tiistai 1. joulukuuta 2020

Muistien aalloilla

Epätavallisen lämmin syksy liukui hitaasti kohti talvea. Kun pimeys alkoi jysähtää niskaan jo ennen kuutta, teki taas mieli alkaa lämmittää uunia. Siitä taas seurasi luontaisesti ajatus: mitä minulle uutta venäläistä kirjallisuutta olisi suomennettuna tarjolla?

Löytyihän sitä taas, onneksi. Nyt sain sukeltaa venäläiseen muistiin ja muistoihin; kaksi kirjoista käsitteli niitä suoraan, kolmaskin sivusi teemaa.

Muistot omista ja läheisten sukulaisten kohtaloista ovat kaiken kirjallisuuden keskeistä sisältöä. Tarinoita on aina kerrottu viihdykkeeksi, mutta ennen kaikkea jälkipolville opiksi. Jotta he osaisivat ajoissa välttää vaarat, valita oikein ja kohdistaa ponnistelunsa tavoitteisiin, joista heidät palkitaan. Sosiaalista pääomaa, siis.

Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden paikkeilla huomaa, kuinka ihminen hellittää identiteettinsä etsinnässä jatkuvasta kavereihin vertailusta ja oma sukutausta alkaa kiinnostaa. Ehkä eivät vielä omat vanhemmat, jotka ovat liian lähellä ja aina vähän ’noloja’, mutta jo isovanhemmat. Mistä he tulivat, mitä tekivät, minkälaisen jäljen jättivät. Kuka minä siis oikeastaan olen? Minkälaisesta taustasta ponnistan?

Muisti ja muistot voivat myös pettää. Asioita unohdetaan vahingossa ja tarkoituksella. Toiset muistot ovat sallittuja ja ’yhteiskunnallisesti sopivia’. Niitä ylikorostetaan tai niistä luodaan suoranaisia ’valemuistoja’ kokonaisille sukupolville. Toiset muistot torjutaan, peitetään ja kielletään. Näin tapahtuu kaikissa yhteiskunnissa.

Venäläisille, jos keille, menneisyyden ja historian toistuva ylhäältä ohjattu muokkaus on tullut tutuksi. Sallitut ja kielletyt asiat ja ihmiset ovat vaihdelleet useaan kertaan jo yhden sukupolvenkin aikana.

Eilispäivän juhlitut sankarit olivatkin äkkiä yhteiskunnan vihollisia, jotka hävitettiin. Heitä ei enää saanut kertoa tunteneensa, heillä ei ollut perheenjäseniä, ei kotitaloja eikä edes jäljellejääneitä dokumentteja. Jos heillä oli ollut hauta, sekin jyrättiin puskutraktorilla tasaiseksi.

Ja kunhan aikaa kului muutama vuosikymmen, kaikki ’peruttiin’. Saikin taas muistella. Kertoa tunteneensa. Muistaa ne vääryydet, jotka tehtiin. Ei se mennytkään niin kuin nuorille selitettiin aiemmin, jos jotain kyselivät. Kohta rakennettiin uusi muistomerkki ja julistettiin uusi muistopäivä, jolloin oikein käskystä piti mennä muistelemaan. Jotkut vanhat kyllä jupisivat, että se on väärässä paikassa, ja puhuivat yhä keskenään kuiskaten keskeneräisin lausein…

 

He jotka jäävät varjoon  

 

Maria Stepanovan teos ’Muistin muistolle’ julkaistiin 2017 ja se voitti venäläisen Bolshaja Kniga -palkinnon. Suomeksi kirja ilmestyi 2019 Mika Pylsyn suomentamana.

Stepanova on syntynyt vuonna 1972 ja hän on runoilija, esseisti ja nettilehden päätoimittaja. ’Muistin muistolle’ on hänen ensimmäinen romaaninsa; sitä on myös nimitetty ’romanssiksi’ kirjan etulehdellä.

Esseistin tausta tulee selkeästi esille kirjassa, sillä se on paikoin melko mutkikasta luettavaa. Stepanova kerää esiin nousseiden muistojen ja tapahtumien ympärille sitaatteja ja monenlaisia sivupolkuja. Miten samantapaista asiaa on käsitellyt Marcel Proust, mitä tähän saattaisi sanoa Orhan Pamuk, voisiko tästä seikasta käydä teoreettista kirjeenvaihtoa Osip Mandelstamin kanssa. Selväksi tulee, että tässä on nyt kirjailija, joka on kirjallisuustieteensä ja psykologiansa lukenut.

Lukijan mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä, sillä Stepanova ripottelee polveilevan pohdintansa joukkoon äkillisiä ’valaistumisen’ hetkiä.  Yksi tulee heti kirjan alussa, kun tarina alkaa lapsettoman Galja-tädin kuolemasta ja hänen sekavia tavararöykkiöitä pursuavan kaksionsa setvimisestä.

’Mitä mielenkiintoa on tutkia sukulaisiani; näitä hiljaisesti, mahdollisimman matalana ja ehdottomasti ’ei huomiota herättävästi’ eläneitä ihmisiä,’ Maria Stepanova kysyy ja toteaa, että ’maria stepanovat’  solahtavat vaivatta mihin tahansa joukkoon. Mutta - hänen mummonsa nimi olikin Sarra Avramovna.

Juutalaisten on täytynyt osata ’pysyä matalana’ niin tsaarien aikana pogromien keskellä kuin Neuvostoliitossakin. He koettivat olla mahdollisimman hyödyllisiä ja mahdollisimman tavallisia insinöörejä, arkkitehteja, lääkäreitä. Säännöllisin väliajoin heidät on kuitenkin nimetty syyllisiksi milloin mihinkin: ’piileksivä juutalainen’ on haluttu julkisuudessa kiskoa kolostaan. On etsitty kansainvälistä juutalaista salaliittoa, lääkärien salaliittoa tai erityisesti juutalaisten lääkärien salaliittoa.

Stepanova matkustaa kirjassaan laajalti esivanhempiensa jäljillä. Heistä löytyy jälkiä Odessasta, Pariisista, Yhdysvalloista, karkotuspaikoista Siperiasta ja Kaukasiasta ja ennen kaikkea Moskovasta, jonne he aina pyrkivät palaamaan.

’Huomaan kuuluvani selviytyjien sukukuntaan, ’Stepanova toteaa tutkimustensa päätteeksi. ’Oikeastaan kaikkien sukulaisteni tarinat ovat täynnä toteutumatta jääneitä toiveita, mutta yhtä kaikki, he selviytyivät.’

 

Elämä rakkaalla Teatteriaukiolla


Jelena Tsizovan ’Muistista piirretty kaupunki’ (2019) ilmestyi suomeksi 2020 Kirsti Eran kääntämänä.

Kirjan kaupunki on Leningrad/Pietari, tämä ’suurenmoinen ja onneton kotini’ jonne Tsizova syntyi 1957 ’hiukan helpompaan aikaan’, vaikkakin laittomasti. Hänen äitinsä piti peitellä raskauttaan mahdollisimman pitkälle, koska tuberkuloosia sairastavana hänen ei olisi ollut suotavaa synnyttää.

Vahvoista naisista aiemminkin kirjoittanut Tsizova (hänen kirjansa ’Naisten aika’ sai 2009 Venäjän Booker-palkinnon) rakentaa kirjansa, paitsi omiin muistoihinsa, myös äitinsä ja mummojensa ja isomummojensa elämänvaiheisiin. Muistojen tueksi on jäänyt joitakin dokumentteja, toiset tarkoituksella jälkipolville säästettyjä, toiset visusti piiloteltuja, sekä äidin haastatteluista tehtyjä ääninauhoja.

’Kuolema on katoamista ja muistittomuutta’ sanoo Tsizova. Hän haluaa kertoa ja muistaa itselleen tärkeitä asioita, mutta toisaalta irrottautua sellaisista varjoista, jotka roikkuvat yllä ja vaivaavat.

Kirjaa on miellyttävää lukea ja vaikka se paikka paikoin käsittelee varsin traagisia ja hyytäviä kohtaloita, sen yleisilme on optimistinen. Sieltä pilkahtaa myös huumori, mustakin sellainen. Lähes kaikesta voi selvitä, vaikka totisesti toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi.

Tsizovan perheen miehet vie usein joku: sota tai KGB tai tauti. Poikalapsilla on jostain syystä huono ennuste; harvat pysyvät hengissä edes lapsina.

Jotkut suvun naiset ovat erityisen kauniita. Jotkut taas eivät ole, mutta mitäpä siitä: kauniista naamasta et montaa velliä keitä, siteeraa Tsizova venäläistä sanontaa. Ennen kaikkea he ovat neuvokkaita ja sitkeitä ja selviävät systeemin muutoksissa; työskentelevät sisäkkönä kreivillä (jota ei saa myöhemmin sanallakaan mainita) tai sairaalassa (jossa piirityksen aikaan tapahtuu asioita, joista ei saa sanallakaan mainita). Joku ylenee urallaan ’hozalotskaksi’, ’istuskelijaksi’.

Naisten ’yksityinen’ erityisosaaminen liittyy vaatteiden ompeluun, kankaiden tuntemukseen ja tyylikkään leikkaamisen saloihin. Sillä taidolla saa ostettua ja hankittua monenlaista etua, vaikka ei kuulu puolueeseen ja on taustaltaankin ’epäilyttävä’. Neuvostoliiton tekstiilitehtaat suoltavat kyllä lopulta määrää, mutta ei laatua: ’kokeilit sitten mitä tahansa, kaikki istuu kuin satula lehmälle’.

’Menneisyys on palapeli, pieniä käyriä palasia’, päättelee Tsizova. Jos ne pystyy yhdistelemään oikein, syntyy kuva. Se, joka on esittänyt kysymyksiä, ei saa paeta muodostuvia vastauksia.

 

Mummon saa kaivaa mukaan


Roman Sentsin kirjoittaa ihmisistä, joiden kaikki muistot ja koko entinen elämä on häviämässä Siperiassa valtavan tekojärven alle.  Pato’ (2015) (suomeksi kääntänyt Kirsti Era 2019) on omistettu toiselle kirjailijalle, Valentin Rasputinille, joka kirjoitti samantapaisista asioista jo 1970-luvulla.

Silloisessa Neuvostoliitossa asioista piti kirjoittaa varoen. Nyt Sentsin voi ladata tekstiinsä huomattavasti räväkämpää kritiikkiä, joka lopulta ulottuu hamaan Putiniin ja Medvedeviin saakka, ’lempinimillä’ tosin. Kirjan tapahtumat perustuvat todellisiin kohtaloihin, mutta sommittelussa on taiteilijan vapautta. Pato, josta kirja kertoo, valmistui 2014.

Sentsin itse on syntyisin Siperiasta ja opiskeli ensin insinööriksi, kunnes vaihtoi kirjallisuuteen. Hänen tyylinsä on melkeinpä ’inhorealistinen’, mutta ’Pato’ ei kuitenkaan ole tunnelmaltaan niin synkkä ja kylmä kuin ’Jeltysevit -erään perheen rappio’, jonka olen Sentsiniltä aiemmin lukenut. ’Pato’ on traaginen, mutta komiikka -tahaton etenkin - on koko ajan läsnä. Niin järjetöntä, että naurattaa, vaikka onkin surullista.

Tämä vesivoimala piti rakentaa jo 1980-luvulla ja kyläläiset saivat häätötuomion. Kaikki jäi kuitenkin silloin tekemättä, ajat muuttuivat ja ihmiset tottuivat ajatukseen, että vaaraa ei enää ole. Työpaikkoja ei tässä 1600-luvulta asti asutussa kylässä enää ole ja nuoret ovat jo aikoja sitten muuttaneet pois, mutta vanhempi väki elelee aivan mukavasti. Talot ovat vankkoja hirsirakennuksia, niitä on laajennettu ja paranneltu. Puutarhoissa kasvaa vaikka mitä, jos osaa asiansa. Hautausmaakin on esi-isien viisaudesta sijoitettu korkealle paikalle, joten satunnaiset kevättulvat eivät sitä uhkaa.

Mutta nyt tulee ukaasi: talot tyhjiksi, pato tulee nostamaan koko kylän päälle kymmeniä metrejä vettä. Kansalaiset saavat asunnot kaupungin kerrostalosta; yhtä osoitetta vastaan yksi yksiö. Jos sana ei kuulu, tulevat läheisen rangaistussiirtolan asukit hoitamaan talojen polttamisen.

Kyläläiset ryhtyvät toimeen, kukin tyylillään. Jotkut pakkaavat, toiset nostavat kapinan. Jokaisella on omat motiivinsa, miksi muutto ei käy. Kun on asuttu itse asiassa kolmea eri taloa, mutta osoitteita tontille on virallisesti vain yksi; kaikki yhteen yksiöönkö? Tai on erottu vaimon kanssa jo viisitoista vuotta sitten, mutta ei ole muutettu osoitetta ja poikakaan ei ole tullut muuttaneeksi kirjojaan kotoa pois. Tai on jo kertaalleen elämässään pakkosiirretty Baltiasta tänne Siperiaan; enää ei lähdetä minnekään.

Sentsiniä on verrattu Tsehoviin ja jotain samaa näissä tuhoa odottavissa hahmoissa kenties onkin. Tsehovin väki kuitenkin enimmäkseen istuu litkimässä teetä ja voihkimassa. Sentsinin siperialaiset sen sijaan ovat toimekkaita; saha surisee ja lapio suihkaa, kun he hiki päässä hoitelevat asioitaan. Voi toki olla, ettei se silti johda toivottuun tulokseen, vaan lähteä täytyy joka tapauksessa.

Viranomaisilta tulee suorastaan myönnytys: alle viisi vuotta sitten haudatun vainajan saa ottaa mukaan.

***

 


 

 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Hyönteisistä ja ihmisistä

’Pelasta pörriäinen’ on hoettu televisiossa koko mennyt kesä ja erilaisia ’apokalypseja’ milloin minkäkin eliö- ja eläinlajin katoamisesta on julistettu tavan takaa. Maailmanloppu on tuntunut muutenkin olevan tulossa ihan koht’sillään; ainoa epävarmuus on siitä, mikä noutaja ehtii ensin. Muoviroska, hiilidioksidi, sulava jäätikkö vai valtionvelka?

Uskon kuitenkin edelleen sinnikkäästi valistukseen, tieteisiin ja ihmisen kekseliäisyyteen - niin insinöörien kuin taiteilijoidenkin. Niin sanottu ’edistys’ ei tietenkään kulje suoraan ja lineaarisesti, vaikka tieto aina kasaantuukin entisen tiedon päälle. Kun jotakin saadaan tehdyksi, saattaa olla, että samalla rikotaan jotain. Välillä täytyy ottaa korjaava sivuaskel, joskus hetkellisesti hiukan taaksepäinkin, kunnes taas päästään etenemään.

Ehkä kannattaisi ajatella paljon pitempiä aikajaksoja. Tilikausi, vaalikausi, vuosikymmen, ihmisen keskimääräinen elinikä - liian lyhyitä kaikki. Kahdensadan, ehkä kolmensadan vuoden jaksoissa tarkasteltuna maailma on minusta todellakin tullut koko ajan paremmaksi, vaikka hetkellisiä ongelmia aina riittääkin.

Ihminen ei tietenkään pääse ajattelussaan eroon ’omasta navastaan’ ja oman päänsä sisäisestä maailman mittakaavasta, vaikka kuinka yrittäisi. Emme voi tietää, mitä mahtaa tämän maailman tilasta ja sen uhkakuvista tuumia joku viisisataa vuotta vanha äkäinen jäähai syvässä pimeydessään tai sokea, suuton silkkiperhonen kolmen päivän elinaikanaan. Vaikka ne saattavat olla maailmassa lopulta tärkeämpiä kuin me.

Sekin, että niitä kaikkia pystytään nykymenetelmin tutkimaan ja että sen voi vapaasti tehdä minkään auktoriteetin kieltämättä tai paheksumatta, on osoitus maailman paranemisesta.

Tämänkertaisen kirjakolmikkoni alkusysäys oli syksyn kotimainen uutuuskirja, Selja Ahavan romaani ’Nainen joka rakasti hyönteisiä’. Siitä hyppäsin laveammille vesille, vielä runsaampaan lajikirjoon norjalaisen ’Jos hyönteiset katoavat’ -kirjan myötä. Tuulikki Vilhusen ’Pieni silkkikirja’ tarjosi kolmantena aiheeseen sopivan erikoisen ja erityisen herkkupalan.

 

Koteloidut tunteet


Selja Ahava on jo asemansa vakiinnuttanut suomalainen kirjailija ja ’Nainen joka rakasti hyönteisiä’ (2020) on hänen neljäs romaaninsa. Minulle kirja oli ensi tutustuminen Ahavaan.

Kirjallisuutemme tilaa pohtineissa kommenteissa on viime aikoina todettu, että suomalaisten kirjailijoiden teoksia käännetään nyt muille kielille ja tarjotaan kansainvälisille markkinoille enemmän kuin koskaan. Markkinointia tehdään tietenkin paljon enemmän ja ammattimaisemmin, mutta yhtenä syynä kansainvälisempään levitykseen on myös se, että kirjailijamme kirjoittavat nykyään ’globaalimmin’. Kirjojen teemat, tapahtumat ja näkökulmat eivät enää ole kovin paikallisia ja kansallisia.

Selja Ahava on sijoittanut tämän kirjansa päähenkilön 1600-luvun puolivälin pikkukylään Saksaan ja Hollantiin, myöhemmin 1800-luvun lopun Japaniin ja viimein nykyajan Berliiniin.

Tarinan päähenkilö syntyy isänsä yhdeksänneksi ja äitinsä ensimmäiseksi lapseksi. Aikakauden naiset synnyttävät jatkuvalla syötöllä lapsia, joista enimmät kuolevat, mutta osa sentään jää eloon. Kun loppuun kuluneet äidit kuolevat, isät ottavat uuden nuoren vaimon ja kaikki jatkuu. Kunnes isät kuolevat. Silloin vielä synnytysikäiset äidit menevät tietenkin taas uusiin naimisiin ja lapset saavat tottua monipolvisiin uusperheisiin.  – Olemme eläimiä, toteaa muuan henkilö kirjassa.

Tällaisessa kuviossa elää kirjan Maria, lahjakas piirtäjä, joka jostain syystä tuntee suurta kiinnostusta luonnosta löytämiinsä toukkiin ja etenkin salaperäisiin koteloihin, joista ei tiedä, mitä niistä lopulta syntyy. Lumoavia perhosia tai arkisia kärpäsiä tai joskus ei mitään, vain pelkkää hajonnutta haisevaa sotkua.

Tytön ja naisen pitää tehdä jatkuvasti kotitöitä ja olla nöyrä kaikkiin suuntiin. Piirtäminen on jotakuinkin turhaa puuhaa ja erityisen vastenmielistä ja tuomittavaa on olla kiinnostunut hyönteisistä.  Se ei naiselle ole kerta kaikkiaan sopivaa, vaan viittaa mielenvikaisuuteen tai peräti jumalattomuuteen ja noituuteen. Jos nyt ylipäänsä on pakko piirtää, niin kukkia, eikä mitään toukkia tai kärpäsiä.

Marian elämässä ei paljon rakkautta tai hellyyttä ole. Vanhemmat jäävät etäisiksi, aviomieheksi tyrkätty isäpuolen oppipoika kohtelee Mariaa kotieläimenä ja suhde omaan tyttäreen on vaikea koko ajan. Jostain selittämättömästä lähteestä löytyy kuitenkin elämänhalu, joka saa Marian ponnistamaan eteenpäin, pysymään hengissä kaiken uhallakin ja tekemään ratkaisuja, jotka ovat hänen ajassaan hyvin poikkeuksellisia.

Miksi Ahava on halunnut sitten jatkaa tätä kiehtovaa tarinaa vielä kahdella aikaulottuvuudella ja maantieteellisellä sijainnilla? Toistoa ajasta toiseen ja paikasta toiseen? Ihmisellä tai hyönteisellä: muna, toukka, kotelo, hyönteinen, taas uusi muna, uusi toukka, uusi kotelo.

Mutta aina joskus kotelo yllättää; hajottuaan se paljastaakin uudenlaiseksi kehittyneen olennon. Jotain, mitä et osannut odottaa.

 

Pysy hengissä kunnes saat munittua


Norjalainen ympäristötieteen ja biologian professori Anne Sverdrup-Thygeson on aivan ratki riemuissaan työstään. Hänestä on mahtavaa tehdä juuri tätä tutkimusta ja opettaa. Hän nauttii ulkoilusta (norjalainen!) ja tutkii erityisesti vanhoja, onttoja tammia ja niissä vaikuttavia monenlaisia hyönteispopulaatioita.

Hänen kirjansa ’Jos hyönteiset katoavat’ ilmestyi suomeksi 2019 Katarina Luoman kääntämänä. Alkuperäinen teos ’Insektenes planet’ on vuodelta 2018.

Sverdrup-Thygeson ei ole tuomiopäivän profeetta, vaikka hänkin toki varoittelee maailman hyönteislajien vähenemisen ja kokonaan katoamisen arvaamattomista ja arvattavistakin huonoista seurauksista. Hyönteiset olivat täällä miljoonia vuosia ennen meitä ja tänne ne myös jäävät, sillä ihminen ei millään pysty tuhoamaan niitä kaikkia. Ihminen itse sen sijaan saattaa hyvinkin hävitä maapallolta, omaa tyhmyyttään, joskus kenties.

Kirjan teksti on mukaansatempaavaa ja hilpeän pursuilevaa, kuten aiheensa. Hyönteisiähän on aivan kaikkialla. Maassa ja puussa ja vedessä ja kasveissa. Ikuisessa pimeydessä maapallon syvimmissä luolissa tai kuumissa lähteissä tai mursujen sieraimissa tai hevosen mahalaukussa sappinesteiden seassa. Niitä on suurempiakin, kuten yli 60 senttiä pitkä kiinalainen sauvasirkka, mutta enimmäkseen ne ovat aika pieniä tai jopa aivan äärettömän pieniä. Kaikkein pienimpiä on hiukekiilupistiäinen, joka voi isona aikuisena laskeutua yksittäisen ihokarvan päähän. Pienenä ollessaan se on tietysti sitäkin pienempi…

Sverdrup-Thygeson esittelee hauskasti hyönteisten lajityyppejä ja perusrakennetta (hämähäkit eivät ole hyönteisiä, huom.), johon kuuluu kuusi jalkaa ja siivet, edes jonkinlaiset siivet. Jännittävin asia on muodonmuutos, jonka hyönteiset kokevat kasvaessaan. Joko jatkuvasti, moneen kertaan nahkansa luoden, tai sitten kertarysäyksellä kotelovaiheen jälkeen.

Hyönteisen yksinkertainen elämänohje on: pysy hengissä kunnes saat munittua. Hengissä pysyminen taas tarkoittaa mahdollisimman paljoa omaa syömistä ja sen välttelyä, ettei itse tule syödyksi. Hyvin monet hyönteiset syövät toisiaan.

Kirjassa on runsaasti esimerkkejä sellaisesta hyönteisten hyödyllisyydestä, jota emme läheskään riittävästi tunne tai arvosta. Ehkä nyt jo ymmärrämme, kuinka tärkeitä pölyttäjämehiläiset tai kimalaiset ovat maailman ruuan tuotannolle, mutta entäs kaikenlaiset hajottajakuoriaiset? Aivan korvaamattomia!

Esimerkki: kun britit valloittivat Australian 1700-luvun lopussa, he rahtasivat sinne nautoja maitoa saadakseen. Olivat olevinaan oikein viisaita ja valitsivat tarkoituksella laivoihinsa seebuja, afrikkalaisia kuumiin oloihin sopeutuneita nautoja, brittiläisten lypsylehmien sijaan.

Se olikin hyvä valinta! Naudat saatiin pysymään hengissä ja lisääntymään, mutta sitten valtavat maa-alueet alkoivat kuolla käyttökelvottomiksi, koska koko mantereella ei ollut ainuttakaan lantakuoriaista, joka olisi hajottanut lehmänläjiä! Lanta kivettyi maahan asfalttiakin kovemmaksi kuoreksi, jonka läpi ei yksikään ruohonkorsi päässyt. Katastrofi helpottui vasta 1960-luvulla, kun tutkijat onnistuivat vapauttamaan luontoon 1,7 miljoonaa sopivaksi todettua lantakuoriaista ja ne ryhtyivät työhönsä.

Sverdrup-Thygeson kehottaakin ihmisiä ottamaan hyönteiset huomioon maankäytön suunnittelussa, puhumaan hyönteisistä kauniisti ja opettamaan lapsille, kuinka hyödyllisiä ne ovat. Hän puhuu hyötynäkökohtien lisäksi myös ’moraalisesta velvollisuudestamme antaa kaikkien olentojen käyttää kaikkea potentiaaliaan’.

Omalta kohdaltani tunnustan, että jos kuulen hyttysen ininän sisätiloissa, jahtaan sitä vaikka millä astalolla, kunnes saan sen pois päiviltä ennen nukkumaan menoani. Sen sijaan nähdessäni koppakuoriaisen, jonkun karvaisen toukan tai muun mönkijän lattiallani, huiskin sen harjalla pihalle toteuttamaan siellä mielihyvin kaikkea potentiaaliaan.

 

Silkkilangan ihme


Kaikista hyönteisistä, muodonmuutoksista ja elämänkierroista kummallisin on varmasti silkkiperhosen tapaus. Jo se on minusta aivan ällistyttävää, että joku kiinalainen joskus muinoin tuli havainneeksi tällaisen asian ja ymmärsi ryhtyä kelaamaan auki noita vaaleita kotelon pötkylöitä ennen kuin ne hajosivat itsestään ja paljastivat sinänsä vaisun, haalean, sokean ja suuttoman perhosen.

Perhosen elämän huippuhetki ei näin ihmisen mielestä tunnu niin hääppöiseltä: kauhean vaivannäön jälkeen olet vihdoin valmis ja kömmit ulos kotelostasi. Et näe mitään ja suutakaan sinulla ei ole, koska et enää koskaan syö mitään. Pimeydessä haparoit vain jotenkin parittelemaan vastaavan sokean uroksen kanssa. Uros kuolee sen tien. Naaras sen sijaan elää päivästä jopa neljään päivään kunnes suorittaa sen tärkeimmän tehtävänsä: munii.

Ihmisen näkökulmasta kiinnostavin on tietenkin se vaihe, kun munasta kuoriutuu toukka, joka alkaa vimmatusti syödä rouskuttaa mulperipuun lehtiä. Mikään muu ruoka ei kelpaa, joten mulpereita on pakko olla, jos tahtoo saada silkkiä. Syömisen rouskutus on kuulemma jatkuvaa ja niin äänekästä, että se kuulostaa sateen ropinalta. Kun vihdoin paksu toukka on syönyt tarpeekseen, tulee hetken hiljaisuus.

Odottava jännitys tiivistyy silkin viljelijöiden huushollissa: nyt se alkaa! Toukkien outo ’moshaus’. Ne heittelevät päätään kahdeksikon muotoista rataa ja syöksevät molemmista suupielistään silkkisäiettä ja vielä liimaa, joka liittää nämä kaksi säiettä yhteen, langaksi! Langan toukka kokoaa ympärilleen koteloksi ja painuu sitten – luultavasti aivan lopen uupuneena – yli 1000 metrisen lankarullansa sisään pariksi viikoksi. Jos ihminen nappaa kotelon höyrytettäväksi ja langan kehrättäväksi, loppuu toukan elo siihen, ja silkin tarina alkaa.

Museoamanuenssi, tekstiilitaiteilija Tuulikki Vilhunen kertoo ’Pieni silkkikirja’ (2005) teoksessaan silkkiperhosesta vain lyhyesti ja keskittyy enemmän silkin valmistuksen moniin eri vaiheisiin, eri silkkilajeihin ja etenkin kankaiden moniin laatuihin.

Kirjan kuvitus on visuaalista hemmottelua parhaimmillaan. Silkki sinällään jo hohtaa ja kiiltää lumoavasti, mutta kun sitä värjätään, kirjotaan, kudotaan monilankaiseksi tai sille maalataan, saadaan aikaan korvaamattomia taideteoksia.

’Keinosilkki’ on tietenkin jo keksitty ja kehitetty; kyllähän raion-kuitu moneen paikkaan kelpaakin ja se on tietysti ’vegaania’ tai muuten vain eläinystävällisempää.  Ja halvempaa.

Aitoa, paksua, monilankaista silkkibrokadia kudotaan kai maailmassa enää vain muutamassa paikassa, Venetsiassa ainakin, ja siitä saavat ylen rikkaat huonekaluihinsa verhoilun ja ortodoksipapit perinteiset jumalanpalveluskaapunsa. Toukkien suupielistä.

 

***