Kun vierailee vanhoissa suurkaupungeissa, tulee väkisinkin ajatelleeksi niiden lukuisia kerrostumia. Mitä kaikkea niissä onkaan ehtinyt tapahtua ’tällä samalla paikalla’?
Siinä missä Berliinissä nyt myydään iloisille perheille jalkapallojoukkueen fanikrääsää ja makkaraa, on joku kuollut epätoivoisessa yrityksessä päästä pois maasta. Ja sitä aiemmin nälkiintyneet naiset lapioivat sillä kohtaa raunioita. Muutamaa vuotta aiemmin siinä kulki joku virastosalkkuineen, menossa ylpeänä kohti Valtakunnankansliaa. Ja sitä aiemmin joku järjesteli siihen keisarin metsästysseurueen kuormahevosia saattueeksi. Ja niin edelleen, aina vain kauemmas historiaan.
Tai Pariisi! Siinä missä nyt aasialaiset hääparit poseeraavat kummallisissa asetelmissa kuviaan varten, juoksi joku aiemmin kiviä heitellen poliisin kyynelkaasua pakoon. Ja aiemmin siinä kohtaa miehittäjät sieppasivat Gestapon autoon kadulta jonkun, jota ei koskaan sen jälkeen nähty. Ja aiemmin siinä marssivat intomieliset barrikadien pystyttäjät. Ja sitä ennen varhaisemmat vallankumoukselliset. Ja sitä ennen suuren katedraalin rakentajat.
Historia tietenkin kiinnostaa minua aina. Juuri nyt, kun minulle rakkaan Euroopan tilanne tuntuu Ukrainan sodan takia masentavasti taantuneen monta vuosikymmentä taaksepäin, tekee tavallaan hyvää lukea siitä, kuinka sekaisin kaikki edellisen suursodan jälkeen oli. Järkytyksen jälkeen siitä sittenkin selvittiin. Ehkä siis selvitään jatkossakin. Ehkä ei tarvitse mennä ihan niin lohduttoman alas kuin viimeksi?
Uusin kirjalöytöni tältä vuodelta oli brittitoimittaja Sinclair McKayn mainio ’Berliini – Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä’. Sen luettuani halusin tarkentaa myös kuvaani Pariisista, jonka sodanaikainen ja -jälkeinen tilanne on minulla jäänyt huomattavasti Berliiniä vähemmälle lukemiselle. Siihen sain kiinnostavaa täydennystä Antony Beevorin ja Artemis Cooperin (brittejä hekin) kirjasta ’Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949’.
Taistelujen tauottua Berliini paloiteltiin neljän voittajavaltion sotavoimien hallintaan ja sitä repivät vielä myös viimeisten natsiryhmittymien rippeet. Pariisin hallinnasta ja vapauttamisesta puolestaan kilpailivat useammatkin ranskalaisen vastarinnan omat ryhmittymät, vaikka liittoutuneiden joukot katsoivat kuitenkin tehneensä suurimman työn. Kolmanneksi sodan jälkeen paloitelluksi pääkaupungiksi kirjakolmikkooni valikoitui vielä Wien, joka myös jaettiin neljän voittajavaltion hallitsemiin alueisiin. Sen osalta nautin hiukan kevyempää otetta, eli skotlantilaisen Philip Kerrin dekkarin ’Saksalainen sielunmessu’, jossa Euroopan tuon aikainen sekavuus suorastaan tiivistyy.
Oi Berliini muistojen kaupunki
Toimittaja ja kirjailija Sinclair McKay julkaisi kirjansa ’Berlin: Life and Loss in theCity That Shaped the Century’ vuonna 2022 ja Tapio Kakon suomentamana ’Berliini – elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä’ ilmestyi meillä 2023.
Kirja on vauhdikas ja hyvin helppolukuinen. Se ei tunnu historiantutkimukselta, vaan ennemminkin kokoelmalta mielenkiintoisia artikkeleja eri aihealueista, jotka kaikki koskettivat Berliiniä ja berliiniläisiä 1900-luvulla ja etenkin toisen maailmansodan päättymisvaiheessa. Artikkeleissa on silti lähdeviitteet, joten syvemmälle haluava pääsee kyllä niiden kautta jatkamaan tutkimista.
Kohtalaisen paljon kirjojen, elokuvien ja televisiosarjojen kautta Berliiniin tutustuneellekin kirjasta löytyy kiinnostavia näkökulmia ja uusia asioita.
Sodan viimeisten vaiheiden, kasvavan pelon ja epätoivoisten kellareissa vietettyjen viikkojen ohella kirjassa käsitellään esimerkiksi saksalaisen elokuvan, musiikkimaailman ja tieteentekijöiden vaiheita ja osallisuutta tapahtumiin.
Jotenkin kaikki tuntuu oman aikamme kautta katsottuna taas kerran niin tutulta; kuka onnistuu luistamaan pakoon, kuka tuhoutuu, kuka ottaa kantaa, kuka ei. Toinen katsoo olevansa ’vain ydinfyysikko’ tai ’vain viulisti’ täysin irrallaan yhteiskunnastaan ja syyllisyydestä mihinkään mitä siellä tapahtui, toinen taas ei. Myös jako siihen, ketkä antoivat jatkossa osaamisensa itäisen puolen, ketkä läntisen puolen hyväksi, on hätkähdyttävä.
Kurjuuden määrä berliiniläisten elämässä oli liki käsittämätön, mutta niin oli siihen johtanut syyllisyyskin. Lähes yhtä ällistyttävä on ollut sieltä ’kuopan pohjalta’ nouseminen ja kaupungin uusi virkoaminen.
Toisilla sekin kävi nopeammin kuin toisilla. Itäisempään osaan asumaan osuneet joutuivat elämään vaihtuvien diktatuurien komennossa yhtäjaksoisesti lähes 60 vuotta.
Mitättömyydestä suuruuteen, häpeästä kunniaan
Tunnettu brittiläinen sotahistorioitsija ja kirjailija Antony Beevor julkaisi kirjailijapuolisonsa Artemis Cooperin kanssa teoksen ’Paris after the Liberation 1944-1949’ jo vuonna 1994. Markku Päkkilän suomentama ’Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949’ ilmestyi meillä 2009.
Kirja on juuri sellainen, jota minusta on kerrassaan nautinto lukea. Heti kirjan alkusanoista lähtien lukijalle huomautetaan, kuinka ’kansakuntien voima lepää usein legendojen varassa’ ja että kirjoittajat ovat brittejä, joille Ranskan legendat näyttäytyvät tietenkin eri tavalla kuin ranskalaisille itselleen. Se ei silti tee kirjoittajien havainnoista huonompia – ehkä ajoittain paremminkin päinvastoin.
Juuri hiljattain Yle Areenasta toistamiseen ranskalaisen ’De Gaulle’ -elämäkertasarjan katsoneena tuntui siltä, että sen käsikirjoittajat ovat lukeneet tismalleen samat dokumentit kuin Beevor ja Cooper – jollei sitten tätä kirjaa suoraan. Tietenkin jotkut kohtaukset ovat ’aivan legendaarisia’, luki ne sitten mistä lähteestä tahansa.
Kuten de Gaullen puhe kaupungintalon parvekkeella: ’Pariisi! Häväisty, tuhottu, marttyyri Pariisi! Nyt se on vapaa! Se on vapautunut omin neuvoin, asukkaidensa ja koko Ranskan tuella!’
Tämä, jos mikä, oli osa tarpeellista legendaa. Ei sanaakaan amerikkalaisten tai brittijoukkojen osuudesta vapauttamisessa – seikka, joka oli Beevorin mielestä moukkamaista historian vääristelyä, mutta joka silti ymmärrettävästi tarvittiin, paikkailemaan kansakunnan pahoin kolhiintunutta ylpeyttä hetkellä, jolloin siitä muutoin ei ollut tietoakaan.
Antautuneesta, miehitetystä, nälkää näkevästä Pariisista ja sen kautta Ranskasta piti saada leivottua yksi sodan voittajista, joka ei olisi liittoutuneiden valvonnan ja holhouksen kohde sodan jälkeen, vaan yksi niistä, jotka valvoivat hävinneitä. Se onnistuikin, ihmeen hyvin jopa, mutta jätti silti vuosikymmeniä tuntuvat arvet Ranskan suhteisiin Yhdysvaltoihin ja Britanniaan.
Kirjasta käy kiinnostavasti ilmi, kuinka koko Ranska oli tuolloin itseasiassa hyvin sotkuinen paketti. Siellä oli niin Saksalle antautuneita, jopa mielellään sen kanssa yhteistyötä tehneitä tahoja, kuin monen eri tason vastarintaryhmittymiä, joilla oli ristiriitaiset tavoitteet Ranskan tulevasta suunnasta. Pahimmillaan naapurit ja sukulaiset teloittivat ja ilmiantoivat toisiaan suhdanteiden vaihtuessa, kun ’sankarillisuus kulki käsi kädessä pelkuruuden kanssa, kunnianhimo uhrautuvaisuuden ja keskinkertaisuus suuruuden kanssa.’
Kommunistien vahva asema maassa ja toisaalta muiden ryhmittymien valtava kommunismin pelko heti Ranskan vapautuksen jälkeen ja pitkälle vielä muutamaan seuraavaan vuoteen, oli jotakin, mitä en ollut osannut ajatella. Näin jälkeen päin katsottuna sen ymmärtää tietenkin todella hyvin. Onneksi Stalin ei jaksanut kiinnostua Ranskasta vaan keskittyi valtapeleihinsä idempänä, eivätkä innosta maata kuopivat Ranskan kommunistit koskaan saaneet Moskovasta sitä vallankumouksen aloittamiskäskyä, jota he niin kovasti odottivat. Ja sitten se ’historian ikkuna’ olikin heiltä jo sulkeutunut.
Syanidilla terästettyjä leivoksia
Skotlantilainen Philip Kerr loi saksalaiselle päähenkilölleen, yksityisetsiväksi ajautuneelle entiselle poliisille, Bernie Güntherille, sopivasti taustaa myös SS-joukoissa, tavallisessa Abwehrissä ja vielä neuvostoliittolaisten sotavankinakin, joten hän venyy juonikuvioissa lähes kaikkeen. Vuonna 2018 edesmennyt Kerr ehti uransa aikana julkaista kaikkiaan yli 30 kirjaa.
Berlin Noir -sarjaan itsenäisenä kuuluva ’A German Requiem’ julkaistiin 2014 ja Jukka Jääskeläisen suomentama ’Saksalainen sielunmessu’ tuli saataville samana vuonna.
Dekkari tapahtuu vuonna 1947, jolloin maailmansodan jälkeinen ’uusi järjestys’ on vielä rakentamatta ja kaikkialla on vain kaaosta. Eloonjääneet ovat tietenkin tyytyväisiä siitä, että ovat hengissä, mutta he eivät voi vielä sanoa todella ’selvinneensä’.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle raunioituneesta Berliinistä, jossa romahtamisvaarassa olevissa taloröttelöissä elämäänsä rakentavat ihmiset koettavat selviytyä. Amerikkalaissotilailta voi saada ruokatavaroita henkensä pitimiksi ja tupakkaa mustanpörssin kauppatavaraksi, mutta ne pitää maksaa luonnossa. Puna-armeijaa kannattaa vain parhaansa mukaan koettaa vältellä, jos haluaa pysyä ylipäänsä vahingoittumattomana. Briteistä tai ranskalaisista ei ole hyötyä, mutta ei paljon haittaakaan. Ärsyttävät vain.
Tarjottu työtehtävä vie Güntherin Wieniin. Kaupunki monine kahviloineen on kolhiintunut, mutta Berliiniin verrattuna rakennukset ovat suorastaan mainiossa kunnossa. Siellä jako neljään sektoriin on samanlainen kuin Berliinissä ja neuvostoliittolaista aluetta pelätään kuin ruttoa. Puna-armeija kaappaa ihmisiä muilta sektoreilta omalle alueelleen eikä heistä sen koommin kuulla.
Nälkä, mustan pörssin kauppa ja prostituutio vallitsevat. Ihmisiä tulee ja menee ja kaikilla on jo moneen kertaan vaihdetut, tekaistut henkilöpaperit. Saksalaiset entiset SS-päälliköt yrittävät käydä itävaltalaisista maanviljelijöistä, jotka eivät mukamas koko sodan aikana pois kotikylästä käyneetkään. Kuolintodistuksia ja armeijan kantakortteja väärennetään, aseita hamstrataan ja piilotellaan. Ehkä vielä olisi revanssin mahdollisuus?
Pahinta on, ettei lähes kehenkään voi luottaa. Kuka tahansa voi olla vakooja. Monet ovat kaksoisagentteja. Neuvostoliittolaiset värväävät entisiä natseja. Amerikkalaiset värväävät neuvostoliittolaisia. Kaikki trokaavat varastettua penisilliiniä.
Ah, noin hurmaava oli Wien. Kunhan muutaman vuosikymmenen on vettä virrannut Tonavassa, kaupunki voittaa useamman kerran peräjälkeen maailman parhaimman asuinpaikan tittelin.
***
