sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Piika vai ihminen


Piika ei oo ihminen eikä kiiski kala, toteaa sananlasku.Vähäisiksi noteerattuja lajinsa edustajia kumpainenkin. Piika on vanhahtava sana, mutta lähes kaikilla on kuitenkin vielä joku käsitys tai mielikuva tuosta kotitaloustyötä tekevästä naisesta.

Lastenkirjoissa ainakin Vaahteramäen Eemelin kotona on mukava Liina-piika. Kotimaisissa näytelmissä ja elokuvissa piika on vakiokalustoa; akka, joka toljottaa silmät ymmyrkäisinä ämpäri kädessä ja siunaa ja päivittelee.Tai sitten hän on aivan nuori ja viaton, juuri pois kotoa suureen maailmaan väkisin ajettu, ja tietenkin heti herraspoika hänet kellistää rantapusikkoon; ylioppilaslakki vain jää oksanhankaan kiikkumaan kun kamera kääntyy pilviin ja piika poloisen elämä alamäkeen.

Piika oli aiemmin välttämättömyys: kaikki kotitalouden tehtävät vaativat niin paljon ihmistyötä, ettei ilman piikoja olisi saatu karjaa hoidettua, elintarvikkeita kasvatettua tai ruokaa ylipäänsä valmistettua muusta kodinhoidosta ja siisteydestä puhumattakaan. Vielä varhaisemmissa yhteiskunnissa näitä tehtäviä hoitivat orjat.

Piikoja tarvittiin ja toisaalta alempien yhteiskuntaluokkien naiset tarvitsivat elannon. Tyttölapset saivat tottua työntekoon jo viiden-kuuden vuoden iässä. Ensin keräämään marjoja syötäväksi, käpyjä sytykkeiksi tai lehteviä oksia ja heiniä eläinten ruuaksi ja voimien lisäännyttyä kasvoi heti myös vastuu vielä pienemmistä lapsista, kutomisesta, vaatehuollosta, ruuanlaitosta ja eläimistä. Kymmenvuotias kelpasi hyvin jo pikkupiiaksi vieraaseen taloon ja oppivelvollisuuden päätyttyä oli ilman muuta selvää, että tytön oli lähdettävä tienaamaan ruokansa, ja mahdollinen pieni palkkansa, kodin ulkopuolelta. Minunkin vanhimmat tätini lähtivät kotoaan 1930-luvulla 13-vuotiaina lapsenpiioiksi ja 15-vuotiaina karjanhoitajiksi. Nykyajan nyrpeitä teiniprinsessoja katsellessa tulee joskus mieleen, että entäpä jos aikakone olisi keksitty ja voisi ihan vähäksi aikaa vääntää vivusta…

Vaan ei, kyllä nykyiset yhteiskuntaolomme ovat joka suhteessa niin paljon paremmat, ettei edes huvin tai nostalgian vuoksi paluu vanhaan tässä asiassa houkuta. Muutama vuosi sitten, kun keskusteltiin verotuksen kotitalousvähennyksestä, nousi otsikoihin pelko ’piikayhteiskunnan uudelleensyntymästä’. Sellaista ei ole onneksi nähtävissä.



Riuska piika ottaa onnensa


Kirjassaan ’Piikojen valtakunta’ (2015) filosofian tohtori ja tutkija Tiina Miettinen käsittelee arkistolähteiden tarjoamien esimerkkien kautta naisen, työn ja perheen kolmiyhteyttä 1600- ja 1700-luvuilla. Tavallisesta kansasta; talonpoikaisnaisista, torpparien perheenjäsenistä tai piioista on jäänyt tutkittavia lähteitä hyvin niukasti. Heistä ei kerrota sukukronikoissa eikä heistä ole juuri jäänyt kirjeitä tai muitakaan kirjallisia lähteitä: heistä osalla saattoi olla auttava luku- ja ehkä kirjoitustaitokin, mutta ei aikaa eikä kulttuurista tapaa kirjoitella kirjeitä.

Jotain sentään on jäänyt; käräjien tuomiokirjoja, kauppakirjoja ja muita lähteitä, joista naisten kohtaloita voi tutkailla. Miettinen on kirjoittanut yleistajuisen, helposti luettavan tutkimuksen, jonka pääsanoma on positiivinen. Piikana oleminen ei sittenkään ollut kaikista näkökulmista katsottuna niin ankeaa. Surkeampaa saattoi olla esimerkiksi taloon tai torppaan ’ylimääräiseksi’ jääneellä isännän naimattomalla sisarella, jota uusi emäntä sumeilematta pompotti. Toisaalta nämä sisaret saattoivat tehdä nuoren miniän elämän mahdollisimman kurjaksi ennen kuin tämä sai täyden vallan taloudessaan.

Jos piialla sattui olemaan kaikki asemansa mahdolliset valttikortit, eli hän oli terve, riuska ja osaava, hän saattoi valikoida palveluspaikkansa ja vaihtaa parempaan, jos siltä tuntui. Aviottoman lapsen saaminenkaan ei kaikissa tapauksissa merkinnyt loppuelämän katastrofia, vaan hyvän naimakaupan saattoi tehdä myös äitinä ja lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Vähän vanhemman naisen ja nuoren miehen avioliitotkaan eivät olleet entisaikaan tyystin tuntemattomia, vaikka nuorten neitojen naittaminen vanhoille ukonrähjille olikin toki yleisempää.

Jos taas kävi huonosti, eli piika menetti jostain syystä työkykynsä eikä hänellä ollut ketään suojelijaa, oli hänen elämänsä loppu tietenkin synkeä; hän sai kitua nälkäisenä kirkonvaivaisena jossain loukossa. Miettisen esimerkkiaineistosta löytyy myös ’säädystään suistuneita’ eli köyhtyneitä aatelisia tai asemansa menettäneitä talollisia, joiden on avioiduttava alempiensa kanssa tai mentävä toisen palvelukseen. Joissain tapauksissa yhteisö hyväksyi uuden aseman, joissain tapauksissa taas heistä tuli hylkiöitä, joiden oli asuttava syrjäkulmilla ilman sosiaalista kanssakäymistä.

Miettisen kirja muistuttaa mieleen, ettei menneisyys ollut niin yksioikoista kuin ’mutkat suoriksi’ vetävä yleistys usein sen kuvaa. Poikkeustapauksia oli varmasti paljon enemmän kuin lähteet kertovat ja yksilöt saattoivat hyvinkin onnistua murtamaan ’ajan tavan’ omassa elämässään.



Piikana Viipurissa


Kirjastonjohtaja ja historianharrastaja/tutkija Terttu Sallinen on syntyjään viipurilaisena koonnut paljon tietoutta entisestä kotikaupungistaan ja yhtenä ilmentymänä tästä on hänen ’mikrohistoriallinen’ kirjansa ’Vie männessäs -tuo tullessas’ (1995), johon on koottu parinkymmenen viipurilaisen palvelijattaren muistoja työpaikoistaan 1920- ja 1930-luvulla.

Kirja dokumentoi kiinnostavasti aikansa arkielämää; minkälainen oli piian ja isäntäperheen päivittäinen ja vuodenaikojen mukainen aikataulu. Mitä tehtiin milloinkin, missä käytiin ostoksilla, missä huvittelemassa. Tärkeä osaa näyttelee tietenkin myös Viipuri, tuo monelle niin rakas muistojen kaupunki.

Viipuri oli tuolloin suomalainen ’suurkaupunki’ ja lähialueen karjalaisille maalaistytöille ’kultainen onnela’, jonne pääsemisestä haaveiltiin. ’Jos saa perunan kuorittua kokonaan niin ettei kuori kertaakaan katkea, pääsee piiaksi Viipuriin. Jos kuori katkeaa, ei pääse Sortavalaa kauemmas’, he juttelivat keskenään. Heille piikana olo Viipurissa tarkoitti siistiä sisätyötä kaupunkioloissa, elokuvien, kahviloiden, teattereiden ja puistokonserttien lähistöllä. Ei enää raatamista pelloilla talikon ja kuokan kanssa, ei raskaita aamuja navetassa ennen viittä, joita työ maatilalla olisi tarjonnut.

Sanana piika alkoi olla niin negatiivisesti värittynyt, että se vaihdettiin virallisessa kielenkäytössä 1910-luvulla ’palvelijattareen’. Kauaa ei sekään tuntunut hyvältä, siinä oli työnimikkeenä jotain liian ’alisteista’. Vihdoin keksittiin uusi hyvä vaihtoehto, ’kotiapulainen’. Koti loi hyviä mielleyhtymiä ja apulainen on joku ystävällinen, joka mielellään auttaa.

Sallisen aineisto kertoo nuorista tytöistä, joista monelle parin-kolmen vuoden piikana olo ’herrasväessä’ antoi mahdollisuuden ’keveämpään’ elämään ennen avioliittoa ja kovaa työntekoa oman perheen hyväksi. Monet olivat työnantajaperheissä kuin omia lapsia; retkeilivät, kävivät teatterissa ja matkustivat perheen mukana. Oli toki niitäkin, joiden isäntä suuttui, kun piika pyysi työstään palkkaa asunnon ja ruuan lisäksi. Toiselta taas pienennettiin palkkaa, kun tämä oli ostanut itselleen talvitakin, joka oli työnantajan mielestä piialle liian hieno.



Nerojenkin täytyy syödä


Historiankirjoitus keskittyy tunnetusti liikaa ’suuriin nimiin’, neroihin, kuninkaisiin ja johtajiin. Siihen on tietysti monta selitystä; voittajat ja johtajat kirjoituttavat aina itsestään kiiltokuvaa jälkipolville ja heistä jää määrällisesti niin paljon enemmän kirjallisia ja muitakin dokumentteja, kun taas suuret massat hukkuvat nimettöminä taisteluhautoihin tai omaan yksityiseen piiriinsä eikä monista merkittävistäkään taustavaikuttajista tiedetä paljoa. Vanha laulu tiivistää asian hauskasti: Caesar valloitti Gallian. Yksinkö? Kai hänellä sentään edes kokki oli mukanaan..

Historiantutkija ja kirjailija Kirsti Manninen on kirjoittanut Enni Mustosen nimellä sarjan 'syrjästäkatsojan tarinoita'. Siinä orpotyttö Ida vaeltaa läpi Suomen kulttuurihistorian ’kultakauden’ 1880-luvulta 1900-luvun alkuvuosiin ja ’katselee syrjästä’ merkkihenkilöiden elämää, samalla eläen omaa ’pienempien ihmisten’ arkeaan. Sarja tuo mieleeni vanhan animoidun TV-sarjan, muistaakseni ranskalaisen, ’Olipa kerran’, jossa hahmot kulkevat läpi maailmanhistorian ja kurkistavat eri kulttuurien vaiheisiin ’opettavaisesti’ mutta kevyesti. 

Hyvin yksinkertaisesti ja helppolukuisesti Mustosen tarinakin kulkee, kuin koulun ainekirjoitus. Hän meni sinne ja sinne, ja sitten hänelle sattui sitä ja sitten tätä. Ida aloitti uransa paimentyttönä Zachris Topeliuksen talossa ja seuraavassa kirjassa ’Lapsenpiika’ (2014) hän on edennyt lapsenpiiaksi nuoren säveltäjän, Jean Sibeliuksen perheeseen. Tässä vaiheessa perhe ei ole päässyt vielä omaan taloon, vaan asuu vuokralla Keravalla ja rahat ovat koko ajan lopussa, kuten Sibeliuksesta kertovissa lukuisissa muistelmissa on aiemminkin kerrottu.

Ida saa valvoa yökaudet hyssyttelemässä parkuvia vauvoja, mutta se ei vähennä hänen päiväsaikaisia velvollisuuksiaan. Omat toiveensa ja romanssinsakin hän uhraa isäntäperheen hyväksi: eiväthän he tulisi toimeen, jos hän nyt yht äkkiä lähtisi. Palkka on ihan tavattoman pieni, mutta hän kyllä ymmärtää, kun Aino-rouva huokaa, ettei heillä ole varaa enempään.

Kun perhe sitten päättää lähteä pitemmäksi aikaa Italiaan, on Idalle keksittävä uusi paikka. Sibeliukset puhuvat hänen ’päänsä yli’ ranskaksi, ettei Ida ymmärrä, kun Jean toteaa, että Ida on juuri sopivan ’maatiainen’, jotta hänestä voi tulla taidemaalari Albert Edelfeltin tarvitsema taloudenhoitaja, ilman pelkoa siitä, että hän houkuttaisi maalaria mihinkään ’sopimattomaan’.

Niinhän se menee. Suuret nerot tarvitsevat ympärilleen monia muita; perheenjäseniä, palvelijoita, opettajia ja tukijoita. Yksi nimi vain nostetaan historiankirjoihin.


***

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...


Havahduttavaa huomata, ettei orjuuden esiintymisestä Suomessa ole kovinkaan pitkä aika. Aika monen äiti, täti tai mummu on ollut lapsena/nuorena piikana tai hienommin sanottuna kotiapulaisena.

Anonyymi kirjoitti...

Kiinnostavaa kuulla että on olemassa tutkimuskirjallisuutta jossa tuodaan esiin myös piikana olemisen hyviä puolia.Raataminen ja kova työnteko ovat iskostuneet mielikuviini ehkä liiaksikin kun ajattelen esim.sadan vuoden takaista suomalaista väestöä.