Rauhaton Iran

Maailman ongelmalliset alueet yleensä vaihtelevat, mutta yksi tuntuu pysyvän: eurooppalaisittain Keski-idäksi tai ’Silkkiteiden’ alueeksi nimitetty seutu on toistuvasti vaikeuksissa.

Mikä siellä on niin hankalaa? Onko sen sijainti sellainen, että sen hallinnasta kannattaa vuosikymmenestä toiseen taistella? Kun se on keskellä kaikkea, vai? Alue on kuitenkin paljolti hiekkaa, kuivaa, huonosti kasvavaa erämaata ja vuoristoja. On tietenkin totta, että alueen rikkaat öljy- ja kaasuvarat ovat aikoinaan tehneet siitä hyvin kiinnostavan myös ulkopuolisten suurvaltojen mielestä, mutta senkin luulisi olevan jo ’last season’ – vihreän siirtymän vauhti ja välttämättömyys siirtää ainakin jatkossa talouden mielenkiinnon pois fossiilisesta energiasta.

Onko kysymys sittenkin ’humanistisemmista arvoista’ eli iskevätkö alueella yhteen erilaiset kulttuurit? Ovatko ne niin ratkaisevasti erilaiset, ettei rauhallinen kehitys voisi olla mahdollista? Onko kyse yksinvallan tai demokratian välisestä mittelöstä? Uskonto ja politiikka kietoutuvat siellä niin tiiviisti toisiinsa, ettei läntinen demokratia -käsitys sovi kuvioon oikeastaan ollenkaan. Tällä hetkellä näyttää ainakin siltä, että alueen ehdoton valtauskonto on islam, eikä läntisellä kristinuskolla tai ateistisella kommunismilla ole nousun mahdollisuuksia. Suurimmat ja verisimmät yhteenotot käydäänkin islamin eri lahkojen välillä.

Keski-idän levottomaan alueeseen voidaan laskea ainakin Afganistan, Iran ja Irak. Niiden lähipiirissä kärsivät jotenkin jatkuvasti toisten jalkoihin jääneet Syyria ja Libanon. Iran vaikuttaa aktiivisesti naapureidensa politiikkaan, samoin Turkki omine intresseineen ja isoa kuvaa sotkee, pyörittää ja rahoittaa lännempänä vauras Saudi-Arabia.

Keskityin kaivelemaan lisätietoja etenkin Iranista, joka tuntuu olevan ’kuvan keskellä’. Olen kirjoittanut/lukenut Iranista tässä blogissa aikaisemminkin. Iranin kiinnostava monituhatvuotinen historia ja toisaalta yli 40-vuotinen ’islamilainen pappisvalta’ ovat säilyneet uutisotsikoissa vuodesta toiseen. Nyt viimeksi on raportoitu laajoista mellakoista, jotka puhkesivat nuoren naisen kuolemasta huivinkäyttöä ja muuta käyttäytymistä valvovan moraalipoliisin kynsissä.

Kiinnostavaa asiatietoa ja uusinta analyysia sain luettavakseni jälleen kerran toimittaja Liisa Liimataiselta, jonka kirja ’Riikinkukko ja kameli’ on vuodelta 2022. Toisaalta aivan ’ruohonjuuritason’ kertomuksia tuiki tavallisten iranilaisten tapaamisesta sain lukea Emma Vepsän matkakirjasta ’Tie Teheraniin’ vuodelta 2019. Maanpaossa elävän nuoren iranilaisen Sahar Delijanin romaani ’Jakarandapuun lapset’ (2013) on fiktiota, mutta kirjailijan omien ja hänen lähipiirinsä kokemusten kautta voi olettaa, että riipaisevat tarinat ovat totuuspohjaisia.

 

Täytyykö kaikki toistaa?

Liisa Liimatainen on antanut kirjalleen ’Riikinkukko ja kameli’ (2022) alaotsikoksi ’Iran ja Saudi-Arabia vastakkain’.  Islamin shiialaista haaraa tunnustava Iran on se riikinkukko ja sunnalaista haaraa tunnustava Saudi-Arabia on kameli. Kumpikin maa haluaa ulottaa vaikutusvaltaansa omien rajojensa ulkopuolelle.

Islam on syntynyt suunnilleen 600 vuotta myöhemmin kuin kristinusko ja jakautunut shiialaiseen ja sunnilaiseen päähaaraansa likimain samantyyppisesti kuin kristinusko aikoinaan roomalaiskatolisiin ja ortodokseihin, ja myöhemmin protestantteihin. Shiioilla ja sunneilla on niin ikään omat edelleen jakautuneet alalahkonsa. Riidat ovat tutun tuntuisesti syntyneet siitä, kenellä on vahvempi oikeus määrätä uskonnonharjoittamisen muodoista, kenellä on oikeampi ja suorempi yhteys profeettaan tai jumalaan, ketkä ovat tehneet vääryyttä kenelle ja tulkinneet pyhiä tekstejä oikein tai väärin. Tästä onkin sitten päästy jo katkomaan ’vääräuskoisten’ tai ’harhaoppisten’ kauloja, ja kun uhreja ja marttyyreja on syntynyt, ei heidän verensä vuodattamista voi enää millään unohtaa.

Liisa Liimatainen analysoi ja selvittää perusteellisesti islamin eri muotojen kytkeytymistä eri valtioiden muodostumiseen, hallitsijoihin ja kulttuureihin. Valta merkitsee rahaa ja aseita, mutta se merkitsee myös arvovaltaa ’oikean uskon’ ja paratiisiin pääsyn määrittelyssä.

Tulin kirjan lukemisesta kyllä vähän viisaammaksi, mutta myös suorastaan masentuneeksi. Jotenkin olin kai kuvitellut, että kolmekymmentävuotiset veriset uskonsodat ja vääräuskoisten vainot ja karkotukset kuuluisivat jo menneeseen muinaishistoriaan. Täytyykö islamin nimissä tehdä kaikki samat älyttömyydet kuin kristinuskon nimissä on tehty? Vai onko puhdas pyrkimys valtaan ja etupiireihin vain jostain syystä niin helppo naamioida uskonnollisiin motiiveihin? Ovatko islaminuskoiset kansat vielä jotenkin naiiveja nielaisemaan tällaisen propagandan?

 

Huivi valuu niskaan

Valokuvaaja ja toimittaja Emma Vepsä on matkustanut ristiin rastiin maailmaa ja useimmiten liftaamalla. Kirjassaan ’Tie Teheraniin’ (2019) hän kertoo Tallinnasta alkaneesta liftausmatkastaan halki itäisen Euroopan, Turkin kautta Iraniin. Hän oli alkujaan päättänyt pitää Teherania päämääränään, mutta jatkoikin matkaa Iranissa vielä kohti Persianlahden rannikkoa.

Kirja on värikäs, mutta väkisinkin itseään toistava. Aina uusi kaupunki, uusi kyyti ja uusi maa. Ja niin päästään lopulta Turkista rajan yli Iranin puolelle.

Heti ensimmäinen iranilainen rekkakuski sattuu olemaan limanuljaska, jonka englanti riittää sanoihin ’You – me – sex? ’, mutta jonka kyydistä Vepsä onnistuu loikkaamaan pois. Onneksi muut kyydit ovat mukavia ja useimmiten autossa on koko perhe.

Iranilaiset ovat vilpittömän kiinnostuneita ulkomaalaisesta, jonka kotimaasta he eivät tiedä mitään. Valtaosa on huolissaan, kuinka nainen pärjää yksinään ja koettavat kovasti auttaa kyytien ja majapaikkojen löytämisessä. Politiikasta he eivät halua puhua.

Toiset ovat konservatiivisia ja tarjoavat isoa huivia, johon ulkomaalainen saa kietoutua, etteivät käsivarret, hiukset tai edes vartalon ääriviivat näkyisi, kun huoneeseen tulee miespuolisia. Toiset taas antavat oman huivinsakin valua niskaan ja kiskaisevat sitä ylemmäs vasta, kun moraalipoliisin näköinen hahmo lähestyy.

Kuten Liisa Liimatainen varhaisemmissa kirjoissaan, myös Emma Vepsä tapaa uskonnollisten perheiden lisäksi myös maallistuneita, yleensä hyvin varakkaita, jotka kotiensa suojissa tekevät kaikkea, mikä on kiellettyä. Pitävät bileitä, joissa rokki raikaa, vodka virtaa, huiveista ei ole tietoakaan, ehdottomasti kiellettyjä lemmikkikoiria paijataan ja läsnä on perheen ulkopuolisia miehiä.

Aina tämän tästä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Iranissa on puhjennut mellakoita. On vaadittu lisää vapauksia, enemmän mahdollisuuksia poliittiseen vaikuttamiseen ja löysempää suhtautumista moniin vähemmistöihin. Toistaiseksi mellakat on aina lopulta tukahdutettu, eikä suuria muutoksia yhteiskuntaan ole tullut.

Nyt viimeksi on protestoitu moraalipoliisin pidätyksessä kuolleen parikymppisen naisen takia ja sosiaalisessa mediassa on levinnyt kampanjoita, jossa nuoret naiset riisuvat huivinsa ja näyttävät hiuksensa. Vaikuttaa pikkuasialta, mutta voiko siitä kasvaa jotain suurempaa?

 

Syyttömät ja sinnikkäät

Sahar Delijani on 1980-luvulla Iranissa syntynyt nainen, jonka vanhemmat ovat olleet poliittisia aktivisteja ja vankeja Iranissa. Perhe on paennut Kaliforniaan, jossa Delijani on varttunut aikuiseksi. Nykyään hän asuu Italian Torinossa.

’Children of the Jacaranda Tree’, Laura Jänisniemen suomentamana ’Jakarandapuun lapset’ ilmestyi 2013.

Delijani on kirjallaan halunnut ’antaa äänen’ kaikille niille, joiden elämän Iranin islamilainen vallankumous on muuttanut peruuttamattomasti, vaikka he eivät kenties ole saaneet tietää siitä ennen kuin joskus aikuisina, kymmenien vuosien päästä.

Delijani kertoo lapsista, jotka erotetaan vanhemmistaan. Jotkut syntyvätkin vankilassa. Näin saadaan aikaan suurin mahdollinen rangaistus, etenkin äideille. Teloitus ilman oikeudenkäyntiä ja kuoppaaminen merkitsemättömään joukkohautaan on monien isien osa.

Lapset jäävät kasvamaan monenlaisissa yhteisöissä ja kuulevat epämääräisiä viitteitä vanhemmistaan, jotka ’kuolivat syöpään’, ’hylkäsivät’ tai vain ’katosivat’. Ajan myötä he oppivat, mistä ei kannata kysyä ja toisaalta, mistä ja keneltä kannattaa koettaa ottaa selvää.

Poliittinen väkivalta on aina hirvittävää ja lasten joutuminen sen kärsijöiksi raastaa ehkä kaikkein eniten. Tässäkin kauheudessa ovat ’ansioituneet’ lähes kaikki yhteiskunnat. Sivistyneeksi nimitetyssä Euroopassammekin yhä sadat tuhannet etsivät tietoja vanhemmistaan, joista heidät erotti esimerkiksi fasistinen Espanja tai kommunistinen DDR. Ja mitä tapahtuukaan Ukrainassa nyt?

 

***

 

Moitteeton pinta säröilee

Mitä nousee mieleen sveitsiläisyydestä? Ehkä jotain sellaista kuin: hiljainen ja hyvin ’kunnollinen’ maa sulkeutuneena vuoristojensa turviin.

Hiihtokeskukset. Siisteys ja pikkutarkkuus. Kellot ja muut pienet elektroniikkalaitteet. Tasokkaat hotellit ja pankit, joissa ’diskreetisti’ palvellaan kaikkia niitä, joilla on varaa maksaa. Konservatiivinen maa, jossa naiset alkoivat saada äänioikeuden alue kerrallaan vasta 1970-luvulla – ja vihoviimeisessäkin maankolkassa lopulta 1990.

Sveitsiläisestä kirjallisuudesta en tiedä juuri mitään. Ainoana tuttavuutena viime vuosilta muistuu mieleen Joel Dicker – hän kirjoittaa ranskaksi ja tupsahtaa esiin laajemman ’ranskankielinen kirjallisuus’ otsikon alta. Koko sveitsiläinen kulttuurikenttä on ilmeisesti jakautunut pitkälti kielialueiden mukaan – on ranskankielinen, on saksankielinen ja on italiankielinen, jotka liittyvät laajempiin kokonaisuuksiin naapurimaidensa kulttuurien kanssa. Muutamassa vuoristolaaksossa on vielä elossa myös pikkuruinen retoromaanin kieli ja sen ympärille muodostunut kulttuurialue.

Niinpä oli kiinnostavaa tutustua sveitsiläiseen kirjailijaan nimeltä Alain Claude Sulzer. Etunimestä voisi päätellä toisin, mutta tämä herra Sulzer kirjoittaa saksaksi. Hän on kotoisin Baselista, joka on todellakin kolmen maan ja niiden kulttuurien solmukohta. Kotimaansa Sveitsin lisäksi Sulzer vaikuttaa myös Berliinissä.

Tämän kertainen kirjakolmikkoni koostuu Sulzerin teoksista, jotka hän on julkaissut vuosien 2004 ja 2019 välisenä aikana. Kaikissa niissä tapahtuu jotakin, joka rikkoo ihmisen ’pintarakenteen’, sen ulkokuoren, jonka varassa normaali arkipäivä eletään.

Joillakin kirjojen hahmoilla ulkokuori oli koko ajan ollutkin kulissi, jonka turvissa piiloteltiin jotakin, jota ’ei sovi’ näyttää. Toisilla oma elämä vain suistuu raiteiltaan, kun he joutuvat johonkin psykologisesti sietämättömään tilanteeseen.

Sulzerilla tämä ’suistuja’ näyttää olevan mies. Perheetön mies. Pikkutarkkaa, yksityiskohtien hallintaa ja erityislahjakkuutta vaativalle työlleen täysin omistautunut mies, jonka vieterin joku asia yllättäen katkaisee.

 

Aina paikalla eikä koskaan näkyvissä

Alain Claude Sulzerin tunnetuin kirja on ’Ein perfekter Kellner’ vuodelta 2004. Se sai Prix Medicis etranger -palkinnon Ranskassa 2008 ja Hermann Hesse -palkinnon Saksassa 2009. Suomeksi kirja saatiin 2016 Olli Sarrivaaran kääntämänä nimellä ’Täydellinen tarjoilija’.

Jotain vanhaa ’Hermann Hesseä’ tai ’Thomas Mannia’ kirjan tunnelmassa onkin. Menneen maailman tuntua ja vähän lumoakin. Nuoren miehen – tai nuorten miesten - tarina on etäännytetty aika kauas, vuoteen 1936. Eletään aikaa ’ennen sotaa’, mutta kuitenkin kaikki aistivat sen jo olevan tulossa. Hienostohotelli Sveitsissä palvelee hyvin toimeentulevia asiakkaitaan niin täydellisesti, kuin suinkin. Kun vielä on mahdollista lomailla ja matkustaa.

Erneste on täydellinen tarjoilija. Hän osaa toimia joka tilanteessa juuri oikein. On läsnä heti kun häntä tarvitaan, jo ennen kuin asiakas itse edes huomaa tarvetta. Toisaalta hän liukenee taustalle tai muuttuu näkymättömäksi heti, kun hän olisi vain häiriöksi asiakkaan ’täydelliselle lomakokemukselle’.

Erneste toi mieleeni myös tässä blogissa aiemmin (maaliskuu 2021) käsittelemäni itävaltalaisen Robert Seethalerin yksinäiset mieshahmot. Erneste on lähtenyt jo 16-vuotiaana kotoaan eikä halua sen jälkeen mitään yhteyttä laajaan sisarusparveensa sen paremmin kuin vanhempiinsakaan. Hän ei edes mene kummankaan vanhempansa hautajaisiin. Hänen työnsä on koko hänen elämänsä.

Kuvion sotkee nuori harjoittelija, jumalaisen kaunis saksalainen Jakob, jolle Erneste alkaa opettaa kaikkea, mitä täydellisen tarjoilija tulee osata. Jakob puolestaan opettaa Ernestelle salassa kaikkea sellaista, mistä hän ei yksinäisyydessään osannut edes uneksia.

Jakob osoittautuu kuitenkin – kuten nykyään sanottaisiin – toksiseksi rakastajaksi. Ernesten onnen kuvio rikkoutuu pian. Tulee muita hotellivieraita, tulee kilpailevia rakastajia, tulee skandaalimaisia tilanteita ja Jakob katoaa Ernesten elämästä totaalisesti kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Kirjan loppuosa on lähes jännityskertomus.

 

Missä olit silloin kun…

Alain Claude Sulzerin ’Aus den Fugen’ vuodelta 2012, Helen Mosterin suomentamana ’Irti liitoksistaan’ (2014) kirjassa ’radaltaan suistuva mies’ on maailmankuulu pianisti Marek Olsberg.

Tarina on sijoitettu varsin lähelle ’nykyaikaa’ ja Berliiniin. Jälleen päähenkilö on perheetön mies, jokaiseen nuottiin ja vivahteeseen pikkutarkasti tarraava erityislahjakkuus. Pianisti Olsberg on niin ikään homoseksuaali, mutta se ei ole tässä tarinassa eikä maailmanajassa mitenkään keskeisen tärkeä asia. Toki henkilögalleriassa vilahtaa muutama entinen rakastaja, mutta he eivät vaikuta Olsbergin tekemisiin juurikaan. Heille kyllä tapahtuu asioita.

Olsberg jättää konsertissaan yhtäkkiä soittamisen kesken. Käsi vain jää ylös, ei koske enää koskettimia. Pian ylös nousee myös Olsberg itse ja mumisee: Se oli siinä. Sitten hän kävelee ripeästi pois salista ja ehtii hakea pukuhuoneesta takkinsakin, ennen kuin kukaan älyää rynnätä perään. Hän pääsee livahtamaan huomaamatta kaupungille ja suuri konserttisalillinen ihmisiä jää ällistelemään, mitä tapahtui. Blackout? Sairaskohtaus? Tuleeko hän takaisin? Korvataanko lippujen hinnasta jotain?

Tästä tarina vasta alkaa. Olsberg tuntee vihdoin olevansa vapaa. Mutta yllättävän moni muu kokee ’jääneensä kiinni’ eikä suinkaan vapautuneensa.

Sulzer vyöryttää tusinan verran henkilöitä, joiden pasmat menevät aivan sekaisin, kun Olsbergin konsertti loppuukin kesken, liian aikaisin. Kun yhden vaimo tuleekin kotiin keskeytyneestä konsertista liian varhain. Kun toisen mies ei ollut lainkaan siellä konsertissa, jossa sanoi olleensa. Kun kolmannen täti ratkeaa ryyppäämään konserttitalon vessassa ja avaa sanaisen arkkunsa. Kun konsertin jälkeistä suurta bankettia ei pidetäkään ja sitä varten palkattu keikkatarjoilija jää vaille tuloja. Hyvin monelle tapahtuu merkillisiä ja koko elämää ravistelevia asioita vain siksi, ettei Olsberg enää halunnut soittaa.

Ja mitä Olsbergille itselleen tapahtui?

 

Somistaja sekoaa

’Unhaltbare Zustände’ -kirjassa vuodelta 2019 Sulzer kertoo suuren tavaratalon näyteikkunoiden somistamiseen intohimoisesti paneutuneen herra Stettlerin romahduksesta. Olli Sarrivaaran suomennoksena ’Sietämättömiä tilanteita’ ilmestyi meillä 2020.

Taas päähenkilö on yksinäinen, perheetön mies. Ilmeisesti ei kuitenkaan homoseksuaali, vaikka hänen suhteensa naisiin on jotakuinkin kompleksinen. Tarinan toinen, sietämättömiin tilanteisiin joutuva yksinäinen henkilö on pianisti Lotte Zerbst. Hänen ja herra Stettlerin elämät risteävät, kun Stettler alkaa lähetellä Zerbstille ihailijakirjeitä.

Varsinainen maanjäristys herra Stettlerin elämässä tapahtuu, kun tavaratalon johto palkkaa taloon uuden nuoren somistajan. Halutaan ’uusia tuulia’ ja modernia otetta. Herra Stettler saa toki jatkaa työssään, mutta hän ei enää tee suurimpia, merkittävimpiä somistuksia. Hänet on sysätty syrjään, eikä hänen psyykensä kestä sitä. Hänen on lähdettävä ’kostoretkelle’.

Tarina on etäännytetty vuoteen 1968. Silloin Euroopassa oli monissa maissa levotonta poliittisesti ja yhteiskunnallisesti. Sveitsiläisen tavaratalon näyteikkunoiden somistuksen modernisointi ei tunnu näin kauempaa katsoen kovin ’järisyttävältä asialta’ eikä herra Stettlerin lopulta toteuttama tempaus ainakaan nyky-Suomessa yltäisi pääuutisiin, mutta tuona aikana ja tuossa ympäristössä se merkitsi hänelle jotain lopullista.

 

***

 

Merkityksellisiä hetkiä

Jälleen kerran Ranskassa mellakoidaan. Kivet lentävät, autot palavat ja poliisi retuuttaa kansalaisia säilöön. ’Katu’ ottaa taas yhteen valtion hallintokoneiston kanssa, nyt lähinnä eläkeuudistuksesta. Kumman tahto voittaa?

Näistä kuvista ja uutisista tuli mieleeni ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Eric Vuillard, jonka mainiota kuvausta vuoden 1789 suuren vallankumouksen syntymellakoista ja kaoottisista alkupäivistä olen taannoin (huhtikuu 2021) tässä blogissakin käsitellyt.

Nyt osui kirjaston uutuushyllystä silmiini Vuillardin kirja ’Kunniallinen vetäytyminen’. Jo pelkästään mainion kansikuvan ja muutaman rivin perusteella tiesin, että haluan lukea tämän. Saman tien perkasin esille kaikki muutkin Vuillardilta suomennetut teokset. Niitä löytyikin sopivasti kolme, kun vallankumous -kirjan olin jo käsitellyt. Oho, yhdestä on tullut peräti Goncourt -palkinto, enpä ollut huomannutkaan.

Vuillard kirjoittaa tiiviisti ja lyhyesti. Paksuinkin kirjoista on vain nipin napin 150 sivua. Kirjat ovat ohuita ja nopealukuisia, mutta jättävät ison jäljen mieleen. Vuillard käsittelee usein historiallisia tapahtumia ja pyrkii käyttämään aitoja lähdedokumentteja, mutta poimii omaan analyysiinsa aineksia sen verran laveasti, että kirjojen alaotsikkona on vapauttavasti ’kertomus’.

Kenties hänen toinen ammattinsa elokuvaohjaajana on muokannut hänen kirjoittamisensa tyylin. Hän poimii kulloisestakin aiheestaan ’hetkiä’. Henkilöiden toimintaa ja motiiveja ei kuvata yhtäjaksoisesti ja tapahtumien merkitykset saattavat paljastua vasta kolmannessa – neljännessä kohtauksessa tai kenties vasta viidenkymmenen vuoden päästä. Mutta Vuillard hemmottelee lukijaa sillä, että ne kyllä paljastuvat. Tai lukija ainakin luulee tajunneensa pointin – ja se tekee lukemisesta nautittavaa.

 

Kunnia tarjolla harvoille

 

Hiljattain lueskelin hollantilaisten toiminnasta siirtomaa-isäntinä. Myös brittien laajasta imperiumista ja alusmaista on luettavaa ollut saatavilla runsain mitoin. Ranskalaisten siirtomaa-ajoista sen sijaan en löytänyt juuri mitään, muutamaa romanttista kertomusta lukuun ottamatta. Aihe on kenties päässyt jo ’vanhentumaan’ – ainakaan se ei ole päässyt käännöskirjojen listoille.

Eric Vuillard’in ’Une sortie honorable’ on julkaistu vuonna 2022 ja Lotta Toivasen suomentamana ’Kunniallinen vetäytyminen’ on tullut meillä saataville nyt 2023.

Se piirtää muutamin vedoin varsin raadollisen kuvan Ranskan poistumisesta alueelta, jota se nimitti Indokiinaksi. Nykyään alue koostuu Vietnamista, Laosista ja Kambodzasta.

’Kunniallinen vetäytyminen’ näyttää taustatiedoksi muutaman välähdyksen Indokiinan siirtomaa-ajasta; Michelinin kumiplantaaseista, tinakaivosten kurjuudesta ja ranskalaisten kovista otteista. Banque d’Indochine keinotteli ja vaikutti vahvasti Ranskan taloudessa.

Vietnamilaisten itsenäisyysjulistus ja sitä seurannut sissisota oli ollut käynnissä jo maailmansodan lopusta 1945 saakka. Ranskalaiset rimpuilivat hankalassa tilanteessa: voittamaan he eivät pystyneet, mutta neuvottelemaankaan he eivät suostuneet. Se kunnia!

Kansakunta oli kyllä saanut sotimisesta aivan tarpeekseen ja Indokiinassa käytettiin lähinnä muista entisistä ja nykyisistä siirtomaista värvättyjä joukkoja tai palkkasotilaslegioonia.

Sotilaskunniaa oli tarjolla vain ylimmille upseereille, kuten kirjan kansikuvassa imukkeineen ja vaimoineen poseeraavalle eversti de Castries’lle ja koko sotaa johtaneelle kenraali Navarrelle. Kaikki kulminoituu vuoteen 1954, jolloin Ranska häviää järjettömän taistelun Dien Bien Phu’n linnakkeesta, eikä kunniastakaan jää yhtään mitään jäljelle.

Vuillardin ironinen tyyli saa lukijan välillä tyrskähtelemään, vaikka asia on kuolemanvakava. Parlamentissa puhutaan yleviä ja käydään välillä tarkkaan kuvatulla lounaalla. Ranskalainen kenraali käy USA:n televisiossa toilailemassa ja mainostamassa sotaa. Todellisuus ja kaunopuheisuus ovat äärimmäisen kaukana toisistaan.

Kaikkein järjettömintä oli, että kun ranskalaiset viimein poistuivat Indokiinasta, tulivat amerikkalaiset heidän tilalleen jatkamaan sotaa. Se loppui vihdoin amerikkalaisten häviöön 1975.

 

Pimeyden ydintä

Eric Vuillard julkaisi kirjan, tai sanoisinko mieluummin esseen ’Congo’ vuonna 2012 ja toisen, ’La querre des pauvres’ 2019. Nämä synkänpuoleiset kirjoitukset on Lotta Toivasen suomennoksina pantu yksiin kansiin ja julkaistu meillä 2022.

’Kongo’ lähtee liikkeelle Berliinissä 1884 pidetystä kongressissa, jossa paikalla oli 14 eurooppalaista valtiota. Nämä päättivät ylemmyydessään jakaa keskenään Afrikan, jottei aikaa ja resursseja tuhlaantuisi valloittajien keskinäisiin kahinoihin. Sovittiin, että se valtio, joka onnistuu valtaamaan palasen rannikkoa, saa omia itselleen myös alueita siltä kohtaa sisämaasta. Tärkeintä oli, että pystyy osoittamaan, että hallitsee alueella tehtävää kaupankäyntiä.

Näin syntyy käsite ’Kongo’, alue, jota aiemmin ei ollut olemassa. Siitä tuli Belgian kuninkaan yksityisomaisuutta; niin pitkälle joen vartta kuin aseilla ja väkivallalla päästiin. Se oli uutta, se oli nyt sitä vapaakauppaa! Niin paljon kumia ja muita raaka-aineita kuin pystyttiin alueesta irti raastamaan. Ihmishengillä ei todellakaan ollut mitään arvoa.

’Köyhien sota’ puolestaan käsittelee Saksassa vuonna 1524 tapahtunutta talonpoikaiskapinaa. Sitä johti Thomas Müntzer -niminen köyhä talonpoika, joka oli ottanut todesta Raamatun sanat siitä, että ihminen ei voi palvella yhtä aikaa kahta herraa, mammonaa ja Jumalaa. Ja että Jumala on köyhien puolella.

Vastaansa talonpojat saivat työnantajansa eli suurmaanomistajat ja piispat, jotka vaativat heitä pysymään kuuliaisina esivallalle. Talonpojat hävisivät kapinansa – pitäisikö sanoa ’tietenkin’ - ja Müntzer teloitettiin.

 

Mekö muka hyökkäisimme jonnekin?

Vuonna 2017 julkaistusta ’Ordre du jour’ -kirjastaan Eric Vuillard nappasi arvostetun Goncourt -kirjallisuuspalkinnon. Lotta Toivasen suomentama ’Päiväkäsky’ tuli saataville 2019.

Kirjan lukee nopeasti, mutta se on niin nautittava, että sitä haluaa pidätellä. Lukea hitaammin, ettei se vielä loppuisi.

Teoksen nimessä mainitun käskyn antaa valtakunnanmarsalkka Hermann Göring vuonna 1938 ja silloin oltiin menossa ’pelastamaan itävaltalaisia, jotka ovat pyytäneet Saksan armeijaa apuun’. Juupa juu – kuinka kylmäävältä tuntuukaan lukea tuota juuri tänään!

Oli Vuillardin teksti varmasti osuvaa jo 2017 – arvotettiinhan se palkinnonkin arvoiseksi juuri sinä vuonna – mutta nyt tuntuu erityisen pahalta lukea, kuinka Saksan Britannian suurlähettiläs Ribbentrop pitää isäntiään pilkkanaan jäähyväislounaalla Downing Streetillä ja kuinka hän yhdessä Göringin kanssa nauraa tekemisilleen vielä Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissäkin. Kuinka helppoa olikaan bluffata kokonaisia valtioita ja kuinka ihmiset oikein halusivat tulla bluffatuiksi.

Karmiva on myös kohtaus, jossa Hitler nöyryyttää ja piinaa Itävallan liittokansleria, joka hädissään allekirjoittaa ’avunpyynnön’ ja suostuu kaikkeen mitä vaaditaan.

Ja kuinka tähän kaikkeen suhtautuivat sellaiset tunnetut nimet ja yritykset kuin Krupp, Siemens, von Opel, Thyssen, Daimler, Bayer, IG Farben? Pelastivat bisneksensä, tietenkin. Hyödynnettiin tarjoutuneet markkinat ja hyödynnettiin tarjottu orjatyövoima. Pitäisikö siihen muilla olla jotain sanomista?

 

***

 

 

 

 

 

 

Mahtia ja mausteita

Milloin oikein alkoi tämä välillä vihattukin globalisaatio? Tavaroita ja hyödykkeitä laivataan tehokkaasti ympäri maailmaa halvinta ja tuottavinta etsien. Joiltakin viedään tässä pelissä yllättäen entinen elinkeino ja heidän on lähdettävä etsimään elämisen mahdollisuuksia muista maista tai jopa maanosista. Näitä maahantulijoita ei muualla useinkaan oteta ystävällisesti vastaan.

Kansat ovat kai aina vaellelleet paremman ravinnon perässä tai sotaa pakoon, mutta runsaat viisisataa vuotta sitten Euroopasta alettiin lähteä oikein varta vasten uusien markkinoiden hakuun purjehtimalla ’yli tunnetun maailman rajan’. Ensin portugalilaiset, sitten espanjalaiset ja pian myös muut. Brittien ällistyttävästi onnistunut maailmanvalloitus ja imperiumin rakentaminen lienee parhaiten tunnettu, dokumentoitu ja jälkikäteen analysoitu. He itse ovat tuottaneet aiheesta monia kiinnostavasti toteutettuja kirjoja ja televisiodokumentteja.

Mutta oli siellä samoilla apajilla muitakin. Esimerkiksi hollantilaisia.

Kun katselee Amsterdamin Rijksmuseumissa mahtavia kultaraameissaan hehkuvia maalauksia punakoista ja pönäköistä hollantilaiskauppiaista, ymmärtää kyllä, ettei näitä pelkällä juustonmyynnillä olisi hankittu.

Hollanti – tai siis Alankomaat – on tunnetusti pieni maa, mutta 1600-luvun ’kultakaudella’ hollantilaiset hankkivat vallalleen ja kaupankäynnilleen pysyvät jalansijat niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikasta ja etenkin Kaakkois-Aasiasta. Alueilta saatiin myytäviksi turkiksia, viljaa, sokeria, mineraaleja, kumia ja etenkin mausteita. Kaikki ne tuottivat valtavia voittoja. Tämä, kuten muutkin siirtomaa-imperiumit, purkautui toisen maailmansodan jälkeen. Viimeiset alueet itsenäistyivät vasta 1970-luvulla.

Päätinkin nyt perehtyä tähän aiheeseen hiukan enemmän ja koota kirjakolmikkooni teoksia, joita yhdistää Hollannin taloushistoria.

Hollannista tulee tietenkin kaikkein ensimmäisenä mieleen värikkäänä hehkuva tulppaanipelto, joten kepeänä aloituksena tartuin dekkariin ’Tulppaanimurhat’, jossa tapahtumien aikatasot vaihtelevat 1600-luvulta 2000-luvulle.

Muistin kyllä, että hollantilaiset ehtivät aikoinaan olla rakentamassa hirsimökkejään nykyisen New Yorkin paikkeille ja Manhattanin saarelle jo ennen muita eurooppalaisia. Se, että heillä oli 1600-luvulta lähtien peräti vuoteen 1975 saakka Etelä-Amerikassa pysyvä siirtomaa, Suriname, oli kyllä täysin pyyhkiytynyt muististani. Surinamen pääkaupunki on Paramaribo. Kirja ’Paramaribon kuningatar’ kertoo 1981 kuolleesta Wilhelmina Rijburgista ja hänen minulle täysin tuntemattomasta kotimaastaan.

Kaakkois-Aasiassa Hollannilla oli vahva asema etenkin nykyisen Indonesian alueella, josta se sai muun muassa luonnonkumia. Toinen merkittävä valloituksen kohde olivat Molukit eli Maustesaaret. Mausteet tuntuvat nykylukijasta jotenkin ’kesyiltä’ ja sympaattisilta, hyväntuoksuisilta keittiötarvikkeilta, eikä ehkä osaisi arvata, että niiden tähden on käyty kymmeniä vuosia raakaa sotaa hollantilaisten, brittien ja saarten alkuperäisten asukkaiden kesken. Kirja ’Muskottisota’ kertoo siitä.

 

Kauneuden vai ahneuden tähden

Hollantilaisen Danielle Hermans’in esikoisteos ’Het tulpenvirus’ ilmestyi 2010 ja sai heti suuren suosion. Sen käännösoikeudet myytiin kolmeentoista maahan ja sen elokuvaoikeudetkin ostettiin. Meillä ’Tulppaanimurhat’ ilmestyi 2012 Sanna van Leeuwen’in suomennoksena.

Kirja on kahdessa aikatasossa vuorotteleva jännäri ja murhiakin tapahtuu sekä 1630-luvulla että 2000-luvulla. Draaman pääosassa on harvinainen ja himoittu tulppaanin ’poikkeuslajike’ Semper Augustus.

Ihmisiä riepottaa intohimo kauneuteen, tieteeseen ja myös rahaan. Silkka ahneus. Mukaan keitokseen saadaan myös tarkoituksella nostatettua uskonnollista hurmosta, joka oli vahvasti läsnä 1600-luvun Euroopassa, tuossa uskonsotien ja vainojen järjettömässä aikakaudessa.

Hollantilaiset olivat onnekkaita tulppaanienkin kohdalla. Vuoristokukka, joka oli Kiinan länsiosista kulkeutunut osmanien Istanbuliin ja sen yläluokkaisiin puutarhoihin, löysi ensin tiensä hyvinvoivien hollantilaiskauppiaiden pihoille. Sillä saattoi näyttää rikkauttaan: ’Meillä on varaa tällaiseenkin itämaiseen erikoisuuteen, kaunis, vai mitä?’ 

Mutta eihän se siihen jäänyt. Pian joku kauppias keksi, että tulppaaneja voisi viljellä itse ja myydä eteenpäin suurella voitolla. Vaatimattomassa kasvupaikassa viihtyvä tulppaani näytti lisääntyvän erinomaisesti juuri sellaisessa Hollannin ravinneköyhässä hiekkamaassa, joka ei muille kasveille kelvannut. Se suorastaan nautti kalseasta talvi- ja kevätsäästä, ennen kuin puhkesi kukkaan. Niinpä tulppaanipeltoja lainehtikin pian horisonttiin saakka.

 

Vaiteliaisuus on ainoa eläketurva

’De koningin van Paramaribo’ kirjan vuonna 1999 julkaissut Clark Accord työskenteli kirjan takakansitietojen mukaan Amsterdamissa meikkitaiteilijana. Hän on esikoiskirjassaan halunnut kertoa entisen kotikaupunkinsa kuuluisimman ilotytön elämäntarinan, jossa risteilevät hyvä ja paha, ilo ja suru. Lili Ahosen suomentamana ’Paramaribon kuningatar’ ilmestyi 2000.

Wilhelmina Rijburg tunnettiin aikanaan kautta Surinamen – ja ilmeisesti laajemmaltikin – taiteilijanimellään Maxi Linder. Vielä nykyäänkin Hollannissa toimii sukupuolivalistuksesta ja aidsin ennaltaehkäisystä prostituoiduille tiedottava Maxi Linder -yhdistys.

Maxi Linderin uran huippuajat sijoittuvat 1930-luvulle. Tuolloin hänen varakkaat ja yhteiskunnan ylätasolla toimivat asiakkaansa kartuttivat hänen omaisuuttaan ja takasivat hänelle toimintavapauksia, joita ei prostituoidulla, ja etenkään mustaihoisella, ollut koskaan ennen ollut. Kunhan hän piti suunsa kiinni kaikesta siitä, mitä tuli suhteidensa kautta tietämään.

Maxin elämä oli ajoittain loistavaa. Hän oli ilmeisen sanavalmis ja hauska. Hänellä oli pienessä määrin jopa valtaa ja mahdollisuus tehdä itse jotain hyvää rutiköyhien lasten ja heidän kärsivien äitiensä auttamiseksi. Mutta hänen asemansa oli riippuvainen suosijoista ja kun niitä ei enää ollut, astuivat kuvaan väkivalta, sairaus ja muukin elämän alamäki.

Minua kiinnosti kirjassa etenkin sen taustalla oleva maa. Mikä ihmeen Suriname? Ensin sitä tarvittiin ilmeisesti vain satamaksi ja levähdyspaikaksi pitkillä purjehduksilla. Sitten hollantilaiset levittäytyivät syvemmälle maahan ja perustivat maatiloja.

Etenkin suuret sokeriplantaasit tarvitsivat runsaasti työvoimaa ja sitä hankittiin muualla hyväksi havaitulla konstilla: kaapattiin ihmisiä Afrikasta orjiksi ja laivattiin pakkotyöhön toiselle puolelle Atlanttia. Kun orjatalous ja plantaasit kävivät kannattamattomiksi, siirryttiin hyödyntämään maasta löydettyjä mineraaleja. Etenkin bauksiittia, jota alumiiniteollisuus tarvitsi. Työvoimaa laivattiin vielä kauempaa, Hollannin hallitsemilta alueilta Kaakkois-Aasiasta. Niinpä nyky-Surinamen asukkaissa suurimman ryhmän muodostavat aasialaistaustaiset, sitten afrikkalaistaustaiset ja vasta pienimpänä ryhmänä alueen alkuperäiset asukkaat.

Euroopassakin julkisessa keskustelussa kauhistellaan ’väestön vaihtoa’, jonka sanotaan uhkaavan meitä, kun maahanmuuttajia tulee niin runsaasti muualta. Surinamessa väestön vaihto on näemmä tehty eurooppalaisten toimesta.

 

Kuninkaan ja pähkinän puolesta

Tutkimusmatkojen historiaan erikoistunut brittiläinen kirjailija ja toimittaja Giles Milton julkaisi teoksensa ’Nathaniel’s Nutmeg’ vuonna 1999. Juha Ruusuvuoren suomentamana kirjasta tuli ’Muskottisota’ ja se julkaistiin meillä 2009.

Miltonin kirjan nimeenkin nostama Nathaniel oli brittiläisen uskollisuuden ja maansa puolesta uhrautumisen sankariksi ikuistettu kauppias Nathaniel Courthope, joka pysyi sitkeästi pikkuruisella Runin saarella muskottipuitaan suojelemassa, koska brittihallinto oli hänet sinne ’jättänyt’, vaikka ei pystynyt sotilaallisesti häntä hollantilaisten kynsistä pelastamaan.

Kirja on jälleen yksi esimerkki notkeasti, hauskasti ja erittäin kiinnostavasti kirjoitetusta brittiläisen historiankirjoituksen tuotteesta. He vain kerta kaikkiaan osaavat pyörittää pitkääkin tarinaa, ripotella joukkoon sopivasti tiukkoja faktoja ja kuitenkin pitää yllä keventävää ironiaa. Olihan tämä viisi vuosikymmentä kestänyt, todellakin verissä päin käyty kamppailu muskottipähkinöistä ja mausteneilikoista uljas ja isänmaallinen, mutta ei tyystin vailla koomisiakaan piirteitä. Toisaalta – juuri hiljattain suuren 2020-luvun pandemian ja siihen liittyneen rokote- ja lääkekilpailun nähneenä saattaa ymmärtää, miksi ainoaksi ruttoon tehoavaksi lääkkeeksi väitetty muskotti saattoi saada ihmiset ja kansakunnat 1600-luvulla sekoamaan.

’Muskottisota’ on kirjoitettu brittiläisestä näkökulmasta, mutta koska hollantilaiset tarjoavat koko ajan vahvan vastuksen ja itse asiassa lopulta voittavat koko ’sodan’, kertoo kirja vähintään yhtä paljon heistä kuin briteistäkin. Paljon tilaa saa esimerkiksi Jan Pieterszoon Coen, hollantilaiskapteeni, joka ajan myötä kehittyy kaikkein häikäilemättömimmäksi Hollannin kenraalikuvernööriksi koko Kaakkois-Aasian alueella.

Epäviralliset kahakat vaihtuvat välillä kahden valtakunnan välillä virallisesti julistetuksi sodaksi, jossa lopulta tehdään rauhansopimus, vaikka tilanne Maustesaarilla elää koko ajan, eikä paikallispäälliköiden mielestä juuri nyt kannattaisi lopettaa. Tieto kaikesta vain kulkee pääkaupunkeihin kovin hitaasti.

Lopulta hollantilaiset saivat kaikki Maustesaaret. Vastineeksi he luovuttivat briteille Manhattanin.

 

***

 

 

Tasapainotonta keskitalvea

Kun hämäryys ympäröi lumiset maisemat, vaivun aina jonkinlaiseen ’slaavilaiseen melankoliaan’ ja alan hamuta käsiini venäläistä kirjallisuutta. Näin on minulle käynyt jo vuosikausia.

Tänä talvena sekin tuntuu jotenkin vaikealta, suorastaan luotaantyöntävältä. Voimattoman kiukun vallassa manaan vallanpitäjiä, jotka ovat kaiken muun järkyttävän lisäksi pilanneet vielä tämänkin.

Eipä silti, ei ole tarjollekaan tullut mitään kiinnostavaa uutta venäläistä. Antikvaarien tarjontaa selatessani törmäsin sentään itselleni täysin tuntemattomaan kirjailijanimeen: Leonid Tsypkin. Hän oli sivutoiminen kirjailija, joka sai julkaistua yhden ainokaisen kirjan 1980-luvun alussa. Siihen piti tietenkin tutustua.

Tässä kirjassaan ’Kesä Baden-Badenissa’ (1981, suomeksi 2003) Tsypkin on sukeltanut biofiktiivisesti kirjailija Fjodor Dostojevskin nahkoihin. Kesällä 1867 kirjan Dostojevski kärvistelee kylpyläkaupungissa velkojiaan paossa. Häntä riivaavat moninaiset vaivat ja oikut; pelihimo, rahattomuus, epilepsia, mustasukkaisuus, tunnontuskat, katumus… ja seuraavana päivänä kaikki sama alkaa uudestaan.

Dostojevski ei ole lempikirjailijani – olen siihen varmaankin liian tasapainoinen ja länsimainen - mutta olen silti kahlannut läpi suurimman osan hänen tuotannostaan. Kuten kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, on hänen runsaan rönsyilevän tuotantonsa yksi leimallinen piirre ’äkillisyys’. Koko ajan tapahtuu jotain äkillistä, odottamatonta, joka muuttaa tilanteen, eivätkä henkilöt juuri koskaan toimi niin, kuin ’järkevä ihminen’ olettaisi. Siitä syntyy kyllä kiinnostavaa kirjallisuutta, vaikka useampi sata sivua tätä tasapainotonta tempoilua tietenkin myös uuvuttaa.

Dostojevskia lisää penkoessani löysin romaanien lisäksi hänen muitakin tekstejään, joita on nyt 2000-luvulla suomennettu. Kirjoitukset ovat enimmäkseen peräisin 1870-luvulta.

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’(2009) on Tiina Kartanon suomennos, joka kattaa Dostojevskin ’matkakertomuksia’ Euroopasta sekä Vladimir Solovjovin arvioita Dostojevskin filosofista ajatuksista ja tavoitteista. Tiina Kartanon oma essee eurooppalaisen filosofian heijastuksista Venäjälle on erittäin valaiseva ja kiinnostava aloitus kirjalle.

Toinen Tiina Kartanon suomennos (Arja Pikkupeuran tarkistama) on ’Kulta-aika taskussa’ (2015). Siinä on Dostojevskin kirjoituksia Vremja – (Aika) aikakauslehdestä ja Dnevnik pisatelja (Kirjailijan päiväkirja) -lehdestä. Näissä teksteissä Dostojevski esittelee mm. ajatuksiaan yhteiskunnasta, Venäjän kansasta ja kielestä, sivistyneistön ja kansan rikkonaisesta suhteesta ja venäläisten suhteesta ulkomaalaisiin.

Näistä muodostuukin tämänkertainen kirjakolmikkoni, Tsypkinin ohella.  Millainen kuva näistä ajatuksista syntyykään?

 

Miten sietää sietämätöntä ?

 

Leonid Tsypkin ei saanut kirjaansa ’Leto v Badene’ julki Neuvostoliitossa, vaan se ilmestyi lopulta New Yorkissa, venäjänkielisessä Novaja Gazeta -lehdessä 1982.

Tsypkin oli juutalainen, ammatiltaan lääkäri, ja hän kirjoitti runoja ja muita tekstejään vapaa-aikanaan. Hän oli intohimoinen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti ihastunut Dostojevskiin, vaikka tämän selkeäsanainen ja leppymätön juutalaisviha hämmensikin häntä. Tsypkin kuoli Moskovassa 1982.

Vuoden 2001 kirjaversiossa on Susan Sontagin kirjoittama, Tsypkiniä esittelevä johdanto, jonka on suomentanut Vappu Orlov. Minulla oli käsillä ’Kesä Baden-Badenissa’ -nide, joka johdantoineen on ilmestynyt meillä 2003 Marja-Leena Jaakkolan suomentamana.

Tsypkin on varmasti tutkinut taustoja varten tarkkaan kaiken, mitä Dostojevskin elämästä Baden-Badenissa ja muualla on ollut tiedossa. Dostojevskin vaimo Anna on kirjoittanut siltä ajalta muistelmia ja Dostojevskin oma kirja ’Pelurit’ peilaa myös näitä tapahtumia.

’Kesä Baden-Badenissa’ kulkee hengästyttävän notkeasti Dostojevskin ja hänen vaimonsa ’päiden sisällä’ ja heidän ahdistavassa elämässään 1867 ja samalla kirjailija Tsypkinin oman elämän harmaassa, sohjoisessa matkassa Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajan Moskovasta Leningradiin joskus 1977. Dostojevskin ajatukset ja kirjailija Tsypkinin ajatukset kietoutuvat toisiinsa niin, että näkökulma tuntuu vaihtuvan välillä lauseesta toiseen.

Dostojevskin persoona vaikuttaa Tsypkinin kuvauksen perusteella jokseenkin mahdottomalta, lähes sietämättömältä ihmiseltä. Silti vaimo Anna jaksaa ja jaksaa ja jaksaa hänen kanssaan. Ehkä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Tai sitten hän vain oli niin loppumattoman, käsittämättömän uhrautuva.

Tsypkin tuntuu ajattelevan, että kaikki ne kärsimykset ja nöyryytykset, jotka Dostojevskin oli pakko sietää omana vankeusaikanaan, olivat muokanneet hänen psyykettään niin, että hän alkoi pitää niitä jollain oudolla tavalla ansaittuina, oikeutettuina. Muuten sellainen täydellisen halventava kohtelu olisi murskannut hänet aivan kokonaan. Ehkä siinä on yksi selitys siihen, miksi Dostojevski itse ja hänen kirjalliset hahmonsa olivat sellaisia kuin olivat.

 

Naurua kämmen suun edessä

 

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’ ja ’Pieniä kuvia matkan varrelta’, Dostojevskin matkakertomukset Euroopasta, ovat ensilukemalta kovin monisanaisia, koukeroisia ja sekaviakin. Mieleen nousee epäilys, että hänelle on maksettu sivumäärän mukaan. Toisaalta, useimmiten ne ilmestyivät kai hänen omassa lehdessään, joten ehkä oli tarve tehdä julkaisusta mahdollisimman paksu ja vakuuttavan oloinen.

Matkakertomusten perusvire on koko ajan kriittinen. Ulkomailla tuntuu kaikki olevan Dostojevskin mielestä vähän naurettavaa, kummallista. Toisaalta erityisen naurettavaa ja irvailtavaa on toisten venäläisten ’nöyristelevä’ ja ihaileva käytös kaiken ulkomaisen edessä. Tuntuu, kuin hän heilahtelisi kommenteissaan koko ajan vuoroin alemmuuskompleksin ja ylemmyyskompleksin välillä.

Tiina Kartanon essee ’Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle’ avaa aiheesta kiinnostavasti monia näkökulmia, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan. Kartano mm. huomauttaa, että Dostojevski on aivan mainio satiirikko, joka hivelee lukijansa nauruhermoja, jos vain pääsee samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. Ohho! Enpä olisi naurua etsiessäni arvannutkaan, että Dostojevskilta sitä löytäisin.

Kartano huomauttaa, että satiirin ja huumorin välittymisessä kieli ja kulttuuri on aivan olennainen tekijä, ja siksi esimerkiksi suomalaisten on miltei mahdotonta oman kulttuurimuurimme takaa löytää Dostojevskin komiikkaa. Meillä ei vain kerta kaikkiaan käyttäydytä niin, kuin Dostojevskin henkilöt käyttäytyvät.

Kun ryhdyin asiaa oikein miettimään, tuli mieleeni meillä Suomessa moneen kertaan ’hauskimmaksi’ valittu TV-sketsi, Studio Julmahuvin ’Roudasta rospuuttoon’. Siinä Petteri Summasen näyttelemä humalainen isäntä katuu laskuhumalassaan tekosiaan, valittaa, anelee polvillaan anteeksi kaikilta, jopa koiralta. Lupaa muuttua, tehdä kaiken vielä hyväksi. Sitten hän havahtuu huomaamaan, että lompakko ei olekaan vielä aivan tyhjä, rahaa onkin vähän jäljellä…ilme kirkastuu: En minä vielä kotiin mene. Tilaa taksi!

Näen tässä niin selvästi Dostojevskin riehuvan Dmitri Karamazovin, ettei kulttuurimuuri meillä tässä kohtaa kovin paksu ole!

Toisaalta, en oikein osaa nähdä Dmitri Karamazovia pohjimmiltaan hauskana; surkeuteenhan hän lopulta päätyy. Hilpeää, iloista, hyväntahtoista naurua ei Dostojevskin maailmassa varmaan ole ollenkaan?

 

Oikean venäläisen maaperän siunaus

’Kulta-aika taskussa’ (2015) esittelee kiinnostavia Dostojevskin aikakauslehtikirjoituksia Venäjän kansan ’oikeasta luonteesta’ ja suunnasta, johon yhteiskuntaa olisi kehitettävä.

Dostojevski uskoi, että uusi venäläisen kulttuuri kulta-aika on aivan käden ulottuvilla; jo taskussa, tai ainakin kulman takana odottamassa.

Kaikki tämä kirjoittelu tapahtui sen jälkeen, kun hänet oli aiempien nuoruuden mielipiteidensä takia vangittu, viime tipassa armahdettu teloituskomppanian edessä ja lähetetty kahlevangiksi Siperiaan ja sieltä vapauduttuaan vielä pakolliseen sotilaspalvelukseen.

Voi hyvin olla, että hän oli aivan vilpitön näissä myöhemmissä mielipiteissään, mutta toisaalta, tuon aiemmin kokemansa jälkeen hänelle ei varmaan tullut mieleenkään kannattaa radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi yksinvallan, ortodoksisen kirkon tai kansalaisvapauksien kohdalla.

Niinpä Dostojevski oli hyvin konservatiivinen, yltiövenäläinen ja Eurooppa-vastainen. Hän kannatti kyllä lukutaidottoman maalaisväestön lukemaan opettamista, mutta vastusti sivistyneistön liian ’holhoavaa’ otetta kansaa kohtaan, ja vaati enemminkin sivistyneistöä ’tutustumaan kansaan’ ja oppimaan siltä ’oikeaa venäläisyyttä’.

Monet ovat antaneet Dostojevskille jälkikäteen tunnustusta siitä, että hän näki jo tuolloin, 1800-luvun lopulla, sosialismin tuhoisana, eikä millään tavalla venäläisille sopivana yhteiskuntamuotona.

Dostojevski kuitenkin kirjoitti uskovansa vankkumatta siihen, että venäläinen kulttuuri on parempi kaikkia muita kulttuureja. Jopa niin, että siitä seuraisi vääjäämättä venäläisyyden ja etenkin sen ortodoksikristillisyyden maailmanvalloitus. Tämä tapahtuisi kaiken lisäksi täysin vapaaehtoisesti; kaikki kansat rientäisivät omin päin siihen autuuteen ja jättäisivät harharetkensä muissa yhteiskuntamuodoissa ja roomalaiskatolisessa tai protestanttisessa kirkossa.

Tämä utopia ei kuitenkaan vielä koskaan ole ollut lähelläkään toteutumista, kuten Tiina Kartanokin toteaa. Muut kansat ovat toistaiseksi alistuneet vain pakon, väkivaltakoneiston ja sotajoukkojen voiman ruhjomina.

 

***

 

 

 

Ranskalainen olankohautus

Silmiini osui lehdessä lyhyt uutuuskirjan esittely, jonka otsikossa todettiin, että Etelä-Ranskassa voi saada myös huonoa juustoa! Ironiaa, arvatenkin.

Juttua huolimattomasti vilkaistessani kirjan juoni tuntui olevan elämänmuutoksen tehneen naisen voimaantuminen ranskalaisen elämänmuodon, auringon, laventelipeltojen ja hyvän ruuan ympäröimänä. En lukenut kirjasta sen enempää.

Taas näitä…ajattelin. Muutamia vuosia sitten amerikkalaisten ja brittien trendinä oli lähteä voimaantumaan Toscanaan: remontoimaan vanhaa taloröttelöä ja rullaamaan pastataikinaa. Heistä tuo muoti sitten levisi lähes kaikkialle; eri maiden kirjailijat, tv-kokit, entiset urheilijat ja etenkin edes vähänkin tunnetut näyttelijät tuntuivat täyttävän median joka sopukan. Kaikki kokkasivat loma-asuntojensa terasseilla ja julistivat löytäneensä valon.

Tottahan se tietysti olikin, joiltain osin. Parhaat kirjat ja parhaat ohjelmat onnistuivat tuottamaan lämpimän, värikkään ja kaikkia aisteja inspiroivan piristysruiskeen, jonka voimalla jaksoi pohjoisen pimeyttäkin paremmin. Heikommat tekeleet olivat pelkästään surkeita kopion-kopion-kopioita, joista jäi vain ikuinen inho alituisesti toisteltuun sanaan ’amazing’.

Eteläinen Eurooppa ja Välimeren seutu pystyvät tietenkin ilmastollaan ja maisemillaan lumoamaan muualta tulevia. Ranskalaisilla tuntuu sen lisäksi olevan erityinen valttinsa: joie de vivre, heidän tapansa ja kykynsä nauttia ja iloita elämästä. Siihen yhdistyy myös tietty itsevarma piittaamattomuus, - olankohautus ja phyh - kaikelle sellaiselle, joka ei heitä kiinnosta tai joka estää elämästä.

Britti Viv Groskop, kirjailija, kirjojen ystävä ja stand-up -koomikko, on julkaissut 2020 hauskan ranskalaisuuteen, ranskan kieleen ja ennen kaikkea ranskalaisiin kirjallisuuden klassikoihin sukeltavan ’Au revoir, tristesse’ (suora käännös olisi kai ’näkemiin ikävä’). Suomeksi se on ilmestynyt 2021. Kirjan klassikkoesittelyjen ’lisätuotteena’ on olevinaan elämänohjeita, joihin erityisesti ranskalaiset turvaavat. Hieman kuin naurettavia ’self-help’ ohjeita, joita ilman nykyihminen ei enää tunnu tulevan toimeen.

Groskop on julkaissut vastaavan kirjan venäläisistä klassikoista 2019 (’Älä heittäydy junan alle’) ja olen sitä tässä blogissani aikoinaan käsitellytkin. Se kirja oli melkoinen menestys ja tämä ranskalaisversio on ehkä vähän vanhan idean lämmittämistä, mutta silti yhä otteeltaan virkistävä ja lukemiseen innostava.Kirjassa käydään läpi kaksitoista ranskalaista klassikkokirjaa ja mainitaan lopun ’suositeltavaa lukemista’ -osiossa vielä kosolti lisää. 

Näistä tämänkertaiseen kirjakolmikkooni Groskopin ohella ja innostamana valikoituivat Francoise Sagan’in ’Tervetuloa ikävä’ ja Gustave Flaubert’in ’Rouva Bovary’.

 

Ilo on moraalinen velvollisuus

Viv Groskopin kirjan alkuperäinen nimi on ’Au Revoir, Tristesse. Lessons in Happiness from French Literature’ (2020) ja Ulla Lempisen suomennoksena siitä tuli ’Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista (2021).

Groskop käyttää samaa ’kehystarinaa’ kuin venäläisklassikoiden kanssa, eli omaa haluaan ja tarvettaan ’olla joku muu’. Venäläisyyteen ja venäjän kieleen hän hurahti opiskeluaikoinaan, kun taas ranskalaisuuden ihailu alkoi varhemmin, esi-teininä koulun kielivalinnasta. Ranska oli kaikkea sitä jännittävää, mitä tottelevaisuuteen, mukautuvaisuuteen ja hiljaiseen säännönmukaisuuteen kasvattava brittiläinen maaseutu ei ollut. Ranskalaisuus oli energiaa, kiihkoa ja asennetta, että elämää tartutaan kurkusta kiinni piittaamatta muiden ajatuksista. Että auktoriteeteille näytetään keskisormea.

Groskop arvelee käytöksensä olleen enemmän ’francomaniaa’ kuin ’francofiliaa’ ja pahoittelee kovasti kaikkea sitä, mitä hänen vanhempansa joutuivat tuolloin hänen kanssaan kestämään. Silti ranskalaisen elämäntavan, kirjallisuuden ja kielen tuoma ilo ja ajoittainen onnellisuuden kokemus on seurannut häntä koko hänen tähänastisen elämänsä ajan ja sen hän haluaa jakaa myös lukijoilleen.

Groskop siteeraakin kirjailija Andre Gide’n hienoa lausumaa:’ Ilo on harvinaista ja paljon vaikeampaa ja kauniimpaa kuin murhe. Kun on kerran tehnyt tämän elintärkeän oivalluksen, on valittava ilo.’

Kirjoista puhuessaan Groskop on myös huolissaan siitä, ettei romaaneja enää lueta, kuten ennen. Ei klassikoita eikä muitakaan. Sen hän haluaisi muuttaa, jos suinkin voisi. Some ei mitenkään kelpaa kokonaisen kirjan, etenkään useaan kertaan luetun klassikkokirjan, korvikkeeksi.

Groskopin käsittelyssä on kirjoja Saganilta, Proustilta, Colettelta, Hugolta, de Laclosilta, Durasilta, Flaubertilta, Rostandilta, de Maupassantilta, Stendhalilta, de Balzacilta ja Camus’lta. Listalle olisi toki voinut hänen mukaansa ottaa muitakin, mutta nämä kirjat ja kirjailijat ovat vaikuttaneet häneen eniten ja nimenomaan nuorena, silloin kun hän oli niiden vaikutukselle kaikkein altteimmillaan.

 

Sen yhden kesän muisto

Groskopin innostamana kaivoin kirjaston uumenista Francoise Saganin esikoisteoksen ’Bonjour tristesse’ vuodelta 1954. Lea Karvosen suomentamana se ilmestyi jo seuraavana vuonna ’Tervetuloa ikävä’ (1955). Minulla oli käsillä 6.painos vuodelta 2001.

Kirja oli aikoinaan ’Tapaus’ ja pysyi pitkään lukiolaistenkin ’suositeltua lukemista’- listalla, vaikka olikin monien opettajien ja vanhempien mielestä ’nuorille naisille sopimaton’. Vaikka vanha jo olenkin, en muistaakseni lukenut sitä silloin kouluaikoina koskaan. Varmaankin se oli vaihtoehtona ’Sieppari ruispellossa’ -kirjan kanssa ja valitsin silloin Siepparin.

Nyt luettuna Saganin lyhyt ’kesä’ kirja on herttaisen ’teini-ikäinen’. Vain 17-vuotias päähenkilö Cecile rinnastettiin tietysti heti kirjailija Saganiin itseensä, joka oli kirjan julkaistessaan 18-vuotias. Kovasti aikoinaan mainostettua ’seksiä’ siinä ei nykymittapuulla ole juurikaan. ’ Tuollaiset ajanvietteet päättyvät tavallisesti jollakin klinikalla’, toteaa päähenkilön isän uusi ’tyttöystävä’, jo nelikymppinen (vanha!) nainen. Kenties tuo lause oli aikoinaan liian ’löyhämoraalinen’ tai kyyninen.

Cecile ei pidä isänsä uudesta tyttöystävästä, joka tuntuu komentelevan häntä liikaa. Niinpä hän päättää kehiä juonen, jolla isän ja tyttöystävän välit saadaan poikki. Mustasukkaisuus toimii aina!

Kuuma kesä päättyy, ensirakkaus päättyy ja isän ja tyttöystävänkin tarina katkeaa. Cecile huomaa saaneensa aikaan pahempaa kuin tarkoittikaan. Uutuudenviehätystä hänen elämässään ei enää voi olla. Mitä sitten voi? Onko nyt edessä enää vain syyllisyys ja katumus? Tervetuloa ikävä loppuelämä?

Kyllä tämäkin kapinointi lopulta ’opettavaiseksi’ taipui. Siksi kai tämän lukeminen kouluissa sallittiin.

Kirjasta tehtiin aikoinaan amerikkalaiselokuvakin ja Saganista tuli julkisuuden hellimä ’kapinallinen’. Hän poltti, joi, käytti huumeita ja vaihtoi miesystäviään tiuhaan. Tavallaan hän ’esitti rooliaan’. Pitkällistä iloa tai onnellisuutta hän ei ehkä viestinyt, mutta hänen kirjallisesta urastaan tuli pitkä ja se jatkui aina 2000-luvun alkuun saakka.

 

Monimutkainen naisen mieli

Gustave Flaubert julkaisi ’Madame Bovary’ -kirjansa jo niin varhain kuin 1857. Hän kuulemma kirjoitti sitä viisi vuotta, viilaillen, parannellen ja tarkistellen lauseidensa osuvuutta moneen kertaan.

Kirja on luokiteltu ’romaanitaiteen uudistajaksi’ ja henkilöidensä sisäisten mielenliikkeiden ja psykologian mestarilliseksi kuvaajaksi. Miltähän kirja tuntuisi alkukielellä luettuna? Kuinka paljon tekstin ’mestarillisuutta’ on liittyneenä nimenomaan kieleen? Valitettavasti sitä en pysty koskaan saamaan selville. Kuinkahan ’vanhahtavaa’ Flaubertin kieli ranskaksi on? Mietin vain, että kaksitoista vuotta ’Bovarya’ myöhemmin meillä aikoinaan julkaistu Aleksis Kiven ’Seitsemän veljestä’ on suomalaislukijalle nykyään jo hyvin ’vanhaa kieltä’.

Minulla oli luettavana Anna-Maija Viitasen suomennos vuodelta 2005. Se on erittäin notkeaa, yksityiskohtia ja havaintoja pursuavaa ja helposti luettavaa, eikä ilmaisultaan todellakaan yhtään tippaa vanhahtavaa.

’Rouva Bovary’ kertoo maalaislääkärin vaimosta, Emmasta. Samalla kirja kuvaa pikkutarkasti ja paikoitellen hyvin hauskasti kaikkea, mitä hänen elämänpiirissään näkyy ja tapahtuu.

Emma siis päätyy naimisiin pikkukaupungin lääkärin kanssa. Mies ei ole mikään alansa ’tähti’, hädin tuskin sai tutkintonsa läpi, mutta kelpaa kuitenkin hoitamaan potilaita, joille edes jonkin lääkärin paikalle saaminen on edistystä. Hän yrittää kuitenkin parhaansa ja paikallinen apteekkari häärii ympärillä – välillä lääkäriä arvostellen, välillä tukien. Maksavat asiakkaat ovat kummallakin useimmiten samoja ja he voivat myös ’hyödyttää toisiaan’. Vai onko se juoni?

Flaubert kuvaa aivan mainiosti pikkukaupungin ja maaseudun ihmisiä. Kuinka pikkukauppiaat ja vähän vauraammatkin tuovat esiin omaa ’luokkaansa’, apteekkarin, lääkärin tai opettajan ohella. Kirjassa on myös ällistyttävän modernin tuntuinen ’maaseudun ja maanviljelijöiden puolustuspuhe’, joka voisi aivan hyvin olla jonkun meidän nykyisen poliitikkomme puhetta eduskuntavaalien alla.

Emma yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan. Välillä hän on innoissaan ja tyytyväinenkin, mutta sitten pikkuhiljaa hän alkaa turhautua. Syrjähyppykin alkaa kiinnostaa. Hän torjuu kuitenkin ajatuksen, ensin. Muut asiat nousevat tärkeämmiksi, monenlaista tapahtuu. Toisinaan Emma johtaa itse elämäänsä ja toiveitaan, toisinaan hän on selvästi muiden johdateltavissa ja vietävissä. Kuinkahan Emman lopulta käy?

Flaubert antaa henkilöidensä rimpuilla suuntaan ja toiseen. Kukaan ei varsinaisesti ole täysin ’paha’ tai sen paremmin ’hyvä’, mutta toiset onnistuvat luovimaan ongelmistaan paremmin kuin toiset. Niinhän se useimmiten elämässä menee. Se apteekkarin ketale sai jopa Kunnialegioonan ristin, mitä hän ei missään tapauksessa olisi ansainnut.

 

***