Kirjakaupoissa on vielä hetken kesä-ale; tuulikaappien koreissa on taas röykkiöittäin viime syksyn uutuuksia, joita ei enää nosteta mainostelineisiin. Ne joutavat pois, uusien tulevien ’syksyn uutuuksien’ tieltä.
Pitäisikö kirjaa ajatella ’kulutushyödykkeenä’? Siltä
ainakin tuntuu, kun katsoo esimerkiksi kustantamojen työpaikkailmoituksia,
joissa kokemus mistä tahansa tavaran myymisestä on plussaa. Jotkut kirjat
tuntuvatkin kyllä turhakkeilta, jotka hotkaisee nopeasti, selaa läpi ja sitten pohtii,
minne sen työntäisi pois pölyä keräämästä...ehkä oven stoppariksi tai keikkuvan
pöydänjalan alle?
Vai onko kirja sittenkin jotain arvokasta henkistä pääomaa?
Inhimillisten suurten ponnistelujen tulos? Jotkut ovat, jotkut eivät. Joidenkin
arvo nähdään yleisesti ja ne jättävät suuren jäljen yhteiskuntaan. Jotkut
unohdetaan tyystin.
Jotkut sentään löydetään uudelleen ja nostetaan julkisuuden
parrasvaloihin neljännesvuosisata tekijänsä kuoleman jälkeen, kuten nyt on
käynyt amerikkalaisen John Williamsin kirjoille. Ensin ne
nostettiin esille amerikkalaisilla markkinoilla ja sieltä ne ovat levinneet
kriitikoiden kehumina ja markkinoijien levittäminä muualle; nyt nämä kolme
kirjaa on käännetty peräperää myös suomeksi.
Silmiini osui kirjastossa kirjan kansi: harmaa, sitkeänlaiha
miehen pää, sivuprofiili ja mainosteksti ’Suurin amerikkalainen romaani,
josta et ole koskaan kuullut’. Aika hyvä täky, ainakin se nauratti minua! Tulin
uteliaaksi; siis kuka tämä John Williams onkaan? Kirjastotietokanta antoi nimelle
sadoittain osumia. Tarkemmin tutkittuna ne olivatkin lähes kaikki musiikkia..kuuluisa
elokuvamusiikin säveltäjä John Williams on kuitenkin eri mies kuin tämä ’Stoner’in’ kirjoittaja.
Tämä John Williams oli kirjallisuuden professorina
Missourissa. Syntyi 1922, kuoli 1994. Julkaisi kaikkiaan neljä kirjaa, joista
ensimmäistä ei halunnut muistella. Muut kolme: Stoner, Butcher’s crossing ja
Augustus saivat jonkinlaista huomiota ilmestyessään 1960-luvulla ja 1970-luvun
alussa, mutta sitten ne unohtuivat.
Stonerin uusi tuleminen alkoi 2006; uusintapainos ja kriitikkojen
kehut nostivat sen ’Suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi’ ja Williamsin muutkin
kirjat kaivettiin näkyville.
Surun keskellä onnen
murusia
’Stoner’ (suomeksi
2015) - kirjasta on helppo pitää, ainakin suomalaisen. Enpä tiedä, onko se nyt niin valtavan ’Suuri’
romaani, mutta kauniisti kirjoitettu ja läpikotaisin surullinen elämäntarina se
on. Ei mikään kurjuuteen sortumisen surkeus kuitenkaan. Mies, joka ei tahtonut
kenellekään mitään pahaa, sai lopulta, toisten vastustuksesta ja
pahantahtoisuudesta selvittyään, valtavien ponnistelujen jälkeen sen mitä
tavoitteli. Vain todetakseen, ettei se ollut sen väärtti.
Tarina on jälleen kertaalleen kirjoitettu ’amerikkalainen
unelma’ ja ’mies tekee sen mitä miehen on tehtävä’, mutta tässä versiossa
kaikki tapahtuu pienesti ja hiljaisesti. Ei räiskettä, ei meteliä, ei mahtavia
kaksintaisteluja, ei loistavia bisnesideoita eikä menestyksekkäitä kauppoja.
Kaikki tapahtuu pienen provinssiyliopiston kirjallisuuden oppiaineen ympyröissä;
luentoja, virantäyttöä, seminaariesitelmiä, illallisia.
Päähenkilö Stonerille ei tapahdu ulkoisesti näyttäviä
tragedioita, vaan elämä on pikemminkin tasaisen tuskaista. Lukijan kurkkua
kuristaa, kun Williams kuvaa taidokkaan eleettömästi, kuinka Stoner vieraantuu
yksinkertaisista maanviljelijävanhemmistaan, jotka luulivat hänen opiskelevan
agronomiksi, tai kuinka hän tajuaa avioliittonsa olevan suuri ja peruuttamaton epäonnistuminen
jo kolmantena päivänä häiden jälkeen. Suhde ainoaan lapseenkin jää kovasta
yrittämisestä huolimatta vaisuksi ja etäiseksi.
Kirjallisuuden, oppimisen, analysoinnin ja oivaltamisen
tarjoamat ilon hetket kantavat Stoneria yli loputtoman ahdistavan kotielämän ja
työpaikan juonittelujen. Onneakin hän saa sentään elämässään maistaa muutaman
kuukauden, mutta luopuu siitä taistelutta, koska se ’olisi sopimatonta’.
Elämänsä lopussa hän haparoi käsiinsä oman kirjansa, joka on unohdettu, ja
kysymys siitä, oliko sillä edes joskus ollut arvoa, tuntuu hänestä sangen
joutavalta.
No niin Williams siellä jossain pilvenreunalla, mitäs itse tuumaat?
Oliko kirjoittaminen joutavaa vai ei? Yhtä joutavaa kuin elämä muutenkin? Vai
sittenkin ainoa asia, joka jää?
Tappamisen turhuus
Helposti saattaisi kuvitella, että Stoneriin on tarttunut aineksia
Williamsin omasta akateemisesta elämästä, vaikka hän pontevasti kiistääkin
tarinan kaikki yhteydet Missourin yliopistoon ja sen kirjallisuuden
oppiaineeseen. Stonerin menestyksen vanavedessä julkaistiin uudelleen myös
Williamsin aiempi kirja, ’Butcher’s
crossing’ (suomeksi 2016), joka tapahtuu tyystin toisenlaisessa
ympäristössä, nimittäin 1800-luvun lopulla Coloradon vuoristossa.
Tämä villin lännen biisonien lahtaustarina on täynnä hikeä,
verta, sisälmyksiä, likaa, uupumusta ja kaikenlaista löyhkää, joka on peräisin
sekä ihmisistä että eläimistä. Metsästysporukka jää talvikaudeksi jumiin lumen
saartamaan laaksoon, jonne se on ensin saanut teurastettua ja nyljettyä monen
tuhannen biisonin lauman. Lihat saavat mädäntyä paikoilleen, vain nahkoja
tavoitellaan. Tämä hirvittävä lahtaus ja haaskaus on tuon ajan amerikkalainen käsitys
’luontosuhteesta’ ja ’maan haltuunotosta’.
Tarinassa on taas mies, jonka ’on tehtävä mitä miehen on
tehtävä’, tai ainakin yritettävä sitä. Päähenkilö on nyt nuori mies, joka tulee
idästä länteen ’kokemaan’ jotakin, ehkä yhteyttä luontoon, tai ainakin
’etsimään itseään’. Hän jää kuitenkin jotenkin sivulliseksi tässä omassa
tarinassaan, sillä paljon verevämmin Williams kuvaa vuotakauppiaat,
metsästäjät, nylkijät, huorat ja juopot muulikuskit, joiden seuraan nuori mies
vuodeksi jää.
Minulle kirjan metsästyskuvauksista tulee mieleen 1990-luvun
menestyselokuva ’Tanssii susien kanssa’, jossa intiaanit surevat mätänemään
jätettyä biisonin lihaa. Heille se olisi merkinnyt koko talven muonaa,
valkoisille metsästäjille vain nahka oli rahanarvoinen. Sekin vain niin kauan,
kuin markkinoilla on sille kysyntää. Kun biisonin nahka todetaan liian
haisevaksi ja uusi muoti vaatiikin muita turkiksia, voi äkkiä arvottomiksi
käyneet vuotakasat vaikka polttaa.
Kiihko kohdistuu aina johonkin, jota ajaa takaa ja
tavoitella. Kun sen ehkä joskus saavuttaa, se menettää arvonsa. Ahneus ei sammu
koskaan.
Kuinka keisariksi
tullaan
Williamsin viimeiseksi jäänyt kirja ’Augustus’ ilmestyi alkujaan vuonna 1972 (nyt suomeksi 2017) ja
siinä hän vaihtaa jälleen täydellisesti tapahtumien aikaa ja paikkaa. Nyt
ollaan antiikin Roomassa ajanlaskumme alkuvuosina ja tämän kirjan elämäänsä
opetteleva nuori mies on Gaius Octavius, joka myöhemmin tunnettiin keisarina
nimellä Augustus.
Kahdessa ensimmäisessä kirjassaan Williams käytti suoraa
kerrontaa, mutta Augustus etenee pätkittäin ja limittäin, sillä tarinaa
kertovat monet eri henkilöt. Jotkut kertovat asioista monta vuotta myöhemmin,
ehkä kirjeessä jollekulle kolmannelle henkilölle tai sitten
päiväkirjamerkinnöissään. Joskus taas Augustus kirjoittaa suoria ohjeita tai määräyksiä
asioista, jotka tapahtuvat juuri nyt.
Kaikki alkaa Julius Caesarin salamurhasta. Murhan tilasi
monen henkilön salaliitto ja vallantavoittelijat riitautuvat pian myös
keskenään. Sisällissota uhkaa tuhota Rooman. Nuori Octavius, Caesarin
ottopoika, on vasta parikymppinen ja häntä pidetään kokemattomana
pikkutekijänä. Mutta pian hän oppii..
Vehkeilyt, taistelut, liittoutumiset, murhat ja petokset
seuraavat toistaan loppumattoman tuntuisesti. Avioliittoja solmitaan ja
puretaan poliittisista syistä. Niinpä niin, kyllähän historiasta muistetaan,
että Augustuksesta tuli lopulta hyvinkin pitkään hallinnut keisari.
Välillä jo tuskastuin kommentoivien henkilöiden paljouteen;
kuka tämä Lucius nyt taas olikaan ja miksi hän kirjoittaa juuri tälle Agrippalle?
Onneksi aina silloin tällöin joku lakoninen lausahdus nosti hymyn huulille ja
sai jaksamaan lukemista eteenpäin, kuten ’Mies voi elää vuoden täytenä
typeryksenä ja sitten viisastua yhdessä päivässä’.
Lähes kaikki ihanteensa menettäneenä, jatkuvasti perheenjäsentensä
ja ystäviensä lojaaliutta epäilevänä ja usein vakavasti sairaana Augustus
kuitenkin sinnitteli yli 70 vuoden ikään ja onnistui vahvistamaan keisarin ja
Rooman valtaa. Kaipa se sitten kannatti. Rooma jää. Sitäkö Williams tahtoi
kirjallaan sanoa?
***
