Ajatus hakeutuu vain niin helposti haaveilemaan ja
suunnittelemaan kaikkea tulevaa tai muistelemaan ja ikävöimään mennyttä.
Luulenpa, että se on erottamaton osa ihmisyyttä: jotain josta ei voi kokonaan oppia
pois ja joka erottaa meidät muista eläimistä. Kaipaamme.
En tiedä kumpi tästä hetkestä etääntyminen on
’turmiollisempaa’: elämän siirtäminen koko ajan jonnekin myöhempään, ’sit ku’,
kunhan saan ensin tämän ja tuon, kun lapset ovat kasvaneet, tai kunhan ne ensin
ovat syntyneet, tai kun viimein pääsen eläkkeelle.. vai jatkuva haikailu jo menneen
perään. Voi silloin, ah nuorena, kerran lapsena, sinä yhtenä reissukesänä, sen
joulun kaltaista ei tule, silloin kun minä olin vielä ’joku’, vain siinä
kaupungissa..Mutta kumpaakin me vain teemme koko ajan.
Erityisen kaipauksesta tekee, jos kaipuun kohde on menetetty
äkkiä, kokonaan, pysyvästi. Kun kyse ei ole tavanomaisesta muutosta opiskelun,
työn tai jonkun muun oman unelman perään, vaan lähtö tulee ulkopuolisesta
pakosta eikä paluun mahdollisuutta ole. Kun kaipaus tiivistyy valtavaksi
kollektiiviseksi haikeudeksi.
Maailmassa on valtava määrä kaipuun kohteita. Erityisen
koskettavilta tuntuvat tietenkin itselle läheisemmät, oma Eurooppamme
’kadotetut kaupungit’.
Suomalaiselle, karjalaisia sukujuuria omaavalle yksi
sydänjuuria kaihertava paikka on ilman muuta Viipuri. Siitä kertovista kirjoista olen aiemminkin tässä blogissa
kirjoittanut. Siinä siis ensimmäinen kadonnut kaupunki.
Toinen, minulle ’uusi’ ja hämmentävä, samalla myös erittäin
kiinnostava kadonnut kaupunki on Königsberg,
tuo niin ikään kokonaan kadonneen Itä-Preussin pääkaupunki. Linnoineen,
katedraaleineen, yliopistoineen, satojen vuosien ikäinen kulttuurikaupunki. Se
ei ole maantieteellisesti kovinkaan kaukana, mutta se on totaalisesti kadonnut
ajatuksista, ainakin minulla. On toki olemassa joku hailea tietoisuus eri
nimisestä, venäläisestä Kaliningradista: suljettu, ruma, rapistunut
sotilastukikohta. Mutta kuka sinne nyt kaipaisikaan?
Kolmas, Trieste,
on säilyttänyt nimensä, mutta sen asukkaat on pakotettu vaihtamaan omansa. Tai
muuttamaan kokonaan pois. Tai viety väkisin. Merkillisen haluttu paikka
tämäkin; ainakin kolmen, tai kenties neljänkin valtion omakseen tahtoma
ikivanha satamakaupunki, portti Välimerelle ja ahdistavina aikoina tie
vapauteen.
Räjähtäviä muistoja
Märkien adventtipäivien piristykseksi tartuin heti Mikko Porvalin Karelia Noir -dekkarisarjan kolmoseen, ’Kadonneen kaupungin varjo’ (2018) kun
sen kirjaston suosittujen jonotuslistalta käsiini sain.
Aiemmista sarjan kirjoista tutut viipurilaiset poliisit Salomon
Eckert ja Jussi Kähönen jatkavat töitään nyt välirauhan, jatkosodan ja
sodanjälkeisten vuosien melskeissä. Pirtutrokarien ja rajaloikkarien
jahtaaminen on vaihtumassa vakoiluhommiin.
Kirjan luvut on jaettu suurempiin
teemoihin Raja, Rauha ja Rakkaus. Kaikkiin näihin asioihin liittyy myös Viipuri, vaikka se on
jo menetetty, jos toki välillä saadaankin hetkeksi takaisin. Evakkojen elämä ei
ole helppoa ja ikävä kaihertaa monella tavalla Kähösen perhettäkin.
Rikoskomisario Porvali pyörittelee dekkaritarinaan mukaan monia
teemoja ja ajankohdan tositapahtumia sieltä sun täältä. Draamallinen jännite
siitä kyllä tässä kirjassa kärsii. Ei kaikkia virantoimituksessa kuolleita
poliisimiehiäkään olisi kannattanut väkisin mukaan ympätä, jollei se nyt sitten
ollut joku ’ylemmän poliisihallinnon’ asettama ehto kirjailijan virkavapaalle?
Porvalin kehittelemä poliisihahmo Salomon Eckert on kyllä tyyppinä
aivan hurmaava. Juuri ja juuri uskottavuuden rajamailla keikkuva ’kotimainen
James Bond’, jonka pauloihin joutuvat koko ajan niin miehet kuin naisetkin. Hän
tietenkin tarvitsee tukijakseen tasaisen ja turvallisen Kähösen, vähän tylsän
mutta aina luotettavan.
Terveisinä kirjailijalle ja kustantajalle sanon, että
Salomon Eckertistä ei missään nimessä vielä pidä luopua! Voihan hän kuolla
kirjassa kuvatulla tavalla, tietysti, mutta ei sen tarvitse olla lopullista.
Hämäys vain, kenties..Tai sitten otetaan käyttöön Morse-kikka; vielä kymmenen
kirjaa Salomon Eckertin vaiheista nuorena. Siellä tsaarinajan Pietarin, Viipurin
ja kannaksen maisemissa nuori Salomon voi sotkeentua vaikka mihin
kiinnostavaan. Kyllähän hänen syntyperänsä ’salaisuuskin’ viittaa jo sinne aivan
korkeimpiin piireihin.
Niin..onhan sitten vielä tämä Kähosen ja Eckertin ’yhteinen
poika’, josta voisi myös kehkeytyä jotakin jännittävää.
Kadonneen maailman
tarinoita
Arkipuheessa meilläkin kommunistinen DDR kulki yleensä
nimellä Itä-Saksa, muistan sen hyvin. Britti historioitsija Max Egremont viittaa kirjassaan samaan, ja kertoo hätkähtäneensä,
kun eräs saksalainen oli oikaissut hänen puhettaan: DDR sijaitsee
Keski-Saksassa. Itä-Saksa on paljon idempänä, siellä missä entinen Itä-Preussin
provinssi sijaitsi suunnilleen viisisataa vuotta, kunnes se toisen
maailmansodan jälkeen jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja Liettuan kesken ja
katosi kokonaan kartoilta.
Innostuin todella, kun sattumalta törmäsin Egremontin kirjaan ’Forgotten Land’ (2011), alaotsikoltaan Journeys among the Ghosts
of East Prussia. Omassa Euroopassamme, ihan suorastaan lähellä, on asioita ja
alueita, joista en tiedä juuri mitään!
Eipä niistä tietenkään kouluaikoinani
tarjottukaan tietoa, koska ne kuuluivat toisen maailmansodan jälkeiseen ’uuteen
järjestykseen’, joka oli hyvä ja kiistämätön sellaisenaan eikä aiemmista
rajoista, kulttuureista tai hallintomuodoista ollut edes sopivaa olla
kiinnostunut.
Maailmankuulu 1700-luvun lopun moraalifilosofi Immanuel Kant
pohdiskeli ’kategorista imperatiiviaan’ Königsbergissä, sen opin muistaakseni
peräti yliopistossa, mutta missä Königsberg tarkalleen oli, siitä ei
keskusteltu. Jossain saksankielisellä alueella, ilmeisestikin, siinä kaikki.
Puna-armeija vyöryi toisen maailmansodan lopussa panssareillaan
Saksan maaperälle Itä-Preussin kautta ja matkallaan kohti Berliiniä se pisti
säpäleiksi myös pääosan Königsbergiä. Liittoutuneiden ilmapommitukset
täydensivät tuhon ja yli 2 miljoonaa itäpreussilaista koetti päästä alta pois.
Suunnilleen 1,5 miljoonaa onnistui jotenkin hankkiutumaan lännemmäs,
päästäkseen antautumaan länsiliittoutuneiden vangeiksi tai pakolaisleireille,
muutama sata tuhatta muun muassa Tanskaan. Jäljellejääneiden kohtalo ei
neuvosto-armeijan huomassa ollut kehuttava, sillä kaikki näkivät nälkää ja
itäpreussilaiset saivat maksaa siitä, mitä Saksan armeija oli tehnyt omalla
idän retkellään.
Lopullisessa aluejaossa kaikki vielä hengissä selvinneet saksalaiset
karkotettiin Königsbergistä ja kaupungista tehtiin Kaliningrad. Kaupunkiin
siirrettiin uudet asukkaat muualta Neuvostoliitosta ja Puola ja Liettua saivat
alueita ympäröiviltä maaseutualueilta ja muista kaupungeista. Itä-Preussi
lakkasi olemasta.
Max Egremont kuvaa kirjassaan Itä-Preussia eri ihmisten
kokemusten kautta. Useita heistä hän on vielä 1990- luvulla voinut haastatella,
joidenkin tarinat perustuvat jäljellejääneisiin kirjallisiin lähteisiin. Tarinansa kertovat muun muassa juutalainen Michael Wieck,
protestanttinen pappi Johannes Jänicke ja tuolloinen Hitler Jugend -nuori
Martin Bergau. Heidän kokemuksistaan lukiessaan on välillä hyvin vaikeaa ’uskoa
ihmiseen’.
Itä-Preussi oli kuuluisa myös valtavista maatiloistaan,
aatelisista ’junkkereistaan’, jotka hoitivat tiluksiaan lähes feodaaliseen
tyyliin, alustalaisten pitäessä herraa ja rouvaa ’isänä ja äitinä’, joka
saattoi määrätä aivan kaikesta. Monet näistä suurtilallisista pitivät Hitleriä
naurettavana ja huonona vaihtoehtona, mutta kallistuivat kuitenkin tukemaan
häntä, koska pelkäsivät äärivasemmistoa vielä enemmän. Kuuluisimmat suvut
olivat Dohna, Lehndorff ja Dönhoff. Heistä kaikista Egremont on löytänyt
haastateltavia, kuuluisimpana sodan jälkeen ’Die Zeit’ -lehden
Liittotasavallassa perustanut kreivitär Marion Dönhoff.
Kirja antoi minulle todella paljon uusia näkökulmia yhteisen
Eurooppamme asioihin. Mitä tästä eteenpäin? Nyt kun Liettua ei ole enää osa
Neuvostoliittoa, on Kaliningrad ja sitä ympäröivä oblast ollut jo vuosikausia outo
irrallinen pala Venäjää Euroopan unioniin kuuluvien Liettuan ja Puolan välissä.
Stalinin käsikassara, kommunisti Kalinin ei ole hyvää mainosta kaupungille;
nimi pitäisi vaihtaa. Taas. No mikä nimi olisi ’myyvä’? Jotkut venäläiset ovat
ehdottaneet Kantgradia. Tuskin toteutuu.
Jotkut itäpreussilaiset ovat päässeet 1990-luvun jälkeen
käymään entisillä kotikonnuillaan. Suuri osa on ollut hyvin pettynyt; kaikki
paikat on päästetty rappiolle tai mitään ei enää edes löydy. Monet haluavat pysyäkin
poissa ja keskittyä vain muisteluun, yhteisiin kokoontumisiin, arkistojen ja
historiikkien kokoamiseen. Maa on kadonnut, mutta sitä ei ole unohdettu, vielä.
Runoilija Joseph Brodsky kirjoitti, että Kaliningradissa puut yhä kuiskaavat
saksaksi.
Kenen kaupunki
Trieste on nykyisin, viimeisimmän sopimuksen nojalla 1954
lähtien, osa Italiaa. Se on huomattava satama- ja hallintokaupunki Adrianmeren
pohjoisnurkassa. Kaupunki sijaitsee aivan nykyisen Slovenian rajalla eikä
Kroatiaankaan ole kuin muutama kymmenen kilometriä.
Pitempi matka on nykyiseen Itävaltaan, mutta kulttuurisesti
Triesten juuret ovat tiukasti siellä, sillä kaupunki kuului Habsburgien
valtakuntaan 1300-luvulta aina 1919 tehtyyn ensimmäisen maailmansodan
jälkeiseen jakoon saakka. Trieste oli Itävalta-Unkarin merkittävin satama ja
koko suuren valtakunnan neljänneksi suurin kaupunki. Arkkitehtuuri ja kaupungin
yleisilme ovatkin tuoneet sille nimen Pikku-Wien.
Italialaisen Enzo
Bettigan kirja ’Trieste 1913’
(suomennettu 1968, alkuperäisteos vuodelta 1958) kuvaa hieman oudon,
sairaalloisen ja ’köyhtyneen aatelisen’ Daniele Solospinin kasvuvuosia ja
vähittäistä siirtymistä ’vasemmisto terroristiksi’, taistelemaan itävaltalaista
keisarivaltaa vastaan.
Itseasiassa koko Solospini oli minusta melko tylsä,
suorastaan epäkiinnostava, kaikessa ulkopuolisuudessaan ja ’hysteerisyydessään’,
ja rohkenen epäillä, olisiko tuollaisesta tyypistä ikinä oikeasti mitään
taistelevaa vallankumouksellista tullut. Mutta kiinnostavaksi kirjan teki
kuvaus kaupungin väestöstä ja yhteiskunnallisesta tilanteesta.
On italialainen vähemmistö, joka haikailee omien etujensa
perään. On merkittävä juutalaisvähemmistö, joka on saanut elää rauhassa keisarin
suojeluksessa. On suuri sloveeni enemmistö, joka keskiluokkana pyörittää
kaupunkia. On saksankielinen hallinto-yläluokka, joka pitää yllä yhteyksiä
keisarikunnan muihin osiin. On ’slaavilainen’ vähemmistö; ortodokseja, serbejä,
lähinnä palvelijoina. Solospinillekin imettäjä opetti ensimmäiseksi kyrilliset
kirjaimet.
Kaikille näille ihmisryhmille Trieste on kaipuun kohde.
Kaikilla liittyy sinne muistoja, joita he haluavat vaalia tai intohimoja,
joiden vuoksi he ovat valmiit taistelemaan kaupungin hallinnasta.
Kun Itävalta-Unkari sitten hävisi ja hajosi ensimmäisen
maailmansodan jälkeen, saivat italialaiset viimein tilaisuutensa Triesten
suhteen. Mussolinin diktatuurin aikaan alkoi triesteläisten
’pakko-italialaistaminen’. Monet saksankieliset tai sloveenit muuttivat pois
olojen muuttuessa ahdistaviksi, jäljelle jääneet joutuivat muuttamaan jopa
sukunimensä kelvatakseen uusille vallanpitäjille. Kun Italiasta tuli Hitlerin
liittolainen, joutuivat tulilinjalle Triesten juutalaiset, joista lähes kaikki vietiin
keskitysleireille.
Sotatilanteen muututtua ryntäsivät kaupunkiin Jugoslavian
Titon kommunistiset partisaanit, jotka 40 päivän ajan teloittivat vuorostaan
kaupungin italialaisia. Rauhan tultua Triestestä tehtiin kansainvälinen
’vapaa-alue’, jonka sataman kautta kulki viimeinen pakotie monelle, joka tahtoi
paeta Euroopan uusia kommunistisia vallanpitäjiä tai omaa menneisyyttään jonkun
diktatuurin palveluksessa.
Nyt Trieste on houkutteleva rantakohde, vilkas satama ja
perinteikäs kulttuurikaupunki. Italia, Slovenia ja Kroatia ovat kaikki sitä
mieltä, että se on oikeastaan ’heidän’.
***
