tiistai 1. tammikuuta 2019

Kaivatut kadotetut kaupungit

Ihminen ei millään tahdo onnistua ’elämään hetkessä’, vaikka sitä kuinka sananlaskuissa ja elämäntaito-oppaissa suositellaan ja neuvotaan.

Ajatus hakeutuu vain niin helposti haaveilemaan ja suunnittelemaan kaikkea tulevaa tai muistelemaan ja ikävöimään mennyttä. Luulenpa, että se on erottamaton osa ihmisyyttä: jotain josta ei voi kokonaan oppia pois ja joka erottaa meidät muista eläimistä. Kaipaamme.

En tiedä kumpi tästä hetkestä etääntyminen on ’turmiollisempaa’: elämän siirtäminen koko ajan jonnekin myöhempään, ’sit ku’, kunhan saan ensin tämän ja tuon, kun lapset ovat kasvaneet, tai kunhan ne ensin ovat syntyneet, tai kun viimein pääsen eläkkeelle.. vai jatkuva haikailu jo menneen perään. Voi silloin, ah nuorena, kerran lapsena, sinä yhtenä reissukesänä, sen joulun kaltaista ei tule, silloin kun minä olin vielä ’joku’, vain siinä kaupungissa..Mutta kumpaakin me vain teemme koko ajan.

Erityisen kaipauksesta tekee, jos kaipuun kohde on menetetty äkkiä, kokonaan, pysyvästi. Kun kyse ei ole tavanomaisesta muutosta opiskelun, työn tai jonkun muun oman unelman perään, vaan lähtö tulee ulkopuolisesta pakosta eikä paluun mahdollisuutta ole. Kun kaipaus tiivistyy valtavaksi kollektiiviseksi haikeudeksi.

Maailmassa on valtava määrä kaipuun kohteita. Erityisen koskettavilta tuntuvat tietenkin itselle läheisemmät, oma Eurooppamme ’kadotetut kaupungit’. 

Suomalaiselle, karjalaisia sukujuuria omaavalle yksi sydänjuuria kaihertava paikka on ilman muuta Viipuri. Siitä kertovista kirjoista olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut. Siinä siis ensimmäinen kadonnut kaupunki.

Toinen, minulle ’uusi’ ja hämmentävä, samalla myös erittäin kiinnostava kadonnut kaupunki on Königsberg, tuo niin ikään kokonaan kadonneen Itä-Preussin pääkaupunki. Linnoineen, katedraaleineen, yliopistoineen, satojen vuosien ikäinen kulttuurikaupunki. Se ei ole maantieteellisesti kovinkaan kaukana, mutta se on totaalisesti kadonnut ajatuksista, ainakin minulla. On toki olemassa joku hailea tietoisuus eri nimisestä, venäläisestä Kaliningradista: suljettu, ruma, rapistunut sotilastukikohta. Mutta kuka sinne nyt kaipaisikaan?

Kolmas, Trieste, on säilyttänyt nimensä, mutta sen asukkaat on pakotettu vaihtamaan omansa. Tai muuttamaan kokonaan pois. Tai viety väkisin. Merkillisen haluttu paikka tämäkin; ainakin kolmen, tai kenties neljänkin valtion omakseen tahtoma ikivanha satamakaupunki, portti Välimerelle ja ahdistavina aikoina tie vapauteen.


Räjähtäviä muistoja

 
Märkien adventtipäivien piristykseksi tartuin heti Mikko Porvalin Karelia Noir -dekkarisarjan kolmoseen, ’Kadonneen kaupungin varjo’ (2018) kun sen kirjaston suosittujen jonotuslistalta käsiini sain.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut viipurilaiset poliisit Salomon Eckert ja Jussi Kähönen jatkavat töitään nyt välirauhan, jatkosodan ja sodanjälkeisten vuosien melskeissä. Pirtutrokarien ja rajaloikkarien jahtaaminen on vaihtumassa vakoiluhommiin. 

Kirjan luvut on jaettu suurempiin teemoihin Raja, Rauha ja Rakkaus. Kaikkiin näihin asioihin liittyy myös Viipuri, vaikka se on jo menetetty, jos toki välillä saadaankin hetkeksi takaisin. Evakkojen elämä ei ole helppoa ja ikävä kaihertaa monella tavalla Kähösen perhettäkin. 

Rikoskomisario Porvali pyörittelee dekkaritarinaan mukaan monia teemoja ja ajankohdan tositapahtumia sieltä sun täältä. Draamallinen jännite siitä kyllä tässä kirjassa kärsii. Ei kaikkia virantoimituksessa kuolleita poliisimiehiäkään olisi kannattanut väkisin mukaan ympätä, jollei se nyt sitten ollut joku ’ylemmän poliisihallinnon’ asettama ehto kirjailijan virkavapaalle?

Porvalin kehittelemä poliisihahmo Salomon Eckert on kyllä tyyppinä aivan hurmaava. Juuri ja juuri uskottavuuden rajamailla keikkuva ’kotimainen James Bond’, jonka pauloihin joutuvat koko ajan niin miehet kuin naisetkin. Hän tietenkin tarvitsee tukijakseen tasaisen ja turvallisen Kähösen, vähän tylsän mutta aina luotettavan.

Terveisinä kirjailijalle ja kustantajalle sanon, että Salomon Eckertistä ei missään nimessä vielä pidä luopua! Voihan hän kuolla kirjassa kuvatulla tavalla, tietysti, mutta ei sen tarvitse olla lopullista. Hämäys vain, kenties..Tai sitten otetaan käyttöön Morse-kikka; vielä kymmenen kirjaa Salomon Eckertin vaiheista nuorena. Siellä tsaarinajan Pietarin, Viipurin ja kannaksen maisemissa nuori Salomon voi sotkeentua vaikka mihin kiinnostavaan. Kyllähän hänen syntyperänsä ’salaisuuskin’ viittaa jo sinne aivan korkeimpiin piireihin.
Niin..onhan sitten vielä tämä Kähosen ja Eckertin ’yhteinen poika’, josta voisi myös kehkeytyä jotakin jännittävää.


Kadonneen maailman tarinoita


Arkipuheessa meilläkin kommunistinen DDR kulki yleensä nimellä Itä-Saksa, muistan sen hyvin. Britti historioitsija Max Egremont viittaa kirjassaan samaan, ja kertoo hätkähtäneensä, kun eräs saksalainen oli oikaissut hänen puhettaan: DDR sijaitsee Keski-Saksassa. Itä-Saksa on paljon idempänä, siellä missä entinen Itä-Preussin provinssi sijaitsi suunnilleen viisisataa vuotta, kunnes se toisen maailmansodan jälkeen jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja Liettuan kesken ja katosi kokonaan kartoilta.

Innostuin todella, kun sattumalta törmäsin Egremontin kirjaan ’Forgotten Land’ (2011), alaotsikoltaan Journeys among the Ghosts of East Prussia. Omassa Euroopassamme, ihan suorastaan lähellä, on asioita ja alueita, joista en tiedä juuri mitään! 

Eipä niistä tietenkään kouluaikoinani tarjottukaan tietoa, koska ne kuuluivat toisen maailmansodan jälkeiseen ’uuteen järjestykseen’, joka oli hyvä ja kiistämätön sellaisenaan eikä aiemmista rajoista, kulttuureista tai hallintomuodoista ollut edes sopivaa olla kiinnostunut.

Maailmankuulu 1700-luvun lopun moraalifilosofi Immanuel Kant pohdiskeli ’kategorista imperatiiviaan’ Königsbergissä, sen opin muistaakseni peräti yliopistossa, mutta missä Königsberg tarkalleen oli, siitä ei keskusteltu. Jossain saksankielisellä alueella, ilmeisestikin, siinä kaikki.

Puna-armeija vyöryi toisen maailmansodan lopussa panssareillaan Saksan maaperälle Itä-Preussin kautta ja matkallaan kohti Berliiniä se pisti säpäleiksi myös pääosan Königsbergiä. Liittoutuneiden ilmapommitukset täydensivät tuhon ja yli 2 miljoonaa itäpreussilaista koetti päästä alta pois. Suunnilleen 1,5 miljoonaa onnistui jotenkin hankkiutumaan lännemmäs, päästäkseen antautumaan länsiliittoutuneiden vangeiksi tai pakolaisleireille, muutama sata tuhatta muun muassa Tanskaan. Jäljellejääneiden kohtalo ei neuvosto-armeijan huomassa ollut kehuttava, sillä kaikki näkivät nälkää ja itäpreussilaiset saivat maksaa siitä, mitä Saksan armeija oli tehnyt omalla idän retkellään.

Lopullisessa aluejaossa kaikki vielä hengissä selvinneet saksalaiset karkotettiin Königsbergistä ja kaupungista tehtiin Kaliningrad. Kaupunkiin siirrettiin uudet asukkaat muualta Neuvostoliitosta ja Puola ja Liettua saivat alueita ympäröiviltä maaseutualueilta ja muista kaupungeista. Itä-Preussi lakkasi olemasta.

Max Egremont kuvaa kirjassaan Itä-Preussia eri ihmisten kokemusten kautta. Useita heistä hän on vielä 1990- luvulla voinut haastatella, joidenkin tarinat perustuvat jäljellejääneisiin kirjallisiin lähteisiin. Tarinansa kertovat muun muassa juutalainen Michael Wieck, protestanttinen pappi Johannes Jänicke ja tuolloinen Hitler Jugend -nuori Martin Bergau. Heidän kokemuksistaan lukiessaan on välillä hyvin vaikeaa ’uskoa ihmiseen’. 

Itä-Preussi oli kuuluisa myös valtavista maatiloistaan, aatelisista ’junkkereistaan’, jotka hoitivat tiluksiaan lähes feodaaliseen tyyliin, alustalaisten pitäessä herraa ja rouvaa ’isänä ja äitinä’, joka saattoi määrätä aivan kaikesta. Monet näistä suurtilallisista pitivät Hitleriä naurettavana ja huonona vaihtoehtona, mutta kallistuivat kuitenkin tukemaan häntä, koska pelkäsivät äärivasemmistoa vielä enemmän. Kuuluisimmat suvut olivat Dohna, Lehndorff ja Dönhoff. Heistä kaikista Egremont on löytänyt haastateltavia, kuuluisimpana sodan jälkeen ’Die Zeit’ -lehden Liittotasavallassa perustanut kreivitär Marion Dönhoff.

Kirja antoi minulle todella paljon uusia näkökulmia yhteisen Eurooppamme asioihin. Mitä tästä eteenpäin? Nyt kun Liettua ei ole enää osa Neuvostoliittoa, on Kaliningrad ja sitä ympäröivä oblast ollut jo vuosikausia outo irrallinen pala Venäjää Euroopan unioniin kuuluvien Liettuan ja Puolan välissä. Stalinin käsikassara, kommunisti Kalinin ei ole hyvää mainosta kaupungille; nimi pitäisi vaihtaa. Taas. No mikä nimi olisi ’myyvä’? Jotkut venäläiset ovat ehdottaneet Kantgradia. Tuskin toteutuu.

Jotkut itäpreussilaiset ovat päässeet 1990-luvun jälkeen käymään entisillä kotikonnuillaan. Suuri osa on ollut hyvin pettynyt; kaikki paikat on päästetty rappiolle tai mitään ei enää edes löydy. Monet haluavat pysyäkin poissa ja keskittyä vain muisteluun, yhteisiin kokoontumisiin, arkistojen ja historiikkien kokoamiseen. Maa on kadonnut, mutta sitä ei ole unohdettu, vielä. Runoilija Joseph Brodsky kirjoitti, että Kaliningradissa puut yhä kuiskaavat saksaksi.


Kenen kaupunki


Trieste on nykyisin, viimeisimmän sopimuksen nojalla 1954 lähtien, osa Italiaa. Se on huomattava satama- ja hallintokaupunki Adrianmeren pohjoisnurkassa. Kaupunki sijaitsee aivan nykyisen Slovenian rajalla eikä Kroatiaankaan ole kuin muutama kymmenen kilometriä. 

Pitempi matka on nykyiseen Itävaltaan, mutta kulttuurisesti Triesten juuret ovat tiukasti siellä, sillä kaupunki kuului Habsburgien valtakuntaan 1300-luvulta aina 1919 tehtyyn ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen jakoon saakka. Trieste oli Itävalta-Unkarin merkittävin satama ja koko suuren valtakunnan neljänneksi suurin kaupunki. Arkkitehtuuri ja kaupungin yleisilme ovatkin tuoneet sille nimen Pikku-Wien.

Italialaisen Enzo Bettigan kirja ’Trieste 1913’ (suomennettu 1968, alkuperäisteos vuodelta 1958) kuvaa hieman oudon, sairaalloisen ja ’köyhtyneen aatelisen’ Daniele Solospinin kasvuvuosia ja vähittäistä siirtymistä ’vasemmisto terroristiksi’, taistelemaan itävaltalaista keisarivaltaa vastaan. 

Itseasiassa koko Solospini oli minusta melko tylsä, suorastaan epäkiinnostava, kaikessa ulkopuolisuudessaan ja ’hysteerisyydessään’, ja rohkenen epäillä, olisiko tuollaisesta tyypistä ikinä oikeasti mitään taistelevaa vallankumouksellista tullut. Mutta kiinnostavaksi kirjan teki kuvaus kaupungin väestöstä ja yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On italialainen vähemmistö, joka haikailee omien etujensa perään. On merkittävä juutalaisvähemmistö, joka on saanut elää rauhassa keisarin suojeluksessa. On suuri sloveeni enemmistö, joka keskiluokkana pyörittää kaupunkia. On saksankielinen hallinto-yläluokka, joka pitää yllä yhteyksiä keisarikunnan muihin osiin. On ’slaavilainen’ vähemmistö; ortodokseja, serbejä, lähinnä palvelijoina. Solospinillekin imettäjä opetti ensimmäiseksi kyrilliset kirjaimet.

Kaikille näille ihmisryhmille Trieste on kaipuun kohde. Kaikilla liittyy sinne muistoja, joita he haluavat vaalia tai intohimoja, joiden vuoksi he ovat valmiit taistelemaan kaupungin hallinnasta.

Kun Itävalta-Unkari sitten hävisi ja hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, saivat italialaiset viimein tilaisuutensa Triesten suhteen. Mussolinin diktatuurin aikaan alkoi triesteläisten ’pakko-italialaistaminen’. Monet saksankieliset tai sloveenit muuttivat pois olojen muuttuessa ahdistaviksi, jäljelle jääneet joutuivat muuttamaan jopa sukunimensä kelvatakseen uusille vallanpitäjille. Kun Italiasta tuli Hitlerin liittolainen, joutuivat tulilinjalle Triesten juutalaiset, joista lähes kaikki vietiin keskitysleireille.

Sotatilanteen muututtua ryntäsivät kaupunkiin Jugoslavian Titon kommunistiset partisaanit, jotka 40 päivän ajan teloittivat vuorostaan kaupungin italialaisia. Rauhan tultua Triestestä tehtiin kansainvälinen ’vapaa-alue’, jonka sataman kautta kulki viimeinen pakotie monelle, joka tahtoi paeta Euroopan uusia kommunistisia vallanpitäjiä tai omaa menneisyyttään jonkun diktatuurin palveluksessa.

Nyt Trieste on houkutteleva rantakohde, vilkas satama ja perinteikäs kulttuurikaupunki. Italia, Slovenia ja Kroatia ovat kaikki sitä mieltä, että se on oikeastaan ’heidän’.

***