Jouluista jaloin

On pimeää ja märkää, pohjolan lyhyt päivä vain sumuinen hämärä kahden sysimustan välissä. Onneksi sentään tähän vuodenaikaan on joulu; se tuo synkkyyteen valoja, koristeita, juhlaruokaa ja lahjoja. 

 

Vähittäiskauppa ilmoittaakin nykyään jo hyvissä ajoin etukäteen, kuinka monta sataa euroa  kukin kansalainen aikoo käyttää jouluostoksiin, toivoen tietysti että tästä tulisi normi asiakkaan päässä; kyllä minunkin pitää jos kerran muutkin.  Joulusta on tullut lähes elintärkeä kauppiaille ja matkailu- ja ravintola-alalle, mutta sen suomaa katkosta normaalipuurtamiseen arvostavat toki kaikki. Pitäisi kyetä rauhoittumaan ja miettimään syvällisiä, kunhan ensin haalii kokoon mahdollisimman paljon ruokaa, tavaraa, meluisia laitteita ja välkkyvää krääsää.

Vuoden pimeimpään aikaan, talvipäivän seisauksessa, ovat pohjoiset kansat täällä viettäneet juhliaan jo ammoin, kauan ennen kristinuskon leviämistä. Joulu, jul, yule. Juhlan nimikin on muinaisgermaaneilta ja viikingeiltä meidän kalentereihimme päätynyt.  Joskus  350-luvulla kristillisen kirkon alkaessa nousta valtauskonnoksi,  sen johtohenkilöt päättivät liittää Kristuksen syntymisen juhlinnan samaan syssyyn  roomalaisten Saturnalia-juhlan ja pohjoisten kansojen yulen kanssa. Näin kansalle tuttu juhla pysyi vanhalla paikallaan, juhlinnan aiheet vain vaihtelivat.  Eteläisemmät kansat nimittävät juhlaa nykyisin ’ Christmas’ Kristus-messuksi tai ’ Natale’ Syntymäksi. Me täällä pohjoisessa pitäydymme yhä  yulessa.

Joulunpyhät ovat monille nimenomaan aikaa, jolloin luetaan. Olen poiminut seuraavaan muutaman mainion joulukuvauksen, jotka eivät kenties ole ihan siitä kuluneinta kuvastoa, mutta ovat kestäneet hyvin aikaa ja useita lukemisia.

Mahtavat pidot

Rakkain joulukirjani on ehdottomasti Orm Punainen. Luen tätä vanhaa historiallista seikkailuromaania muutenkin aina uudelleen ja uudelleen, mutta etenkin jouluun kuuluu yksi sen luvuista: ’Miten joulua juotiin kuningas Harald Sinihampaan hovissa’.

Ruotsalaisen historioitsijan ja kirjailijan Frans G.Bengtssonin kirja  skoonelaisen viikinki-Ormin seikkailuista julkaistiin jo 1941 ja siitä on otettu lukuisia uusia painoksia. Omani on Otavan viides painos vuodelta 1982. Historialliset faktat kirjassa lienevät pääosin paikallaan, vaikka suurella Tanskan ja Norjan yhdistäneellä viikinkikuningas Harald Sinihampaalla ei kai Ylva-nimistä tytärtä ollutkaan.

Kirjan viehätysvoimasta suuren osan muodostaa siinä käytetty kieli ja viikinkien puhetapa. Mistä lie Bengtsson päätellyt heidän niin puhuneen, - voiko  kenties löydetyistä kiveen hakatuista  riimukirjoituksista jotenkin niin päätellä, en tiedä. Lukunautinnosta kiitokset ansaitsee siis myös tekstin suomentaja Emerik Olsoni.  Ormin ja kumppanien ’intiaanimainen’ lyhyt ja mainiosti tiivistävä puhetapa on varsin kaukana nykyruotsalaisten rönsyävästä pälpätyksestä ja  diskuteerauksesta. 

Vanhan kuningas Harald Sinihampaan mahtavaan kartanoon Tanskan Jellingessä kokoontuu suuri joukko joulun juhlijoita. Kuuden päivän pidoissa joululäskiä riittää 48:n pulskan sian verran ja sitten jatketaan lampaan- ja häränlihalla. Olutta kuluu sammioittain ja mässäilyn ohessa juhlijat kertovat ilta toisensa jälkeen mainioita tarinoita ja riimittelevät runoja.  Juhlien kuvaus on kerta kaikkiaan riemastuttava.

Ajallisesti joulupidot sijoittuvat jonnekin vuoden 965 tienoille, sillä vanha kuningas on ottanut valtakuntaansa tulleilta papeilta kasteen ja koettaa saada juhlaväkeäkin noudattamaan Kristuksen sääntöä siitä, ettei tappeluita ja miestappoja olisi sopivaa tapahtua hänen syntymäpäivänsä juhlissa. Etelämpää tulleet papit eivät kuitenkaan vilustumatta kestä pohjoista talvea ja heidän täytyy taudin kourissa vetäytyä pois pidoista.  Vanha kuningas joutuukin heti kiusaukseen sallia edes yhden pienen kaksintaistelun, josta Kristus tuskin nyt pahastuu, ja se käydään sisällä juhlatuvassa, koska nuoriso on heikompaa kuin ennen vanhaan, eikä tahtoisi taistella ulkona kylmässä. Tähän taisteluun on kirjan sankari Ormillakin osuutensa.

Harald Sinihampaan yritys juurruttaa kristinuskoa Tanska-Norjaan ei historiallisesti ottaen onnistunut, vaan hänet lopulta syrjäytettiin vallasta ja vanhat viikinkijumalat jäivät vallitseviksi vielä liki sadaksi vuodeksi.  Joululäskin mässäys ei ole pohjoisilla kansoilla loppunut vieläkään.

Petojen perhejuhla

On joulu Chinon’in suuressa linnassa Ranskassa ja vuosi on 1183.  Englannin kuningas Henrik II:n hallitsemaan valtakuntaan kuuluu suuria alueita myös nykyisen Ranskan puolelta, siksi hän viettää joulunsakin Chinonissa.

Amerikkalaisen kirjailija James Goldmanin näytelmä Leijona talvella (The Lion in Winter, julkaistu englanniksi esim. Random House 1966, Penguin Books 1983) on tiivis kuvaus parin-kolmen päivän joulukokoontumisesta,  oh what a merry  Christmas Court, jonne kuningas on kutsunut (ex-)vaimonsa, kolme poikaansa ja Ranskan nuoren kuninkaan. Lisäksi paikalla on nuori Ranskan kuninkaan sisar, joka on suunniteltu ja myötäjäisrahoin jo ’maksettukin’ yhden Henrikin pojan vaimoksi, mutta josta onkin tullut isä-Henrikin rakastajatar. Kuten tunnettua, vanhoja miehiä houkuttavat heidän poikiensa ikäiset naiset ja nuoria naisia houkuttaa valta.

Tavallisissa perheissäkin joulut voivat joskus olla kaikkea muuta kuin harmonista yhdessäoloa. Chinonin kuninkaallinen joulukokoontuminen on varsinainen myrkkykeitos.  Teksti on loistavasti kirjoitettua terävää ja oivaltavaa dialogia, jossa isketään vastakkain salamannopeasti kuin ping-pong ottelussa, mutta joka vie tapahtumia koko ajan eteenpäin. Henrik juonittelee Ranskan kuningasta vastaan ja koettaa yht’ aikaa pitää nuoren rakastajattarensa ja toisaalta käydä hänellä kauppaa. Kaikki kolme poikaa juonittelevat toisiaan vastaan liittoumalla joko keskenään tai äitinsä kanssa, sillä jokainen heistä haluaa hallitsijaksi isänsä jälkeen tai mieluummin jo hänen paikalleen.  – Herrajumala, olen viidenkymmenen! Olen vanhin ihminen jonka tunnen, parahtaa Henrik välillä ihan tosissaan – keskiajalla ei yleensä eletty niin vanhaksi.

Näytelmä antaa loistoroolin Henrikin vaimolle, Eleonoora Akvitanialaiselle. Henrik on pitänyt vaimoaan vangittuna kotiarestissa toisessa linnassaan jo vuosikausia, mutta päästää hänet aina joskus juhlapyhiksi ’jaloittelemaan’. Tässä naisessa totisesti riittää virtaa. Näytelmästä tehdyssä useita Oscareita kahmineessa elokuvassa Eleonoorana kipinöi Katherine Hepburn ja näyttämöllä roolissa on nähty mm. Joanna ’Todella upeeta’ Lumley ja Suomessa Tampereen teatterissa Liisa Roine.

Hillitöntä menoa

Jos on säntillisen saksalaisen jouluyö pyhyydessään tunnetusti aivan hiljainen, on slaavilainen jouluyö yhtä hulinaa. Siellä ei nukuta.

Nikolai Gogolin novellissa Jouluyö (suomeksi esim. Gogolin Valitut teokset, WSOY, 1959) kaikki ovat liikkeellä; kylän nuoriso kulkee talosta taloon laulamassa, meluamassa ja lahjoja katsastamassa vähän meikäläisen Nuutinpäivän tapaan, mielenhäiriöön saakka rakastunut seppä pyrkii ihanaisen Oksana-neidon luo, turhaan tosin. Koko kylän vanhempi miesväki on aikeissa mennä lukkarin luo sahramiviinaa juomaa ja keitinpiiraita syömään, mutta kun piru osuu paikalle ja varastaa kuun, muuttuu kaikki yhdeksi karuselliksi.

Yhdessä yössä ehtii tapahtua kaikki, mitä kuvitella voi. Kun nainen on jo neljänkymmenen, on hän tietysti noita, ja se selittää sen, miksi naisenkipeitä ukkomiehiä tulvii tupaan niin että niitä on piiloteltava hiilisäkkiin.  Kun tapahtumissa on mukana piru, voidaan aivan hyvin ratsastaa ukrainalaisesta pikkukylästä  Pietariin ja tavata keisarinna Katariina ja ruhtinas Potemkin. Silti ehditään takaisin kirkkoon joulun aamupalvelukseen, jossa lukkarin lauluääni on kylläkin vähän alamaissa. Hiilipölyä kurkussa poloisella.

Jouluina on tapana muistella menneitä ja nyyhkiä, kuinka ennen vanhaan oli kaikki paremmin. Niin tekee tavallaan Gogolkin; novellin kirjoittamisen aikaan 1830-luvulla hän kaipailee ’entistä menoa’, joka oli kylistä jo katoamassa. Edellisen vuosisadan hallitsijatkin tuntuvat paremmilta ja he saavat asiat luistamaan.

Kun jouluaamun kukko laulaa, saadaan piru ajetuksi matkoihinsa ja tavanomainen järjestys palaa asukkaiden mökkeihin.  Tämän kai vahvistaa järjestyspoliisi nykyisinkin.

***