Ollako oikeassa vai hengissä ?

Moraaliset valintatilanteet ja niistä syntyvät jännitteet, ahdistukset ja väärinkäsitykset ovat kirjallisuuden perusaineistoa. Ne kuohuttavat, saavat ottamaan kantaa puolesta ja vastaan ja lukemaan vimmalla kirjan loppuun saakka.

Vihaamme kirjan hahmoa tai ihailemme häntä, ymmärrämme ja tunnemme myötätuntoa hänen kamppaillessaan suurien asioiden edessä. Olemme salavihkaa tyytyväisiä, kun itse pääsemme lopultakin niin vähällä ja oma elämämme on pienten, tylsien vastoinkäymisten voittamista. Hätäkös tässä, näin matalassa kaivossa. Vai tihentyykö pulssimme sittenkin ajatuksesta, että myös minä valitsisin sankarin osan; nousisin ylös viitta hulmuten pelastamaan kaikki onnettomat.

Entä jos emme ottaisi varsinaisesti kantaa. Menisimme, jos kaikki muutkin menevät. Pitäisimme pään matalalla ja noudattaisimme vain käskyjä, joista ei millään onnistuisi luistamaan. Pienimmän riesan tie. Vaihtaisimme käsivarsinauhan värin heti, kun suhdanteet hiukankin alkavat kallistua toiseen suuntaan. Vain sopeutujat selviytyvät, eikös se luonnossakin näin mene? Kumpi on parempi, olla oikeassa vai olla hengissä?

Arkielämässä moraalisia kannanottoja voi vältellä melko pitkään, mutta ei loputtomiin. Leikataanko julkisia tukia täältä vai tuolta? Onko meillä varaa auttaa tai onko meillä oikeus torjua pyytäjät laiskoina elintasopakolaisina? Ilmiannanko huumeriippuvaisen lääkärikollegani?

Joskus kantaansa voi toki pähkäillä kauan puoleen ja toiseen, mutta joskus päätös on tehtävä sekunneissa. Tilanne saattaa olla niin paha, että ainoa valittava on enää kuolema nitistettynä tai kuolema vastarintaa tehneenä nitistettynä, kuten Varsovan ghetossa. Toisesta maailmansodasta on kulunut jo 70 vuotta, mutta yhä edelleen siitä ammennetaan runsaasti kirjallisia aiheita niin tutkimuksiin kuin fiktioonkin.

Valoa radioaalloilla

Sateisen kesän myyntihittinä Suomenkin kirjakaupoissa on nyt loistanut yhdysvaltalaisen  Anthony Doerr'in  Pulitzer-palkittu paksu teos ’Kaikki se valo jota emme näe’ (2014, suomeksi  käännetty 2015). Se tuo lukijan eteen kiehtovasti kuvattuja ääniä, tuoksuja ja sormenpäissä tuntuvia yksityiskohtia ranskalaisessa vanhassa muurien ympäröimässä Saint-Malo'n rannikkokaupungissa. Päähenkilö on sokea tyttö, joka yrittää hahmottaa sodan murjomaa ympäristöään. Minne rakas isä on lähtenyt ja miksi?

Moraaliset ongelmat vaivaavat etenkin kirjan muita henkilöitä. Pitäisikö saksalaisia miehittäjiä vastaan taistella aktiivisesti vai vain koettaa pysytellä näkymättömissä? Onko jostain paperilappusten välittämisestä todellista hyötyä sodan kulussa vai onko se vain näennäistä puuhastelua? Mitä voi rintamalinjan toisella puolella saksalainen orpopoika tehdä ystävänsä tai oman asemansa hyväksi jouduttuaan natsien Hitler Jugend -oppilaitokseen?  Radio ja kuunteleminen yhdistää saksalaispojan ja sokean ranskalaistytön maailmat.

Doerr'in kirjaa on kehuttu ja markkinoitu suurella koneistolla. Kirja onkin taitavasti sommiteltu ja aihepiiristään ja koostaan huolimatta hyvin helppo luettava. Se antaa virkistävästi erilaista ajattelemisen aihetta jo melkein puhki kirjoitetusta aiheesta. Paikoin tunnelma on synkkä, mutta silti siinä on minusta joku ’amerikkalainen’ disney-kuorrutus, joka tekee siitä tyypillisen ’nuortenkirjan’ oloisen. On sokea tyttö, neuvokkaita orpolapsia, sisäoppilaitos, mystinen jalokivi ja salalokeroita. Elokuva-oikeudetkin on kuulemma jo myyty. Saint-Malo'n kaupungin matkailijamäärät varmasti kasvavat. Hyvä niin.

Olen kuten te

Amerikkalais-ranskalainen Jonathan Littell kirjoitti paksun ja rankan ’Hyväntahtoiset’ - kirjansa 2006 ranskaksi ja nappasi sillä sekä Goncourt-palkinnon että Ranskan akatemian romaanipalkinnon. Suomeksi käännettynä kirja on julkaistu 2008.

Kirjassa fiktiivinen entinen SS-upseeri  Maximilian Aue  kertoo muistelmansa. Hän oli saksalainen, mutta äitinsä puolelta ranskalainen ja puhui täysin sujuvasti kumpaakin kieltä. Niinpä hän onnistui sodan päätyttyä luikahtamaan yleisessä sekasorrossa Ranskan puolelle ja asettumaan sinne. Hän loi uuden identiteetin ja suhdeverkoston. Sulautuakseen hyvin ympäristöön hän nai mitäänsanomattoman naisen ja teki tälle heti lapsen, jotta naisella olisi puuhaa eikä hänestä olisi vaivaa Auelle. Työkseen entinen SS-upseeri johtaa nyt  - pitsitehdasta. Verhoja ja alusvaatteita tarvitaan, ymmärrättehän.

Littell kuljettaa SS-upseeriaan maailmansodan kamalimmissa paikoissa. Etnisissä puhdistuksissa Ukrainassa Valko-Venäjällä ja Unkarissa, sitten Stalingradissa, Auschwitzissa ja lopulta romahtavassa Berliinissä. Kaikkialla hän toimii siististi, tehokkaasti ja tottelevaisesti. Tarpeetonta verenvuodatusta välttäen mutta käskyt täyttäen. Silti olematta lopullisesti lojaali kenellekään, valmiina tilaisuuden tullen pettämään tai tappamaan myös työtoverinsa.

’Kuten sanottu, en koskaan halunnut tulla murhaajaksi. Mieluummin olisin opiskellut kirjallisuutta. Jos te olette sattunut syntymään sellaiseen maailmanaikaan, jolloin kukaan ei tule tappamaan vaimojanne ja lapsianne eikä myöskään käske teitä tappamaan toisten vaimoja ja lapsia, kiittäkää luojaanne. Olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia.  Todellinen vaara piilee aina tavallisissa ihmisissä, joista valtio koostuu. Muutama sekopää ei yksinään merkitse mitään.’

Loppua kohden Aue kyllä sekoaa itsekin, ’ylittää rajan’, kuten hän itse sanoo. Mutta ’minä en ollut ainoa, niinä aikoina’, hän puolustautuu. 

Littellin kirja ei päästä lukijaa helpolla. Päähenkilö on vastenmielinen.Välillä oksennus melkein nousee kurkkuun, välillä moraalinen närkästys hehkuttaa poskia kunnes kylmä tunne hiipii selkään: näin luultavasti toimisi suurin osa ihmisistä, sittenkin. Lopulta kuitenkin sodan lopputulos kääntyi toiseen suuntaan, mutta johtuiko se ’parempien ihmisten’ pääsystä voitolle? Mitä me tiedämme heidän motiiveistaan ja hyvistä pyrkimyksistään? Miten maailma voi heidän käsissään, sehän on nyt nähty? Miten tämä estetään?  Miten heidät kaikki pysäytetään ajoissa? Heidät vai siis meidät?

Vaikein  ymmärtää

Fiktiivisten henkilöiden tai joidenkin tuntemattomien, kuulustelupöytäkirjoista esiin nousevien ihmisten motiiveja ja moraalisia hairahduksia tai valintoja on helppo ihmetellä, arvostella ja paheksua, vaikka epäilisikin omaa kykyään pystyä yhtään parempaan. Omien vanhempien kohdalla on toisin. Kaikesta tulee liian läheistä, liian henkilökohtaista, lähes mahdotonta.

Saksalainen Wibke Bruhns oli vain 6-vuotias kun hänen isänsä kuoli syksyllä 1944. Bruhns ei muista isäänsä juuri ollenkaan. Hän on pohtinut paljon identiteettiään ja tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa psykoanalyysia myöten. Sekään ei tuonut asiaan mitään selkoa.  Äiti ja sisarukset eivät halunneet muistella tai eivät ahdistukseltaan pystyneet. Olkoon, kasvoin ilman isää, mitä siitä sitten, miljoonat minun ikäpolveni saksalaiset ovat tehneet samoin, hän viimein päätti. 

Lopulta hän kuitenkin ryhtyi selvittämään arkistojen avulla isänsä ja perheensä historiaa. Näin syntyi hänen rohkea, sievistelemätön kirjansa  ’Isäni maa’ (2004, suomeksi käännetty 2010 ), joka koettaa selvittää, millainen isä oikeastaan oli ja kuinka oli mahdollista, että isä ja koko perhe meni mukaan natsihallinnon hyväksyjiin. Kuinka oli mahdollista, että sellainen tapahtui ylipäänsä koko Saksassa.

Isän perhe, Klamroth’it, oli suhteellisen varakasta kauppias-tehtailija sukua jo useammassa polvessa. Perhe ei ollut ylhäisaatelia, vaan valmisti ja myi väkilannoitteita ja maatalouskoneita. Palvelu keisarin armeijassa kuului suvun miesten vapaaehtoisiin välttämättömyyksiin; ilman upseerinarvoa ei olisi ollut mahdollista ’verkottua’ sen tasoisten ihmisten kanssa, joita yhteiskunnallinen asema ja kaupankäynti vaativat. Suvun tarkasti ylläpidettyyn arkistoon on koottu suuret määrät dokumentteja, valtava kirjeenvaihto, matrikkeleja, sukukokousten pöytäkirjoja, kronikoita ja lähes jokaisen pitämiä päiväkirjoja.

Bruhns kirjoittaa hyvin ja tämän ’tosielämän Buddenbrookien’ vaiheista lukeminen on aluksi nautittavaa jo pelkästään kulttuurihistorian kannalta. Tällaisten sukuarkistojen olemassaolo on suunnaton aarre.  

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kaaos muuttaa yhteiskuntaa lopullisesti, mutta Klamrothien sosiaaliluokka pitää kirjeissään Hitleriä ja hänen ruskeapaitojaan lähinnä naurettavina, brutaaleina, sivistymättöminä rettelöitsijöinä. Sävy muuttuu 1933 kun Hitleristä tulee valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa sallittu. 

Pian päiväkirjoissa on merkintöjä osallistumisesta siihen ja tähän natsien organisoimaan toimintaan, juhlaan ja yhdistykseen. Pienellä sivulauseella mainitaan juutalaisen, pitkäaikaisen perhelääkärin ’maastamuutosta’ ja tehtaalla vuosikausia toimineen juutalaisen ’välttämättömäksi käyneestä erottamisesta’. Ei vihjettäkään siitä, että näitä olisi vastustettu, tai edes pidetty vääränä tai valitettavana. Perhe alkaa viettää juhlapyhiä hilpeästi ’laulamalla yhdessä Hitler-lauluja’ ja on innosta täpinöissään vuoden 1936 olympialaisten vuoksi. Ei sanaakaan juutalaisten tai mustien urheilijoiden syrjimisestä tai natsien poliittisten vastustajien sulkemisesta leireille. ’Heidän täytyi tietää! Heillä oli älyä, analysointikykyä, suhteita ja tietolähteitä. Mutta he eivät paheksu, eivät ole huomaavinaankaan. He siis hyväksyvät tämän kaiken’, Bruhns vaikeroi.

Sodan puhjettua kirjeiden sävyjä voi tietenkin selittää sotasensuurilla. Pikkuhiljaa lähenevän  totaalisen tuhon seuraaminen perheen näkökulmasta on kiehtovaa, vaikkakin kovin surullista. ’Ettekö ymmärrä, teillä on enää kaksi viikkoa aikaa’, Bruhns välillä kiljahtaa vanhemmilleen ja jatkaa heidän riitelynsä ja uupumuksensa selvittämistä. Isä-Klamroth hirtettiin muutama kuukausi ennen Saksan lopullista romahdusta valtakunnan vihollisena, koska hän tiesi Hitleriä vastaan suunnitellusta attentaatista mutta ei paljastanut sitä. 

Bruhns toteaa, että lapset haluavat vanhemmiltaan vain hoivaa ja huomiota. Vanhempien hämmennys merkitsee lapselle aina uhkaa. Aikuisina, asioista paremmin ymmärtävinä lapset sallivat omien ystäviensä epäonnistuakin, mutta vanhemmilta epäonnistuminen on aina kielletty.

***