Minun piti matkustaa Wieniin. Ensin lopetettiin lennot,
sitten peruttiin konsertti ja viimeiseksi suljettiin kaikki maiden ulkorajat.
Siinäpä sitten olet, koko maailman kanssa viruksen tähden karanteenissa.
Wien on kiehtova kaupunki ja jonkin verran ennestäänkin
tuttu. Se on kuuluisa musiikistaan, kuvataiteistaan, arkkitehtuuristaan.
Kirjallisuudesta, koko itävaltalaisesta kirjallisuudesta, tiedän sen sijaan
varsin vähän. Siksi hamstrasin kirjastosta muutamia kirjoja perehtyäkseni
aiheeseen jo ennen matkaa. Onneksi; sitten menivät kirjastotkin kiinni.
On sanottu, että Wien on iso pää, jolta puuttuu vartalo.
Eihän nykyisen kaltainen ja nykyisen kokoinen Itävalta tietenkään ’tarvitsisi’
eikä ’kasvattaisi’ noin suurta pääkaupunkia. Wien kehittyi aikana, jolloin siellä
oli melkein puolen Euroopan kokoisen keisarikunnan hallinto- ja kulttuurielämän
keskus.
Maailmansotien jälkeen kutistunut Itävalta on varmaan
potenut melkoisia ’pienentymiskriisejä’, mutta Wien ei ole hyytynyt pelkäksi
museoiden kaupungiksi ja menneen loiston muistomerkiksi, vaan siellä on mitä
ilmeisimmin onnistuttu ajattelemaan myös nykyhetkeä ja turistien ohella
kaupungin omia asukkaita, sillä se on voittanut useita kertoja ’paras
asuinkaupunki’ -tittelin.
Wien ei tietenkään ole koko Itävalta. Siellä, kuten
kaikkialla, on suuriakin eroja vilkkaan ja kansainvälisen suurkaupungin ja
toisaalta pienten, vuoristojen ja huonojen kulkuyhteyksien eristyksissä
pitämien maaseutupaikkakuntien välillä. Eristyneisyys on fyysistä yhtä lailla
kuin henkistäkin.
Kirjakolmikkooni valikoituneet kirjailijat asuvat tai
asuivat kaikki Wienissä. Thomas Bernhard kuoli jo 1989, mutta Daniel
Kehlmann ja Wolf Haas ovat tiettävästi yhä toimeliaita wieniläisiä
kirjailijoita. Kaikki olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka kirjallisessa
maailmassa heillä oli mitä ilmeisimmin tunnettuutta ja voitettuja palkintojakin
jo yllin kyllin.
Kelvotonta nykymenoa
Thomas Bernhard luokitellaan suorastaan ’moderniksi
klassikoksi’. Ilmeisesti hän oli ’kuuluisimmillaan’ 1960-luvun loppupuolella,
jolloin hänen ’kriittisesti lähes kaikkeen’ suhtautuvat näytelmänsä ja
romaaninsa nousivat kansainväliseen tietoisuuteen.
Bernhard on mm. haukkunut Itävallan katolisen
koululaitoksen, jonka oppilaana hän ehti olla nuoruudessaan. Kun natsi-vaihe
päättyi, koulussa otettiin alas Adolf Hitlerin kuva ja sen tilalle nostettiin
Jeesus-potretti, mutta mikään muu ei ilmapiirissä tai opetuksessa hänen
mukaansa muuttunut.
’Vanhat mestarit’, alaotsikkona ’Komedia’, ilmestyi meillä
2013 Tarja Roinilan suomentamana. Alkuperäisteos ’Alte Meister,
Komödie’ jäi viimeiseksi Bernhardin kirjoittamaksi romaaniksi ja ilmestyi 1985.
Kirjassa ’vanha mestari’, eli kuuluisa taidehistorioitsija
Reger, viettää vanhuuden päiviään Wienin Taidehistoriallisessa museossa toisia
’vanhoja mestareita’ eli kuuluisia taideteoksia katsellen ja niistä puhuen. Niistäkin
löytyy virheitä! Tai oikeastaan ne antavat vain sysäyksen puheelle, joka
rönsyää sinne tänne käsittäen kaikkea mahdollista, Wienin kaupungin yleisiä
käymälöitä myöten. Surkeita! Huonoja! Ala-arvoisia kaikki!
Regerin marinoita kertoo, tai oikeammin niistä kirjoittaa
hänen ystävänsä Atzbacher, jonka kanssa hänellä on aina treffit Tintoretton
’Valkopartainen mies’ -teoksen huoneessa. Tärkeä henkilö on myös vähän simppeli,
maaseudulta aikoinaan Wieniin muuttanut vahtimestari Irrsigler, joka ihailee ja
auttaa Regeriä kaikessa.
Tällä kaikella kiukuttelulla, ’taiteen tuhoamisen
taiteella’, tai ’sättimisen musiikilla’, kuten suomentaja Tarja Roinila
jälkisanoissaan kuvailee, on lopulta herkempi taustansa. Reger on jäänyt
leskeksi, eivätkä mitkään taideteokset tai hienoimmatkaan esitykset pysty sen
aiheuttamaa menetyksen tuskaa poistamaan.
Sen paljastumiseen kuluu yli 200 sivua epäsuorasti kerrottua
vanhan herran jorinaa, ilman selkeitä lukuja tai kappalejakoja. Silti
kirjailija on halunnut nimetä tekstinsä komediaksi.
Nerona on raskas olla
Daniel Kehlmann’in kirjassa ’Maailman mittaajat’
(Ilona Nykyrin suomennos 2007) päähenkilöinä ovat edellisen teoksen
tapaan erittäin kärttyisät vanhat miehet, mutta he ovat tällä kertaa
saksalaisia, eivät itävaltalaisia. Kehlmannin palkittu alkuperäisteos ’Der
Wermessung der Welt’ on vuodelta 2005.
Kirja alkaa vuodesta 1828, jolloin kuuluisa matemaatikko
Carl Friedrich Gauss suostui vastentahtoisesti poistumaan kotipaikastaan
Göttingenistä ja tekemään vaivalloisen matkan aina Berliiniin saakka, koska
toinen vähintäänkin yhtä kuuluisa tieteentekijä, maantieteilijä ja
tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt suostutteli hänet sinne tärkeään tapaamiseen.
Gaussilla oli huonot ja särkevät hampaat – ne vähät mitä
vielä oli jäljellä, ja von Humboldtilla oli kaikki mahdolliset vaivat, joita
riutunut ruumis oli saattanut hankkia hirveissä oloissa tehdyillä
tutkimusmatkoilla ympäri maailmaa, viidakoissa, luolissa, myrkyllisissä
jokisuistoissa ja tulivuorilla. Kumpikin oli silti täysin tieteellisen
intohimonsa vallassa ja valmis kaikkiin niihin suuriin uhrauksiin, joita sen
toteuttaminen vaati.
Kehlmann laittaa nämä tieteentekijät pohtimaan, miksi toisten
ihmisten, sekä ’tavisten’ että toisten tieteentekijöiden, typeryyden ja
ymmärtämättömyyden sietäminen on vaikeaa. Miksi toisilla kestää niin äärettömän
kauan tajuta ilmiselviä asioita? Miksi erityisen tyhmiä ovat juuri ne, joilla
on rahaa ja jotka saattaisivat rahoittaa tutkimushankkeita?
Perheellinen Gauss tuskailee kirjassa, miksi omat lapsetkin
ovat aivan idiootteja? Vaimosta nyt puhumattakaan…Gaussin hermoille käyvät
sietämättömän vaimon lisäksi uskomattoman typerä poika ja ruma tytär.
Von Humboldt puolestaan ei ole koskaan ollut vähimmässäkään
määrin kiinnostunut naisista. Paitsi, jos heidän hiuksistaan laskettujen täiden
määrällä on tutkimusmatkan kohteessa tilastollista merkitystä. Hänelle perheen
kunnia, viha-rakkaus suhde veljeen ja kaikkinainen kärsimys tavoitteiden
saavuttamisen ehtona ovat olleet päähän iskostuneina lapsuudesta saakka.
Gauss ja von Humboldt riitelivät myös keskenään, mutta
arvostivat silti toistensa älyä. Näiden raihnaisten äkäpussien keskusteluissa
ei todellakaan ’kysytty miltä numero kuusi tuoksuu’ tai tehty hassuja kokeita
’koska tiede on iloinen asia’, etenkään kun he elivät aikana, jolloin pelkkä
sadan kilometrin matkan kulkeminen saattoi aiheuttaa ruumiinvamman tai ainakin
viedä kolme vuorokautta kallista aikaa.
Kaikki mittaaminen ja maailman tutkiminen on nykyään paljon
helpompaa, kiitos varhaisempien tieteentekijöiden tekemän hankalan perustyön.
Pitikö heidän olla myös ihmisinä noin hankalia? Ehkä.
Idyllin kääntöpuoli
Mitä muuta Itävalta on kuin wieniläistä korkeakulttuuria?
Vuoriston hiihtokeskuksia, tietenkin. Niissä suomalaisetkin ovat viihtyneet,
kuten viime aikoina on saatu kuulla.
’Tämä lumi on meidän valkoista kultaamme. Muuta meillä ei
sitten olekaan, ja sitäkin on vuosi vuodelta vähemmän’ sanoo mies Zell am Seen
pikkupitäjässä, jonne Wolf Haas on sijoittanut dekkarinsa ’Kuolleista
nousseet’ (Riitta Virkkusen suomennos 2003), jonka hän julkaisi jo 1996
nimellä ’Auferstehung der Toten’.
Haas nousi kirjallaan tuntemattomuudesta suosioon ja hänen
omalaatuiseksi kuvailtu huumorinsa on mainostekstien mukaan erityisesti
viehättänyt lukijoita.
En tiedä, onko kirjan huumori nyt mitenkään niin erikoista,
mutta hauskaa se oli. Ehkä olin kahden äkäisiä vanhoja ukkoja käsitelleen
kirjan jälkeen niin vastaanottavaisessa tilassa, että vähempikin riitti
huvittamaan.
Tyrskähtelin ääneen nauramaan kesken lukemisen ja se on aina
hyvä merkki. Kaikenlaisia dekkareita olen jo tähän ikään lukenut, huumorilla
höystettyjäkin, mutta en ihan tällaista. Pidin erityisesti siitä, ettei
kirjassa ’lauottu vitsejä’ eikä kompasteltu banaaninkuoriin, vaan huumori oli
sisäänrakennettu henkilöihin ja tapahtumiin.
Sinänsä murhat eivät ole hauskoja, eikä sekään, että
pienellä paikkakunnalla on epätavallisen paljon ’raskasmielisiä’ ja hieman
outoja asukkaita, jotka eivät voi muuttaa poiskaan, koska eivät pärjäisi
muualla. Kaikkihan johtuu paikkakunnan geeniaineksen vähäisestä muutoksesta;
sisäsiittoisuus vaivaa, jos nyt emme häveliäisyyden tähden mainitse suoranaista
insestiä.
Vähän tumpeloita päähenkilöitäkin on dekkareissa aiemminkin
nähty. Kirjan yksityisetsivä Simon Brenner on hitaan sytytyksensä, moneen
kertaan toistamisen ja päätöksen tekemisen vaikeuden kanssa painiskeleva
entinen rikospoliisi, jolta kukaan ei odota ihmeempiä, mutta niin vain hän
lopulta ratkaisee tämänkin ’hiihtohissimurhan’.
Erityisesti ratkaisun löytyminen yllättää itseriittoisen ja
omahyväisen, mutta ah, niin tolvanan poliisipomon. Se, että pomo on
itseriittoinen ja typerä, ei tietenkään yllätä enää ketään, missään dekkarissa,
koskaan.
***
