torstai 1. lokakuuta 2020

Aikamatkailua kotimaassa

 

Suomalaisia innostettiin tänä kesänä lomailemaan kotimaassa. Useat tekivätkin välttämättömyydestä hyveen: kun ulkomaille matkustaminen oli koronaviruspandemian takia vaikeaa, hankalaa ja melkein mahdotonta, päätettiinkin viettää vaihteeksi kesäloma koti-Suomessa!

Niinpä Turun saariston lossijonot venyivät ruuhkassa nelituntisiksi ja Kolilla nähtiin sellainen ryntäys, että mitkään parkkipaikat eivät riittäneet, vaan tienvarret olivat kilometritolkulla autoja mustanaan. Moni alle viisikymppinen oli nyt ensi kertaa tosissaan tutustumassa oman maan nähtävyyksiin.

Minua on viime aikoina konkreettista reissaamista enemmän innostanut ’aikamatkailu’ ja erityisesti 1920-luku, tuo sadan vuoden takainen aikakausi, josta olen aiemminkin blogissani kiinnostuneena kirjoitellut. Silloin tapahtui kaikkialla niin paljon ja moni asia oli murroksessa. Ihmiset olivat kaiken keskellä enimmäkseen toiveikkaita uuden edessä, vaikka juuri oli kärsitty surkeat sodat ja kulkutaudit.

Suomen nuori valtio opetteli tuntemaan uudet rajansa ja uudet käytäntönsä. Laajempiakin kansankerroksia kannustettiin matkustelemaan pelkän ’huvin vuoksi’ ja heille rakennettiin uusia teitä ja parempia majoituspaikkoja. Oli myös ’isänmaallista’ tuntea omat nähtävyydet ja jättää kipeästi tarvitut matkustusrahat omaan maahan.

Pohjoisessa uusi itsenäinen Suomi oli saanut hallintaansa pienen palan Jäämeren rannikkoa ja suikaleen sinne johtavaa maata; Suomi-neidolle toisen, itäisen käsivarren. Tämä ’Petsamon alueen’ yleisnimellä kulkenut seutu oli lähes kaikille suomalaisille uusi, outo ja eksoottinen.

Itärajalla puolestaan uutta ja ihmeellistä oli juuri se: uusi raja, joka nyt jyrkkänä erotti Suomen ja hiljattain syntyneen Neuvostoliiton. Karjalan kannaksen väki ei voinut enää käydä töissä eikä myyntireissuilla vauraassa ja vilkkaassa Pietarissa, eivätkä rikkaat pietarilaiset päässeet tulemaan hulppeille huviloilleen. Niille piti siis saada uusia käyttäjiä.

Länsi-Suomessa rajat kyllä pysyivät ennallaan ja asukkaat vanhoilla paikoillaan, mutta Suomessa voimaan tullut alkoholin valmistuksen ja kaupan kieltävä kieltolaki teki äkkiä rannikon aluevesirajan ylittämisestä  jännittävää ja kannattavaa puuhaa. Pirtun salakuljetus ja myynti sekoitti monen jäyhän ja tasaisen länsisuomalaisen elämänmenon: syntyi mahtavia uusrikkaita. Osalle heistä osui onnea, toisille onnettomuutta.

Tässä siis välähdyksiä asioista, joita kotimaan matkoilla näki 1920-luvulla: Petsamo, Terijoki ja pirtumiehet.

 

Kaikki Petsamossa on sangen ihanaa


Kun tulin tarttuneeksi Seppo J. Partasen kirjaan ’Petsamo – siellä kuljimme kerran’ (2010), huomasin heti alussa, etten todellakaan tiedä aiheesta juuri mitään. Yritin hahmottaa aluetta kirjan muutamista vanhoista kartoista, mutta se vaati pinnistelyä. Nimet olivat outoja ja samalle paikalle oli monta eri nimeä. Rajalinjat oli vedetty aivan käsittämättömän kiemuraisiksi: mikä tässä nyt on tai aikoinaan oli Suomea, mikä Norjaa, mikä Neuvostoliittoa?

Petsamo oli minulle lähinnä ’eksoottinen’ sana vanhassa iskelmässä: Jäämeren aallot aina lyöneet on kylmään rantaan jylhän Petsamon…tai osanen ortodoksisesta pyhittäjien litaniasta: Sergei ja Herman Valamolainen, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen, Trifon Petsamolainen…

No niin, siinä se! Syy, miksi alueelta löytyy Trifona -niminen kylä ja Trifonanjärvi ja Trifonanniemi. Koska Trifon rakennutti sinne 1500-luvun lopulla kirkon ja perusti myöhemmin luostarin. Se vuoroin kasvoi ja kukoisti, vuoroin hävitettiin maan tasalle. Aivan viimeisimmän uuden nousun tämä nykyään suljetulla raja-alueella sijaitseva luostari on kokenut Neuvostoliiton muututtua jälleen ortodoksisuudelle myönteiseksi Venäjäksi.

Seppo J.Partanen on tehnyt elämäntyönsä Suomen Matkailuliitossa ja hän on koonnut kirjaansa erityisesti kuvauksia Petsamon matkailun kehityksestä. Kaikki alkoi käytännönläheisesti ’Jäämeren tien’ rakentamisesta. Siitä piti tulla vain hevoskärryille kelpaava, mutta autojen yllättävän nopea yleistyminen pitkitti projektia, kun tienpohja ja sillat pitikin vahvistaa.

Vaikka Petsamon alue kuului Suomelle lopulta vain vuosien 1921-1944 välisen ajan, siellä ehdittiin luoda pohja koko Lapin matkailulle. Petsamon retkeilymajojen, myöhemmin hotellien, ja muiden tarjottujen palvelujen tuottamien kokemusten pohjalta valtio ja Suomen Matkailuyhdistys rakensivat myös eteläisemmät kuuluisat matkailukohteet, kuten Aulangon, Airiston ja Kolin. Petsamon kokemuksista ponnistivat myös Lapin lentoliikenteen aloitus, hiihtojunat ja pakettimatkat.

Petsamo ei tietenkään ollut pelkkää matkailua, vaan siellä oli myös merkittävä nikkelikaivos ja Jäämerelle aukeava Liinahamarin satama. Sitä kautta Suomea pystyttiin edes joten kuten huoltamaan myös silloin, kun Itämeri oli kokonaan ’kiinni’ Saksan otettua hallintaansa Tanskan salmet.

’Aikalaisdokumenttina’ aiheesta etsin vielä käsiini kansatieteilijä ja kirjailija Sakari Pälsin matkakirjan ’Petsamoon kuin ulkomaille’. Teos on painettu 1931 ja se ’sisältää 80 syväpainokuvaa’, jotka ovat jo historiallisesti arvokkaita.


Pälsi kehuu kirjassaan Petsamon maisemat ja retkeilymajojen palvelut vallan taivaisiin. Hän matkailee rouvansa kanssa ja nykylukijaa huvittaa matkalaisten ulkoasu: pitkät villakangasulsterit kummallakin yllä, rouvalla myös korkokengät ja kupuhattu. Ehkä ne kuitenkin puettiin ylle erityisesti kuvausta varten? Tekstistä kun käy ilmi, että matkanteko oli välillä todella vaivalloista; joitakin pätkiä mentiin jalkapatikassa, veneitä kiskottiin kannasten yli varvikoissa vesireitiltä toiseen ja toisinaan jouduttiin koskenlaskuun.

Vasta paluumatka tehtiin uutta, vastavalmistunutta Jäämeren tietä myöten.  ’ Tienä se on toki verraton, mutta se on hirvittävän ruma. Se sivuuttaa kaikki joet, kosket, järvet ja muut maisemien ilmeikkäät kohdat ja tarjoaa nähtäville pelkkää louhittua kivikkoa ja kitukasvuista metsää. Pelkästään maantietä kulkien saa lohduttoman käsityksen tämän uuden valtakunnanosamme luonnosta’, kirjoittaa Pälsi.

 

Kaunein ja elämäniloisin ranta

 

Viipurin ja Pietarin ’puolivälissä’ Suomenlahden rannalla sijaitsevasta Terijoesta olen kuullut paljonkin kertomuksia ja joskus 2000-luvun alussa Pietariin mennessä jopa hätäisesti ryttyyttänyt bussilla pitkin sen pääväylää. Taisimme pysähtyäkin ortodoksisen kirkon luona. Rantaa en paljoa nähnyt, eivätkä kauniit huvilat tai rehevät puutarhat enää muokanneet näkymää.

Teatterineuvos Ritva Heikkilä, Terijoelta syntyisin, on antanut 2004 ilmestyneen kirjansa nimeksi ’Terijoki -kadotettu paratiisi’, ja nimi on ilmeisen osuva. Elämäntavan, yhteiskunnan, ihmisten ja rakennusten lisäksi paikalla on vaihtunut myös luonto; harjuista mäntymetsää tai rannan ja merenpohjan vaaleaa hiekkaakaan ei nykyisessä Zelenogorskissa enää ole.

Terijoen ensimmäinen ’kultakausi’ alkoi 1880-luvulta. Silloin varakkaat pietarilaiset löysivät kesänviettopaikakseen Karjalan kannaksen ja Terijoen upean hiekkarannan. Pelkkä ’Terijoen ilma’, raikas mäntymetsä hiekkaharjulla tai suolainen meri lämpimässä, matalassa rannassa, riitti jo ’parantamaan ihmisen’. Kun sinne vielä rakennutti itselleen niin hulppean ja niin koristeellisen huvilan kuin vain kuvitella saattoi ja tuotti junavaunuittain etelän mustaa multaa puutarhan pohjaksi, oli todellinen ’paratiisi’ löytynyt.

Tämä kaikki päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumoukseen. Huvilanomistajat olivat kuolleet tai paenneet ulkomaille; ei tullut enää juhlijoita eikä kesäasukkaita työllistämään terijokelaisia, eikä kellään ollut pääsyä myöskään töihin uuden rajan yli.

Mutta 1920-luvulta lähtien saatiin toinen ’kultakausi’! Osa ’terijokelaishuviloista’ myytiin purettaviksi ja kuljetettiin uudelleenpystytettäviksi muualle Suomeen, mutta suurelle osalle löydettiin uudet asukkaat Suomesta. Etenkin taiteilijat, muusikot, näyttelijät ja kirjailijat rynnistivät sankoin joukoin haltioitumaan upeasta luonnosta, suurista tilavista huviloista, taiteen täyttämästä ilmapiiristä ja koko maan edullisimmista hinnoista.

Terijoella nauttivat elämästään niin Jurkat, Rinteet ja Tuomet kuin Krohnit ja Collianderitkin. ’Täältä emme lähde koskaan pois’, sanoi Emmi Jurkkakin.

Raja oli kuitenkin aivan lähellä ja kaikkien oli syksyllä 1939 lähdettävä. Terijoki oli liekeissä jo talvisodan ensimmäisinä tunteina.

 

Kaupanteko miäles

 

Raumalainen Tapio Koivukari on rakentanut uuden romaaninsa ’Pirtumiehet’ (2020) etulehden maininnan mukaan Jarmo Impolan muistiinmerkitsemien tarinoiden perusteella. Vastaavia tarinoita olen itsekin kuullut aikoinaan isovanhempieni aikalaisilta: moni kalastaja tai edes jonkinmoisen paatin omistanut ’pieneläjä’ hankki kieltolain aikaan vähän lisätienestiä pirtukanistereita kuljettelemalla.

Kieltolakia rikkoivat lähes kaikki. ’Iloisella 1920-luvulla’ ravintoloista sai ’teetä’ tiskin alta ja apteekeissa ovi kävi tiuhaan lääkkeeksi määrättyjä pulloja noudettaessa. Terijoen laakealla rannalla pulloja haudattiin hiekkaan ja auringonoton lomassa imaistiin sieltä pillillä ’virvoitusjuomaa’.

Monille pirtukauppa jäi vain satunnaiseksi puuhailuksi, mutta muutamista tuli oikein liikemiehiä, sellaisia kuin Koivukarin kirjan päähenkilö ’Ruahose Viku Voiluadolt’.

Kouluaikoina inhosin murrejuttuja. Murteet toimivat minusta nimenomaan puhuttuina; kun ne ’kirjoitetaan ylös’ ja sitten niitä aletaan siitä lukemalla ’esittää’, kaikki menee pieleen. Opettajan teennäiset ja yli-pinnistellyt ’Raumlaise jaaritukse’ vain nolostuttivat ja vielä paljon myöhemminkin esimerkiksi Heli Laaksosen murrerunot aiheuttivat samantapaisen tuskastuneen hylkimisreaktion. Nyt vanhemmiten kestän niitä jo paremmin. Mutta niiden täytyy olla todella ’oikein’ ja oikeassa kohtaa, muuten ne alkavat taas tuntua tuputtamiselta ja ärsyttää. Ja sen ’oikean’ määrittely on tietenkin aivan subjektiivinen makuasia.

Koivukari ripottelee murretta lähinnä dialogiin. Muutamissa kohdin nauroin aivan hervottomasti, koska murresana osui juuri tismalleen oikeaan kohtaan ja kuvasi tilanteen paremmin kuin viisi lausetta kirjakielellä olisi pystynyt.

Köyhä poika Viku aloittaa bisneksensä muutamalla vesikelkkaan mahtuvalla kanisterilla, mutta kauppa käy ja vuosien kuluessa hänellä on jo useita palkollisia, autoja ja nopeita torpedoveneitä. Kieltolaki muutti myös jähmeitä luokka-rakenteita: rahaa ja arvovaltaa saattoi nyt kertyä niillekin, joilla ei ollut perittyä maata ja metsää.

Liikkuva työ kuluttaa, ja aikaa myöten pirtumies itse alkaa olla päivittäin vähintään ’kolmen punsin punotuksessa’ – kyllä, oikea sana on tässä murteessa nimenomaan punsi yhdellä ässällä – ja lankeemushan siitä uhkaa tulla kaiken ylpeyden jälkeen.

Osata lopettaa aikanaan, ennen kuin paha päivä tulee, lienee taidoista vaikeimpia.

 

***