sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Baltian paloja


Liettua, Lietuva, Lithuania…mitä tiedän siitä? Enpä paljoa. 

Se on yksi kolmesta Baltian maasta, naapureitamme siis tavallaan. Niistä kolmesta kaukaisin, suurinkin, vaikka ei kovin suuri. Väestöä alle kolme miljoonaa. Se aloitti ensimmäisenä Baltiassa itsenäistymispyrkimykset 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto oli hajoamassa.Vilnan TV-tornilla tapeltiin tosissaan, kuolonuhrejakin tuli.

Maan historiallinen suuruuden aika oli 1500-luvun lopulla, kun se vapaaehtoisessa valtioliitossa Puolan kanssa ulottui jonkun aikaa Itämereltä Mustalle merelle. Myöhemmin sen rajat ovat vaihdelleet; välillä paloja on haukannut Puola, rannikkoa taas meni Preussille ja koko maa lopulta tsaarin Venäjälle. Sitten lyhyen itsenäisyyden jälkeen se jäi taistelutantereeksi Saksan ja Neuvostoliiton välillä ja päätyi viimein Neuvosto-tasavallaksi muiden Baltian maiden lailla.

Miltä Liettua näyttää? Pääsin kesällä käymään siellä ja näin tavanomaisten, kaikkialla liki samanlaisten harmaiden kerrostaloalueiden lisäksi vanhoja kauniita kivikaupunkeja, paljon koristeellisia kirkkoja ja valtavia, horisonttiin ulottuvia aaltoilevia peltoja. Paavin kuvia julisteissa. Miltei kokonaan tuhotun suuren juutalaisväestön muistoksi muutamia laattoja seinissä. Kielestä en ymmärtänyt mitään; kirjaimet ovat tutut mutta sanat pitkiä ja aivan outoja.

Laajemmin Liettuaan tutustuakseni koetin löytää Suomessa luettavakseni liettualaista kirjallisuutta. Sitä oli saatavilla hyvin vähän; nekin harvat löytämäni olivat jo neuvostoaikaisia. Meillä oli silloin kai kulttuurivaihtosopimus, jonka helmoissa käännettiin myös arvattavasti vähäiselle levikille jäävää aineistoa.

Uudempaa liettualaista kirjallisuutta piti siis etsiä netistä. Monet lähteet hehkuttivat Kristina Sabaliauskaiten neljän kirjan sarjaa ’Silva rerum’, joka on julkaistu vuosien 2008-2018 aikana ja saavuttanut ’valtaisan suosion’ sekä Liettuassa, että naapurimaissa Latviassa ja Puolassa. ’Silva rerum’ on latinaa, suoraan käännettynä ’asioiden metsä’, ja sillä viitataan kaikenlaisia, niin suuria kuin pikkuasioitakin, sisältäneisiin ’koti kronikoihin’, eräänlaisiin perheiden omiin ’päiväkirjoihin’, joita pidettiin etenkin puolalaisissa ja liettualaisissa aatelisperheissä. Tällaisten kronikoiden perusteella Sabaliauskaite kuvaa maansa historiaa 1500-luvulta aina 1900-luvun alkuun. Varmaankin kiehtovaa! Avaa asioita uudelleen monelle nyky-yhteiskunnan pyörteissä itsensä juurettomaksi tuntevalle baltille ja puolalaiselle. Mutta: kirjaa on toistaiseksi saatavissa vain liettuaksi, latviaksi ja puolaksi. En siis pysty sitä lukemaan.

Jotain luettavaa sentään löysin, ja rakensin tämänkertaisen Liettua-kolmikkoni aikajärjestykseen. Ensimmäinen kirja kertoo Liettuan rannikon Kuurin kynnäksen kalastajakylän ihmisistä ja se on sijoitettu kauas 1850-luvulle. Toinen on kuvitteellinen omaelämäkerta neuvostovallan loppuajalta; kuinka kaikki rapautuu ja ’kaksoisstandardit’ ovat tarpeen joka asiassa. Kolmannessa pääsen vihdoin nykyaikaan: vuoden 2014 kirjassa nuori mies myy outoja teknologiatuotteita, käyttää t-paitoja, joissa kaikissa on joku filosofinen motto tai muu sitaatti ja ennen kaikkea pohtii, vatvoo, miettii ja analysoi itseään, tekemisiään ja rakkaussuhteitaan.


Hiekka liikkuu


Kirjailija Alberts Bels’in teos ’Ihmisiä veneissä’ on ilmeisestikin kirjoitettu latviaksi, ei liettuaksi, vaikka se nykyisen Liettuan alueen Kuurin kynnäksestä kertookin. Historiallinen Kuurinmaa ulottuu Latvian puolelle asti, tai alkaa sieltä, kummin päin asiaa nyt haluaa ajatella. Alkuperäisen kirjan ilmestymisvuosi ei teoksesta käy tarkalleen selville, mutta käännös suomeksi on painettu 1991 ja sen on latvian kielestä kääntänyt Eva Gottberg-Talve. Alkulehdellä lukee ’Painettu Neuvostoliitossa’. Jaa-a. Tuon vuoden jälkeen ei sen nimisessä valtiossa varmaan painettu enää paljon mitään; suomenkielistä kirjallisuutta varsinkaan.

Kirjan alussa ollaan 1850-luvulla Kuurin hiekkakynnäksen kalastajakylässä ja Sventen kukkulalla. Siellä tapaavat yöllä opettajan tytär ja veneentekijän poika ja heti käy selväksi, että opettaja-isä ei tätä suvaitse. Jaahas, näinkö simppeli tämä tarina onkin, hoh-hoijaa.

Mutta ei. Toki kirja hehkuttaa aatteelle ominaisesti taitavia ja ahkeria työläisiä, erinomaisia veneentekijöitä ja kalastajia ja suree köyhiä, joiden täytyy ampua ja suolata variksia, koska muuten he kuolisivat nälkään, mutta luokkaristiriidat eivät ole päällimmäisinä, vaan aika yllättäen tarinan ’päähenkilö’ onkin hiekkakukkula, Svente, joka liikkuu. Tällainen ympäristöteema tuntuu nyt luettuna suorastaan ajankohtaiselta.

Kukkula vyöryy eteenpäin monen metrin vuosivauhdilla, eikä sille mahdeta mitään. Sille ei voi mitään edes kaikkialla vaaniva preussilainen ’salainen poliisi’, joka kyllä muutoin pitää kuurilaisia tiukassa otteessaan. Pappi - tyhmä kun on – on varma, että rukoilemalla kukkula pysähtyy, mitään muuta ei asialle pidä tehdä. Opettaja sen sijaan koettaa selittää, että kukkulalle pitäisi ajaa lampaan lantaa ja koettaa näin sitoa hiekka paikoilleen. Ei häntäkään kukaan usko.

Opettaja suree samalla kuurin kielen ja kuurilaisuuden katoamista. Se hukkuu vallitsevan saksalaisuuden alle, aivan kuin kalastajakylä hukkuu siirtyvän hiekkakukkulan alle. Kuurin kieli kuolee ja ihmiset muuttavat elinkelvottomaksi käyvästä kylästä pois ja menevät asumaan Karalaucin kaupunkiin. Saksalaisten mielestä tuon kaupungin nimi on Königsberg.
Niinpä. Kuka pieniä kansoja ja kieliä puolustaisi? Lenin? Opettajan masentuneisiin ajatuksiin kirjailija on melko yllättäen upottanut lauseen…’sillä hän ei tiedä, että Lenin tulee puolustamaan vähemmistökieliä..’ Onkohan tuo lause kirjoitettu ihan tosissaan?

Muitakin tulkintoja kirjan tapahtumille voisi keksiä, melko helpostikin.


Mitättömyydestä korkeuksiin


Ricardas Gavelis oli uudelleen itsenäistyneessä Liettuassa tunnettu journalisti ja kirjailija. Hän kuoli vuonna 2002. Kirjeromaani ’Nuoren miehen muistelmat’ on julkaistu 1991 Vilnassa ja sen on suomentanut Ulla-Liisa Heino. Suomennoksen vuodelta 1995 on kustantanut Donelaitis-Seura Liettuan ystävät ry.

Kirja koostuu neljästätoista kirjeestä, jotka päähenkilö Levukas kirjoittaa. Hän ei lähetä niistä ainuttakaan, vaan purkaa niissä ajatuksiaan itsestään ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kirjeessä voi puhua rauhassa ja perustella ja analysoida, ilman että kukaan keskeyttää tai sotkee.

Levukas-hahmo  on tavallaan kertomus liettualaisuudesta, ponnisteluista sen löytämiseksi. Kaikki alkoi surkeasta lapsuudesta Kaunasin slummissa laiminlyötynä nuorimmaisena suuressa perheessä. Isää potkitaan päähän tehtaalla, äiti vain itkeskelee, sisko lähtee huoraksi Leningradiin, veli sentään ’menestyy’ urheilussa. 

Levukasista tulee teinivuosien jälkeen ensin opinnoissaan menestynyt nörtti-fyysikko, sitten intoileva puolue-aktiivi. Vapaaehtoistyössä Siperiaa rakentamassa hän tapaa Virginian ja koska tämän isä on korkea-arvoinen puoluepamppu, pääsee ’vävy’ nousemaan vallan portaikoissa. Se hivelee ja se inhottaa.

Levukas etsii ’oikeaa aatetta’ ja elämälleen suuntaa. Opiskeluaikojen ihanne Tomas saa häneltä monta kirjettä; välillä kehuja, välillä pettymystä ja pistävää ivaa. Kirjeitä menee myös Stalinille, Kafkalle, Brezhneville.

Perestroika tuo mahdollisuuksia yhä kirjavampiin ’elämäntapoihin’. Jostain putkahtaa huuhaa-guru, korealainen Li, jota Levukas hetken aikaa ihannoi ja seuraa. Lopulta gurun väkivaltaiset gansteri-gorillat tekevät sydänvikaisesta Levukasista selvää ja kaikki päättyy leningradilaisella sivukujalla.
Olisi pitänyt vain jaksaa tapella sitkeämmin, kovemmin. Jos sinä ikinä annat periksi, minä alan kummitella sinulle, kirjoittaa Levukas viimeisessä kirjeessä Tomasille.

Tappelivatko liettualaiset nyt tarpeeksi?


T-paita filosofiaa


Nuorempaa liettualaista kirjailijapolvea edustava Rasa Askinyte ehti juuri täysi-ikäiseksi, kun Liettua itsenäistyi uudelleen ja yhteiskunnallinen järjestelmä muuttui. Hän opiskeli historiaa ja etenkin filosofiaa, jonka aiheet ja pohdinnat näkyvät hänen kirjoittamisessaan.

’The Man Who Needed Nothing’ on Askinyten kolmas romaani. Kirja oli liettualaisten mielestä Vuoden Kirja vuonna 2014, ja sen englanninkielinen käännös on vuodelta 2016.

Vaikka Askinyte on nainen, hän on valinnut kirjan päähenkilöksi hyvin perinteisesti nuoren miehen, joka tilittää elämäänsä ja pohtii rakkauksiaan. 

Kirjan tyylilaji on jossain raskaan ironian, filosofoinnin ja sadun välimaastossa.
Tyypin lapsuus oli surkea, äiti tyhmä ja lisäksi ruma, päähenkilö ihmettelee vain sitä, ettei kohtalo suonut hänelle mitään kompensaatiota? Isästä ei ole mitään havaintoa, Nobelia runoistaan odottava isäpuoli kuoli tubiin ja velipuoli on laiha ja hikinen. Naisten kanssa tyypillä sentään käy aina flaksi. Hän vain kerta kaikkiaan on niin hyvännäköinen.

Sitten tulee kuvioon mystinen Sylvia, joka vie tyypiltä jalat alta heti ensinäkemältä. Suhde kehittyy pätkissä useamman vuoden aikana. Joka tapahtuma on tapahtunut aiemminkin, ja siksi tarina rönsyää kaikkiin muisteloihin telttaretkestä joskus teininä, jonkun toisen kanssa, tai kohtaamisesta jossain baaritiskillä jossain toisessa kaupungissa. Usein päähenkilö tilittää myös merkillisiä uniaan.
Yksityiskohtaiset ja ironiaa pursuavat muistelot ja kommentit tuovat mieleen vaikkapa norjalaiset Erlend Loen tai Karl Ove Knausgårdin. Silti lopputulos on kuin sadusta; äkkiä kaikki vain muuttuu täydellisen auvoisaksi, eikä mies tarvitse enää mitään.

Tarinaan kuuluu olennaisena osana se, että päähenkilö vaihtaa usein t-paitaa ja paidassa lukee aina jotain. Sitaatti Orwellilta tai  Nietzcheltä tai joku itämainen viisaus tai ’Goodness in a Language even the Deafs Understand’ tai ’Early Bird Catches the Worm’. 

Yllättäen paidassa lukee kerran myös suomenkielinen miete ’On hengitys jokaisella turpansa edessä’. Lause oli minulle tyystin tuntematon, mutta se näytti kieltämättä hauskalta, etenkin kun se tupsahti näkyville englanninkielisen tekstin joukosta. Alaviite kirjassa kertoo, että lainaus on runoilija Pauliina Haasjoelta. 

Kuinkahan moni suomalainen tuon tunnistaisi? Mutta aina sitä oppii jotain uutta!

***