keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Tasapainotonta keskitalvea

Kun hämäryys ympäröi lumiset maisemat, vaivun aina jonkinlaiseen ’slaavilaiseen melankoliaan’ ja alan hamuta käsiini venäläistä kirjallisuutta. Näin on minulle käynyt jo vuosikausia.

Tänä talvena sekin tuntuu jotenkin vaikealta, suorastaan luotaantyöntävältä. Voimattoman kiukun vallassa manaan vallanpitäjiä, jotka ovat kaiken muun järkyttävän lisäksi pilanneet vielä tämänkin.

Eipä silti, ei ole tarjollekaan tullut mitään kiinnostavaa uutta venäläistä. Antikvaarien tarjontaa selatessani törmäsin sentään itselleni täysin tuntemattomaan kirjailijanimeen: Leonid Tsypkin. Hän oli sivutoiminen kirjailija, joka sai julkaistua yhden ainokaisen kirjan 1980-luvun alussa. Siihen piti tietenkin tutustua.

Tässä kirjassaan ’Kesä Baden-Badenissa’ (1981, suomeksi 2003) Tsypkin on sukeltanut biofiktiivisesti kirjailija Fjodor Dostojevskin nahkoihin. Kesällä 1867 kirjan Dostojevski kärvistelee kylpyläkaupungissa velkojiaan paossa. Häntä riivaavat moninaiset vaivat ja oikut; pelihimo, rahattomuus, epilepsia, mustasukkaisuus, tunnontuskat, katumus… ja seuraavana päivänä kaikki sama alkaa uudestaan.

Dostojevski ei ole lempikirjailijani – olen siihen varmaankin liian tasapainoinen ja länsimainen - mutta olen silti kahlannut läpi suurimman osan hänen tuotannostaan. Kuten kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, on hänen runsaan rönsyilevän tuotantonsa yksi leimallinen piirre ’äkillisyys’. Koko ajan tapahtuu jotain äkillistä, odottamatonta, joka muuttaa tilanteen, eivätkä henkilöt juuri koskaan toimi niin, kuin ’järkevä ihminen’ olettaisi. Siitä syntyy kyllä kiinnostavaa kirjallisuutta, vaikka useampi sata sivua tätä tasapainotonta tempoilua tietenkin myös uuvuttaa.

Dostojevskia lisää penkoessani löysin romaanien lisäksi hänen muitakin tekstejään, joita on nyt 2000-luvulla suomennettu. Kirjoitukset ovat enimmäkseen peräisin 1870-luvulta.

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’(2009) on Tiina Kartanon suomennos, joka kattaa Dostojevskin ’matkakertomuksia’ Euroopasta sekä Vladimir Solovjovin arvioita Dostojevskin filosofista ajatuksista ja tavoitteista. Tiina Kartanon oma essee eurooppalaisen filosofian heijastuksista Venäjälle on erittäin valaiseva ja kiinnostava aloitus kirjalle.

Toinen Tiina Kartanon suomennos (Arja Pikkupeuran tarkistama) on ’Kulta-aika taskussa’ (2015). Siinä on Dostojevskin kirjoituksia Vremja – (Aika) aikakauslehdestä ja Dnevnik pisatelja (Kirjailijan päiväkirja) -lehdestä. Näissä teksteissä Dostojevski esittelee mm. ajatuksiaan yhteiskunnasta, Venäjän kansasta ja kielestä, sivistyneistön ja kansan rikkonaisesta suhteesta ja venäläisten suhteesta ulkomaalaisiin.

Näistä muodostuukin tämänkertainen kirjakolmikkoni, Tsypkinin ohella.  Millainen kuva näistä ajatuksista syntyykään?

 

Miten sietää sietämätöntä ?


 

Leonid Tsypkin ei saanut kirjaansa ’Leto v Badene’ julki Neuvostoliitossa, vaan se ilmestyi lopulta New Yorkissa, venäjänkielisessä Novaja Gazeta -lehdessä 1982.

Tsypkin oli juutalainen, ammatiltaan lääkäri, ja hän kirjoitti runoja ja muita tekstejään vapaa-aikanaan. Hän oli intohimoinen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti ihastunut Dostojevskiin, vaikka tämän selkeäsanainen ja leppymätön juutalaisviha hämmensikin häntä. Tsypkin kuoli Moskovassa 1982.

Vuoden 2001 kirjaversiossa on Susan Sontagin kirjoittama, Tsypkiniä esittelevä johdanto, jonka on suomentanut Vappu Orlov. Minulla oli käsillä ’Kesä Baden-Badenissa’ -nide, joka johdantoineen on ilmestynyt meillä 2003 Marja-Leena Jaakkolan suomentamana.

Tsypkin on varmasti tutkinut taustoja varten tarkkaan kaiken, mitä Dostojevskin elämästä Baden-Badenissa ja muualla on ollut tiedossa. Dostojevskin vaimo Anna on kirjoittanut siltä ajalta muistelmia ja Dostojevskin oma kirja ’Pelurit’ peilaa myös näitä tapahtumia.

’Kesä Baden-Badenissa’ kulkee hengästyttävän notkeasti Dostojevskin ja hänen vaimonsa ’päiden sisällä’ ja heidän ahdistavassa elämässään 1867 ja samalla kirjailija Tsypkinin oman elämän harmaassa, sohjoisessa matkassa Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajan Moskovasta Leningradiin joskus 1977. Dostojevskin ajatukset ja kirjailija Tsypkinin ajatukset kietoutuvat toisiinsa niin, että näkökulma tuntuu vaihtuvan välillä lauseesta toiseen.

Dostojevskin persoona vaikuttaa Tsypkinin kuvauksen perusteella jokseenkin mahdottomalta, lähes sietämättömältä ihmiseltä. Silti vaimo Anna jaksaa ja jaksaa ja jaksaa hänen kanssaan. Ehkä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Tai sitten hän vain oli niin loppumattoman, käsittämättömän uhrautuva.

Tsypkin tuntuu ajattelevan, että kaikki ne kärsimykset ja nöyryytykset, jotka Dostojevskin oli pakko sietää omana vankeusaikanaan, olivat muokanneet hänen psyykettään niin, että hän alkoi pitää niitä jollain oudolla tavalla ansaittuina, oikeutettuina. Muuten sellainen täydellisen halventava kohtelu olisi murskannut hänet aivan kokonaan. Ehkä siinä on yksi selitys siihen, miksi Dostojevski itse ja hänen kirjalliset hahmonsa olivat sellaisia kuin olivat.

 

Naurua kämmen suun edessä

 

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’ ja ’Pieniä kuvia matkan varrelta’, Dostojevskin matkakertomukset Euroopasta, ovat ensilukemalta kovin monisanaisia, koukeroisia ja sekaviakin. Mieleen nousee epäilys, että hänelle on maksettu sivumäärän mukaan. Toisaalta, useimmiten ne ilmestyivät kai hänen omassa lehdessään, joten ehkä oli tarve tehdä julkaisusta mahdollisimman paksu ja vakuuttavan oloinen.

Matkakertomusten perusvire on koko ajan kriittinen. Ulkomailla tuntuu kaikki olevan Dostojevskin mielestä vähän naurettavaa, kummallista. Toisaalta erityisen naurettavaa ja irvailtavaa on toisten venäläisten ’nöyristelevä’ ja ihaileva käytös kaiken ulkomaisen edessä. Tuntuu, kuin hän heilahtelisi kommenteissaan koko ajan vuoroin alemmuuskompleksin ja ylemmyyskompleksin välillä.

Tiina Kartanon essee ’Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle’ avaa aiheesta kiinnostavasti monia näkökulmia, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan. Kartano mm. huomauttaa, että Dostojevski on aivan mainio satiirikko, joka hivelee lukijansa nauruhermoja, jos vain pääsee samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. Ohho! Enpä olisi naurua etsiessäni arvannutkaan, että Dostojevskilta sitä löytäisin.

Kartano huomauttaa, että satiirin ja huumorin välittymisessä kieli ja kulttuuri on aivan olennainen tekijä, ja siksi esimerkiksi suomalaisten on miltei mahdotonta oman kulttuurimuurimme takaa löytää Dostojevskin komiikkaa. Meillä ei vain kerta kaikkiaan käyttäydytä niin, kuin Dostojevskin henkilöt käyttäytyvät.

Kun ryhdyin asiaa oikein miettimään, tuli mieleeni meillä Suomessa moneen kertaan ’hauskimmaksi’ valittu TV-sketsi, Studio Julmahuvin ’Roudasta rospuuttoon’. Siinä Petteri Summasen näyttelemä humalainen isäntä katuu laskuhumalassaan tekosiaan, valittaa, anelee polvillaan anteeksi kaikilta, jopa koiralta. Lupaa muuttua, tehdä kaiken vielä hyväksi. Sitten hän havahtuu huomaamaan, että lompakko ei olekaan vielä aivan tyhjä, rahaa onkin vähän jäljellä…ilme kirkastuu: En minä vielä kotiin mene. Tilaa taksi!

Näen tässä niin selvästi Dostojevskin riehuvan Dmitri Karamazovin, ettei kulttuurimuuri meillä tässä kohtaa kovin paksu ole!

Toisaalta, en oikein osaa nähdä Dmitri Karamazovia pohjimmiltaan hauskana; surkeuteenhan hän lopulta päätyy. Hilpeää, iloista, hyväntahtoista naurua ei Dostojevskin maailmassa varmaan ole ollenkaan?

 

Oikean venäläisen maaperän siunaus


’Kulta-aika taskussa’ (2015) esittelee kiinnostavia Dostojevskin aikakauslehtikirjoituksia Venäjän kansan ’oikeasta luonteesta’ ja suunnasta, johon yhteiskuntaa olisi kehitettävä.

Dostojevski uskoi, että uusi venäläisen kulttuuri kulta-aika on aivan käden ulottuvilla; jo taskussa, tai ainakin kulman takana odottamassa.

Kaikki tämä kirjoittelu tapahtui sen jälkeen, kun hänet oli aiempien nuoruuden mielipiteidensä takia vangittu, viime tipassa armahdettu teloituskomppanian edessä ja lähetetty kahlevangiksi Siperiaan ja sieltä vapauduttuaan vielä pakolliseen sotilaspalvelukseen.

Voi hyvin olla, että hän oli aivan vilpitön näissä myöhemmissä mielipiteissään, mutta toisaalta, tuon aiemmin kokemansa jälkeen hänelle ei varmaan tullut mieleenkään kannattaa radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi yksinvallan, ortodoksisen kirkon tai kansalaisvapauksien kohdalla.

Niinpä Dostojevski oli hyvin konservatiivinen, yltiövenäläinen ja Eurooppa-vastainen. Hän kannatti kyllä lukutaidottoman maalaisväestön lukemaan opettamista, mutta vastusti sivistyneistön liian ’holhoavaa’ otetta kansaa kohtaan, ja vaati enemminkin sivistyneistöä ’tutustumaan kansaan’ ja oppimaan siltä ’oikeaa venäläisyyttä’.

Monet ovat antaneet Dostojevskille jälkikäteen tunnustusta siitä, että hän näki jo tuolloin, 1800-luvun lopulla, sosialismin tuhoisana, eikä millään tavalla venäläisille sopivana yhteiskuntamuotona.

Dostojevski kuitenkin kirjoitti uskovansa vankkumatta siihen, että venäläinen kulttuuri on parempi kaikkia muita kulttuureja. Jopa niin, että siitä seuraisi vääjäämättä venäläisyyden ja etenkin sen ortodoksikristillisyyden maailmanvalloitus. Tämä tapahtuisi kaiken lisäksi täysin vapaaehtoisesti; kaikki kansat rientäisivät omin päin siihen autuuteen ja jättäisivät harharetkensä muissa yhteiskuntamuodoissa ja roomalaiskatolisessa tai protestanttisessa kirkossa.

Tämä utopia ei kuitenkaan vielä koskaan ole ollut lähelläkään toteutumista, kuten Tiina Kartanokin toteaa. Muut kansat ovat toistaiseksi alistuneet vain pakon, väkivaltakoneiston ja sotajoukkojen voiman ruhjomina.

 

***

 

 

 

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Ranskalainen olankohautus

Silmiini osui lehdessä lyhyt uutuuskirjan esittely, jonka otsikossa todettiin, että Etelä-Ranskassa voi saada myös huonoa juustoa! Ironiaa, arvatenkin.

Juttua huolimattomasti vilkaistessani kirjan juoni tuntui olevan elämänmuutoksen tehneen naisen voimaantuminen ranskalaisen elämänmuodon, auringon, laventelipeltojen ja hyvän ruuan ympäröimänä. En lukenut kirjasta sen enempää.

Taas näitä…ajattelin. Muutamia vuosia sitten amerikkalaisten ja brittien trendinä oli lähteä voimaantumaan Toscanaan: remontoimaan vanhaa taloröttelöä ja rullaamaan pastataikinaa. Heistä tuo muoti sitten levisi lähes kaikkialle; eri maiden kirjailijat, tv-kokit, entiset urheilijat ja etenkin edes vähänkin tunnetut näyttelijät tuntuivat täyttävän median joka sopukan. Kaikki kokkasivat loma-asuntojensa terasseilla ja julistivat löytäneensä valon.

Tottahan se tietysti olikin, joiltain osin. Parhaat kirjat ja parhaat ohjelmat onnistuivat tuottamaan lämpimän, värikkään ja kaikkia aisteja inspiroivan piristysruiskeen, jonka voimalla jaksoi pohjoisen pimeyttäkin paremmin. Heikommat tekeleet olivat pelkästään surkeita kopion-kopion-kopioita, joista jäi vain ikuinen inho alituisesti toisteltuun sanaan ’amazing’.

Eteläinen Eurooppa ja Välimeren seutu pystyvät tietenkin ilmastollaan ja maisemillaan lumoamaan muualta tulevia. Ranskalaisilla tuntuu sen lisäksi olevan erityinen valttinsa: joie de vivre, heidän tapansa ja kykynsä nauttia ja iloita elämästä. Siihen yhdistyy myös tietty itsevarma piittaamattomuus, - olankohautus ja phyh - kaikelle sellaiselle, joka ei heitä kiinnosta tai joka estää elämästä.

Britti Viv Groskop, kirjailija, kirjojen ystävä ja stand-up -koomikko, on julkaissut 2020 hauskan ranskalaisuuteen, ranskan kieleen ja ennen kaikkea ranskalaisiin kirjallisuuden klassikoihin sukeltavan ’Au revoir, tristesse’ (suora käännös olisi kai ’näkemiin ikävä’). Suomeksi se on ilmestynyt 2021. Kirjan klassikkoesittelyjen ’lisätuotteena’ on olevinaan elämänohjeita, joihin erityisesti ranskalaiset turvaavat. Hieman kuin naurettavia ’self-help’ ohjeita, joita ilman nykyihminen ei enää tunnu tulevan toimeen.

Groskop on julkaissut vastaavan kirjan venäläisistä klassikoista 2019 (’Älä heittäydy junan alle’) ja olen sitä tässä blogissani aikoinaan käsitellytkin. Se kirja oli melkoinen menestys ja tämä ranskalaisversio on ehkä vähän vanhan idean lämmittämistä, mutta silti yhä otteeltaan virkistävä ja lukemiseen innostava.Kirjassa käydään läpi kaksitoista ranskalaista klassikkokirjaa ja mainitaan lopun ’suositeltavaa lukemista’ -osiossa vielä kosolti lisää. 

Näistä tämänkertaiseen kirjakolmikkooni Groskopin ohella ja innostamana valikoituivat Francoise Sagan’in ’Tervetuloa ikävä’ ja Gustave Flaubert’in ’Rouva Bovary’.

 

Ilo on moraalinen velvollisuus


Viv Groskopin kirjan alkuperäinen nimi on ’Au Revoir, Tristesse. Lessons in Happiness from French Literature’ (2020) ja Ulla Lempisen suomennoksena siitä tuli ’Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista (2021).

Groskop käyttää samaa ’kehystarinaa’ kuin venäläisklassikoiden kanssa, eli omaa haluaan ja tarvettaan ’olla joku muu’. Venäläisyyteen ja venäjän kieleen hän hurahti opiskeluaikoinaan, kun taas ranskalaisuuden ihailu alkoi varhemmin, esi-teininä koulun kielivalinnasta. Ranska oli kaikkea sitä jännittävää, mitä tottelevaisuuteen, mukautuvaisuuteen ja hiljaiseen säännönmukaisuuteen kasvattava brittiläinen maaseutu ei ollut. Ranskalaisuus oli energiaa, kiihkoa ja asennetta, että elämää tartutaan kurkusta kiinni piittaamatta muiden ajatuksista. Että auktoriteeteille näytetään keskisormea.

Groskop arvelee käytöksensä olleen enemmän ’francomaniaa’ kuin ’francofiliaa’ ja pahoittelee kovasti kaikkea sitä, mitä hänen vanhempansa joutuivat tuolloin hänen kanssaan kestämään. Silti ranskalaisen elämäntavan, kirjallisuuden ja kielen tuoma ilo ja ajoittainen onnellisuuden kokemus on seurannut häntä koko hänen tähänastisen elämänsä ajan ja sen hän haluaa jakaa myös lukijoilleen.

Groskop siteeraakin kirjailija Andre Gide’n hienoa lausumaa:’ Ilo on harvinaista ja paljon vaikeampaa ja kauniimpaa kuin murhe. Kun on kerran tehnyt tämän elintärkeän oivalluksen, on valittava ilo.’

Kirjoista puhuessaan Groskop on myös huolissaan siitä, ettei romaaneja enää lueta, kuten ennen. Ei klassikoita eikä muitakaan. Sen hän haluaisi muuttaa, jos suinkin voisi. Some ei mitenkään kelpaa kokonaisen kirjan, etenkään useaan kertaan luetun klassikkokirjan, korvikkeeksi.

Groskopin käsittelyssä on kirjoja Saganilta, Proustilta, Colettelta, Hugolta, de Laclosilta, Durasilta, Flaubertilta, Rostandilta, de Maupassantilta, Stendhalilta, de Balzacilta ja Camus’lta. Listalle olisi toki voinut hänen mukaansa ottaa muitakin, mutta nämä kirjat ja kirjailijat ovat vaikuttaneet häneen eniten ja nimenomaan nuorena, silloin kun hän oli niiden vaikutukselle kaikkein altteimmillaan.

 

Sen yhden kesän muisto


Groskopin innostamana kaivoin kirjaston uumenista Francoise Saganin esikoisteoksen ’Bonjour tristesse’ vuodelta 1954. Lea Karvosen suomentamana se ilmestyi jo seuraavana vuonna ’Tervetuloa ikävä’ (1955). Minulla oli käsillä 6.painos vuodelta 2001.

Kirja oli aikoinaan ’Tapaus’ ja pysyi pitkään lukiolaistenkin ’suositeltua lukemista’- listalla, vaikka olikin monien opettajien ja vanhempien mielestä ’nuorille naisille sopimaton’. Vaikka vanha jo olenkin, en muistaakseni lukenut sitä silloin kouluaikoina koskaan. Varmaankin se oli vaihtoehtona ’Sieppari ruispellossa’ -kirjan kanssa ja valitsin silloin Siepparin.

Nyt luettuna Saganin lyhyt ’kesä’ kirja on herttaisen ’teini-ikäinen’. Vain 17-vuotias päähenkilö Cecile rinnastettiin tietysti heti kirjailija Saganiin itseensä, joka oli kirjan julkaistessaan 18-vuotias. Kovasti aikoinaan mainostettua ’seksiä’ siinä ei nykymittapuulla ole juurikaan. ’ Tuollaiset ajanvietteet päättyvät tavallisesti jollakin klinikalla’, toteaa päähenkilön isän uusi ’tyttöystävä’, jo nelikymppinen (vanha!) nainen. Kenties tuo lause oli aikoinaan liian ’löyhämoraalinen’ tai kyyninen.

Cecile ei pidä isänsä uudesta tyttöystävästä, joka tuntuu komentelevan häntä liikaa. Niinpä hän päättää kehiä juonen, jolla isän ja tyttöystävän välit saadaan poikki. Mustasukkaisuus toimii aina!

Kuuma kesä päättyy, ensirakkaus päättyy ja isän ja tyttöystävänkin tarina katkeaa. Cecile huomaa saaneensa aikaan pahempaa kuin tarkoittikaan. Uutuudenviehätystä hänen elämässään ei enää voi olla. Mitä sitten voi? Onko nyt edessä enää vain syyllisyys ja katumus? Tervetuloa ikävä loppuelämä?

Kyllä tämäkin kapinointi lopulta ’opettavaiseksi’ taipui. Siksi kai tämän lukeminen kouluissa sallittiin.

Kirjasta tehtiin aikoinaan amerikkalaiselokuvakin ja Saganista tuli julkisuuden hellimä ’kapinallinen’. Hän poltti, joi, käytti huumeita ja vaihtoi miesystäviään tiuhaan. Tavallaan hän ’esitti rooliaan’. Pitkällistä iloa tai onnellisuutta hän ei ehkä viestinyt, mutta hänen kirjallisesta urastaan tuli pitkä ja se jatkui aina 2000-luvun alkuun saakka.

 

Monimutkainen naisen mieli


Gustave Flaubert julkaisi ’Madame Bovary’ -kirjansa jo niin varhain kuin 1857. Hän kuulemma kirjoitti sitä viisi vuotta, viilaillen, parannellen ja tarkistellen lauseidensa osuvuutta moneen kertaan.

Kirja on luokiteltu ’romaanitaiteen uudistajaksi’ ja henkilöidensä sisäisten mielenliikkeiden ja psykologian mestarilliseksi kuvaajaksi. Miltähän kirja tuntuisi alkukielellä luettuna? Kuinka paljon tekstin ’mestarillisuutta’ on liittyneenä nimenomaan kieleen? Valitettavasti sitä en pysty koskaan saamaan selville. Kuinkahan ’vanhahtavaa’ Flaubertin kieli ranskaksi on? Mietin vain, että kaksitoista vuotta ’Bovarya’ myöhemmin meillä aikoinaan julkaistu Aleksis Kiven ’Seitsemän veljestä’ on suomalaislukijalle nykyään jo hyvin ’vanhaa kieltä’.

Minulla oli luettavana Anna-Maija Viitasen suomennos vuodelta 2005. Se on erittäin notkeaa, yksityiskohtia ja havaintoja pursuavaa ja helposti luettavaa, eikä ilmaisultaan todellakaan yhtään tippaa vanhahtavaa.

’Rouva Bovary’ kertoo maalaislääkärin vaimosta, Emmasta. Samalla kirja kuvaa pikkutarkasti ja paikoitellen hyvin hauskasti kaikkea, mitä hänen elämänpiirissään näkyy ja tapahtuu.

Emma siis päätyy naimisiin pikkukaupungin lääkärin kanssa. Mies ei ole mikään alansa ’tähti’, hädin tuskin sai tutkintonsa läpi, mutta kelpaa kuitenkin hoitamaan potilaita, joille edes jonkin lääkärin paikalle saaminen on edistystä. Hän yrittää kuitenkin parhaansa ja paikallinen apteekkari häärii ympärillä – välillä lääkäriä arvostellen, välillä tukien. Maksavat asiakkaat ovat kummallakin useimmiten samoja ja he voivat myös ’hyödyttää toisiaan’. Vai onko se juoni?

Flaubert kuvaa aivan mainiosti pikkukaupungin ja maaseudun ihmisiä. Kuinka pikkukauppiaat ja vähän vauraammatkin tuovat esiin omaa ’luokkaansa’, apteekkarin, lääkärin tai opettajan ohella. Kirjassa on myös ällistyttävän modernin tuntuinen ’maaseudun ja maanviljelijöiden puolustuspuhe’, joka voisi aivan hyvin olla jonkun meidän nykyisen poliitikkomme puhetta eduskuntavaalien alla.

Emma yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan. Välillä hän on innoissaan ja tyytyväinenkin, mutta sitten pikkuhiljaa hän alkaa turhautua. Syrjähyppykin alkaa kiinnostaa. Hän torjuu kuitenkin ajatuksen, ensin. Muut asiat nousevat tärkeämmiksi, monenlaista tapahtuu. Toisinaan Emma johtaa itse elämäänsä ja toiveitaan, toisinaan hän on selvästi muiden johdateltavissa ja vietävissä. Kuinkahan Emman lopulta käy?

Flaubert antaa henkilöidensä rimpuilla suuntaan ja toiseen. Kukaan ei varsinaisesti ole täysin ’paha’ tai sen paremmin ’hyvä’, mutta toiset onnistuvat luovimaan ongelmistaan paremmin kuin toiset. Niinhän se useimmiten elämässä menee. Se apteekkarin ketale sai jopa Kunnialegioonan ristin, mitä hän ei missään tapauksessa olisi ansainnut.

 

***