torstai 1. joulukuuta 2022

Kuvia toisista ulottuvuuksista

Kuka ja mikä oli Hilma af Klint? Julkisuudessa häneen törmää nyt monesta suunnasta.

Se tiedetään, että hän oli ruotsalainen, vuonna 1944 kuollut kuvataiteilija. Jälkisäädöksessään hän määräsi, että hänen sadat teoksensa ja valtaisa määrä hänen muistikirjojaan oli pidettävä poissa julkisuudesta ainakin 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Lisäksi hän tahtoi, ettei tiettyjä teoskokonaisuuksia koskaan erotettaisi toisistaan ja mieluiten hänen töitään ei myöskään saisi ollenkaan myydä. Ellei sitten joskus olisi ihan pakko, muun kokoelman säilymisen takaamiseksi. Hänen perillisensä; veljenpoika ja häntä seuraavat sukulaispolvet, saivatkin Hilma af Klintin tahdon toteutettua.

Teokset säilyivätkin vuosikymmeniä suurissa puulaatikoissa, vaikkakin lähes ihmeen kaupalla. Niitä säilytettiin nimittäin ensin kellarissa, jonne tuli tulva, ja sitten vinttikomerossa ja välillä ulkona peltoladossa, jossa lämpö- ja kosteusolot eivät tosiaankaan olleet ’vaatimukset täyttäviä’.

Miksi teoksia ei pitänyt julkistaa? Siksi, ettei maailma ollut ’vielä valmis’ niitä vastaanottamaan, selitti Hilma af Klint. Hän maalasi kuvia, joita ’Korkeat henget’ antoivat hänelle tiedoksi. Enimmäkseen kuvat olivat kuvioita ja väripintoja, joskus harvoin selvästi esittäviä. Kuvat olivat henkien ’ohjeita’ ihmisille ja tiedoksiantoja toisesta maailmasta, jossa kaikki lopulta ’on yhtä’.

Hilma af Klint oli kohtalaisen varakkaan aatelisperheen tytär ja kouluttautunut kuvataideakatemiassa ammattimaiseksi taiteilijaksi. Hän pystyi maalaamaan hyvinkin laadukkaasti myös ’normaaleja’ kuvia, mutta kiinnostuttuaan teosofiasta ja muusta ’henkitieteestä’, hän tietoisesti suostui ottamaan tämän välittäjän tehtävän ja maalasi vain hänelle ’annettuja’ kuvia.

Koska hän pysytteli varsinaisten taidepiirien ulkopuolella ja hänen töitään ei tuotu esille ja varsinkaan, koska niitä ei myyty, häntä ei taiteilijana ’ollut olemassa’. Kun sitten hiljalleen aikaa oli kulunut ja yleinen kiinnostus myös okkultismiin, teosofiaan ja kaikenlaiseen ’vaihtoehtoiseen’ alkoi jälleen 1980-luvulla nostaa päätään, putkahti lopulta myös Hilma af Klint töineen esille. Los Angelesissa 1986 järjestetty ’Spiritual in Art’ -näyttely toi hänet taidepiirien tietoisuuteen ja siitä alkoi häneen kohdistuva, yhä nouseva kiinnostus.

Tässä oli siis nainen, joka selvästi maalasi abstrakteja maalauksia ennen kuin abstrakti oli virallisesti keksitty! Vuosia ennen sellaisia alan ikoneiksi nostettuja miehiä kuten Kandinsky, Malevits tai Mondriani. Taidehistorian kaanon pitäisi selvästikin kirjoittaa uudelleen.

Tällä hetkellä Hilma af Klintiä tutkitaan kaikkialla. Näyttelyjä, niiden esittelykirjoja ja tausta-aineistoja on liikkeellä runsaasti. Lukuisat taidehistorioitsijat ovat ottaneet hänet opinnäytteidensä ja kirjojensa aiheiksi. Elämäkertojakin on tehty useita ja lisää on tulossa.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen kulttuuritoimittaja Pirkko Kotirinta julkaisi kirjansa ’Hilma af Klintin arvoitus’ loppuvuodesta 2021 ja se oli minulle ensimmäinen laajempi tutustuminen tähän asiakokonaisuuteen. Espoon modernin taiteen museo EMMAn näyttelyjulkaisu ’Feel the Spirit’ (2014) toi oman lisänsä aiheeseen. Kolmantena tartuin tuoreeseen käännökseen ruotsalais-amerikkalaisen toimittajakolmikon Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M.J.Rosen ’The Friday Night Club’ (2021) -kirjasta. Jänis Louhivuoren suomentama ’Perjantai-illan klubi’ on vuodelta 2022. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, kirja on englanniksi toistaiseksi käsikirjoituksena. Suomennos, toukokuulta 2022, on ensimmäinen julkaistu kirjaversio.

 

Henget, Hilma ja Suomi


Toimittaja Pirkko Kotirinta sai ensi kosketuksensa Hilma af Klintin töihin vuonna 1988 Suomenlinnassa järjestetyssä näyttelyssä. Siitä alkaen hän on hiljalleen tutkinut kaikkea Hilmaan liittyvää.

Työ on vaatinut pitkäjänteisyyttä, matkustamista ja pientenkin vihjeiden tarkistamista ja huomioimista. Se, että Hilma af Klintin työt ylipäätänsä ovat säilyneet tähän päivään, on jo pienoinen ihme. Hänen sukulaisena ja heidän perustamansa ’Hilma af Klintin Säätiö’ ovat toki tehneet parhaansa heidän käsiinsä tulleen aineiston säilyttämisessä, mutta aikaa on kulunut jo paljon, eivätkä olosuhteet – sekä aivan fysikaalisesti että taloudellisesti – ole olleet ihanteelliset.

Suuri merkitys Hilma af Klintin jäämistön ja kaikkien teosten luetteloinnissa ja kokonaisuuden hallinnassa on ollut suomalaisella Olof Sundströmillä. Hänen tekemäänsä luetteloon pohjaavat kaikki nykyiset af Klintin tuotannon tutkimukset. Teosten syntyvaiheita valottavat af Klintin muistikirjat, jotka kertovat tapaamisista ja yhteyksistä, niin henkiin kuin kanssaihmisiinkin. Pirkko Kotirinta on jäljittänyt Sundströmin ja muiden af Klintin töiden säilymiseen vaikuttaneiden henkilöiden vaiheita ja koko ’henkien kanssa seurustelevan yhteisön’ toimintaa vuosikymmenten ajalta. Välillä heidän asemansa on ollut parempi, välillä hyvinkin vaikea. Monilla heistä, kuten myös Hilma af Klintillä ja hänen kumppaneillaan, on ollut yhteyksiä antroposofi Rudolf Steineriin ja hänen yhteisöönsä Sveitsissä.

Kotirinnan kirja on notkeasti etenevä, kaikista lukemattomista sivupoluista ja pienistä yksityiskohdistaan huolimatta. Runsaan Hilma af Klint- tietouden ohella sitä saa aimo annoksen oppia siitä, kuinka taidemaailma toimii ja miten näyttelyiden ideointi ja järjestäminen kaikkine kontakteineen ja ongelmineen etenee. Mielenkiintoista!

Mietteliääksi lukijan sai mm. se, kuinka suuressa roolissa raha tässäkin kulttuurin haarassa on. Vaikka kohteena on taiteilija, joka ei halunnut ajatellakaan rahaa, vaan välittää maailmalle tietoa ’Suurilta Hengiltä’, on maailmanmaineeseen ja kuuluisiin museoihin johtanut tie täynnä myös ’oheistuotteita’: af Klintin taulujen kuvioilla kudotuista luksusmatoista tavallisempaan pikkukrääsään.

Siltä ei vaan voi välttyä, väitetään. Teosten myyntiin ei toistaiseksi vielä ole sentään menty.

 

Viisi naista perjantai-illassa

 

Kun Hilma af Klintin suuri näyttely oli saatu New Yorkin Guggenheim-museoon 2019 ja katsomaan haluavien jono kiersi jo korttelin ympäri, saivat aiheesta innostuneet toimittaja-kirjailija tuttavukset idean; heitä oli viisi, aivan kuin oli ollut myös Hilma af Klintin läheisimpiä ystäviä.  Tehdään tästä kirja!

Aikoinaan 1900-luvun alun Tukholmassa af Klint ystävättärineen perusti ’De Fem’ -ryhmän, joka kokoontui joka perjantai ’seurustelemaan’ henkien kanssa ja saamaan heiltä ohjausta ja innoitusta maalauksiinsa.

Nyt New Yorkissa koolla oli myös viisi naista: Sofia Lundberg, Alyson Richman, M.J.Rose, Tracey Rees ja Lucinda Riley. Tämä viiden ryhmä kutistui myöhemmin kolmeen; Riley sairastui ja kuoli, Rees jättäytyi pois. Jäljelle jääneet kolme kirjoittivat yhteisesti af Klintin inspiroimana kirjan, jota voisi kai luonnehtia ’viihderomaaniksi’.

’Perjantai-illan klubi’ pohjautuu Hilma af Klintin muistikirjoihin ja muihin hänen ja hänen ystävättäriensä elämänvaiheisiin. Tarinassa on kuitenkin myös paljon keksittyä. Lisäksi kirjaan on liitetty nykyajassa tapahtuva ’kehyskertomus’ rakastavaisista, jotka löytävät toisensa uudelleen kymmenen vuoden jälkeen.

Kirja oli mukiinmenevä, mutta jollain lailla tavattoman ’amerikkalainen’. Hyvät ovat hyviä ja pahat ovat pahoja, niin että sen näkee jo naamasta. Ystävien kesken on välillä kinaa ja kateutta, mutta puhumalla siitä aina selvitään.

Kirja on tehty notkeaan nykytyyliin siten, että sen muokkaaminen elokuva- tai TV-tuotannon käsikirjoitukseksi on varmasti helppoa. Kohtaukset ovat nopeita ja dialogit lyhyitä. Kirjan oikeuksien myynnistä lukuisiin maihin on jo ollut tietoja.

Yksi filmiversio Hilma af Klintin tarinasta onkin jo valmistunut. Roolitus viidelle nuorehkolle naiselle ja heidän rakkaussuhteilleen – myös keskinäisille - lienee markkinoita houkuttelevaa.

 

Väri vaikuttaa suoraan sieluun


Kevättalvella 2014 Espoon modernin taiteen museo EMMAssa oli viiden taiteilijan näyttely otsikolla ’Feel the Spirit’. Näyttelyn esittelyjulkaisusta löytyy muiden (Joseph Beuys, Olafur Eliasson, Jussi Niva, Silja Rantanen) taiteilijoiden ohella arvio myös Hilma af Klintistä.

Kiinnostavaa oli lukea, kuinka ’virallinen’ taidemaailma oli ihmeissään, koska abstraktin taiteen pioneerin asema olikin nyt selvästi mennyt ’uusiksi’. Toisaalta arviossa todetaan, ettei ’abstraktin’ pioneeriksi julistaminen olisi kiinnostanut Hilma af Klintiä itseään vähääkään, koska hänelle itselleen hänen taiteensa ei ollut missään mielessä ’abstraktia’.

Kaikille kuvioille ja yksittäisille väripinnoillekin oli hänellä erittäin tarkkaan määrätty sisältö: ne ilmensivät jotakin, jolla oli merkitys tuonpuoleisessa tai joka kuvasi ihmisen fyysisiä tai henkisiä ulottuvuuksia. Hänen kuvillaan oli siis selkeä tarkoitus ja merkitys niille, jotka olivat valmiita ottamaan vastaan näitä henkisen maailman sanansaattajia.

Tästä ’taidemaailman’ ja muun maailman reaktiosta voisi siis tehdä johtopäätöksen, että af Klint oli aikoinaan oikeassa: maailma ei ole valmis tajuamaan näitä kuvia. Milloin mahtaa olla?

 

***

 

tiistai 1. marraskuuta 2022

Toistetaanko vanhat virheet

Sadan vuoden takainen historia, ’iloinen 1920-luku’, kiehtoo monia. Minuakin. Sen ajan optimismi, yhteiskunnallisten rakenteiden muutos, eteenpäin menemisen henki ja vauhti tuntuvat niin virkistäviltä.

Valitettavasti tuo ilo jäi lyhytaikaiseksi ja varsinkin se, kuinka kaikki sitten päättyi totaaliseen katastrofiin niin Euroopan kuin suurimman osan maailmankin osalta, on musertavaa. Miksei sitä osattu varoa? Kuinka kansat ja yhteiskunnat antoivat niin helpolla pois vapautensa ja vaikuttamismahdollisuutensa ja lähtivät seuraamaan aivan kuin lumottuina omaa ’pillipiipariaan’, joka johti heidät tuhoon?

Toistuuko se taas? Mitä tapahtuu ympäri Eurooppaa? Tai itärajamme takana? Kuulostaa siltä, kuin siellä joku olisi jo muokannut kansalaisille katsottavaksi ihan oman satumaailman, jonka tapahtumia ei reaalitodellisuudessa kukaan muu näe tai usko. Outoja vihollisia vilisee kaikkialla ja sotiminen on ainoa toimintatapa. Mitä hyvää tästä voi kenellekään seurata?

Miksi vakiintuneissa, suurin piirtein järkevissäkin valtioissa ihmiset haluavat jälleen antaa vallan epä-demokraattisille voimille? Puolueille, ryhmille tai yksilöille, jotka suoraan sanovat, että vaalit ovat huijausta, muut puolueet tai mielipiteet pitää kieltää ja toisinajattelijat ’poistaa’, eikä väkivallan käyttöä ’pidetä niin pahana’. Perustuslakeja muunnellaan, valtakausien pituuksia ja lukumääriä venytetään vuosikymmeniin, lainsäädäntöä tehtaillaan vailla mitään kontrollia. Ja kansalaiset vain katsovat apaattisina - tai vielä pahemmassa tapauksessa - hurraavat suu vaahdossa! Että nyt viimeinkin ’joku laittaa meillä asiat kuntoon’.

Tätä ihmetellessäni piti jälleen kerran tarttua kirjaan. Apua asian käsittelemiseen sainkin järkälemäisestä ’Fasismin lumous’ -teoksesta. Siinä emeritusprofessori Tarmo Kunnas perehtyy eurooppalaisen älymystön fasismi-innostukseen ja tarjoilee lukijalle valtavan määrän tietoa ja esimerkkejä. Mikä kumma sai lähtökohtaisesti kriittiset, lahjakkaat ihmiset intoutumaan fasististen liikkeiden kannattajiksi? Heidän, jos keiden, olisi pitänyt osata nähdä tarkemmin vallanhalun, aatteellisen manipulaation ja illuusioihin uskomisen taakse.

Kuinka oli meidän suomalaisten laita? Meillä kaikki liikehdintä on ehkä vähän ’pienempää’, mutta ei silti vaarattomampaa. Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet kiinnostavan kirjan ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’, jossa fasismin vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan tuodaan esille paljon yhtä lässähtänyttä Mäntsälän kapinaa laajemmin ja syvällisemmin.

Kolmantena käsittelyssäni oli Ruth Ben-Ghiat’in teos ’Mahtimiehet -tyrannien nousu, uho ja tuho’. Siinä Ben-Ghiat tutkii valtionpäämiehiä, jotka ovat käyttäneet urallaan samoja keinoja kuin aiemmin Mussolini ja Hitler. He lupaavat kansalle pelastusta, lakia ja järjestystä. Viholliskuvien luomisella, propagandalla ja silkalla väkivallalla hallitsemalla he kuitenkin antavat alamaisilleen jotain aivan muuta. Heidät voidaan kuitenkin lopulta pysäyttää: siitäkin on esimerkkejä.

 

Suuruus vaatii verta ja uhreja


Kirjallisuuden, kulttuurin ja filosofian tutkijana elämäntyönsä tehnyt emeritusprofessori Tarmo Kunnas julkaisi ’Fasismin lumous’ -kirjansa 2013. Hän on rakentanut synteesinsä suuresta aineistosta; siinä sivutaan yli seitsemänkymmenen eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin. Tarkasteltavina on tietenkin saksalaisia ja italialaisia, mutta myös monia muita, kaikkiaan viittätoista kansalaisuutta edustavia älymystöön luokiteltavia henkilöitä.

Välillä lukija uupuu materiaalin paljouteen, mutta perusteellinen taustoitus antaa myös vahvan pohjan asiayhteyksien ymmärtämiseen. Mikä johti mihinkin, eri yhteiskunnissa.

Oikeastaan syy-seuraus -ketjuja ällistyttävämpää oli kirjan perusteella sen tajuaminen, kuinka illusorisille olettamuksille ihmisten poliittinen käyttäytyminen saattaa rakentua. Se hätkähdytti ainakin minua. On helppoa päivitellä ’kuinka joku voi uskoa tuollaista, huh huh’, mutta kylmäävää on havaita, että ihmisten johdattelu kaikenlaisten viholliskuvien pelkoon ja ’tulevan sankaruuden’ odotteluun käy sittenkin uskomattoman helposti.

Peruskaava tuntuu olevan se, että ensin ’jotain on meiltä viety, epäreilusti’. Jos ei ihan vielä, niin ainakin pian ’ne’ tulevat ja vievät. Naiset, työpaikat, elintilan, maat ja metsät. Ja ne, joita ei uhkaa aivan näin konkreettinen menetys, voivat ainakin lietsoa itsensä vihaan ’kunnian’ menettämisen takia tai sen pelossa. Sitten kun tämä pelko ja uhka on saatu iskostettua mieliin, onkin tie auki seuraavaan vaiheeseen: ratkaisuun. Sen tarjoaa ’johtaja’, ’puolue’, ’aate’. Kun ratkaisukin on löytynyt, täytyy enää vain tehdä se, mitä sen toteuttaminen vaatii. Siinä ollaankin sitten väkivaltaisten, epädemokraattisten toimien kynnyksellä.

Kunnaksen valtaisa materiaali tuo myös esille eri maiden älymystön erilaiset painotukset fasististen elementtien käytössä. Italialaiset tahtoivat vallanhalussaan palata Rooman valtakunnan suuruuteen, mutta myös edetä uuteen aikaan, teollistumiseen, modernismiin, futurismiin. Saksassa luotiin suurta tulevaa tuhatvuotista valtakuntaa, joka oudosti haki perustelujaan hatarasti keksitystä rotuopista, yli-ihmisyydestä ja suorastaan fantasiakirjallisuudelta vaikuttavasta muinaisesta germaanisuudesta. Silti nämä kaikki saatiin ihmeellisesti sovitettua yhteen, myös ns. älymystön ajatusmaailmassa.

Vielä oudommaksi kaikki käy, kun fasismista innostuvat monissa maissa myös papit, kristinuskon viralliset edustajat. Heitä ei lainkaan haitannut ’lähimmäisen sortaminen’, tappamisen ihailu tai pakanuuden ylistys, kunhan omaksi viholliskuvaksi saatiin ’bolsevismi’, jonka torjumiseksi kaikki kelpasi. Jotta ympyrä sulkeutuisi täydellisesti, monet löysivät hyvää sanottavaa myös Stalinista. Hän oli kumminkin ’vahva johtaja’, vaikkakin ehkä väärällä taustalla.

 

Jahkaaminen laillisuuden kanssa tappaa rohkeuden


Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kaikki suomalaisia historiantutkijoita, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan siitä, mistä suomalaisessa 1920-30 -lukujen fasismissa oli kysymys ja millaista yhteiskuntaa sen kannattajat tavoittelivat. ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’ on ilmestynyt 2016.

Suomalaisen fasistisen ajattelun taustoja etsittäessä vastaan tulevat kansallisuusaate, itsenäisyystaistelu ja tietysti etenkin sisällissota. Joidenkin oikeistoaktiivien mielestä ’punaisen väen petos’ vaati yhä vieläkin kostoa ja vaikka sisällisota voitettiin, tuntui siltä, että sen jälkeinen yhteiskunnallinen kehitys ’oli hävitty’.

Lapuan liike, Vihtori Kosola, muilutukset ja talopoikaismarssi ovat monille jo hyvin tuttua historiaa, mutta ainakin minua hätkähdytti tieto pääministeri Kyösti Kallion murhan yrittämisestä. Näin pitkälle siis oltiin valmiit menemään! Entisen presidentti Ståhlbergin kyyditseminen väkisin itärajalle on jo tutumpi episodi.

Oman mausteensa suomalaiseen fasismiin tuo uskonto. Meillä ei ollut kannattavaa haikailla uudestaan mitään mahtavaa pakanallista menneisyyttä, vaan mieluummin koettaa rakentaa suomalaisesta ’yksinkertaisesta talonpoikaisesta protestantista’ jumalallisesti valittua etujoukkoa ’jumalattoman bolsevismin’ kukistajaksi. Papit Kaarlo Kares ja Elias Simojoki ahkeroivat kovasti tällä saralla.

Yhden ryhmän suomalaisista fasisteista muodostivat myös ruotsinkieliset, aatelistaustaiset yläluokkaisen asemansa katoamista surevat aktivistit, jotka katsoivat oman menetyksensä mukana todistavansa koko eurooppalaisen kulttuurin tuhoutumista. Sen pelastaminen oli tietenkin jaloa.

Osalle suomalaista älymystöä Saksa oli aina ollut läheinen ja ihailtava maa. Sinne oli totuttu katsomaan esimerkin ja avun toivossa. Niinpä siellä vallitseva natsihallintokin meni samaan kauppaan: jos kerran saksalaiset pitävät siitä, miksemme mekin. Joidenkin kohdalla kansallissosialismin ihailu meni vielä tätäkin syvemmälle ja pidemmälle; he halusivat itse suoraan osallistumaan siihen, SS-joukkoihin ja muuhun toimintaan.

Erilaisia ja eri nimisiä fasistisia yhdistyksiä ja liikkeitä perustettiin maassamme 1920-1940 -luvuilla useita. Osa kuoli itsestään toimijoiden puutteeseen, osa piti lakkauttaa viranomaisten vaatimuksesta. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen mukaan fasismilla oli Suomessa virallisia jäsenmääriään paljon suurempi vaikutus; sitä tukivat epäsuorasti ja taustalla monet liike-elämän ja yhteiskunnan ylempien kerrosten toimijat.

Merkityksen yleinen vähättely on ollut osa myöhempien aikojen ’puhdistautumista’. Jotain samaa tuntuu olevan tavassa, jolla näinä aikoina käsitellään 1970-luvun taistolaisuutta; silläkään ei siinä mukana olleiden mielestä ollut ’juuri mitään vaikutusta mihinkään’.

 

Moni maa on kuilun partaalla


Historian professori Ruth Ben -Ghiat julkaisi kirjansa ’The Strongmen: How They Rise, Why They Succeed, How They Fall’ 2020 ja seuraavana vuonna se ilmestyi Mari Janatuisen suomentamana nimellä ’Mahtimiehet – tyrannien nousu, uho ja tuho’.

Ben-Ghiat analysoi seitsemäätoista valtion päämiestä; Mussolinista ja Hitleristä Francon, Idi Aminin ja Sese Sekon kautta tuoreempiin, kuten Erdoganiin, Orbaniin ja Putiniin. Kuinka he nousivat valtaan – monet vaaleilla – ja kuinka he tuhosivat demokraattisen koneiston ja tarrasivat asemaansa.

Monien kohdalla on jo päästy myös tarkastelemaan sitä, miten heidän absoluuttiseksi betonoitu valtansa lopulta kuitenkin murskaantui. Kuinka käynee jäljellä olevien?

Kiinnostavia ovat tällä hetkellä monetkin mahtimiehet, mutta erityisen tarkalla silmällä Ben-Ghiat on katsellut kotimaataan Yhdysvaltoja ja presidentti Donald Trumpia. Kuinka lähellä kuilun reunaa maan demokratia jo kävi, ja kuinka lähellä ollaan nyt? Mitä vielä on odotettavissa?

Aivan viimeisimmät uutiset kertovat Trumpin vastustajana profiloituneen puheenjohtaja Nancy Pelosin kotiin tunkeutuneesta pahoinpitelijästä. Se ei ennusta mitään hyvää.

 

***

lauantai 1. lokakuuta 2022

Yläluokkaisia murhia

Viime vuosina kirjallisuudessa on ollut muodikasta käyttää paljon ’autofiktiota’ tai ’biofiktiota’.

Autofiktiossa kirjailija kertoo kaikesta ’minä’-muodossa, ikään kuin hänelle itselleen olisi tapahtunut kaikki se, mistä hän kirjoittaa. Silti teos on fiktiota; ei ole mitään varmuutta, eikä edes tarvetta olettaa, kerrotun tapahtuneen kirjailijalle ihan ’oikeasti’. Biofiktiossa puolestaan kirjailija hyppää jonkun tunnetun, historiallisesti olemassa olleen henkilön nahkoihin, ja kirjoittaa hänen elämästään ’ikään kuin’ elämäkertaa, mutta tapahtumat, juonenkäänteet ja dialogit ovat kirjailijan luomaa fiktiota, eikä niille ole saatu tai edes etsittykään vahvistusta mistään dokumenteista.

Syysloman ajanvietteeksi lukemani brittiläisen Jessica Fellowes’in ’Mitford’ -murhamysteerit eivät ole biofiktiota, mutta liippaavat sitä läheltä. Ehkä niitä voisi kutsua fiktioksi, johon on kulissiksi ’lisätty todellisuutta’. Ne ovat sadan vuoden takaisen brittiläisen yläluokan keskuuteen sijoitettuja jännityskertomuksia, ’featuring the Midfords’.

Keitä olivat Mitfordit? Suomalaiselle nimi ei paljoa merkitse, mutta britit tuntevat heidät erittäin hyvin vieläkin, vaikka heidän ’tähtiaikansa’ oli 1920 -1940 -luvuilla ja kaikki kuuluisan sisarusjoukon jäsenet ovat jo kuolleet. Silti, Mitfordit ’myyvät hyvin’, ja heidän elämänvaiheillaan koristellut tarinat saavat heti ylimääräistä nostetta. Mietinkin, millaisen sopimuksen Fellowes tai hänen kustantajansa on Mitfordien jälkeläisten kanssa mahtanut tehdä. Vai onko?

En keksinyt suomalaisesta julkkismaailmasta yhtään vähänkään vastaavaa sisarusparvea tai perhettä, jonka maineella voisi tehdä kotimaisen vastaavan kirjasarjan. Mieleeni nousi yhtä tunnettuna vain Urho Kekkonen!  Ehkä joku Kekkosen puutarhuri tai autonkuljettaja voisi olla Fellowesin kirjojen Mitfordien kamarineidin tapainen rikosten ratkoja. Taustalla pyörisivät tarinan lukijoita houkuttavina mausteina omilla nimillään kaikki Kekkosen saunavieraat, rakastajattaret, poliitikkojen skandaalit ja ulkovaltojen vakoojat.

Olen tutustunut Mitfordien varsinaiseen historiaan jo aikaisemmin. Tämän blogin varhaisina aikoina, heinäkuussa 2013, kirjoitin otsikolla ’Brittiläinen nostalgiakattaus’ Mary S.Lovellin kirjasta ’Mitfordin tytöt’, joka on ilmestynyt 2001 ja suomeksi tullut markkinoille 2010. Siitä sai hyvät perustiedot tästä brittiläiseen köyhempään aatelistoon kuuluneesta seitsenlapsisesta perheestä, jonka erikoisista vaiheista etenkin oman aikansa aikakauslehdistö kertoi koko kansakunnalle.

Jessica Fellowes’in Mitford -murhamysteerejä on suomeksi ilmestynyt ainakin neljä. Ehkä tänä vuonna tulee vielä lisää ja ehkä britit ovat saaneet luettavakseen jo viidennenkin, kenties. Mitfordin kuuluisia tyttöjä oli kuusi, joten saattaisi olettaa, että vähintäänkin jokainen heistä saisi ’oman kirjan’. Heidän ainoasta veljestään tuskin kirjaa irtoaa.

 

Mustaviittainen hahmo tornissa


Aloitin Fellowes -sarjani summittaisesti niistä, jotka kirjastossa olivat paikalla. Siksi koko sarjan ensimmäinen jäi uupumaan. Oletan, että siinä ’taustan pääosassa’ olisi vanhin Mitfordin tytöistä, Nancy.

’Bright Young Dead’ (2018) on Oona Nyströmin suomennoksena saanut nimen ’Nuori, kaunis ja kuollut’ (2019) ja se lähtee liikkeelle sisarussarjan toiseksi vanhimman, Pamelan, seurapiireille esittelystä. Tanssiaisissa tarvitaan ehdottomasti ’esiliina’ ja sellaisena saa tällä kertaa toimia Louisa Cannon. Hän on Mitfordin tyttöjen entinen lastenhoitaja, sittemmin sisäkkö ja kamarineiti – millä tittelillä kulloinkin, mutta joka tapauksessa hänen tehtävänsä on paapoa ja paimentaa näitä melkein itsensä ikäisiä nuoria naisia, koska ’säädyn tapa’ ja ’etiketti’ niin vaatii. Heitä herätellään, puetaan, talutellaan kaupungilla tai kartanon puistossa ja laitetaan illalla taas nukkumaan. Lähes mitään he eivät tee itse ja yksin. Se vain ’ei ole sopivaa’.

Yläluokan nuorilla ei siis ole juuri muuta ajankulua, kuin jatkuva juhliminen. Kouluja eivät varsinkaan tytöt käy ja töitä ei kenenkään tarvitse tehdä. Palveluskunta huolehtii tarjoiluista ja vanhempien maalaiskartanot ja kaupunkitalot tarjoavat puitteet. Tylsyyden piristykseksi sampanjakin tulee talon puolesta, mutta oopiumin hankinnassa täytyy itse nähdä hiukan vaivaa. Ei siis oikeastaan yllätä, että juhlien tuoksinassa joku putoaa tornista ja kuolee.

Louisa puolestaan ponnistelee eteenpäin köyhästä, väkivallan ja pikkurikollisuudenkin leimaamasta taustastaan. Hänelle pääsy Mitfordien palvelukseen on jo ollut iso askel ylös ja sopivista tuttavuuksista on aina hyötyä, yrittipä hoitaa mitä tahansa asiaa 1920-luvun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa. Vaikkapa selvittää murhaa! Sekin auttaa, että Louisan poikaystävänsä Guy on uraansa aloitteleva poliisikonstaapeli.

 

Lehdistön lemmikistä sosiaaliseksi hylkiöksi


Seuraavassa kirjassa ’The Mitford Scandal’ (2019), Oona Nyströmin suomentamana ’Mitfordin skandaali’ (2020) Jessica Fellowes pääsee jo käsittelemään ehdottomasti tunnetuinta Mitfordin tytöistä, Dianaa. Hän virkisti useiden aikakauslehtien myyntiä ainakin parinkymmenen vuoden ajan.

Ensin Diana oli vain ylimaallisen kaunis. Ehdottomasti sesongin 1928 tähti. Kun hän sitten heti ’esittelyvuotensa’ jälkeen meni naimisiin Guinnesin ökyrikkaan suvun perijän kanssa, lehdistön kiinnostus suorastaan repesi. Mikä satumainen romanssi!

Vanhemmat siskot Nancy ja Pamela olivat yhä naimattomia, mutta 18-vuotias Diana oli nyt vapaa vanhempiensa määräysvallasta. Hän saattoi palkata omat palvelijansa ja antaa itse heille haluamansa määräykset. Lisäksi hänellä oli käytössään lähes mittaamattomasti rahaa, toisin kuin kotona. Jessica Fellowes kuvaakin Dianaa häiden jälkeen: Hänen kasvonsa loistivat kuin kissalla, joka ei pelkästään ollut saanut maitokulhoa, vaan koko meijerin!

Niinpä Louisa Cannon pääsee Dianan kamarineitinä mukaan jopa tämän häämatkalle Pariisiin ja moniin sellaisiin hotelleihin, muotisalonkeihin ja jalokiviliikkeisiin, joihin toisilla sisaruksillakaan ei ollut asiaa.

Mutta tietenkin: taas sattuu onnettomuus. Vai oliko se sittenkin murha? Ja niitä taitaa olla enemmänkin ja ehkä ne liittyvät niihin huippuseurapiireihin, joiden kanssa Diana juhlii. Miten epämukavaa ja kaikin puolin sopimatonta. Louisa ja Guy saavat nähdä paljon vaivaa asioiden todellisen laidan selville saamiseksi.

Mutta eihän tässä vielä ollut se varsinainen skandaali. Kun Diana oli tiuhaan tahtiin synnyttänyt Guinnesille kaksi poikaa ja avioliittoa alkoi olla takana jo neljä vuotta, hän kyllästyi. Eräissä juhlissa hänet oli plaseerattu päivällispöytään Sir Oswald Mosleyn, Britannian fasistiunionin johtajan, viereen. Se oli menoa!

Lukuisista syrjähypyistään tunnettu Mosley oli naimisissa ja Diana oli naimisissa. Siitä tuli suuri skandaali ja lehdistö repi Dianan alas jalustaltaan.

 

Kuka raportoi kenestäkin?


’The Midford Trial’(2020) eli Oona Nyströmin suomentamana ’Mitfordin juttu’ (2021), koettaa leipoa tarinaan mukaan myös Mitfordin siskosten velipoikaa, Tomia. Hänen osuutensa jää kuitenkin hyvin pieneksi, vaikka alkuperäisteoksen ’trial’ eli oikeudenkäynti viittaakin Tomin lyhyeksi jääneeseen toimintaan asianajajana. Varsinainen uusi esitelty Mitford tässä kirjassa on Dianasta seuraavaksi nuorempi sisar, Unity.

Tässä kirjassa Mitfordit lähtevät vuonna 1933 Euroopan turneelle, koska kotimaassa on vähän tukala olla Dianan avioeron ollessa vielä loppusilausta vailla ja kielletyn suhteen Mosleyn kanssa aiheuttaessa ’sosiaalista epämukavuutta’. Välillä kuljetaan junalla ja välillä ollaan Välimeren laivaristeilyllä, mutta ei sielläkään tietenkään tulla toimeen ilman kamarineitiä.

Louisa on nyt mennyt naimisiin Guy’nsa kanssa ja on rouva Sullivan. Hän yrittää käydä konekirjoittaja-koulua, jotta pääsisi viimein eroon palvelijan asemasta ja voisi olla ’itsellinen nainen’, mutta se on joidenkin -etenkin Guy’n sukulaisten – mielestä aivan sopimatonta ja täysin turhaa. Naimisissa olevan naisen kuuluu olla kotona, ei töissä.

Louisa ei kuitenkaan pääse vielä eroon palvelijan asemastaan, sillä häntä pyydetään, lähes vaaditaan, ottamaan vastaan kamarineidin pesti Mitfordien matkan ajaksi. Kuka vaatii? Britannian tiedustelupalvelu! Nyt Dianan fasistisympatiat ja nuoremman siskon, Unityn totaalinen hurahtaminen Hitleriin, alkavat kiinnostaa jo muitakin kuin vain aikakauslehdistöä.

Kirjan jännite kärsii siitä, että juoni on pätkitty risteilyllä tapahtuneiden kuolemien ja sen jälkeisen oikeudenkäynnin vaihteluun ja Louisan siirtyminen ’agentiksi’ muuttaa kertomuksen tyylilajia ehkä vähän liikaa.

Jokainen sarjan kirja on tietenkin ’itsenäinen teos’, mutta Mitfordeista jotain tietävälle tämä on selvästi vain välietappi, sillä sekä Unityn että Dianan kohdalta varsinaiset tragediat ja skandaalit ovat vasta tulossa.

Sadan vuoden takainen, jo rapistunut brittiläinen aristokratia siis vieläkin lumoaa, kiinnostaa ja myy. Nämä Jessica Fellowes’in kirjat ovat laajalti menestyneet ja hänen setänsä, Julian Fellowes’in käsikirjoittama ’Downton Abbey’ -televisiosarja vasta varsinainen hitti olikin. Nostalgiaa ja silmäkarkkia tuutin täydeltä.

Se aika on kuitenkin iäksi mennyt, ja tuskinpa kukaan sitä tosissaan enää takaisin haluaisikaan. Kolme varttia kerrallaan niissä vaatteissa ja kulisseissa on hurmaavaa, mutta sen jälkeen on ihan hyvä palata tähän todellisuuteen, vikoineen kaikkineenkin.

 

***

 

torstai 1. syyskuuta 2022

Mistä heidät muistetaan

Kirjastossa osui silmiini kirja ’Tesla’. Sen takateksteistä luin muun muassa, että liki kahdeksankymmentä vuotta sitten kuollut Nikola Tesla oli keksijänä jopa ylimaallisen nerokas, mutta monessa asiassa liikaa aikaansa edellä ja jäi siksi toisten aikakautensa keksijöiden varjoon.

Nyt hänen nimensä on kyllä kaikkien huulilla, koska oman aikamme teknologiabisneksen ihmelapsi Elon Musk on antanut yhtiölleen ja sähköautolleen nimeksi Tesla, kunnianosoituksena tuolle edesmenneelle sähköteknologian suurmiehelle. Epäilemättä myös Musk itse haluaa tulla muistetuksi jostain – joko Teslasta tai muista yhtiöistään, joilla hän pyrkii muuttamaan maailmaa. Sadan vuoden päästä nähdään, miten hänen kävi ja mitä muistetaan.

Jälkimaineen tavoittelu ei aina onnistu. Itsestään oikein tarkoituksella historian merkkihenkilöä rakentavat voivat hyvinkin päätyä tilanteeseen, jossa heidän muistomerkkinsä ei kiinnosta edes koiraa koiven noston vertaa. Suuria tekoja tehneet vaipuvat kaikista ansioistaankin huolimatta unholaan ja sattuman oikusta taas jonkun nimi nousee pinnalle. Kaikki tietävät farao Tutankhamonin, vaikka hän ei lyhyellä urallaan ehtinyt saada aikaan lähes mitään. Paitsi piilottaa hautansa niin, ettei sitä ryöstetty ennen kuin vuonna 1922.

Mutta Tesla - kirja vaikutti tosiaankin kiinnostavalta ja nappasin sen luettavakseni. Kun siinä vilahtelivat myös Edisonit, Westinghouset, J.P Morganit ja muut aikakautensa teknologian ja rahoitusalan suuret nimet, päätin jatkaa aiheesta ’Dynastiat -maailman kuuluisimpien sukuyritysten kohtaloita’ -kirjalla. Tesla oli eristäytyvä nero, joka ei luonut dynastiaa, vaan kuoli yksin ja yksinäisenä. Hänen ei toisaalta tarvinnut tuskailla vähemmän nerojen lastensa tai kaiken juhlimiseen ja taiteellisiin performansseihin hassaavien lastenlastensa kanssa.

Siinä kaksi, mutta mistä kolmikkooni kolmas kirja? Silmäni osuvat lehdessä Sinebrychoffin museon mainokseen uudesta taidenäyttelystä. No siinä! Sinebrychoffit, kotimaisen liike-elämämme kiinnostava sukudynastia, joka jätti jälkensä ja nimensä vieläkin näkyviin, vaikka bisnes on myyty ja suku sammunut.

 

Koko maailma on energiaa


Richard Munson’in kirja ’Tesla: Inventor of the Modern’ on vuodelta 2018. Aki Räsäsen suomentamana ’Tesla – Modernin luoja’ ilmestyi 2021.

En ole sähköteknologian asiantuntija – minulle, kuten miljardeille kanssaeläjillekin, riittää että töpselille on paikka ja sitten kaikki toimii. Hatarasti muistin kyllä katsoneeni joskus televisiodokumentin ’virtojen taistelusta’ eli kamppailusta, päädytäänkö sähkönjakelussa käyttämään tasavirtaa vai vaihtovirtaa. Vaihtovirta lopulta voitti ja siksi sähköä pystytään nyt tuottamaan suurissa voimaloissa ja toimittamaan käyttäjille satojen kilometrien päähän. Mutta teknologiset seikat tasa- tai vaihtovirran takana ja etenkin taistelevat miehet ja heidän intressipiirinsä, ovat jääneet jo täysin unhoon.

Kuten koululaiset kautta maailman, olen pienenä oppinut, että T.A. Edison keksi sähkölampun ja on siksi maailmanhistorian merkkihenkilö. Kaikki tällaiset knoppitiedot ovat tietysti suuria yksinkertaistuksia.  Nikola Teslakin oli ensin Edisonilla töissä, mutta ryhdyttyään propagoimaan kehittämäänsä vaihtovirta -ratkaisua, hän rikkoi välinsä Edisoniin, joka ei suostunut ajattelemaankaan muuta kuin omaa tasavirta -malliaan. Kun on kerran keksinyt jotain ja tullut sillä kuuluisaksi, ei ole helppoa myöntää, että ’out-of-the box’ saattaakin löytyä jotain vielä fiksumpaa.

Teknologiset edistysaskeleet ja keksinnöt olivat mielenkiintoista luettavaa, mutta minua viehätti kirjassa paljon myös sen kulttuurihistoriallinen puoli. Miten valtava muutos sähköistyminen onkaan ollut!

Kuinka hoopoilta tuntuvat nyt varhaiset vaiheet, jossa jokainen pieni sähkölaitos oli yksityinen yritys, joilla kaikilla oli omat rahoittajansa, jotka toivoivat saavansa tästäkin puuhasta rahansa korkoineen takaisin. Ja jotka riitelivät tietysti verissä päin!  Tällä puolen pitkää katua oli sen-ja-sen sähkölaitoksen johdot ja systeemit, vastapuolella katua taas toisen. Jos vaihdoit asuntoa toiselle puolelle katua, sait tehdä kaikki laite hankinnat ja sopimukset ja systeemit uudestaan, koska mitään standardointeja ei ollut eivätkä edes toisen yhtiön sähkölamput sopineet toisen alustoihin. Ja niin kauan kuin homma toimi tasavirralla, piti sähkölaitoksia ollakin suunnilleen kahden kilometrin välein.

Serbialais-amerikkalaiseksi yleensä esitelty Nikola Tesla syntyi Itävalta-Unkarin keisarikunnassa, nykyisen Kroatian alueella. Hänen perheensä kuului alueen serbi-vähemmistöön ja hänen isänsä oli ortodoksisen serbiseurakunnan pappi. Sairaalloinen Nikola hoippui tämän tästä henkitoreissaan; tavanomaisen sairastelun lisäksi hän kävi läpi koleran ja malarian. Lopulta pojastaan ensin tiukasti pappia tahtonut isä suostui päästämään Nikolan tekniselle alalle. Hän opiskeli mm. Grazissa, Prahassa ja Budapestissa.

Siirryttyään Yhdysvaltoihin, jonka kansalainen hänestä tuli, Tesla työskenteli mm. Edisonilla ja Westinghousella. Vaihtovirta- ratkaisun ohella Tesla patentoi mm. sähkömoottorin. Hänen muuntajateknologiansa avulla sähkö siirtyi todelliseksi teollisuuden käyttöenergiaksi ja aivan uudenlaisen toiminnan mahdollistajaksi. Siitä tuli koko yhteiskunnan mullistava asia, paljon enemmän kuin kynttilän korvaaja valaistuksessa.

Tesla oli ihmisenä ilmeisen neuroottinen mutta nerokas. Huono markkinoimaan ja riippuvainen rahoittajien oikuista, kuten monet keksijät. Sähkömoottorin jälkeen hän ajatteli ja hahmotteli kokeissaan jo asioita, jotka olivat aivan liian kaukana 1900-luvun alun ihmisten maailmasta ja ymmärryksestä: Robotiikkaa, laser-säteen käyttöä, sähköä terapian välineenä, kaukosäätimiä, langattomuutta. Ihmeellisiä mahdollisuuksia tai kenties myös uhkia?

Viimeisinä eristyneinä vuosinaan hän keskittyi ruokkimaan puluja ja jutteli enää pelkästään niille. Silti hänen kuolemansa jälkeen FBI:n miehet tulivat ja veivät mukanaan hänen tutkimuspaperinsa, varmuuden vuoksi.

 

Hökkelistä kartanoon ja ryysyistä rikkauksiin


David S.Landes on historian ja taloustieteen emeritusprofessori Harvardin yliopistosta. Hänen kirjansa ’Dynasties – Fortunes and misfortunes of the world’s great family businesses’ on vuodelta 2006. Suomeksi se saatiin Vappu Orlovin kääntämänä nimellä ’Dynastiat – maailman kuuluisimpien sukuyritysten kohtaloita’ vuonna 2007. Ei siis enää aivan viimeisimpien vuosien juttuja, mutta maailman kuuluisimpia yrityksiä silti.

Kuten takateksti toteaa, Landesin laaja taloushistorian tuntemus ja ’rakkaus hyvää tarinaa kohtaan’ takaa hyvää luettavaa. Kirjoitusten ote onkin kepeä vaikka ei silti mitenkään huono. Jotenkin vain tietty ’amerikkalaisuus’ paistaa käsittelytavasta ja kielenkäytöstä. Nämä kuvaukset yritysten vaiheista voisivat hyvin olla jonkun talouslehden ’viikonloppuliitteen’ aineistoa.

Aluksi Landes esittelee kolme pankkiirisukua: Baringit, Rothschildit ja Morganit. Sehän oli juuri J.P.Morgan, joka oli - monien muiden kohteiden ohella - rahoittamassa myös Edisonia ja Teslaa ja veti sitten rahansa pois Teslalta, kun pelästyi tämän hahmotelmia laajasta ja langattomasta energiasta. Sehän voisi olla jotain ihan ilmaista ja tuhota näin Morganin bisnekset muissa sähkönjakeluyrityksissä.

Pankkiirisuvuissa törmätään rasistiseen ongelmaan: juutalaisuus. Koska niin suuri osa muusta liiketoiminnasta oli juutalaisilta eri valtioiden syrjivien säännösten mukaisesti kielletty, rahoitusalasta tuli heille ominaista toimintaa. Suvut myös suojasivat asemaansa pystyttämällä itse vielä tiukempia muureja: vain juutalaiset kelpaavat sukuun ja vain sukulaiset kelpaavat yrityksen osakkaiksi. Varsinkin Rothschildit ovat pitäneet tässä tiukkaa linjaa ja suojautuneet yhä edelleen myös julkisuudelta; heistä Landes ei ole saanut irti niin paljon tietoja kuin olisi halunnut.

Muuten tarinoita eri sukujen patriarkoista ja heidän pojistaan rönsyää suorastaan viihdyttävästi. Kun tämän kirjan suomentamista on näemmä tukenut myös Saara ja Björn Wahlroosin säätiö, tuo Landesin kuvaus menestyneistä pankkiireista mieleen tiettyä hilpeyttä. Kuinka pankkiirit kovalla työllä menestyttyään haluavat tehdä kaikkensa, jotta he vähintäänkin seuraavassa sukupolvessa muistuttaisivat perintörikasta, työtä tekemätöntä maa-aatelia. Ostelevat kartanoita ja antiikkia, kasvattavat hevosia ja riista-eläimiä, pyrkivät seurustelemaan kuninkaallisten ja yläluokan kanssa ja löytämään sijaansa sieltä. Näin siis ainakin aiempina vuosisatoina.

Pankkitoiminnasta Landes laajentaa kuvauksensa autoteollisuuteen; Fordit, Fiatin Agnellit, Peugeotit, Renaultit ja Citroenit, Japanista vielä Toyodat. Lopuksi hän käsittelee maaperän rikkauksista bisneksensä ammentaneet Rockefellerit, Guggenheimit, Schlumbergerit ja Wendelit.

Landes tuntuu olevan kahta mieltä perheyritysten tilanteesta. Hän toisaalta ihannoi niitä: mikään ei ole hänen mielestään niin tehokasta ja elähdyttävää, kuin tehdä kaikkensa perheen eteen ja ’family business’ on yrittämisen jaloin ilmentymä. Yksityisyrittäjyys on Landesin kuvaamissa suvuissa varsin usein saanut kuitenkin tuekseen ’hallitsijalta saadun yksinoikeuden’ tai valtion tukemat suurkaupat, jotka ovat pitäneet sukuyrityksen pinnalla. Samaan aikaan Landes kuitenkin toteaa, ettei joka yrittäjäsuvusta ja joka sukupolvesta kerta kaikkiaan löydy osaavia eikä edes kiinnostuneita yritystoiminnan jatkajia, vaan ulkopuolisia, palkattuja johtajia ja kehittäjiä on pakko hankkia tai sitten bisnes on myytävä pois.

Jonkin aikaa siinä välissä voidaan tietenkin mennä mallilla, jossa ulkopuoliset palkatut hoitavat bisneksen ja omistajien seuraavat sukupolvet keskittyvät taiteeseen, urheiluun tai juhlimiseen. Näin se näyttää historian saatossa menneen.

 

Tuoppeja ja taidetta


Sinebrychoff on ollut Pohjolan vanhin panimo ja Suomen vanhin elintarvikealan yritys. Kaikki alkoi yli 200 vuotta sitten, kun Pjotr Sinebrjuhov tuli tänne venäläisarmeijan perässä valmistamaan ja kauppaamaan olutta varuskuntien tarpeisiin.

Kun toiminta muuttui pysyvämmäksi ja perhe alkoi juurtua Helsinkiin, muuttui perheen ja yrityksen nimen kirjoitusasu saksalais-ruotsalaiseen tapaan Sinebrychoffiksi. Suomenkielisten kieli oli mennä sen kanssa solmuun, mutta tuote kyllä kiinnosti ja nimestä vääntyi ’tuttavallisemmin’ Koff. Niin lukee yhä yrityksen olutpulloissa ja tölkeissä, vaikka yrityksen omistaakin tanskalainen panimoalan pörssiyritys Carlsberg.

Kirja ’Sinebrychoffit’ (2009) on Anneli Mäkelä-Alitalon, Sakari Heikkisen ja Minerva Keltasen kirjoittama yleisesitys suvun ja panimon historiasta. Sen laatimista ovat tukeneet Sinebrychoffin taidemuseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Helsingin Hietalahden laaja panimo-alue ja sen viereinen suvun ’kaupunkipalatsi’ (nykyinen taidemuseo) suurine puistoineen ovat olleet merkittävä talous- ja kaupunkihistoriallinen maamerkki. Kun suku lähti ’maalle’, se suuntasi kohti suuria kartanoitaan Otaniemeen ja Hagalundiin (Tapiolaan). Ne alueet ovat jo kauan sitten siirtyneet muuhun käyttöön, mutta Länsiväylä pyyhkäisee yhä vielä aivan suvun Karhusaaren huvilan nurkalta. Sen omistaa nykyisin Espoon kaupunki.

Sinebrychoffien historia kaikkiaan on kiinnostava kuvaus kasvavan Suomen ja kasvavan Helsingin yritys- ja seurapiirielämästä. Koko 1800-luku oli suurta kasvun ja edistymisen aikaa. Osansa menestyksestä saivat myös yrityksen työntekijät, joiden asemaa parannettiin merkittävästi.

Perheyritys eteni vuoroin tiukkojen, vuoroin lepsumpien suvun päämiesten käsissä. Kun tyypillinen toisen- tai kolmannen polven ’notkahdus’ uhkasi, hoiti leskeksi jäänyt Anna Sinebrychoff asiat niin, että valta pysyi hänellä, kunnes esikoista osaavampi nuorempi poika kasvoi tehtäviensä tasalle.

Suvun keräämää vanhan taiteen kokoelmaa kartutti etenkin viimeinen miespuolinen Sinebrychoff, Paul nuorempi, jonka kuoltua 1917 teokset lahjoitettiin Suomen valtiolle.

 

***

 

maanantai 1. elokuuta 2022

Euroopan rajalla

Ukraina merkitsee sananmukaisesti ’rajalla’ tai ’rajamaa’. Nyt siitä on jälleen tullut taistelukenttä, jolla revitään meitä kaikkia henkisesti ja ukrainalaisia myös fyysisesti. Tällaista ei pitänyt enää koskaan tapahtua, ja taas kuitenkin se on silmiemme edessä. Uskomattoman masentavaa.

Eihän se tietenkään tyhjästä syntynyt eikä edes nopeasti. Tämä myllerrys on kai ollut meneillään ja kasvanut vuosi vuodelta jo kolmekymmentä vuotta, mutta me emme vain ole nähneet sitä. Minä en ainakaan. Olen kyllä seurannut yhteiskunnallisia asioita, jopa suurella kiinnostuksella, mutta likinäköisesti sittenkin vain lähellä ja lännessä. Baltiaan ehkä osasin katsoa, mutta en kauemmas. Berliinin muurin murtumistakin olisin niin kovin mielelläni halunnut olla kokemassa, mutta en mitenkään arvannut, että se tapahtuisi juuri silloin, kun tapahtui.

Nyt ei sitten auta muu, kuin koettaa kuroa kiinni niitä vuosikymmeniä, jotka jäivät välistä. Mitä Ukrainassa tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen? Minkälainen kaaos siellä oli, kun uutta valtiota pystytettiin? Meillä oli samaan aikaan romahtanut idänkauppa, devalvaatio ja suuri lama, EY-jäsenyysneuvottelut ja muuta tohinaa – Ukraina ei käynyt mielessäkään.

Tietenkin olisi pitänyt älytä katsoa vakavammin asioita viimeistään 2014, kun Venäjä rynnäköi Krimin niemimaalle. Ja vielä tarkemmin sitten, kun epämääräinen ’tunnuksettomien auttajien’ ja ’separatistien’ sinne tänne vellova ’paikallissota’ itäisessä Ukrainassa puhkesi ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Kahdeksan vuotta ihmisiä on tapettu ja koteja tuhottu, ja silti vasta helmikuussa se rävähti kaikkien silmille: Euroopassa on jälleen sota!

Jälkiviisauden imelä katku onkin leijunut niin poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin ympärillä koko kevään. Se on ymmärrettävää, vaikkakin vastenmielistä.

Tartuin siis kotimaiseen kirjaan ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ saadakseni pikapäivityksen siitä, mitä alueella on ollut tekeillä viime vuosina ja vuosikymmeninä. Kaipasin kuitenkin kirjakolmikkooni myös ukrainalaisten omia näkemyksiä ja tuntemuksia, joita he ovat suodattaneet fiktiivisen kirjallisuuden kautta – niissä kun asiat tiivistyvät usein osuvammin, kuin ’dokumentaareissa’, joita usein vaivaa paatoksellisuus ja tietynlainen ’valkopesu’. Vasyl Kozeljankon ’Hopeinen hämähäkki’ liikkuu 1930-luvun lopun ja toisen maailmansodan sekavissa tunnelmissa, Andrei Kurkovin ’Kuolema ja pingviini’ puolestaan kertoo 2000-luvun vaihteen levottomista ’mafiasotien’ ajoista. Kumpainenkin kirja on niin mustaa huumoria, että nauru hyytyy tämän tästä kurkkuun.

 

Saako kaikkia pelisääntöjä rikkoa, jos on iso?


Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen julkaisivat kirjansa ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ vuonna 2020 ja se jäi, - minulla ainakin – täysin koronan varjoon ja rauhassa pölyttymään kirjaston hyllyyn. Kirjoittajat ovat perehtyneet asiaansa usean vuoden ajan; Puistola työssään Nato:ssa ja Suhonen ETYJ:n komennuksella Ukrainassa.

Heti alussa tekijät toivovat, että kirjasta välittyisi heidän olennaisin huolensa: Vain muutaman tunnin matkan päässä Suomesta käydään sotaa, jossa alueellinen suurvalta yrittää väkivalloin muuttaa maailmanjärjestystä. Lukijan arvioitavaksi jätetään, onko Itä-Ukraina myös meidän asiamme.

Ikävä kyllä, se sota ei jäänyt pelkkään Itä-Ukrainaan ja tänä keväänä siitä tuli meidän ja koko Euroopan asia.

Ukrainan koko historia on ollut värikäs ja valitettavan väkivaltainen. Omaa, nykymuotoisesti käsitettävää valtiollista itsenäisyyttä sillä ei ole pitkäaikaisesti ollut, vaan sen rajat ja sitä hallinneet rakenteet ovat myllertäneet moneen suuntaan. Monessa vaiheessa sen kohtalot vertautuvat Baltian maiden tilanteeseen.

Puistolan ja Suhosen kirja taustoittaa nopein vedoin Ukrainan tuskaisia vaiheita Neuvostoliiton ja Saksan kynsissä, mutta keskittyy tarkemmin nimenomaan aikaan 1990-luvun itsenäisyysjulistuksen jälkeen.

Taloudellinen riippuvuus Venäjästä hankaloitti tietenkin poliittisen riippumattomuuden luomista ja osoittamista, eivätkä juuri pystytetyt yhteiskunnalliset instituutiot olleet sillä tasolla, että ne olisivat voineet vakuuttaa nälkäiset ja viluiset kansalaiset toimivuudestaan. Monenlaista separatismia ja ’välistävetävien’ oligarkkien kilpailevia ryhmittymiä syntyi. Kirja on melkeinpä hengästyttävän täynnä tietoja, tapahtumia ja esimerkkejä.

Ukrainalaisia on jo pitkään kiristetty energialla, uhattu sotilaallisesti ja sitten konkreettisesti pommitettu. Ennen kaikkea heidät on altistettu vuosikausia kestäneeseen ’hybridisotaan’, jonka tauottomalla propagandalla venäläisten kaikkein läheisimmistä slaaviveljistä on saatu mielikuvissa väännettyä ’narkomaaninatseja’,  joten on kyllä pienoinen ihme, että he nyt pystyvät näin päättäväiseen vastarintaan. Mutta kauanko he jaksavat?

Puistola ja Suhonen huomauttavat, että nykyisissä sodissa ei ole enää ’rintaman’ ja ’kotirintaman’ välistä eroa. Vaikka pommeja ei suoraan sataisi niskaan, voivat kyberhyökkäykset, informaatiovaikuttaminen tai erilainen ’ilkivalta’ lamauttaa yhteiskuntien toimintaa tuhansien kilometrien päästä. Siksi he halusivat vuonna 2020 kirjallaan ’soittaa hälytyskelloja’ suomalaistenkin korvissa.

Hälytys on nyt kuultu, mutta mitä lopulta seuraa. Kukaan ei tiedä, ikävä kyllä.

 

Kuka diktaattori tarjoaa eniten?


Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko tarjoilee kirjassaan ’Hopeinen hämähäkki’ (alkuperäisteos vuodelta 2004, Eero Balkin suomennos vuodelta 2006) melkoisen historiallisen ja kulttuurisen sekoituksen. Kirjaa voisi ehkä luonnehtia ’historialliseksi veijariromaaniksi’.

Kirjan pääparina toilailevat ukrainalainen Karol ja saksalainen Helmut. He ovat etsivinä toimivia poliiseja, jotka koettavat ratkoa rikoksia romanialaiseksi määritellyssä Cernautin kaupungissa. Ehkä eniten he kuitenkin pitävät juhlimisesta sen tasokkaissa ravintoloissa.

Kaupunki on tosin saksankielisten (-ja mielisten) puheessa nimeltään Czernowitz ja sen asukkaat puhuvat saksan, ukrainan ja romanian kielten sekoitusta, jota ryydittävät runsaat puolalaiset ja juutalaiset jiddishin ja hepreansekaiset sanonnat.

Ihmiset, kielet ja alueet ovat Euroopan sydänmailla aina sekoittuneet. Sellaiset kirjassa mainitut historialliset alueet kuin Galitsia, Bukovina ja Bessarabia olivat aikoinaan omia, merkittäviä kokonaisuuksiaan. Nykyään ne on pilkottu osiksi Puolaa, Ukrainaa, Moldovaa ja Romaniaa. Karttakirjalle on taas käyttöä, kun hahmottaa kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan lähtee liikkeelle vuodesta 1938, jolloin Euroopassa väreili jo sodan odotus. Kaikenlainen intomielinen nationalismi nostaa päätään. Jotkut ovat keksineet uuden johtoaatteen, Suur-Romanian luomisen. Toiset haluavat palata takaisin ’Reichiin’, Saksan tulevaan tuhatvuotiseen valtakuntaan, jonne Hitler on kaikkia saksankielisiä kutsunut. Paljon on niitäkin, joihin vetoaa Stalinin tarjoama työläisten paratiisi, vaikka sieltä kuuluukin outoja uutisia jatkuvista oikeudenkäynneistä ja nopeista teloituksista.

Miksi kaikkien toisten outo nationalistinen intoilu näyttäytyy pelkästään naurettavana pullisteluna, mutta oma vastaava ei? Miksi tappamiselle ja toisten alueiden ja omaisuuden hamuamiselle pitää aina keksiä joku jalo aate, joka mukamas sitä vaatii? Jonka mieliksi kaikki se pahuus tehdään?

Rinnakkaistarinana kirjassa kerrotaan, kuinka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotka Juudas sai maksuksi petoksestaan, mutta joita hän ei sitten halunnutkaan, vaeltavat halki historian ryhmittymältä toiselle. Ehkä ne lopulta tulevat jonkun tutun hahmon käsiin?

 

Kun paras ystäväsi on depressiivinen pingviini


Ukrainalaisen Andrei Kurkovin teos ’Kuolema ja pingviini’ on vuodelta 1996. Suomeksi se on Eero Balkin käännöksenä julkaistu 2006. Kustannusyhtiö Otava on ottanut kirjasta nyt uusintapainoksen, jonka tuotto ohjataan SPR:n kautta Ukrainan sodan uhrien auttamiseen.

Kirja on hauska, mutta tragedia ja komedia kulkevat koko ajan niin käsi kädessä, ettei lukija pysty aina päättämään, ovatko tapahtumat enemmän naurettavia kuin kammottavia. Nuhruisessa kaksiossaan asuva Viktor haaveilee kirjailijan ammatista, mutta päätyy runoilemaan tilauksesta nekrologeja yllättäen kuolleista ’merkkihenkilöistä’. Kun hän aloittaa tekstien laatimisen ja kerää taustatietoja, ovat kohteet vielä hyvinkin elossa. Tekstit tarvitaan ’vastaisen varalle’, hänelle kerrotaan. Se aika tulee yllättävän pian.

Ukrainan surkea taloudellinen tilanne 1990-luvun loppupuolella näkyy kaikessa. Viktor ottaa tietenkin työn kuin työn ja palkkiot maksetaan useimmiten käteisellä, pimeästi, ja rullalle käärittyinä dollareina. Naisia ei Viktorin vaisu elämäntyyli houkuttele.

Ei Viktor silti yksin asu, vaan Misan kanssa. Kun eläintarha meni konkurssiin ja työntelijät irtisanottiin, jäivät myös eläimet heitteille. Sieltä Viktor pelasti itselleen lemmikin, ison pingviinin, jolle hän antoi nimen Misa. Pingviini on alkuun varsin vaisu ystävä, se ei ääntele ollenkaan, seisoo vain mykkänä, useimmiten sohvan takana naama seinään päin. Nälkä sentään ajaa sen kävellä läpsyttelemään keittiöön tai kylpyammeen reunalle, pakastekalan toivossa. Pikkuhiljaa Misa ja Viktor pystyvät kommunikoimaan, edes katseella.

Asiat alkavat muuttua uhkaavammiksi. Pian eivät riitä pelkät nekrologit, vaan Viktorin on pakosta otettava osaa myös hautajaisten muistotilaisuuksiin. Kun Viktorin hoiviin päätyy pingviinin ohella neljävuotias tyttö, jonka isä ei koskaan enää palaa, muuttuu ’yhteistyö’ nekrologien tilaajan kanssa entistä hyytävämmäksi. Kirjoittaako joku muu jo Viktorin omaa nekrologia? Onko tilanteesta mitään ulospääsyä? Pelastaisivatko tiedostavat eläintenystävät edes pingviinin?

 

***