keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Wieniläismarinoita


Minun piti matkustaa Wieniin. Ensin lopetettiin lennot, sitten peruttiin konsertti ja viimeiseksi suljettiin kaikki maiden ulkorajat. Siinäpä sitten olet, koko maailman kanssa viruksen tähden karanteenissa.

Wien on kiehtova kaupunki ja jonkin verran ennestäänkin tuttu. Se on kuuluisa musiikistaan, kuvataiteistaan, arkkitehtuuristaan. Kirjallisuudesta, koko itävaltalaisesta kirjallisuudesta, tiedän sen sijaan varsin vähän. Siksi hamstrasin kirjastosta muutamia kirjoja perehtyäkseni aiheeseen jo ennen matkaa. Onneksi; sitten menivät kirjastotkin kiinni. 

On sanottu, että Wien on iso pää, jolta puuttuu vartalo. Eihän nykyisen kaltainen ja nykyisen kokoinen Itävalta tietenkään ’tarvitsisi’ eikä ’kasvattaisi’ noin suurta pääkaupunkia. Wien kehittyi aikana, jolloin siellä oli melkein puolen Euroopan kokoisen keisarikunnan hallinto- ja kulttuurielämän keskus. 

Maailmansotien jälkeen kutistunut Itävalta on varmaan potenut melkoisia ’pienentymiskriisejä’, mutta Wien ei ole hyytynyt pelkäksi museoiden kaupungiksi ja menneen loiston muistomerkiksi, vaan siellä on mitä ilmeisimmin onnistuttu ajattelemaan myös nykyhetkeä ja turistien ohella kaupungin omia asukkaita, sillä se on voittanut useita kertoja ’paras asuinkaupunki’ -tittelin.

Wien ei tietenkään ole koko Itävalta. Siellä, kuten kaikkialla, on suuriakin eroja vilkkaan ja kansainvälisen suurkaupungin ja toisaalta pienten, vuoristojen ja huonojen kulkuyhteyksien eristyksissä pitämien maaseutupaikkakuntien välillä. Eristyneisyys on fyysistä yhtä lailla kuin henkistäkin.

Kirjakolmikkooni valikoituneet kirjailijat asuvat tai asuivat kaikki Wienissä. Thomas Bernhard kuoli jo 1989, mutta Daniel Kehlmann ja Wolf Haas ovat tiettävästi yhä toimeliaita wieniläisiä kirjailijoita. Kaikki olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka kirjallisessa maailmassa heillä oli mitä ilmeisimmin tunnettuutta ja voitettuja palkintojakin jo yllin kyllin.


Kelvotonta nykymenoa


Thomas Bernhard luokitellaan suorastaan ’moderniksi klassikoksi’. Ilmeisesti hän oli ’kuuluisimmillaan’ 1960-luvun loppupuolella, jolloin hänen ’kriittisesti lähes kaikkeen’ suhtautuvat näytelmänsä ja romaaninsa nousivat kansainväliseen tietoisuuteen.

Bernhard on mm. haukkunut Itävallan katolisen koululaitoksen, jonka oppilaana hän ehti olla nuoruudessaan. Kun natsi-vaihe päättyi, koulussa otettiin alas Adolf Hitlerin kuva ja sen tilalle nostettiin Jeesus-potretti, mutta mikään muu ei ilmapiirissä tai opetuksessa hänen mukaansa muuttunut.

’Vanhat mestarit’, alaotsikkona ’Komedia’, ilmestyi meillä 2013 Tarja Roinilan suomentamana. Alkuperäisteos ’Alte Meister, Komödie’ jäi viimeiseksi Bernhardin kirjoittamaksi romaaniksi ja ilmestyi 1985.

Kirjassa ’vanha mestari’, eli kuuluisa taidehistorioitsija Reger, viettää vanhuuden päiviään Wienin Taidehistoriallisessa museossa toisia ’vanhoja mestareita’ eli kuuluisia taideteoksia katsellen ja niistä puhuen. Niistäkin löytyy virheitä! Tai oikeastaan ne antavat vain sysäyksen puheelle, joka rönsyää sinne tänne käsittäen kaikkea mahdollista, Wienin kaupungin yleisiä käymälöitä myöten. Surkeita! Huonoja! Ala-arvoisia kaikki!

Regerin marinoita kertoo, tai oikeammin niistä kirjoittaa hänen ystävänsä Atzbacher, jonka kanssa hänellä on aina treffit Tintoretton ’Valkopartainen mies’ -teoksen huoneessa. Tärkeä henkilö on myös vähän simppeli, maaseudulta aikoinaan Wieniin muuttanut vahtimestari Irrsigler, joka ihailee ja auttaa Regeriä kaikessa.

Tällä kaikella kiukuttelulla, ’taiteen tuhoamisen taiteella’, tai ’sättimisen musiikilla’, kuten suomentaja Tarja Roinila jälkisanoissaan kuvailee, on lopulta herkempi taustansa. Reger on jäänyt leskeksi, eivätkä mitkään taideteokset tai hienoimmatkaan esitykset pysty sen aiheuttamaa menetyksen tuskaa poistamaan.

Sen paljastumiseen kuluu yli 200 sivua epäsuorasti kerrottua vanhan herran jorinaa, ilman selkeitä lukuja tai kappalejakoja. Silti kirjailija on halunnut nimetä tekstinsä komediaksi.


Nerona on raskas olla


Daniel Kehlmann’in kirjassa ’Maailman mittaajat’ (Ilona Nykyrin suomennos 2007) päähenkilöinä ovat edellisen teoksen tapaan erittäin kärttyisät vanhat miehet, mutta he ovat tällä kertaa saksalaisia, eivät itävaltalaisia. Kehlmannin palkittu alkuperäisteos ’Der Wermessung der Welt’ on vuodelta 2005.

Kirja alkaa vuodesta 1828, jolloin kuuluisa matemaatikko Carl Friedrich Gauss suostui vastentahtoisesti poistumaan kotipaikastaan Göttingenistä ja tekemään vaivalloisen matkan aina Berliiniin saakka, koska toinen vähintäänkin yhtä kuuluisa tieteentekijä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt suostutteli hänet sinne tärkeään tapaamiseen.

Gaussilla oli huonot ja särkevät hampaat – ne vähät mitä vielä oli jäljellä, ja von Humboldtilla oli kaikki mahdolliset vaivat, joita riutunut ruumis oli saattanut hankkia hirveissä oloissa tehdyillä tutkimusmatkoilla ympäri maailmaa, viidakoissa, luolissa, myrkyllisissä jokisuistoissa ja tulivuorilla. Kumpikin oli silti täysin tieteellisen intohimonsa vallassa ja valmis kaikkiin niihin suuriin uhrauksiin, joita sen toteuttaminen vaati.

Kehlmann laittaa nämä tieteentekijät pohtimaan, miksi toisten ihmisten, sekä ’tavisten’ että toisten tieteentekijöiden, typeryyden ja ymmärtämättömyyden sietäminen on vaikeaa. Miksi toisilla kestää niin äärettömän kauan tajuta ilmiselviä asioita? Miksi erityisen tyhmiä ovat juuri ne, joilla on rahaa ja jotka saattaisivat rahoittaa tutkimushankkeita?

Perheellinen Gauss tuskailee kirjassa, miksi omat lapsetkin ovat aivan idiootteja? Vaimosta nyt puhumattakaan…Gaussin hermoille käyvät sietämättömän vaimon lisäksi uskomattoman typerä poika ja ruma tytär.

Von Humboldt puolestaan ei ole koskaan ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut naisista. Paitsi, jos heidän hiuksistaan laskettujen täiden määrällä on tutkimusmatkan kohteessa tilastollista merkitystä. Hänelle perheen kunnia, viha-rakkaus suhde veljeen ja kaikkinainen kärsimys tavoitteiden saavuttamisen ehtona ovat olleet päähän iskostuneina lapsuudesta saakka.

Gauss ja von Humboldt riitelivät myös keskenään, mutta arvostivat silti toistensa älyä. Näiden raihnaisten äkäpussien keskusteluissa ei todellakaan ’kysytty miltä numero kuusi tuoksuu’ tai tehty hassuja kokeita ’koska tiede on iloinen asia’, etenkään kun he elivät aikana, jolloin pelkkä sadan kilometrin matkan kulkeminen saattoi aiheuttaa ruumiinvamman tai ainakin viedä kolme vuorokautta kallista aikaa.

Kaikki mittaaminen ja maailman tutkiminen on nykyään paljon helpompaa, kiitos varhaisempien tieteentekijöiden tekemän hankalan perustyön. Pitikö heidän olla myös ihmisinä noin hankalia? Ehkä.


Idyllin kääntöpuoli


Mitä muuta Itävalta on kuin wieniläistä korkeakulttuuria? Vuoriston hiihtokeskuksia, tietenkin. Niissä suomalaisetkin ovat viihtyneet, kuten viime aikoina on saatu kuulla.

’Tämä lumi on meidän valkoista kultaamme. Muuta meillä ei sitten olekaan, ja sitäkin on vuosi vuodelta vähemmän’ sanoo mies Zell am Seen pikkupitäjässä, jonne Wolf Haas on sijoittanut dekkarinsa ’Kuolleista nousseet’ (Riitta Virkkusen suomennos 2003), jonka hän julkaisi jo 1996 nimellä ’Auferstehung der Toten’.

Haas nousi kirjallaan tuntemattomuudesta suosioon ja hänen omalaatuiseksi kuvailtu huumorinsa on mainostekstien mukaan erityisesti viehättänyt lukijoita.

En tiedä, onko kirjan huumori nyt mitenkään niin erikoista, mutta hauskaa se oli. Ehkä olin kahden äkäisiä vanhoja ukkoja käsitelleen kirjan jälkeen niin vastaanottavaisessa tilassa, että vähempikin riitti huvittamaan.

Tyrskähtelin ääneen nauramaan kesken lukemisen ja se on aina hyvä merkki. Kaikenlaisia dekkareita olen jo tähän ikään lukenut, huumorilla höystettyjäkin, mutta en ihan tällaista. Pidin erityisesti siitä, ettei kirjassa ’lauottu vitsejä’ eikä kompasteltu banaaninkuoriin, vaan huumori oli sisäänrakennettu henkilöihin ja tapahtumiin.

Sinänsä murhat eivät ole hauskoja, eikä sekään, että pienellä paikkakunnalla on epätavallisen paljon ’raskasmielisiä’ ja hieman outoja asukkaita, jotka eivät voi muuttaa poiskaan, koska eivät pärjäisi muualla. Kaikkihan johtuu paikkakunnan geeniaineksen vähäisestä muutoksesta; sisäsiittoisuus vaivaa, jos nyt emme häveliäisyyden tähden mainitse suoranaista insestiä.

Vähän tumpeloita päähenkilöitäkin on dekkareissa aiemminkin nähty. Kirjan yksityisetsivä Simon Brenner on hitaan sytytyksensä, moneen kertaan toistamisen ja päätöksen tekemisen vaikeuden kanssa painiskeleva entinen rikospoliisi, jolta kukaan ei odota ihmeempiä, mutta niin vain hän lopulta ratkaisee tämänkin ’hiihtohissimurhan’.

Erityisesti ratkaisun löytyminen yllättää itseriittoisen ja omahyväisen, mutta ah, niin tolvanan poliisipomon. Se, että pomo on itseriittoinen ja typerä, ei tietenkään yllätä enää ketään, missään dekkarissa, koskaan.

***