Joulukuun 8. on nykyisin merkitty suomalaisiin kalentereihin
suositelluksi liputuspäiväksi, sillä se on säveltäjä Jean Sibeliuksen
syntymäpäivä. Tuleva vuosi 2015 juhlistaa Sibeliusta lähes kaikin
kuviteltavissa olevin tavoin - vain baletti ehkä jää puuttumaan - sillä säveltäjän
syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta.
Liki jokaisella suomalaisella on joku suhde Sibeliukseen,
niilläkin, joita ns. klassinen musiikki ei kiinnosta tipan tippaa. Jo koulun
alaluokilla opimme, että hän on Suuri Suomalainen Säveltäjä ja osa kansallista
suurmies rykelmää; Lönnrot, Runeberg, Topelius, Sibelius..Jonkin aikaa Sibelius
oli myös sadan markan seteli, se vihreä. Tunnistamme hänen musiikistaan ainakin
Finlandian hymniosan, Karelia-sarjan alun, En etsi valtaa, loistoa -joululaulun,
Soi kunniaksi Luojan -virren ja Jääkärimarssin, vaikka kenties sinfoniat ja muu
tuotanto ovat jääneet vieraiksi.
Sibeliuksella on hyvin merkittävä asema suomalaisessa
kulttuurihistoriassa: sekä hänen omasta toiminnastaan syntynyt että
tarkoituksella luotu. Nuori kansakunta tarvitsi ’oman säveltäjän’, ’oman
kuvataiteilijan’, ’oman kirjailijan’, ’oman urheilusankarin’ ja jopa ’oman
missin’ todistamaan, että olemme ihan yhtä hyviä, kauniita, sivistyneitä ja
lahjakkaita kuin muutkin kansat. Sibelius
täytti paikkansa kansakunnan kaapin päällä loistavasti ja sai musiikilleen ja
Suomelle mainetta etenkin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Saksassa. Ulkoisesti hän
ei kovin ’perisuomalaiselta’ näyttänyt kulkiessaan sikaria polttelevana,
vaaleaan räätälin tekemään pukuun ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneena.
Kolmenkymmenen vuoden
työ
Luultavasti minäkin olen kuullut Sibeliuksesta ensi kerran
kansakoulussa 1960-luvulla. Melko varhaisia muistoja ovat kuitenkin myös
professori Erik Tawaststjernan
radioesitelmät, joissa hän kertoi Sibeliuksen elämänvaiheista niin lennokkaan
omintakeisella tyylillä, että niitä jäi kuuntelemaan vaikkei ollut aikonutkaan.
Tawaststjerna liioitteli, huokaili, värisytti ääntään ja sylkäisi äkkiä lauseen
lopun ulos kuin viimeisillä voimillaan kaikkensa antaneena ja kuitenkin palasi
jälleen ääneen aivan asiallisena pienen musiikkinäytteen jälkeen. Saattoi kuvitella studioavustajien
virvoittaneen hänet musiikin aikana jälleen tolpilleen mikrofonin ääreen.
Yli yhdeksänkymmenvuotiaana vuonna 1957 kuolleesta
Sibeliuksesta oli kirjoitettu jo monta esittelyä ja elämäkertaakin, mutta ne
kaikki eivät miellyttäneet Sibeliuksen perhettä. Niinpä he ottivat yhteyttä pianistiin ja
musiikkitieteilijään, professori
Tawaststjernaan, joka sai
perheeltä käyttöönsä valtavat määrät kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja kaikkea
muuta materiaalia, jonka perusteella hän aloitti suuren tutkimus- ja
kirjoitusurakan. Kaikkiaan viisi
osaa käsittävän Tawaststjernan Jean
Sibelius –elämäkertasarjan ensimmäinen osa
ilmestyi kuuden vuoden työn jälkeen vuonna 1965 ja viimeinen osa
valmistui vuonna 1988.
Musiikkitieteilijänä Tawaststjerna pyörittelee vaivatta
Sibeliuksen sävellystöiden tuskia ’terssittömien kolmisointujen’ ja
’tonaalisuuden kriisin’ ympärillä, mutta kuvaa myös ’siviilielämää’ eli ainaista rahapulaa ja
vekselikierrettä, musiikkipiirien keskinäistä nokittelua ja ennen kaikkea
Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Ainon intensiivistä suhdetta ja perhe-elämää;
lasten sairastelua, riitoja ryyppäämisestä, mykkäkouluja joiden aikana puolisot
vain kirjoittelivat toisilleen. Uskomatonta on, kuinka lähes kaikesta on jäänyt
joku kirjallinen lähde. Kirjeitä, päiväkirjoja, pieniä lappusia,
ravintolalaskuja, karhukirjeitä. Perhe
toki tiesi jo rakentavansa ’suurmiehen’ kuvaa,
ja pyrki säilyttämään niin paljon kuin mahdollista, mutta silti jaksan
ihmetellä tätä materiaalin runsautta. Nykyihmisistä ei mitään tällaista
jää. Traagista on kuvaus ’suurista
polttajaisista’, kun vanha ja turhautunut Sibelius polttaa viimeisimmän
sinfoniansa julkaisemattomana ja vetäytyy ’Ainolan neljännesvuosisadan
hiljaisuuteen’.
Pitkään Helsingin Sanomien musiikkitoimittajana
työskennellyt Vesa Sirén kokosi Sibeliuksen syntymän 130-vuotisjuhlavuonna 1995
materiaalia, joissa aikalaiset muistelevat Sibeliusta. Kirjeitä koulutovereilta, muisteluksia ja anekdootteja
opiskelukavereilta, sukulaisilta, kollegoilta, perheeltä, naapureilta,
palveluskunnalta, lapsilta, lastenlapsilta, lastenlastenlapsilta,
toimittajilta, muusikoilta. Aineistoa
kertyi lopulta niin paljon, että sanomalehtiartikkelin jälkeen syntyi
kokonainen paksu kirja ’Aina poltti
sikaria’ (julkaistu vuonna 2000).
Muistelut on koottu aikajärjestyksen ja niitä on myös jonkin
verran kommentoitu, mikä tekee lukemisesta helppoa silloinkin, kun lukijalla ei
ehkä ole mitään ennakkotietoa Sibeliuksen vaiheista. Aina silloin tällöin
muistelijoiden kertomukset ovat ristiriidassa toistensa tai muun tietoaineksen
kanssa, ja Sirén huomauttaa tästä, mutta antaa tietenkin silti anekdootin olla
sellaisenaan. Näinhän ne legendat syntyvät. Kuten se, kuinka ryyppyseurue jatkoi juhlimista Kämpissä päiväkausia ja
yksi heistä kävi välillä Pietarissa johtamassa konsertin ja palasi taas samaan
pöytään, vai kuinka se lopulta olikaan.
Sibelius oli osa 1890-luvun innoittunutta ’suomalaista’ nuorta
kulttuurieliittiä yhdessä lankonsa,
kuvataiteilija Eero Järnefeltin, kapellimestari Robert Kajanuksen, kirjailija
Juhani Ahon ja monien muiden kulttuurihistoriamme merkkihenkilöiden kanssa.
Pikkuhiljaa kuitenkin monet suhteet viilenivät, kollegat kuolivat ja Sibelius
koki vanhemmiten jääneensä yksin. Häntä tarvittiin vain koristeeksi toisten
juhliin, istumaan kunniamerkit rinnassa illallisilla, kuten hän joskus valitti.
Viimeisen julkistetun soitinsävellyksensä Sibelius teki ystävänsä Akseli Gallén-Kallelan hautajaisiin 1931.
Toisille muistelijoille Sibelius oli aina kohtelias,
suurenmoinen keskustelija, ystävällinen seuramies vaikkakin usein omissa
ajatuksissaan. Toisille taas itserakas kehuskelija, humalapäissään pitelemätön
ja kritiikkiä sietämätön. Puoliso Ainon kirjeet ja päiväkirjakommentit tuntuvat
kaikkein raastavimmilta; niin paljon rakkautta, niin paljon tuskaa, niin paljon
raivoa ja huolta.Viimeisinä vuosikymmeninä kaikki oli vihdoin seesteistä. Osaa
kirjeistä ei näytetty edes Erik Tawaststjernalle, vaan ne saatiin tutkijoiden
käyttöön vasta Aino Sibeliuksen kuoleman jälkeen. Lasten, vävyjen ja
lastenlasten kommentit ovat jo melko paljon miedompia; pappa nyt oli sellainen,
työskenteli öisin ja heräsi puolenpäivän jälkeen, vaati hiljaisuutta
sisätiloissa, oli lempeämpi kasvattaja kuin äiti.
Kulttuurikoti Ainola
Sibeliusten koti, Ainolaksi nimetty hirsitalo Järvenpäässä,
on nykyään viehättävä museo, jota ylläpidetään mahdollisimman aitona.
Ikkunoiden väliin talveksi asetettujen tulitikkulaatikoiden etiketit tehdään
laserprintterillä alkuperäisten Sampo ja Elanto -tikkujen näköisiksi ja
pelargoniat ja saintpauliat pidetään ikkunalaudoilla. Suuri puutarha, Aino
Sibeliuksen ylpeys ja myös raadannan kohde, on kylläkin nykyisin enimmäkseen
nurmikkona.
Ainola – Jean ja Aino
Sibeliuksen koti –kirjan ( toinen painos 2004) on toimittanut tutkija Liisa Suvikumpu kollegoineen. Kirja esittelee lämpimästi
talon ja sen asukkaiden eri vaiheet.
Ainola kuului osana 1900-luvun alun ’aatteellisesti edistyksellisten’
taiteilijoiden synnyttämään yhteisöön, joka etsi työrauhaa ja tilaa luonnon
keskeltä, mutta kuitenkin hyvien yhteyksien päästä Helsingistä. Ensin
Järvenpäähän muutti kirjailija Juhani Aho kuvataiteilijapuolisonsa Venny
Soldan-Brofeltin kanssa, sitten kuvataiteilijat Eero Järnefelt ja Pekka Halonen
rakennuttivat sinne omat talot ja Sibeliukset seurasivat perässä 1904. Perheet
pitivät alkuaikoina tiiviisti yhtä ja innostivat toisiaan myös taiteessa.
Ainolan suunnitteli jo tuolloin nimekäs arkkitehti Lars
Sonck. Talossa on paljon puhdasta
hirsipintaa ja iso takka. Se on valoisa ja viihtyisä, ei mikään edustusasunto
vaan koti viisilapsiselle perheelle. Sibeliukselle oli tulossa pienehkö perintö
enolta ja sen turvin rakennustyö päästiin aloittamaan, mutta rahatilanne oli silti
jatkuvasti tiukka. Lautatarhojen ja peltiliikkeiden säilyneet karhulaskut ovat
toki tyylikkäitä ajan tapaan mustekynällä tehtyinä, mutta yhtä kaikki
ahdistavia. Aluksi asumiskäyttöön
saatiin vain alakerta.
Tiloja laajennettiin ja taloa paranneltiin pikkuhiljaa
mahdollisuuksien mukaan. Sibeliuksen henkilökohtainen talous kääntyi plussalle
vasta hänen ollessaan kuusissakymmenissä; lapset olivat muuttaneet omilleen,
valtio alkoi maksaa huomattavaa taiteilijaeläkettä ja ennen kaikkea merkittävät
tekijänoikeuspalkkiot maailmalta ja Suomesta alkoivat virrata.
Ainolassa voi aistia Sibeliusten pitkän elämän monia
tunnelmia. Yli yhdeksänkymmenen vuoden korkeaan ikään yltäneet Aino ja Jean Sibelius
saivat kumpikin asua Ainolassa elämänsä loppuun saakka ja sen puutarhassa on
myös heidän yhteinen hautansa.
***