Piika ei oo ihminen eikä kiiski kala, toteaa sananlasku.Vähäisiksi noteerattuja lajinsa edustajia kumpainenkin. Piika on vanhahtava sana, mutta lähes kaikilla on kuitenkin vielä joku käsitys tai mielikuva tuosta kotitaloustyötä tekevästä naisesta.
Lastenkirjoissa ainakin Vaahteramäen Eemelin kotona on
mukava Liina-piika. Kotimaisissa näytelmissä ja elokuvissa piika on
vakiokalustoa; akka, joka toljottaa silmät ymmyrkäisinä ämpäri kädessä ja
siunaa ja päivittelee.Tai sitten hän on aivan nuori ja viaton, juuri pois kotoa
suureen maailmaan väkisin ajettu, ja tietenkin heti herraspoika hänet kellistää
rantapusikkoon; ylioppilaslakki vain jää oksanhankaan kiikkumaan kun kamera
kääntyy pilviin ja piika poloisen elämä alamäkeen.
Piika oli aiemmin välttämättömyys: kaikki kotitalouden
tehtävät vaativat niin paljon ihmistyötä, ettei ilman piikoja olisi saatu
karjaa hoidettua, elintarvikkeita kasvatettua tai ruokaa ylipäänsä valmistettua
muusta kodinhoidosta ja siisteydestä puhumattakaan. Vielä varhaisemmissa yhteiskunnissa
näitä tehtäviä hoitivat orjat.
Piikoja tarvittiin ja toisaalta alempien yhteiskuntaluokkien
naiset tarvitsivat elannon. Tyttölapset saivat tottua työntekoon jo
viiden-kuuden vuoden iässä. Ensin keräämään marjoja syötäväksi, käpyjä
sytykkeiksi tai lehteviä oksia ja heiniä eläinten ruuaksi ja voimien
lisäännyttyä kasvoi heti myös vastuu vielä pienemmistä lapsista, kutomisesta,
vaatehuollosta, ruuanlaitosta ja eläimistä. Kymmenvuotias kelpasi hyvin jo
pikkupiiaksi vieraaseen taloon ja oppivelvollisuuden päätyttyä oli ilman muuta
selvää, että tytön oli lähdettävä tienaamaan ruokansa, ja mahdollinen pieni
palkkansa, kodin ulkopuolelta. Minunkin vanhimmat tätini lähtivät kotoaan
1930-luvulla 13-vuotiaina lapsenpiioiksi ja 15-vuotiaina karjanhoitajiksi.
Nykyajan nyrpeitä teiniprinsessoja katsellessa tulee joskus mieleen, että
entäpä jos aikakone olisi keksitty ja voisi ihan vähäksi aikaa vääntää vivusta…
Vaan ei, kyllä nykyiset yhteiskuntaolomme ovat joka
suhteessa niin paljon paremmat, ettei edes huvin tai nostalgian vuoksi paluu vanhaan
tässä asiassa houkuta. Muutama vuosi sitten, kun keskusteltiin verotuksen
kotitalousvähennyksestä, nousi otsikoihin pelko ’piikayhteiskunnan
uudelleensyntymästä’. Sellaista ei ole onneksi nähtävissä.
Riuska piika ottaa
onnensa
Kirjassaan ’Piikojen
valtakunta’ (2015) filosofian tohtori ja tutkija Tiina Miettinen käsittelee arkistolähteiden tarjoamien esimerkkien
kautta naisen, työn ja perheen kolmiyhteyttä 1600- ja 1700-luvuilla.
Tavallisesta kansasta; talonpoikaisnaisista, torpparien perheenjäsenistä tai
piioista on jäänyt tutkittavia lähteitä hyvin niukasti. Heistä ei kerrota
sukukronikoissa eikä heistä ole juuri jäänyt kirjeitä tai muitakaan kirjallisia
lähteitä: heistä osalla saattoi olla auttava luku- ja ehkä kirjoitustaitokin,
mutta ei aikaa eikä kulttuurista tapaa kirjoitella kirjeitä.
Jotain sentään on jäänyt; käräjien tuomiokirjoja,
kauppakirjoja ja muita lähteitä, joista naisten kohtaloita voi tutkailla.
Miettinen on kirjoittanut yleistajuisen, helposti luettavan tutkimuksen, jonka
pääsanoma on positiivinen. Piikana oleminen ei sittenkään ollut kaikista
näkökulmista katsottuna niin ankeaa. Surkeampaa saattoi olla esimerkiksi taloon
tai torppaan ’ylimääräiseksi’ jääneellä isännän naimattomalla sisarella, jota
uusi emäntä sumeilematta pompotti. Toisaalta nämä sisaret saattoivat tehdä
nuoren miniän elämän mahdollisimman kurjaksi ennen kuin tämä sai täyden vallan
taloudessaan.
Jos piialla sattui olemaan kaikki asemansa mahdolliset
valttikortit, eli hän oli terve, riuska ja osaava, hän saattoi valikoida palveluspaikkansa
ja vaihtaa parempaan, jos siltä tuntui. Aviottoman lapsen saaminenkaan ei
kaikissa tapauksissa merkinnyt loppuelämän katastrofia, vaan hyvän naimakaupan
saattoi tehdä myös äitinä ja lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Vähän
vanhemman naisen ja nuoren miehen avioliitotkaan eivät olleet entisaikaan
tyystin tuntemattomia, vaikka nuorten neitojen naittaminen vanhoille
ukonrähjille olikin toki yleisempää.
Jos taas kävi huonosti, eli piika menetti jostain syystä
työkykynsä eikä hänellä ollut ketään suojelijaa, oli hänen elämänsä loppu
tietenkin synkeä; hän sai kitua nälkäisenä kirkonvaivaisena jossain loukossa.
Miettisen esimerkkiaineistosta löytyy myös ’säädystään suistuneita’ eli
köyhtyneitä aatelisia tai asemansa menettäneitä talollisia, joiden on
avioiduttava alempiensa kanssa tai mentävä toisen palvelukseen. Joissain
tapauksissa yhteisö hyväksyi uuden aseman, joissain tapauksissa taas heistä
tuli hylkiöitä, joiden oli asuttava syrjäkulmilla ilman sosiaalista kanssakäymistä.
Miettisen kirja muistuttaa mieleen, ettei menneisyys ollut
niin yksioikoista kuin ’mutkat suoriksi’ vetävä yleistys usein sen kuvaa.
Poikkeustapauksia oli varmasti paljon enemmän kuin lähteet kertovat ja yksilöt
saattoivat hyvinkin onnistua murtamaan ’ajan tavan’ omassa elämässään.
Piikana Viipurissa
Kirjastonjohtaja ja historianharrastaja/tutkija Terttu Sallinen on syntyjään
viipurilaisena koonnut paljon tietoutta entisestä kotikaupungistaan ja yhtenä
ilmentymänä tästä on hänen ’mikrohistoriallinen’ kirjansa ’Vie männessäs -tuo tullessas’ (1995), johon on koottu
parinkymmenen viipurilaisen palvelijattaren muistoja työpaikoistaan 1920- ja
1930-luvulla.
Kirja dokumentoi kiinnostavasti aikansa arkielämää;
minkälainen oli piian ja isäntäperheen päivittäinen ja vuodenaikojen mukainen
aikataulu. Mitä tehtiin milloinkin, missä käytiin ostoksilla, missä
huvittelemassa. Tärkeä osaa näyttelee tietenkin myös Viipuri, tuo monelle niin
rakas muistojen kaupunki.
Viipuri oli tuolloin suomalainen ’suurkaupunki’ ja
lähialueen karjalaisille maalaistytöille ’kultainen onnela’, jonne pääsemisestä
haaveiltiin. ’Jos saa perunan kuorittua kokonaan niin ettei kuori kertaakaan
katkea, pääsee piiaksi Viipuriin. Jos kuori katkeaa, ei pääse Sortavalaa
kauemmas’, he juttelivat keskenään. Heille piikana olo Viipurissa tarkoitti
siistiä sisätyötä kaupunkioloissa, elokuvien, kahviloiden, teattereiden ja puistokonserttien
lähistöllä. Ei enää raatamista pelloilla talikon ja kuokan kanssa, ei raskaita
aamuja navetassa ennen viittä, joita työ maatilalla olisi tarjonnut.
Sanana piika alkoi olla niin negatiivisesti värittynyt, että
se vaihdettiin virallisessa kielenkäytössä 1910-luvulla ’palvelijattareen’.
Kauaa ei sekään tuntunut hyvältä, siinä oli työnimikkeenä jotain liian
’alisteista’. Vihdoin keksittiin uusi hyvä vaihtoehto, ’kotiapulainen’. Koti
loi hyviä mielleyhtymiä ja apulainen on joku ystävällinen, joka mielellään
auttaa.
Sallisen aineisto kertoo nuorista tytöistä, joista monelle
parin-kolmen vuoden piikana olo ’herrasväessä’ antoi mahdollisuuden
’keveämpään’ elämään ennen avioliittoa ja kovaa työntekoa oman perheen hyväksi.
Monet olivat työnantajaperheissä kuin omia lapsia; retkeilivät, kävivät
teatterissa ja matkustivat perheen mukana. Oli toki niitäkin, joiden isäntä
suuttui, kun piika pyysi työstään palkkaa asunnon ja ruuan lisäksi. Toiselta
taas pienennettiin palkkaa, kun tämä oli ostanut itselleen talvitakin, joka oli
työnantajan mielestä piialle liian hieno.
Nerojenkin täytyy
syödä
Historiankirjoitus keskittyy tunnetusti liikaa ’suuriin
nimiin’, neroihin, kuninkaisiin ja johtajiin. Siihen on tietysti monta
selitystä; voittajat ja johtajat kirjoituttavat aina itsestään kiiltokuvaa
jälkipolville ja heistä jää määrällisesti niin paljon enemmän kirjallisia ja
muitakin dokumentteja, kun taas suuret massat hukkuvat nimettöminä
taisteluhautoihin tai omaan yksityiseen piiriinsä eikä monista
merkittävistäkään taustavaikuttajista tiedetä paljoa. Vanha laulu tiivistää
asian hauskasti: Caesar valloitti Gallian. Yksinkö? Kai hänellä sentään edes
kokki oli mukanaan..
Historiantutkija ja kirjailija Kirsti Manninen on
kirjoittanut Enni Mustosen nimellä
sarjan 'syrjästäkatsojan tarinoita'. Siinä orpotyttö Ida vaeltaa läpi Suomen kulttuurihistorian
’kultakauden’ 1880-luvulta 1900-luvun alkuvuosiin ja ’katselee syrjästä’
merkkihenkilöiden elämää, samalla eläen omaa ’pienempien ihmisten’ arkeaan.
Sarja tuo mieleeni vanhan animoidun TV-sarjan, muistaakseni ranskalaisen,
’Olipa kerran’, jossa hahmot kulkevat läpi maailmanhistorian ja kurkistavat eri
kulttuurien vaiheisiin ’opettavaisesti’ mutta kevyesti.
Hyvin yksinkertaisesti ja helppolukuisesti Mustosen
tarinakin kulkee, kuin koulun ainekirjoitus. Hän meni sinne ja sinne, ja sitten
hänelle sattui sitä ja sitten tätä. Ida aloitti uransa paimentyttönä Zachris
Topeliuksen talossa ja seuraavassa kirjassa ’Lapsenpiika’ (2014) hän on edennyt lapsenpiiaksi nuoren säveltäjän,
Jean Sibeliuksen perheeseen. Tässä vaiheessa perhe ei ole päässyt vielä omaan
taloon, vaan asuu vuokralla Keravalla ja rahat ovat koko ajan lopussa, kuten
Sibeliuksesta kertovissa lukuisissa muistelmissa on aiemminkin kerrottu.
Ida saa valvoa yökaudet hyssyttelemässä parkuvia vauvoja,
mutta se ei vähennä hänen päiväsaikaisia velvollisuuksiaan. Omat toiveensa ja
romanssinsakin hän uhraa isäntäperheen hyväksi: eiväthän he tulisi toimeen, jos
hän nyt yht äkkiä lähtisi. Palkka on ihan tavattoman pieni, mutta hän kyllä ymmärtää,
kun Aino-rouva huokaa, ettei heillä ole varaa enempään.
Kun perhe sitten päättää lähteä pitemmäksi aikaa Italiaan,
on Idalle keksittävä uusi paikka. Sibeliukset puhuvat hänen ’päänsä yli’
ranskaksi, ettei Ida ymmärrä, kun Jean toteaa, että Ida on juuri sopivan
’maatiainen’, jotta hänestä voi tulla taidemaalari Albert Edelfeltin tarvitsema
taloudenhoitaja, ilman pelkoa siitä, että hän houkuttaisi maalaria mihinkään
’sopimattomaan’.
Niinhän se menee. Suuret nerot tarvitsevat ympärilleen monia
muita; perheenjäseniä, palvelijoita, opettajia ja tukijoita. Yksi nimi vain nostetaan
historiankirjoihin.
***
