lauantai 26. syyskuuta 2015

Aina muita edellä


Taiteilijat ovat mieluusti kaiken etujoukoissa: he tuovat tavallisen kansalaisen ällisteltäväksi uusinta aatetta, uusinta tyyliä, uusinta tekniikkaa. Toisaalta taiteen tehtäväksi sanotaan oman aikansa kulttuurin näkyväksi tekeminen, olemassa olevan heijastaminen taiteeseen. Ehkä tämän jälkimmäisen kategorian taiteilijat saavat apurahat, tittelit, virat ja valtion tilaukset, kun etujoukoissa reuhtoneet ovat joko kuolleet nuorina tai siirtyneet jo seuraavan, entistäkin uudemman pariin.

Etujoukossa kulkeminen on yleensä nuorten juttu; joskus tosin joku vanha ’guru’ saattaa saada ympärilleen innokkaan lauman, mutta useimmiten ’kaiken uusiksi’ lyövät parikymppiset. Se on minusta ihan oikein. Kaiken uuden innokkaassa levittämisessä on usein vaarana myös jonkin asteinen hölmöys ja sekin sopii paremmin nuorille. Mikään ei ole niin säälittävää kuin vanha hölmö.

Kaiken uusiksi laittaminen tapahtuu tietenkin jatkuvana prosessina; milloin tämä maailma valmiiksi tulisi? Seuraavat sukupolvet karsastavat erityisesti vanhempiensa aatteita ja tyylejä. Liian tuttua ja tunkkaista. Jos mitään omaa uutta ei keksitä, otetaan ideat vähintäänkin pari sukupolvea taaempaa tai peräti antiikista.

1920-luvulla maailma oli monella tavalla sekaisin maailmasodan, yhteiskunnallisten vallankumousten ja teknologian harppausten jäljiltä. Tästä myllerryksestä nousi esille todellakin aivan uusia aatteita ja ideoita. Kärsimysten jälkeen uskottiin uuteen, onnellisempaan, kaiken muuttavaan tulevaisuuteen. Ihana  innostunut optimismin aika..Siitä on mukava lukea, vaikka sen tietää lyhytaikaiseksi. 

Se innostus kuihtui sitten seuraavan vuosikymmenen totalitarismiin ja tuhoon, mutta ehti jättää kuitenkin kiehtovan jälkensä kulttuurihistoriaan.


Äänelläni vavahdutan maailmaa


Uuden maailman, uuden aatteen ja uuden tyylin tiivistymä oli vallankumouksen jälkeinen Neuvosto-Venäjä.Yhteiskunta pantiin perin pohjin uusiksi, kirjallisuutta ja runoutta myöten. Siellä uuden runon ikoniksi nousi, ja myöhemmin varta vasten virallisesti nostettiin, Vladimir Majakovski.

Ruotsalainen kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Bengt Jangfeldt  julkaisi mittavan Majakovski-elämäkerran  Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä’ vuonna 2007 ja se julkaistiin suomeksi seuraavana vuonna. Kirja palkittiin Ruotsissa parhaan tietokirjan palkinnolla.

Majakovskin nimi on varmasti tuttu useimmille vähänkin kirjallisuutta harrastaville; hän oli se merkittävä, aina kaikkialla mainittu neuvostoliittolainen runoilija. Hänen runojaan ei sitten enää juuri kukaan muistakaan. Minä en ole mikään erityinen runouden harrastaja: Majakovskilta muistan vain säkeet ’äänelläni vavahdutan maailmaa, kun kuljen, kaunis kaksikymmenvuotias’. Sopivan rehvakas omakehu nuorelle miehelle. Kaiken lisäksi muistin senkin väärin:  tarkalleen ottaen se kuuluu ’kaksikymmenkaksivuotias’. Virallinen Neuvostoliitto halusi muistaa hänet Leniniä ylistävistä pitkistä runoelmista, joita ’pakkosyötettiin’ koululaisille Jangfeldtin mukaan niin paljon, ettei  Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kukaan ole halunnut kuulla Majakovskista mitään, vaikka hänen tuotannossaan olisi paljon muuta muistamisen arvoista.

Jangfeldtin kirja on mainio tietopaketti paitsi  Majakovskista, myös koko tuon aikakauden Neuvosto-kirjallisuuden liepeillä liikkuneista ihmisistä. Majakovski kirjoitti runojen ohella mainostekstejä ja piirsi grafiikkaa, laati moderneja näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Suuren yleisön keskuudessa hän oli kuuluisin esiintymisistään, joissa hän upealla, syvällä äänellään lausui runojaan.

Majakovskin elämä oli kiivasta ja värikästä, kuinkas muuten. Naisistakaan ei ollut pulaa. Merkittävin nainen hänen elämässään oli Lili Brik, jonka aviomies Osip ja sisar Elsa pyörivät mukana tässä rakkaussuhteessa, joka ei ollut kaikkein tavanomaisin. Brikit olivat notkeita kulttuuri-intellektuelleja, (kaiken lisäksi juutalaisia, mikä ei ollut heille eduksi myöhemmin) jotka osasivat vieraita kieliä ja matkustelivat tottuneesti, niin kauan kuin uusi Neuvosto-Venäjä salli kansalaistensa liikkumisen. Ujompi ja vaatimattomammasta taustasta tuleva Majakovskikin pääsi Ranskaan, Saksaan ja monien yritysten jälkeen jopa Yhdysvaltoihin, josta hän kirjoitti neuvostolukijoille valistavan runokirjan.

Uudet tuulet puhalsivat jonkin aikaa kaikilla taiteen aloilla ja vaikutteita otettiin ja annettiin yli rajojen. Sitten juhlat olivat ohi. ’Kokeilevaa taidetta’ ei enää suvaittu eikä tarvittu. Stalinistinen puolue päätti valita ’sosialistisen realismin’ ainoaksi oikeaksi tavaksi ilmaista itseään. Siihen ei ulkomaisia yhteyksiä tai vaikutteita kaivattu. Majakovskin toimet eivät enää olleetkaan hallintokoneiston suosiossa ja kaikki hänen matka-anomuksensa hylättiin. Huhtikuussa 1930 Majakovski ampui itsensä. Puolue ilmoitti julkisuuteen teon syyksi yksityiselämän ongelmat.


Yö tällainen, en unta saa


Majakovskia ja hänen aikakauttaan pöyhiessä vastaan tulee väistämättä Sergei Jesenin. Lähes samanikäinen, uuden runon intomieli sotakommunismin sekavilta päiviltä. Niin ikään 'neuvostokansan suuresti rakastama'. 

Jeseninin tuotannosta tulee minulle mieleen vain yltiöpateettinen jäähyväisruno ’ei tässä elämässä ole uutta kuolla, eikä elää, tietenkään, sen uudempaa’. Olen varmaankin kuullut sen laulettuna, kun se soi korvissani naisäänen esittämänä. Enimmäkseen Jeseninin runokuvat tuntuvat olevan romanttisia tunteita hersyttäviä; tällaisena yönä unta en saa, ainoa oikea et ole minulle, ah äitimuori, vieläkö elät, älä suotta murehdi hulttiopoikaasi..Toisinaan hän ylistää uutta neuvostovaltaa, toisinaan ikävöi lapsuutensa kadonnutta maalaisidylliä. Voi hyvin uskoa, että neuvostokansa niitä runoja ihan oikeasti rakastikin.

Jangfeldtin kirja Majakovskista oli ensimmäinen vuosikymmeniin eikä Jeseninistäkään ole lännessä paljon kirjoitettu. Penkomalla  löysin sentään vuonna 2002 suomeksi julkaistun ’Romaani vailla valhetta’. Sen on kirjoittanut jo vuonna 1926 Anatoli Mariengof, Jeseninin läheinen ystävä ja kirjailija itsekin. Kyseinen kirja ja Mariengofin muukin tuotanto oli Neuvostoliitossa  pitkään ’ei-toivottua’, koska se ei sopinut virallisesti valittuun linjaan. 

Mariengofin kirjassa Jesenin ystävineen sekoilee nälkää näkevässä, levottomassa ja jatkuvasti uusia ideoita pulppuavassa Moskovassa. Jesenin ja  Mariengof  ilmoittivat olevansa tyyliltään imaginisteja, jotka korostivat kuvan merkitystä sanataiteessa ja harrastivat ristiriitaisten jännitteiden käyttöä ilmaisussa eli että 'lehmä tulee päästää kasvihuoneeseen'. Meno olikin Mariengofin kirjan mukaan varsin villiä. Omia kirjoja painatettiin mesenaateilta huijaamalla saaduilla rahoilla, hengen pitimiksi pantattiin viimeisiä ’porvaristolta’ takavarikoituja hopealusikoita, asuntopulan ahtaudessa nukuttiin kylpyammeessa ja talvella koetettiin pysyä sulana polttamalla kaupaksi käymättömiä kirjoja kamiinassa. 

Vain kolmikymppisenä, vuonna 1925, hirttäytyneellä Jeseninillä mielialat ja naiset vaihtuivat. Vaimoja ja lapsia ehti olla neljä. Yksi lyhytaikaisista vaimoista oli amerikkalainen tanssija ja näyttelijä Isadora Duncan. Jesenin ei kestänyt repivää ’etujoukon’ elämäntyyliään; hänellä oli epilepsian ohella myös selviä mielenterveyden ongelmia, joita raskas ryyppääminen vain pahensi.


Edellä, mutta minne


Kun riehakas 1920-luku kihelmöi Berliinissä, Pariisissa, Moskovassa ja New Yorkissa, mitä tapahtui Suomessa? Nuori valtio otti horjuvia askeleitaan itsenäisenä toimijana ja paranteli sisällissodan haavojaan. Itäraja oli juuri saatu lopullisesti kiinni eikä sieltä tänne haluttu eikä päästetty ’bolsevistisia’ sen paremmin kuin muitakaan vaikutteita.Täältä itärajan yli loikki vain innokkaimpia kommunisteja tai muutamia Kalevalan laulumaita vapauttamaan halajavia heimosotureita.

Ikkunat auki Eurooppaan, huusivat silloin Suomen nuoret kuvataiteen ja kirjallisuuden tulenkantajat, Olavi Paavolainen etunenässä. Kirjallisuudentutkija Panu  Rajalan Paavolais-elämäkerta ’Tulisoihtu pimeään’ (2014) on jo peräti neljäs laajempi elämäkerta tästä herraspoikana Karjalan Kivennavalla syntyneestä kulttuurivaikuttajasta, jonka omat runoteokset eivät  menestyneet, mutta jonka kannanotot, mielipiteet, pamfletit ja  matkakirjat olivat aina ilmestyessään ’Tapauksia’.

Kenties Paavolainen on jo neljässä elämäkerrassa todellakin loppuun kaluttu, mutta Rajalan kirjoitustyyli on notkea, vauhdikas ja hyvin lukijaystävällinen. Omat maneerinsa Rajalallakin tietysti on; aiemmin kirjoittamiensa Mika Waltarin ja Juhani Ahon elämäkertojen tapaan myös Paavolaisen kohdalla Rajala miltei tyrkyttää päähenkilöään sänkyyn lähipiirinsä vanhempien naisten kanssa. Jos suoraa näyttöä ei olekaan, niin aina voi aprikoida, että’ tuskin hän olisi jättänyt tätä mahdollisuutta kokematta’.

Olavi Paavolainen, jos kuka, tahtoi etujoukkoon. Hän halusi vimmatusti olla ’Apollo’, loistava valontuoja ja suunnannäyttäjä. Hänellä olikin siihen hyvät mahdollisuudet; perhe tuki häntä rahallisesti siinä määrin, että opinnot, matkustelu ja viimeisen päälle puleerattu ulkoasu onnistuivat ilman boheemia nälkäkurjuutta. Apurahoja ja kustantajien ennakkomaksuja heltisi sen verran, että laajasti kielitaitoinen Paavolainen saattoi matkustaa ja tuoda Pariisin, Berliinin tai Istanbulin ’atmosfääriä’ vielä varsin harmaaseen ja vaisuun Suomeen. Hän tutustui Majakovskin tuotantoonkin saksalaisten kirjallisuuslehtien kautta.

Paavolainen oli innolla nostamassa uusia, nuoria runoilijoita ja kirjallisia kykyjä julkisuuteen. Pois salotorpat ja metsätyömaat, tilalle mainosvalot, autot, jazzin syke, trooppisten puutarhojen lootukset, synnit ja oopiumit. Mikään vähempi  tunne kuin ’hurmioituminen’ ei niiden kanssa tullut kyseeseen. Sitten Paavolainen riitaantui ja kyllästyi ryhmässään; tuloksena oli pamfletti  ’Suursiivous’, jossa hän teilaakin koko nuoren kirjailijapolven teennäisenä, vain rahaa ja ’erikoisuutta’ tavoittelevana ilmiönä.

Kolmikymmenluku toi sitten mukanaan Suomessakin ikävämmän ilmapiirin. Äärioikeisto vaati kaikkia omalle kannalleen, vasemmisto tiivisti rivejään uhan edessä. 

Natsi-Saksan puoluepäivien ’uuspakanalliset’ soihtukulkueet, nuorten miesten paljaat, lihaksikkaat ylävartalot ja huutavien massojen hurmos lumosi paikalla olleen Paavolaisenkin, mutta hän halusi toisaalta tehdä myös pitkän Neuvostoliiton kiertomatkan ja nähdä sen valtavat tehdaskompleksit, muuttuvan maaseudun traktorikolonnat ja loppumattomina marssivat työläisrivistöt.

Olavi Paavolainen ei löytänyt riittävää innoitusta kummastakaan, vaan olisi tarvinnut vielä jotain suurempaa, jonka puolesta liputtaa.Valitettavasti hän ei sodan jälkeen enää sellaista uutta, pelastavaa ideaa jaksanut etsiä, vaan antoi masentuneena maksan pettää.

***




2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Majakovski, Jesenin ja Paavolainen kulkivat kaikki
etujoukossa ja saivat osakseen traagisen lopun. Kaikista
heistä jäi kuitenkin muistettavaksi jotain, oli se sitten
henkilökohtaiseen elämään liittyneet käänteet tai ajoittaiset
aatteen palot.
Jeseninistä itselleni on jäänyt mieleen suosittu runo "Kirje naiselle".
Suosittelen :)

Anonyymi kirjoitti...


Kiehtovaa, sujuvaa kerrontaa minulle tuntemattomista kirjailijoista. Taidan aloittaa Paavolaisesta...