sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Ranskalainen olankohautus

Silmiini osui lehdessä lyhyt uutuuskirjan esittely, jonka otsikossa todettiin, että Etelä-Ranskassa voi saada myös huonoa juustoa! Ironiaa, arvatenkin.

Juttua huolimattomasti vilkaistessani kirjan juoni tuntui olevan elämänmuutoksen tehneen naisen voimaantuminen ranskalaisen elämänmuodon, auringon, laventelipeltojen ja hyvän ruuan ympäröimänä. En lukenut kirjasta sen enempää.

Taas näitä…ajattelin. Muutamia vuosia sitten amerikkalaisten ja brittien trendinä oli lähteä voimaantumaan Toscanaan: remontoimaan vanhaa taloröttelöä ja rullaamaan pastataikinaa. Heistä tuo muoti sitten levisi lähes kaikkialle; eri maiden kirjailijat, tv-kokit, entiset urheilijat ja etenkin edes vähänkin tunnetut näyttelijät tuntuivat täyttävän median joka sopukan. Kaikki kokkasivat loma-asuntojensa terasseilla ja julistivat löytäneensä valon.

Tottahan se tietysti olikin, joiltain osin. Parhaat kirjat ja parhaat ohjelmat onnistuivat tuottamaan lämpimän, värikkään ja kaikkia aisteja inspiroivan piristysruiskeen, jonka voimalla jaksoi pohjoisen pimeyttäkin paremmin. Heikommat tekeleet olivat pelkästään surkeita kopion-kopion-kopioita, joista jäi vain ikuinen inho alituisesti toisteltuun sanaan ’amazing’.

Eteläinen Eurooppa ja Välimeren seutu pystyvät tietenkin ilmastollaan ja maisemillaan lumoamaan muualta tulevia. Ranskalaisilla tuntuu sen lisäksi olevan erityinen valttinsa: joie de vivre, heidän tapansa ja kykynsä nauttia ja iloita elämästä. Siihen yhdistyy myös tietty itsevarma piittaamattomuus, - olankohautus ja phyh - kaikelle sellaiselle, joka ei heitä kiinnosta tai joka estää elämästä.

Britti Viv Groskop, kirjailija, kirjojen ystävä ja stand-up -koomikko, on julkaissut 2020 hauskan ranskalaisuuteen, ranskan kieleen ja ennen kaikkea ranskalaisiin kirjallisuuden klassikoihin sukeltavan ’Au revoir, tristesse’ (suora käännös olisi kai ’näkemiin ikävä’). Suomeksi se on ilmestynyt 2021. Kirjan klassikkoesittelyjen ’lisätuotteena’ on olevinaan elämänohjeita, joihin erityisesti ranskalaiset turvaavat. Hieman kuin naurettavia ’self-help’ ohjeita, joita ilman nykyihminen ei enää tunnu tulevan toimeen.

Groskop on julkaissut vastaavan kirjan venäläisistä klassikoista 2019 (’Älä heittäydy junan alle’) ja olen sitä tässä blogissani aikoinaan käsitellytkin. Se kirja oli melkoinen menestys ja tämä ranskalaisversio on ehkä vähän vanhan idean lämmittämistä, mutta silti yhä otteeltaan virkistävä ja lukemiseen innostava.Kirjassa käydään läpi kaksitoista ranskalaista klassikkokirjaa ja mainitaan lopun ’suositeltavaa lukemista’ -osiossa vielä kosolti lisää. 

Näistä tämänkertaiseen kirjakolmikkooni Groskopin ohella ja innostamana valikoituivat Francoise Sagan’in ’Tervetuloa ikävä’ ja Gustave Flaubert’in ’Rouva Bovary’.

 

Ilo on moraalinen velvollisuus


Viv Groskopin kirjan alkuperäinen nimi on ’Au Revoir, Tristesse. Lessons in Happiness from French Literature’ (2020) ja Ulla Lempisen suomennoksena siitä tuli ’Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista (2021).

Groskop käyttää samaa ’kehystarinaa’ kuin venäläisklassikoiden kanssa, eli omaa haluaan ja tarvettaan ’olla joku muu’. Venäläisyyteen ja venäjän kieleen hän hurahti opiskeluaikoinaan, kun taas ranskalaisuuden ihailu alkoi varhemmin, esi-teininä koulun kielivalinnasta. Ranska oli kaikkea sitä jännittävää, mitä tottelevaisuuteen, mukautuvaisuuteen ja hiljaiseen säännönmukaisuuteen kasvattava brittiläinen maaseutu ei ollut. Ranskalaisuus oli energiaa, kiihkoa ja asennetta, että elämää tartutaan kurkusta kiinni piittaamatta muiden ajatuksista. Että auktoriteeteille näytetään keskisormea.

Groskop arvelee käytöksensä olleen enemmän ’francomaniaa’ kuin ’francofiliaa’ ja pahoittelee kovasti kaikkea sitä, mitä hänen vanhempansa joutuivat tuolloin hänen kanssaan kestämään. Silti ranskalaisen elämäntavan, kirjallisuuden ja kielen tuoma ilo ja ajoittainen onnellisuuden kokemus on seurannut häntä koko hänen tähänastisen elämänsä ajan ja sen hän haluaa jakaa myös lukijoilleen.

Groskop siteeraakin kirjailija Andre Gide’n hienoa lausumaa:’ Ilo on harvinaista ja paljon vaikeampaa ja kauniimpaa kuin murhe. Kun on kerran tehnyt tämän elintärkeän oivalluksen, on valittava ilo.’

Kirjoista puhuessaan Groskop on myös huolissaan siitä, ettei romaaneja enää lueta, kuten ennen. Ei klassikoita eikä muitakaan. Sen hän haluaisi muuttaa, jos suinkin voisi. Some ei mitenkään kelpaa kokonaisen kirjan, etenkään useaan kertaan luetun klassikkokirjan, korvikkeeksi.

Groskopin käsittelyssä on kirjoja Saganilta, Proustilta, Colettelta, Hugolta, de Laclosilta, Durasilta, Flaubertilta, Rostandilta, de Maupassantilta, Stendhalilta, de Balzacilta ja Camus’lta. Listalle olisi toki voinut hänen mukaansa ottaa muitakin, mutta nämä kirjat ja kirjailijat ovat vaikuttaneet häneen eniten ja nimenomaan nuorena, silloin kun hän oli niiden vaikutukselle kaikkein altteimmillaan.

 

Sen yhden kesän muisto


Groskopin innostamana kaivoin kirjaston uumenista Francoise Saganin esikoisteoksen ’Bonjour tristesse’ vuodelta 1954. Lea Karvosen suomentamana se ilmestyi jo seuraavana vuonna ’Tervetuloa ikävä’ (1955). Minulla oli käsillä 6.painos vuodelta 2001.

Kirja oli aikoinaan ’Tapaus’ ja pysyi pitkään lukiolaistenkin ’suositeltua lukemista’- listalla, vaikka olikin monien opettajien ja vanhempien mielestä ’nuorille naisille sopimaton’. Vaikka vanha jo olenkin, en muistaakseni lukenut sitä silloin kouluaikoina koskaan. Varmaankin se oli vaihtoehtona ’Sieppari ruispellossa’ -kirjan kanssa ja valitsin silloin Siepparin.

Nyt luettuna Saganin lyhyt ’kesä’ kirja on herttaisen ’teini-ikäinen’. Vain 17-vuotias päähenkilö Cecile rinnastettiin tietysti heti kirjailija Saganiin itseensä, joka oli kirjan julkaistessaan 18-vuotias. Kovasti aikoinaan mainostettua ’seksiä’ siinä ei nykymittapuulla ole juurikaan. ’ Tuollaiset ajanvietteet päättyvät tavallisesti jollakin klinikalla’, toteaa päähenkilön isän uusi ’tyttöystävä’, jo nelikymppinen (vanha!) nainen. Kenties tuo lause oli aikoinaan liian ’löyhämoraalinen’ tai kyyninen.

Cecile ei pidä isänsä uudesta tyttöystävästä, joka tuntuu komentelevan häntä liikaa. Niinpä hän päättää kehiä juonen, jolla isän ja tyttöystävän välit saadaan poikki. Mustasukkaisuus toimii aina!

Kuuma kesä päättyy, ensirakkaus päättyy ja isän ja tyttöystävänkin tarina katkeaa. Cecile huomaa saaneensa aikaan pahempaa kuin tarkoittikaan. Uutuudenviehätystä hänen elämässään ei enää voi olla. Mitä sitten voi? Onko nyt edessä enää vain syyllisyys ja katumus? Tervetuloa ikävä loppuelämä?

Kyllä tämäkin kapinointi lopulta ’opettavaiseksi’ taipui. Siksi kai tämän lukeminen kouluissa sallittiin.

Kirjasta tehtiin aikoinaan amerikkalaiselokuvakin ja Saganista tuli julkisuuden hellimä ’kapinallinen’. Hän poltti, joi, käytti huumeita ja vaihtoi miesystäviään tiuhaan. Tavallaan hän ’esitti rooliaan’. Pitkällistä iloa tai onnellisuutta hän ei ehkä viestinyt, mutta hänen kirjallisesta urastaan tuli pitkä ja se jatkui aina 2000-luvun alkuun saakka.

 

Monimutkainen naisen mieli


Gustave Flaubert julkaisi ’Madame Bovary’ -kirjansa jo niin varhain kuin 1857. Hän kuulemma kirjoitti sitä viisi vuotta, viilaillen, parannellen ja tarkistellen lauseidensa osuvuutta moneen kertaan.

Kirja on luokiteltu ’romaanitaiteen uudistajaksi’ ja henkilöidensä sisäisten mielenliikkeiden ja psykologian mestarilliseksi kuvaajaksi. Miltähän kirja tuntuisi alkukielellä luettuna? Kuinka paljon tekstin ’mestarillisuutta’ on liittyneenä nimenomaan kieleen? Valitettavasti sitä en pysty koskaan saamaan selville. Kuinkahan ’vanhahtavaa’ Flaubertin kieli ranskaksi on? Mietin vain, että kaksitoista vuotta ’Bovarya’ myöhemmin meillä aikoinaan julkaistu Aleksis Kiven ’Seitsemän veljestä’ on suomalaislukijalle nykyään jo hyvin ’vanhaa kieltä’.

Minulla oli luettavana Anna-Maija Viitasen suomennos vuodelta 2005. Se on erittäin notkeaa, yksityiskohtia ja havaintoja pursuavaa ja helposti luettavaa, eikä ilmaisultaan todellakaan yhtään tippaa vanhahtavaa.

’Rouva Bovary’ kertoo maalaislääkärin vaimosta, Emmasta. Samalla kirja kuvaa pikkutarkasti ja paikoitellen hyvin hauskasti kaikkea, mitä hänen elämänpiirissään näkyy ja tapahtuu.

Emma siis päätyy naimisiin pikkukaupungin lääkärin kanssa. Mies ei ole mikään alansa ’tähti’, hädin tuskin sai tutkintonsa läpi, mutta kelpaa kuitenkin hoitamaan potilaita, joille edes jonkin lääkärin paikalle saaminen on edistystä. Hän yrittää kuitenkin parhaansa ja paikallinen apteekkari häärii ympärillä – välillä lääkäriä arvostellen, välillä tukien. Maksavat asiakkaat ovat kummallakin useimmiten samoja ja he voivat myös ’hyödyttää toisiaan’. Vai onko se juoni?

Flaubert kuvaa aivan mainiosti pikkukaupungin ja maaseudun ihmisiä. Kuinka pikkukauppiaat ja vähän vauraammatkin tuovat esiin omaa ’luokkaansa’, apteekkarin, lääkärin tai opettajan ohella. Kirjassa on myös ällistyttävän modernin tuntuinen ’maaseudun ja maanviljelijöiden puolustuspuhe’, joka voisi aivan hyvin olla jonkun meidän nykyisen poliitikkomme puhetta eduskuntavaalien alla.

Emma yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan. Välillä hän on innoissaan ja tyytyväinenkin, mutta sitten pikkuhiljaa hän alkaa turhautua. Syrjähyppykin alkaa kiinnostaa. Hän torjuu kuitenkin ajatuksen, ensin. Muut asiat nousevat tärkeämmiksi, monenlaista tapahtuu. Toisinaan Emma johtaa itse elämäänsä ja toiveitaan, toisinaan hän on selvästi muiden johdateltavissa ja vietävissä. Kuinkahan Emman lopulta käy?

Flaubert antaa henkilöidensä rimpuilla suuntaan ja toiseen. Kukaan ei varsinaisesti ole täysin ’paha’ tai sen paremmin ’hyvä’, mutta toiset onnistuvat luovimaan ongelmistaan paremmin kuin toiset. Niinhän se useimmiten elämässä menee. Se apteekkarin ketale sai jopa Kunnialegioonan ristin, mitä hän ei missään tapauksessa olisi ansainnut.

 

***