Vihdoin pääsin sukeltamaan nykyistä kiinalaista yhteiskuntaa käsitteleviin kirjoihin.
Ennen maailma oli niin selkeästi kaksinapainen: Yhdysvaltojen johtama läntinen blokki ja Neuvostoliiton johtama itäinen. Niihin lukeutuvien yhteiskuntien kapitalismin tai sosialismin asteissa oli eroja – monilla mailla ei ehkä ollut oikeastaan kumpaakaan, mutta jompaakumpaa piti ainakin teeskennellä kannattavansa. Mutta sitten jakolinjat menivät äkkiä täysin uusiksi. Neuvostoliitto mureni ja lopulta lakkasi kokonaan olemasta ja sen vaikutusvallan alla olleet valtiot ryhmittäytyivät uudestaan, kuka minnekin. Maailma tuli selvästi monimutkaisemmaksi ja johtavat valtiot vaihtuivat.
Kommunistisen puolueen johtama Kiina oli jo 1980-luvulta lähtien alkanut harjoittaa teoreettisesti kummallista ’puoluejohtoista markkinataloutta’ ja muutenkin liukunut ihan omille teilleen. Äkkiä se olikin valtavan talouskasvun vaiheessa – tehtaita, pilvenpiirtäjiä, siltoja, satamia, moottoriteitä ja uusia kaupunkeja rakennettiin ennennäkemättömällä vauhdilla. Entinen ’kolmannen maailman maa’, joka vanhojen tilastojen perusteella oli kehitysavun tarpeessa, vaihtoikin paikkaa ja alkoi tarjota rahoitusta ja tukeaan muille.
Kiinan puoluejohtaja ja sittemmin myös presidentti Xi Jinping aloitti valtakautensa 2012 ja parin vuoden kuluttua hänen hahmottelemansa ’Yksi vyöhyke ja yksi tie’ -hanke, jonka nimi lyheni muotoon ’Vyö ja tie’, oli jo täydessä käynnissä. Kiinan kehityspankki kertoi varanneensa ainakin 900 miljardia dollaria ensisijaisesti liikenteen infrastruktuuriin ja energiaan keskittyviin kansainvälisiin hankkeisiin. Tarjouksiin on tarttunut suunnilleen 80 maata. Heille on kiinalaisen selityksen mukaan tarjolla rahan ohella ’kiinalaista viisautta’ ja ’ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden yhteisö’.
Brittihistorioitsija Peter Frankopan teki valtavan suositulle ja oivaltavalle ’Silkkitiet’ -kirjalleen jatko-osan ’Uudet Silkkitiet’, jonka tietysti ahmaisin heti. Siinä Frankopan tiivistää tilanteen lauseeseen ’Ennen kaikki tiet johtivat Roomaan. Nyt ne johtavat Pekingiin’.
Uutta, perusteellista poliittista analyysia sain viimeinkin ilmestyneestä ’Kiina Xi Jinpingin aikakaudella’- kirjasta. Tätä Ari-Joonas Pitkäsen, Matti Purasen, Mika-Matti Taskisen ja Niko Vartiaisen kirjoittamaa teosta jonotin kirjastosta ’jonon ensimmäisenä’ varmaan puoli vuotta, kun kirjan julkaiseminen jostain syystä lykkääntyi.
Toimittaja Mari Mannisen ’Kiinalainen juttu’ puolestaan kertoo kiinalaisen yhteiskunnan arkipäivästä ja kumoaa monia myyttejä ja tarkoituksellakin levitettyjä puolitotuuksia, joita turisteille maasta kerrotaan.
Velallinen on vyötetty
Peter Frankopan on kirjoittanut ’The New Silk Roads’ kirjansa jo 2018, Jaana Iso-Markun suomentamana ’Uudet Silkkitiet’ ilmestyi meillä 2022.
Frankopan selvittää kirjassaan kiinnostavasti Keski-Idän maiden keskinäisiä, nykyään kiemuraisia suhteita. Maat tekevät paljon yhteistyötä ja etsivät naapureistaan liittolaisuuksia: poliittisia tai uskonnollisia tai käytännöllisiä. Uudet logistiset kuljetusväylät maasta toiseen tai pääsy kriittisten vesivarojen ääreen ovat ensisijaisen tärkeitä.
Toisaalta maasta toiseen saattaa tulla myös ei-toivottua tuontitavaraa. Kiellettyjä sosiaalisen median yhteyksiä ja elektroniikkaa, pahimmillaan terroristiseksi luokiteltavia toimintoja tai uskonnollista radikalismia. Siksi kiinalaisjohtoinen ’ihmiskunnan tulevaisuuden yhteisö’ ei esimerkiksi sulata islaminuskoisia uiguureja tai buddhalaisia tiibettiläisiä, vaan heidät sievistellen sanottuna ’uudelleenkoulutetaan’.
Kiinan tarjoama ’vyö’ antaa ’käytännön apua’, mutta ei puutu eikä haluakaan puuttua yhteistyökumppaniensa sisäisiin asioihin. Tämä tietenkin sisältää vastavuoroisen oletuksen, ettei kukaan puutu myöskään Kiinan sisäisiin asioihin. Mutta kun yhteistyökumppanit ovat korviaan myöten velassa Kiinalle, syntyy sille melkoista vaikutusvaltaa ’hiljaisesti’.
Frankopan peilaa Kiinan uusia avauksia länsimaiden, etenkin Yhdysvaltojen vaikutusyrityksiin Silkkitie-alueen valtioissa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Kiina on onnistunut laajentamaan kauppasuhteitaan ja vaikutusvaltaansa, kun taas Yhdysvalloilla ystävät ovat vähentyneet.
Ajat, jolloin länsi muokkasi muuta maailmaa itsensä mukaiseksi, ovat Frankopanin mukaan selvästi jääneet taakse. Minkälainen mahtaa lopulta tulla tästä ’Aasian vuosisadasta’, jota nyt elämme?
Suuri virkoaminen odottaa
Ari-Joonas Pitkänen, Matti Puranen, Mika-Matti Taskinen ja Niko Vartiainen ovat opiskelujensa aikana tutustuneita, Kiinaan perehtyneitä tutkijoita, jotka ovat julkaisseet yhdessä Kiina-ilmiöt -nimistä uutiskirjettä jo yli viiden vuoden ajan. Laaja ’Kiina Xi Jinpingin aikakaudella’ teos ilmestyi loppukeväällä 2023.
Kiinan kommunistisen puolueen vallitseva käytäntö 1980-luvulta asti on ollut, että puoluejohtaja voi olla vallassa vain kaksi peräkkäistä viisivuotiskautta. Xi Jinpingin kaksi kautta tuli täyteen 2022, mutta hän ei poistunutkaan vallankahvasta, vaan valitutti itsensä poikkeukselliselle kolmannelle kaudelle. Mitä hän siis aikoo? Uudeksi diktaattoriksi, joka ei poistu seuraavankaan viisivuotiskauden jälkeen? Vai onko hänellä vain ’projekti vielä kesken’ ja tähän hänen markkinoimaansa ’kansalliseen virkoamiseen’ tarvitaan lisää aikaa?
Kirjan kirjoittajat toteavat, että länsimaat ovat toistuvasti arvioineet Kiinan väärin. Jotain on kyllä nähty tapahtuvan, mutta se on tulkittu pieleen. Kiinaa ei ole osattu ’katsoa’ oikein.
Ei outo käännös erittäin tuottoisaan markkinatalouteen tarkoittanutkaan sitä, että Kiina ’länsimaistuisi’ myös yhteiskuntapoliittisesti. Kommunistisesta puolueesta ja sen yksinvallasta ei olla luopumassa, Xi ei ole mikään ’uusi Gorbatshov’. Uuden teknologian valtava vyöry ei tarkoittanut kiinalaisten kansalaisvapauksien mullistavaa lisääntymistä. Kommunikaatio kyllä nopeutui, verkkokaupasta voi ostaa ja mobiilisti maksaa, mutta verkkoa valvotaan ja rajoitetaan tiukasti. Uudella teknologialla pystytään kasvojentunnistuksen ja tekoälyn siivittämänä kansalaisten herkeämättömään valvontaan; vielä paljon tehokkaammin kuin leninistisellä toisten kyttäämisellä ja ilmiantoihin kannustamisella.
Xi Jinpingistä on julkaistu vain vähän ’henkilökohtaista’ tietoa. Hän on korkean puoluekaaderin poika, etuoikeutettuna kasvanut, mutta kulttuurivallankumouksen aikana hänkin joutui maaseudulle ’ojennettavaksi’. Hänellä on Kiinassa kuuluisa laulajatar-vaimo, ja yksi tytär, joka on opiskellut mm. amerikkalaisissa huippuyliopistoissa.
Jotain ’uudistavaa’ Xi tietenkin haluaa pitkän kautensa avulla jälkeensä jättää. Hän puhuu kauniisti yhteistyön tarpeellisuudesta ja maailman kaikkien kansojen onnellisesta yhteisöstä.
Hänelle kenties koetetaan luoda jonkinlaista ’filosofikuninkaan’ roolia; onhan hänen ’ajattelunsa opiskelu’ liitetty jo kansalliseen opetusohjelmaan ala-asteelta aina yliopistotasolle asti. Xin mukaan Kiina on yhä ’sosialismin esiasteella’ ja varsinaiseen sosialismiin ylletään kenties vuonna 2049. Siitä sitten joskus, vielä aavistamattomassa tulevaisuudessa, yletään kohti varsinaista Suurta Päämäärää, kommunismia.
Kiinan vahva talouskasvu on mahdollistanut velkarahan levittämisen maailmalle, samoin kuin puolustusbudjetin moninkertaistamisen. Kuinka Xi aikoo sitä lopulta käyttää? Onko Hong Kongin tai etenkin Taiwanin syytä olla vakavasti huolissaan? Jos, niin miten muun maailman tulisi siinä tapauksessa reagoida?
Kirjoittajat Pitkänen, Puranen, Taskinen ja Vartiainen sanovat, ettei Kiinan suhteen kannata olla peloissaan, mutta on syytä olla varuillaan.
Miljardi pientä kohteliasta kiinalaista
Toimittaja Mari Manninen asui Kiinassa vuodet 2013-2016 ja hänen kirjansa ’Kiinalainen juttu’ (2018), kertoo kiinalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmuodosta ’sisältä päin’. Kenties hän on nyt koronan jälkeen palannut sinne takaisin; ainakin hänen omintakeisia Kiina-juttujaan näkyy taas mm. Helsingin Sanomissa.
Mannisen kirjan havainnot ovat vaiheesta, jossa Kiina oli tullut jo ’niin suureksi tekijäksi’ maailmantaloudessa, ettei sitä ’itsesensuurin takia’ uskallettu juuri missään arvostella tai haastaa.
Manninen on jakanut havaintonsa ’33 myyttiin’, joita hän purkaa tai valottaa ainakin toisesta suunnasta. Hänen helppolukuista kirjoitustyyliään voisi kuvata ’letkeäksi’ mutta ’opettavaiseksi’.
Esimerkiksi kiinalaiset eivät kaikki ole lyhyitä eivätkä he syö alituiseen vain riisiä eivätkä he ole aina kohteliaita. Itse asiassa he voivat olla hyvinkin toisenlaisia. Miljardin ihmisen joukkoon mahtuu tavattoman monenlaisia.
Turisteja varten Kiinassa on luotu hyvin samanlaista ’lumetodellisuutta’ kuin muuallakin maailmassa. Kiinalainen kulttuuri on toki vanha, hyvinkin, mutta väite, että se olisi peräti viisituhatta vuotta vanha, on täysin hatusta vetäisty, kertoo Manninen. Kiinan muurikaan ei ole koskaan ollut yhtenäinen, vahva suoja ’ulkomaailmaa’ vastaan eikä se tosiaankaan näy avaruuteen. Muuria on rakennettu monina aikoina, monissa jaksoissa, jotka eivät ole olleet yhteydessä toisiinsa. Se korjattu pätkä muuria, jolle turistit viedään kävelemään ja ottamaan valokuvia, on tähän tarkoitukseen ’valittu’. Niinpä niin, muistellaan vaikka omia Lapin noidan kotakyliämme…
Kiinassa harjoitettu sosialismi – tai siis se esi-aste- kieltää työläisiltä sekä lakko-oikeuden että ammattiliitot. Paremminkin maata voisi kai kuvata yhden ainoan puolueen puolue-diktatuuriksi. Silti kaikki ei ole keskusjohdon hyppysissä, vaan laajan maan paikallisilla maakuntapomoilla on ajoittain paljonkin mahdollisuuksia panna hanttiin. Myös levottomiksi äityneet kansalaiset saavat keskusjohdon muuttamaan toimintaansa, kun paine kasvaa riittävästi; ainakin jos on kyse asunnoista, saasteista, elintarvikehuijauksista tai muista arkielämän seikoista.
Kiinassa ei kaikki ole hyvin eikä kaikki ole huonosti. Kiina on valtava ja monitahoinen maa, johon kannattaa suhtautua uteliaasti ja terveellä epäilyksellä.
***
