Moraaliset valintatilanteet ja niistä syntyvät jännitteet, ahdistukset ja väärinkäsitykset ovat kirjallisuuden perusaineistoa. Ne kuohuttavat, saavat ottamaan kantaa puolesta ja vastaan ja lukemaan vimmalla kirjan loppuun saakka.
Vihaamme kirjan hahmoa tai ihailemme häntä, ymmärrämme
ja tunnemme myötätuntoa hänen kamppaillessaan suurien asioiden edessä. Olemme
salavihkaa tyytyväisiä, kun itse pääsemme lopultakin niin vähällä ja oma elämämme
on pienten, tylsien vastoinkäymisten voittamista. Hätäkös tässä, näin matalassa
kaivossa. Vai tihentyykö pulssimme
sittenkin ajatuksesta, että myös minä valitsisin sankarin osan; nousisin ylös
viitta hulmuten pelastamaan kaikki onnettomat.
Entä jos emme ottaisi varsinaisesti kantaa. Menisimme, jos
kaikki muutkin menevät. Pitäisimme pään matalalla ja noudattaisimme vain
käskyjä, joista ei millään onnistuisi luistamaan. Pienimmän riesan tie. Vaihtaisimme käsivarsinauhan värin heti, kun suhdanteet hiukankin alkavat
kallistua toiseen suuntaan. Vain sopeutujat selviytyvät, eikös se luonnossakin
näin mene? Kumpi on parempi, olla oikeassa vai olla hengissä?
Arkielämässä moraalisia kannanottoja voi vältellä melko
pitkään, mutta ei loputtomiin. Leikataanko julkisia tukia täältä vai tuolta?
Onko meillä varaa auttaa tai onko meillä oikeus torjua pyytäjät laiskoina
elintasopakolaisina? Ilmiannanko huumeriippuvaisen lääkärikollegani?
Joskus kantaansa voi toki pähkäillä kauan puoleen ja
toiseen, mutta joskus päätös on tehtävä sekunneissa. Tilanne saattaa olla niin
paha, että ainoa valittava on enää kuolema nitistettynä tai kuolema vastarintaa
tehneenä nitistettynä, kuten Varsovan ghetossa. Toisesta maailmansodasta on
kulunut jo 70 vuotta, mutta yhä edelleen siitä ammennetaan runsaasti kirjallisia
aiheita niin tutkimuksiin kuin fiktioonkin.
Valoa radioaalloilla
Sateisen kesän myyntihittinä Suomenkin kirjakaupoissa on nyt loistanut
yhdysvaltalaisen Anthony Doerr'in Pulitzer-palkittu paksu teos ’Kaikki se valo jota emme näe’ (2014,
suomeksi käännetty 2015). Se tuo lukijan
eteen kiehtovasti kuvattuja ääniä, tuoksuja ja sormenpäissä tuntuvia
yksityiskohtia ranskalaisessa vanhassa muurien ympäröimässä Saint-Malo'n
rannikkokaupungissa. Päähenkilö on sokea tyttö, joka yrittää hahmottaa sodan
murjomaa ympäristöään. Minne rakas isä on lähtenyt ja miksi?
Moraaliset ongelmat vaivaavat etenkin kirjan muita
henkilöitä. Pitäisikö saksalaisia miehittäjiä vastaan taistella aktiivisesti
vai vain koettaa pysytellä näkymättömissä? Onko jostain paperilappusten välittämisestä todellista hyötyä sodan
kulussa vai onko se vain näennäistä puuhastelua? Mitä voi rintamalinjan
toisella puolella saksalainen orpopoika tehdä ystävänsä tai oman asemansa
hyväksi jouduttuaan natsien Hitler Jugend -oppilaitokseen? Radio ja kuunteleminen yhdistää saksalaispojan
ja sokean ranskalaistytön maailmat.
Doerr'in kirjaa on kehuttu ja markkinoitu suurella koneistolla.
Kirja onkin taitavasti sommiteltu ja aihepiiristään ja koostaan huolimatta
hyvin helppo luettava. Se antaa virkistävästi
erilaista ajattelemisen aihetta jo melkein puhki kirjoitetusta aiheesta. Paikoin
tunnelma on synkkä, mutta silti siinä on minusta joku ’amerikkalainen’
disney-kuorrutus, joka tekee siitä tyypillisen ’nuortenkirjan’ oloisen. On sokea
tyttö, neuvokkaita orpolapsia, sisäoppilaitos, mystinen jalokivi ja salalokeroita.
Elokuva-oikeudetkin on kuulemma jo myyty. Saint-Malo'n kaupungin
matkailijamäärät varmasti kasvavat. Hyvä niin.
Olen kuten te
Amerikkalais-ranskalainen Jonathan Littell kirjoitti paksun ja rankan ’Hyväntahtoiset’ - kirjansa 2006 ranskaksi ja nappasi sillä sekä
Goncourt-palkinnon että Ranskan akatemian romaanipalkinnon. Suomeksi
käännettynä kirja on julkaistu 2008.
Kirjassa fiktiivinen entinen SS-upseeri Maximilian Aue kertoo muistelmansa. Hän oli saksalainen,
mutta äitinsä puolelta ranskalainen ja puhui täysin sujuvasti kumpaakin kieltä.
Niinpä hän onnistui sodan päätyttyä luikahtamaan yleisessä sekasorrossa Ranskan
puolelle ja asettumaan sinne. Hän loi uuden identiteetin ja suhdeverkoston.
Sulautuakseen hyvin ympäristöön hän nai
mitäänsanomattoman naisen ja teki tälle heti lapsen, jotta naisella olisi
puuhaa eikä hänestä olisi vaivaa Auelle. Työkseen entinen SS-upseeri johtaa nyt
- pitsitehdasta. Verhoja ja alusvaatteita
tarvitaan, ymmärrättehän.
Littell kuljettaa SS-upseeriaan maailmansodan kamalimmissa
paikoissa. Etnisissä puhdistuksissa Ukrainassa Valko-Venäjällä ja Unkarissa,
sitten Stalingradissa, Auschwitzissa ja lopulta romahtavassa Berliinissä.
Kaikkialla hän toimii siististi, tehokkaasti ja tottelevaisesti. Tarpeetonta
verenvuodatusta välttäen mutta käskyt täyttäen. Silti olematta lopullisesti
lojaali kenellekään, valmiina tilaisuuden tullen pettämään tai tappamaan myös
työtoverinsa.
’Kuten sanottu, en koskaan halunnut tulla murhaajaksi.
Mieluummin olisin opiskellut kirjallisuutta. Jos te olette sattunut syntymään
sellaiseen maailmanaikaan, jolloin kukaan ei tule tappamaan vaimojanne ja
lapsianne eikä myöskään käske teitä tappamaan toisten vaimoja ja lapsia,
kiittäkää luojaanne. Olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia. Todellinen vaara piilee aina tavallisissa
ihmisissä, joista valtio koostuu. Muutama sekopää ei yksinään merkitse mitään.’
Loppua kohden Aue kyllä sekoaa itsekin, ’ylittää rajan’,
kuten hän itse sanoo. Mutta ’minä en ollut ainoa, niinä aikoina’, hän
puolustautuu.
Littellin kirja ei päästä lukijaa helpolla. Päähenkilö on
vastenmielinen.Välillä oksennus melkein nousee kurkkuun, välillä moraalinen
närkästys hehkuttaa poskia kunnes kylmä tunne hiipii selkään: näin luultavasti
toimisi suurin osa ihmisistä, sittenkin. Lopulta kuitenkin sodan lopputulos kääntyi toiseen suuntaan, mutta
johtuiko se ’parempien ihmisten’ pääsystä voitolle? Mitä me tiedämme heidän
motiiveistaan ja hyvistä pyrkimyksistään? Miten maailma voi heidän käsissään,
sehän on nyt nähty? Miten tämä estetään?
Miten heidät kaikki pysäytetään ajoissa? Heidät vai siis meidät?
Vaikein ymmärtää
Fiktiivisten henkilöiden tai joidenkin tuntemattomien,
kuulustelupöytäkirjoista esiin nousevien ihmisten motiiveja ja moraalisia
hairahduksia tai valintoja on helppo ihmetellä, arvostella ja paheksua, vaikka
epäilisikin omaa kykyään pystyä yhtään parempaan. Omien vanhempien kohdalla on
toisin. Kaikesta tulee liian läheistä, liian henkilökohtaista, lähes
mahdotonta.
Saksalainen Wibke
Bruhns oli vain 6-vuotias kun hänen isänsä kuoli syksyllä 1944. Bruhns ei
muista isäänsä juuri ollenkaan. Hän on pohtinut paljon identiteettiään ja
tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa psykoanalyysia myöten. Sekään ei tuonut
asiaan mitään selkoa. Äiti ja sisarukset
eivät halunneet muistella tai eivät ahdistukseltaan pystyneet. Olkoon, kasvoin
ilman isää, mitä siitä sitten, miljoonat minun ikäpolveni saksalaiset ovat
tehneet samoin, hän viimein päätti.
Lopulta hän kuitenkin ryhtyi selvittämään arkistojen avulla
isänsä ja perheensä historiaa. Näin syntyi hänen rohkea, sievistelemätön
kirjansa ’Isäni maa’ (2004, suomeksi käännetty 2010 ), joka koettaa
selvittää, millainen isä oikeastaan oli
ja kuinka oli mahdollista, että isä ja koko perhe meni mukaan natsihallinnon
hyväksyjiin. Kuinka oli mahdollista, että sellainen tapahtui ylipäänsä koko
Saksassa.
Isän perhe, Klamroth’it, oli suhteellisen varakasta
kauppias-tehtailija sukua jo useammassa polvessa. Perhe ei ollut ylhäisaatelia,
vaan valmisti ja myi väkilannoitteita ja maatalouskoneita. Palvelu keisarin
armeijassa kuului suvun miesten vapaaehtoisiin välttämättömyyksiin; ilman
upseerinarvoa ei olisi ollut mahdollista ’verkottua’ sen tasoisten ihmisten
kanssa, joita yhteiskunnallinen asema ja kaupankäynti vaativat. Suvun tarkasti ylläpidettyyn arkistoon on
koottu suuret määrät dokumentteja, valtava kirjeenvaihto, matrikkeleja,
sukukokousten pöytäkirjoja, kronikoita ja lähes jokaisen pitämiä päiväkirjoja.
Bruhns kirjoittaa hyvin ja tämän ’tosielämän Buddenbrookien’
vaiheista lukeminen on aluksi nautittavaa jo pelkästään kulttuurihistorian
kannalta. Tällaisten sukuarkistojen olemassaolo on suunnaton aarre.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kaaos
muuttaa yhteiskuntaa lopullisesti, mutta Klamrothien sosiaaliluokka pitää kirjeissään
Hitleriä ja hänen ruskeapaitojaan lähinnä naurettavina, brutaaleina,
sivistymättöminä rettelöitsijöinä. Sävy muuttuu 1933 kun Hitleristä tulee
valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa sallittu.
Pian päiväkirjoissa on merkintöjä osallistumisesta siihen ja
tähän natsien organisoimaan toimintaan, juhlaan ja yhdistykseen. Pienellä
sivulauseella mainitaan juutalaisen, pitkäaikaisen perhelääkärin
’maastamuutosta’ ja tehtaalla vuosikausia toimineen juutalaisen
’välttämättömäksi käyneestä erottamisesta’. Ei vihjettäkään siitä, että näitä
olisi vastustettu, tai edes pidetty vääränä tai valitettavana. Perhe alkaa
viettää juhlapyhiä hilpeästi ’laulamalla yhdessä Hitler-lauluja’ ja on innosta
täpinöissään vuoden 1936 olympialaisten vuoksi. Ei sanaakaan juutalaisten tai mustien
urheilijoiden syrjimisestä tai natsien poliittisten vastustajien sulkemisesta
leireille. ’Heidän täytyi tietää! Heillä oli älyä, analysointikykyä, suhteita
ja tietolähteitä. Mutta he eivät paheksu, eivät ole huomaavinaankaan. He siis
hyväksyvät tämän kaiken’, Bruhns vaikeroi.
Sodan puhjettua kirjeiden sävyjä voi tietenkin selittää
sotasensuurilla. Pikkuhiljaa lähenevän totaalisen
tuhon seuraaminen perheen näkökulmasta on kiehtovaa, vaikkakin kovin
surullista. ’Ettekö ymmärrä, teillä on enää kaksi viikkoa aikaa’, Bruhns
välillä kiljahtaa vanhemmilleen ja jatkaa heidän riitelynsä ja uupumuksensa selvittämistä.
Isä-Klamroth hirtettiin muutama kuukausi ennen Saksan lopullista romahdusta valtakunnan
vihollisena, koska hän tiesi Hitleriä vastaan suunnitellusta attentaatista
mutta ei paljastanut sitä.
Bruhns toteaa, että lapset haluavat vanhemmiltaan vain
hoivaa ja huomiota. Vanhempien hämmennys merkitsee lapselle aina uhkaa.
Aikuisina, asioista paremmin ymmärtävinä lapset sallivat omien ystäviensä
epäonnistuakin, mutta vanhemmilta epäonnistuminen on aina kielletty.
***