sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Jouluista jaloin


On pimeää ja märkää, pohjolan lyhyt päivä vain sumuinen hämärä kahden sysimustan välissä. Onneksi sentään tähän vuodenaikaan on joulu; se tuo synkkyyteen valoja, koristeita, juhlaruokaa ja lahjoja. 
 
Vähittäiskauppa ilmoittaakin nykyään jo hyvissä ajoin etukäteen, kuinka monta sataa euroa  kukin kansalainen aikoo käyttää jouluostoksiin, toivoen tietysti että tästä tulisi normi asiakkaan päässä; kyllä minunkin pitää jos kerran muutkin.  Joulusta on tullut lähes elintärkeä kauppiaille ja matkailu- ja ravintola-alalle, mutta sen suomaa katkosta normaalipuurtamiseen arvostavat toki kaikki. Pitäisi kyetä rauhoittumaan ja miettimään syvällisiä, kunhan ensin haalii kokoon mahdollisimman paljon ruokaa, tavaraa, meluisia laitteita ja välkkyvää krääsää.

Vuoden pimeimpään aikaan, talvipäivän seisauksessa, ovat pohjoiset kansat täällä viettäneet juhliaan jo ammoin, kauan ennen kristinuskon leviämistä. Joulu, jul, yule. Juhlan nimikin on muinaisgermaaneilta ja viikingeiltä meidän kalentereihimme päätynyt.  Joskus  350-luvulla kristillisen kirkon alkaessa nousta valtauskonnoksi,  sen johtohenkilöt päättivät liittää Kristuksen syntymisen juhlinnan samaan syssyyn  roomalaisten Saturnalia-juhlan ja pohjoisten kansojen yulen kanssa. Näin kansalle tuttu juhla pysyi vanhalla paikallaan, juhlinnan aiheet vain vaihtelivat.  Eteläisemmät kansat nimittävät juhlaa nykyisin ’ Christmas’ Kristus-messuksi tai ’ Natale’ Syntymäksi. Me täällä pohjoisessa pitäydymme yhä  yulessa.

Joulunpyhät ovat monille nimenomaan aikaa, jolloin luetaan. Olen poiminut seuraavaan muutaman mainion joulukuvauksen, jotka eivät kenties ole ihan siitä kuluneinta kuvastoa, mutta ovat kestäneet hyvin aikaa ja useita lukemisia.


Mahtavat pidot

Rakkain joulukirjani on ehdottomasti Orm Punainen. Luen tätä vanhaa historiallista seikkailuromaania muutenkin aina uudelleen ja uudelleen, mutta etenkin jouluun kuuluu yksi sen luvuista: ’Miten joulua juotiin kuningas Harald Sinihampaan hovissa’.

Ruotsalaisen historioitsijan ja kirjailijan Frans G.Bengtssonin kirja  skoonelaisen viikinki-Ormin seikkailuista julkaistiin jo 1941 ja siitä on otettu lukuisia uusia painoksia. Omani on Otavan viides painos vuodelta 1982. Historialliset faktat kirjassa lienevät pääosin paikallaan, vaikka suurella Tanskan ja Norjan yhdistäneellä viikinkikuningas Harald Sinihampaalla ei kai Ylva-nimistä tytärtä ollutkaan.

Kirjan viehätysvoimasta suuren osan muodostaa siinä käytetty kieli ja viikinkien puhetapa. Mistä lie Bengtsson päätellyt heidän niin puhuneen, - voiko  kenties löydetyistä kiveen hakatuista  riimukirjoituksista jotenkin niin päätellä, en tiedä. Lukunautinnosta kiitokset ansaitsee siis myös tekstin suomentaja Emerik Olsoni.  Ormin ja kumppanien ’intiaanimainen’ lyhyt ja mainiosti tiivistävä puhetapa on varsin kaukana nykyruotsalaisten rönsyävästä pälpätyksestä ja  diskuteerauksesta. 

Vanhan kuningas Harald Sinihampaan mahtavaan kartanoon Tanskan Jellingessä kokoontuu suuri joukko joulun juhlijoita. Kuuden päivän pidoissa joululäskiä riittää 48:n pulskan sian verran ja sitten jatketaan lampaan- ja häränlihalla. Olutta kuluu sammioittain ja mässäilyn ohessa juhlijat kertovat ilta toisensa jälkeen mainioita tarinoita ja riimittelevät runoja.  Juhlien kuvaus on kerta kaikkiaan riemastuttava.

Ajallisesti joulupidot sijoittuvat jonnekin vuoden 965 tienoille, sillä vanha kuningas on ottanut valtakuntaansa tulleilta papeilta kasteen ja koettaa saada juhlaväkeäkin noudattamaan Kristuksen sääntöä siitä, ettei tappeluita ja miestappoja olisi sopivaa tapahtua hänen syntymäpäivänsä juhlissa. Etelämpää tulleet papit eivät kuitenkaan vilustumatta kestä pohjoista talvea ja heidän täytyy taudin kourissa vetäytyä pois pidoista.  Vanha kuningas joutuukin heti kiusaukseen sallia edes yhden pienen kaksintaistelun, josta Kristus tuskin nyt pahastuu, ja se käydään sisällä juhlatuvassa, koska nuoriso on heikompaa kuin ennen vanhaan, eikä tahtoisi taistella ulkona kylmässä. Tähän taisteluun on kirjan sankari Ormillakin osuutensa.

Harald Sinihampaan yritys juurruttaa kristinuskoa Tanska-Norjaan ei historiallisesti ottaen onnistunut, vaan hänet lopulta syrjäytettiin vallasta ja vanhat viikinkijumalat jäivät vallitseviksi vielä liki sadaksi vuodeksi.  Joululäskin mässäys ei ole pohjoisilla kansoilla loppunut vieläkään.


Petojen perhejuhla

On joulu Chinon’in suuressa linnassa Ranskassa ja vuosi on 1183.  Englannin kuningas Henrik II:n hallitsemaan valtakuntaan kuuluu suuria alueita myös nykyisen Ranskan puolelta, siksi hän viettää joulunsakin Chinonissa.

Amerikkalaisen kirjailija James Goldmanin näytelmä Leijona talvella (The Lion in Winter, julkaistu englanniksi esim. Random House 1966, Penguin Books 1983) on tiivis kuvaus parin-kolmen päivän joulukokoontumisesta,  oh what a merry  Christmas Court, jonne kuningas on kutsunut (ex-)vaimonsa, kolme poikaansa ja Ranskan nuoren kuninkaan. Lisäksi paikalla on nuori Ranskan kuninkaan sisar, joka on suunniteltu ja myötäjäisrahoin jo ’maksettukin’ yhden Henrikin pojan vaimoksi, mutta josta onkin tullut isä-Henrikin rakastajatar. Kuten tunnettua, vanhoja miehiä houkuttavat heidän poikiensa ikäiset naiset ja nuoria naisia houkuttaa valta.

Tavallisissa perheissäkin joulut voivat joskus olla kaikkea muuta kuin harmonista yhdessäoloa. Chinonin kuninkaallinen joulukokoontuminen on varsinainen myrkkykeitos.  Teksti on loistavasti kirjoitettua terävää ja oivaltavaa dialogia, jossa isketään vastakkain salamannopeasti kuin ping-pong ottelussa, mutta joka vie tapahtumia koko ajan eteenpäin. Henrik juonittelee Ranskan kuningasta vastaan ja koettaa yht’ aikaa pitää nuoren rakastajattarensa ja toisaalta käydä hänellä kauppaa. Kaikki kolme poikaa juonittelevat toisiaan vastaan liittoumalla joko keskenään tai äitinsä kanssa, sillä jokainen heistä haluaa hallitsijaksi isänsä jälkeen tai mieluummin jo hänen paikalleen.  – Herrajumala, olen viidenkymmenen! Olen vanhin ihminen jonka tunnen, parahtaa Henrik välillä ihan tosissaan – keskiajalla ei yleensä eletty niin vanhaksi.

Näytelmä antaa loistoroolin Henrikin vaimolle, Eleonoora Akvitanialaiselle. Henrik on pitänyt vaimoaan vangittuna kotiarestissa toisessa linnassaan jo vuosikausia, mutta päästää hänet aina joskus juhlapyhiksi ’jaloittelemaan’. Tässä naisessa totisesti riittää virtaa. Näytelmästä tehdyssä useita Oscareita kahmineessa elokuvassa Eleonoorana kipinöi Katherine Hepburn ja näyttämöllä roolissa on nähty mm. Joanna ’Todella upeeta’ Lumley ja Suomessa Tampereen teatterissa Liisa Roine.

Hillitöntä menoa

Jos on säntillisen saksalaisen jouluyö pyhyydessään tunnetusti aivan hiljainen, on slaavilainen jouluyö yhtä hulinaa. Siellä ei nukuta.

Nikolai Gogolin novellissa Jouluyö (suomeksi esim. Gogolin Valitut teokset, WSOY, 1959) kaikki ovat liikkeellä; kylän nuoriso kulkee talosta taloon laulamassa, meluamassa ja lahjoja katsastamassa vähän meikäläisen Nuutinpäivän tapaan, mielenhäiriöön saakka rakastunut seppä pyrkii ihanaisen Oksana-neidon luo, turhaan tosin. Koko kylän vanhempi miesväki on aikeissa mennä lukkarin luo sahramiviinaa juomaa ja keitinpiiraita syömään, mutta kun piru osuu paikalle ja varastaa kuun, muuttuu kaikki yhdeksi karuselliksi.

Yhdessä yössä ehtii tapahtua kaikki, mitä kuvitella voi. Kun nainen on jo neljänkymmenen, on hän tietysti noita, ja se selittää sen, miksi naisenkipeitä ukkomiehiä tulvii tupaan niin että niitä on piiloteltava hiilisäkkiin.  Kun tapahtumissa on mukana piru, voidaan aivan hyvin ratsastaa ukrainalaisesta pikkukylästä  Pietariin ja tavata keisarinna Katariina ja ruhtinas Potemkin. Silti ehditään takaisin kirkkoon joulun aamupalvelukseen, jossa lukkarin lauluääni on kylläkin vähän alamaissa. Hiilipölyä kurkussa poloisella.

Jouluina on tapana muistella menneitä ja nyyhkiä, kuinka ennen vanhaan oli kaikki paremmin. Niin tekee tavallaan Gogolkin; novellin kirjoittamisen aikaan 1830-luvulla hän kaipailee ’entistä menoa’, joka oli kylistä jo katoamassa. Edellisen vuosisadan hallitsijatkin tuntuvat paremmilta ja he saavat asiat luistamaan.
Kun jouluaamun kukko laulaa, saadaan piru ajetuksi matkoihinsa ja tavanomainen järjestys palaa asukkaiden mökkeihin.  Tämän kai vahvistaa järjestyspoliisi nykyisinkin.

***









perjantai 1. marraskuuta 2013

Venäläinen arvoitus



Mitä pitäisi ajatella tästä suurikokoisesta naapuristamme, Venäjästä? Ihminen ahdistuu, kun joutuu ristiriitaisen informaation tulvaan. Siellä ovat orjuus ja pakkotyö, verta on näkevä aamu, runoilee yksi. Toinen laulaa, kuinka siinä maassa viljakin kypsyy nopeimmin ja aurinko on aina.

Paha juttu on, kun venäläisten rekkojen paljous tukkii Kaakkois-Suomen tiet, pilaa ilman ja sotkee tienvieret. Surkeaa on sitten sekin, kun venäläiset rakentavat oman jättisataman eikä rekkoja enää tulekaan Suomeen, vaan satamat ammottavat tyhjyyttään ja huolintaliikkeet irtisanovat väkeä. Kauppiaille ilo, mutta paikallisten asukkaiden kiusa taas on idästä rynnistävä bussien ja maastureiden loppumaton armada, kun karvakauluksinen väki tulee tänne ja tyhjentää kaupat elektroniikasta, urheiluvarusteista ja savukalasta. Matkailualan toimijoita sen sijaan huolettaa, etteivät kuhmuiset vesiliukumäkemme hurmaa ökyrikkaita venäläisiä, vaan nämä menevät mieluummin Rivieralle tai omalle saarelle Kreikkaan ja tavalliset perheetkin ovat alkaneet suosia lomakohteena vaihtelun vuoksi Viroa tai Norjaa.

Venäjä ei ole niin jättiläismäisen valtava kuin Neuvostoliitto aikoinaan, mutta silti Suomelle aina riittävän suuri ollakseen se ’virtahepo’, joka näkymättömänäkin vaikuttaa ajatteluumme. Ihanne tietysti olisi, jos tämän näkymättömän voi tehdä näkyväksi käymällä itse paikan päällä katsomassa, mieluiten useamman kerran ja eri puolilla laajaa maata. Silloin ei tarvitsisi tukeutua kuulopuheisiin, virallisten delegaatioiden tilastotietoihin tai yhdellä jos toisellakin tapaa hurahtaneiden vinoutuneisiin näkökulmiin. 

Tutkimusmatkailun innostusta voi lisätä katsomalla televisiosta jälleen kerran uusintana tulevaa toimittaja Anna Laineen ’Kamrat’ –sarjaa, joka tarjoilee totuttua nuorempaa ja rennompaa Venäjä-kuvaa, sekin kyllä jo melkein seitsemän vuoden takaa. Joltain kanavalta tulee varmasti myös uusintoina näyttelijä Ville Haapasalon toilailuja Venäjän halki lännestä itään, välillä Suomensukuisten kansojen vieraana ja välillä Silkkitietä pitkin, kohta kai myös Jäämeren suunnalla.


Uskomattomia tarinoita


Hollolan poika Ville Haapasalo tuli menneeksi teatterikouluun Leningradiin juuri 1990-luvun alussa, kun kaikki oli valtavan muutoksen kourissa. Neuvostoliitto hajosi, kommunistisen puolueen ylivalta päättyi, Leningradista tuli jälleen Pietari, Suomen idänkauppa romahti ja YYA-sopimuskin lakkasi olemasta. Tämän ’maailmanjäristyksen’ keskellä venäjänkieltä ennestään osaamaton Ville opiskelee ymmyrkäisiä vuorokausia ankarassa teatterikoulussa, syö pelkkää makaronia, nukkuu kylmässä kellariloukossa ja miettii löisikö hanskat tiskiin.

’Et kuitenkaan usko’ (2013) on visuaalisesti hieno kirja, jossa Juha Metson kuvat luovat vahvaa tunnelmaa. Teksti on koottu ikään kuin Kauko Röyhkän tekemästä Villen haastattelusta. Aluksi Villeä pitää tietenkin odottaa, lopulta muutaman peruuntumisen jälkeen tavataan hotellissa ja vihdoin viimein jutustelullekin löytyy aikaa. Toistuu sama kaava kuin TV-ohjelmissakin. Voi tietenkin olla, että kirjan teksti on tosiaan koottu juuri näin tehdystä haastattelusta. Samat asiat Ville on kuitenkin kertonut jo monesti ennenkin muissa lehtihaastatteluissa ja TV-ohjelmissa, joten juuri mitään ihmeellistä uutta kirja ei ’paljasta’. Vaikka vaikeuksia ja vastoinkäymisiä oli riittämiin, Ville sinnitteli Venäjällä koulunsa jotenkuten loppuun ja ihmeellisen sattuman kautta nousi valtavaan kuuluisuuteen ja suosioon pöljäiltyään nollabudjetilla tehdyssä elokuvassa ’Metsästyksen kansallisista erikoisuuksista’. Sen jälkeen elokuvarooleja on tullut kymmenittäin.

Ville Haapasalon elämäntarina on yksi erikoinen näkökulma Venäjään. Millaista oli opiskella maassa 1990-luvun levottomina vuosina ja mitä olla  siellä 2000-luvun kuuluisuus ’show bisneksessä’, kuten Ville sanoo, ei niinkään ’näyttelijänä’.  Elokuvien mahdolliset rahoittajat haluavat näyttelijöitä esiintymään kaikenlaisiin juhliinsa, ja koska Ville ei laula eikä paljon tanssikaan, hänen kontolleen tulee tarinoiden kertominen. Niitä hän totisesti suoltaakin myös kirjassa kuin muinoinen Münchhausen konsanaan, eikä niiden tarvitse ihan pilkulleen totta olla, kunhan ovat hyviä ja viihdyttäviä. Bisneksen ympärillä vellovasta yhteiskunnallisesta tilanteesta Ville ei halua sanoa mitään, mitä nyt vihjaisee jotain kasakoista tai Putinin tapaamisesta ja huomauttaa saaneensa Venäjän Kansantaiteilijan arvon, jota seuraa joskus valtion eläke.
Valtaville Venäjän viihdemarkkinoille mahtuisi varmasti suomalaisia toimijoita lisääkin. Tarvitaan vain kielitaitoa ja sitten mahtava onnenpotku.


Siperiaan tuomittu


Venäjälle, tai peräti Siperiaan, joutuminen on suomalaisten mielissä yleensä merkinnyt hyytävää kohtaloa, likimain täydellistä tuhoutumista. Sinne vietiin Ison Vihan aikana orjuuteen, sinne katosivat 1800-luvulla rangaistusvangit ja myöhemmin Stalinin puhdistuksissa teloitettuina nekin punaiset, jotka itse luulivat päässeensä työläisten ihannevaltioon. 

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari P.E. Svinhufvud, josta myöhemmin vanhoilla päivillään 1930-luvulla tuli Suomen Tasavallan Presidentti, ryhtyi sota-aikana 1914 vastustamaan venäläistä prokuraattoria ja tieten tahtoen jätti noudattamatta tämän määräykset, hän kyllä osasi odottaa siitä tuomiota. Virasta pidättäminen ja ehkä jonkun pituinen kakku Krestyn vankilassa Pietarissa olisi ollut Svinhufvudin mielestä todennäköinen seuraus siitä, ettei hän hyväksynyt venäläisen esimiehensä toimivaltaa Suomen lakien yli.  Yllättäen tulikin kenraalikuvernöörin ankarampi päätös, Svinhufvud karkotettiin Siperiaan, Tomskin alueelle.

Vuonna 2007 on julkaistu näköispainos alun perin 1928 ilmestyneestä kirjasta ’Svinhufvudin kertomukset Siperiasta’. Siinä Svinhufvud kertoilee mainiosti pitkästä matkastaan Siperiaan ja etenkin yli kaksi vuotta kestäneestä oleskelustaan siellä, parissakin eri karkotuspaikassa. Muistelukset on pikakirjoituksella merkinnyt muistiin Svinhufvudin yksityissihteeri Erkki Räikkönen, joka on myös lisäillyt kirjaan yli-yleviä esipuheita, välipuheita ja loppuhuipennuksia, jotka ovat nykylukijalle lähinnä piinallisia, mutta antavat toki hyvää ajankuvaa siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Suomessa elettiin kirjan julkaisuaikaan 1928, valkoisen vallan ja nousevan Lapuan liikkeen hehkutuksessa.

Svinhufvudin karkottaminen pois kotoaan oli tietenkin julmaa ja olot kaukaisessa pikkukylässä alkeelliset, mutta sittenkin näistä Siperian muisteluksista tulee mieleen enemmän joku Veikko Huovisen erätarina tai turkismetsästäjät Kanadan erämaissa, kuin vankeus, mistään myöhempien aikojen leirikokemuksista puhumattakaan. Svinhufvud asui vuokralla huoneessa tai parissa, välillä asuntoja vaihdellen. Paikallisten kanssa seurusteltiin niukemmin, pääasiassa juttuseurana oli niin ikään karkotettu saksalainen pastori ja tämän vaimo. Iltaisin parsittiin vaatteita tai luettiin saksankielistä kirjallisuutta, päivisin metsästettiin tai retkeiltiin. Svinhufvud oli taitava metsämies ja osasi kätevästi myös ommella lammasnahkoja päällysvaatteiden lämmikkeeksi. 

Kirjeet ja sähkösanomat juuttuivat toisinaan jonnekin sensuurin kynsiin, mutta useimmiten ne kulkivat moitteettomasti vaikka tietenkin nykyihmisen mielestä tavattoman hitaasti. Rouva Ellen Svinhufvud kävi kaikkiaan kolme kertaa miestänsä tervehtimässä aina muutaman viikon pituisilla retkillä ja toi hänelle uutisia ja tarvikkeita, muun muassa oman haulikon osiin purettuna ja vaatteiden joukkoon matkatavaroihin kätkettynä. Ei niin, etteikö Svinhufvudilla paikallisesti hankittu pyssykin olisi ollut, mutta kun se oli niin huono sohlo.  Kiinnostavia ovat myös Svinhufvudin kuvaukset siperialaisesta luonnosta, kasveista ja linnuista. Kevättä ja syksyä ei ole juuri lainkaan. Toukokuusta asti on kuuma kesä, lokakuun lopusta lähtien tiukka talvi eikä suojasäätä ole talvella koskaan. Itse asiassa kirjasta tulee sellainen olo, että haluaisi itsekin päästä näkemään nuo maisemat. Onko sadan vuoden takaisesta maailmasta enää mitään nähtävissä?

Maaliskuussa 1917 Siperiaankin asti ehti tieto ’Revoljutsiasta’. Kenraalikuvernööri oli muiden tsaarin virkamiesten tavoin pantu viralta. ’Se joka minut tänne lähetti on nyt menettänyt valtansa. Minä lähden kotiin’, Svinhufvud tuumasi. Valtio maksoi paluulipunkin, mennessä piti maksaa itse.


Pelkoa vai ystävällismielistä rinnakkaiseloa


Vihatkoot kunhan pelkäävät, sanoo vanha roomalainen sananlasku ja toisiinsa kytkeytyneitä nuo tunteet tietysti ovatkin. Venäjää monelta eri kantilta tutkinut emeritus professori Timo Vihavainen tarkastelee kirjassaan ’Ryssäviha – Venäjän-pelon historia’ (2013) tätä russofobiaksikin nimettyä ilmiötä Suomen lisäksi myös muissa Venäjän naapuruston valtioissa.

Suomalaisina tietysti koemme, että kimppuun käyvän idän karhun pelko ja siitä kehittyvä viha vaivaa nimenomaan meitä ja olemme siinä jotenkin erityisiä, mutta tässäkin asiassa me olemme oikeastaan aika pieni tekijä. Meitä paljon pidemmät ja voimakkaammat perinteet russofobiaan on etenkin puolalaisilla, mutta myös ukrainalaisilla, balteilla ja saksalaisilla.  Niin ikään laajan Venäjän juutalaisilla ja islaminuskoisilla alamaisilla on ollut syystäkin russofobiset vaiheensa.

Suomessa 1700-luvun Iso Viha oli hävityssotaa, joka jätti jälkeensä synkeitä tarinoita ryssien tihutöistä, mutta sitten kun meistä tosiaankin tuli kokonaan Venäjän alamaisia, pysytteli venäläisyys ihmeellisesti suomalaisesta arjesta erillään. Saimme kehittyä melkoisesti omassa rauhassamme ja venäläiselle virka- tai sotilasuralle hakeutuminen oli harvojen yläluokkaisten oma valinta. Vasta sortokausien, yleislakkojen ja vallankumousten melskeessä 1900-luvun alussa alkoi venäläisyys käydä vaivaksi tavalliselle kansalle ja sisällissodassa täysin kotikutoisetkin punaiset saivat olla haukkumanimeltään puna-ryssiä, jotta heidän kaikinpuolinen tuomittavuutensa tulisi selväksi.

Heimointoilijoita ja Akateemisen Karjala-Seuran ’ryssän vihassa’ viestejään allekirjoittavia aktivisteja oli äänekkyydestään huolimatta 1920 - 1930 –luvuilla vain muutama, mutta todellista venäläisyyteen ja Neuvostoliiton valtioon kohdistuvaa vihaa Suomessa tunnettiin Vihavaisen mukaan 1940 talvisodan jälkeen. Koko sota koettiin petolliseksi hyökkäykseksi ja sen jälkeinen rauha täysin epäoikeudenmukaiseksi vääryydeksi, jota Neuvostoliitto vielä valheellisin virallisin lausunnoin pahensi. Sotien viimein päätyttyä tilanteet vaihtelivat valvontakomission ja miehityksen pelosta omaehtoiseen suomettumiseen, jossa ’neuvostovastaisuus’ oli ihmisen huonoista ominaisuuksista pahin.

Neuvostoliitto on hajonnut ja nykyinen Venäjä rakentunut tilalle. Suomalaiset eivät tutkimusten mukaan tätä uudempaa Venäjää varsinaisesti pelkää, mutta jonkin ison kriisin yhteydessä siitä saattaa tietysti tulla uhka. Venäläisen valtiokoneiston tapa suhtautua ’informaationhallintaan’ (PR eli venäläisittäin ’piar’) historiankirjoitusta myöten on erilainen kuin omamme, joten siinä meidän olisi Vihavaisen mukaan pidettävä puolemme. Venäläisistä ihmisistä suomalaiset pitävät ja nyt meillä on ensi kertaa historiamme aikana jo jonkin kokoinen Suomessa vakituisesti asuva venäläinen vähemmistö, joka varmasti auttaa turhien pelkojen poistamisessa.

***

tiistai 8. lokakuuta 2013

Muistamisen vaikeus



Missä olit silloin kun Kennedy ammuttiin? Kun kaksoistornit tuhottiin New Yorkissa? Kun Estonia upposi? Muistatko nämä julkisesti kuohuttaneet tapahtumat todella vai muistatko vain niistä jälkikäteen tehdyt lukemattomat TV-dokumentit, lehtiartikkelit, elokuvat ja keskusteluohjelmat. Muistatko kenties sellaista mitä joku muu on lavastanut sinut muistamaan. Erotatko todella oman kokemuksesi sinulle tarjoillun muiston takaa? 

Biologisesti muisti on vielä melko heikosti tunnettu asia - uudempien tutkimusten perusteella on todettu, että myös aivosolut sittenkin uudistuvat elämämme aikana. Muistikuva jostakin asiasta onkin siis itse asiassa muisto muistosta, joka on muisto muistosta, ties kuinka pitkän ketjun takaa. Ei ihme, että muistiin tuntuvat lopulta jäävän vain kaikkein voimakkaimmat, vaikuttavimmat kokemukset. Entä jos ne ovat henkilökohtaisella tasolla sellaisia, että niitä ei voi millään käsitellä – ne kielletään ulkopuoliselta taholta täysin tai väitetään että ne ovat tapahtuneet aivan toisin kuin muistat. Vai oletko se sinä itse, joka aktiivisesti torjut jotkut muistot ja sepität itse itsellesi toisen menneisyyden, koska muuten et pysy psyykkisesti koossa? 

Yksittäiset ihmiset kamppailevat muistamisen kanssa – kaikenlaiset muistisairaudet nousevat näkyviin sitä mukaa, kun vanhenevan ihmisen muita tauteja, elimiä ja jäseniä pystytään aina vain paremmin lääkitsemään ja korjaamaan, mutta aivoja ei.  Ihmisen on kovin vaikea olla, jos ei muista. 

Vieläkin vaikeampaa on, jos muistaa mitä ei saisi tai mitä ei kestä. Kokonaiset yhteiskunnat ja kansat koettavat pysyä kasassa muistoineen. Saksassa esimerkiksi on tehty todella paljon työtä menneisyyden kanssa, mutta silti ’eihän siis meidän vaari mikään natsi ollut ’ on yhä paljon käytetty tapa kuitata nuorempien kyselyt. Baltian maissa yhteiskunnallinen tilanne on ollut niin traumaattinen, että nykyinen parinkymmenen vuoden vapaampi aika on vasta antamassa tilaa muistojen käsittelylle.

Pakko vaieta


Virolainen toimittaja ja elokuvaohjaaja Imbi Paju on tehnyt dokumenttielokuvan ja kirjan (2006) ’Torjutut muistot’.
Hänen lähtökohtanaan ovat olleet mieleen piirtyneet äidin kivettyneet kasvot: kun Pajun äidiltä ja tämän kaksoissisarelta on kysytty, mitä heille tapahtui 18-vuotiaina, kun heidät vangittiin ja kuulustelujen jälkeen kyyditettiin vankileirille Siperiaan viideksi vuodeksi, he ovat vastailleet hyvin niukasti, kivettynein kasvoin. Aiheesta ei puhuta. Ei puhuta edes siitä, millaista oli sitten, kun he viimein pääsivät, onnekseen sentään elossa, takaisin Viroon. Stalin tosin oli kuollut, mutta ilmapiiri oli edelleen sellainen, ettei leirikokemuksista puhuttu kenenkään kanssa eikä leirillä olleita suinkaan otettu lämmöllä vastaan. Aina oli myös mahdollisuus joutua uudelleen pidätetyksi.

Pajun kirjaan on koottu monien eri puolilla Viroa vaikuttaneiden ja eri aikoihin vangittujen ja kyyditettyjen tarinoita. Ensin tulivat kommunistiset neuvostoliittolaiset miehittäjät ja veivät kansallismielisiksi tai fasistisiksi luokitellut. Sitten tulivat saksalaiset miehittäjät ja veivät kansallismielisiksi tai kommunisteiksi luokitellut. Sitten tulivat uudestaan kommunistiset neuvostoliittolaiset miehittäjät, jotka veivät vielä suuremmalla raivolla saksalaisten kanssa veljeilleet tai kansallismieliset tai muuten kommunismin vihollisiksi luokitellut. Vangitsemiset, kidutukset, uhkailut ja toisten ilmiantajiksi houkuttelu tai painostaminen teki lähes koko kansakunnasta henkisesti järkkyneen. Jos sinun perheellesi ei jostain kumman syystä sattunut mitään, merkitsikö se, että olit suostunut muiden perättömäksi ilmiantajaksi. Ketä voit enää katsoa silmiin? Tai jos äiti kidutettuna ja raiskattuna suostui ilmiantamaan muita, kun hänelle luvattiin että se on ainoa keino pelastaa omat tyttäret, oliko hän idiootti luottaessaan kiduttajan sanaan. Eihän lupausta tietenkään pidetty.

Pajun kirja on raskas lukea. Ei kuitenkaan ole syytä surkutella lukijaa, kun toiset ovat eläneet nuo ajat.  Pajun äiti ei lopultakaan suoraan kerro paljoa kokemuksistaan eikä tytär henno raskaimpia yksityiskohtia edes udella. Monien eri suunnilta koottujen toisten vastaavien kokemusten pohjalta kokonaiskuva alkaa kuitenkin hahmottua. Muistojen torjuminen on ollut ainoa selviytymiskeino tähän asti. Ihmiset ovat olleet kylmiä ja tylyjä sekä muiden kokemuksille että itselleen. Ehkä nyt voidaan jo vähän purkaa ulos tätä yli kuusikymmentä vuotta säilöttyä tuskaa.

Haluatko sittenkään tietää


Yhteiset kokemukset ja muistot sitovat meidät läheisiimme, halusimme sitä tai emme. Joskus oma lähiperhe on raskain ja vaikein elämänkokemuksemme, joskus taas vain sen antaman voiman ja lämmön avulla selviämme kaikesta muusta elämässämme. Ene Mihkelson on pian 70-vuotias virolainen kirjallisuudentutkija ja kirjailija. Hänen oma isänsä on ollut ’metsäveli ’, eli miehittäjiä ja kommunistista järjestelmää vastustanut, metsiin piiloutunut sissi, järjestelmän määritelmän mukaan ’vastavallankumouksellinen’.

Mihkelsonin kirja ’Ruttohauta’ (2007, käännetty suomeksi 2011) ei ole elämäkerrallinen, mutta tieto kirjailijan iästä ja isästä antaa lukukokemukseen omanlaisensa, vahvan tunnun. Kirjassa kertojana on nainen, joka on lapsena jäänyt orvoksi, kun hävityspataljoona on rynnäkössä ampunut ’vastavallankumoukselliset’, metsässä piileskelleet vanhemmat. Pieni tyttö on jäänyt tädin, äidin sisaren hoiviin. Myöhemmin täti vie tytön ’uudelleenkoulutettavien’ virolaislasten sisäoppilaitokseen, jossa näistä kovassa kurissa kasvatetaan oikeita ’neuvostokansalaisia’. Nyt tyttö on keski-ikäinen nainen, Viro on jälleen itsenäinen ja ajat muuttuneet. Monet etsivät sukuaan, juuriaan, taustaansa. Halutaan todistaa, että oltiin suurta sukua, halutaan saada takaisin suvun maatilat ja omaisuudet, halutaan todistaa että oltiin koko miehitysajan itse asiassa suuria isänmaan ystäviä ja vapaustaistelijoita, ei suinkaan hiljaisia myötäilijöitä tai peräti innokkaita systeemin kannattajia.

Nainen etsii käsiinsä tädin, joka nyt on runsaasti yli 80-vuotias ja elää surkeudessa, lian ja jätekasojen keskellä kylmässä talossaan. Harvoin olen kirjallisuudessa törmännyt näin vastenmieliseen vanhan naisen kuvaukseen. Tämä laiha, moniin haiseviin vaatekerroksiin kääriytynyt, virtsanpidätyskyvytön täti alkaa alun epäluuloista päästyään kertoilla pala palata ja vierailukerta vierailukerralta, miten asiat oikeastaan menivät, silloin joskus. Hän tiputtelee tietoja ovelana, ja tarkkailee koko ajan, miten kuulija reagoi. Kyselee aina välillä, muistatko tämän ja tämän. Etkö silloin ihmetellyt, miksi tapahtui niin ja niin. Miksi sinut jätettiin sinne, miksi ne naapurit eivät koskaan enää palanneet, miksi isoäitisi teki niin ja enosi näin.  Nainen tajuaa, että täti on ollut systeemin ilmiantaja, jota taas KGB on pitänyt omassa peukaloruuvissaan. Mikään, mitä nainen on perheestään luullut tietävänsä, ei oikeastaan pidä paikkaansa. Muutamiin hatariin muistoihinsa tukeutunut nainen kauhistuu tätä  ’ruttohautaa’ jonka on tullut avanneeksi tätiä kuunnellessaan. Ei ollutkaan sankarillista isää ja etenkään äitiä, ei huolehtivaista tätiä, lempeästä isoäidistä puhumattakaan.

’Ruttohauta’ etenee kuin tiheätunnelmainen jännityskertomus, jossa on kuitenkin eettinen ja henkilökohtainen draaman tuntu. Ketä siis surra, Mihkelson kysyy lopussa. Onko meille jäänyt vain elämämme kärsimys, jolla maksamme kaikkien surmansa saaneiden kunniallisen kuoleman. Missään ei ollut mitään sankarillista tai ylevää. Jäikö meille pelkästään vain tietoisuus musertumisesta?

Murenevat sankarit


Kun syksyllä 2011 näin uutuuskirjojen joukossa Jenni Linturin kirjan ’Isänmaan tähden’, oli aivan hilkulla etten jättänyt sitä pöydästä nostamatta. Mikä nimi kirjalla! Vieläkö tätä iankaikkista isänpäiväperusmössöä tarvitaan lisää..minne päin kaukopartio nyt mahtaakaan koukata..pah pah. Vaan olinpa sisällön suhteen ennakkoluuloissani perusteellisesti väärässä - kirjan nimi voisi kyllä edelleen mielestäni olla jotain muuta. 

Tämä kirja nimittäin tapahtuu enimmäkseen dementoituneen suomalaisen entisen SS-miehen pään sisällä. Virkistävä uusi näkökulma !  Kun papparainen vielä tipahtaa katolta ja lopettaa sen seurauksena tyystin puhumisen, vievät dementikon sekava sisäinen monologi ja siihen limittyvät sotapäiväkirjan kuvaukset SS-joukon etenemisestä Kaukasuksella tarinaa eteenpäin mielenkiintoisella tavalla.

Antti on nuoruuden innolla lähtenyt SS-joukkoihin sankaritöitä tekemään ja serkkupoika Kaarlo varovaisempana jäänyt  koti-Suomeen. Ensin näytti Antti sankarillisemmalta, mutta sitten syttyi täällä jatkosota ja Kaarlollekin avautui tilaisuus tehdä suuria isänmaan tähden. Kun SS-joukko kotiutetaan kesken sodan vähin äänin Suomeen takaisin, ja jonkun katalan ilmiannon takia Antin tie upseerikouluunkin tyssää, onkin Kaarlo sankarillisuuskisassa selvä voittaja. Tekee vielä jonkun maineteonkin siellä, ja paistattelee sodan jälkeen jokaisessa paraatissa ja vuosijuhlassa mitalit rinnassaan.

Anttia sen sijaan ei sodan jälkeen arvosteta ollenkaan ja vanhana vaivaavat raskaat muistot SS-aikojen kunniattomista teloituksista, raiskauksista ja siviilien kiduttamisista. Kaikkien taistelutoverien nimi oli Erkki ja kukin kärsi tavallaan onnettoman lopun. Välillä sekaantuvat mielessä kaikki Erkit ja oma vaimo ja tytär, jotka koettavat dementoitunutta Anttia holhota. Serkku-Kaarlokin on jo tietysti vanha ja muistaa omat sankaritekonsa hiukan eri tavalla kuin virallinen tarina kertoo.

Tämä on varmaankin kuva, joka on usein todellisuutta eikä pelkkää kaunokirjallista fiktiota, kun nykyään hiukan yli kolmekymppiset, kuten kirjailija Jenni Linturi, kohtaavat sodissa olleita. Monilla vaareilla menee jo useampi todellisuus päällekkäin ja limittäin ja monet muistot ovat raskaita kantaa. Linturi antaa kuitenkin Antin ja Kaarlon mennä kauniisti käsi kädessä loppuun saakka, toistensa taakkaa ymmärtäen.

***