Liettua, Lietuva, Lithuania…mitä tiedän siitä? Enpä paljoa.
Se on yksi kolmesta Baltian maasta, naapureitamme siis
tavallaan. Niistä kolmesta kaukaisin, suurinkin, vaikka ei kovin suuri. Väestöä
alle kolme miljoonaa. Se aloitti ensimmäisenä Baltiassa itsenäistymispyrkimykset
1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto oli hajoamassa.Vilnan TV-tornilla
tapeltiin tosissaan, kuolonuhrejakin tuli.
Maan historiallinen suuruuden aika oli 1500-luvun lopulla,
kun se vapaaehtoisessa valtioliitossa Puolan kanssa ulottui jonkun aikaa
Itämereltä Mustalle merelle. Myöhemmin sen rajat ovat vaihdelleet; välillä
paloja on haukannut Puola, rannikkoa taas meni Preussille ja koko maa lopulta
tsaarin Venäjälle. Sitten lyhyen itsenäisyyden jälkeen se jäi
taistelutantereeksi Saksan ja Neuvostoliiton välillä ja päätyi viimein
Neuvosto-tasavallaksi muiden Baltian maiden lailla.
Miltä Liettua näyttää? Pääsin kesällä käymään siellä ja näin
tavanomaisten, kaikkialla liki samanlaisten harmaiden kerrostaloalueiden lisäksi vanhoja
kauniita kivikaupunkeja, paljon koristeellisia kirkkoja ja valtavia, horisonttiin
ulottuvia aaltoilevia peltoja. Paavin kuvia julisteissa. Miltei kokonaan
tuhotun suuren juutalaisväestön muistoksi muutamia laattoja seinissä. Kielestä
en ymmärtänyt mitään; kirjaimet ovat tutut mutta sanat pitkiä ja aivan outoja.
Laajemmin Liettuaan tutustuakseni koetin löytää Suomessa luettavakseni
liettualaista kirjallisuutta. Sitä oli saatavilla hyvin vähän; nekin harvat löytämäni
olivat jo neuvostoaikaisia. Meillä oli silloin kai kulttuurivaihtosopimus,
jonka helmoissa käännettiin myös arvattavasti vähäiselle levikille jäävää
aineistoa.
Uudempaa liettualaista kirjallisuutta piti siis etsiä
netistä. Monet lähteet hehkuttivat Kristina Sabaliauskaiten neljän kirjan
sarjaa ’Silva rerum’, joka on julkaistu vuosien 2008-2018 aikana ja saavuttanut
’valtaisan suosion’ sekä Liettuassa, että naapurimaissa Latviassa ja Puolassa.
’Silva rerum’ on latinaa, suoraan käännettynä ’asioiden metsä’, ja sillä
viitataan kaikenlaisia, niin suuria kuin pikkuasioitakin, sisältäneisiin ’koti
kronikoihin’, eräänlaisiin perheiden omiin ’päiväkirjoihin’, joita pidettiin
etenkin puolalaisissa ja liettualaisissa aatelisperheissä. Tällaisten
kronikoiden perusteella Sabaliauskaite kuvaa maansa historiaa 1500-luvulta aina
1900-luvun alkuun. Varmaankin kiehtovaa! Avaa asioita uudelleen monelle
nyky-yhteiskunnan pyörteissä itsensä juurettomaksi tuntevalle baltille ja
puolalaiselle. Mutta: kirjaa on toistaiseksi saatavissa vain liettuaksi,
latviaksi ja puolaksi. En siis pysty sitä lukemaan.
Jotain luettavaa sentään löysin, ja rakensin tämänkertaisen
Liettua-kolmikkoni aikajärjestykseen. Ensimmäinen kirja kertoo Liettuan
rannikon Kuurin kynnäksen kalastajakylän ihmisistä ja se on sijoitettu kauas
1850-luvulle. Toinen on kuvitteellinen omaelämäkerta neuvostovallan
loppuajalta; kuinka kaikki rapautuu ja ’kaksoisstandardit’ ovat tarpeen joka
asiassa. Kolmannessa pääsen vihdoin nykyaikaan: vuoden 2014 kirjassa nuori mies
myy outoja teknologiatuotteita, käyttää t-paitoja, joissa kaikissa on joku
filosofinen motto tai muu sitaatti ja ennen kaikkea pohtii, vatvoo, miettii ja
analysoi itseään, tekemisiään ja rakkaussuhteitaan.
Hiekka liikkuu
Kirjailija Alberts Bels’in teos ’Ihmisiä
veneissä’ on ilmeisestikin kirjoitettu latviaksi, ei liettuaksi, vaikka se
nykyisen Liettuan alueen Kuurin kynnäksestä kertookin. Historiallinen Kuurinmaa
ulottuu Latvian puolelle asti, tai alkaa sieltä, kummin päin asiaa nyt haluaa
ajatella. Alkuperäisen kirjan ilmestymisvuosi ei teoksesta käy tarkalleen
selville, mutta käännös suomeksi on painettu 1991 ja sen on latvian kielestä
kääntänyt Eva Gottberg-Talve. Alkulehdellä lukee ’Painettu Neuvostoliitossa’.
Jaa-a. Tuon vuoden jälkeen ei sen nimisessä valtiossa varmaan painettu enää
paljon mitään; suomenkielistä kirjallisuutta varsinkaan.
Kirjan alussa ollaan 1850-luvulla Kuurin hiekkakynnäksen
kalastajakylässä ja Sventen kukkulalla. Siellä tapaavat yöllä opettajan tytär
ja veneentekijän poika ja heti käy selväksi, että opettaja-isä ei tätä
suvaitse. Jaahas, näinkö simppeli tämä tarina onkin, hoh-hoijaa.
Mutta ei. Toki kirja hehkuttaa aatteelle ominaisesti taitavia
ja ahkeria työläisiä, erinomaisia veneentekijöitä ja kalastajia ja suree
köyhiä, joiden täytyy ampua ja suolata variksia, koska muuten he kuolisivat
nälkään, mutta luokkaristiriidat eivät ole päällimmäisinä, vaan aika yllättäen
tarinan ’päähenkilö’ onkin hiekkakukkula, Svente, joka liikkuu. Tällainen ympäristöteema tuntuu nyt luettuna suorastaan
ajankohtaiselta.
Kukkula vyöryy eteenpäin monen metrin vuosivauhdilla, eikä
sille mahdeta mitään. Sille ei voi mitään edes kaikkialla vaaniva preussilainen
’salainen poliisi’, joka kyllä muutoin pitää kuurilaisia tiukassa otteessaan. Pappi
- tyhmä kun on – on varma, että rukoilemalla kukkula pysähtyy, mitään muuta ei
asialle pidä tehdä. Opettaja sen sijaan
koettaa selittää, että kukkulalle pitäisi ajaa lampaan lantaa ja koettaa näin
sitoa hiekka paikoilleen. Ei häntäkään kukaan usko.
Opettaja suree samalla kuurin kielen ja kuurilaisuuden
katoamista. Se hukkuu vallitsevan saksalaisuuden alle, aivan kuin kalastajakylä
hukkuu siirtyvän hiekkakukkulan alle. Kuurin kieli kuolee ja ihmiset muuttavat
elinkelvottomaksi käyvästä kylästä pois ja menevät asumaan Karalaucin kaupunkiin.
Saksalaisten mielestä tuon kaupungin nimi on Königsberg.
Niinpä. Kuka pieniä kansoja ja kieliä puolustaisi? Lenin?
Opettajan masentuneisiin ajatuksiin kirjailija on melko yllättäen upottanut
lauseen…’sillä hän ei tiedä, että Lenin tulee puolustamaan vähemmistökieliä..’
Onkohan tuo lause kirjoitettu ihan tosissaan?
Muitakin tulkintoja kirjan tapahtumille voisi keksiä, melko
helpostikin.
Mitättömyydestä korkeuksiin
Ricardas Gavelis oli uudelleen itsenäistyneessä
Liettuassa tunnettu journalisti ja kirjailija. Hän kuoli vuonna 2002.
Kirjeromaani ’Nuoren miehen muistelmat’ on julkaistu 1991 Vilnassa ja
sen on suomentanut Ulla-Liisa Heino. Suomennoksen vuodelta 1995 on kustantanut
Donelaitis-Seura Liettuan ystävät ry.
Kirja koostuu neljästätoista kirjeestä, jotka päähenkilö
Levukas kirjoittaa. Hän ei lähetä niistä ainuttakaan, vaan purkaa niissä
ajatuksiaan itsestään ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kirjeessä voi puhua
rauhassa ja perustella ja analysoida, ilman että kukaan keskeyttää tai sotkee.
Levukas-hahmo on tavallaan
kertomus liettualaisuudesta, ponnisteluista sen löytämiseksi. Kaikki alkoi
surkeasta lapsuudesta Kaunasin slummissa laiminlyötynä nuorimmaisena suuressa
perheessä. Isää potkitaan päähän tehtaalla, äiti vain itkeskelee, sisko lähtee
huoraksi Leningradiin, veli sentään ’menestyy’ urheilussa.
Levukasista tulee teinivuosien jälkeen ensin opinnoissaan
menestynyt nörtti-fyysikko, sitten intoileva puolue-aktiivi. Vapaaehtoistyössä
Siperiaa rakentamassa hän tapaa Virginian ja koska tämän isä on korkea-arvoinen
puoluepamppu, pääsee ’vävy’ nousemaan vallan portaikoissa. Se hivelee ja se
inhottaa.
Levukas etsii ’oikeaa aatetta’ ja elämälleen suuntaa.
Opiskeluaikojen ihanne Tomas saa häneltä monta kirjettä; välillä kehuja,
välillä pettymystä ja pistävää ivaa. Kirjeitä menee myös Stalinille, Kafkalle,
Brezhneville.
Perestroika tuo mahdollisuuksia yhä kirjavampiin
’elämäntapoihin’. Jostain putkahtaa huuhaa-guru, korealainen Li, jota Levukas
hetken aikaa ihannoi ja seuraa. Lopulta gurun väkivaltaiset gansteri-gorillat
tekevät sydänvikaisesta Levukasista selvää ja kaikki päättyy leningradilaisella
sivukujalla.
Olisi pitänyt vain jaksaa tapella sitkeämmin, kovemmin. Jos
sinä ikinä annat periksi, minä alan kummitella sinulle, kirjoittaa Levukas viimeisessä
kirjeessä Tomasille.
Tappelivatko liettualaiset nyt tarpeeksi?
T-paita filosofiaa
Nuorempaa liettualaista kirjailijapolvea edustava Rasa
Askinyte ehti juuri täysi-ikäiseksi, kun Liettua itsenäistyi uudelleen ja
yhteiskunnallinen järjestelmä muuttui. Hän opiskeli historiaa ja etenkin
filosofiaa, jonka aiheet ja pohdinnat näkyvät hänen kirjoittamisessaan.
’The Man Who Needed Nothing’ on Askinyten kolmas
romaani. Kirja oli liettualaisten mielestä Vuoden Kirja vuonna 2014, ja sen
englanninkielinen käännös on vuodelta 2016.
Vaikka Askinyte on nainen, hän on valinnut kirjan päähenkilöksi
hyvin perinteisesti nuoren miehen, joka tilittää elämäänsä ja pohtii
rakkauksiaan.
Kirjan tyylilaji on jossain raskaan ironian, filosofoinnin ja
sadun välimaastossa.
Tyypin lapsuus oli surkea, äiti tyhmä ja lisäksi ruma, päähenkilö
ihmettelee vain sitä, ettei kohtalo suonut hänelle mitään kompensaatiota?
Isästä ei ole mitään havaintoa, Nobelia runoistaan odottava isäpuoli kuoli
tubiin ja velipuoli on laiha ja hikinen. Naisten kanssa tyypillä sentään käy
aina flaksi. Hän vain kerta kaikkiaan on niin hyvännäköinen.
Sitten tulee kuvioon mystinen Sylvia, joka vie tyypiltä
jalat alta heti ensinäkemältä. Suhde kehittyy pätkissä useamman vuoden aikana.
Joka tapahtuma on tapahtunut aiemminkin, ja siksi tarina rönsyää kaikkiin
muisteloihin telttaretkestä joskus teininä, jonkun toisen kanssa, tai
kohtaamisesta jossain baaritiskillä jossain toisessa kaupungissa. Usein
päähenkilö tilittää myös merkillisiä uniaan.
Yksityiskohtaiset ja ironiaa pursuavat muistelot ja
kommentit tuovat mieleen vaikkapa norjalaiset Erlend Loen tai Karl Ove
Knausgårdin. Silti lopputulos on kuin sadusta; äkkiä kaikki vain muuttuu
täydellisen auvoisaksi, eikä mies tarvitse enää mitään.
Tarinaan kuuluu olennaisena osana se, että päähenkilö
vaihtaa usein t-paitaa ja paidassa lukee aina jotain. Sitaatti Orwellilta
tai Nietzcheltä tai joku itämainen
viisaus tai ’Goodness in a Language even the Deafs Understand’ tai ’Early Bird
Catches the Worm’.
Yllättäen paidassa lukee kerran myös suomenkielinen miete
’On hengitys jokaisella turpansa edessä’. Lause oli minulle tyystin tuntematon,
mutta se näytti kieltämättä hauskalta, etenkin kun se tupsahti näkyville englanninkielisen
tekstin joukosta. Alaviite kirjassa kertoo, että lainaus on runoilija Pauliina
Haasjoelta.
Kuinkahan moni suomalainen tuon tunnistaisi? Mutta aina sitä
oppii jotain uutta!
***
