tiistai 1. joulukuuta 2020

Muistien aalloilla

Epätavallisen lämmin syksy liukui hitaasti kohti talvea. Kun pimeys alkoi jysähtää niskaan jo ennen kuutta, teki taas mieli alkaa lämmittää uunia. Siitä taas seurasi luontaisesti ajatus: mitä minulle uutta venäläistä kirjallisuutta olisi suomennettuna tarjolla?

Löytyihän sitä taas, onneksi. Nyt sain sukeltaa venäläiseen muistiin ja muistoihin; kaksi kirjoista käsitteli niitä suoraan, kolmaskin sivusi teemaa.

Muistot omista ja läheisten sukulaisten kohtaloista ovat kaiken kirjallisuuden keskeistä sisältöä. Tarinoita on aina kerrottu viihdykkeeksi, mutta ennen kaikkea jälkipolville opiksi. Jotta he osaisivat ajoissa välttää vaarat, valita oikein ja kohdistaa ponnistelunsa tavoitteisiin, joista heidät palkitaan. Sosiaalista pääomaa, siis.

Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden paikkeilla huomaa, kuinka ihminen hellittää identiteettinsä etsinnässä jatkuvasta kavereihin vertailusta ja oma sukutausta alkaa kiinnostaa. Ehkä eivät vielä omat vanhemmat, jotka ovat liian lähellä ja aina vähän ’noloja’, mutta jo isovanhemmat. Mistä he tulivat, mitä tekivät, minkälaisen jäljen jättivät. Kuka minä siis oikeastaan olen? Minkälaisesta taustasta ponnistan?

Muisti ja muistot voivat myös pettää. Asioita unohdetaan vahingossa ja tarkoituksella. Toiset muistot ovat sallittuja ja ’yhteiskunnallisesti sopivia’. Niitä ylikorostetaan tai niistä luodaan suoranaisia ’valemuistoja’ kokonaisille sukupolville. Toiset muistot torjutaan, peitetään ja kielletään. Näin tapahtuu kaikissa yhteiskunnissa.

Venäläisille, jos keille, menneisyyden ja historian toistuva ylhäältä ohjattu muokkaus on tullut tutuksi. Sallitut ja kielletyt asiat ja ihmiset ovat vaihdelleet useaan kertaan jo yhden sukupolvenkin aikana.

Eilispäivän juhlitut sankarit olivatkin äkkiä yhteiskunnan vihollisia, jotka hävitettiin. Heitä ei enää saanut kertoa tunteneensa, heillä ei ollut perheenjäseniä, ei kotitaloja eikä edes jäljellejääneitä dokumentteja. Jos heillä oli ollut hauta, sekin jyrättiin puskutraktorilla tasaiseksi.

Ja kunhan aikaa kului muutama vuosikymmen, kaikki ’peruttiin’. Saikin taas muistella. Kertoa tunteneensa. Muistaa ne vääryydet, jotka tehtiin. Ei se mennytkään niin kuin nuorille selitettiin aiemmin, jos jotain kyselivät. Kohta rakennettiin uusi muistomerkki ja julistettiin uusi muistopäivä, jolloin oikein käskystä piti mennä muistelemaan. Jotkut vanhat kyllä jupisivat, että se on väärässä paikassa, ja puhuivat yhä keskenään kuiskaten keskeneräisin lausein…

 

He jotka jäävät varjoon  

 

Maria Stepanovan teos ’Muistin muistolle’ julkaistiin 2017 ja se voitti venäläisen Bolshaja Kniga -palkinnon. Suomeksi kirja ilmestyi 2019 Mika Pylsyn suomentamana.

Stepanova on syntynyt vuonna 1972 ja hän on runoilija, esseisti ja nettilehden päätoimittaja. ’Muistin muistolle’ on hänen ensimmäinen romaaninsa; sitä on myös nimitetty ’romanssiksi’ kirjan etulehdellä.

Esseistin tausta tulee selkeästi esille kirjassa, sillä se on paikoin melko mutkikasta luettavaa. Stepanova kerää esiin nousseiden muistojen ja tapahtumien ympärille sitaatteja ja monenlaisia sivupolkuja. Miten samantapaista asiaa on käsitellyt Marcel Proust, mitä tähän saattaisi sanoa Orhan Pamuk, voisiko tästä seikasta käydä teoreettista kirjeenvaihtoa Osip Mandelstamin kanssa. Selväksi tulee, että tässä on nyt kirjailija, joka on kirjallisuustieteensä ja psykologiansa lukenut.

Lukijan mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä, sillä Stepanova ripottelee polveilevan pohdintansa joukkoon äkillisiä ’valaistumisen’ hetkiä.  Yksi tulee heti kirjan alussa, kun tarina alkaa lapsettoman Galja-tädin kuolemasta ja hänen sekavia tavararöykkiöitä pursuavan kaksionsa setvimisestä.

’Mitä mielenkiintoa on tutkia sukulaisiani; näitä hiljaisesti, mahdollisimman matalana ja ehdottomasti ’ei huomiota herättävästi’ eläneitä ihmisiä,’ Maria Stepanova kysyy ja toteaa, että ’maria stepanovat’  solahtavat vaivatta mihin tahansa joukkoon. Mutta - hänen mummonsa nimi olikin Sarra Avramovna.

Juutalaisten on täytynyt osata ’pysyä matalana’ niin tsaarien aikana pogromien keskellä kuin Neuvostoliitossakin. He koettivat olla mahdollisimman hyödyllisiä ja mahdollisimman tavallisia insinöörejä, arkkitehteja, lääkäreitä. Säännöllisin väliajoin heidät on kuitenkin nimetty syyllisiksi milloin mihinkin: ’piileksivä juutalainen’ on haluttu julkisuudessa kiskoa kolostaan. On etsitty kansainvälistä juutalaista salaliittoa, lääkärien salaliittoa tai erityisesti juutalaisten lääkärien salaliittoa.

Stepanova matkustaa kirjassaan laajalti esivanhempiensa jäljillä. Heistä löytyy jälkiä Odessasta, Pariisista, Yhdysvalloista, karkotuspaikoista Siperiasta ja Kaukasiasta ja ennen kaikkea Moskovasta, jonne he aina pyrkivät palaamaan.

’Huomaan kuuluvani selviytyjien sukukuntaan, ’Stepanova toteaa tutkimustensa päätteeksi. ’Oikeastaan kaikkien sukulaisteni tarinat ovat täynnä toteutumatta jääneitä toiveita, mutta yhtä kaikki, he selviytyivät.’

 

Elämä rakkaalla Teatteriaukiolla


Jelena Tsizovan ’Muistista piirretty kaupunki’ (2019) ilmestyi suomeksi 2020 Kirsti Eran kääntämänä.

Kirjan kaupunki on Leningrad/Pietari, tämä ’suurenmoinen ja onneton kotini’ jonne Tsizova syntyi 1957 ’hiukan helpompaan aikaan’, vaikkakin laittomasti. Hänen äitinsä piti peitellä raskauttaan mahdollisimman pitkälle, koska tuberkuloosia sairastavana hänen ei olisi ollut suotavaa synnyttää.

Vahvoista naisista aiemminkin kirjoittanut Tsizova (hänen kirjansa ’Naisten aika’ sai 2009 Venäjän Booker-palkinnon) rakentaa kirjansa, paitsi omiin muistoihinsa, myös äitinsä ja mummojensa ja isomummojensa elämänvaiheisiin. Muistojen tueksi on jäänyt joitakin dokumentteja, toiset tarkoituksella jälkipolville säästettyjä, toiset visusti piiloteltuja, sekä äidin haastatteluista tehtyjä ääninauhoja.

’Kuolema on katoamista ja muistittomuutta’ sanoo Tsizova. Hän haluaa kertoa ja muistaa itselleen tärkeitä asioita, mutta toisaalta irrottautua sellaisista varjoista, jotka roikkuvat yllä ja vaivaavat.

Kirjaa on miellyttävää lukea ja vaikka se paikka paikoin käsittelee varsin traagisia ja hyytäviä kohtaloita, sen yleisilme on optimistinen. Sieltä pilkahtaa myös huumori, mustakin sellainen. Lähes kaikesta voi selvitä, vaikka totisesti toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi.

Tsizovan perheen miehet vie usein joku: sota tai KGB tai tauti. Poikalapsilla on jostain syystä huono ennuste; harvat pysyvät hengissä edes lapsina.

Jotkut suvun naiset ovat erityisen kauniita. Jotkut taas eivät ole, mutta mitäpä siitä: kauniista naamasta et montaa velliä keitä, siteeraa Tsizova venäläistä sanontaa. Ennen kaikkea he ovat neuvokkaita ja sitkeitä ja selviävät systeemin muutoksissa; työskentelevät sisäkkönä kreivillä (jota ei saa myöhemmin sanallakaan mainita) tai sairaalassa (jossa piirityksen aikaan tapahtuu asioita, joista ei saa sanallakaan mainita). Joku ylenee urallaan ’hozalotskaksi’, ’istuskelijaksi’.

Naisten ’yksityinen’ erityisosaaminen liittyy vaatteiden ompeluun, kankaiden tuntemukseen ja tyylikkään leikkaamisen saloihin. Sillä taidolla saa ostettua ja hankittua monenlaista etua, vaikka ei kuulu puolueeseen ja on taustaltaankin ’epäilyttävä’. Neuvostoliiton tekstiilitehtaat suoltavat kyllä lopulta määrää, mutta ei laatua: ’kokeilit sitten mitä tahansa, kaikki istuu kuin satula lehmälle’.

’Menneisyys on palapeli, pieniä käyriä palasia’, päättelee Tsizova. Jos ne pystyy yhdistelemään oikein, syntyy kuva. Se, joka on esittänyt kysymyksiä, ei saa paeta muodostuvia vastauksia.

 

Mummon saa kaivaa mukaan


Roman Sentsin kirjoittaa ihmisistä, joiden kaikki muistot ja koko entinen elämä on häviämässä Siperiassa valtavan tekojärven alle.  Pato’ (2015) (suomeksi kääntänyt Kirsti Era 2019) on omistettu toiselle kirjailijalle, Valentin Rasputinille, joka kirjoitti samantapaisista asioista jo 1970-luvulla.

Silloisessa Neuvostoliitossa asioista piti kirjoittaa varoen. Nyt Sentsin voi ladata tekstiinsä huomattavasti räväkämpää kritiikkiä, joka lopulta ulottuu hamaan Putiniin ja Medvedeviin saakka, ’lempinimillä’ tosin. Kirjan tapahtumat perustuvat todellisiin kohtaloihin, mutta sommittelussa on taiteilijan vapautta. Pato, josta kirja kertoo, valmistui 2014.

Sentsin itse on syntyisin Siperiasta ja opiskeli ensin insinööriksi, kunnes vaihtoi kirjallisuuteen. Hänen tyylinsä on melkeinpä ’inhorealistinen’, mutta ’Pato’ ei kuitenkaan ole tunnelmaltaan niin synkkä ja kylmä kuin ’Jeltysevit -erään perheen rappio’, jonka olen Sentsiniltä aiemmin lukenut. ’Pato’ on traaginen, mutta komiikka -tahaton etenkin - on koko ajan läsnä. Niin järjetöntä, että naurattaa, vaikka onkin surullista.

Tämä vesivoimala piti rakentaa jo 1980-luvulla ja kyläläiset saivat häätötuomion. Kaikki jäi kuitenkin silloin tekemättä, ajat muuttuivat ja ihmiset tottuivat ajatukseen, että vaaraa ei enää ole. Työpaikkoja ei tässä 1600-luvulta asti asutussa kylässä enää ole ja nuoret ovat jo aikoja sitten muuttaneet pois, mutta vanhempi väki elelee aivan mukavasti. Talot ovat vankkoja hirsirakennuksia, niitä on laajennettu ja paranneltu. Puutarhoissa kasvaa vaikka mitä, jos osaa asiansa. Hautausmaakin on esi-isien viisaudesta sijoitettu korkealle paikalle, joten satunnaiset kevättulvat eivät sitä uhkaa.

Mutta nyt tulee ukaasi: talot tyhjiksi, pato tulee nostamaan koko kylän päälle kymmeniä metrejä vettä. Kansalaiset saavat asunnot kaupungin kerrostalosta; yhtä osoitetta vastaan yksi yksiö. Jos sana ei kuulu, tulevat läheisen rangaistussiirtolan asukit hoitamaan talojen polttamisen.

Kyläläiset ryhtyvät toimeen, kukin tyylillään. Jotkut pakkaavat, toiset nostavat kapinan. Jokaisella on omat motiivinsa, miksi muutto ei käy. Kun on asuttu itse asiassa kolmea eri taloa, mutta osoitteita tontille on virallisesti vain yksi; kaikki yhteen yksiöönkö? Tai on erottu vaimon kanssa jo viisitoista vuotta sitten, mutta ei ole muutettu osoitetta ja poikakaan ei ole tullut muuttaneeksi kirjojaan kotoa pois. Tai on jo kertaalleen elämässään pakkosiirretty Baltiasta tänne Siperiaan; enää ei lähdetä minnekään.

Sentsiniä on verrattu Tsehoviin ja jotain samaa näissä tuhoa odottavissa hahmoissa kenties onkin. Tsehovin väki kuitenkin enimmäkseen istuu litkimässä teetä ja voihkimassa. Sentsinin siperialaiset sen sijaan ovat toimekkaita; saha surisee ja lapio suihkaa, kun he hiki päässä hoitelevat asioitaan. Voi toki olla, ettei se silti johda toivottuun tulokseen, vaan lähteä täytyy joka tapauksessa.

Viranomaisilta tulee suorastaan myönnytys: alle viisi vuotta sitten haudatun vainajan saa ottaa mukaan.

***