torstai 1. syyskuuta 2022

Mistä heidät muistetaan

Kirjastossa osui silmiini kirja ’Tesla’. Sen takateksteistä luin muun muassa, että liki kahdeksankymmentä vuotta sitten kuollut Nikola Tesla oli keksijänä jopa ylimaallisen nerokas, mutta monessa asiassa liikaa aikaansa edellä ja jäi siksi toisten aikakautensa keksijöiden varjoon.

Nyt hänen nimensä on kyllä kaikkien huulilla, koska oman aikamme teknologiabisneksen ihmelapsi Elon Musk on antanut yhtiölleen ja sähköautolleen nimeksi Tesla, kunnianosoituksena tuolle edesmenneelle sähköteknologian suurmiehelle. Epäilemättä myös Musk itse haluaa tulla muistetuksi jostain – joko Teslasta tai muista yhtiöistään, joilla hän pyrkii muuttamaan maailmaa. Sadan vuoden päästä nähdään, miten hänen kävi ja mitä muistetaan.

Jälkimaineen tavoittelu ei aina onnistu. Itsestään oikein tarkoituksella historian merkkihenkilöä rakentavat voivat hyvinkin päätyä tilanteeseen, jossa heidän muistomerkkinsä ei kiinnosta edes koiraa koiven noston vertaa. Suuria tekoja tehneet vaipuvat kaikista ansioistaankin huolimatta unholaan ja sattuman oikusta taas jonkun nimi nousee pinnalle. Kaikki tietävät farao Tutankhamonin, vaikka hän ei lyhyellä urallaan ehtinyt saada aikaan lähes mitään. Paitsi piilottaa hautansa niin, ettei sitä ryöstetty ennen kuin vuonna 1922.

Mutta Tesla - kirja vaikutti tosiaankin kiinnostavalta ja nappasin sen luettavakseni. Kun siinä vilahtelivat myös Edisonit, Westinghouset, J.P Morganit ja muut aikakautensa teknologian ja rahoitusalan suuret nimet, päätin jatkaa aiheesta ’Dynastiat -maailman kuuluisimpien sukuyritysten kohtaloita’ -kirjalla. Tesla oli eristäytyvä nero, joka ei luonut dynastiaa, vaan kuoli yksin ja yksinäisenä. Hänen ei toisaalta tarvinnut tuskailla vähemmän nerojen lastensa tai kaiken juhlimiseen ja taiteellisiin performansseihin hassaavien lastenlastensa kanssa.

Siinä kaksi, mutta mistä kolmikkooni kolmas kirja? Silmäni osuvat lehdessä Sinebrychoffin museon mainokseen uudesta taidenäyttelystä. No siinä! Sinebrychoffit, kotimaisen liike-elämämme kiinnostava sukudynastia, joka jätti jälkensä ja nimensä vieläkin näkyviin, vaikka bisnes on myyty ja suku sammunut.

 

Koko maailma on energiaa


Richard Munson’in kirja ’Tesla: Inventor of the Modern’ on vuodelta 2018. Aki Räsäsen suomentamana ’Tesla – Modernin luoja’ ilmestyi 2021.

En ole sähköteknologian asiantuntija – minulle, kuten miljardeille kanssaeläjillekin, riittää että töpselille on paikka ja sitten kaikki toimii. Hatarasti muistin kyllä katsoneeni joskus televisiodokumentin ’virtojen taistelusta’ eli kamppailusta, päädytäänkö sähkönjakelussa käyttämään tasavirtaa vai vaihtovirtaa. Vaihtovirta lopulta voitti ja siksi sähköä pystytään nyt tuottamaan suurissa voimaloissa ja toimittamaan käyttäjille satojen kilometrien päähän. Mutta teknologiset seikat tasa- tai vaihtovirran takana ja etenkin taistelevat miehet ja heidän intressipiirinsä, ovat jääneet jo täysin unhoon.

Kuten koululaiset kautta maailman, olen pienenä oppinut, että T.A. Edison keksi sähkölampun ja on siksi maailmanhistorian merkkihenkilö. Kaikki tällaiset knoppitiedot ovat tietysti suuria yksinkertaistuksia.  Nikola Teslakin oli ensin Edisonilla töissä, mutta ryhdyttyään propagoimaan kehittämäänsä vaihtovirta -ratkaisua, hän rikkoi välinsä Edisoniin, joka ei suostunut ajattelemaankaan muuta kuin omaa tasavirta -malliaan. Kun on kerran keksinyt jotain ja tullut sillä kuuluisaksi, ei ole helppoa myöntää, että ’out-of-the box’ saattaakin löytyä jotain vielä fiksumpaa.

Teknologiset edistysaskeleet ja keksinnöt olivat mielenkiintoista luettavaa, mutta minua viehätti kirjassa paljon myös sen kulttuurihistoriallinen puoli. Miten valtava muutos sähköistyminen onkaan ollut!

Kuinka hoopoilta tuntuvat nyt varhaiset vaiheet, jossa jokainen pieni sähkölaitos oli yksityinen yritys, joilla kaikilla oli omat rahoittajansa, jotka toivoivat saavansa tästäkin puuhasta rahansa korkoineen takaisin. Ja jotka riitelivät tietysti verissä päin!  Tällä puolen pitkää katua oli sen-ja-sen sähkölaitoksen johdot ja systeemit, vastapuolella katua taas toisen. Jos vaihdoit asuntoa toiselle puolelle katua, sait tehdä kaikki laite hankinnat ja sopimukset ja systeemit uudestaan, koska mitään standardointeja ei ollut eivätkä edes toisen yhtiön sähkölamput sopineet toisen alustoihin. Ja niin kauan kuin homma toimi tasavirralla, piti sähkölaitoksia ollakin suunnilleen kahden kilometrin välein.

Serbialais-amerikkalaiseksi yleensä esitelty Nikola Tesla syntyi Itävalta-Unkarin keisarikunnassa, nykyisen Kroatian alueella. Hänen perheensä kuului alueen serbi-vähemmistöön ja hänen isänsä oli ortodoksisen serbiseurakunnan pappi. Sairaalloinen Nikola hoippui tämän tästä henkitoreissaan; tavanomaisen sairastelun lisäksi hän kävi läpi koleran ja malarian. Lopulta pojastaan ensin tiukasti pappia tahtonut isä suostui päästämään Nikolan tekniselle alalle. Hän opiskeli mm. Grazissa, Prahassa ja Budapestissa.

Siirryttyään Yhdysvaltoihin, jonka kansalainen hänestä tuli, Tesla työskenteli mm. Edisonilla ja Westinghousella. Vaihtovirta- ratkaisun ohella Tesla patentoi mm. sähkömoottorin. Hänen muuntajateknologiansa avulla sähkö siirtyi todelliseksi teollisuuden käyttöenergiaksi ja aivan uudenlaisen toiminnan mahdollistajaksi. Siitä tuli koko yhteiskunnan mullistava asia, paljon enemmän kuin kynttilän korvaaja valaistuksessa.

Tesla oli ihmisenä ilmeisen neuroottinen mutta nerokas. Huono markkinoimaan ja riippuvainen rahoittajien oikuista, kuten monet keksijät. Sähkömoottorin jälkeen hän ajatteli ja hahmotteli kokeissaan jo asioita, jotka olivat aivan liian kaukana 1900-luvun alun ihmisten maailmasta ja ymmärryksestä: Robotiikkaa, laser-säteen käyttöä, sähköä terapian välineenä, kaukosäätimiä, langattomuutta. Ihmeellisiä mahdollisuuksia tai kenties myös uhkia?

Viimeisinä eristyneinä vuosinaan hän keskittyi ruokkimaan puluja ja jutteli enää pelkästään niille. Silti hänen kuolemansa jälkeen FBI:n miehet tulivat ja veivät mukanaan hänen tutkimuspaperinsa, varmuuden vuoksi.

 

Hökkelistä kartanoon ja ryysyistä rikkauksiin


David S.Landes on historian ja taloustieteen emeritusprofessori Harvardin yliopistosta. Hänen kirjansa ’Dynasties – Fortunes and misfortunes of the world’s great family businesses’ on vuodelta 2006. Suomeksi se saatiin Vappu Orlovin kääntämänä nimellä ’Dynastiat – maailman kuuluisimpien sukuyritysten kohtaloita’ vuonna 2007. Ei siis enää aivan viimeisimpien vuosien juttuja, mutta maailman kuuluisimpia yrityksiä silti.

Kuten takateksti toteaa, Landesin laaja taloushistorian tuntemus ja ’rakkaus hyvää tarinaa kohtaan’ takaa hyvää luettavaa. Kirjoitusten ote onkin kepeä vaikka ei silti mitenkään huono. Jotenkin vain tietty ’amerikkalaisuus’ paistaa käsittelytavasta ja kielenkäytöstä. Nämä kuvaukset yritysten vaiheista voisivat hyvin olla jonkun talouslehden ’viikonloppuliitteen’ aineistoa.

Aluksi Landes esittelee kolme pankkiirisukua: Baringit, Rothschildit ja Morganit. Sehän oli juuri J.P.Morgan, joka oli - monien muiden kohteiden ohella - rahoittamassa myös Edisonia ja Teslaa ja veti sitten rahansa pois Teslalta, kun pelästyi tämän hahmotelmia laajasta ja langattomasta energiasta. Sehän voisi olla jotain ihan ilmaista ja tuhota näin Morganin bisnekset muissa sähkönjakeluyrityksissä.

Pankkiirisuvuissa törmätään rasistiseen ongelmaan: juutalaisuus. Koska niin suuri osa muusta liiketoiminnasta oli juutalaisilta eri valtioiden syrjivien säännösten mukaisesti kielletty, rahoitusalasta tuli heille ominaista toimintaa. Suvut myös suojasivat asemaansa pystyttämällä itse vielä tiukempia muureja: vain juutalaiset kelpaavat sukuun ja vain sukulaiset kelpaavat yrityksen osakkaiksi. Varsinkin Rothschildit ovat pitäneet tässä tiukkaa linjaa ja suojautuneet yhä edelleen myös julkisuudelta; heistä Landes ei ole saanut irti niin paljon tietoja kuin olisi halunnut.

Muuten tarinoita eri sukujen patriarkoista ja heidän pojistaan rönsyää suorastaan viihdyttävästi. Kun tämän kirjan suomentamista on näemmä tukenut myös Saara ja Björn Wahlroosin säätiö, tuo Landesin kuvaus menestyneistä pankkiireista mieleen tiettyä hilpeyttä. Kuinka pankkiirit kovalla työllä menestyttyään haluavat tehdä kaikkensa, jotta he vähintäänkin seuraavassa sukupolvessa muistuttaisivat perintörikasta, työtä tekemätöntä maa-aatelia. Ostelevat kartanoita ja antiikkia, kasvattavat hevosia ja riista-eläimiä, pyrkivät seurustelemaan kuninkaallisten ja yläluokan kanssa ja löytämään sijaansa sieltä. Näin siis ainakin aiempina vuosisatoina.

Pankkitoiminnasta Landes laajentaa kuvauksensa autoteollisuuteen; Fordit, Fiatin Agnellit, Peugeotit, Renaultit ja Citroenit, Japanista vielä Toyodat. Lopuksi hän käsittelee maaperän rikkauksista bisneksensä ammentaneet Rockefellerit, Guggenheimit, Schlumbergerit ja Wendelit.

Landes tuntuu olevan kahta mieltä perheyritysten tilanteesta. Hän toisaalta ihannoi niitä: mikään ei ole hänen mielestään niin tehokasta ja elähdyttävää, kuin tehdä kaikkensa perheen eteen ja ’family business’ on yrittämisen jaloin ilmentymä. Yksityisyrittäjyys on Landesin kuvaamissa suvuissa varsin usein saanut kuitenkin tuekseen ’hallitsijalta saadun yksinoikeuden’ tai valtion tukemat suurkaupat, jotka ovat pitäneet sukuyrityksen pinnalla. Samaan aikaan Landes kuitenkin toteaa, ettei joka yrittäjäsuvusta ja joka sukupolvesta kerta kaikkiaan löydy osaavia eikä edes kiinnostuneita yritystoiminnan jatkajia, vaan ulkopuolisia, palkattuja johtajia ja kehittäjiä on pakko hankkia tai sitten bisnes on myytävä pois.

Jonkin aikaa siinä välissä voidaan tietenkin mennä mallilla, jossa ulkopuoliset palkatut hoitavat bisneksen ja omistajien seuraavat sukupolvet keskittyvät taiteeseen, urheiluun tai juhlimiseen. Näin se näyttää historian saatossa menneen.

 

Tuoppeja ja taidetta


Sinebrychoff on ollut Pohjolan vanhin panimo ja Suomen vanhin elintarvikealan yritys. Kaikki alkoi yli 200 vuotta sitten, kun Pjotr Sinebrjuhov tuli tänne venäläisarmeijan perässä valmistamaan ja kauppaamaan olutta varuskuntien tarpeisiin.

Kun toiminta muuttui pysyvämmäksi ja perhe alkoi juurtua Helsinkiin, muuttui perheen ja yrityksen nimen kirjoitusasu saksalais-ruotsalaiseen tapaan Sinebrychoffiksi. Suomenkielisten kieli oli mennä sen kanssa solmuun, mutta tuote kyllä kiinnosti ja nimestä vääntyi ’tuttavallisemmin’ Koff. Niin lukee yhä yrityksen olutpulloissa ja tölkeissä, vaikka yrityksen omistaakin tanskalainen panimoalan pörssiyritys Carlsberg.

Kirja ’Sinebrychoffit’ (2009) on Anneli Mäkelä-Alitalon, Sakari Heikkisen ja Minerva Keltasen kirjoittama yleisesitys suvun ja panimon historiasta. Sen laatimista ovat tukeneet Sinebrychoffin taidemuseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Helsingin Hietalahden laaja panimo-alue ja sen viereinen suvun ’kaupunkipalatsi’ (nykyinen taidemuseo) suurine puistoineen ovat olleet merkittävä talous- ja kaupunkihistoriallinen maamerkki. Kun suku lähti ’maalle’, se suuntasi kohti suuria kartanoitaan Otaniemeen ja Hagalundiin (Tapiolaan). Ne alueet ovat jo kauan sitten siirtyneet muuhun käyttöön, mutta Länsiväylä pyyhkäisee yhä vielä aivan suvun Karhusaaren huvilan nurkalta. Sen omistaa nykyisin Espoon kaupunki.

Sinebrychoffien historia kaikkiaan on kiinnostava kuvaus kasvavan Suomen ja kasvavan Helsingin yritys- ja seurapiirielämästä. Koko 1800-luku oli suurta kasvun ja edistymisen aikaa. Osansa menestyksestä saivat myös yrityksen työntekijät, joiden asemaa parannettiin merkittävästi.

Perheyritys eteni vuoroin tiukkojen, vuoroin lepsumpien suvun päämiesten käsissä. Kun tyypillinen toisen- tai kolmannen polven ’notkahdus’ uhkasi, hoiti leskeksi jäänyt Anna Sinebrychoff asiat niin, että valta pysyi hänellä, kunnes esikoista osaavampi nuorempi poika kasvoi tehtäviensä tasalle.

Suvun keräämää vanhan taiteen kokoelmaa kartutti etenkin viimeinen miespuolinen Sinebrychoff, Paul nuorempi, jonka kuoltua 1917 teokset lahjoitettiin Suomen valtiolle.

 

***

 

maanantai 1. elokuuta 2022

Euroopan rajalla

Ukraina merkitsee sananmukaisesti ’rajalla’ tai ’rajamaa’. Nyt siitä on jälleen tullut taistelukenttä, jolla revitään meitä kaikkia henkisesti ja ukrainalaisia myös fyysisesti. Tällaista ei pitänyt enää koskaan tapahtua, ja taas kuitenkin se on silmiemme edessä. Uskomattoman masentavaa.

Eihän se tietenkään tyhjästä syntynyt eikä edes nopeasti. Tämä myllerrys on kai ollut meneillään ja kasvanut vuosi vuodelta jo kolmekymmentä vuotta, mutta me emme vain ole nähneet sitä. Minä en ainakaan. Olen kyllä seurannut yhteiskunnallisia asioita, jopa suurella kiinnostuksella, mutta likinäköisesti sittenkin vain lähellä ja lännessä. Baltiaan ehkä osasin katsoa, mutta en kauemmas. Berliinin muurin murtumistakin olisin niin kovin mielelläni halunnut olla kokemassa, mutta en mitenkään arvannut, että se tapahtuisi juuri silloin, kun tapahtui.

Nyt ei sitten auta muu, kuin koettaa kuroa kiinni niitä vuosikymmeniä, jotka jäivät välistä. Mitä Ukrainassa tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen? Minkälainen kaaos siellä oli, kun uutta valtiota pystytettiin? Meillä oli samaan aikaan romahtanut idänkauppa, devalvaatio ja suuri lama, EY-jäsenyysneuvottelut ja muuta tohinaa – Ukraina ei käynyt mielessäkään.

Tietenkin olisi pitänyt älytä katsoa vakavammin asioita viimeistään 2014, kun Venäjä rynnäköi Krimin niemimaalle. Ja vielä tarkemmin sitten, kun epämääräinen ’tunnuksettomien auttajien’ ja ’separatistien’ sinne tänne vellova ’paikallissota’ itäisessä Ukrainassa puhkesi ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Kahdeksan vuotta ihmisiä on tapettu ja koteja tuhottu, ja silti vasta helmikuussa se rävähti kaikkien silmille: Euroopassa on jälleen sota!

Jälkiviisauden imelä katku onkin leijunut niin poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin ympärillä koko kevään. Se on ymmärrettävää, vaikkakin vastenmielistä.

Tartuin siis kotimaiseen kirjaan ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ saadakseni pikapäivityksen siitä, mitä alueella on ollut tekeillä viime vuosina ja vuosikymmeninä. Kaipasin kuitenkin kirjakolmikkooni myös ukrainalaisten omia näkemyksiä ja tuntemuksia, joita he ovat suodattaneet fiktiivisen kirjallisuuden kautta – niissä kun asiat tiivistyvät usein osuvammin, kuin ’dokumentaareissa’, joita usein vaivaa paatoksellisuus ja tietynlainen ’valkopesu’. Vasyl Kozeljankon ’Hopeinen hämähäkki’ liikkuu 1930-luvun lopun ja toisen maailmansodan sekavissa tunnelmissa, Andrei Kurkovin ’Kuolema ja pingviini’ puolestaan kertoo 2000-luvun vaihteen levottomista ’mafiasotien’ ajoista. Kumpainenkin kirja on niin mustaa huumoria, että nauru hyytyy tämän tästä kurkkuun.

 

Saako kaikkia pelisääntöjä rikkoa, jos on iso?


Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen julkaisivat kirjansa ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ vuonna 2020 ja se jäi, - minulla ainakin – täysin koronan varjoon ja rauhassa pölyttymään kirjaston hyllyyn. Kirjoittajat ovat perehtyneet asiaansa usean vuoden ajan; Puistola työssään Nato:ssa ja Suhonen ETYJ:n komennuksella Ukrainassa.

Heti alussa tekijät toivovat, että kirjasta välittyisi heidän olennaisin huolensa: Vain muutaman tunnin matkan päässä Suomesta käydään sotaa, jossa alueellinen suurvalta yrittää väkivalloin muuttaa maailmanjärjestystä. Lukijan arvioitavaksi jätetään, onko Itä-Ukraina myös meidän asiamme.

Ikävä kyllä, se sota ei jäänyt pelkkään Itä-Ukrainaan ja tänä keväänä siitä tuli meidän ja koko Euroopan asia.

Ukrainan koko historia on ollut värikäs ja valitettavan väkivaltainen. Omaa, nykymuotoisesti käsitettävää valtiollista itsenäisyyttä sillä ei ole pitkäaikaisesti ollut, vaan sen rajat ja sitä hallinneet rakenteet ovat myllertäneet moneen suuntaan. Monessa vaiheessa sen kohtalot vertautuvat Baltian maiden tilanteeseen.

Puistolan ja Suhosen kirja taustoittaa nopein vedoin Ukrainan tuskaisia vaiheita Neuvostoliiton ja Saksan kynsissä, mutta keskittyy tarkemmin nimenomaan aikaan 1990-luvun itsenäisyysjulistuksen jälkeen.

Taloudellinen riippuvuus Venäjästä hankaloitti tietenkin poliittisen riippumattomuuden luomista ja osoittamista, eivätkä juuri pystytetyt yhteiskunnalliset instituutiot olleet sillä tasolla, että ne olisivat voineet vakuuttaa nälkäiset ja viluiset kansalaiset toimivuudestaan. Monenlaista separatismia ja ’välistävetävien’ oligarkkien kilpailevia ryhmittymiä syntyi. Kirja on melkeinpä hengästyttävän täynnä tietoja, tapahtumia ja esimerkkejä.

Ukrainalaisia on jo pitkään kiristetty energialla, uhattu sotilaallisesti ja sitten konkreettisesti pommitettu. Ennen kaikkea heidät on altistettu vuosikausia kestäneeseen ’hybridisotaan’, jonka tauottomalla propagandalla venäläisten kaikkein läheisimmistä slaaviveljistä on saatu mielikuvissa väännettyä ’narkomaaninatseja’,  joten on kyllä pienoinen ihme, että he nyt pystyvät näin päättäväiseen vastarintaan. Mutta kauanko he jaksavat?

Puistola ja Suhonen huomauttavat, että nykyisissä sodissa ei ole enää ’rintaman’ ja ’kotirintaman’ välistä eroa. Vaikka pommeja ei suoraan sataisi niskaan, voivat kyberhyökkäykset, informaatiovaikuttaminen tai erilainen ’ilkivalta’ lamauttaa yhteiskuntien toimintaa tuhansien kilometrien päästä. Siksi he halusivat vuonna 2020 kirjallaan ’soittaa hälytyskelloja’ suomalaistenkin korvissa.

Hälytys on nyt kuultu, mutta mitä lopulta seuraa. Kukaan ei tiedä, ikävä kyllä.

 

Kuka diktaattori tarjoaa eniten?


Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko tarjoilee kirjassaan ’Hopeinen hämähäkki’ (alkuperäisteos vuodelta 2004, Eero Balkin suomennos vuodelta 2006) melkoisen historiallisen ja kulttuurisen sekoituksen. Kirjaa voisi ehkä luonnehtia ’historialliseksi veijariromaaniksi’.

Kirjan pääparina toilailevat ukrainalainen Karol ja saksalainen Helmut. He ovat etsivinä toimivia poliiseja, jotka koettavat ratkoa rikoksia romanialaiseksi määritellyssä Cernautin kaupungissa. Ehkä eniten he kuitenkin pitävät juhlimisesta sen tasokkaissa ravintoloissa.

Kaupunki on tosin saksankielisten (-ja mielisten) puheessa nimeltään Czernowitz ja sen asukkaat puhuvat saksan, ukrainan ja romanian kielten sekoitusta, jota ryydittävät runsaat puolalaiset ja juutalaiset jiddishin ja hepreansekaiset sanonnat.

Ihmiset, kielet ja alueet ovat Euroopan sydänmailla aina sekoittuneet. Sellaiset kirjassa mainitut historialliset alueet kuin Galitsia, Bukovina ja Bessarabia olivat aikoinaan omia, merkittäviä kokonaisuuksiaan. Nykyään ne on pilkottu osiksi Puolaa, Ukrainaa, Moldovaa ja Romaniaa. Karttakirjalle on taas käyttöä, kun hahmottaa kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan lähtee liikkeelle vuodesta 1938, jolloin Euroopassa väreili jo sodan odotus. Kaikenlainen intomielinen nationalismi nostaa päätään. Jotkut ovat keksineet uuden johtoaatteen, Suur-Romanian luomisen. Toiset haluavat palata takaisin ’Reichiin’, Saksan tulevaan tuhatvuotiseen valtakuntaan, jonne Hitler on kaikkia saksankielisiä kutsunut. Paljon on niitäkin, joihin vetoaa Stalinin tarjoama työläisten paratiisi, vaikka sieltä kuuluukin outoja uutisia jatkuvista oikeudenkäynneistä ja nopeista teloituksista.

Miksi kaikkien toisten outo nationalistinen intoilu näyttäytyy pelkästään naurettavana pullisteluna, mutta oma vastaava ei? Miksi tappamiselle ja toisten alueiden ja omaisuuden hamuamiselle pitää aina keksiä joku jalo aate, joka mukamas sitä vaatii? Jonka mieliksi kaikki se pahuus tehdään?

Rinnakkaistarinana kirjassa kerrotaan, kuinka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotka Juudas sai maksuksi petoksestaan, mutta joita hän ei sitten halunnutkaan, vaeltavat halki historian ryhmittymältä toiselle. Ehkä ne lopulta tulevat jonkun tutun hahmon käsiin?

 

Kun paras ystäväsi on depressiivinen pingviini


Ukrainalaisen Andrei Kurkovin teos ’Kuolema ja pingviini’ on vuodelta 1996. Suomeksi se on Eero Balkin käännöksenä julkaistu 2006. Kustannusyhtiö Otava on ottanut kirjasta nyt uusintapainoksen, jonka tuotto ohjataan SPR:n kautta Ukrainan sodan uhrien auttamiseen.

Kirja on hauska, mutta tragedia ja komedia kulkevat koko ajan niin käsi kädessä, ettei lukija pysty aina päättämään, ovatko tapahtumat enemmän naurettavia kuin kammottavia. Nuhruisessa kaksiossaan asuva Viktor haaveilee kirjailijan ammatista, mutta päätyy runoilemaan tilauksesta nekrologeja yllättäen kuolleista ’merkkihenkilöistä’. Kun hän aloittaa tekstien laatimisen ja kerää taustatietoja, ovat kohteet vielä hyvinkin elossa. Tekstit tarvitaan ’vastaisen varalle’, hänelle kerrotaan. Se aika tulee yllättävän pian.

Ukrainan surkea taloudellinen tilanne 1990-luvun loppupuolella näkyy kaikessa. Viktor ottaa tietenkin työn kuin työn ja palkkiot maksetaan useimmiten käteisellä, pimeästi, ja rullalle käärittyinä dollareina. Naisia ei Viktorin vaisu elämäntyyli houkuttele.

Ei Viktor silti yksin asu, vaan Misan kanssa. Kun eläintarha meni konkurssiin ja työntelijät irtisanottiin, jäivät myös eläimet heitteille. Sieltä Viktor pelasti itselleen lemmikin, ison pingviinin, jolle hän antoi nimen Misa. Pingviini on alkuun varsin vaisu ystävä, se ei ääntele ollenkaan, seisoo vain mykkänä, useimmiten sohvan takana naama seinään päin. Nälkä sentään ajaa sen kävellä läpsyttelemään keittiöön tai kylpyammeen reunalle, pakastekalan toivossa. Pikkuhiljaa Misa ja Viktor pystyvät kommunikoimaan, edes katseella.

Asiat alkavat muuttua uhkaavammiksi. Pian eivät riitä pelkät nekrologit, vaan Viktorin on pakosta otettava osaa myös hautajaisten muistotilaisuuksiin. Kun Viktorin hoiviin päätyy pingviinin ohella neljävuotias tyttö, jonka isä ei koskaan enää palaa, muuttuu ’yhteistyö’ nekrologien tilaajan kanssa entistä hyytävämmäksi. Kirjoittaako joku muu jo Viktorin omaa nekrologia? Onko tilanteesta mitään ulospääsyä? Pelastaisivatko tiedostavat eläintenystävät edes pingviinin?

 

***

 

 

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Värikästä jännitystä

Kun kaksi vuotta jatkunut pandemia alkoi viimein helpottaa, alkoikin Euroopassa sota.

Se masensi ja ahdisti. Teki sen, mihin pandemia ei vielä pystynyt: lähes murensi uskoani valistukseen ja ihmisen edistymiseen. Mutta kenties mieleni mittakaava on harhainen – ehkä on toivoa, että tämä hulluus olisi vain poikkeuksellinen taka-askel paremmassa suuressa kuviossa.

Niin tai näin, nyt tarvitsin kesälomaan aivan tarkoituksellista todellisuuspakoa. Siihen sopi ’cosy crime’: rikosmysteeri, jossa pahuus on hallittavissa, ymmärrettävissä ja ratkaistavissa. Lisäksi asiat tapahtuvat erikoisissa, värikkäissä ja osin humoristisissakin ympäristöissä.

Esimerkiksi Intiassa! Se on kaukana Euroopasta. Se on maa, jossa on kaikkea yltäkylläisesti. Värejä ja mausteita. Kuivuutta ja sadetta. Äärimmäistä rikkautta ja köyhyyttä. Surkean takapajuista taikauskoa ja vuosisatojen aikana kerättyä viisautta ja tiedettä. Jossa asuu hinduja, muslimeja, sikhejä, kristittyjä, parseja, buddhalaisia ja monia muita erilaisia uskontoja tunnustavia. Jossa puhutaan hindiä, urdua, bengalia, marahtia, tamilia ja yli neljääsataa muuta kieltä. Jossa IT-alan terävimmät huiput ja pyhät lehmät tungeksivat samoilla kaduilla.

Olen lukenut yhtä ja toista kiinnostavaa Intiasta jo aiemminkin, mutta dekkareita en vielä koskaan. Yritin nyt koota ’intialaisdekkarien’ kolmikkoni erityyppisistä kirjoista. Niinpä yksi tapahtui Delhissä, toinen Punessa, kolmas fiktiivisessä Satapurissa. Kaksi sijoittui suunnilleen nykyaikaan, yksi sadan vuoden taakse. Kaksi kirjoista oli otteeltaan humoristisia, yksi luonteeltaan enemmänkin totinen. Yhdestäkään eivät yöunet menneet, vaan jännitystä oli vain sen verran, että jaksoi kirjan loppuun. Kaikki olivat tyyppiä ’ratkaisu ei ole tärkein, vaan matka sinne’.

Sattumoisin jokaisella dekkarieni kirjailijalla oli kyllä yhteyksiä Intiaan, mutta kukaan ei ollut siellä syntynyt. Oli Delhissä asuva britti, jonka vaimo on puoliksi intialainen. Oli amerikkalainen kirjailija, jolla oli ’suvussaan intialaistaustaa’ ja oli suomalaiskirjailija, joka oli työskennellyt Intiassa.

Luultavasti he kaikki jollain tavalla katsovat intialaisuutta ’ulkopuolelta’, mutta en ole varma, onko se haitta vai ehkä etu. Kaikki ainakin olivat kokeneet Intian niin viehättäväksi ja kiinnostavaksi, että halusivat sijoittaa dekkarinsa sinne.

 

Menneisyys myrkyttää


Tarquin Hall on jo tunnettu salapoliisi Vish Puri -dekkareistaan. The Case of the Deadly Butter Chicken  (2012) on Jaana Kapari-Jatan suomentamana saanut nimen ’Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus’ (2014). Kirjan nimestä jo aavistelin tietynlaista ironista ja kevyehköä britti-otetta asiaan ja kirjan lopussa tarjolla olevat ruokareseptit vahvistivat näkemystä. Kirjan lopussa on myös intialaisten nimien ja ilmausten sanasto, jota tutkiskelin mielelläni. Se helpottaa ja tuo tarinan jotenkin ’lähemmäs’.

Vish Puri on siis yksityisetsivä, joka asuu ja toimii liikenneruuhkaisessa ja kaoottisessa Delhissä. Hänen lempinimensä perheen kesken on Pullukka ja hänen menemisiään, tulemisiaan ja tekemisiään kommentoivat myös vaimo ja etenkin äiti.  En ollut aiemmin lukenut Vish Puri -tarinoita, joten minua hämmensi kirjan tietty sekamelska. Onko tämä Vish Puri lainkaan ’vakavasti otettava’ rikosten ratkoja vai onko tämä kaikki enemmänkin pelleilyä? Outoja taivaasta tupsahtavia apulaisia ja ’valepukuja’ ja juonen harhautumista joidenkin kadonneiden, irti leikattujen viiksien etsintään? Pullukalla on myös jatkuva dieetti, mutta paino ei vain laske, koska hän syö salaa.

Koheltamisen keskellä varsinainen juonikin sentään kehittyy. Siihen liittyy kaikissa suunnattomia intohimoja herättävä peli, kriketti, ja sen mestaripelaaja, joka on pakistanilainen ja nimeltään Khan. Kirja on siis kymmenen vuoden takaa – mutta tämän vuotisissa todellisissa uutisotsikoissa on juuri ollut pakistanilainen poliitikko, entinen krikettitähti, nimeltään Khan. No, ehkä se on vain sattumaa, Khan on varmaan koko Pakistanin yleisin sukunimi.

Pakistan on intialaisille yhä vaikea ja ahdistava asia. Vuoden 1947 valtiollisen itsenäistymisen aikaiset veriset mellakat ja suoranaiset kansanmurhat puolin ja toisin, kun maa repesi muslimi-enemmistöiseksi Pakistaniksi ja hindu-enemmistöiseksi Intiaksi, eivät ole vielä unohtuneet.

Onneksi Vish Puri pystyy voittamaan omat ennakkoluulonsa ja ratkomaan visaisen toimeksiantonsa molemmin puolin rajaa. Äitiä siihen tosin tarvitaan.

 

Pieniä hyviä asioita


Jukka Behm on julkaissut tietokirjoja, romaaneja ja novelleja. Hän on työskennellyt Intiassa, Sri Lankassa ja muissa kehittyvissä maissa. ’Viallinen valkaisuvoide’ (2016) jatkaa hänen aloittamaansa Herra Patil ratkaisee -sarjaa.

Tämä herra Patil ei ole poliisi eikä edes yksityisetsivä, vaan polkupyöräkorjaamoa Punessa pitävä entinen insinööri. Hän on ollut aiemmassa toiminnassaan ilmeisen onnekas, koska hän on nyt niin varakas, että voi elää mukavasti ja pitää polkupyöräkorjaamoa vain ’huvin vuoksi’. Korjattavaa ei välttämättä ole monena päivänä ja vaikka olisikin, hän ei juurikaan laskuta palveluksistaan. Apulaisiakin hän pitää palveluksessaan vain ihmisystävällisyydestä: Yhden tehtävä on lakaista hiekkapihaa ja toisen etsiä vanhoista sanomalehdistä jotain kiinnostavaa. Työpaikan tarjoamalla pelastaa monta elämää.

Herra Patil ratkoo ongelmia, jotka eivät ehkä ole suuria rikoksia tai ainakaan kuormittuneet viranomaiset eivät niihin suostuisi aikaansa käyttämään. Silti niille ihmisille, joita ongelmat koskettavat, ne ovat koko elämää ravisuttavia.

Jukka Behm katselee herra Patilin kautta intialaisen yhteiskunnan erilaisia puolia, rakenteita, tapoja, outouksia ja hauskuuksia lämpimästi. Välillä ymmärtäen, välillä ihmetellen. Kaikki, mitä ’perinnäistapojen’ nimissä tehdään, ei suinkaan ole kaunista ja hyvää.

Herra Patil on myötätuntoinen ja ystävällinen, mutta hänessä on koko ajan läsnä myös surua.

 

Valoa viidakkoon


Sujata Massey’n kirja ’The Satapur Moonstone’ (2019) sai Maija Heikinheimon suomentama nimen ’Satapurin jalokivi (2020) ja sen tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, 1920-luvulle, aikaan, jolloin Intia oli vielä brittihallinnon alaisuudessa.

Tarinan ’rikoksia ratkova sankari’ on nainen, Perveen Mistry. Hänessä on aikakaudelleen monta poikkeuksellista ominaisuutta; hän juristiksi Oxfordissa kouluttautunut intialainen nainen, joka asuu erossa miehestään. Lisäksi hän on vielä uskonnoltaan parsi, vähemmistössä siis siinäkin asiassa.

Brittihallinnolla on ollut vaikeuksia saada kontaktia Satapurin hallitsijan palatsiin, koska ainoa elossa oleva prinssi on vielä alaikäinen ja hänen leski-äitinsä ja leski-isoäitinsä noudattavat purdah – puhtaussäännöstöä. He eivät siis voi tavata ketään perheen ulkopuolisia miehiä. Tarvitaan näin ollen joku nainen edustamaan Britannian hallintoa ja välittämään viestejä. Niinpä Perveen Mistry saa komennuksen.

Palatsissa on pimeää ja synkkää, sekä fysikaalisesti että henkisesti. Vesivoimaa, sähkövaloa ja kunnollista ajotietä on Satapuriinkin suunniteltu, mutta toistaiseksi hallitsijat eivät jumalallisessa viisaudessaan ole niitä hyväksyneet.

Vanha maharani on katkera, komenteleva ja ilkeä. Nuorempi maharani voi vain kärsiä ja totella anoppiaan. Ei paljonkaan lohduta, vaikka palvelijoita hyörii ympärillä, silkkivaatteet kahisevat ja jalokiviä notkuvat korut täyttävät kaapit, kun minkäänlaista henkilökohtaista vapautta tai ’omaa elämää’ ei ole. Ero Perveen Mistryn valintoihin ja mahdollisuuksiin on siis silmiinpistävä.

Mistry ei kuitenkaan voi uutta vapauttaan vielä kovin rennolla otteella hyödyntää. On vaikeaa olla lähes kaikessa ’poikkeus’. Jatkuvasti hän pohtii, onko nyt sopivaa tehdä sitä tai tätä. Voiko nainen yöpyä talossa, jossa on naimaton mies? Voiko nainen ratsastaa jonnekin yksin? Voiko nainen matkustaa junassa yksin? Voiko nainen avata verhot ja katsella ulos kantotuolistaan, jossa häntä kannetaan – silloinhan hänet nähdään myös ulkopuolelta?

Pienin erin hän kuitenkin venyttää näitä sopivaisuuden rajoja. Britannian paikallinen poliittinen asiamies, Colin Sandringham, antaa mielellään tukea Perveen Mistryn toimille.

Juoni alkaa kehkeytyä varsin hitaasti, mutta pian on selvää, että Satapurin palatsissa sattuneissa maharazojen kuolemantapauksissa on ollut jotain hämärää. Myrkkyä kenties? Mielenvikaisuutta? Vallanperimysjuonittelua?

Voittaako valo pimeyden? Tietenkin, aina lopulta.

 

***