Muistamisen vaikeus

Missä olit silloin kun Kennedy ammuttiin? Kun kaksoistornit tuhottiin New Yorkissa? Kun Estonia upposi? Muistatko nämä julkisesti kuohuttaneet tapahtumat todella vai muistatko vain niistä jälkikäteen tehdyt lukemattomat TV-dokumentit, lehtiartikkelit, elokuvat ja keskusteluohjelmat. Muistatko kenties sellaista mitä joku muu on lavastanut sinut muistamaan. Erotatko todella oman kokemuksesi sinulle tarjoillun muiston takaa? 

Biologisesti muisti on vielä melko heikosti tunnettu asia - uudempien tutkimusten perusteella on todettu, että myös aivosolut sittenkin uudistuvat elämämme aikana. Muistikuva jostakin asiasta onkin siis itse asiassa muisto muistosta, joka on muisto muistosta, ties kuinka pitkän ketjun takaa. Ei ihme, että muistiin tuntuvat lopulta jäävän vain kaikkein voimakkaimmat, vaikuttavimmat kokemukset. Entä jos ne ovat henkilökohtaisella tasolla sellaisia, että niitä ei voi millään käsitellä – ne kielletään ulkopuoliselta taholta täysin tai väitetään että ne ovat tapahtuneet aivan toisin kuin muistat. Vai oletko se sinä itse, joka aktiivisesti torjut jotkut muistot ja sepität itse itsellesi toisen menneisyyden, koska muuten et pysy psyykkisesti koossa? 

Yksittäiset ihmiset kamppailevat muistamisen kanssa – kaikenlaiset muistisairaudet nousevat näkyviin sitä mukaa, kun vanhenevan ihmisen muita tauteja, elimiä ja jäseniä pystytään aina vain paremmin lääkitsemään ja korjaamaan, mutta aivoja ei.  Ihmisen on kovin vaikea olla, jos ei muista. 

Vieläkin vaikeampaa on, jos muistaa mitä ei saisi tai mitä ei kestä. Kokonaiset yhteiskunnat ja kansat koettavat pysyä kasassa muistoineen. Saksassa esimerkiksi on tehty todella paljon työtä menneisyyden kanssa, mutta silti ’eihän siis meidän vaari mikään natsi ollut ’ on yhä paljon käytetty tapa kuitata nuorempien kyselyt. Baltian maissa yhteiskunnallinen tilanne on ollut niin traumaattinen, että nykyinen parinkymmenen vuoden vapaampi aika on vasta antamassa tilaa muistojen käsittelylle.

Pakko vaieta

Virolainen toimittaja ja elokuvaohjaaja Imbi Paju on tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjan (2006) ’Torjutut muistot’.
Hänen lähtökohtanaan ovat olleet mieleen piirtyneet äidin kivettyneet kasvot: kun Pajun äidiltä ja tämän kaksoissisarelta on kysytty, mitä heille tapahtui 18-vuotiaina, kun heidät vangittiin ja kuulustelujen jälkeen kyyditettiin vankileirille Siperiaan viideksi vuodeksi, he ovat vastailleet hyvin niukasti, kivettynein kasvoin. Aiheesta ei puhuta. Ei puhuta edes siitä, millaista oli sitten, kun he viimein pääsivät, onnekseen sentään elossa, takaisin Viroon. Stalin tosin oli kuollut, mutta ilmapiiri oli edelleen sellainen, ettei leirikokemuksista puhuttu kenenkään kanssa eikä leirillä olleita suinkaan otettu lämmöllä vastaan. Aina oli myös mahdollisuus joutua uudelleen pidätetyksi.

Pajun kirjaan on koottu monien eri puolilla Viroa vaikuttaneiden ja eri aikoihin vangittujen ja kyyditettyjen tarinoita. Ensin tulivat kommunistiset neuvostoliittolaiset miehittäjät ja veivät kansallismielisiksi tai fasistisiksi luokitellut. Sitten tulivat saksalaiset miehittäjät ja veivät kansallismielisiksi tai kommunisteiksi luokitellut. Sitten tulivat uudestaan kommunistiset neuvostoliittolaiset miehittäjät, jotka veivät vielä suuremmalla raivolla saksalaisten kanssa veljeilleet tai kansallismieliset tai muuten kommunismin vihollisiksi luokitellut. Vangitsemiset, kidutukset, uhkailut ja toisten ilmiantajiksi houkuttelu tai painostaminen teki lähes koko kansakunnasta henkisesti järkkyneen. Jos sinun perheellesi ei jostain kumman syystä sattunut mitään, merkitsikö se, että olit suostunut muiden perättömäksi ilmiantajaksi. Ketä voit enää katsoa silmiin? Tai jos äiti kidutettuna ja raiskattuna suostui ilmiantamaan muita, kun hänelle luvattiin että se on ainoa keino pelastaa omat tyttäret, oliko hän idiootti luottaessaan kiduttajan sanaan. Eihän lupausta tietenkään pidetty.

Pajun kirja on raskas lukea. Ei kuitenkaan ole syytä surkutella lukijaa, kun toiset ovat eläneet nuo ajat.  Pajun äiti ei lopultakaan suoraan kerro paljoa kokemuksistaan eikä tytär henno raskaimpia yksityiskohtia edes udella. Monien eri suunnilta koottujen toisten vastaavien kokemusten pohjalta kokonaiskuva alkaa kuitenkin hahmottua. Muistojen torjuminen on ollut ainoa selviytymiskeino tähän asti. Ihmiset ovat olleet kylmiä ja tylyjä sekä muiden kokemuksille että itselleen. Ehkä nyt voidaan jo vähän purkaa ulos tätä yli kuusikymmentä vuotta säilöttyä tuskaa.

Haluatko sittenkään tietää

Yhteiset kokemukset ja muistot sitovat meidät läheisiimme, halusimme sitä tai emme. Joskus oma lähiperhe on raskain ja vaikein elämänkokemuksemme, joskus taas vain sen antaman voiman ja lämmön avulla selviämme kaikesta muusta elämässämme. Ene Mihkelson on pian 70-vuotias virolainen kirjallisuudentutkija ja kirjailija. Hänen oma isänsä on ollut ’metsäveli ’, eli miehittäjiä ja kommunistista järjestelmää vastustanut, metsiin piiloutunut sissi, järjestelmän määritelmän mukaan ’vastavallankumouksellinen’.

Mihkelsonin kirja ’Ruttohauta’ (2007, käännetty suomeksi 2011) ei ole elämäkerrallinen, mutta tieto kirjailijan iästä ja isästä antaa lukukokemukseen omanlaisensa, vahvan tunnun. Kirjassa kertojana on nainen, joka on lapsena jäänyt orvoksi, kun hävityspataljoona on rynnäkössä ampunut ’vastavallankumoukselliset’, metsässä piileskelleet vanhemmat. Pieni tyttö on jäänyt tädin, äidin sisaren hoiviin. Myöhemmin täti vie tytön ’uudelleenkoulutettavien’ virolaislasten sisäoppilaitokseen, jossa näistä kovassa kurissa kasvatetaan oikeita ’neuvostokansalaisia’. Nyt tyttö on keski-ikäinen nainen, Viro on jälleen itsenäinen ja ajat muuttuneet. Monet etsivät sukuaan, juuriaan, taustaansa. Halutaan todistaa, että oltiin suurta sukua, halutaan saada takaisin suvun maatilat ja omaisuudet, halutaan todistaa että oltiin koko miehitysajan itse asiassa suuria isänmaan ystäviä ja vapaustaistelijoita, ei suinkaan hiljaisia myötäilijöitä tai peräti innokkaita systeemin kannattajia.

Nainen etsii käsiinsä tädin, joka nyt on runsaasti yli 80-vuotias ja elää surkeudessa, lian ja jätekasojen keskellä kylmässä talossaan. Harvoin olen kirjallisuudessa törmännyt näin vastenmieliseen vanhan naisen kuvaukseen. Tämä laiha, moniin haiseviin vaatekerroksiin kääriytynyt, virtsanpidätyskyvytön täti alkaa alun epäluuloista päästyään kertoilla pala palata ja vierailukerta vierailukerralta, miten asiat oikeastaan menivät, silloin joskus. Hän tiputtelee tietoja ovelana, ja tarkkailee koko ajan, miten kuulija reagoi. Kyselee aina välillä, muistatko tämän ja tämän. Etkö silloin ihmetellyt, miksi tapahtui niin ja niin. Miksi sinut jätettiin sinne, miksi ne naapurit eivät koskaan enää palanneet, miksi isoäitisi teki niin ja enosi näin.  Nainen tajuaa, että täti on ollut systeemin ilmiantaja, jota taas KGB on pitänyt omassa peukaloruuvissaan. Mikään, mitä nainen on perheestään luullut tietävänsä, ei oikeastaan pidä paikkaansa. Muutamiin hatariin muistoihinsa tukeutunut nainen kauhistuu tätä  ’ruttohautaa’ jonka on tullut avanneeksi tätiä kuunnellessaan. Ei ollutkaan sankarillista isää ja etenkään äitiä, ei huolehtivaista tätiä, lempeästä isoäidistä puhumattakaan.

’Ruttohauta’ etenee kuin tiheätunnelmainen jännityskertomus, jossa on kuitenkin eettinen ja henkilökohtainen draaman tuntu. Ketä siis surra, Mihkelson kysyy lopussa. Onko meille jäänyt vain elämämme kärsimys, jolla maksamme kaikkien surmansa saaneiden kunniallisen kuoleman. Missään ei ollut mitään sankarillista tai ylevää. Jäikö meille pelkästään vain tietoisuus musertumisesta?

Murenevat sankarit

Kun syksyllä 2011 näin uutuuskirjojen joukossa Jenni Linturin kirjan ’Isänmaan tähden’, oli aivan hilkulla etten jättänyt sitä pöydästä nostamatta. Mikä nimi kirjalla! Vieläkö tätä iankaikkista isänpäiväperusmössöä tarvitaan lisää..minne päin kaukopartio nyt mahtaakaan koukata..pah pah. Vaan olinpa sisällön suhteen ennakkoluuloissani perusteellisesti väärässä - kirjan nimi voisi kyllä edelleen mielestäni olla jotain muuta. 

Tämä kirja nimittäin tapahtuu enimmäkseen dementoituneen suomalaisen entisen SS-miehen pään sisällä. Virkistävä uusi näkökulma !  Kun papparainen vielä tipahtaa katolta ja lopettaa sen seurauksena tyystin puhumisen, vievät dementikon sekava sisäinen monologi ja siihen limittyvät sotapäiväkirjan kuvaukset SS-joukon etenemisestä Kaukasuksella tarinaa eteenpäin mielenkiintoisella tavalla.

Antti on nuoruuden innolla lähtenyt SS-joukkoihin sankaritöitä tekemään ja serkkupoika Kaarlo varovaisempana jäänyt  koti-Suomeen. Ensin näytti Antti sankarillisemmalta, mutta sitten syttyi täällä jatkosota ja Kaarlollekin avautui tilaisuus tehdä suuria isänmaan tähden. Kun SS-joukko kotiutetaan kesken sodan vähin äänin Suomeen takaisin, ja jonkun katalan ilmiannon takia Antin tie upseerikouluunkin tyssää, onkin Kaarlo sankarillisuuskisassa selvä voittaja. Tekee vielä jonkun maineteonkin siellä, ja paistattelee sodan jälkeen jokaisessa paraatissa ja vuosijuhlassa mitalit rinnassaan.

Anttia sen sijaan ei sodan jälkeen arvosteta ollenkaan ja vanhana vaivaavat raskaat muistot SS-aikojen kunniattomista teloituksista, raiskauksista ja siviilien kiduttamisista. Kaikkien taistelutoverien nimi oli Erkki ja kukin kärsi tavallaan onnettoman lopun. Välillä sekaantuvat mielessä kaikki Erkit ja oma vaimo ja tytär, jotka koettavat dementoitunutta Anttia holhota. Serkku-Kaarlokin on jo tietysti vanha ja muistaa omat sankaritekonsa hiukan eri tavalla kuin virallinen tarina kertoo.

Tämä on varmaankin kuva, joka on usein todellisuutta eikä pelkkää kaunokirjallista fiktiota, kun nykyään hiukan yli kolmekymppiset, kuten kirjailija Jenni Linturi, kohtaavat sodissa olleita. Monilla vaareilla menee jo useampi todellisuus päällekkäin ja limittäin ja monet muistot ovat raskaita kantaa. Linturi antaa kuitenkin Antin ja Kaarlon mennä kauniisti käsi kädessä loppuun saakka, toistensa taakkaa ymmärtäen.

***