Todellisuus ja käsikirjoitetut tarinat sekoittuvat
mielessäni, kun luen Ylen välittämää uutista, jossa kerrotaan seitsemän vuotta
metsästetyn Al Quaida -johtajan surmaamisesta Pohjois-Afrikassa. Niin juu, tämä
operaatiohan keskeytettiin silloin jo kerran, kun amerikkalaiset epäilivät,
että siitä on vuodettu…
Ei ei…operaation keskeytys tapahtuikin ’Le bureau’ TV-sarjassa.
Siinä, jonka jokaisessa alkutekstissä mainitaan, että tämä sarja on fiktiota ja
tapahtumien mahdolliset yhteneväisyydet todellisuuteen ovat sattumaa.
Tästä ’koronan jälkeisestä ajasta’ taitaa muodostua minulle
’vakoilijoiden kesä’, kun huomaan jatkuvasti palaavani sellaisiin aiheisiin ja
kirjoihin.
Vaan mitäpä se on muuta kuin sattumaa! Kun sattui Areenaan
tulemaan lisää jaksoja ’Le bureau’ta ja kun sattui kirjakauppaan tulemaan
KGB-loikkari Oleg Gordijevskista kertova kirja ja kun satuin kaivelemaan esille
Edward Snowden -kirjan, koska Gordijevskista luettuani mietin, mitä Snowden
mahtaa siellä Moskovassa nyt puuhailla. Gordijevskihan loikkasi sieltä pois,
Snowden taas sinne. Tosin vähän väkisin, kun muuallekaan ei onnistunut
pääsemään.
Tämä kaikki on minusta kiinnostavaa nimenomaan siksi, että
se on ’totta’. Valitettavasti vain kaikki julkisuuteen tullut ’tieto’
vakoilijoista ja vuotajista ja peruutetuista tai onnistuneista alan
operaatioista on yleensä harmittavan vanhaa. Gordijevskin merkittävästä
toiminnasta on yli 40 vuotta, kuuluisasta loikkauksestakin jo 35. Jopa Snowden,
joka sentään on melko ’uusi’ asia ja toimii entisaikoihin verrattuna salamannopealla
on-line -aikakaudella, on ollut hipihiljaa Moskovassa ( tai missä päin laajaa Venäjän maata hän nyt
lieneekään ) pian seitsemän vuotta.
Tiedustelun historiasta kirjoittanut Mikko Porvali toteaakin
kirjansa alussa, että niin tärkeää kuin tiedustelu onkin, on sen täsmällistä
historiallista merkitystä vaikea hahmottaa, koska tiedustelusta suuri osa on
tarkoitettu jäämään salaiseksi ja myös onnistuu siinä. Emme tiedä niistä
vakoilijoista tai niistä vuotajista, jotka eivät ole koskaan paljastuneet. Heitäkin
on, ja heidän merkityksensä saattaa olla suuri.
Tämänkertainen käsiteltävä kirjakolmikkoni on siis
’Tiedustelun näkymätön historia’, Oleg Gordijevskista kertova ’Vakooja ja
petturi’ ja Edward Snowdenista kertova ’Maailman halutuin mies’.
Kuriirien salaviesteistä tietoverkkoihin
Mikko Porvali on historiantutkija, poliisissa
toiminut rikostutkija ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Tiedustelun näkymätön
historia’ (2018) pohjautuu luentosarjaan, jonka hän on pitänyt Jyväskylän
yliopistossa.
Käsitteitä määritellessään Porvali toteaa, ettei vakoilun ja
tiedustelun eroa voi yksiselitteisesti määritellä. Yleisesti ottaen tiedustelu
on sallittua, vakoilu ei. Vakoilu merkitsee toisten valtioiden tai toimijoiden
luottamuksellisiksi tai salaisiksi luokiteltujen tietojen varastamista.
Kuitenkin vakoilu on monissa valtioissa luonnollinen osa ulkomaantiedustelua,
vaikka siitä diplomaattisesti vaietaan julkisuudessa. Milloin ’tiedustelu’
lipsahtaa vakoilun puolelle…lienee monesti veteen piirretty viiva.
Koska aiheena on ’historia’, Porvali aloittaa kaukaa ja
pysyykin siellä melkein tuskastuttavan pitkään. Asiakirjoja, dokumenttien
jäänteitä ja kuvauksia löytyy muinaisesta Egyptistä, Assyriasta, Foinikiasta.
Vanhan Testamentin kertomukset Mooseksen vakoilijoista Kaanaan maassa ja
Jerikon porton Rahabin toiminnasta ovat saaneet aikaan ainakin kirjallisuuteen
jääneet fraasit maailman vanhimman ammatin ja maailman toiseksi vanhimman
ammatin harjoittajien yhteistyöstä, vaikka niiden historiallista totuutta
epäilläänkin.
Keskiajalla vakoili eniten roomalaiskatolinen kirkko
inkvisitioineen. Pikkuhiljaa toiminnasta alkoi tulla pysyvämpää, valtiollista
puuhaa. Ranskan kardinaali Richelieu jätti jälkensä tiedusteluhistoriaankin;
ensin hän määräsi kaikki käyttämään kirjeiden välityksessä valtiollista
postilaitosta, sitten perusti postiin ’chambre noir’in’, mustan huoneen, jossa
ihmisten kirjeitä availtiin ja tutkittiin. Nykyisin näitä ’black room’ tiloja
on matkapuhelinoperaattoreiden ja sosiaalisen median yritysten konehuoneissa;
nimi on säilynyt samana. Viestintäsalaisuuden suhteellisuus myös?
Kohti uudempia aikoja tullessaan Porvali kuvailee mm.
nykymuotoisten tiedustelupalvelujen syntyä ja vaikeuksia, joita aiheutui
rikospoliisin kansainvälisen yhteistyöjärjestön, Interpolin, joutumisesta
natsien hallintaan.
Lopuksi Porvali pohdiskelee, mitä tiedustelulle seuraa
nykyisestä digitaalisen tiedonkeruun ja -käsittelyn räjähdyksenomaisesta
kasvusta. Tietoverkot ulottuvat jo puhelimista kodin sähkölaitteisiin,
ajoneuvoihin ja sydämentahdistimiin saakka. Tekoäly mahdollistaa valtavan
laskentatehon kaikkien tietomassojen yhdistelylle. Kuinka pitää niiden pariin
levittäytyvät ’vihamieliset tahot’ aisoissa? Niinpä.
Heinäkuu 1985: huima pako ja Suomi mainittu!
Eversti Oleg Gordijevski oli omistanut vuonna 1938 alkaneen elämänsä
Neuvostoliitolle ja tiedusteluorganisaatio KGB:lle, jota olivat palvelleet
hänen isänsä ja isoveljensäkin.
Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi kypsyä
ajatukseen, ettei hän halua tukea tällaista järjestelmää ja tällaista toimintaa
loppuelämäänsä. Oli tapahtunut Tsekkoslovakian brutaali miehitys, olivat
kielletyt kirjailijat, kielletty musiikki, kielletyt ajatukset…
Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre julkaisi
myyntimenestyskirjansa ’The Spy and The Traitor’ 2019 ja Aura Nurmen suomentamana
’Vakooja ja petturi’ tuli meillä kauppoihin keväällä 2020. Gordijevski
elää vielä ja on Macintyren mukaan hyväksynyt käsikirjoituksen.
Kirjaa voidaan
siis melko hyvällä syyllä pitää ’tositarinana kylmän sodan huikeimmasta
vakoiluoperaatiosta’. Onneksi Macintyren kirjoitustyyli on myös ’pidättyvä’
eikä pursua kovin paljoa brittiläistä omahyväisyyttä. Se lisää uskottavuuden
tuntua.
Tarina etenee kihelmöivän hitaasti. Vakoilijasta vuotajaksi
ja loikkariksi kehittyminen kestää vuosikausia. Vihjauksesta yhteydenottoon
menee kolmatta vuotta. Vuotamisesta paljastumiseen vielä paljon pitempään.
Lukija alkaa jännityksen kiristyessä kiemurrella… Montako
kertaa Oleg torjuu epäsopivat ajatuksensa? Lähes paras nuoruudenkaveri on
tsekki, joka loikkaa länteen miehityksen jälkeen. Oleg lähetetään Tanskaan,
joka on kuin iloinen, värikäs, kirjoja ja musiikkia tulviva satumaa ankean
brezhneviläisyyden tilalla. Gordijevski viihtyy. Melko pian tanskalaiset
tiedusteluorganisaatiot päättelevät, että tämäkin nuori mukamas
lähetystövirkailija on itse asiassa KGB:n palkkalistoilla ja ilmeisesti
huolehtii peiteidentiteetin turvin Tanskassa toimivien Neuvostoliiton ’illegaali’
vakoilijoiden asioista. Niin kuin asia olikin.
Aika kuluu. Gordijevski etenee urallaan KGB:ssä ja samaan
aikaan ryhtyy kertomaan briteille tanskalaisen turvatalon uumenissa
neuvostoliittolaisen tiedustelun organisaatiosta, tavoitteista ja
operaatioista. Koska kannattaisi lopettaa? Milloin KGB huomaa? Kauanko tämä voi
onnistua? Siihen asti, kunnes rahanahne amerikkalainen CIA-agentti päättää
vuorostaan vuotaa neuvostoliittolaisille kaiken, mitä tietää.
Loppuhuipennus ja uskomaton pakoseikkailu Moskovasta kohti
Suomen rajaa ja lopulta Norjan kautta Lontooseen saa lukijan miettimään: missä
olin silloin? Kesälomalla, pikkuvauvan kanssa… Eikä minulla ollut
aavistustakaan, mitä merkittävää oli meneillään Viipurin ja Vaalimaan välisellä
metsätaipaleella.
Outo heppu
Viimeisimmät 20 vuotta ovat muuttaneet vakoilun
teknologiankin perinpohjin. Huippuaikoinaankin Gordijevski tuhrasi vielä mikrofilmirullien
kanssa tai seisoskeli ’harmaat housut jalassa ja punainen muovikassi kädessä’
leipäkaupan edessä, mikäli halusi ’välittää viestin’, joka sitten välitettiin
joskus kolmen päivän päästä. KGB ripotteli radioaktiivista pulveria kohteen
kenkiin ja koetti sitten Geiger-mittarin piippauksista selvittää, oliko täällä
kenties oltu. Ei ollut kännyköitä, internettiä ja GPS:ää, ei.
Amerikkalainen Edward Snowden ponnahti koko maailman
tietoisuuteen kesäkuun alussa 2013, kun hän otti yhteyttä muutamaan
toimittajaan ja halusi heidän välityksellään julkistaa amerikkalaisen
turvallisuuspalvelu NSA:n ja sen brittiläisen vastineen GCHQ:n keräämiä
tiedostokansioita. Käytännössä julki lävähti kerralla kokonaisen suuren salatun
ja suojatun kirjaston verran tavaraa: tuhansia dokumentteja ja miljoonia
sanoja.
Toimittaja Luke Harding’in alkuperäisteos ’The
Snowden Files’ ilmestyi 2014 ja Hannu Tervaharjun suomentama ’Snowden
-maailman halutuin mies’ 2015.
Snowden -tapaus oli runsaasti uutisissa ja siitä tehtiin
tuoreeltaan myös TV-dokumentti, jonka olen nähnyt. Silti kirjan lukeminen nyt
tuntui jännitysnäytelmältä vailla vertaa. Tuo kalpea, hoikka, tapahtuma-aikaan
vasta 29-vuotias ’tietokonenörtti’ toimi tavalla, joka hämmästytti kaikkia.
Miten hän uskalsi?
Hän halusi oman kertomansa mukaan paljastaa, kuinka
elektronista valvontaa harjoittavien tiedustelupalvelujen menetelmät ovat
karanneet käsistä eivätkä ne enää piittaa voimassa olevien lakien
rajoituksista. Snowden ei halunnut rahaa
eikä hänellä ollut vasemmistolaisia poliittisia mieltymyksiä.
Maailma sai tietää, että ympäri maailmaa matkapuhelin- ja
dataliikennettä välittäviin kuituoptisiin kaapeleihin on ujutettu
vakoilumahdollisuus ja kaikenlaisia ’takaportteja’ ovat saaneet niin
nettipankkien turvaohjelmat kuin sosiaalisen median käyttäjätilitkin. Ja jos
niitä osaavat käyttää ’valtion vakoojat’ ei mene kauaa, kun niitä pitkin
luikkivat sisään myös ’konnat’, arvellaan. Koska valvottavaa liikennettä on
koko ajan jo niin massiivisen paljon ettei se ’mahdu mihinkään’, on sekä USA:n
että Britannian maaperälle rakennettu ’buffereita’, eräänlaisia
puskurivarastoja, jossa valtavaa datamäärää voidaan varastoida sen aikaa, että
sitä ’ehditään’ tarvittaessa käydä läpi, ennen kuin se tuhotaan/tuhoutuu.
Siinä ovat siis valvonnan kohteina kaikki, niin
normaalikansalaiset kuin mahdolliset pahiksetkin. Huipputason meteli nousi, kun kävi ilmi, että NSA ja GCHQ
oli valvonut/kuunnellut myös kaikkien G20-huippukokoukseen Lontoossa
osallistuneiden valtionjohtajien kännyköitä: kuka soitti kenelle ja kuinka
usein ja että esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin
henkilökohtaista kännykkää oli kuunneltu/valvottu ties kuinka pitkään.
Snowdenin paljastuksista seurasi tietenkin poliittinen
väittely median vapaudesta, yksityisyyden suojasta ja ’viestintäsalaisuudesta’.
Yhdysvallat vaati Hong Kongiin piiloutuneen Snowdenin luovuttamista vankilaan
tuomittavaksi ja mitätöi hänen passinsa. Mikään maa ei uskaltanut/halunnut
antaa hänelle turvapaikkaa ja niin hän vastoin suunnitelmiaan jäi jumiin
Moskovaan, jonne hän onnistui Hong Kongista pääsemään. -Outo heppu, totesi kuulemma presidentti
Putin.
Kirja jättää lukijan mieleen hämmentyneen olon ja paljon
avoimia kysymyksiä. Mitä mahtaa Snowdenille nyt kuulua? Onko mikään
tiedustelupalvelujen toiminnassa ja elektronisessa valvonnassa muuttunut? Ja
jos on, niin mihin suuntaan?
Meillä täällä piskuisessa koto-Suomessa on ainakin
perustettu uusi tiedusteluvalvontavaltuutetun toimi! Juuri kesäkuussa 2020 hän
(Kimmo Hakonen nimeltään) antoi ensimmäisen vuosiraporttinsa, ja sen mukaan
sekä Suojelupoliisi että sotilastiedusteluelimet ovat käyttäneet
tiedustelumenetelmiä sallitusti ja valtuuksiensa puitteissa; ei huomautettavaa.
Rivikansalainen kiittää.
***
