maanantai 1. huhtikuuta 2019

Ranskalaisin silmin


Mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Minne maailma ja oma Eurooppamme ovat oikein menossa? Vilkas monien vaalien kevät ja mahdollisuus muutoksiin houkuttavat arvailuihin ja ennustuksiin.

Minä katselen jälleen kohti Ranskaa. Niin, niin, kun Macron on niin söpö ja puhuu niin kauniisti Euroopasta. Haluan ilman muuta uskoa häntä ja olla mukana ’rakentamassa yhteistä unioniamme’ ja samalla maailmaa. Britit ovat näemmä aivan täydellisesti tuuliajolla, ison meren takaisten amerikkalaisten järjenjuoksua en kerta kaikkiaan voi käsittää ja saksalaiset eivät vielä tiedä, kuka heitä johtaisi Angela Merkelin jälkeen. 

Eihän tässä siis jää muita katsottavia kuin Macron.

Harmi kyllä, hän taisi liidellä omassa innossaan vähän liian korkealla ja unohti perustella ja selittää toimiaan niin, että olisi saanut niille kansalaistensa tuen. Kenties hän nyt viisaasti ottaa askeleen taaksepäin, jotta voi jatkossa mennä ne tarpeelliset kolme askelta eteenpäin, ilman että kivet ja luodit lentävät Pariisissa.

Olen tässä Kirjatarhassani pariinkin otteeseen jo koettanut haarukoida luettavakseni erilaisia Ranskan paloja; vähän Macronin uutta politiikkaa, vähän suosittua nykykirjallisuutta. (toukokuu 2017, helmikuu 2018).

Talven rauhallisina vapaapäivinä päätin viimeinkin korjata yhden sivistyksessäni ammottaneen aukon ja lukea Michel Tournier’in kirjan ’Keijujen kuningas’. Olen toki kauan jo tiennyt tämän palkitun ranskalaiskirjailijan ja tämän kirjan olemassaolosta; varmaan jo hamasta 1980-luvusta lähtien se on ollut ’pitäisi lukea’ listallani. Sitä on markkinoitu kustantamojen alennusmyynneissä, se on ollut tyrkyllä kirjakerhoissa ja ties missä, mutta jostain syystä se vain on aina jäänyt minulta lukematta. Herranen aika, kirjan takakansi ilmoittaa komeasti, että ’tämä klassikko on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden häikäisevimpiä saavutuksia’. No huh!

Mitä tällaisen ylistetyn seuraksi sitten sopii lukea? Joku Nobelisti siihen varmaankin tarvitaan.. Patrick Modianoa olen urhoollisesti räpiköinyt, mutta vuoden 2008 Nobel-voittaja Le Clezio on minulle yhä tuntematon. Hän olkoon toinen luettava! Kolmanneksi tahdon kyllä jo jonkun naiskirjailijan..2014 on suomennettu Michele Lesbren kirja ’Punainen sohva’, joka mainostekstin mukaan ’tuo merkittävän lisän suomeksi julkaistuun ranskalaiseen nykykirjallisuuteen’. Selvä, siinä on tämänkertainen kolmikkoni.

Miltä asiat siis näyttävät ranskalaisin silmin katsottuina?


Kuka lasta rakastaa, kuka suojelee


’Keijujen kuningas’ on julkaistu jo vuonna 1970. Voi tavaton, pian 50 vuotta sitten..Kai se herätti huomiota heti silloin, luulen, mutta silti se saatiin suomeksi vasta vuonna 1984. Oliko se tuolloin ’erikoinen’? Toiko se kirjallisuuteen jotakin sellaista, jota ei aiemmin oltu käsitelty? Tai uudenlaisen tavan kirjoittaa? Minulla oli  luettavana neljäs suomenkielinen painos vuodelta 2010.

Kulttuuriperintömme ja myyttimme ovat pitkälti yhteisiä, eikä niitä voi rajata tiettyjen valtioiden  ’kansallisomaisuudeksi’. Ranskalainen Tournier on eräässä toisessa kirjassaan kirjoittanut uuden mukaelman englantilaisen Defoen ’Robinson Crusoe’-tarinasta, tämä ’Keijujen kuningas’ puolestaan saa ideansa saksalaisen sadun ja Goethen runomuotoon sommittelemaan tarinan mukaan. Runossa isä koettaa parhaansa mukaan suojella ja kuljettaa sairasta poikaansa kotiin turvaan, ettei lasta houkutteleva ’Keijujen kuningas’ eli kuolema häntä nappaisi.

Luin tietenkin tätä kirjaa eri tavalla, kuin lukisin jotain uutta, tuntemattomampaa kirjaa. Koetin oikein pinnistää ensimmäiset sata sivua, vaikka ne totta puhuen ikävystyttivätkin.  Kirjan alku toi mieleeni Gogolin Mielipuolen päiväkirjan.

Tournierin päähenkilö on ranskalainen autokorjaamon pitäjä Tiffauges, joka alkaa raapustaa vasemmalla kädellään päiväkirjamerkintöjä vuoden 1938 alusta aina toiseen maailmansotaan saakka. Tämä kooltaan suuri mutta järjenjuoksultaan ilmeisestikin simppeli mies vakuuttaa, ettei ole hullu, mutta aina vain oudommiksi hänen merkintänsä kuitenkin käyvät. Oliko hän pedofiili vai vain väärinymmärretty ’kylähullu’, jonka mielenkiintoa lapsiin ei ymmärretä ’oikein’?

Sitten syttyy sota ja myös kirjan näkökulma vaihtuu. Lapsenraiskaajaksi syytetty Tiffauges välttyy tuomiolta, jos ilmoittautuu vapaaehtoisena palvelukseen ja sen hän tekeekin. Päiväkirjan raapustelu loppuu, kerronta muuttuu hän-muotoon ja tarina saa enemmän väriä ja vauhtia. Nyt alan ymmärtää, mistä tämän kirjan maine ja ansiot ovat syntyneet.

Tiffauges jää saksalaisten sotavangiksi ja hänet viedään – Itä-Preussiin! Tammikuun blogissani kirjoitin pitkään ja innostuneena Max Egremontin tutkimuksesta, jossa kerrottiin kadonneen Itä-Preussin ja Königsbergin menneisyydestä ja muistoista. No tässä niitä nyt on, aivan samoja seutuja! Tournierin kirjan tapahtumista varmaan kaksi kolmasosaa sijoittuu nimenomaan Itä-Preussiin. Siellä ovat Masurian järvialueet, Romintenin valtavat metsät, Trakehnenin hevoset.

Siellä eläinten kanssa hyvin, no, ehkä hiukan liiankin hyvin, toimeen tuleva sotavanki Tiffauges pääsee ensin hoitamaan eläimiä, sitten metsästämään niitä ja tulemaan osaksi natsien hehkuttamaa myyttistä ’alku-germaanista’ luontokokemusta. Valkoiset kauriit, jättiläishirvet, valtakunnanmarsalkka Göringin hankkimat ’alkuhärät’ ja leijonatkin pyörivät tarinassa mukana. Tiffauges ei vaikuta enää niin hullulta..ehkä siksi, että monet hänen ympärillään ovat vieläkin sekopäisempiä. Tai sitten häneen vain tottuu.

Eläinmyyttien jälkeen nousevat kerronnan pääosaan jälleen lapset. Nuo viattomat, joita monenlaiset aikuiset ja erilaiset järjestelmät kaikkialla havittelevat uhreikseen. Alussa Tiffauges muistelee roomalaiskatolista kouluaan ja lasten käsittelyä siellä. Itä-Preussissa puolestaan on natsien ’eliittikoulutuskeskus’, jossa pikkupojista koulitaan kovalla kädellä ’parhaat’ ylenemään järjestelmässä, kunnes he ovat valmiit ja heidät voidaan ’lähettää rintamalle tapettaviksi’. Oksettava on kuvaus nuorimpien ’valintatilaisuudesta’, jossa jälleen yksi uusi ikäluokka ’annetaan puolueelle’.

Lopulta sodan kaoottisessa päätösvaiheessa alueen metsissä vaeltelevat niin pakosalle ajetut keskitysleirivangit, puna-armeijaa pakenevat siviilit kuin hätääntyneet sotilaatkin. Kuka on hyvä, kuka on paha. Kuka kantaa lapsen turvaan?


Elämän nälkä


Jean-Marie Gustave Le Clezio, nyt liki kahdeksankymppinen, on kerännyt uransa aikana monia kirjallisuuspalkintoja ja jossakin äänestyksessä 1990-luvulla hänet valittiin peräti ’merkittävimmäksi ranskalaiskirjailijaksi’. Nobel tuli vuonna 2008.

Maineestaan huolimatta Le Clezio ’ei ole koskaan ollut suuren yleisön kirjailija’, esittelyteksteissä todetaan. Se ei sinänsä yllätä; ovathan hänen aihepiireinään olleet kieli, lingvistiikka, ajattelu, mieli ja mielenterveys, vanhemmiten toki myös matkat ja muistot.

Suomeksi vuonna 2009 julkaistu ’Alkusoitto’ on varmaankin valittu juuri tuolloin kustannusohjelmaan vain Nobelin tähden, vaikka se sinänsä ihan miellyttävä pikku kertomus onkin. Mistä moinen suomenkielinen nimi kirjalle? Lähes ranskantaidottomanakin ymmärrän, että alkuperäinen nimi viittaa nälkään, ja siitä tarinassa on puhe.

Le Clezio muistaa yhä selvästi lapsuutensa nälän. Kertomus on ennen kaikkea kunnianosoitus kirjailijan äidille, joka näki nälkää sota-ajan Ranskassa ja joutui vain parikymppisenä ottamaan vastuun perheensä rippeiden hengissä selviämisestä ja pakenemisesta pois Pariisista.

’Alkusoitto’ sivuaa myös teemoja, jotka ovat ranskalaisessa yhteiskunnassa läsnä aivan eri tavalla kuin  Suomessa. Esimerkiksi siirtomaat! Ranskalla on merkittävä menneisyys siirtomaita hallinneena valtiona. Siirtomaissa eläneet ’perusranskalaiset’ tai siirtomaista manner-Ranskaan siirtyneet muodostavat yhä ison kansanosan. Le Clezion äidin perheellä on siteet Mauritiukseen, saareen Afrikan rannikolla.

Juutalaiskysymystä eivät ranskalaiset myöskään pääse pakoon. Le Clezion isä tulee juutalaisesta suvusta. Sodan aikana miehitetyssä maassa oli monia, jotka aivan omalla innolla ja pakottamatta tekivät yhteistyötä Gestapon kanssa ja toimittivat nimilistoja; nämä ja nämä meidän kadullamme asuvat ovat juutalaisia, olkaa hyvä ja tulkaa hakemaan.


Miehen tähden maailman ääriin


Michele Lesbre on niin ikään pian kahdeksankymppinen kirjailija. Hänen tuotannostaan on suomennettu toistaiseksi vain ’Punainen sohva’ (suomeksi 2014), joka oli vuonna 2008 Prix Goncourt (Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto) ehdokkaana.

Kirja kertoo ranskalaisesta Annesta, joka lähtee kolkuttelemaan junalla halki Siperian loputtomien lakeuksien ja koivikkojen löytääkseen muinaisen rakastettunsa, Gyl -nimisen miehen, joka on häipynyt jo vuosia sitten Irkutskiin. Ei kuulosta tyypilliseltä venäläiseltä nimeltä..ehkä joku kaukasialainen?

Ranskalaisilla on näemmä joku erityissuhde venäläisin. Heitä vilahtelee kirjoissa todella usein – ehkä emigrantteja on Pariisissa ja Rivieralla tosiaankin niin paljon. Toisaalta ranskalaisilla oli 1960-70 -luvuilla oma ’punainen kautensa’, jolloin äärivasemmistolaisuus yhdisti heitä neuvostoliittolaisiin. Niin ilmeisesti oli ollut myös tässä Annen ja Gylin tapauksessa.

Rinnakkain Siperian todellisuuden kanssa Anne ajattelee paljon pariisilaista naapuriaan, vanhaa naista, joka istuu päivät pitkät pienen asuntonsa punaisella sohvalla ja haluaa kuulla Annen kertovan tarinoita historian ’vahvoista naisista’. Nämä ’voimaannuttavat’ elämäkerrat antavat uskoa ja rohkeutta kummallekin naiselle omassa elämäntilanteessaan.

Arvatkaa vaan, löytyykö Irkutskista etsittyä miestä? Useampia häneen liittyviä naisia ainakin löytyy, ja lapsiakin, vaikka Annen kanssa parempaa maailmaa rakentanut mies ei aikoinaan lasta halunnut.
Kun Anne palaa takaisin Pariisiin, istuu vanhan rouvan punaisella sohvalla jo joku muu, outo sukulainen. Vanha rouva on lopullisesti poissa.  Anne kokee vapautuvansa menneisyyden painolastista ja olevansa valmis uuteen. Lukijan mielentilasta riippuu, onko tämä imelän opettavaista vai rohkaisevaa.

Ehkä tämä olisi hyvä neuvo vähän kaikillle…Ranskalle? Koko suuntaa etsivälle Euroopalle?

***