maanantai 1. helmikuuta 2021

Pariisissa viime vuosisadalla

Katselin taannoin netistä joulukonserttia Pariisista. Pari vuotta sitten tulipalon tärvelemäksi joutuneen Notre Damen pieni sivukappeli oli kaunis ja onnekseen säilynyt ehjänä, joten sinne oli voitu koota taitavia kuorolaisia ja solisteja. Esiintyjiä oli aina alle kymmenen kappaletta kerrallaan ja kaikilla oli rakennustyöläisten suojakypärät päässä. Siitä tiesi, että olimme joulussa 2020.

Musiikki oli upeaa ja silmät sulkemalla saattoi kypärätkin unohtaa. Silti mieleen hiipi tuskastuminen: pääsenkö enää ikinä oikeasti Pariisiin? Tai minnekään? Loppuuko viimein tämä turvavälien ja ulkonaliikkumiskieltojen aika? Viime vuosi meni matkustuskieltojen ja pandemian kourissa ja nyt alkaa tuntua, että samoin menee tämäkin. Enkä minäkään tästä yhtään nuorene!

Ei auta. On siis etsiydyttävä Pariisiin vain kirjojen välityksellä. Onneksi kirjasto oli yhä auki, vaikkakin ’supistetulla palveluvalikoimalla’. Uutuushyllyssä näkyi kirjan kansikuvassa Eiffel-tornin siluetti…Ville Eerolan kirjoittama ’Nuori Waltari’, mikä se semmoinen kirja on…Nappasin sen lainattavieni joukkoon ja tutkin takatekstejä. Tässä romaaniksi nimitetyssä teoksessa nuori Mika matkustaa 1929 Pariisiin etsimään itseään. Hmm…ei ehkä aivan kaikkein omaperäisimmältä vaikuttava juoni-idea, mutta annan sille nyt mahdollisuuden, Pariisin vuoksi.

Itse asiassa, Pariisi 1920-luvulla on lähes loppumattoman kiinnostava paikka ja aika. Siitä kyllä löytyy luettavaa!

Kaupunki oli tuolloin vetänyt puoleensa laumoittain etenkin amerikkalaisia; joutilaita ’rikkaita kakaroita’ ja toisaalta nälkärajalla kitkuttavia kirjailijanalkuja. Siellä oli läpilyöntiään etsiviä kuvataiteilijoita kaikista kansallisuuksista. Uuden aallon muusikoita. Venäläisiä vallankumousta paenneita emigrantteja ja balettiryhmiä. Uutta etsittiin kaikkialla. Naisten hiukset ja hameenhelmat lyhenivät; muotikin muuttui silloin aivan kokonaan.

Ei tuottanut todellakaan vaikeuksia koota kirjakolmikkoa tuosta ajasta: Nuoren Waltarin seuraksi valitsin ’vanhan amerikkalaisen’, eli ’ilmiö’ Gertrude Steinin, joka on jälleen yksi siinä pitkässä luettelossa ’kirjoja jotka olisi pitänyt lukea jo kauan sitten, mutta jotka ovat aina vain jääneet’. Kolmanneksi otin hetken mietittyäni muotisuunnittelija Coco Chanelin elämäkerran. Hän edustakoon maailmaa muuttanutta ranskalaisuutta kaiken Pariisin kosmopoliittisuuden joukossa.

 

Syntistä menoa Seinen rannalla


Minulle ennestään tuntematon kirjailija Ville Eerola on esittelytekstin mukaan hankkinut tutkinnot sekä poliittisesta historiasta että kirjallisuustieteestä. ’Nuoren Waltarin’ (2020) lopussa Eerola luettelee ’lähteitä, kirjallisuutta ja inspiraatiota’ tarjonneita teoksia, joista tunnistan lukeneeni ainakin Ritva Haavikon ja Panu Rajalan laatimat Waltari-elämäkerrat sekä Panu Rajalan elämäkerran Olavi Paavolaisesta.

Niinpä ’Nuori Waltari’ ei tarjonnut minulle varsinaisten tapahtumien suhteen mitään uutta. Kirjassa onkin kyse ’tunnelmasta’ ja tunnelmoinnista.

Eerola hyppää Waltarin nahkoihin ja minä-muodossa tilittävä nuori Mika tuskailee, ahdistuu ja ’hurmioituu’ tyylinsä mukaisesti. Teksti on naamioitu aikakautensa mukaiseksi myös kirjoittamalla ’reklaameista’ ja ’anatoomisista seikoista’ tai ’teoloogisesta tiedekunnasta’ sun muista.

Isänsä jo 5-vuotiaana menettänyt papin poika ja papin veljenpoika Mika uskaltaa lopettaa teologian opinnot vasta kun setä on joutunut kohun saattelemana eroamaan Merimieslähetyksen johtopaikalta, eikä voi häntä enää sen paremmin painostaa kuin houkutella uramahdollisuuksillakaan.

’Loistava’ Olavi Paavolainen houkuttaa ja johdattaa kaksikymppistä Mikaa tekemään taiteen vallankumousta. Se voidaan toki aloittaa suurin puhein Helsingissä kahvilassa, mutta aivan välttämätöntä on hankkia kokemuksia Pariisista. Sinne siis, poikaporukassa.

Kun kerran absinttia ei enää ole lupa myydä, saavat Pernod ja samppanja kelvata ’alkohooliksi’, jota siellä saa juoda ihan luvallisesti, toisin kuin koti-Suomessa. Sitä täytyykin sitten kiskoa kaksin käsin kunnes taju menee ja deliriumin kourista vihdoin päästyä kauhistuttaa muisto synnistä mustan prostituoidun murjussa.

Oi voi sinua, Mika. Olet tietysti niin kovin nuori ja lapsellinen. Elit kovin toisenlaisena aikana kuin tämä nykyinen. Nyt nämä toilaukset saattaisivat jopa nostaa esiin nuivahkoja kommentteja ’mies neroista’, joiden kerhon pääsyvaatimuksiin tällainen käytös ilman muuta aikanaan kuului, mutta joka nyt olisi pelkästään negatiivista mainosta.

Pariisissa Mikalle tapahtuu paljon. Se huumaa ja hurmaa, sekoittaa pään ja tyhjentää lompakon. Kirjan lopussa nuori Waltari palaa koti-Suomeen ja ostaa junalipun – Hyvinkäälle.

 

Elämää nerojen, melkein-nerojen ja ehkä-nerojen kanssa


Gertrude Stein julkaisi kirjansa ’Alice B. Toklasin omaelämäkerta’ (The Autobigraphy of Alice B. Toklas) vuonna 1933. Minulla oli luettavana Raija Mattilan suomennos vuodelta 1980.

Kirjan ’kulttimaine’ on syntynyt siitä, että kirja ei itseasiassa kerro Alice B. Toklasista paljoakaan, vaan enimmäkseen kirjoittajastaan, joka oli aikansa ’ilmiö’.

Kirjallisen ja taiteellisen salongin pitäjä, kirjailija, mesenaatti ja omien sanojensa mukaan yksinkertaisesti vain ’nero’, Gertrude Stein, puhuu kirjassa lähinnä itsestään ja kaikista niistä taiteilijoista, joiden kanssa hän ja Toklas ovat salongissaan jatkuvasti tekemisissä. Stein istuu keskellä salia korokkeella ja johtaa keskusteluja. Toisia hän auttaa, toisille antaa ’hyviä neuvoja’ ja innoitusta, toisia nälvii ja piikittelee.

Stein ja Toklas olivat kumpikin amerikkalaisia, mutta he tutustuivat toisiinsa Pariisissa 1907 ja elivät siellä sen jälkeen yhdessä lähes neljäkymmentä vuotta, Steinin kuolemaan saakka. Millä rahalla, tuumin pragmaattiseen tapaani aina välillä… Ilmeisestikin kumpikin sai suvultaan avustusta tai ’elinkorkoa’ ja etenkin Steinin perhe oli varakas.

Toklas oli ’taloudenhoitaja’ ja ’puutarhuri’, ja ’sihteeri’, joka ei kaikilta arkitöiltään ’ehtinyt’ kirjoittaa elämäkertaansa, joten taidemesenaatti Stein ’teki sen hänen puolestaan’. He olivat, kuten kustantaja on somasti kirjan takatekstiin kirjoittanut ’kaksi amerikkalaista neitiä keskellä Euroopan taiteen mullistusta’. Neitiä !!! No niin, lukemani nide oli siis vuodelta 1980.

Suomalaiset Pariisista innoitusta etsineet Waltarit, Paavolaiset tai muut, eivät osuneet Steinin salonkiin, mutta Suomi kyllä mainitaan kirjassa pari kertaa. Jo varhemmin, ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, joku ’erikoisiin paikkoihin’ matkoja järjestävä pohtii menemistä Suomeen, koska siellä saattaisi päästä näkemään suurta imperiumia vastaan syntyvän kapinan. Toisella kertaa Stein puhuu sähkölämmittimen asentamisesta taloonsa ja mainitsee suomalaisen kotiapulaisensa kannattavan ajatusta.

Kirja vilisee aika sekavasti tapahtumia, tapaamisia ja kulttuurialan ’nimiä’. Niitä on joka sivulla, mutta suurin osa on minulle tuntemattomia. Kirjoittamisestaan käyvät keskustelemassa niin Scott Fitzgerald, Sherwood Anderson kuin nuori Hemingwaykin. Suurista kuuluisuuksista eniten mainintoja saa Pablo Picasso, joka oli Steinin vakiovieras ainakin kolmen ensimmäisen vaimonsa kanssa. Picasson maalaama muotokuva Gertrude Steinista on nykyään New Yorkissa Metropolitan Museum of Art’issa.

Steinin salongin seinille ilmestyi Picasson lisäksi myös tauluja Cezannelta, Renoirilta, Matisselta jne.  Silloin kun ne hankittiin, ne olivat niin ’arvottomia’ ja niin tuntemattomien tekijöiden tekemiä, ettei salongin ovia viitsitty niiden takia edes lukita. Steinin kuoleman jälkeen hänen sukunsa korjasi ne kaikki visusti talteen, sillä Toklasin ja Steinin ’neitien’ välillä ei ollut mitään ’juridista dokumenttia’.

 

Nainen vapautuu liikkumaan


Gabrielle Chanel oli tuhansille muotitalonsa työntekijöille aina ’Mademoiselle’, jonka tahtoon oli taivuttava. Madamea hänestä ei koskaan tullut, vaikka naimisiinmeno joskus oli aika lähellä. Muutamat läheisimmät saattoivat käyttää hänestä lempinimeä Coco.

Axel Madsen’in kirjoittama ’Chanel: A Woman of Her Own’ ilmestyi 1990 ja Eeva-Liisa Jaakkolan suomentamana se sai nimen ’Coco Chanel’ (1991).

Kirjan sisältö osoittautui ’yhteiskunnallisesti’ paljon mielenkiintoisemmaksi kuin odotin. Siitä välittyy ikään kuin varsinaisen tarinan ohessa tuon ajan Ranskan sekavaa sisäpolitiikkaa, luokkajaon muutoksia, talouden uusia muotoja ja etenkin käsityksiä syntyperän ja sukupuolen ihmiselle asettamista rajoituksista.

Teos ei lopulta käsittele kovinkaan paljon varsinaista muotia, vaatteiden suunnittelua tai valmistusta. Se, kuinka Chanel suunnitteli selkeälinjaiset, yksinkertaiset jakkunsa ja leninkinsä suoraan leikkaamalla ja harsimalla ne mallien ylle ja kuinka hän ryhtyi valmistuttamaan niitä pehmeistä, joustavista kankaista, kuten jerseystä, joita ei ennen pidetty ollenkaan vaatetukseen sopivina, kuitataan melko lyhyillä maininnoilla.

Kirja keskittyy Chanelin persoonaan, hänen elämänsä käänteisiin ja aikaan, jossa hän eli.  Kenties näin käy kun ihmisestä tulee ’riittävän kuuluisa’ tai hänen ajastaan on jo kulunut tarpeeksi kauan. Se asia, mikä hänestä aikanaan teki kuuluisan, häipyy taustalle.

Chanel kuoli vuonna 1971, siis jo viisikymmentä vuotta sitten. Hänen yrityksensä kuuluisin yksittäinen tuote, parfyymi ’Chanel N:o 5’ täyttää peräti pyöreät sata, sillä se tuli ensi kertaa markkinoille 1921.  Chanel ei itse ryhtynyt parfyymien sekoittajaksi, vaan valitsi Ernest Beaux’in hänelle valmistamista tuoksuvaihtoehdoista ’tuon viidennen, se miellyttää minua eniten’.

Mahtoiko Pariisissa toilaileva Mika ostaa sitä? Luultavasti ei, se oli aika tyyristä…

Chanel teki viime vuosisadan Ranskassa todellisen ’luokkaretken’. Hänen sairaalloinen äitinsä kuoli nuorena, epämääräinen isä häipyi omille teilleen ja lapset jouduttiin jakamaan kuka minnekin, sukulaisiin tai orpokotiin. Sisukas ja ompelutaitoinen Gabrielle selviytyi orpokodista liinavaatemyymälän apulaiseksi ja sieltä rikkaan hevoskasvattajan ’pikku ystävättäreksi’, joka alkoi koristella ja valmistaa naisten hattuja. Tästä hänen uransa pikkuhiljaa alkaa ja parin varakkaan rakastajan mahdollistamalla alkupääomalla nousee oma ensimmäinen oma myymälä ja ompelimo.

Kun kauppa alkoi käydä, hän pystyi maksamaan saamansa alkupääoman takaisin, ostamaan oman talon ja siirtymään elämässään eteenpäin. Neljäkymmentä täyttäessään, vuonna 1923, hän oli jo miljonääri ja kuuluisuus. Sitten alkaa Chanelinkin elämäkerrassa ’nimien kavalkadi’.

Hänen päivällisillään pyörivät venäläisen baletin johtaja Djagilev ja säveltäjä Stravinski. Heillä oli yhteisiä projekteja; Chanelin tuttava Picasso teki baletille lavasteita ja Chanel suunnitteli puvut. Winston Churchill piipahti kesäisin käymään ja Westminsterin herttua halusi Chanelin kanssa naimisiin. Venäjän pakosalla ollut suuriruhtinas Dmitri Pavlovits – sama joka oli Felix Jusupovin kanssa Rasputinia tappamassa – etsi rikasta elättäjää ja asuikin hetken Chanelin kanssa, mutta tämä laittoi hänet kiertoon amerikkalaiselle maalitehtailijan perilliselle.

Chanel raivasi itselleen poikkeuksellisen paikan miesten suurimmalta osin hallitsemassa Ranskan muotimaailmassa ja antoi tuhansille naisille myös mahdollisuuden tehdä itse työtä. Kun ompelijat menivät lakkoon, hän oli kylläkin aivan raivoissaan ja kun jopa mannekiinit kehtasivat pyytää lisää palkkaa, hän suositteli heille vain rikkaan rakastajan hankintaa.

Kaikki muuttuu, mutta ei yhdellä kertaa.

 

***