Paloiksi jaettuja pääkaupunkeja

Kun vierailee vanhoissa suurkaupungeissa, tulee väkisinkin ajatelleeksi niiden lukuisia kerrostumia. Mitä kaikkea niissä onkaan ehtinyt tapahtua ’tällä samalla paikalla’?

Siinä missä Berliinissä nyt myydään iloisille perheille jalkapallojoukkueen fanikrääsää ja makkaraa, on joku kuollut epätoivoisessa yrityksessä päästä pois maasta. Ja sitä aiemmin nälkiintyneet naiset lapioivat sillä kohtaa raunioita. Muutamaa vuotta aiemmin siinä kulki joku virastosalkkuineen, menossa ylpeänä kohti Valtakunnankansliaa. Ja sitä aiemmin joku järjesteli siihen keisarin metsästysseurueen kuormahevosia saattueeksi. Ja niin edelleen, aina vain kauemmas historiaan.

Tai Pariisi! Siinä missä nyt aasialaiset hääparit poseeraavat kummallisissa asetelmissa kuviaan varten, juoksi joku aiemmin kiviä heitellen poliisin kyynelkaasua pakoon. Ja aiemmin siinä kohtaa miehittäjät sieppasivat Gestapon autoon kadulta jonkun, jota ei koskaan sen jälkeen nähty. Ja aiemmin siinä marssivat intomieliset barrikadien pystyttäjät. Ja sitä ennen varhaisemmat vallankumoukselliset. Ja sitä ennen suuren katedraalin rakentajat.

Historia tietenkin kiinnostaa minua aina. Juuri nyt, kun minulle rakkaan Euroopan tilanne tuntuu Ukrainan sodan takia masentavasti taantuneen monta vuosikymmentä taaksepäin, tekee tavallaan hyvää lukea siitä, kuinka sekaisin kaikki edellisen suursodan jälkeen oli. Järkytyksen jälkeen siitä sittenkin selvittiin. Ehkä siis selvitään jatkossakin. Ehkä ei tarvitse mennä ihan niin lohduttoman alas kuin viimeksi?

Uusin kirjalöytöni tältä vuodelta oli brittitoimittaja Sinclair McKayn mainio ’Berliini – Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä’. Sen luettuani halusin tarkentaa myös kuvaani Pariisista, jonka sodanaikainen ja -jälkeinen tilanne on minulla jäänyt huomattavasti Berliiniä vähemmälle lukemiselle. Siihen sain kiinnostavaa täydennystä Antony Beevorin ja Artemis Cooperin (brittejä hekin) kirjasta ’Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949’.

Taistelujen tauottua Berliini paloiteltiin neljän voittajavaltion sotavoimien hallintaan ja sitä repivät vielä myös viimeisten natsiryhmittymien rippeet. Pariisin hallinnasta ja vapauttamisesta puolestaan kilpailivat useammatkin ranskalaisen vastarinnan omat ryhmittymät, vaikka liittoutuneiden joukot katsoivat kuitenkin tehneensä suurimman työn. Kolmanneksi sodan jälkeen paloitelluksi pääkaupungiksi kirjakolmikkooni valikoitui vielä Wien, joka myös jaettiin neljän voittajavaltion hallitsemiin alueisiin. Sen osalta nautin hiukan kevyempää otetta, eli skotlantilaisen Philip Kerrin dekkarin ’Saksalainen sielunmessu’, jossa Euroopan tuon aikainen sekavuus suorastaan tiivistyy.

 

Oi Berliini muistojen kaupunki

Toimittaja ja kirjailija Sinclair McKay julkaisi kirjansa ’Berlin: Life and Loss in theCity That Shaped the Century’ vuonna 2022 ja Tapio Kakon suomentamana ’Berliini – elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä’ ilmestyi meillä 2023.

Kirja on vauhdikas ja hyvin helppolukuinen. Se ei tunnu historiantutkimukselta, vaan ennemminkin kokoelmalta mielenkiintoisia artikkeleja eri aihealueista, jotka kaikki koskettivat Berliiniä ja berliiniläisiä 1900-luvulla ja etenkin toisen maailmansodan päättymisvaiheessa. Artikkeleissa on silti lähdeviitteet, joten syvemmälle haluava pääsee kyllä niiden kautta jatkamaan tutkimista.

Kohtalaisen paljon kirjojen, elokuvien ja televisiosarjojen kautta Berliiniin tutustuneellekin kirjasta löytyy kiinnostavia näkökulmia ja uusia asioita.

Sodan viimeisten vaiheiden, kasvavan pelon ja epätoivoisten kellareissa vietettyjen viikkojen ohella kirjassa käsitellään esimerkiksi saksalaisen elokuvan, musiikkimaailman ja tieteentekijöiden vaiheita ja osallisuutta tapahtumiin.

Jotenkin kaikki tuntuu oman aikamme kautta katsottuna taas kerran niin tutulta; kuka onnistuu luistamaan pakoon, kuka tuhoutuu, kuka ottaa kantaa, kuka ei. Toinen katsoo olevansa ’vain ydinfyysikko’ tai ’vain viulisti’ täysin irrallaan yhteiskunnastaan ja syyllisyydestä mihinkään mitä siellä tapahtui, toinen taas ei. Myös jako siihen, ketkä antoivat jatkossa osaamisensa itäisen puolen, ketkä läntisen puolen hyväksi, on hätkähdyttävä.

Kurjuuden määrä berliiniläisten elämässä oli liki käsittämätön, mutta niin oli siihen johtanut syyllisyyskin. Lähes yhtä ällistyttävä on ollut sieltä ’kuopan pohjalta’ nouseminen ja kaupungin uusi virkoaminen.

Toisilla sekin kävi nopeammin kuin toisilla. Itäisempään osaan asumaan osuneet joutuivat elämään vaihtuvien diktatuurien komennossa yhtäjaksoisesti lähes 60 vuotta.

 

Mitättömyydestä suuruuteen, häpeästä kunniaan

Tunnettu brittiläinen sotahistorioitsija ja kirjailija Antony Beevor julkaisi kirjailijapuolisonsa Artemis Cooperin kanssa teoksen ’Paris after the Liberation 1944-1949’ jo vuonna 1994. Markku Päkkilän suomentama ’Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949’ ilmestyi meillä 2009.

Kirja on juuri sellainen, jota minusta on kerrassaan nautinto lukea. Heti kirjan alkusanoista lähtien lukijalle huomautetaan, kuinka ’kansakuntien voima lepää usein legendojen varassa’ ja että kirjoittajat ovat brittejä, joille Ranskan legendat näyttäytyvät tietenkin eri tavalla kuin ranskalaisille itselleen. Se ei silti tee kirjoittajien havainnoista huonompia – ehkä ajoittain paremminkin päinvastoin.

Juuri hiljattain Yle Areenasta toistamiseen ranskalaisen ’De Gaulle’ -elämäkertasarjan katsoneena tuntui siltä, että sen käsikirjoittajat ovat lukeneet tismalleen samat dokumentit kuin Beevor ja Cooper – jollei sitten tätä kirjaa suoraan. Tietenkin jotkut kohtaukset ovat ’aivan legendaarisia’, luki ne sitten mistä lähteestä tahansa.

Kuten de Gaullen puhe kaupungintalon parvekkeella: ’Pariisi! Häväisty, tuhottu, marttyyri Pariisi! Nyt se on vapaa! Se on vapautunut omin neuvoin, asukkaidensa ja koko Ranskan tuella!’

Tämä, jos mikä, oli osa tarpeellista legendaa. Ei sanaakaan amerikkalaisten tai brittijoukkojen osuudesta  vapauttamisessa – seikka, joka oli Beevorin mielestä moukkamaista historian vääristelyä, mutta joka silti ymmärrettävästi tarvittiin, paikkailemaan kansakunnan pahoin kolhiintunutta ylpeyttä hetkellä, jolloin siitä muutoin ei ollut tietoakaan.

Antautuneesta, miehitetystä, nälkää näkevästä Pariisista ja sen kautta Ranskasta piti saada leivottua yksi sodan voittajista, joka ei olisi liittoutuneiden valvonnan ja holhouksen kohde sodan jälkeen, vaan yksi niistä, jotka valvoivat hävinneitä. Se onnistuikin, ihmeen hyvin jopa, mutta jätti silti vuosikymmeniä tuntuvat arvet Ranskan suhteisiin Yhdysvaltoihin ja Britanniaan.

Kirjasta käy kiinnostavasti ilmi, kuinka koko Ranska oli tuolloin itseasiassa hyvin sotkuinen paketti.  Siellä oli niin Saksalle antautuneita, jopa mielellään sen kanssa yhteistyötä tehneitä tahoja, kuin monen eri tason vastarintaryhmittymiä, joilla oli ristiriitaiset tavoitteet Ranskan tulevasta suunnasta. Pahimmillaan naapurit ja sukulaiset teloittivat ja ilmiantoivat toisiaan suhdanteiden vaihtuessa, kun ’sankarillisuus kulki käsi kädessä pelkuruuden kanssa, kunnianhimo uhrautuvaisuuden ja keskinkertaisuus suuruuden kanssa.’

Kommunistien vahva asema maassa ja toisaalta muiden ryhmittymien valtava kommunismin pelko heti Ranskan vapautuksen jälkeen ja pitkälle vielä muutamaan seuraavaan vuoteen, oli jotakin, mitä en ollut osannut ajatella. Näin jälkeen päin katsottuna sen ymmärtää tietenkin todella hyvin. Onneksi Stalin ei jaksanut kiinnostua Ranskasta vaan keskittyi valtapeleihinsä idempänä, eivätkä innosta maata kuopivat Ranskan kommunistit koskaan saaneet Moskovasta sitä vallankumouksen aloittamiskäskyä, jota he niin kovasti odottivat. Ja sitten se ’historian ikkuna’ olikin heiltä jo sulkeutunut.

 

Syanidilla terästettyjä leivoksia

Skotlantilainen Philip Kerr loi saksalaiselle päähenkilölleen, yksityisetsiväksi ajautuneelle entiselle poliisille, Bernie Güntherille, sopivasti taustaa myös SS-joukoissa, tavallisessa Abwehrissä ja vielä neuvostoliittolaisten sotavankinakin, joten hän venyy juonikuvioissa lähes kaikkeen. Vuonna 2018 edesmennyt Kerr ehti uransa aikana julkaista kaikkiaan yli 30 kirjaa.

Berlin Noir -sarjaan itsenäisenä kuuluva ’A German Requiem’ julkaistiin 2014 ja Jukka Jääskeläisen suomentama ’Saksalainen sielunmessu’ tuli saataville samana vuonna.

Dekkari tapahtuu vuonna 1947, jolloin maailmansodan jälkeinen ’uusi järjestys’ on vielä rakentamatta ja kaikkialla on vain kaaosta. Eloonjääneet ovat tietenkin tyytyväisiä siitä, että ovat hengissä, mutta he eivät voi vielä sanoa todella ’selvinneensä’.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle raunioituneesta Berliinistä, jossa romahtamisvaarassa olevissa taloröttelöissä elämäänsä rakentavat ihmiset koettavat selviytyä. Amerikkalaissotilailta voi saada ruokatavaroita henkensä pitimiksi ja tupakkaa mustanpörssin kauppatavaraksi, mutta ne pitää maksaa luonnossa. Puna-armeijaa kannattaa vain parhaansa mukaan koettaa vältellä, jos haluaa pysyä ylipäänsä vahingoittumattomana. Briteistä tai ranskalaisista ei ole hyötyä, mutta ei paljon haittaakaan. Ärsyttävät vain.

Tarjottu työtehtävä vie Güntherin Wieniin. Kaupunki monine kahviloineen on kolhiintunut, mutta Berliiniin verrattuna rakennukset ovat suorastaan mainiossa kunnossa. Siellä jako neljään sektoriin on samanlainen kuin Berliinissä ja neuvostoliittolaista aluetta pelätään kuin ruttoa. Puna-armeija kaappaa ihmisiä muilta sektoreilta omalle alueelleen eikä heistä sen koommin kuulla.

Nälkä, mustan pörssin kauppa ja prostituutio vallitsevat. Ihmisiä tulee ja menee ja kaikilla on jo moneen kertaan vaihdetut, tekaistut henkilöpaperit. Saksalaiset entiset SS-päälliköt yrittävät käydä itävaltalaisista maanviljelijöistä, jotka eivät mukamas koko sodan aikana pois kotikylästä käyneetkään. Kuolintodistuksia ja armeijan kantakortteja väärennetään, aseita hamstrataan ja piilotellaan. Ehkä vielä olisi revanssin mahdollisuus?

Pahinta on, ettei lähes kehenkään voi luottaa. Kuka tahansa voi olla vakooja. Monet ovat kaksoisagentteja. Neuvostoliittolaiset värväävät entisiä natseja. Amerikkalaiset värväävät neuvostoliittolaisia. Kaikki trokaavat varastettua penisilliiniä.

Ah, noin hurmaava oli Wien. Kunhan muutaman vuosikymmenen on vettä virrannut Tonavassa, kaupunki voittaa useamman kerran peräjälkeen maailman parhaimman asuinpaikan tittelin.

 

***

 

Naisten talo historian myrskyissä

Koska ajat ovat niin synkeät, yritin etsiä jotain vähän kepeämpää tarjontaa ja etsiydyin pitkästä aikaa kirjaston viihdepuolelle. Löysinkin varsin mainion kirjasarjan Viron historian kohtalonvuosilta, tallinnalaisen ’herrainklubin’ eli ilotalon näkövinkkelistä kerrottuna.

Eihän se lopultakaan kovin kevyttä ollut. Raskaita aiheita yhdistelemällä oli kuitenkin saatu aivan notkeasti kulkevaa jännitysviihdettä.

Alkukielisellä nimellään kirjasarja on sievistelemätön ’Litsid’ eli huorat. Kirjat luettuani mietin, miksi juonen kehyksenä piti olla ilotalo – minkäänlaista suoraa erotiikkaa kirjoissa ei nimittäin ole. Yhtä hyvin tapahtumapaikka olisi voinut olla rantahotelli tai ompelimo tai sairaala tai joku armeijan varusvarikko tai mikä hyvänsä paikka, jossa olisi vakiona useampia nuorehkoja virolaisia naisia, ja jonne koko ajan tulee ulkopuolelta uusia henkilöitä, joiden mukana tulee vaikeuksia, uhkia ja muutoksia.

Tietysti ’bordelli’ tapahtumapaikkana antaa lukijalle jonkinlaisen ennakkoaavistuksen ja luo jotain jännitystä jo ennen yhdenkään sivun lukemista. Ehkä kirjailija pyrki johonkin tällaiseen?

Kirjat on luonut Suomessakin varsin tunnettu virolainen Mart Sander, jota voi hyvinkin luonnehtia renessanssi-ihmiseksi. Meillä hän on tunnettu ennen kaikkea muusikkona ja Modern Fox -kokoonpanon solistina, mutta hän on myös kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja taidemaalari.

Eräässä lehtihaastattelussa Sander selittää kirjasarjansa suorasukaisen nimen olevan metafora. Hänen mukaansa Stalin on nimittänyt pieniä kansoja ’kapitalismin huoriksi’. Viron ja monen muun pienen kansan raskaana osana olikin joutua ylistämään ja vannomaan rakkautta raiskaajilleen, kahdelle viime vuosisadan ’suurelle parittajalle’, eli Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Kirjasarja on ollut Virossa suuri menestys ja siitä tehty televisiosarja niin ikään. Kirjat onkin kirjoitettu lähes valmiiksi käsikirjoitukseksi. Naisten talo on komea, linnamainen rakennus omassa, lähes ylellisessä rauhassaan kaupungin ulkopuolella. Mutta lähes joka luvussa sen rauhan rikkoo ovelta kuuluva koputus – jollei peräti jyskytys. Tähän aikaan? Se ei voi tietää mitään hyvää…

 

Tämäkin sirkus on vain kestettävä

Vironkielinen alkuteos ’Litsid – Naiste Sõda’ ilmestyi 2015. Suomeksi Kaisu Lahikaisen kääntämä kirja sai 2022 nimen ’Ilolinnut’ ja alaotsikoikseen Rouva Kukkin tytöt, Ensimmäinen kirja.

Rouva Kukk on kirjasarjan päähenkilö. Ehkä hän on siis tavallaan koko Viron vertauskuva? Nainen on hyvin nuorena päätynyt naimisiin julmaksi kuvatun rikkaan baltiansaksalaisen paronin kanssa. Sekavan ensimmäisen maailmansodan ja Viron vapaussodan melskeissä paroni katoaa jonnekin Saksaan ja rouva olettaa olevansa leski. Seuraavaksi hän menee naimisiin virolaisen herra Kukkin kanssa. Tämäkään liitto ei ole auvoinen ja miehen häivyttyä omille teilleen, rouva päätyy ’liikealalle’ hyvin verkostoituneena ja ’oikeat’ henkilöt – ja rahan - tuntevana klubiemäntänä.

Rouva etenee urallaan virolaisen korkean virkamiehen, herra Metslan suojeluksessa. Kirjan alussa eletään vuotta 1939. Maailman tilanne on jännittynyt, Saksa uhkailee kaikkia ja Neuvostoliitto vaatii oikeutta sotilastukikohtiin Baltian mailta ja myös Suomelta. Entinen saksalainen Viron yläluokka pakenee Neuvostoliiton aggressiota oman ’Reichin’ turviin ja Tallinnassakin tulee äkkiä edullisesti saataville isoja kivitaloja, huviloita ja liikeyrityksiä, jotka saksalaiset ovat kiireessä jättäneet.

Näin tulee rouva Kukkille mahdollisuus hankkia kaupungin ulkopuolelta komea Falkenbergin talo. Sinne hän muuttaa ’klubinsa’ suunnilleen puolen tusinan tyttönsä kanssa. Jokaisella on ollut oma syynsä päätyä huoran ammattiin ja jokaisen menneisyydestä tai erityisominaisuuksista saadaan juoneen monia uusia käänteitä. Eivätkä saksalaiset Falkenbergitkään ole talosta sittenkään kokonaan hellittäneet.

Suomesta kuullaan huolestuttavia uutisia, mutta rouva Kukk tyttöineen ja asiakkaineen olettaa Viron pysyvän vielä turvassa. Kunhan annetaan Neuvostoliitolle, mitä se pyytää. Kyllä Ranska ja Britannia varmaan auttavat, ovathan he luvanneet, he yrittävät toiveikkaina uskotella itselleen.

Eihän se tietenkään niin mennyt, kuten lukijat nyt myöhemmin hyvin tietävät. Pelko kuristaa mieliä, kun puna-armeijan eversti hakkaa Falkenbergin talon ovea.

 

Punalippuja ompelemaan

Sarjan toinen kirja ’Litsid -Naiste Sõda’ ilmestyi 2016 ja suomeksi se sai 2022 nimen ’Naisten sota’ Rouva Kukkin tytöt, Toinen kirja. Käännöksen koko sarjasta on tehnyt Kaisu Lahikainen.

Neuvostoliitto miehittää koko Viron. Ihmisten katoamiset, väkivaltaiset kuulustelut ja kyyditykset Siperiaan saavat ihmiset suunniltaan. Kansa käsketään ’pyytämään’ pääsyä osaksi suurta Neuvostoliittoa ja pyyntöön armeliaasti suostutaan. Sander kirjoittaa, kuinka ensin nöyristellen haluttiin siirtää Viron kellot Moskovan aikaan ja sitten Moskovasta ilmoitettiin, että koko Viron aika siirretään kaksisataa vuotta taaksepäin, maaorjuuden kauteen.

Ilotalo ei toimintamuotona oikein sovellu neuvostomeininkiin, joten Falkenbergin talosta leivotaankin äkkiä nimellisesti punalippujen ompelimo ja mielenosoitusbanderollien maalaamo.

Vaikka aika on hirvittävä, pystyy Sander kirjoittamaan tapahtumista jopa huvittavasti, ilman että tuntuu siltä kuin tanssittaisiin toisten haudoilla. Hän sotkee yhteen totta ja tarua ja vilkkaat juonenkäänteet seuraavat toistaan. Siellä pyörivät joukossa niin John F. Kennedyn lehtolapset ja parikymppisen Georg Otsin polttarit kuin Zdanovin ihmeitätekevä valokuvakin.

Pahinta on, ettei kehenkään voi tässä järjestelmässä todella luottaa. Neuvostosysteemin kanssa voi selvitä vain tekemällä yhteistyötä, mutta millä hinnalla? Sitä rouva Kukk saa miettiä kerran jos toisenkin. Kaikki pannaan vakoilemaan toinen toistaan ja ilmiantajan uhri voi selvitä vain ilmiantamalla jonkun toisen.

 

Joukossanne saattaa hyvinkin olla petturi

Sarjan kolmas teos ’Litsid – Naisten sõda, Kolmas raamat’ ilmestyi 2019. Kaisu Lahikaisen käännös saatiin meillä tarjolle tänä vuonna, 2023, nimellä ’Petosten talo’, alaotsikkoinaan Rouva Kukkin tytöt, Kolmas kirja.

Falkenbergin talossa seurataan hermostuneina sodan vaiheita. Saksa on kesällä 1941 aloittanut sotansa myös ’entistä liittolaista’ Neuvostoliittoa vastaan ja etenee vauhdilla myös Baltiassa. Osa virolaisista on lähtenyt jo innolla heitä vastaan Latviaan ja Liettuaan, avittaakseen myös oman maansa pääsemistä pois puna-armeijan kynsistä. Tuoko Saksan Wehrmacht nyt vuorostaan ’vapauden’ Virolle? Kuinka julmasti neuvostosysteemi kostaa epälojaaleiksi -syystä kyllä – epäilemilleen? Miten rouva Kukk onnistuu nyt luovimaan tyttöineen muuttuneessa tilanteessa ja kuinka ihmeessä heidän suojelijansa herra Metsla tuntuu putoavan aina jaloilleen, oli vallassa kuka hyvänsä?

Takkinsa jo useaan kertaan kääntänyt Metsla joutuukin väistymään, kun äkkiarvaamatta rouva Kukkin ovella seisoo hänen ammoinen aviomiehensä, nyt Oberst von Vernigerode. Herra paroni on tullut uusien valloittajien joukossa Tallinnaan ja pystyy asemansa avulla tarjoamaan jonkinlaista turvaa entisen vaimonsa – tai oikeastaan yhä voimassa olevan avioliiton puitteissa nykyisenkin – liiketoimille. Rouva Kukk ei ole tilanteesta ilahtunut, mutta vaihtoehtoja hänelle ei jää.

Punalippuja ei enää ommella, vaan tästä lähtien talossa palvellaan taas ylempää upseeristoa. Musiikki vaihdetaan nopeasti toisenlaiseen ja vodkan tilalle tulee snapsi. Rouva Kukk tyttöineen yrittää selviytyä talossaan eteenpäin. Kunhan kukaan ei vain paljastuisi edes menneisyydessään kommunistiksi tai juutalaiseksi tai millään tavalla natsismin vastaiseksi. Kaikki epäilevät kaikkia. Monimutkaiset juonenkäänteet ja sydäntä särkevät kohtalot odottavat kirjan henkilöitä.

Naiivius Viron pelastamisesta haihtuu hyvin pian. Samaa kuin edellinen miehittäjä, tarjoaa tämä uusikin: yöllisiä pidätyksiä, kidutusta, joukkohautoja ja vankileirejä. Rouva Kukk koettaa silti olla vaipumatta epätoivoon uuden vuoden 1942 kynnyksellä ja miettii: Ei pidä sanoa että Viro on kuollut. Se on vain hyvin, hyvin sairas. Ehkä se herää vielä eloon.’

 

Lukija tietysti tietää, että tämän kaiken jälkeen Viro sai kokea vuoden 1944, joka toi vuosikymmeniksi lisää kauheutta ja surkeutta. Lopulta kuitenkin koitti vuosi 1991.

 

***

 

 

Italialaisia mielentiloja

Käteeni sattui kirjastossa pieni kirjanen:'Tartunnan aikaan'. Joko taas? Ehdin jo ajatella - mutta aiheena ei ollut sentään lintuinfluenssa.

Tämä oli varhain keväällä 2020 kirjoitettu päiväkirjanomainen sukellus koronapandemian aiheuttamiin tuntemuksiin heti sen alussa, ja nimenomaan Italiassa. Suomalaiset katselivat silloin kauhuissaan uutiskuvia ruuhkista sairaalapäivystyksissä ja kylmäkonteilla lisätilaa hankkivista, jo ylitäysistä ruumishuoneista. Meillä oli kaikki silloin vielä rauhallisempaa.

Kirjasen kirjoittaja oli Paolo Giordano. Kansitekstin mukaan hän on fyysikko ja toiselta ammatiltaan ’laajasti käännetty menestyskirjailija’. Ai jaha. Nimi tuntuikin kyllä jotenkin tutulta; olisiko hän ollut Kirjamessuilla joskus?

Siispä päätin tutustua hänen kirjoihinsa vähän laajemminkin. Italialainen kirjallisuus on jäänyt minulla viime vuosina aika vähälle huomiolle; Elena Ferrantea edelsi varmaan laajemmin lukulistallani Umberto Eco, ja siitä onkin siis jo kauan aikaa. Eco taisi olla kuuluisuutensa huipulla jo silloin, kun tämä Paolo Giordano vasta syntyi, 1980-luvun alussa.

Otin siis luettavakseni myös Giordanon esikoisteoksen ja kansainvälisen kuuluisuuden luojan, vuonna 2008 ilmestyneen ’La solitudine dei numeri primi’, josta suomennettuna tuli ’Alkulukujen yksinäisyys’. Selvästi jotain matemaattisten ilmiöiden ja ihmissuhdeongelmien limittymistä, - sopinee hyvin fyysikolle? Kirja oli suuri menestys, mutta torinolainen Giordano viimeisteli kuitenkin hiukkasfysiikan väitöskirjansa loppuun, ennen muuttamistaan Roomaan päätoimiseksi kirjailijaksi.

Kolmanneksi Giordanon kirjaksi valitsin myöhemmän teoksen, 2018 ilmestyneen ’Divorare il cielo’, suomennettuna ’Jopa taivas on meidän’. Siinäkin on kyse ihmisten välisistä yhteyksistä ja niiden vaikeuksista.

 

Päivien laskentaa

’Nel contagio’(2020) sai Leena Taavitsainen-Petäjän suomentamana nimen ’Tartunnan aikaan’ ja se ilmestyi meilläkin heti kirjoittamisvuonna.

Giordano päättää purkaa ahdistustaan ja pandemiaan liittyviä tunteitaan kirjoittamalla. Hän aloittaa heti maaliskuussa 2020 ja valitsee, ehkä odotetusti, aika tieteellisen näkökulman.

Toki hän kuvaa myös pandemian vaikutusta ystäväpiiriinsä. Heti ensimmäisissä ’tartunnan aikaisissa’ illanistujaisissa hän herättää huomiota sillä, ettei tervehdi ainuttakaan läsnäolijaa italialaisittain asiaankuuluvilla poskisuudelmilla. Varsin pian hän päättää jäädä ’vapaaehtoiseen karanteeniin’ eikä osallistu enää tapaamisiin, joita ystäväpiiri kuitenkin edelleen järjestää.

Kaikkialla vellovat huhut ja epätietoisuus. Taudin arvellaan olevan ’tavallinen flunssa, josta on vain jostain typerästä syystä nostettu tällainen meteli’. Tuntuuko tutulta? Sitä samaa meillä kuultiin silloin koko kevät. Yksi ja toinen kertoo kuulleensa ’varmalta taholta’ että tauti on itse asiassa jo menossa pois, viranomaiset vain viivyttelevät. Tosiasiassa kaikki oli silloin vielä aivan alussa – ei oltu päästy edes maskipakkoon, ei matkustamisen tai kokoontumisten täyssulkuun eikä rokotteitakaan oltu vielä oltu saatu, joten niiden saamisesta ja jakamisestakaan ei tarvinnut tapella. Se kaikki olisi vasta tulossa.

Jotkut menettävät hermonsa jo varhain. Japanilaisen puolisonsa kanssa liikkuva italialainen saa kadulla raivoa osakseen: Te toitte tämän tänne, tämä on teidän syynne! Aasialaisen näköinen ulkonäkö riittää rähinään – kiinalaisia oli tarkoitus haukkua, mutta samapa tuo.

Giordano pohtii paljon viruksen leviämisen tapoja. Kuinka jossain on ’potilas Nolla’, joka tartuttaa kaksi muuta. Jotka taas tartuttavat kahdesta neljään muuta…ja pian olemmekin maailmanlaajuisessa pandemiassa. Jossain vaiheessa laumasuoja alkaa sentään kehittyä, toivoo Giordano tutkijoihin vedoten. Niinpä niin. Laumasuojaa odotettiin kovasti Ruotsissakin, mutta lopulta rokotteet ehtivät ensin.

Giordano miettii myös asiantuntijoiden roolia, luottamusta yhteiskunnassa yleensä ja sitä, opimmeko tästä mitään. Etenkin, koska tämä ei tule jäämään viimeiseksi pandemiaksi.

Ei niin. Juuri nyt kohistaan lintuinfluenssan leviämisestä muihin lajeihin. Ryöpsähtääkö uusi pandemia?

 

Irrallisiksi jäävät

’Alkulukujen yksinäisyys’ ilmestyi meillä Helinä Kankaan suomentamana 2010. Kirja oli voittanut Italiassa Strega-palkinnon ja saanut heti kymmeniä kansainvälisiä käännössopimuksia.

Kirjan sympaattisin oivallus on sen nimi ja idea liittää matemaattinen alkulukujen käsite ihmissuhteiden ongelmiin. Alkuluku on jaollinen vain ykkösellä ja itsellään. Tällaisia ’alkulukuja’ ovat myös kirjan päähenkilöt; matemaattisesti huippulahjakas, vähän outo Mattia ja ulkopuolisuudesta kärsivä, isänsä tyrannisoima Alice. He eivät pysty ’olemaan jaollisia’ muiden kanssa, vaikka kuinka yrittävät. Ehkä kaksi samanlaista voisi ymmärtää edes toisiaan?

Heillä kummallakin on omat varhaiset salaisuutensa, jotka johtavat myös monenlaiseen oireiluun. On syömishäiriötä, lapsettomuusongelmaa, itsensä viiltelyä. Kaikki nämä olivat viisitoista vuotta sitten ’uusia’ keskustelunaiheita ja Giordanon kirjan sanottiinkin silloin ’vetoavan moniin erilaisiin yleisöihin’.

Kirjasta tehtiin kuulemma myös elokuva.

 

Kuulumme aina yhteen – vai?

’Divorare il cielo’ ilmestyi 2018 ja Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos ’Jopa taivas on meidän’ tuli saataville 2021.

Kirja on liki 600 sivuinen kertomus torinolaisesta Teresasta ja hänen suhteestaan kolmeen etelä-italialaiseen kaverukseen; Berniin, Nicolaan ja Tommasoon.

Tarina alkaa lapsuudesta: Teresan isoäiti asuu pienessä kylässä Apuliassa ja tyttö lähetetään kesälomien ajaksi sinne. Isä on sieltä lähtenyt ’parempaan elämään’ pohjoiseen, vaikka haikaileekin paluuta ’sitten joskus, eläkkeellä’. Äiti ei halua koskaan tulla sinne, vaan nauttii rentouttavista lomapäivistään pohjoisessa aina ilman perhettään. Vaikuttaa aika ’epä-italialaiselta’ toimintamallilta, mutta kenties sekin on yleisempää, kuin kliseisesti oletamme.

Isoäidin naapurustossa asuvat pojat ovat osa erikoista ’yhteisöä’. Maatilalla asuu perhe, joka ottaa omien poikiensa ohella hoitoonsa sitä ’tarvitsevia’ lapsia. Paikka on jonkinlainen maatilan, ’kesäsiirtolan’ ja omintakeisen uskonnollisen lahkon yhdistelmä, jota perheen isä-Cesare omien oppiensa mukaan johtaa. Ongelmallisia nuoria ’tulee ja menee’, mutta perusporukka pysyy.

Kolme poikaa hitsautuu yhteen ’ikuiseen veljeyteen’, vaikka kaikilla onkin omat salaisuutensa ja pahatkin ongelmansa. Tietenkin kaikki kolme poikaa kiinnostuvat myös Teresasta, mutta tiiviimpi suhde, ja myöhemmin avioliittokin, syntyy Bernin ja Teresan välille.

Näistä lähtökohdista Giordano vyöryttää päähenkilöidensä kautta näkyville kaikkea, mikä Italiaa nykyään vaivaa. On seksuaalista hyväksikäyttöä, teiniraskauksia, aborttiongelmia ja toisaalta lapsettomuusongelmia, on laajaa huumeiden käyttöä, yhteiskunnan ulkopuolella elämään pakotettuja Adrianmeren toiselta puolen tulleita pakolaisia ja monenlaista rikollisuutta.

Maatilalla elävän yhteisön kautta esille yhdeksi kirjan teemaksi nousee myös ’ekoterrorismi’. Vanhoja oliivipuita ja Äiti Maata suojellessaan osa kirjan henkilöistä ryhtyy aatteensa puolesta jo äärimmäisiin toimiin, jotka johtavat yhä syvemmälle ongelmiin.  ’Ikuinen veljeys’ ei tietenkään kestä eivätkä nuoruuden unelmat toteudu.

Elämä on valon ja varjon liitto, kuten Giordano laittaa isä-Cesaren filosofoimaan.

 

***