Tutkimusmatkoja maailman ääriin

Uudet maisemat ja paikat, joissa en ole koskaan ennen käynyt, kiehtovat kovasti mieltäni. Kirjoja lukemalla voi näitä tutkimusmatkoja tehdä paljon useammin, nopeammin ja helpommin kuin rämpimällä itse fyysisesti paikalle.

Tunnistankin itsessäni turvallisuushakuisuutta ja mukavuudenhalua: en kovasti välittäisi tutkia kohdetta, jossa on jatkuvasti märkää tai kovin kylmää tai runsaasti ötököitä. Tai jossa on nähtävissä vain yksitoikkoista jäälakeutta tuhansia kilometrejä, päivä toisena jälkeen. On hienoa, että joku on jaksanut tuollaisiakin alueita tutkia ja nyt tiedämme, millaista siellä on.

Nuorena halusin kyllä itsekin tutkimusmatkailijaksi. Taisin haaveilla enemmänkin arkeologisista löydöistä: kadonneista kaupungeista, kirjastojen uumenista löytyvistä unohdetuista asiakirjoista tai vielä yhdestä ryöstämättömästä pyramidista. Nyt olen sitten päätynyt vain matkailijaksi: löytö on mukava ja rauhallinen majapaikka, tutkimus sitä, että ensin käydään läpi joen vasemman rannan nähtävyydet ja ruokapaikat, sitten oikean.

Kun tutkimusmatkailijoiden retkistä ja saavutuksista tehdään julkaisuja ja kirjoja, alkavat draaman ja myös markkinoinnin lait vaikuttaa siihen, millaisiksi ihmisiksi nämä matkailijat kuvataan. Tuskinpa heistä yksikään oli ’tavallinen kaveri’, ’ihan mukava’, ’aika hiljainen’. Päinvastoin. Usein päättäväisyys, periksiantamattomuus, rohkeus ja melkein yli-inhimillinen sitkeys yhdistyvät röyhkeyteen, muista piittaamattomuuteen ja aivan horjumattomaan uskoon omiin kykyihin ja ideoihin. Nykytermein sanottaisiin varmaan, että heillä on geenipoikkeama, jota tavataan esimerkiksi extreme-urheilijoilla, monilla yrittäjillä ja rikollisilla.

Ne todella suuret, maapalloamme puolelta jos toiseltakin kartoittaneet tutkimusmatkat on jo tehty. Nyt voidaan keskittyä yhä pienempiin ja pienempiin yksityiskohtiin ja teknologisten keksintöjen mahdollistamana mittailla yhä harvinaisempia hiukkasia siellä sun täällä. Mielikuvituksen rannatonta lentoa ja todella vahvaa uskoa omin villeihinkin ideoihin löytyy nykyään maapallon ulkopuolisten alueiden tutkijoilta.

Tutkimusmatkat tulivat juuri nyt kiinnostukseni kohteiksi, kun satuin törmäämään varsin uuteen, tänä vuonna suomeksi ilmestyneeseen kirjaan ’Amundsenin viimeinen matka’. Se on enemmänkin ’mysteeri’ tai ’jännityskertomus’ kuin varsinainen tutkimusmatkan kuvaus. 

Kirja oli monella tavalla kiehtova ja se innostikin minua jatkamaan tällä kertaa kirjallisia tutkimusmatkojani Amundsenin vuodesta 1928 taaksepäin, Nordenskiöldin 1800-luvun loppuun ja siitä vielä Cookin 1700-luvulle.

Selittämätön katoamistemppu

Monica Kristensenin kirjoittama ’Amundsenin viimeinen matka’ ilmestyi Norjassa ja Tanskassa vuonna 2017 ja levisi nopeasti maailmalle käännöksinä. Suomeksi kirja saatiin siis tänä vuonna, 2018. Kirjan lopussa on parin rivin esittely kirjoittajasta: kyseessä on liki 70-vuotias naparetkeilijä, jäätikkötutkija ja kirjailija. Hän on niitä harvoja naisia, jotka ovat retkeilleet samoilla seuduilla kuin Amundsen.

Roald Amundsen oli norjalainen ’kansallissankari’ 1900-luuvun alussa molemmille napa-alueille tehtyjen tutkimusretkiensä ansiosta, häntä hieman vanhemman Fridtjof Nansenin tavoin. Oli tullut mainetta ja kunniaa, palkintoja ja mitaleita. Mutta oli myös hankaluuksia, ainaista rahapulaa ja riitoja retkien rahoittajien ja etenkin toisten retkille osallistuneiden tai kilpailijoiksi katsottavien kanssa. Tutkimusmatkat olivat myös osa kansallismielistä propagandaa: sillä oli merkitystä, kenen lippu iskettiin jäähän tai maahan.

Kirjan alkutilanteessa kesällä 1928 italialaiset hurraavat ja Mussolini on tyytyväinen, kun valtava ilmalaiva ’Italia’ lipuu onnistuneesti pohjoisnavan yli. Roald Amundsen puolestaan on katkera, rahahuolten painama ja kaikkien entisten retkikumppaniensa kanssa riidoissa oleva vanha mies, joka kaiken lisäksi on vakavasti sairas, vaikka sen visusti salaakin.

Napaseutujen sääolot ovat arvaamattomia ja äkkiä paluumatkallaan ilmalaiva ’Italia’ joutuukin myrskyyn, jota se ei kestä vaan hajoaa ja putoaa. Osa miehistöstä sinkoutuu ulos ja kuolee heti, osa ajelehtii pallo-osan mukana omille teilleen ja osa rysähtää jäälautalle saaden mukaansa jonkin verran tarvikkeita, tärkeimpinä niistä kehnosti toimiva radio, kuivamuonaa ja telttoja. 

Tästä käynnistyy Kristensenin hienosti kuvaama monipolvinen jännitysnäytelmä, jossa kansainvälisiä pelastusretkikuntia kootaan ja varustetaan. Ilmalaivat olivat suuria ja kömpelöitä, tuon ajan uutuudet, lentokoneet (tai lentoveneet) taas pieniä eivätkä kyenneet laskeutumaan tai nousemaan jäällä, laivat taas eivät päässeet jäissä riittävän lähelle, koiravaljakoilla tai hiihtämälläkään ei voinut apuun yrittää, varsinkaan kun ei tiedetty tarkalleen minne. Mussolini puolestaan oli raivoissaan, kun italialaisten valloitusretki päättyikin näin ja heidän kykyään selviytyä arktisissa oloissa epäiltiin.

Pelastusretkikuntia on liikkeellä jo neljä, kun Roald Amundsen päättää myös lähteä mukaan pääasiassa ranskalaisen miehistön kanssa ja melko kevyellä lentokoneella. Lähdön jälkeen koneesta kuullaan yksi radio yhteydenotto, sitten ei enää mitään koskaan. Kohta saadaan lähettää vielä yksi uusi retkikunta, nyt etsimään Amundsenin kadonnutta pelastusretkikuntaa.

’Italian’ miehistön rippeet pelasti lopulta neuvostoliittolainen jäänmurtaja, mutta mitä ihmettä Amundsenille tapahtui? Hän, jos kuka, osasi toimia arktisissa oloissa. Miksei mitään jälkiä löydetty, ei edes lentokoneen hylkyä koskaan? Miksei mitään saatu selville? Vai löydettiinkö jotain sittenkin? Sitä Kristensenin kirja jännittävästi laittaa lukijan miettimään.

Mineraaleja ja merimatkoja

Kirjastonhoitaja ja tutkija Martti Blåfield sai 570-sivuisen ’Nordenskiöld’ kirjajärkäleensä julki vuonna 2016 ja pitihän minun se lävitse kahlata, sillä A.E. (Adolf) Nordenskiöld oli sentään ainut suomalaissyntyinen suuren luokan tutkimusmatkailija. 

Nordenskiöld oli pohjoisen meritien eli Koillisväylän Atlantilta Tyynelle merelle kulkenut ja lukuisia muita tieteellisiä tutkimusmatkoja tehnyt kuuluisuus. Mineraaleja maaperästä kaivellessaan hän tuli löytäneeksi myös kallioiden sisäiset vesikerrostumat, joten hänen voidaan sanoa keksineen porakaivot.

A.E. Nordenskiöld syntyi ja kasvoi Suomen suuriruhtinaskunnassa, aatelisena ja vuorihallituksen yli-intendentin poikana. Kiinnostus mineraaleihin kulki suvussa ja tie kohti yliopistoa Mäntsälän Frugårdin kotikartanosta oli melko suora, vaikka kouluvuosina yhteenottoja opettajien kanssa olikin. Opinnot etenivät hyvin ja tulevaisuudessa kangasteli yliopistoura, kunnes hän tuli pitäneeksi liian suorasukaisen puheen promootiojuhlassa vuonna 1857. Puheen katsottiin olleen ’liian liberaali’ ja ’halventaneen isänmaata’, siis Venäjää. Hänelle ilmoitettiin, että minkäänlainen virka Suomessa tai Venäjällä ei tulisi koskaan kyseeseen, mutta passin hän saa, jos ymmärtää poistua maasta.

Näin hänestä tuli lopulta ruotsalainen yliopistomies ja kuuluisa ruotsalainen tutkimusmatkailija. Hän seurusteli korkeissa piireissä ja sai rahoitusta retkilleen itseltään kuninkaalta. Suurimman huomion hän sai onnistuttuaan purjehtimaan läpi Koillisväylän, vaikkakin kylmimmän talvikauden jäissä juuttuneena kevättä odotellen. Hänen Vega-laivansa oli entinen valaanpyyntialus, johon oli liitetty pienehkö höyrymoottori.

’Entusiastit vievät maailmaa eteenpäin’ oli Nordenskiöldillä tapana toistella, ja sellainen hän itse olikin. Nopeasti innostuva, tavan takaa suunnitelmiaan muuttava, toisten mielipiteitä kuuntelematon, äkkipikainen, usein innossaan aivan epärealistinen. Hän oli kuitenkin mielenlaadultaan aina touhukkaan positiivinen eikä puhunut pahaa toisista – hän ei vain piitannut heidän kommenteistaan.

Retkikunnissa mukana olleiden upseerien mielestä hän olikin ehdottomasti soveltumaton päälliköksi, mutta koska hän oli jo niin kuuluisa, hänet kuitenkin nimitettiin aina retkikuntien johtoon. Ilmeisesti hänellä oli onni saada sopivia henkilöitä ympärilleen, koska matkat useimmiten tuottivat tuloksia, vaikka ei aina niitä mitä odotettiin, ja ennen kaikkea suurin osa osallistujista selvisi retkiltä hengissä. Nordenskiöldkin sai kuolla kotonaan omaan sänkyynsä.

Merenkulkija kuninkaan puolesta

Mietin, kehen tutkimusmatkailijaan perehtyisin tällä kertaa kolmantena. Portugalilaiset, espanjalaiset, italialaiset..Marco Polosta olenkin jo tässä blogissa aiemmin kirjoittanut. 

Valinnan ratkaisi lopulta hyvin sentimentaalinen syy: pidän kovasti Colin Dexterin  hahmosta ’Komisario Morse’. Kompleksinen Morse ei koskaan halua kertoa etunimeään, Endeavour. Se on etunimeksi varsin poikkeuksellinen ja hänen uskonnolliset vanhempansa antoivat sen siksi, että se oli kuuluisan brittiläisen tutkimusmatkailija James Cookin laivan nimi. Kai nimeen liittyi myös jotain odotuksia: Endeavour, siis pyrkimys, tavoitteellinen yritys, kilvoitus.

Cook ei ole ollut aivan viime aikojen ’kirjallinen sensaatio’. Löysin kirjaston uumenista jopa sata vuotta vanhan, Kustannusosakeyhtiö Ahjon vuonna 1918 julkaiseman ’Löytöretkeilijä James Cook’ kirjan. Toinen löytö oli nostalginen nuortenkirja aikojen takaa. Tämän englanninkielisiin elämäkertoihin nojaavan ’Etelämeren valloittaja’ kirjan vuodelta 1953 on kirjoittanut Eino Koivistoinen. Oli pitkästä, pitkästä aikaa hupaisaa lukea tuollaista ’kaikkitietävän kertojan’ vanhahtavalla tyylillä kirjoitettua tekstiä. Tällä tavalla ei enää kirjoiteta, ei edes ’nuorille’.

Kapteeni James Cook oli 1700-luvun loppupuolen suuria merisankareita. Hän palveli ensin sotalaivastossa ja kyvykkyytensä ansiosta sai sitten suoritettavakseen valtiollisia tutkimustehtäviä. Kyvykkyys oli erityisen tarpeen siksi, että Cook ei ollut aatelinen vaan syntyisin yhteiskunnan alaportaalta, maatyöläisen poika.  Kapteenin arvoa korkeammalle ei tuollaisella taustalla voinut mitenkään nousta, elämäkerta valistaa. Varmaan Cook olisi siis ollut amiraali, jos olisi aloittanut kilvoituksensa ylempää.

Cookin laivat etsivät reittejä, uusia saaria ja kenties uusia kokonaisia mantereita maapallon eteläpuolelta. Sellaiset seudut kuin Seurasaaret, Tahiti, Hawaijin lähisaaret, Australian itärannikko, Iso valliriutta tai Uusi-Guinea piirrettiin karttoihin ja ’lahjoitettiin Britannian kruunulle’ Cookin matkojen ansiosta. Ansiokas kolmas tutkimusretki Cookilta jäi sitten kesken, kun ’villit’ tappoivat hänet Hawaijin lähistöllä.

Cookin laivojen nimet Endeavour, Resolution, Adventure ja Discovery kuulostavat minusta yhä hienoilta ja yleviltä. Niissä on ikään kuin koko ’tieteen historia’ neljään sanaan puristettuna.

***