


Venäläinen historioitsija ja näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut paljon viimeisestä tsaarista ja myös hänen Stalin-kirjansa on maailmalla hyvin tunnettu. Vuonna 2000 suomeksi käännetyn ’Rasputin’ kirjansa esipuheessa hän toteaa vältelleensä tietoisesti Rasputinista kirjoittamista, koska ei ole pystynyt ymmärtämään tätä. 

Grigori Rasputin liittyi toki selkeästi viimeisen tsaarin vaiheisiin, mutta oli niin hankalasti käsiteltävä ja kaikenlaisiin myyttisiin tulkintoihin sotkettu, ettei hänestä saanut ’virallista tolkkua’ millään. Hän ei ollut pyhimys, mutta ei varmaankaan paholainen liioin. Ei hän ollut edes mikään ’Ra-ra-rasputin Russian famous love-machine’, vaikka niillä viitteillä hänestä tulee netistä sivukaupalla tekstiä. Tuskinpa hän oli saksalaisten maksama vakoojakaan.

Radzinskin kirja kuitenkin syntyi, kun hän viimein löysi kadoksissa olleet ’Rasputin paperit’. Hän kuvaileekin eloisasti vaikeuksia, joita hän kohtasi etsiessään näitä ’todellisia todisteita’ Rasputinin toiminnasta Pietarissa ja Tsarskoje Selon hovissa. Väärennettyjä ’päiväkirjoja’ ja muita ’suuria paljastuksia’ oli julkisuudessa liikkunut vallankumouksen jälkeen paljonkin, mutta ne olivat niin tökeröitä ’viihdekäyttöön’ tuherrettuja tarinoita, etteivät ne hämänneet ammattitutkijoita.

Helmi-maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen muodostettu väliaikainen hallitus teetti yksityiskohtaisen tutkimuksen Rasputinista ja hänen osuudestaan ’mädän’ kaadetun hallinnon toiminnassa. Kaikkia kiinnisaatuja ’asianosaisia’ kuulusteltiin ja kuulustelujen pöytäkirjat koottiin kansioihin, jotka katosivat, kun bolsevikit vuorostaan tulivat valtaan loka-marraskuussa 1917. Viimein pöytäkirjat kuitenkin pulpahtivat esille Lontoossa Sothebyn huutokaupasta, josta ne päätyivät välikäsien kautta Radzinskin käyttöön 1990-luvun lopulla. Niiden aitous katsotaan todistetuksi.

Kuulustelupöytäkirjat eivät paljasta mitään ’ällistyttävää’ tai ’yliluonnollista’, mutta niistä selviää kiistatta se, kuinka suuri vaikutusvalta tuolla hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoisella lahkolaisella oli Venäjän ylimpään johtoon.

Minusta on vielä jotenkin ’ymmärrettävää’ että mystiikkaan hurahtanut tsaaritar tahtoi pitää läheistä kontaktia Rasputiniin, joka uskonnollisilla fraaseillaan rauhoitti tätä ahdistunutta äitiä ja rukouksillaan ja ’parantavilla käsillään’ helpotti hemofiliasta kärsivän kruununperillisen vointia. Kun sitten Rasputin tsaarittaren kautta tsaariin yhteyden saatuaan alkaa ottaa kantaa siihen, kuka kulloinkin on erotettava mistäkin valtion virasta ja kuka on valittava tilalle, ja kuinka surkeasti sotinutta Venäjän armeijaa tulisi johtaa, mennään jo yli ymmärrykseni.

Kuka muu sitten olisi ollut parempi tsaaria neuvomaan, tai olisiko tsaari kuitenkaan kuunnellut ’hyviä neuvonantajia’, jää tietenkin ikuisesti ratkaisemattomaksi. Ihmisillä, ’suurilla johtajillakin’ on valitettavasti maailman sivu ollut taipumus kysellä neuvoja ennustajilta, tähtien tutkijoilta, meedioilta ja ties miltä filosofeilta ja ’pyhiltä’. Nykyään niitä kai nimitetään modernimmin ’mentoreiksi’. 

Radzinskin kirja on paitsi hyvin perusteellinen, myös ajoittain varsin hauska. Sitä ei tietenkään ole sellaiseksi varsinaisesti tarkoitettu. Sota ja vallankumous aiheuttivat hirveitä ihmiskohtaloita, mutta tämän silkkipaita hulmuten Pietarin yössä kiitävän lahkolaisen toimissa ja etenkin hänen ympärillään hyörivissä uskollisissa kannattajissa on myös humoristiset elementtinsä. Kun kaikki yhteiskunnassa on menossa päin seiniä  ja kaksinkertainen salaisen poliisin miehitys vahtii miestä jatkuvasti, pääsee tämä aina kuitenkin livahtamaan vähäksi aikaa ravintolaan ja sitten tilataan mustalaiskuoro paikalle! Seuraavana päivänä voidaan taas paastota ja katua, selvähän se.

Rasputinin murhayöstä Jusupovin palatsissa Radzinski kirjoittaa ’oman versionsa’ kuulustelupöytäkirjojen epäjohdonmukaisuuksiin ja aukko kohtiin tukeutuen. Radzinskin mukaan murhaa suunnitelleet joutuivat tietenkin turvautumaan valheisiin ja sepityksiin, jotka jatkuivat myös murhan jo tultua ilmi. Keitä paikalla lopultakin oli, miten murha toteutettiin ja kuka varsinaisesti oli vastuussa Rasputinin hengen vieneistä laukauksista? Sekä Rasputinin elämässä että kuolemassa on paljon legendaa, joka ei millään voi pitää paikkaansa.


Hovineidin silmin


Venäjän vallankumouksen jälkeen tsaariperhe, ja etenkin saksalaissyntyinen tsaaritar, sai niskaansa ankaran julkisen tuomion maan ja kansan viemisestä perikatoon. Rasputinin asema ja vaikutusvalta kiihdytti niin ikään ’keltaisen lehdistön’ suureen raivoon. Osansa halveksivasta kirjoittelusta ja syntipukin asemasta sai myös tsaarittaren hovineiti Anna Virubova, tuo ’Lehmä’ ja ’Rasputinin rakastaja’ ja ’Tsaarittaren paha henki’.

Hän oli kahdentoista vuoden ajan tsaarittaren läheisin ’seuraneiti’ ja osallistui myös Rasputinin ’hartaushetkiin’ uskoen vankasti tämän pyhiin kykyihin. Virubova oli pariin otteeseenkin vangittuna vallankumouksen jälkeen, mutta onnistui lopulta pääsemään Suomeen, jossa hän asui ensin Viipurissa ja myöhemmin Helsingissä, jossa kuoli vasta vuonna 1964.

Virubova julkaisi jo vuonna 1923 lyhyet muistelmansa. Niitä aiottiin ’päivittää’ ja laajentaa muutamaan kertaankin, mutta aika ei tuntunut koskaan olevan oikein ’sopiva’. Viimein vuonna 1987 ne julkaistiin Irmeli Viherjuuren toimittamina, runsaan uuden kuvituksen kera nimellä ’Anna Virubova -keisarinnan hovineiti’.

Kirja on pääosin herttainen ja ylistävä kuvaus jalosta tsaarittaresta ja tämän kauniista ja lahjakkaista lapsista. Kuvitus on runsas ja epämuodollinen; tsaariperhe nähdään usein lomailemassa Krimillä tai Suomen saaristossa. Tsaaristakin Virubova tietenkin kirjoittaa kunnioittavasti, mutta – ehkä tarkoitushakuisesti jälkikäteen – analysoi tämän luonnetta selittämällä, että koska Nikolai sai nuorena Japanin matkallaan päähänsä iskun sapelista (!), hänelle oli päätösten tekeminen hyvin vaikeaa. Hän oli aina samaa mieltä kuin se henkilö, jonka kanssa viimeksi keskusteli. Lisäksi muu Romanovin suku painosti häntä ja hän joutui ottamaan heidän vaatimuksensa huomioon, vaikka hän muodollisesti oli itsevaltias.

Rasputinista Virubova kirjoittaa varovasti; olihan häntä juuri ’Rasputinin rakastajaksi’ haukuttu. Virubova mainitseekin heti aluksi, ettei Rasputinilla ollut ainakaan häneen minkäänlaista eroottista vetovoimaa, mutta hänen onnettomuudessa murskaantuneen jalkansa kivut ja kruununperillisen hemofilian Rasputin totisesti osasi parantaa. Politiikkaan Rasputinin ei olisi pitänyt sekaantua, vaan hänet olisi kannattanut pitää jossakin luostarissa lähellä tsaariperhettä. Sieltä hänet olisi voitu noutaa apuun tarvittaessa, Virubova jälkiviisaasti neuvoo.


Loppunäytös palatsin pihalla


Rasputinin murhattu ruumis ei pysynyt piilossa kuin kolmisen päivää, sitten se pulpahti pintaan avannosta Nevassa. Hänen katoamisensa herätti tietenkin valtavasi huomiota ja hyvin pian kaikki jo tiesivät, että hänet oli keskiyöllä noudettu upporikkaan Jusupov -suvun palatsiin muka ’hoitamaan’ nuoren Felix Jusupovin vaimoa, Irinaa. Rasputin piti kauniista Felixistä, ’Pikkuisesta’, eikä epäillyt mitään.

Venäjällähän kaikki on salaista mutta mikään ei pysy salassa. Jusupovin palatsiin Rasputin oli haettu, laukauksia oli sen pihalta kuultu, verijälkiäkin lumessa oli, suuriruhtinas Dmitri Pavlovitsin auto  -tuolloin vielä suuri harvinaisuus hevospeleihin luottavassa kaupungissa – oli nähty keskellä yötä siellä kääntyilemässä. Poliisitutkimukset kuitenkin lopahtivat osuttuaan Romanoveihin – eipä jatketa tästä murhasta sen enempää, todettiin. Tsaari oli järkyttynyt ja määräsi hirmuiset rangaistukset: Felix Jusupovin on heti lähdettävä pois kaupungista ja pysyttävä yhdellä suvun neljästä muusta palatsista. Dmitri Pavlovits, upseeri, sai käskyn lähteä Persian rintamalle sotimaan.

Niinhän siinä kävi, että kun vallankumous toden teolla puhkesi parin kuukauden päästä, olivatkin Felix Jusupov ja Dmitri Pavlovits onnekkaita, sillä he pääsivät pakoon ja pois maasta. Lopulta kumpikin päätyi Ranskaan. Tsaariperhe, suurin osa muista Romanoveista ja monet muut ylhäisaateliset sen sijaan päätyivät teloituskomppanioiden eteen. 

Felix Jusupov vietti loppuelämänsä (k.1967) ’Rasputinin murhaajan’ sädekehä päänsä päällä. Tarkoitus oli pelastaa tsaari ja valtakunta, mutta se ei enää onnistunut. Hän nappasi palatsistaan lähtiessään mukaansa muutaman kourallisen timantteja ja pari rullalle käärittyä Rembrantia, joten hänen ja Irinan elämä Ranskassa ei ollut aivan kurjaa.

Kirjaston takimmaisesta varastosta löytyi vielä vuonna 1953 suomeksi ilmestynyt Felix Jusupovin muistelmateos ’Ennen maanpakoa’, jossa hän todella kiinnostavasti selvittää mahtavan sukunsa uskomatonta historiaa ja sitten loppuosassa maalailee lennokkaan runollisella tyylillään (alun perin ranskaksi) kuvaa tuon joulukuun yön tapahtumista. Merkittäviä olivat myös ne muutamat päivät, jotka he viettivät Dmitri Pavlovitsin kanssa arestissa palatsissa ennen karkotustuomioitaan. Siellä heillä oli tilaisuus vannoa toisilleen ja sopimalleen tarinalle ’uskollisuutta kuolemaan asti’.

Dmitri oli Felix Jusupovin sanoin hänen’ kaikkein rakkain ystävänsä’ ja alussa käsittelemäni Edvard Radzinski onkin kirjassaan vakuuttunut, että Felix Jusupov otti Rasputinin murhan kontolleen, jotteivät upseeri Dmitrin ’suuriruhtinaalliset’ kädet tahriintuisi musikan vereen. Todellisuudessa teatteria rakastava ’Pikkuinen’ Jusupov ei olisi ollut ampumiseen riittävän kylmäverinen, vaikka olikin juonessa mukana, Radzinski väittää. 


Voiko siis ajatella, että ilman Rasputinia ei olisi ollut mahdollisuutta Leninille? Ja ilman Leniniä ei imperiumi olisi hajonnut ja Suomelle ei olisi avautunut ikkunaa, josta luikahtaa itsenäisyyteen?

***


torstai 24. marraskuuta 2016

Finlandia-yllätys!

Veikkaukseni voittajasta meni siis aivan metsään! Palkinnon saikin tällä kertaa ihanan 'erilainen' kirja. Hyvä! Hyvä! Kehuin Jukka Viikilän 'Akvarelleja Engelin kaupungista' jo tämän vuoden helmikuun blogissani, sopii kurkistaa sieltä...

***

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Taiteilijaelämää


Kuten viime blogissani huokailin, tulee kirjojen suurkuluttajallekin aina silloin tällöin kyllästymispiste. Minulla se on ajoittain tullut vastaan fiktion kohdalla; mikään ei tunnu erityisen kiinnostavalta tai kaikki tuntuu niin moneen kertaan luetulta, ettei jaksa takakansitekstiä pitemmälle. Edes kirjojen Finlandia-palkinto ei romaanipuolella saa tällä kertaa veriä kiertämään. No, ihan kelvollisia ovat, tietenkin. Haaleahko veikkaukseni on, että ensi viikolla julkistettavan voittajan sukunimi alkaa K-kirjaimella.


Onneksi siis ovat olemassa myös kaikki ’tietokirjoihin’ luokiteltavat! Pelastukseni! Innostukseni lähteet! Tämän kertainen kolmen kirjan rypäs lähti liikkeelle uudesta, hiljattain ilmestyneestä kuvataiteilija Tyko Sallisen elämäkerrasta. Hänen särmikäs persoonansa saa kyllä lukijankin veren kuohahtamaan, totisesti. Sallisesta ajatukseni johtuivat Hugo Simbergiin, eri tavalla ’poikkeavasti’ maalanneeseen ja samoihin aikoihin vaikuttaneeseen taiteilijaan. Kummallakin mainitulla taiteilijalla oli vaimo, joka myös oli suuntautunut kuvataiteisiin, mutta avioliitto lopetti sellaiset haaveet tykkänään. Siitä taas mieleeni tuli Venny Soldan-Brofeldt, perheellinen nainen ja äiti, joka omassa ajassaan poikkeuksellisesti onnistui jatkamaan taiteellista uraansa. 

Näistä kolmesta taiteilijasta lukeminen innosti mieleni pohtimaan monenlaisia kysymyksiä, kuten; mitä ei saa ja mitä saa maalata, pitääkö ’kuvan olla kaunis’? Pitääkö taiteilijan olla kulturelli, sivistynyt, koulutettu, ’jalostava esimerkki’, jota voi esitellä Suomen käyntikorttina ulkomailla? Pitääkö jaksaa myydä itseään ja roikkua julkisuudessa? Tämä kaikki koskee yhtä lailla myös kirjailijoita ja muita taiteen tekijöitä.

Pitääkö taiteilijan osata kuolla kesken korkeimman luomiskautensa, koska huipputasostaan alaspäin menevä taiteilija on vain vaivaannuttava kaikille? Niin niin, tiedetäänhän nämä akateemikot ja professorit, joiden tuotoksia julkaistaan ja arvioidaan kohteliaasti vain menneiden aikojen tähden. Toisaalta, nimihän se myy, vaikka laatu laskee. 

Voiko taiteilijalla olla perhe, voiko taiteilija elää myös suurin piirtein tasapainoisena? Yhteiskunnallinen luokka-asema vaikutti 1900-luvun alkupuolella suuresti taiteilijoiden arvostukseen ja mahdollisuuksiin. Vaikuttaako se yhä vaan? Kaikilla, ei pelkästään taiteilijoilla?


Suruton ja vihainen


Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen toteaa ’Tyko Sallinen – suomalainen tarina’ (2016) kirjansa esipuheessa Sallisen olleen näkyvä, kuuluva, rakastettu ja vihattu. Toisaalla hän toteaa Sallisen olleen ihmishirviö ja samalla uhri. Hän oli myös taidemaailmamme kapinallinen, räyhähenki ja proletaari, jonka kuvaamat ihmiset olivat rumia ja kömpelöitä.  Viimeiset vuosikymmenensä hän kuitenkin oli ’rakastettu suomalaisimman suomalaisuuden kuvaaja’, kansakunnan kaapin päälle nostettu ja viimein kunniaprofessori. Siinäpä määritelmiä yhdestä miehestä!

Sallisen isä oli räätäli, joka menestyi toimessaan kohtalaisen hyvin, vaikkakin perhe muutti usein kaupungista toiseen. Elämää määritteli tiukka lestadiolainen usko ja sen myötä jako ’helvettiin joutuviin suruttomiin’ ja saarnaajien oppien mukaan eläviin pelastuviin. Tyko-poika oli tiukan uskonnollisen äitinsä lemmikki; isä oli enemmänkin arvaamaton ja julma. Tyko kävi muutaman luokan lyseotakin, mutta jätti koulun ja ryhtyi sitten 14-vuotiaana isänsä tapaan räätäliksi, vaikkakaan ei isänsä liikkeeseen.

Vähän päälle 20-vuotiaana Sallinen teki ’sosiaaliluokkaansa nähden’ poikkeuksellisen liikkeen: muutti Helsinkiin ja kirjoittautui Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Muutaman vuoden opiskeltuaan Sallinen alkoikin sitten kuulua ja näkyä. 

’Suruttomien’ joukkoon siirtynyt Sallinen herätti huomiota nostattamalla meteliä opiskelijoiden keskuudessa. Hän haastoi taiteen ylemmät auktoriteetit ja mesenaatit. Hän oli komea poika, vaikkakin pienikokoinen, ja esiintyi ärsyttävänä humalaisissa ravintolaseurueissa. Kollegoille Taiteilijaseuran kokouksissa hän suorastaan haistatteli. Kuuluisin yhteenotto tuli seuran puheenjohtajuudesta Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Sallinen tosin hävisi kisan, mutta sen jälkeen kaikki tiesivät hänen nimensä.

Yksityiselämässä traaginen vaihe oli 1910-luvun avioliitto nuoren Helmi Vartiaisen kanssa. Helmin taidehaaveet jäivät, lapsia syntyi vuoden välein ja omituisen viha-rakkaus suhteen ilmentymänä Sallinen maalasi vaimostaan ’todellisuutta rumempia’ potretteja. Niissä oli verevä, viettelevä, mutta possunnenäinen ja vähän yksinkertaiselta vaikuttava ’Mirri’, jonka törkeään haukkumiseen Sallinen keskittyi myös sanallisesti kaikkien kuullen.  ’Naisessa’ oli jotain pahaa, alhaista ja syntistä, mutta myös raivostuttavasti kiinnostavaa. Vaimon mielenterveys ei tätä kestänyt, eikä etenkään sitä, että Sallinen antoi pariskunnan yksivuotiaan esikoisen pois, Tanskaan.

Ensin Sallinen oli taidepiirien mielestä vaarallinen, moukkamainen ja ’huono’ taiteilija. Vähitellen hänen tyylinsä alkoi viehättää, kun Kööpenhaminassakin hänen taulujaan kehuttiin. Pikkuhiljaa hänen ’rumat’ ja ’kömpelöt’ pyykkärinaisensa, hurmokselliset ’Hihhulit’ tai hikisinä tanssivat ’Jytkyt’ olivatkin suurta isänmaallisuutta, puhtainta suomalaisuutta ja ’oman kansamme’ kuvaamista parhaimmillaan.

Rikkaaksi Sallinen ei koskaan tullut, mutta tunnustusta ja apurahoja hän vanhemmalla iällä sai. Valitettavasti hänen maalauksensa ’kesyyntyivät’ elämän mukana. Ehkä hän sai sanottua sen, minkä kuvillaan halusikin. Taidekriitikkojen mielestä Sallisen ’tähti’ sammui jo 1920- luvulla. Maalaukset olivat sen jälkeen kesympiä, värit tunkkaisia ja asetelmat ’tavanomaisia’. Sallisesta tehtiin kunniaprofessori 1949 ja hän kuoli 1955.


Yksinäinen yökehrääjä


Hugo Simberg oli vain muutamaa vuotta Tyko Sallista vanhempi. He vaikuttivat Suomen taidemaailmassa hetken samanaikaisesti, mutta olivat hyvin erilaisia persoonia.

Riikka Stewen’in teos ’Hugo Simberg – unien maalari’ (1989) ei ole varsinainen elämäkerta, vaan se opastaa Simbergin teosten katselemiseen niiden aiheiden ja taustojen analysoinnin kautta. Kirjassa on myös kronologia Simbergin elämän tärkeistä vuosista.

Jos Sallisesta muistetaan Hihhulit, tulee Simbergistä ensimmäisenä mieleen ’Haavoittunut enkeli’. Kuva on kaunis ja vaikuttava, mutta se ei aukene yksiselitteisesti. Miksi enkeliä kantavat totiset lapset? Mitä varsinaisesti on tapahtunut? Voisi kuvitella vaikkapa enkelin siiven nyrjähtäneen, mutta miksi ihmeessä enkelin silmät ovat siteen peitossa? Kuka enkeli on, pitkään sairastellut Simberg itsekö? Vai maailma?

Simberg syntyi Haminassa suurperheeseen, jossa hänen isällään oli kahdesta avioliitostaan yhteensä peräti 18 lasta. Perhe tuli kohtuullisen hyvin toimeen ja lapset saattoivat opiskella. Hugo jätti lukion kesken ylimmillä luokilla ja siirtyi Helsinkiin, Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Muutaman opiskeluvuoden jälkeen Simberg koki, ettei opi enää uutta ja rohkaistui ottamaan yhteyttä kuuluisaan Akseli Gallen-Kallelaan, joka tuolloin rakenteli Ruovedellä erämaa-ateljeetaan. Simberg pääsikin Gallen-Kallelan yksityisoppilaaksi ja sai oppia paitsi symbolismissa ja erilaisissa filosofisissa pohdinnoissa, myös monissa kuvan tekemisen tekniikoissa.

Simbergin symbolistisissa kuvissa on luuranko-syksy, joka haukkaa kasvien varret ja halla, joka levittää hyytävää hengitystään. Kuolema hoitelee puutarhaansa ja karvainen piruparka kerjää emännältä kaksosilleen maitoa. Kriitikot kehuivat toisia kuvia kiehtoviksi, mutta eivät ymmärtäneet, miksi taiteilija toi esille myös noita heidän mielestään pelkästään rumilta näyttäviä karvaisia piruja.

Taidemaalari Magnus Enckell oli Simbergin läheisin ystävä ja yhdessä he saivat tehtäväkseen myös jälkipolville rakkaat ja kuuluisat Tampereen tuomiokirkon maalaukset. Simberg ei viihtynyt julkisuudessa, vaan tunsi olevansa ’kuoreton erakkorapu, jota kaikki loukkaa ja satuttaa’. Taiteilijaseurassa Simberg toimi jonkin aikaa, mutta vetäytyi sieltä ja luopui puheenjohtajuudestakin Gallen-Kallelan hyväksi.

Ahdistuneen oloinen ja sairastellut Simberg sai vihdoin elämäänsä iloa ja rauhaa, kun hän avioitui entisen oppilaansa Anni Bremerin kanssa. He ehtivät olla naimisissa seitsemän vuotta, kunnes Simberg kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 44-vuotiaana, vuonna 1917.


Vahva elämä ja hyvä tahto


Taidehistorioitsija Riitta Konttinen aloittaa Venny Soldan-Brofeldtin elämäkertansa ’Boheemielämä’(1996) kysymyksellä: voiko perheelleen omistautunut äiti, jonka elämänikäisenä henkisenä johtotähtenä on ’hyvä tahto’, silti elää boheemin elämän? Konttisen mielestä Venny (1863-1945) onnistui tekemään juuri niin.

Naispuolisista kuvataitelijoista valtaosa lopetti aktiivisen taiteentekemisen avioiduttuaan ja muutamat harvat alalle jääneet olivat kaikki perheettömiä. Ongelmakohdat ovat ne kaikille niin tutut: kannustaako oma lapsuuden perhe alalle, onko taloudellisia mahdollisuuksia, riittääkö aika, hyväksyykö aviopuoliso/suku/yhteiskunta naisen taiteilijuuden? Suurimmalle osalle jossakin kohdassa tuli vastaan niin selkeä ei, että he lopettivat.

Venny Soldanin lapsuuden perhe oli poikkeuksellisen kannustava, vaikka taloudelliset mahdollisuudet välillä olivatkin niukat. Viiden tyttären ja yhden pojan katraalle koetettiin kaikille löytää oma paikkansa maailmassa. Merkittävin opastaja ja kasvattaja oli isä, joka halusi auttaa jokaista ’variksenpoikaansa lentoon’. Jos kerran porvarillinen opettajan ammatti ei millään luontunut, piirtäköön Venny sitten. Isän naimattomat siskot tarjosivat myös apuaan, kun lapsia piti lähettää milloin Pietariin, milloin Pariisiin oppia saamaan. Kun suhteellisen iäkäs isä kuoli, joutuivat Soldanin sisarukset tukemaan toisiaan sekä taloudellisesti että henkisesti. Etenkin Venny oli sisarustensa tukipylväs lähes koko elämänsä ajan.

Venny Soldanin avioliitto kirjailija Juhani Ahon (Brofeldt) kanssa oli myös kannustava ja ’edistyksellinen’. Aho kirjoitti ja Venny piirsi ja maalasi. Vuokra-asunnot vaihtuivat tiuhaan ja niiden valinnassa tärkeintä oli työrauha, sopivat työtilat ja tarjolla oleva inspiraatio. Venny kulki ympäriinsä aikalaisia ällistyttäneessä housuasussa ja paperossi tai piippu hampaissa. Silti hän huolehti myös normaaleista kotitöistä, jotka tuon aikaisin menetelmin veivät paljon aikaa, vaikka kotiapulaisiin olikin ajoittain varaa.

Äitiys oli Vennylle merkittävin elämänkokemus. Perheen kaksi poikaa saivat osakseen hellää hoivaa ja toisaalta he tarjosivat ’ikkunan lasten maailmaan’ toimimalla jatkuvasti piirrosten ja tilannekuvien malleina ja inspiraation lähteinä kuvituksiin, joita Venny teki paljon lastenkirjoihin ja -lehtiin. Vennyn ’hyvä tahto’ ulottui myös Juhani Ahon ja Vennyn nuoremman sisaren, Tillyn, ’lehtolapseen’, joka sai kasvaa velipuoliensa kanssa. 

Uskomattominta Venny Soldan-Brofeldtissa on hänen valtava monipuolisuutensa. Hän ei koskaan ollut  pelkästään kodinhoitaja ja äiti, vaan koko ajan hän joko piirsi, maalasi, kuvitti, suunnitteli kankaita ja huonekaluja, veisti puuesineitä, kaiversi kamee-koruja tai käynnisti muita hankkeita, kuten ’Taidetta kouluihin’ -yhdistystä. Sen tavoitteena oli tuoda maalauksia ja taide-esineitä ’kaikkien kansanosien nähtäville’ sijoittamalla niitä kouluihin ja oppilaitoksiin. 

Kriitikot ovat kiitelleet hänen monipuolisia lahjojaan, mutta samalla valitelleet, että keskittymällä syvemmin johonkin tiettyyn, hän olisi kenties kehittynyt ’loistavammaksi’. Tarkoittaneeko tämä maalauksia, joissa hänen ’tasonsa’ vaihtelee, vai onko se vain tavanomaista ’kriitikkopuhetta’, kenpä tietää. Venny Soldan-Brofeldt ei koskaan selitellyt tekemisiään ja valintojaan, vaan jatkoi piirtämistä ja maalaamista innokkaana omaan tyyliinsä aivan elämänsä viime päiviin saakka. Hän kuoli 82-vuotiaana ja tuli haudatuksi toiveensa mukaisesti lähelle isänsä hautaa Hietaniemessä.


***