sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Hyönteisistä ja ihmisistä

’Pelasta pörriäinen’ on hoettu televisiossa koko mennyt kesä ja erilaisia ’apokalypseja’ milloin minkäkin eliö- ja eläinlajin katoamisesta on julistettu tavan takaa. Maailmanloppu on tuntunut muutenkin olevan tulossa ihan koht’sillään; ainoa epävarmuus on siitä, mikä noutaja ehtii ensin. Muoviroska, hiilidioksidi, sulava jäätikkö vai valtionvelka?

Uskon kuitenkin edelleen sinnikkäästi valistukseen, tieteisiin ja ihmisen kekseliäisyyteen - niin insinöörien kuin taiteilijoidenkin. Niin sanottu ’edistys’ ei tietenkään kulje suoraan ja lineaarisesti, vaikka tieto aina kasaantuukin entisen tiedon päälle. Kun jotakin saadaan tehdyksi, saattaa olla, että samalla rikotaan jotain. Välillä täytyy ottaa korjaava sivuaskel, joskus hetkellisesti hiukan taaksepäinkin, kunnes taas päästään etenemään.

Ehkä kannattaisi ajatella paljon pitempiä aikajaksoja. Tilikausi, vaalikausi, vuosikymmen, ihmisen keskimääräinen elinikä - liian lyhyitä kaikki. Kahdensadan, ehkä kolmensadan vuoden jaksoissa tarkasteltuna maailma on minusta todellakin tullut koko ajan paremmaksi, vaikka hetkellisiä ongelmia aina riittääkin.

Ihminen ei tietenkään pääse ajattelussaan eroon ’omasta navastaan’ ja oman päänsä sisäisestä maailman mittakaavasta, vaikka kuinka yrittäisi. Emme voi tietää, mitä mahtaa tämän maailman tilasta ja sen uhkakuvista tuumia joku viisisataa vuotta vanha äkäinen jäähai syvässä pimeydessään tai sokea, suuton silkkiperhonen kolmen päivän elinaikanaan. Vaikka ne saattavat olla maailmassa lopulta tärkeämpiä kuin me.

Sekin, että niitä kaikkia pystytään nykymenetelmin tutkimaan ja että sen voi vapaasti tehdä minkään auktoriteetin kieltämättä tai paheksumatta, on osoitus maailman paranemisesta.

Tämänkertaisen kirjakolmikkoni alkusysäys oli syksyn kotimainen uutuuskirja, Selja Ahavan romaani ’Nainen joka rakasti hyönteisiä’. Siitä hyppäsin laveammille vesille, vielä runsaampaan lajikirjoon norjalaisen ’Jos hyönteiset katoavat’ -kirjan myötä. Tuulikki Vilhusen ’Pieni silkkikirja’ tarjosi kolmantena aiheeseen sopivan erikoisen ja erityisen herkkupalan.

 

Koteloidut tunteet


Selja Ahava on jo asemansa vakiinnuttanut suomalainen kirjailija ja ’Nainen joka rakasti hyönteisiä’ (2020) on hänen neljäs romaaninsa. Minulle kirja oli ensi tutustuminen Ahavaan.

Kirjallisuutemme tilaa pohtineissa kommenteissa on viime aikoina todettu, että suomalaisten kirjailijoiden teoksia käännetään nyt muille kielille ja tarjotaan kansainvälisille markkinoille enemmän kuin koskaan. Markkinointia tehdään tietenkin paljon enemmän ja ammattimaisemmin, mutta yhtenä syynä kansainvälisempään levitykseen on myös se, että kirjailijamme kirjoittavat nykyään ’globaalimmin’. Kirjojen teemat, tapahtumat ja näkökulmat eivät enää ole kovin paikallisia ja kansallisia.

Selja Ahava on sijoittanut tämän kirjansa päähenkilön 1600-luvun puolivälin pikkukylään Saksaan ja Hollantiin, myöhemmin 1800-luvun lopun Japaniin ja viimein nykyajan Berliiniin.

Tarinan päähenkilö syntyy isänsä yhdeksänneksi ja äitinsä ensimmäiseksi lapseksi. Aikakauden naiset synnyttävät jatkuvalla syötöllä lapsia, joista enimmät kuolevat, mutta osa sentään jää eloon. Kun loppuun kuluneet äidit kuolevat, isät ottavat uuden nuoren vaimon ja kaikki jatkuu. Kunnes isät kuolevat. Silloin vielä synnytysikäiset äidit menevät tietenkin taas uusiin naimisiin ja lapset saavat tottua monipolvisiin uusperheisiin.  – Olemme eläimiä, toteaa muuan henkilö kirjassa.

Tällaisessa kuviossa elää kirjan Maria, lahjakas piirtäjä, joka jostain syystä tuntee suurta kiinnostusta luonnosta löytämiinsä toukkiin ja etenkin salaperäisiin koteloihin, joista ei tiedä, mitä niistä lopulta syntyy. Lumoavia perhosia tai arkisia kärpäsiä tai joskus ei mitään, vain pelkkää hajonnutta haisevaa sotkua.

Tytön ja naisen pitää tehdä jatkuvasti kotitöitä ja olla nöyrä kaikkiin suuntiin. Piirtäminen on jotakuinkin turhaa puuhaa ja erityisen vastenmielistä ja tuomittavaa on olla kiinnostunut hyönteisistä.  Se ei naiselle ole kerta kaikkiaan sopivaa, vaan viittaa mielenvikaisuuteen tai peräti jumalattomuuteen ja noituuteen. Jos nyt ylipäänsä on pakko piirtää, niin kukkia, eikä mitään toukkia tai kärpäsiä.

Marian elämässä ei paljon rakkautta tai hellyyttä ole. Vanhemmat jäävät etäisiksi, aviomieheksi tyrkätty isäpuolen oppipoika kohtelee Mariaa kotieläimenä ja suhde omaan tyttäreen on vaikea koko ajan. Jostain selittämättömästä lähteestä löytyy kuitenkin elämänhalu, joka saa Marian ponnistamaan eteenpäin, pysymään hengissä kaiken uhallakin ja tekemään ratkaisuja, jotka ovat hänen ajassaan hyvin poikkeuksellisia.

Miksi Ahava on halunnut sitten jatkaa tätä kiehtovaa tarinaa vielä kahdella aikaulottuvuudella ja maantieteellisellä sijainnilla? Toistoa ajasta toiseen ja paikasta toiseen? Ihmisellä tai hyönteisellä: muna, toukka, kotelo, hyönteinen, taas uusi muna, uusi toukka, uusi kotelo.

Mutta aina joskus kotelo yllättää; hajottuaan se paljastaakin uudenlaiseksi kehittyneen olennon. Jotain, mitä et osannut odottaa.

 

Pysy hengissä kunnes saat munittua


Norjalainen ympäristötieteen ja biologian professori Anne Sverdrup-Thygeson on aivan ratki riemuissaan työstään. Hänestä on mahtavaa tehdä juuri tätä tutkimusta ja opettaa. Hän nauttii ulkoilusta (norjalainen!) ja tutkii erityisesti vanhoja, onttoja tammia ja niissä vaikuttavia monenlaisia hyönteispopulaatioita.

Hänen kirjansa ’Jos hyönteiset katoavat’ ilmestyi suomeksi 2019 Katarina Luoman kääntämänä. Alkuperäinen teos ’Insektenes planet’ on vuodelta 2018.

Sverdrup-Thygeson ei ole tuomiopäivän profeetta, vaikka hänkin toki varoittelee maailman hyönteislajien vähenemisen ja kokonaan katoamisen arvaamattomista ja arvattavistakin huonoista seurauksista. Hyönteiset olivat täällä miljoonia vuosia ennen meitä ja tänne ne myös jäävät, sillä ihminen ei millään pysty tuhoamaan niitä kaikkia. Ihminen itse sen sijaan saattaa hyvinkin hävitä maapallolta, omaa tyhmyyttään, joskus kenties.

Kirjan teksti on mukaansatempaavaa ja hilpeän pursuilevaa, kuten aiheensa. Hyönteisiähän on aivan kaikkialla. Maassa ja puussa ja vedessä ja kasveissa. Ikuisessa pimeydessä maapallon syvimmissä luolissa tai kuumissa lähteissä tai mursujen sieraimissa tai hevosen mahalaukussa sappinesteiden seassa. Niitä on suurempiakin, kuten yli 60 senttiä pitkä kiinalainen sauvasirkka, mutta enimmäkseen ne ovat aika pieniä tai jopa aivan äärettömän pieniä. Kaikkein pienimpiä on hiukekiilupistiäinen, joka voi isona aikuisena laskeutua yksittäisen ihokarvan päähän. Pienenä ollessaan se on tietysti sitäkin pienempi…

Sverdrup-Thygeson esittelee hauskasti hyönteisten lajityyppejä ja perusrakennetta (hämähäkit eivät ole hyönteisiä, huom.), johon kuuluu kuusi jalkaa ja siivet, edes jonkinlaiset siivet. Jännittävin asia on muodonmuutos, jonka hyönteiset kokevat kasvaessaan. Joko jatkuvasti, moneen kertaan nahkansa luoden, tai sitten kertarysäyksellä kotelovaiheen jälkeen.

Hyönteisen yksinkertainen elämänohje on: pysy hengissä kunnes saat munittua. Hengissä pysyminen taas tarkoittaa mahdollisimman paljoa omaa syömistä ja sen välttelyä, ettei itse tule syödyksi. Hyvin monet hyönteiset syövät toisiaan.

Kirjassa on runsaasti esimerkkejä sellaisesta hyönteisten hyödyllisyydestä, jota emme läheskään riittävästi tunne tai arvosta. Ehkä nyt jo ymmärrämme, kuinka tärkeitä pölyttäjämehiläiset tai kimalaiset ovat maailman ruuan tuotannolle, mutta entäs kaikenlaiset hajottajakuoriaiset? Aivan korvaamattomia!

Esimerkki: kun britit valloittivat Australian 1700-luvun lopussa, he rahtasivat sinne nautoja maitoa saadakseen. Olivat olevinaan oikein viisaita ja valitsivat tarkoituksella laivoihinsa seebuja, afrikkalaisia kuumiin oloihin sopeutuneita nautoja, brittiläisten lypsylehmien sijaan.

Se olikin hyvä valinta! Naudat saatiin pysymään hengissä ja lisääntymään, mutta sitten valtavat maa-alueet alkoivat kuolla käyttökelvottomiksi, koska koko mantereella ei ollut ainuttakaan lantakuoriaista, joka olisi hajottanut lehmänläjiä! Lanta kivettyi maahan asfalttiakin kovemmaksi kuoreksi, jonka läpi ei yksikään ruohonkorsi päässyt. Katastrofi helpottui vasta 1960-luvulla, kun tutkijat onnistuivat vapauttamaan luontoon 1,7 miljoonaa sopivaksi todettua lantakuoriaista ja ne ryhtyivät työhönsä.

Sverdrup-Thygeson kehottaakin ihmisiä ottamaan hyönteiset huomioon maankäytön suunnittelussa, puhumaan hyönteisistä kauniisti ja opettamaan lapsille, kuinka hyödyllisiä ne ovat. Hän puhuu hyötynäkökohtien lisäksi myös ’moraalisesta velvollisuudestamme antaa kaikkien olentojen käyttää kaikkea potentiaaliaan’.

Omalta kohdaltani tunnustan, että jos kuulen hyttysen ininän sisätiloissa, jahtaan sitä vaikka millä astalolla, kunnes saan sen pois päiviltä ennen nukkumaan menoani. Sen sijaan nähdessäni koppakuoriaisen, jonkun karvaisen toukan tai muun mönkijän lattiallani, huiskin sen harjalla pihalle toteuttamaan siellä mielihyvin kaikkea potentiaaliaan.

 

Silkkilangan ihme


Kaikista hyönteisistä, muodonmuutoksista ja elämänkierroista kummallisin on varmasti silkkiperhosen tapaus. Jo se on minusta aivan ällistyttävää, että joku kiinalainen joskus muinoin tuli havainneeksi tällaisen asian ja ymmärsi ryhtyä kelaamaan auki noita vaaleita kotelon pötkylöitä ennen kuin ne hajosivat itsestään ja paljastivat sinänsä vaisun, haalean, sokean ja suuttoman perhosen.

Perhosen elämän huippuhetki ei näin ihmisen mielestä tunnu niin hääppöiseltä: kauhean vaivannäön jälkeen olet vihdoin valmis ja kömmit ulos kotelostasi. Et näe mitään ja suutakaan sinulla ei ole, koska et enää koskaan syö mitään. Pimeydessä haparoit vain jotenkin parittelemaan vastaavan sokean uroksen kanssa. Uros kuolee sen tien. Naaras sen sijaan elää päivästä jopa neljään päivään kunnes suorittaa sen tärkeimmän tehtävänsä: munii.

Ihmisen näkökulmasta kiinnostavin on tietenkin se vaihe, kun munasta kuoriutuu toukka, joka alkaa vimmatusti syödä rouskuttaa mulperipuun lehtiä. Mikään muu ruoka ei kelpaa, joten mulpereita on pakko olla, jos tahtoo saada silkkiä. Syömisen rouskutus on kuulemma jatkuvaa ja niin äänekästä, että se kuulostaa sateen ropinalta. Kun vihdoin paksu toukka on syönyt tarpeekseen, tulee hetken hiljaisuus.

Odottava jännitys tiivistyy silkin viljelijöiden huushollissa: nyt se alkaa! Toukkien outo ’moshaus’. Ne heittelevät päätään kahdeksikon muotoista rataa ja syöksevät molemmista suupielistään silkkisäiettä ja vielä liimaa, joka liittää nämä kaksi säiettä yhteen, langaksi! Langan toukka kokoaa ympärilleen koteloksi ja painuu sitten – luultavasti aivan lopen uupuneena – yli 1000 metrisen lankarullansa sisään pariksi viikoksi. Jos ihminen nappaa kotelon höyrytettäväksi ja langan kehrättäväksi, loppuu toukan elo siihen, ja silkin tarina alkaa.

Museoamanuenssi, tekstiilitaiteilija Tuulikki Vilhunen kertoo ’Pieni silkkikirja’ (2005) teoksessaan silkkiperhosesta vain lyhyesti ja keskittyy enemmän silkin valmistuksen moniin eri vaiheisiin, eri silkkilajeihin ja etenkin kankaiden moniin laatuihin.

Kirjan kuvitus on visuaalista hemmottelua parhaimmillaan. Silkki sinällään jo hohtaa ja kiiltää lumoavasti, mutta kun sitä värjätään, kirjotaan, kudotaan monilankaiseksi tai sille maalataan, saadaan aikaan korvaamattomia taideteoksia.

’Keinosilkki’ on tietenkin jo keksitty ja kehitetty; kyllähän raion-kuitu moneen paikkaan kelpaakin ja se on tietysti ’vegaania’ tai muuten vain eläinystävällisempää.  Ja halvempaa.

Aitoa, paksua, monilankaista silkkibrokadia kudotaan kai maailmassa enää vain muutamassa paikassa, Venetsiassa ainakin, ja siitä saavat ylen rikkaat huonekaluihinsa verhoilun ja ortodoksipapit perinteiset jumalanpalveluskaapunsa. Toukkien suupielistä.

 

***