Uudelleenlöydetyt

Kirjakaupoissa on vielä hetken kesä-ale; tuulikaappien koreissa on taas röykkiöittäin viime syksyn uutuuksia, joita ei enää nosteta mainostelineisiin. Ne joutavat pois, uusien tulevien ’syksyn uutuuksien’ tieltä.

Pitäisikö kirjaa ajatella ’kulutushyödykkeenä’? Siltä ainakin tuntuu, kun katsoo esimerkiksi kustantamojen työpaikkailmoituksia, joissa kokemus mistä tahansa tavaran myymisestä on plussaa. Jotkut kirjat tuntuvatkin kyllä turhakkeilta, jotka hotkaisee nopeasti, selaa läpi ja sitten pohtii, minne sen työntäisi pois pölyä keräämästä...ehkä oven stoppariksi tai keikkuvan pöydänjalan alle?

Vai onko kirja sittenkin jotain arvokasta henkistä pääomaa? Inhimillisten suurten ponnistelujen tulos? Jotkut ovat, jotkut eivät. Joidenkin arvo nähdään yleisesti ja ne jättävät suuren jäljen yhteiskuntaan. Jotkut unohdetaan tyystin.

Jotkut sentään löydetään uudelleen ja nostetaan julkisuuden parrasvaloihin neljännesvuosisata tekijänsä kuoleman jälkeen, kuten nyt on käynyt amerikkalaisen John Williamsin kirjoille. Ensin ne nostettiin esille amerikkalaisilla markkinoilla ja sieltä ne ovat levinneet kriitikoiden kehumina ja markkinoijien levittäminä muualle; nyt nämä kolme kirjaa on käännetty peräperää myös suomeksi.

Silmiini osui kirjastossa kirjan kansi: harmaa, sitkeänlaiha miehen pää, sivuprofiili ja mainosteksti ’Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut’. Aika hyvä täky, ainakin se nauratti minua! Tulin uteliaaksi; siis kuka tämä John Williams onkaan? Kirjastotietokanta antoi nimelle sadoittain osumia. Tarkemmin tutkittuna ne olivatkin lähes kaikki musiikkia..kuuluisa elokuvamusiikin säveltäjä John Williams on kuitenkin eri mies kuin tämä ’Stoner’in’ kirjoittaja.

Tämä John Williams oli kirjallisuuden professorina Missourissa. Syntyi 1922, kuoli 1994. Julkaisi kaikkiaan neljä kirjaa, joista ensimmäistä ei halunnut muistella. Muut kolme: Stoner, Butcher’s crossing ja Augustus saivat jonkinlaista huomiota ilmestyessään 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, mutta sitten ne unohtuivat. 

Stonerin uusi tuleminen alkoi 2006; uusintapainos ja kriitikkojen kehut nostivat sen ’Suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi’ ja Williamsin muutkin kirjat kaivettiin näkyville.

Surun keskellä onnen murusia

’Stoner’ (suomeksi 2015) - kirjasta on helppo pitää, ainakin suomalaisen.  Enpä tiedä, onko se nyt niin valtavan ’Suuri’ romaani, mutta kauniisti kirjoitettu ja läpikotaisin surullinen elämäntarina se on. Ei mikään kurjuuteen sortumisen surkeus kuitenkaan. Mies, joka ei tahtonut kenellekään mitään pahaa, sai lopulta, toisten vastustuksesta ja pahantahtoisuudesta selvittyään, valtavien ponnistelujen jälkeen sen mitä tavoitteli. Vain todetakseen, ettei se ollut sen väärtti.

Tarina on jälleen kertaalleen kirjoitettu ’amerikkalainen unelma’ ja ’mies tekee sen mitä miehen on tehtävä’, mutta tässä versiossa kaikki tapahtuu pienesti ja hiljaisesti. Ei räiskettä, ei meteliä, ei mahtavia kaksintaisteluja, ei loistavia bisnesideoita eikä menestyksekkäitä kauppoja. Kaikki tapahtuu pienen provinssiyliopiston kirjallisuuden oppiaineen ympyröissä; luentoja, virantäyttöä, seminaariesitelmiä, illallisia.

Päähenkilö Stonerille ei tapahdu ulkoisesti näyttäviä tragedioita, vaan elämä on pikemminkin tasaisen tuskaista. Lukijan kurkkua kuristaa, kun Williams kuvaa taidokkaan eleettömästi, kuinka Stoner vieraantuu yksinkertaisista maanviljelijävanhemmistaan, jotka luulivat hänen opiskelevan agronomiksi, tai kuinka hän tajuaa avioliittonsa olevan suuri ja peruuttamaton epäonnistuminen jo kolmantena päivänä häiden jälkeen. Suhde ainoaan lapseenkin jää kovasta yrittämisestä huolimatta vaisuksi ja etäiseksi.

Kirjallisuuden, oppimisen, analysoinnin ja oivaltamisen tarjoamat ilon hetket kantavat Stoneria yli loputtoman ahdistavan kotielämän ja työpaikan juonittelujen. Onneakin hän saa sentään elämässään maistaa muutaman kuukauden, mutta luopuu siitä taistelutta, koska se ’olisi sopimatonta’. Elämänsä lopussa hän haparoi käsiinsä oman kirjansa, joka on unohdettu, ja kysymys siitä, oliko sillä edes joskus ollut arvoa, tuntuu hänestä sangen joutavalta.

No niin Williams siellä jossain pilvenreunalla, mitäs itse tuumaat? Oliko kirjoittaminen joutavaa vai ei? Yhtä joutavaa kuin elämä muutenkin? Vai sittenkin ainoa asia, joka jää?

Tappamisen turhuus

Helposti saattaisi kuvitella, että Stoneriin on tarttunut aineksia Williamsin omasta akateemisesta elämästä, vaikka hän pontevasti kiistääkin tarinan kaikki yhteydet Missourin yliopistoon ja sen kirjallisuuden oppiaineeseen. Stonerin menestyksen vanavedessä julkaistiin uudelleen myös Williamsin aiempi kirja, ’Butcher’s crossing’ (suomeksi 2016), joka tapahtuu tyystin toisenlaisessa ympäristössä, nimittäin 1800-luvun lopulla Coloradon vuoristossa.

Tämä villin lännen biisonien lahtaustarina on täynnä hikeä, verta, sisälmyksiä, likaa, uupumusta ja kaikenlaista löyhkää, joka on peräisin sekä ihmisistä että eläimistä. Metsästysporukka jää talvikaudeksi jumiin lumen saartamaan laaksoon, jonne se on ensin saanut teurastettua ja nyljettyä monen tuhannen biisonin lauman. Lihat saavat mädäntyä paikoilleen, vain nahkoja tavoitellaan. Tämä hirvittävä lahtaus ja haaskaus on tuon ajan amerikkalainen käsitys ’luontosuhteesta’ ja ’maan haltuunotosta’.

Tarinassa on taas mies, jonka ’on tehtävä mitä miehen on tehtävä’, tai ainakin yritettävä sitä. Päähenkilö on nyt nuori mies, joka tulee idästä länteen ’kokemaan’ jotakin, ehkä yhteyttä luontoon, tai ainakin ’etsimään itseään’. Hän jää kuitenkin jotenkin sivulliseksi tässä omassa tarinassaan, sillä paljon verevämmin Williams kuvaa vuotakauppiaat, metsästäjät, nylkijät, huorat ja juopot muulikuskit, joiden seuraan nuori mies vuodeksi jää.

Minulle kirjan metsästyskuvauksista tulee mieleen 1990-luvun menestyselokuva ’Tanssii susien kanssa’, jossa intiaanit surevat mätänemään jätettyä biisonin lihaa. Heille se olisi merkinnyt koko talven muonaa, valkoisille metsästäjille vain nahka oli rahanarvoinen. Sekin vain niin kauan, kuin markkinoilla on sille kysyntää. Kun biisonin nahka todetaan liian haisevaksi ja uusi muoti vaatiikin muita turkiksia, voi äkkiä arvottomiksi käyneet vuotakasat vaikka polttaa.

Kiihko kohdistuu aina johonkin, jota ajaa takaa ja tavoitella. Kun sen ehkä joskus saavuttaa, se menettää arvonsa. Ahneus ei sammu koskaan.

Kuinka keisariksi tullaan

Williamsin viimeiseksi jäänyt kirja ’Augustus’ ilmestyi alkujaan vuonna 1972 (nyt suomeksi 2017) ja siinä hän vaihtaa jälleen täydellisesti tapahtumien aikaa ja paikkaa. Nyt ollaan antiikin Roomassa ajanlaskumme alkuvuosina ja tämän kirjan elämäänsä opetteleva nuori mies on Gaius Octavius, joka myöhemmin tunnettiin keisarina nimellä Augustus.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassaan Williams käytti suoraa kerrontaa, mutta Augustus etenee pätkittäin ja limittäin, sillä tarinaa kertovat monet eri henkilöt. Jotkut kertovat asioista monta vuotta myöhemmin, ehkä kirjeessä jollekulle kolmannelle henkilölle tai sitten päiväkirjamerkinnöissään. Joskus taas Augustus kirjoittaa suoria ohjeita tai määräyksiä asioista, jotka tapahtuvat juuri nyt.

Kaikki alkaa Julius Caesarin salamurhasta. Murhan tilasi monen henkilön salaliitto ja vallantavoittelijat riitautuvat pian myös keskenään. Sisällissota uhkaa tuhota Rooman. Nuori Octavius, Caesarin ottopoika, on vasta parikymppinen ja häntä pidetään kokemattomana pikkutekijänä. Mutta pian hän oppii..

Vehkeilyt, taistelut, liittoutumiset, murhat ja petokset seuraavat toistaan loppumattoman tuntuisesti. Avioliittoja solmitaan ja puretaan poliittisista syistä. Niinpä niin, kyllähän historiasta muistetaan, että Augustuksesta tuli lopulta hyvinkin pitkään hallinnut keisari. 

Välillä jo tuskastuin kommentoivien henkilöiden paljouteen; kuka tämä Lucius nyt taas olikaan ja miksi hän kirjoittaa juuri tälle Agrippalle? Onneksi aina silloin tällöin joku lakoninen lausahdus nosti hymyn huulille ja sai jaksamaan lukemista eteenpäin, kuten ’Mies voi elää vuoden täytenä typeryksenä ja sitten viisastua yhdessä päivässä’.

Lähes kaikki ihanteensa menettäneenä, jatkuvasti perheenjäsentensä ja ystäviensä lojaaliutta epäilevänä ja usein vakavasti sairaana Augustus kuitenkin sinnitteli yli 70 vuoden ikään ja onnistui vahvistamaan keisarin ja Rooman valtaa. Kaipa se sitten kannatti. Rooma jää. Sitäkö Williams tahtoi kirjallaan sanoa?

***