Tulevaisuudesta emme koskaan varmuudella tiedä. Silti
ennustelemme ja visioimme sitä innokkaasti: välillä menneeseen nojaten, välillä
taas ehdottomasti kaiken menneen kieltäen. Uusi, uljas tulevaisuus on muuttava
kaiken ja oleva aivan erilainen kuin mennyt, tuo jo kulahtanut ja tympeäksi
käynyt, virheiden täyttämä entisyys.
Sata vuotta sitten yhteinen Eurooppamme rämpi kylmässä ja
märässä syksyssä aivan riekaleina. Järjetön neljän vuoden verenvuodatus,
ensimmäinen maailmansota, oli vihdoin päättynyt. Voitonriemua ei ollut juuri
missään. Kaikkialla oli vain väsymystä, tuhoa, tautiepidemioita ja nälkää.
Mutta oli myös 1900-luvun alussa itämään heitetty kulttuurisen
’futurismin’ siemen, jota hirveä sotakaan ei ollut tuhonnut. Se lähti
liikkeelle Italiasta ja levisi ympäri Euroopan. Futuristit julistivat lähes
kaiken vanhan hylättäväksi, ’passatismiksi’ eli menneeseen tarrautuvaksi. Oli
muutettava kielioppi, kirjoittamisen tapa, musiikin konventiot, kuvanveiston ja
maalauksen traditiot, tanssi, arkkitehtuuri. Kaikki.
Hauskinta ehkä, ainakin näin jälkiviisaasti myöhemmin
katsellen, oli futurismin levittäytyminen keittiöön.
Tuliko tulevaisuudesta sellainen kuin futuristit
kuvittelivat ja tahtoivat? Hylättiinkö vanha ja omaksuttiin uusi, parempi?
Muuttuiko maailma ja muuttuiko ihminen?
Tätä tutkiskellessa tulee mietittyä hiukan myös nykyisiä
visioitamme: perustuuko niistä joku pelkkää haavetta vahvempaan
todennäköisyyteen, vai valitseeko toteutumaan tulevan vision ihan vain pelkkä
sattuma? Mikä lienee meidän aikamme ’futurismi’, joka on muuttava ihan kaiken,
ainakin puheissa? Digitalisaatio, vai mikä?
Pastan pehmittämät
Kirjamessuilla käsiini sattui opus ’Futuristinen keittiö’ (runsain lisätiedoin ja viittein varustettu suomennos
vuodelta 2015 on Pauliina de Annan tekemä) ja siitä lähti liikkeelle
tämänkertainen kirja-johtaa-kirjaan kolmikkoni.
Koko futurismin perustaja ja ensimmäinen oppi-isä Filippo Tommaso Marinetti julkaisi kuvataiteilija Fillian kanssa ’Futuristinen keittiö’ (La Cucina Futurista) opuksen vuonna 1932. Futuristien merkillisiä illallisia
ja ruokareseptejä ynnä muita varsin raisuja keittiö- ja ravitsemusjulistuksia
oli ollut italialaisessa julkisuudessa jo muutaman vuoden ajan ennen kirjaa.
Varsinainen laajemmin koko kulttuurin kattavan futurismin perusmanifesti oli jo vuodelta
1908.
Futuristit pyrkivät muun muassa siihen, että taide ja elämä
olisivat yksi ja sama asia. Siksi niin perustavan laatuinen tekijä kuin ruoka
ja syöminen oli tietenkin myös otettava futuristiseen käsittelyyn.
Kuten kaikessa, myös ruuanlaitossa ja keittiössä vanhat
tavat tuli hylätä. Jälkiruoka voitiin tietenkin aivan hyvin syödä ensin, ja
alkupalat viimeiseksi, mutta no, sehän nyt oli todellisena muutoksena vielä pientä.
Liha voitiin valmistaa esimerkiksi johtamalla sen läpi sähkövirtaa, tuota
modernia elektro-dynaamista tekijää, jota uusi aika ihannoi. Pöydät saatettiin peittää
foliolla ja kukkien sijaan koristeina käyttää raakoja perunoita, jotka oli
leikelty eri muotoihin. Taustalla voitiin soittaa rumpujen pärinää tai suurten
moottorien jylinää, uuden ajan ääniä. Tarjoilijat voivat myös kulkea ympäriinsä
ja suihkutella ilmaan erilaisia tuoksuja, jotta ateriasta tuli mahdollisimman
monien aistien yhteiskokemus.
Tuollaiset ateriat voidaan yhä nykyäänkin järjestää, mikä
ettei, jos halutaan tavoitella ’jotain erikoista’, mutta yleiseksi käytännöksi
ne eivät tulleet, kuten tiedämme. Monille riitti vielä vuosikymmeniä, että sai
edes perunaa, vaikka sitten vähän paleltunuttakin.
Hauska osanen futuristien ruokajulistusta oli pastan
vastustus. Se ruoka vei italialaiset kerrassaan turmioon sekä fyysisesti että
henkisesti ja se oli suurin ’vanhan keittiön’ ehdottomasti hylättävistä
asioista. Pasta oli huonoa ravintoa, joka vain turvottaa ja tyhmentää! Ei tule
uuden uljaan tulevaisuuden johtajia, ei tulisieluisia teknologian osaajia
näistä, jotka ovat tukkineet ensin suunsa ja sitten sisuskalunsa tuolla
pallomaiseksi paisuttavalla jauhotuotteella.
Niinpä. Tässä suhteessa futuristit olivat samaa mieltä kuin
monet nykyiset ravitsemusasiantuntijat, mutta ei pastan syöntiä Italiasta ole vielä
saatu poistettua. Pikemminkin päinvastoin! Katsoin juuri varsin uutta Jamie
Oliver -ruokaohjelmien sarjaa, jossa Oliver taas kerran kiertää Italian
maakuntia etsimässä ’mammojen ja nonnien parhaita reseptejä’ ja mitäpäs muuta
siellä vaivataan joka jaksossa, kuin pastataikinaa. Tehdään pitkää ja lyhyttä, pitkulaisia
ja pyöreitä ja korvannäköisiä ja simpukannäköisiä..Ja Oliver huutelee: Oh my
Lord, incredible..
Sinänsä oli suorastaan hätkähdyttävää lukea ’Futuristien
keittiöön’ liitetyistä useista kommentaareista kirje, jonka Gazetta del Popolo
-lehden uutispäätoimittaja V.G. Pennino oli lähettänyt Marinettille ottaakseen
osaa puhjenneeseen pastakeskusteluun. Kirjeessä hän on samaa mieltä pastan
turmiollisuudesta, mutta jatkaa, että yhtä lailla on hylättävä valkoinen leipä
ja kuorittu riisi. Ruokaa tulee syödä vain pieniä määriä ja suhteuttaa se
tehdyn työn fyysiseen rasittavuuteen. Etenkin erilaisten hyvin valmistettujen
ja maustettujen kasvisten ja pähkinöiden syöntiä tulee suuresti lisätä.
Koko kirje on kuin suoraan tämän päivän ravintoneuvojan
kynästä. Mutta jo yhdeksänkymmenen vuoden takaa!
Terästä vai marmoria
Edellisessä kirjassa oli keittiö-teeman ohella myös lyhyt
yleiskatsaus futurismin eri vaiheisiin. Siitä ajatukseni johtuivat
tapahtuma-ajankohdan muuhun historiaan: kuinka futuristiset ideat näkyivät ja
vaikuttivat muissa maissa ja muualla kuin keittiössä. Tartuin seuraavaksi Marja Härmänmaan ja Timo
Vihavaisen toimittamaan poikkitieteelliseen artikkelikokoelmaan ’Kivettyneet ihanteet?’ (2000).
Artikkelikokoelman pääaihe ei ole futurismi, vaan se
käsittelee monelta eri kantilta klassismin esiintymistä maailmansotien
välisessä Euroopassa. Sotien, monikossa. Niinpä. Vaikka ensimmäinen
maailmansota oli niin turha ja niin hirveä kuin oli, rynnisti Eurooppa jälleen
uuteen suursotaan heti, kun yksi sukupolvi tykinruokaa oli saatu kasvatettua.
Futurismilla on kuitenkin osansa kirjassa. Kiinnostavaa oli
lukea, kuinka futuristien ’uutta aikaa’ ja uutta teknologiaa ihannoivat ideat
ensin levisivät vauhdilla Italiasta muihin ensimmäisen maailmansodan jälkeen
sekaisin oleviin maihin, kuten eritoten Saksaan ja Neuvosto-Venäjälle.
Molemmissa maissa oli suuri yhteiskunnallinen tilaus jollekin kokonaan uudelle,
erilaiselle, joka ei muistuttanut yhtään siitä yhteiskuntamuodosta ja
kulttuurista, joka juuri oli hävinnyt ja hävitetty. Alas keisarit ja tsaarit! Nyt
puhaltaisivat aivan uudet tuulet ja nousisi aivan uusi kulttuuri: kiiltävää
terästä, koneita, sähkövoimaa, elokuvaa - jokaiselle kansalaiselle hyvinvointia
ja palkitsevaa osallisuutta ilman luokkaeroja.
Tätä riemua ei kylläkään kestänyt kauaa. Saksassa uusille
vallanpitäjille kelpasivat kyllä teräs, uudet koneet ja voittoisasti eteenpäin
marssivat yhtenäiset kansanjoukot, mutta ne saivat toteuttaa vain ylhäältä annettuja
tehtäviä. Vapaat taidesuunnat tai jazz-musiikki eivät enää tulleet kuuloonkaan;
nehän olivat natsien mielestä rappio-taiteen esimerkkejä. Eikä kirjallisuus,
joka olisi tahtonut uudistaa vaikkapa kieliopin tai kehottaa mihin tahansa
vähäisempäänkin kansalaistottelemattomuuteen, taatusti löytänyt kustantajaa.
Neuvosto-Venäjällä kävi samoin, hiukan eri painotuksin vain.
Teknologiaa toki ihannoitiin ja uusi vapaa taide elokuvineen ja julisteineen sai
rellestää muutaman vuoden, kunnes se ajettiin tiukkaan ylhäältä määrättyyn
’sosialistisen realismin’ ja propagandataiteen karsinaan. Kiiltäväkylkiset
junat kulkivat kyllä Neuvostomaassa valokiilat yötä halkoen, mutta ne junat
eivät olleet vapaan matkustamisen symboleita.
Italiassa, futurismin syntymaassa, sen kamppailu asemastaan
fascistisessa Mussolinin hallitsemassa valtiossa, oli sinnikkäämpää kuin muissa
Euroopan diktatuureissa, mutta sielläkin se lopulta suurelta osin jäi
’klassismilta’ vaikuttavan suuntauksen jalkoihin. Mennyt suuruus, Rooman ja
keisarien ajat, piti sittenkin nostaa näkyville, vaikka se ’passatismia’
olisikin. Ei menneisyys niinkään juuri sellaisena kuin se aikoinaan
oli, vaan sellaisena, jona se näyttäisi parhaiten tukevan ja nostavan nykyistä
järjestelmää.
Taas rakennettiin mahtavia temppelinoloisia rakennuksia,
jättiläismäisiä pylväshalleja, monimetrisiä Johtajan patsaita tai marmoripäitä,
joiden luokse joukkojen juhlakulkueet voisivat suunnata.
Oli aika sitten ’uusi’ tai ’vanha’; tätäkö ihmiskunta aina
tarvitsee?
Hurmiosta raunioihin
Entäpä meillä Suomessa? Futurismi ei meidän pieniä
piirejämme ehtinyt juurikaan koskettaa. Meillä oli 1920- ja 1930-luvuilla
ilmeisesti täysi työ pysyä hengissä ja nostattaa edes sen verran yleistä
elintasoa, että nationalistiselle kansallistunteelle löytyi jotain katetta,
ennen kuin taas olimme sodassa.
Onneksi oli sentään Olavi
Paavolainen, tuo maamme ensimmäinen kosmopoliitti ja kulttuurin
renessanssi-ihminen. Paavolainen kommentoi tuon ajan kulttuurivirtauksia
’esseitä ja pakinoita’ sisältävässä teoksessaan ’Nykyaikaa etsimässä’ vuodelta 1929.
Se on yhä tavattoman mukaansatempaavaa ja yllättävän monelta
kohdaltaan hyvin aikaa kestänyttä luettavaa, vaikka tietenkin paikoitellen
tahattoman koominen. Mutta silti, epäilenpä ettei juuri ainuttakaan viime
vuosien kirjallisuutemme tuotoksista lueta enää yhdeksänkymmenen vuoden
kuluttua, niin kuin tätä. Minulla oli käsillä kirjan 5.painos vuodelta 2002.
Heti alkuun Paavolainen valittaa, ettei Suomessa ole
huomattu ’nykyaikaa’ vaan kirjallisuutemme perusteella olemme vieläkin
vaiheessa, jossa ’isä lampun osti’. Meillä Suomessa on toki ’ vetureita,
sähköttäjiä, automaatteja ja konekirjoittajattaria. Meilläkin on hermostuneita
lapsia ja ihmisiä, jotka ovat jääneet auton alle’, mutta silti nykyaikaa etsivän
on lähdettävä Suomesta pois. Pariisiin, Berliiniin, Roomaan..Hienointa olisi,
jos pääsisi Amerikkaan, jossa nykyaika on kaikkein parhaiten nähtävissä, mutta
siihen Paavolaisella ei ole riittävästi rahaa.
Niinpä hän hurmioituu Pariisissa reklaamitauluista, jotka
ulottuvat aina viidennen kerroksen korkeuteen ja kaduista, joilla liikkuvien
autojen määrä voi ulottua sataan tuhanteen. Ihaninta uutta runoutta on
kansainvälisten juna-aikataulujen lukeminen. Huikeaa oli myös tavata Alvar
Aalto, etenkin siksi, että hän oli saapunut kaupunkiin peräti lentokoneella.
Paavolainen raportoi myös Suomessa hyvin vähän tunnetuista italiaisista
futuristeista ja venäläisistä ’vallankumousrunoilijoista’ Blockista,
Majakovskista ja Jeseninistä. Blockin
kuolemisen nälkään ja Jeseninin hirttäytymisen hän voi jo kertoa. Majakovski
ampui itsensä muutama vuosi Paavolaisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Siinä meni
se kulttuurin etujoukko.
Berliinissä Paavolainen innostuu myös urheilusta ja
alastomuuskulttuurista. Liikunnalliset, hyvinvoivat ja lihaksikkaat ihmiset ovat
kauniita. Paavolainen tunnelmoi, kuinka tehokkuus ja urheilullisuus yhdistyvät
ylävartalot paljaina, pelkissä urheiluhousuissa rytmikkäästi hakkua heiluttavissa
työmiehissä, jotka korjaavat raitiovaunukiskoja. Ihan niin. Kun luin tuota,
minun mieleeni tupsahti aivan hiljattain lukemani Kari Enqvistin pakina, jossa
hän kiitti ja kehui suomalaisia työmiehiä, ’noita omenavartaloisia
persvakomiehiä huomioliiveissään’, jotka myös korjaavat kaiken, mutta näyttävät
esteettiseltä olemukseltaan hieman toisenlaisilta.
’Olemme tienhaarassa. Joko kulttuuriin tai yli-kulttuuriin.’
Paavolainen päättää intoilevan kirjansa.
Taisi mennä lopulta yli-kulttuurin puolelle. Taas tuli uusi
sota ja lähes kaikki tuhottiin.
Mitä sitten…alusta uudelleen?
***
