Napolin naiset

Italialainen kirjallisuus ei ole tullut blogissani vielä käsitellyksi, paitsi tietenkin nuo iki-ihanat ’pastadekkarit’, joissa murhien ratkomisen lomassa aina syödään, kokataan ja ennen kaikkea puhutaan ruuasta. Olikin siis jo korkea aika syventyä muunlaisiin italialaisiin romaaneihin, nimittäin Elena Ferranten Napoli- kirjoihin, joista on kehkeytynyt maailmanlaajuinen menestys.

Sarjan neljä kirjaa julkaistiin italiaksi 2011, 2012, 2013 ja 2014. Suomeksi niistä on saatu käännetyiksi vasta kaksi ensimmäistä; Loistava ystäväni 2016 ja Uuden nimen tarina 2017. Vapaasti kääntäen kolmas olisi suomeksi nimeltään Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja neljäs Kadonneen lapsen tarina. 

Kirjailija Elena Ferrante on salanimellä kirjoittava, ilmeisesti todellisuudessakin nainen, jo iäkäs, yli 70-vuotias ja kotoisin Napolista. Ferrante on julkaissut ensimmäiset kirjansa jo 1990-luvun alussa. Napoli-sarjan valtaisan menestyksen myötä Ferranten oikean henkilöllisyyden selvittämisestä on tullut vallan vimmaista ja sitä on yritetty jo arveluttavin keinoinkin; hakkeroimalla kustantajan maksuliikennettä sen selvittämiseksi, kenen tilille kirjailijan palkkioita maksetaan. Väitetään siis, että Ferrante olisi yhtä kuin kustannustoimittaja Anita Raja, mutta tieto on virallisesti kiistetty.

Kun joku kirja tai kirjasarja nousee myyntimenestykseksi, suosio ruokkii itseään ja markkinointipuheet kuulostavat toinen toistensa kopioilta. Ferranten kirjojen liepeissäkin siteerataan yhtä sun toista suurta kansainvälistä lehteä ja kriitikkoa, joka sanoo kirjasarjan olevan ’ainutlaatuinen’ ja ’ihmeellinen’ ja ’koskaan ei ole kirjoitettu mitään tämän kaltaista’.

Niin no..minusta kirjat olivat kiehtovia, kiinnostavia ja liikuttaviakin juuri siksi, että ne olivat vanhanaikaisia! Juuri tällaisia kirjoja on kirjoitettu aiemminkin. Niissä ei kikkailla tehosteilla, ei sisäisillä monologeilla eikä sekoitetuilla aikajaksoilla, vaan tarinaa kertoo ’kaikkitietävä kertoja’ lähestulkoon siinä järjestyksessä kuin asiat tapahtuivat. Dialogiakaan ei käytetä kuin aivan nimeksi. Tarinan perusjuonena on kahden ystävyksen suhde; kuinka se kehittyy, kuinka he hiljalleen kasvavat erilleen, kuinka he riitelevät, kuinka toinen tahtoo määräillä toista, kuinka toinen lähtee pois, opiskelemaan ja laveammille maisemille ja toinen taas jää kotikulmille. Onko heillä enää mitään yhteistä? Kuka petti ketä ja miten? Mikä heitä sitoo yhteen?

Eikö tämä nyt ole melkein maailman toiseksi yleisin kirjan aihe? Kyllä, mutta poikkeuksellisempaa on, että tämä kahden ystävyksen tarina kerrotaan naisista! Napolin rupisimpien, kurjien köyhien kortteleiden naisista! En väitä, että naisten elämä ja ystävyys olisi vaikeampaa tai kiinnostavampaa kuin miesten vastaavat tarinat, joita maailman kirjallisuus on täynnä, mutta erilaista se on. Näkökulma on toisenlainen.

Kirjojen tarinoista suunnitellaan Italiassa kuulemma jo televisiosarjaa. Hyvä idea.

Kulta-aika lapsuuden

’Loistava ystäväni’ (2016) alkaa suunnilleen 1950-luvun alusta, jolloin saman ikäiset köyhät tytöt Elena ja Lila tutustuvat koulussa ja pihalla. Elena on se ujompi,  joka kuitenkin lopulta lähtee opiskelemaan ja pois Napolista, joten hän on kirjojen kertoja ja kenties Elena Ferranten samaistumisen kohde. Lila on hurjempi, vaarallisempi ja selittämättömämpi, mutta hän ei poistu koskaan Napolista Ischiaa kauemmaksi.

Tyttöjen kasvuympäristössä perheet ovat suuria, köyhiä, äänekkäitä ja väkivaltaisia. On aivan tavallista, että naapurustossa miehet hakkaavat vaimojaan, äidit lyövät lapsiaan, lapset lyövät toisiaan ja aina joskus joku naapuruston aikuisten riita päättyy hakkaamisen sijasta tappoon. Palkkamurhia tapahtuu sitten erityistapauksissa. Kun Lila ’käyttäytyy epäkunnioittavasti’ suutari-isäänsä kohtaan, tämä heittää ruipelon tyttärensä ikkunasta ulos, kiviselle pihalle. Käsi vain murtui, pääsi siis vähällä.

Koulu ja siellä muutama kannustava opettaja muuttaa Elenan ja Lilan elämän tavoitteet kotipihaa pidemmälle. Molemmat tytöt ovat lahjakkaita ja opettaja käy kummankin kotona neuvomassa vanhempia antamaan tyttöjen jatkaa ’keskikouluun’. Elena saa jatkaa, Lila lopulta ei.

Välillä Lila tuntuu olevan kaksikosta se lahjakkaampi, joka osaa asiat koulua käymättäkin, kun taas Elena taistelee opintojensa kanssa. Koti ei häntä pysty auttamaan eikä kannustamaan ja pelkkä läksyjen teko koko katraan yhteisen makuuhuoneen nurkassa tuottaa vaikeuksia. Elena jää vuosikausiksi epävarmaksi; hän pelkää ettei todella osaa ja todella ymmärrä, vaan pinnistelee tai teeskentelee ja toistaa ulkomuistista ’oikeita’ kommentteja ja mielipiteitä.

Lila taas päättää pelata korttinsa niin hyvin kuin ikinä pystyy ja menee 16-vuotiaana naimisiin. Korttelin kauppiaan pojalla on rahaa.

Kynsin ja hampain

Sodanjälkeinen kurjuus alkaa helpottaa ja 1960-luvun alkuvuosina Napoliinkin rakennetaan uusia kerrostaloja. Onnekas voi hankkia auton tai peräti television. Suutarin lapsista voi tulla vaikka menestyneitä yrittäjiä kenkäbisnekseen, kunhan rahoittaja löytyy. ’Uuden nimen tarina’ (2017) kuvaa Lilan vaiheita ’rouva Carraccina’, joka koettaa myydä itsensä mahdollisimman kalliisti. Pitää saada rahoitusta ja töitä myös velipojille ja isälle sen lisäksi, että itse kulkee hienona kuin rouva Kennedy. 

Helpolla se ei tule. Hääyönä hakattu ja raiskattu Lila tekee kaikkensa, ettei joutuisi tyypilliseksi kotiin suljetuksi synnytyskoneeksi. Lapsettomuus on näissä kortteleissa suuri häpeä eikä todellakaan mikään yksityisasia. Raskaaksi on tultava. Lilan ainoa mahdollinen kosto on huutaa hirveälle aviomiehelleen ’lapsi ei ole sinun, se ei todellakaan ole sinun’.

Lila on siis jo rouva ja hänen on pysyttävä kotona. Elena ja korttelin kaikki muut nuoret pyörivät vielä teini-iän huvituksissa ja kaikki seurustelevat ja kihlautuvat ristiin rastiin keskenään. Jossain vaiheessa tyttöjen yletön oikuttelu ja poikien naurettava uhittelu alkoi tuntua jo liian ärsyttävältä. Piti oikein muistuttaa itselleen, että niin, nämä ovat siis oikeasti 17- 18-vuotiaita, eivät sen kypsempiä, vaikka heidän lapsuutensa näillä kujilla loppuu niin varhain.

Elena jatkaa opintojaan ja alkaa kokea kirjoittamisen olevan ominta aluettaan. Hän alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi vanhoilla kulmillaan ja onnistuu pääsemään stipendiaattina yliopistoon Pisaan. Lilakin osaa kirjoittaa, mutta ei ehdi paneutua siihen, sillä hänellä on yllin kyllin tekemistä miehensä, rakastajansa, lapsensa, lapsuuden perheensä ja lukuisien naapuruston ihmisten asioiden junailussa. Hän on eräänlainen naispuolinen pikku-mafioso, tai Napolista puhuttaessa ehkä ’camorristi’. Hetken hän luuleekin pitävänsä lankoja käsissään, mutta pelureita on monia eikä hän sittenkään pärjää heille kaikille.

Muuttuuko mikään todella

Suomenkielisiä käännöksiä odotellessa luin sarjan viimeisen osan ’The story of the lost child’ englanniksi.

Aika kuluu ja naisten maailmat eriytyvät; Lila pyörittää bisneksiään kotikulmilla Napolissa, Elena puolestaan asuu pohjoisessa Torinossa ja Firenzessä. Hän avioituu yläluokkaisempaan, akateemiseen perheeseen, ja saa lapsia, jotka appivanhemmat haluavat kasvattaa visusti ’oman sukunsa’ traditioiden mukaan.

Kummankin naisen elämään tulee monenlaisia vastoinkäymisiä, aviokriisejä, pettäviä puolisoita, lisää lapsia ja kelvottomia rakastajia, jotka luikertelevat aina irti kaikista sitoumuksistaan ja jättävät naiset selviytymään syyllisyytensä ja ahdistuksensa kanssa. Lopulta naiset kuitenkin palaavat taas yhteen, Elena muuttaa lapsineen Napoliin ja ’Lila-tädistä’ tulee osa hänen ja lasten jokapäiväistä elämää.

Ferrante kuljettaa tarinoissa mukana Italian yhteiskunnallista levottomuutta; fascistien ja kommunistien taistelua, yliopistojen kuohuntaa, 1960- ja 1970-lukujen vasemmistoterrorismia ja rikollisuutta.  Se pysyy kuitenkin koko ajan vain taustakudoksena; pääosassa ovat Elena ja Lila. Nyt kun tarkemmin ajattelen, huomaan, että yksi iso instituutio loistaa poissaolollaan; kirkko. Paavi ja papit eivät näyttele minkäänlaista osaa näissä tarinoissa.

Kirjoissa tulee selvästi esille, paitsi tietysti pääaihe, eli ystävyys, myös italialaisten tyypillinen raastava ’läheisriippuvuus’. Ystävät, mutta myös naapurit ja etenkin sukulaiset ovat koko ajan läsnä ja puuttuvat kaikkeen ihmisen elämässä. Hyvässä ja pahassa. Jos minun äitini olisi kohdellut minua niin kuin Elenan äiti, en taatusti olisi ollut häneen enää missään yhteydessä; hautajaisiin ehkä olisin adressin lähettänyt. Jos minun ystäväni olisivat jääneet kiinni sellaisista epärehellisyyksistä kuin tässä kirjassa, en varmaankaan tapaisi heitä enää koskaan. Mutta ei, nämä jatkavat riitaisaa ja ahdistavaa yhteiseloaan.  

Kukaan tarinoiden monista henkilöistä ei ollut ’täydellinen’ vaan kaikissa oli myös ärsyttäviä ja vastenmielisiä piirteitä. Inhimillistä. Silti huomasin sympatisoivani eniten Elenaa, etenkin lopussa kun hän 58-vuotiaana isoäitinä katseli elämäänsä ja tyttäriään ja totesi, että ’minä selvisin, sittenkin’.

Kaikki ei kirjoissa kuitenkaan selviä koskaan. Maagiselle realismille, tai mitä arkipäivän mysteerejä ne lienevätkään, jää oma tärkeä osansa. Se vain lisää kirjojen kiehtovuutta entisestään.

***