lauantai 1. joulukuuta 2018

Tutkimusmatkoja maailman ääriin

Uudet maisemat ja paikat, joissa en ole koskaan ennen käynyt, kiehtovat kovasti mieltäni. Kirjoja lukemalla voi näitä tutkimusmatkoja tehdä paljon useammin, nopeammin ja helpommin kuin rämpimällä itse fyysisesti paikalle.

Tunnistankin itsessäni turvallisuushakuisuutta ja mukavuudenhalua: en kovasti välittäisi tutkia kohdetta, jossa on jatkuvasti märkää tai kovin kylmää tai runsaasti ötököitä. Tai jossa on nähtävissä vain yksitoikkoista jäälakeutta tuhansia kilometrejä, päivä toisena jälkeen. On hienoa, että joku on jaksanut tuollaisiakin alueita tutkia ja nyt tiedämme, millaista siellä on.

Nuorena halusin kyllä itsekin tutkimusmatkailijaksi. Taisin haaveilla enemmänkin arkeologisista löydöistä: kadonneista kaupungeista, kirjastojen uumenista löytyvistä unohdetuista asiakirjoista tai vielä yhdestä ryöstämättömästä pyramidista. Nyt olen sitten päätynyt vain matkailijaksi: löytö on mukava ja rauhallinen majapaikka, tutkimus sitä, että ensin käydään läpi joen vasemman rannan nähtävyydet ja ruokapaikat, sitten oikean.

Kun tutkimusmatkailijoiden retkistä ja saavutuksista tehdään julkaisuja ja kirjoja, alkavat draaman ja myös markkinoinnin lait vaikuttaa siihen, millaisiksi ihmisiksi nämä matkailijat kuvataan. Tuskinpa heistä yksikään oli ’tavallinen kaveri’, ’ihan mukava’, ’aika hiljainen’. Päinvastoin. Usein päättäväisyys, periksiantamattomuus, rohkeus ja melkein yli-inhimillinen sitkeys yhdistyvät röyhkeyteen, muista piittaamattomuuteen ja aivan horjumattomaan uskoon omiin kykyihin ja ideoihin. Nykytermein sanottaisiin varmaan, että heillä on geenipoikkeama, jota tavataan esimerkiksi extreme-urheilijoilla, monilla yrittäjillä ja rikollisilla.

Ne todella suuret, maapalloamme puolelta jos toiseltakin kartoittaneet tutkimusmatkat on jo tehty. Nyt voidaan keskittyä yhä pienempiin ja pienempiin yksityiskohtiin ja teknologisten keksintöjen mahdollistamana mittailla yhä harvinaisempia hiukkasia siellä sun täällä. Mielikuvituksen rannatonta lentoa ja todella vahvaa uskoa omin villeihinkin ideoihin löytyy nykyään maapallon ulkopuolisten alueiden tutkijoilta.

Tutkimusmatkat tulivat juuri nyt kiinnostukseni kohteiksi, kun satuin törmäämään varsin uuteen, tänä vuonna suomeksi ilmestyneeseen kirjaan ’Amundsenin viimeinen matka’. Se on enemmänkin ’mysteeri’ tai ’jännityskertomus’ kuin varsinainen tutkimusmatkan kuvaus. 

Kirja oli monella tavalla kiehtova ja se innostikin minua jatkamaan tällä kertaa kirjallisia tutkimusmatkojani Amundsenin vuodesta 1928 taaksepäin, Nordenskiöldin 1800-luvun loppuun ja siitä vielä Cookin 1700-luvulle.


Selittämätön katoamistemppu


Monica Kristensenin kirjoittama ’Amundsenin viimeinen matka’ ilmestyi Norjassa ja Tanskassa vuonna 2017 ja levisi nopeasti maailmalle käännöksinä. Suomeksi kirja saatiin siis tänä vuonna, 2018. Kirjan lopussa on parin rivin esittely kirjoittajasta: kyseessä on liki 70-vuotias naparetkeilijä, jäätikkötutkija ja kirjailija. Hän on niitä harvoja naisia, jotka ovat retkeilleet samoilla seuduilla kuin Amundsen.

Roald Amundsen oli norjalainen ’kansallissankari’ 1900-luuvun alussa molemmille napa-alueille tehtyjen tutkimusretkiensä ansiosta, häntä hieman vanhemman Fridtjof Nansenin tavoin. Oli tullut mainetta ja kunniaa, palkintoja ja mitaleita. Mutta oli myös hankaluuksia, ainaista rahapulaa ja riitoja retkien rahoittajien ja etenkin toisten retkille osallistuneiden tai kilpailijoiksi katsottavien kanssa. Tutkimusmatkat olivat myös osa kansallismielistä propagandaa: sillä oli merkitystä, kenen lippu iskettiin jäähän tai maahan.

Kirjan alkutilanteessa kesällä 1928 italialaiset hurraavat ja Mussolini on tyytyväinen, kun valtava ilmalaiva ’Italia’ lipuu onnistuneesti pohjoisnavan yli. Roald Amundsen puolestaan on katkera, rahahuolten painama ja kaikkien entisten retkikumppaniensa kanssa riidoissa oleva vanha mies, joka kaiken lisäksi on vakavasti sairas, vaikka sen visusti salaakin.

Napaseutujen sääolot ovat arvaamattomia ja äkkiä paluumatkallaan ilmalaiva ’Italia’ joutuukin myrskyyn, jota se ei kestä vaan hajoaa ja putoaa. Osa miehistöstä sinkoutuu ulos ja kuolee heti, osa ajelehtii pallo-osan mukana omille teilleen ja osa rysähtää jäälautalle saaden mukaansa jonkin verran tarvikkeita, tärkeimpinä niistä kehnosti toimiva radio, kuivamuonaa ja telttoja. 

Tästä käynnistyy Kristensenin hienosti kuvaama monipolvinen jännitysnäytelmä, jossa kansainvälisiä pelastusretkikuntia kootaan ja varustetaan. Ilmalaivat olivat suuria ja kömpelöitä, tuon ajan uutuudet, lentokoneet (tai lentoveneet) taas pieniä eivätkä kyenneet laskeutumaan tai nousemaan jäällä, laivat taas eivät päässeet jäissä riittävän lähelle, koiravaljakoilla tai hiihtämälläkään ei voinut apuun yrittää, varsinkaan kun ei tiedetty tarkalleen minne. Mussolini puolestaan oli raivoissaan, kun italialaisten valloitusretki päättyikin näin ja heidän kykyään selviytyä arktisissa oloissa epäiltiin.

Pelastusretkikuntia on liikkeellä jo neljä, kun Roald Amundsen päättää myös lähteä mukaan pääasiassa ranskalaisen miehistön kanssa ja melko kevyellä lentokoneella. Lähdön jälkeen koneesta kuullaan yksi radio yhteydenotto, sitten ei enää mitään koskaan. Kohta saadaan lähettää vielä yksi uusi retkikunta, nyt etsimään Amundsenin kadonnutta pelastusretkikuntaa.

’Italian’ miehistön rippeet pelasti lopulta neuvostoliittolainen jäänmurtaja, mutta mitä ihmettä Amundsenille tapahtui? Hän, jos kuka, osasi toimia arktisissa oloissa. Miksei mitään jälkiä löydetty, ei edes lentokoneen hylkyä koskaan? Miksei mitään saatu selville? Vai löydettiinkö jotain sittenkin? Sitä Kristensenin kirja jännittävästi laittaa lukijan miettimään.


Mineraaleja ja merimatkoja


Kirjastonhoitaja ja tutkija Martti Blåfield sai 570-sivuisen ’Nordenskiöld’ kirjajärkäleensä julki vuonna 2016 ja pitihän minun se lävitse kahlata, sillä A.E. (Adolf) Nordenskiöld oli sentään ainut suomalaissyntyinen suuren luokan tutkimusmatkailija. 

Nordenskiöld oli pohjoisen meritien eli Koillisväylän Atlantilta Tyynelle merelle kulkenut ja lukuisia muita tieteellisiä tutkimusmatkoja tehnyt kuuluisuus. Mineraaleja maaperästä kaivellessaan hän tuli löytäneeksi myös kallioiden sisäiset vesikerrostumat, joten hänen voidaan sanoa keksineen porakaivot.

A.E. Nordenskiöld syntyi ja kasvoi Suomen suuriruhtinaskunnassa, aatelisena ja vuorihallituksen yli-intendentin poikana. Kiinnostus mineraaleihin kulki suvussa ja tie kohti yliopistoa Mäntsälän Frugårdin kotikartanosta oli melko suora, vaikka kouluvuosina yhteenottoja opettajien kanssa olikin. Opinnot etenivät hyvin ja tulevaisuudessa kangasteli yliopistoura, kunnes hän tuli pitäneeksi liian suorasukaisen puheen promootiojuhlassa vuonna 1857. Puheen katsottiin olleen ’liian liberaali’ ja ’halventaneen isänmaata’, siis Venäjää. Hänelle ilmoitettiin, että minkäänlainen virka Suomessa tai Venäjällä ei tulisi koskaan kyseeseen, mutta passin hän saa, jos ymmärtää poistua maasta.

Näin hänestä tuli lopulta ruotsalainen yliopistomies ja kuuluisa ruotsalainen tutkimusmatkailija. Hän seurusteli korkeissa piireissä ja sai rahoitusta retkilleen itseltään kuninkaalta. Suurimman huomion hän sai onnistuttuaan purjehtimaan läpi Koillisväylän, vaikkakin kylmimmän talvikauden jäissä juuttuneena kevättä odotellen. Hänen Vega-laivansa oli entinen valaanpyyntialus, johon oli liitetty pienehkö höyrymoottori.

’Entusiastit vievät maailmaa eteenpäin’ oli Nordenskiöldillä tapana toistella, ja sellainen hän itse olikin. Nopeasti innostuva, tavan takaa suunnitelmiaan muuttava, toisten mielipiteitä kuuntelematon, äkkipikainen, usein innossaan aivan epärealistinen. Hän oli kuitenkin mielenlaadultaan aina touhukkaan positiivinen eikä puhunut pahaa toisista – hän ei vain piitannut heidän kommenteistaan.

Retkikunnissa mukana olleiden upseerien mielestä hän olikin ehdottomasti soveltumaton päälliköksi, mutta koska hän oli jo niin kuuluisa, hänet kuitenkin nimitettiin aina retkikuntien johtoon. Ilmeisesti hänellä oli onni saada sopivia henkilöitä ympärilleen, koska matkat useimmiten tuottivat tuloksia, vaikka ei aina niitä mitä odotettiin, ja ennen kaikkea suurin osa osallistujista selvisi retkiltä hengissä. Nordenskiöldkin sai kuolla kotonaan omaan sänkyynsä.


Merenkulkija kuninkaan puolesta


Mietin, kehen tutkimusmatkailijaan perehtyisin tällä kertaa kolmantena. Portugalilaiset, espanjalaiset, italialaiset..Marco Polosta olenkin jo tässä blogissa aiemmin kirjoittanut. 

Valinnan ratkaisi lopulta hyvin sentimentaalinen syy: pidän kovasti Colin Dexterin  hahmosta ’Komisario Morse’. Kompleksinen Morse ei koskaan halua kertoa etunimeään, Endeavour. Se on etunimeksi varsin poikkeuksellinen ja hänen uskonnolliset vanhempansa antoivat sen siksi, että se oli kuuluisan brittiläisen tutkimusmatkailija James Cookin laivan nimi. Kai nimeen liittyi myös jotain odotuksia: Endeavour, siis pyrkimys, tavoitteellinen yritys, kilvoitus.

Cook ei ole ollut aivan viime aikojen ’kirjallinen sensaatio’. Löysin kirjaston uumenista jopa sata vuotta vanhan, Kustannusosakeyhtiö Ahjon vuonna 1918 julkaiseman ’Löytöretkeilijä James Cook’ kirjan. Toinen löytö oli nostalginen nuortenkirja aikojen takaa. Tämän englanninkielisiin elämäkertoihin nojaavan ’Etelämeren valloittaja’ kirjan vuodelta 1953 on kirjoittanut Eino Koivistoinen. Oli pitkästä, pitkästä aikaa hupaisaa lukea tuollaista ’kaikkitietävän kertojan’ vanhahtavalla tyylillä kirjoitettua tekstiä. Tällä tavalla ei enää kirjoiteta, ei edes ’nuorille’.

Kapteeni James Cook oli 1700-luvun loppupuolen suuria merisankareita. Hän palveli ensin sotalaivastossa ja kyvykkyytensä ansiosta sai sitten suoritettavakseen valtiollisia tutkimustehtäviä. Kyvykkyys oli erityisen tarpeen siksi, että Cook ei ollut aatelinen vaan syntyisin yhteiskunnan alaportaalta, maatyöläisen poika.  Kapteenin arvoa korkeammalle ei tuollaisella taustalla voinut mitenkään nousta, elämäkerta valistaa. Varmaan Cook olisi siis ollut amiraali, jos olisi aloittanut kilvoituksensa ylempää.

Cookin laivat etsivät reittejä, uusia saaria ja kenties uusia kokonaisia mantereita maapallon eteläpuolelta. Sellaiset seudut kuin Seurasaaret, Tahiti, Hawaijin lähisaaret, Australian itärannikko, Iso valliriutta tai Uusi-Guinea piirrettiin karttoihin ja ’lahjoitettiin Britannian kruunulle’ Cookin matkojen ansiosta. Ansiokas kolmas tutkimusretki Cookilta jäi sitten kesken, kun ’villit’ tappoivat hänet Hawaijin lähistöllä.

Cookin laivojen nimet Endeavour, Resolution, Adventure ja Discovery kuulostavat minusta yhä hienoilta ja yleviltä. Niissä on ikään kuin koko ’tieteen historia’ neljään sanaan puristettuna.

***

torstai 1. marraskuuta 2018

Tulevaisuusvisioita sadan vuoden takaa

Historian tapahtumat eivät toistu täsmälleen samanlaisina. Hämmästyttävän samantapaiset kehityskulut ja tapahtumien liikkeelle vyöryttämät ihmisjoukkojen reaktiot näyttävät silti toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Se juuri historiassa kiehtoo.

Tulevaisuudesta emme koskaan varmuudella tiedä. Silti ennustelemme ja visioimme sitä innokkaasti: välillä menneeseen nojaten, välillä taas ehdottomasti kaiken menneen kieltäen. Uusi, uljas tulevaisuus on muuttava kaiken ja oleva aivan erilainen kuin mennyt, tuo jo kulahtanut ja tympeäksi käynyt, virheiden täyttämä entisyys.

Sata vuotta sitten yhteinen Eurooppamme rämpi kylmässä ja märässä syksyssä aivan riekaleina. Järjetön neljän vuoden verenvuodatus, ensimmäinen maailmansota, oli vihdoin päättynyt. Voitonriemua ei ollut juuri missään. Kaikkialla oli vain väsymystä, tuhoa, tautiepidemioita ja nälkää.

Mutta oli myös 1900-luvun alussa itämään heitetty kulttuurisen ’futurismin’ siemen, jota hirveä sotakaan ei ollut tuhonnut. Se lähti liikkeelle Italiasta ja levisi ympäri Euroopan. Futuristit julistivat lähes kaiken vanhan hylättäväksi, ’passatismiksi’ eli menneeseen tarrautuvaksi. Oli muutettava kielioppi, kirjoittamisen tapa, musiikin konventiot, kuvanveiston ja maalauksen traditiot, tanssi, arkkitehtuuri. Kaikki.

Hauskinta ehkä, ainakin näin jälkiviisaasti myöhemmin katsellen, oli futurismin levittäytyminen keittiöön. 

Tuliko tulevaisuudesta sellainen kuin futuristit kuvittelivat ja tahtoivat? Hylättiinkö vanha ja omaksuttiin uusi, parempi? Muuttuiko maailma ja muuttuiko ihminen?

Tätä tutkiskellessa tulee mietittyä hiukan myös nykyisiä visioitamme: perustuuko niistä joku pelkkää haavetta vahvempaan todennäköisyyteen, vai valitseeko toteutumaan tulevan vision ihan vain pelkkä sattuma? Mikä lienee meidän aikamme ’futurismi’, joka on muuttava ihan kaiken, ainakin puheissa? Digitalisaatio, vai mikä?


Pastan pehmittämät


Kirjamessuilla käsiini sattui opus ’Futuristinen keittiö’ (runsain lisätiedoin ja viittein varustettu suomennos vuodelta 2015 on Pauliina de Annan tekemä) ja siitä lähti liikkeelle tämänkertainen kirja-johtaa-kirjaan kolmikkoni.

Koko futurismin perustaja ja ensimmäinen oppi-isä Filippo Tommaso Marinetti julkaisi kuvataiteilija Fillian kanssa ’Futuristinen keittiö’ (La Cucina Futurista) opuksen vuonna 1932. Futuristien merkillisiä illallisia ja ruokareseptejä ynnä muita varsin raisuja keittiö- ja ravitsemusjulistuksia oli ollut italialaisessa julkisuudessa jo muutaman vuoden ajan ennen kirjaa. Varsinainen laajemmin koko kulttuurin kattavan futurismin perusmanifesti oli jo vuodelta 1908.

Futuristit pyrkivät muun muassa siihen, että taide ja elämä olisivat yksi ja sama asia. Siksi niin perustavan laatuinen tekijä kuin ruoka ja syöminen oli tietenkin myös otettava futuristiseen käsittelyyn. 

Kuten kaikessa, myös ruuanlaitossa ja keittiössä vanhat tavat tuli hylätä. Jälkiruoka voitiin tietenkin aivan hyvin syödä ensin, ja alkupalat viimeiseksi, mutta no, sehän nyt oli todellisena muutoksena vielä pientä. Liha voitiin valmistaa esimerkiksi johtamalla sen läpi sähkövirtaa, tuota modernia elektro-dynaamista tekijää, jota uusi aika ihannoi. Pöydät saatettiin peittää foliolla ja kukkien sijaan koristeina käyttää raakoja perunoita, jotka oli leikelty eri muotoihin. Taustalla voitiin soittaa rumpujen pärinää tai suurten moottorien jylinää, uuden ajan ääniä. Tarjoilijat voivat myös kulkea ympäriinsä ja suihkutella ilmaan erilaisia tuoksuja, jotta ateriasta tuli mahdollisimman monien aistien yhteiskokemus.

Tuollaiset ateriat voidaan yhä nykyäänkin järjestää, mikä ettei, jos halutaan tavoitella ’jotain erikoista’, mutta yleiseksi käytännöksi ne eivät tulleet, kuten tiedämme. Monille riitti vielä vuosikymmeniä, että sai edes perunaa, vaikka sitten vähän paleltunuttakin.

Hauska osanen futuristien ruokajulistusta oli pastan vastustus. Se ruoka vei italialaiset kerrassaan turmioon sekä fyysisesti että henkisesti ja se oli suurin ’vanhan keittiön’ ehdottomasti hylättävistä asioista. Pasta oli huonoa ravintoa, joka vain turvottaa ja tyhmentää! Ei tule uuden uljaan tulevaisuuden johtajia, ei tulisieluisia teknologian osaajia näistä, jotka ovat tukkineet ensin suunsa ja sitten sisuskalunsa tuolla pallomaiseksi paisuttavalla jauhotuotteella.

Niinpä. Tässä suhteessa futuristit olivat samaa mieltä kuin monet nykyiset ravitsemusasiantuntijat, mutta ei pastan syöntiä Italiasta ole vielä saatu poistettua. Pikemminkin päinvastoin! Katsoin juuri varsin uutta Jamie Oliver -ruokaohjelmien sarjaa, jossa Oliver taas kerran kiertää Italian maakuntia etsimässä ’mammojen ja nonnien parhaita reseptejä’ ja mitäpäs muuta siellä vaivataan joka jaksossa, kuin pastataikinaa. Tehdään pitkää ja lyhyttä, pitkulaisia ja pyöreitä ja korvannäköisiä ja simpukannäköisiä..Ja Oliver huutelee: Oh my Lord, incredible..

Sinänsä oli suorastaan hätkähdyttävää lukea ’Futuristien keittiöön’ liitetyistä useista kommentaareista kirje, jonka Gazetta del Popolo -lehden uutispäätoimittaja V.G. Pennino oli lähettänyt Marinettille ottaakseen osaa puhjenneeseen pastakeskusteluun. Kirjeessä hän on samaa mieltä pastan turmiollisuudesta, mutta jatkaa, että yhtä lailla on hylättävä valkoinen leipä ja kuorittu riisi. Ruokaa tulee syödä vain pieniä määriä ja suhteuttaa se tehdyn työn fyysiseen rasittavuuteen. Etenkin erilaisten hyvin valmistettujen ja maustettujen kasvisten ja pähkinöiden syöntiä tulee suuresti lisätä.
Koko kirje on kuin suoraan tämän päivän ravintoneuvojan kynästä. Mutta jo yhdeksänkymmenen vuoden takaa!


Terästä vai marmoria


Edellisessä kirjassa oli keittiö-teeman ohella myös lyhyt yleiskatsaus futurismin eri vaiheisiin. Siitä ajatukseni johtuivat tapahtuma-ajankohdan muuhun historiaan: kuinka futuristiset ideat näkyivät ja vaikuttivat muissa maissa ja muualla kuin keittiössä. Tartuin seuraavaksi Marja Härmänmaan ja Timo Vihavaisen toimittamaan poikkitieteelliseen artikkelikokoelmaan ’Kivettyneet ihanteet?’ (2000).

Artikkelikokoelman pääaihe ei ole futurismi, vaan se käsittelee monelta eri kantilta klassismin esiintymistä maailmansotien välisessä Euroopassa. Sotien, monikossa. Niinpä. Vaikka ensimmäinen maailmansota oli niin turha ja niin hirveä kuin oli, rynnisti Eurooppa jälleen uuteen suursotaan heti, kun yksi sukupolvi tykinruokaa oli saatu kasvatettua.

Futurismilla on kuitenkin osansa kirjassa. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka futuristien ’uutta aikaa’ ja uutta teknologiaa ihannoivat ideat ensin levisivät vauhdilla Italiasta muihin ensimmäisen maailmansodan jälkeen sekaisin oleviin maihin, kuten eritoten Saksaan ja Neuvosto-Venäjälle. Molemmissa maissa oli suuri yhteiskunnallinen tilaus jollekin kokonaan uudelle, erilaiselle, joka ei muistuttanut yhtään siitä yhteiskuntamuodosta ja kulttuurista, joka juuri oli hävinnyt ja hävitetty. Alas keisarit ja tsaarit! Nyt puhaltaisivat aivan uudet tuulet ja nousisi aivan uusi kulttuuri: kiiltävää terästä, koneita, sähkövoimaa, elokuvaa - jokaiselle kansalaiselle hyvinvointia ja palkitsevaa osallisuutta ilman luokkaeroja.

Tätä riemua ei kylläkään kestänyt kauaa. Saksassa uusille vallanpitäjille kelpasivat kyllä teräs, uudet koneet ja voittoisasti eteenpäin marssivat yhtenäiset kansanjoukot, mutta ne saivat toteuttaa vain ylhäältä annettuja tehtäviä. Vapaat taidesuunnat tai jazz-musiikki eivät enää tulleet kuuloonkaan; nehän olivat natsien mielestä rappio-taiteen esimerkkejä. Eikä kirjallisuus, joka olisi tahtonut uudistaa vaikkapa kieliopin tai kehottaa mihin tahansa vähäisempäänkin kansalaistottelemattomuuteen, taatusti löytänyt kustantajaa.

Neuvosto-Venäjällä kävi samoin, hiukan eri painotuksin vain. Teknologiaa toki ihannoitiin ja uusi vapaa taide elokuvineen ja julisteineen sai rellestää muutaman vuoden, kunnes se ajettiin tiukkaan ylhäältä määrättyyn ’sosialistisen realismin’ ja propagandataiteen karsinaan. Kiiltäväkylkiset junat kulkivat kyllä Neuvostomaassa valokiilat yötä halkoen, mutta ne junat eivät olleet vapaan matkustamisen symboleita.

Italiassa, futurismin syntymaassa, sen kamppailu asemastaan fascistisessa Mussolinin hallitsemassa valtiossa, oli sinnikkäämpää kuin muissa Euroopan diktatuureissa, mutta sielläkin se lopulta suurelta osin jäi ’klassismilta’ vaikuttavan suuntauksen jalkoihin. Mennyt suuruus, Rooman ja keisarien ajat, piti sittenkin nostaa näkyville, vaikka se ’passatismia’ olisikin. Ei menneisyys niinkään juuri sellaisena kuin se aikoinaan oli, vaan sellaisena, jona se näyttäisi parhaiten tukevan ja nostavan nykyistä järjestelmää. 

Taas rakennettiin mahtavia temppelinoloisia rakennuksia, jättiläismäisiä pylväshalleja, monimetrisiä Johtajan patsaita tai marmoripäitä, joiden luokse joukkojen juhlakulkueet voisivat suunnata.
Oli aika sitten ’uusi’ tai ’vanha’; tätäkö ihmiskunta aina tarvitsee?


Hurmiosta raunioihin


Entäpä meillä Suomessa? Futurismi ei meidän pieniä piirejämme ehtinyt juurikaan koskettaa. Meillä oli 1920- ja 1930-luvuilla ilmeisesti täysi työ pysyä hengissä ja nostattaa edes sen verran yleistä elintasoa, että nationalistiselle kansallistunteelle löytyi jotain katetta, ennen kuin taas olimme sodassa.

Onneksi oli sentään Olavi Paavolainen, tuo maamme ensimmäinen kosmopoliitti ja kulttuurin renessanssi-ihminen. Paavolainen kommentoi tuon ajan kulttuurivirtauksia ’esseitä ja pakinoita’ sisältävässä teoksessaan ’Nykyaikaa etsimässä’ vuodelta 1929.

Se on yhä tavattoman mukaansatempaavaa ja yllättävän monelta kohdaltaan hyvin aikaa kestänyttä luettavaa, vaikka tietenkin paikoitellen tahattoman koominen. Mutta silti, epäilenpä ettei juuri ainuttakaan viime vuosien kirjallisuutemme tuotoksista lueta enää yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua, niin kuin tätä. Minulla oli käsillä kirjan 5.painos vuodelta 2002.

Heti alkuun Paavolainen valittaa, ettei Suomessa ole huomattu ’nykyaikaa’ vaan kirjallisuutemme perusteella olemme vieläkin vaiheessa, jossa ’isä lampun osti’. Meillä Suomessa on toki ’ vetureita, sähköttäjiä, automaatteja ja konekirjoittajattaria. Meilläkin on hermostuneita lapsia ja ihmisiä, jotka ovat jääneet auton alle’, mutta silti nykyaikaa etsivän on lähdettävä Suomesta pois. Pariisiin, Berliiniin, Roomaan..Hienointa olisi, jos pääsisi Amerikkaan, jossa nykyaika on kaikkein parhaiten nähtävissä, mutta siihen Paavolaisella ei ole riittävästi rahaa.

Niinpä hän hurmioituu Pariisissa reklaamitauluista, jotka ulottuvat aina viidennen kerroksen korkeuteen ja kaduista, joilla liikkuvien autojen määrä voi ulottua sataan tuhanteen. Ihaninta uutta runoutta on kansainvälisten juna-aikataulujen lukeminen. Huikeaa oli myös tavata Alvar Aalto, etenkin siksi, että hän oli saapunut kaupunkiin peräti lentokoneella.

Paavolainen raportoi myös Suomessa hyvin vähän tunnetuista italiaisista futuristeista ja venäläisistä ’vallankumousrunoilijoista’ Blockista, Majakovskista ja Jeseninistä.  Blockin kuolemisen nälkään ja Jeseninin hirttäytymisen hän voi jo kertoa. Majakovski ampui itsensä muutama vuosi Paavolaisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Siinä meni se kulttuurin etujoukko.

Berliinissä Paavolainen innostuu myös urheilusta ja alastomuuskulttuurista. Liikunnalliset, hyvinvoivat ja lihaksikkaat ihmiset ovat kauniita. Paavolainen tunnelmoi, kuinka tehokkuus ja urheilullisuus yhdistyvät ylävartalot paljaina, pelkissä urheiluhousuissa rytmikkäästi hakkua heiluttavissa työmiehissä, jotka korjaavat raitiovaunukiskoja. Ihan niin. Kun luin tuota, minun mieleeni tupsahti aivan hiljattain lukemani Kari Enqvistin pakina, jossa hän kiitti ja kehui suomalaisia työmiehiä, ’noita omenavartaloisia persvakomiehiä huomioliiveissään’, jotka myös korjaavat kaiken, mutta näyttävät esteettiseltä olemukseltaan hieman toisenlaisilta.

’Olemme tienhaarassa. Joko kulttuuriin tai yli-kulttuuriin.’ Paavolainen päättää intoilevan kirjansa.

Taisi mennä lopulta yli-kulttuurin puolelle. Taas tuli uusi sota ja lähes kaikki tuhottiin. 
Mitä sitten…alusta uudelleen?

***