Mainioita tarinoita på svenska

Huomasin lukeneeni joukon koskettavia, hienosti suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa peilaavia tarinoita, jotka kaikki oli alun perin kirjoitettu ruotsiksi, kirjailijan äidinkielellä. Kieli antoi oman, hiukan erilaisen mausteensa näihin tarinoiden henkilöihin, jotka kuitenkin elivät selkeästi Suomen historiaa.  

Havahduin miettimään tätä, kun jälleen kerran julkiseksi puheenaiheeksi on noussut kiista ruotsin kielen opiskelusta Suomen koululaitoksessa. Ylioppilaskirjoituksista ruotsin pakollisuus on jo poistunut, mutta peruskoulussa yhä koetetaan iskeä pakolla lasten päähän tietoa siitä, että allt i Pers och Olles rum är huller om buller och deras hund heter Pontus. Se on joidenkin mielestä tarpeen, mikäli lapsukainen tahtoo edetä yleensäkään millään työuralla ja etenkin valtion korkeammissa tehtävissä. Verkligen?  Pääministeri Katainen keräsi ainakin runsaasti empatiaa, kun silmät ristissä iltaöisten neuvottelujen jälkeen takelteli ’hållbarhetutskottinsa’ kanssa, kunnes luovutti ja antoi lausuntonsa suomeksi. Förskotti on suomenkielisillekin tutumpi ilmaus, - liiasta förskotista syntyy siis utskott..Oma ruotsin lempisanani on viime aikoina ollut ’återförslutningsbar’, makkarapakkauksen hieno ominaisuus.

Luullakseni pakkoruotsi poistuu lukujärjestyksistä muutaman vuoden kuluessa ja se on hyvä, sillä pakollisuus aiheuttaa vain vastenmielisyyttä. Suurilla hyödyillä ruotsin pakollisuutta ei voi perustella, sillä niitä en usko olevan. Maailma muuttuu niin nopeasti, että hitaasti käytäntöjään muuttava koululaitos saa ponnistella jo muissakin oppiaineissa. Yhdentyvän Euroopan kieli ei ole ruotsi. Kansainvälisiin tutkintoihin ja oppilas-, tutkija- ja opettajavaihtoon ja verkko-opintoihin yhä enenevässä määrin siirtyvän yliopistolaitoksen työkieli ei tule olemaan ruotsi sen paremmin kuin suomikaan. Globaaleilla markkinoilla menestyksekkäästi toimivien suomalaisten tai edes ruotsalaisten yritysten työkieli ei tule olemaan ruotsi. 

Ruotsin opiskelu jää niille vapaaehtoisille, jotka tosissaan ovat kiinnostuneita eri kielistä ja kulttuurihistoriasta. Sehän on vain hauskaa! Taannoin Suomen televisiossa pyöri sarja ’Suomi on ruotsalainen’, jossa oltiin mukamas hämmästyneitä siitä, kuinka paljon maassamme on ruotsalaisuuden vaikutusta. No niin tietysti, kai se 700 yhteistä vuotta nyt jossain näkyy. Ehkä tämä hämmästely oli vain sarjan myyntikikka, se pakollinen ’kohu’, joka jostakin on väkisin nostettava. Yhtä lailla Ruotsissa voitaisiin tehdä sarja ’Ruotsi on saksalainen’. Entäs Saksa sitten..no, saksalais-roomalainen. Kulttuurit ovat vuorovaikutusta.

Kiukutteleva patsas

Ruotsinkielisyyden suurin ikoni Suomessa on tietenkin kansallisrunoilijaksi nimetty Johan Ludvig Runeberg, kansallislaulumme tekstin kirjoittaja ja suomalaisen sankarillisesti sotia häviävän ja nälkäkuoleman partaalla hoippuvan sitkeän raatajan ihannetyypin luoja. Tämä kaikki tapahtui siis ruotsiksi, Vårt land oli se paikka jossa pinnisteli Saarijärvis Paavo ja ung soldat kärsi kylmää, nälkää, haavojaan.

Runebergin myyttiä tarvittiin aikoinaan suomalaisuuden ensimmäiseen omaan kulttuuriseen määrittelyyn, mutta nykyään hän alkaa yli-ylevine teksteineen käydä jo niin vanhanaikaiseksi, ettei kaapin päälle pölyttynyttä ja rintakuvaksi kivettynyttä hahmoa juuri muisteta edes kouluissa. Helmikuinen liputuspäivä liittyy kansalaisten enemmistön mielissä lähinnä torttuun, rommilla tai ilman. Ruotsinkielisyyden ytimestä tuleva, Hufvudstadsbladetin päätoimittajanakin vaikuttanut toimittaja ja kirjailija Erik Wahlström on kirjassaan Kärpäsenkesyttäjä, (Flugtämjaren, 2010)  puhaltanut pölyt pois äijänkuvasta ja riepottanut sitä aivan riemastuttavasti.

Harvoin enää tällä iällä mikään romaaniteksti saa nauramaan ääneen, mutta Wahlström rakentaa halvaantuneena pyörätuolissaan kiukuttelevan Runebergin, kuurona häntä passaavan puoliso Fredrikan ja talossa vilisevien mielistelevien vieraiden, pisteliäiden piikojen ja sydämentykytyksiä aiheuttavien ja saavien ihailijattarien vuoropuheluista, ajatuksista ja muistoista mainion keitoksen, joka saa tyrskimään.

Runebergit elävät pienessä Porvoossa tiukasti säätynsä, aikansa ja asemansa määräämää elämää. Piikoja pitää olla ja kutsuja herrasväelle järjestää, vaikka rahavarat eivät aina antaisi myöten. Suuri runoilija ei voi erota ja ottaa uutta, melkein lastensa ikäistä edustusmuusaa, vaikka niitä olisi tyrkyllä useampiakin. Maine voi mennä loppuelämäksi tärviölle pelkästä samalla sohvalla istumisesta, siis naiselta, tietenkin. Joku kyllä tiiraa avaimenreiästä. Fredrikakaan ei ole aivan avuton, vaan osaa pistellä piikkejään tarpeen tullen juuri arimpaan kohtaan. Vanhan Runebergin mieltä kaihertavat myös häpeälliset muistot köyhästä ja tunne-elämältään kylmästä lapsuudesta. Mitäs nyt sanotte, tekisi runoilijan mieli kysyä monelta häntä ylenkatsoneelta sukulaiselta, opiskelutoverilta ja opettajalta.

Wahlströmin vauhdikkaassa ja taitavassa käsittelyssä kivettyneeseen Runeberg-kuvaan syntyy inhimillistä lämpöä, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei historiallisesti voisikaan todentaa. Patsaathan pysyvät iän kaiken kylminä.

Matriarkka tiskin takaa

Lukijat rakastavat hyviä sukutarinoita ja Pentinkulman Koskelat ovat eläneet ja kuvanneet Suomen historian vaiheet uskottavammin ja tutummin kuin yksikään tutkimus tai oppikirja. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, kuvitteellisesta Siklaxista, tulee kirjailija Lars Sundin luoma teräsnainen, puodinpitäjä Hanna Näs, jonka vaiherikas elämä ja värikäs suku tekevät saman på svenska.

Sund on kirjoittanut suvusta trilogian Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja. Suomenkielisessä käännöksessä siklaxilaiset puhuvat pohojalaasittain, lieneekö alkuperäisteoksen murre jotain närpiöläiseen vivahtavaa.

Hanna on köyhä tyttö, hiukan omituisen kätilö- ja parantajaeukon tytär, joka oppii pitämään päänsä pystyssä tapahtui mitä tahansa. Pohjanmaalla yleiseen tapaan hänkin lähtee Amerikkaan onneaan koettamaan ja palaa sieltä 1900-luvun alussa kotikylään takaisin nuorena leskenä kahden lapsen kanssa. Hänestä on tullut Dollari-Hanna, joka pistää pystyyn oman kaupan ja raivaa sisulla oman paikkansa sipisevän ja supisevan kyläyhteisön keskelle. Hänen pojastaan Otosta tulee kieltolain aikaan menestynyt salakuljettaja, suorastaan pirtukuningas ja tyttärestä Smedsin suurtalon emäntä.

Trilogian keskimmäinen Puodinpitäjän poika (Lanthandlerskans son, 1997) käsittelee enimmäkseen Siklaxin 1930-lukua, vaikkakin takautumissa käydään aiemmissakin vuosissa ja kaikki alkaa vuodesta 1992, jolloin vanhainkodissa survaistaan airolla telkkari säpäleiksi kesken Dallasin. Sundin notkeassa tarinankuljetuksessa Näsit, Holmit ja Smedsit tempautuvat railakkaasti mukaan ajan pyörteisiin. Sisällissodan haavat tuntuvat Siklaxin asukkaidenkin väleissä, Lapuan liike houkuttelee toisia ja toiset taas haluavat uskoa, että profeetta tulee tulisilla vaunuilla noutamaan omansa rukoushuoneen katolta. 

Suomenruotsalaisuuttako lienee, että sitkeän pellon kuokkimisen tai metsässä näännyksiin asti raatamisen sijasta siklaxilaiset suuntaavat tarmonsa ennemmin kaupanpitoon, pirtun myyntiin, linja-auto -yritykseen, kasvihuoneisiin ja elokuvateatterin pyörittämiseen. Smedsin talo tietenkin pärjää hehtaareillaan. Sund kuvaa tapahtumat ja henkilöt mehukkaasti ja synkeän tragiikankin keskellä pilkistää huumoria. Parhaaseen Niskavuoren malliin, tai Tuurin ja Aution suomenkielisten pohjalaisnaisten tapaan myös Sundin naisten on aina jaksettava: Niin se vaan on täs elämäs, toteavat Hanna ja tytär.  Miehet voivat kuolla, livistää jäljettömiin moniksi vuosiksi, sairastua tai paeta ongelmiaan ryyppäämiseen tai itsemurhaan, mutta naisten on silloinkin hoidettava kauppa, talo ja omat ja vieraat lapset.

Kaupunkilainen ruotsinkielinen Suomi

Kjell Westön ’Missä kuljimme kerran’ (Där vi en gång gått, 2006) on omistettu helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville. Ihmisten lisäksi kirjan yhtenä päähenkilönä onkin selvästi Helsinki, kaupunki joka muuttuu ja modernisoituu. Tulevat autot, koneet, elokuvat, uudet urheilulajit, jazz. 

Suomen historian merkittävät tapahtumat, etenkin sisällissota ja 1920-luku koetaan kaupunkilaisen, ruotsinkielisen ystäväpiirin ja heidän sukulaistensa kautta. Tarinan keskiössä on virkamiesperheen poika Eccu Widing, josta tulee lopulta ammatiltaan valokuvaaja. Hän ei ole niin yläluokkaisen rikas kuin ystävänsä Lilliehielmit mutta ei myöskään joudu seurassa pinnistelemään luokkaansa ylemmäs kuten opettaja ja toimittaja Ivar Grandell. Työläisiä ja sisällissodan ruotsinkielisiä punaisia ovat perheiden kotiapulaiset, satamatyöläiset ja muut, jotka normaalioloissa sulatuvat kaupungin väestöön ylempien luokkien nuorison heitä varsinaisesti huomaamatta.

Westön tarinassa on lämpöä ja imua. Siinä on henkilöitä, joihin voi samaistua ja joista pitää. Eccu Widing ja Ivar Grandell herättävät sympatiaa ja empatiaa, työläispari Allanille ja Mandille toivoisi kaikkea hyvää, mutta niin ei käy. Lucy Lilliehielm kapinoi ahdasta naisen roolia vastaan niin hyvin kuin runsaalla rahalla voi ja hänen veljestään Cedistä kuoriutuu äärioikeistolainen. Sisällissota kuitenkin murskaa ihmisiä ja mieliä, rakkaudessa onnekkaita ovat vain ani harvat.  Surumielisyyden kirkastaa onneksi ainakin yksi valonsäde.

Luin aikoinaan kirjaa hitaasti nautiskellen, koska en halunnut että se loppuisi. Pariin kertaan luettuani ajattelin kokeilla, miltä se tuntuisi ruotsinkielisenä. Olisiko se jotenkin erilainen tai huomaisinko minä sitä eroa, olihan kirjailija kirjoittanut sen alun perin nimenomaan ruotsiksi. Pystyin lukemaan kirjan päällisin puolin aivan hyvin vaikkei ruotsi ole vahvin vieras kieleni, mutta merkittävästi erilaista lukukokemusta en pystynyt saamaan. Huomasin vain, että jouduin käymään sanakirjan sinänsä lyhyellä y-sivulla tiuhaan, sillä Westö näytti olleen mieltynyt y-alkuisiin adjektiiveihin. Helppo oli ymmärtää, että Lucy oli vähän ytlig, mutta kun hän oli myöhemmin myös yvig, yppig ja yr! Ne piti tarkistaa sanakirjasta.

***