Mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Minne maailma ja oma
Eurooppamme ovat oikein menossa? Vilkas monien vaalien kevät ja mahdollisuus
muutoksiin houkuttavat arvailuihin ja ennustuksiin.
Minä katselen jälleen kohti Ranskaa. Niin, niin, kun Macron
on niin söpö ja puhuu niin kauniisti Euroopasta. Haluan ilman muuta uskoa häntä
ja olla mukana ’rakentamassa yhteistä unioniamme’ ja samalla maailmaa. Britit
ovat näemmä aivan täydellisesti tuuliajolla, ison meren takaisten amerikkalaisten
järjenjuoksua en kerta kaikkiaan voi käsittää ja saksalaiset eivät vielä tiedä,
kuka heitä johtaisi Angela Merkelin jälkeen.
Eihän tässä siis jää muita katsottavia kuin Macron.
Harmi kyllä, hän taisi liidellä omassa innossaan vähän liian
korkealla ja unohti perustella ja selittää toimiaan niin, että olisi saanut
niille kansalaistensa tuen. Kenties hän nyt viisaasti ottaa askeleen
taaksepäin, jotta voi jatkossa mennä ne tarpeelliset kolme askelta eteenpäin,
ilman että kivet ja luodit lentävät Pariisissa.
Olen tässä Kirjatarhassani pariinkin otteeseen jo koettanut haarukoida
luettavakseni erilaisia Ranskan paloja; vähän Macronin uutta politiikkaa, vähän
suosittua nykykirjallisuutta. (toukokuu 2017, helmikuu 2018).
Talven rauhallisina vapaapäivinä päätin viimeinkin korjata yhden
sivistyksessäni ammottaneen aukon ja lukea Michel
Tournier’in kirjan ’Keijujen kuningas’. Olen toki kauan jo
tiennyt tämän palkitun ranskalaiskirjailijan ja tämän kirjan olemassaolosta;
varmaan jo hamasta 1980-luvusta lähtien se on ollut ’pitäisi lukea’ listallani.
Sitä on markkinoitu kustantamojen alennusmyynneissä, se on ollut tyrkyllä
kirjakerhoissa ja ties missä, mutta jostain syystä se vain on aina jäänyt minulta
lukematta. Herranen aika, kirjan takakansi ilmoittaa komeasti, että ’tämä
klassikko on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden häikäisevimpiä
saavutuksia’. No huh!
Mitä tällaisen ylistetyn seuraksi sitten sopii lukea? Joku
Nobelisti siihen varmaankin tarvitaan.. Patrick Modianoa olen urhoollisesti räpiköinyt,
mutta vuoden 2008 Nobel-voittaja Le
Clezio on minulle yhä tuntematon. Hän olkoon toinen luettava! Kolmanneksi tahdon
kyllä jo jonkun naiskirjailijan..2014 on suomennettu Michele Lesbren kirja
’Punainen sohva’, joka mainostekstin mukaan ’tuo merkittävän lisän suomeksi
julkaistuun ranskalaiseen nykykirjallisuuteen’. Selvä, siinä on tämänkertainen
kolmikkoni.
Miltä asiat siis näyttävät ranskalaisin silmin katsottuina?
Kuka lasta rakastaa,
kuka suojelee
’Keijujen kuningas’
on julkaistu jo vuonna 1970. Voi
tavaton, pian 50 vuotta sitten..Kai se herätti huomiota heti silloin, luulen,
mutta silti se saatiin suomeksi vasta vuonna 1984. Oliko se tuolloin ’erikoinen’? Toiko se kirjallisuuteen
jotakin sellaista, jota ei aiemmin oltu käsitelty? Tai uudenlaisen tavan
kirjoittaa? Minulla oli luettavana
neljäs suomenkielinen painos vuodelta 2010.
Kulttuuriperintömme ja myyttimme ovat pitkälti yhteisiä,
eikä niitä voi rajata tiettyjen valtioiden
’kansallisomaisuudeksi’. Ranskalainen Tournier on eräässä toisessa
kirjassaan kirjoittanut uuden mukaelman englantilaisen Defoen ’Robinson
Crusoe’-tarinasta, tämä ’Keijujen kuningas’ puolestaan saa ideansa saksalaisen sadun
ja Goethen runomuotoon sommittelemaan tarinan mukaan. Runossa isä koettaa
parhaansa mukaan suojella ja kuljettaa sairasta poikaansa kotiin turvaan, ettei
lasta houkutteleva ’Keijujen kuningas’ eli kuolema häntä nappaisi.
Luin tietenkin tätä kirjaa eri tavalla, kuin lukisin jotain
uutta, tuntemattomampaa kirjaa. Koetin oikein pinnistää ensimmäiset sata sivua,
vaikka ne totta puhuen ikävystyttivätkin.
Kirjan alku toi mieleeni Gogolin Mielipuolen päiväkirjan.
Tournierin päähenkilö on ranskalainen autokorjaamon pitäjä
Tiffauges, joka alkaa raapustaa vasemmalla kädellään päiväkirjamerkintöjä
vuoden 1938 alusta aina toiseen maailmansotaan saakka. Tämä kooltaan suuri
mutta järjenjuoksultaan ilmeisestikin simppeli mies vakuuttaa, ettei ole hullu,
mutta aina vain oudommiksi hänen merkintänsä kuitenkin käyvät. Oliko hän
pedofiili vai vain väärinymmärretty ’kylähullu’, jonka mielenkiintoa lapsiin ei
ymmärretä ’oikein’?
Sitten syttyy sota ja myös kirjan näkökulma vaihtuu.
Lapsenraiskaajaksi syytetty Tiffauges välttyy tuomiolta, jos ilmoittautuu
vapaaehtoisena palvelukseen ja sen hän tekeekin. Päiväkirjan raapustelu loppuu,
kerronta muuttuu hän-muotoon ja tarina saa enemmän väriä ja vauhtia. Nyt alan
ymmärtää, mistä tämän kirjan maine ja ansiot ovat syntyneet.
Tiffauges jää saksalaisten sotavangiksi ja hänet viedään –
Itä-Preussiin! Tammikuun blogissani kirjoitin pitkään ja innostuneena Max
Egremontin tutkimuksesta, jossa kerrottiin kadonneen Itä-Preussin ja
Königsbergin menneisyydestä ja muistoista. No tässä niitä nyt on, aivan samoja
seutuja! Tournierin kirjan tapahtumista varmaan kaksi kolmasosaa sijoittuu
nimenomaan Itä-Preussiin. Siellä ovat Masurian järvialueet, Romintenin valtavat
metsät, Trakehnenin hevoset.
Siellä eläinten kanssa hyvin, no, ehkä hiukan liiankin
hyvin, toimeen tuleva sotavanki Tiffauges pääsee ensin hoitamaan eläimiä,
sitten metsästämään niitä ja tulemaan osaksi natsien hehkuttamaa myyttistä
’alku-germaanista’ luontokokemusta. Valkoiset kauriit, jättiläishirvet, valtakunnanmarsalkka
Göringin hankkimat ’alkuhärät’ ja leijonatkin pyörivät tarinassa mukana.
Tiffauges ei vaikuta enää niin hullulta..ehkä siksi, että monet hänen
ympärillään ovat vieläkin sekopäisempiä. Tai sitten häneen vain tottuu.
Eläinmyyttien jälkeen nousevat kerronnan pääosaan jälleen
lapset. Nuo viattomat, joita monenlaiset aikuiset ja erilaiset järjestelmät kaikkialla
havittelevat uhreikseen. Alussa Tiffauges muistelee roomalaiskatolista kouluaan
ja lasten käsittelyä siellä. Itä-Preussissa puolestaan on natsien
’eliittikoulutuskeskus’, jossa pikkupojista koulitaan kovalla kädellä ’parhaat’
ylenemään järjestelmässä, kunnes he ovat valmiit ja heidät voidaan ’lähettää
rintamalle tapettaviksi’. Oksettava on kuvaus nuorimpien
’valintatilaisuudesta’, jossa jälleen yksi uusi ikäluokka ’annetaan
puolueelle’.
Lopulta sodan kaoottisessa päätösvaiheessa alueen metsissä
vaeltelevat niin pakosalle ajetut keskitysleirivangit, puna-armeijaa pakenevat
siviilit kuin hätääntyneet sotilaatkin. Kuka on hyvä, kuka on paha. Kuka kantaa
lapsen turvaan?
Elämän nälkä
Jean-Marie Gustave Le
Clezio, nyt liki kahdeksankymppinen, on kerännyt uransa aikana monia
kirjallisuuspalkintoja ja jossakin äänestyksessä 1990-luvulla hänet valittiin
peräti ’merkittävimmäksi ranskalaiskirjailijaksi’. Nobel tuli vuonna 2008.
Maineestaan huolimatta Le Clezio ’ei ole koskaan ollut
suuren yleisön kirjailija’, esittelyteksteissä todetaan. Se ei sinänsä yllätä;
ovathan hänen aihepiireinään olleet kieli, lingvistiikka, ajattelu, mieli ja
mielenterveys, vanhemmiten toki myös matkat ja muistot.
Suomeksi vuonna 2009
julkaistu ’Alkusoitto’ on varmaankin
valittu juuri tuolloin kustannusohjelmaan vain Nobelin tähden, vaikka se
sinänsä ihan miellyttävä pikku kertomus onkin. Mistä moinen suomenkielinen nimi
kirjalle? Lähes ranskantaidottomanakin ymmärrän, että alkuperäinen nimi viittaa
nälkään, ja siitä tarinassa on puhe.
Le Clezio muistaa yhä selvästi lapsuutensa nälän. Kertomus
on ennen kaikkea kunnianosoitus kirjailijan äidille, joka näki nälkää sota-ajan
Ranskassa ja joutui vain parikymppisenä ottamaan vastuun perheensä rippeiden
hengissä selviämisestä ja pakenemisesta pois Pariisista.
’Alkusoitto’ sivuaa myös teemoja, jotka ovat ranskalaisessa
yhteiskunnassa läsnä aivan eri tavalla kuin
Suomessa. Esimerkiksi siirtomaat! Ranskalla on merkittävä menneisyys
siirtomaita hallinneena valtiona. Siirtomaissa eläneet ’perusranskalaiset’ tai
siirtomaista manner-Ranskaan siirtyneet muodostavat yhä ison kansanosan. Le
Clezion äidin perheellä on siteet Mauritiukseen, saareen Afrikan rannikolla.
Juutalaiskysymystä eivät ranskalaiset myöskään pääse pakoon.
Le Clezion isä tulee juutalaisesta suvusta. Sodan aikana miehitetyssä maassa
oli monia, jotka aivan omalla innolla ja pakottamatta tekivät yhteistyötä
Gestapon kanssa ja toimittivat nimilistoja; nämä ja nämä meidän kadullamme
asuvat ovat juutalaisia, olkaa hyvä ja tulkaa hakemaan.
Miehen tähden
maailman ääriin
Michele Lesbre on niin ikään pian kahdeksankymppinen
kirjailija. Hänen tuotannostaan on suomennettu toistaiseksi vain ’Punainen sohva’ (suomeksi 2014), joka
oli vuonna 2008 Prix Goncourt (Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto)
ehdokkaana.
Kirja kertoo ranskalaisesta Annesta, joka lähtee
kolkuttelemaan junalla halki Siperian loputtomien lakeuksien ja koivikkojen
löytääkseen muinaisen rakastettunsa, Gyl -nimisen miehen, joka on häipynyt jo
vuosia sitten Irkutskiin. Ei kuulosta tyypilliseltä venäläiseltä nimeltä..ehkä
joku kaukasialainen?
Ranskalaisilla on näemmä joku erityissuhde venäläisin. Heitä
vilahtelee kirjoissa todella usein – ehkä emigrantteja on Pariisissa ja Rivieralla
tosiaankin niin paljon. Toisaalta ranskalaisilla oli 1960-70 -luvuilla oma
’punainen kautensa’, jolloin äärivasemmistolaisuus yhdisti heitä neuvostoliittolaisiin.
Niin ilmeisesti oli ollut myös tässä Annen ja Gylin tapauksessa.
Rinnakkain Siperian todellisuuden kanssa Anne ajattelee
paljon pariisilaista naapuriaan, vanhaa naista, joka istuu päivät pitkät pienen
asuntonsa punaisella sohvalla ja haluaa kuulla Annen kertovan tarinoita
historian ’vahvoista naisista’. Nämä ’voimaannuttavat’ elämäkerrat antavat
uskoa ja rohkeutta kummallekin naiselle omassa elämäntilanteessaan.
Arvatkaa vaan, löytyykö Irkutskista etsittyä miestä? Useampia
häneen liittyviä naisia ainakin löytyy, ja lapsiakin, vaikka Annen kanssa parempaa
maailmaa rakentanut mies ei aikoinaan lasta halunnut.
Kun Anne palaa takaisin Pariisiin, istuu vanhan rouvan punaisella
sohvalla jo joku muu, outo sukulainen. Vanha rouva on lopullisesti poissa. Anne kokee vapautuvansa menneisyyden
painolastista ja olevansa valmis uuteen. Lukijan mielentilasta riippuu, onko
tämä imelän opettavaista vai rohkaisevaa.
Ehkä tämä olisi hyvä neuvo vähän kaikillle…Ranskalle? Koko
suuntaa etsivälle Euroopalle?
***