keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Hämärää itärajalla

Ensimmäinen koronakesä 2020 meni minulla ranskalaista ’Le Bureau’ta’ katsoessa ja muitakin vakoilujuttuja lukiessa, kuten tästä blogistakin saattoi huomata. Tämä toinen koronakesä, 2021, oli niin kuuma ja helteinen, ettei tavanomaisia ’sadepäivien viihdedekkareita’ tullut avatuksi ollenkaan.

Vakoilusta ja tiedustelupalvelujen kaikenmoisista tosielämän operaatioista sen sijaan riitti yhä vain kohinaa julkisuudessakin. Mitä oikein tapahtui Iranin ydinteknologisissa laitoksissa? Kuka Venäjällä ripotteli hermomyrkkyä alushousuihin? Valkovenäläisiä opposition toimijoita varjostetaan, kaapataan ja murhataan oman maan rajojen ulkopuolellakin; meneekö se kaikki jonkun ’perinteisen opaskirjan’ oppien mukaan?

Näiden arvailu on jännittävää ja pelottavaakin. Nämä asiat todellakin tapahtuvat – eivät ole vain keksittyä juonta. Selvyyttä tämänkaltaisiin juttuihin saadaan vasta vuosikymmenten päästä, kun intressit ovat haalistuneet, osallistujat kuolleet ja dokumenttien salassapitoajat kuluneet. Lisäksi täytyy löytyä joku, joka jaksaa uupumatta penkoa, ottaa selvää ja yhdistellä huolellisesti tiedonmurusia sieltä täältä.

Kirjaston uutuushyllystä löytyikin luettavaksi toimittaja-tietokirjailija Jukka Rislakin teos ’Saatan kuolla jo rajalla’, joka selvittelee Neuvostoliiton salaista operaatiota, joilla länsimaita huijattiin vuosien ajan ja Suomen itärajalla oli uskomattoman vilkas ’vakoojien ikkuna’, josta ihmiset ja tiedot kulkivat.

Kirjaa lukiessa tuli aina välillä vastaan joitakin nimiä ja tapahtumia, jotka muistin toisista yhteyksistä. Siksi päätin vihdoinkin täyttää taas pari ’aukkoa tiedoissa’ ja etsiä luettavakseni tiettyjä vanhoja kirjoja, jotka ovat jo kauan olleet ’pitäisi lukea’-listallani.

Erittäin suuri kiitos, jälleen kerran, maamme erinomaiselle kirjastolaitokselle. Kokoelmien järkevä hoito vaatii jatkuvaa kirjojen poistoa, tarjonnan uudistamista ja kokoelman pitämistä liikkeessä. Siksi onkin aivan mainiota, että myös maakunnittain pidetään yllä muutamia arkistokokoelmia, joiden loppumattomiin uumeniin on voitu säilöä vanhempaa ’harvoin kysyttyä’ aineistoa.

Niinpä sain liitettyä tämänkertaiseen kolmikkooni Rislakin uuden kirjan lisäksi Paul Dukes’in ’Punaisen hämärän maa’ ja Arvo Poika Tuomisen ’Kremlin kellot’. Toisella ikää liki sata vuotta, toisellakin reilusti yli kuusikymmentä.

 

Kaoottista, vaarallista mutta ehkä kuitenkin väliaikaista?


Paul Dukes, sittemmin ansioistaan aateloituna Sir Paul Dukes, kirjoitti ’seikkailuistaan’ Neuvosto-Venäjällä ja teki jälkikäteen katsoen varsin selvänäköisen analyysinsa bolsevistisen järjestelmän toimintatavoista varsin pian kuvailemiensa tapahtumien jälkeen.

Hän poistui (pakeni) Venäjältä loppuvuonna 1919 ja hänen kirjansa on ollut jo suomennettunakin saatavilla 1923. Käännöstyön on tehnyt O. A. Joutsen. Kirjan alkuperäinen nimi on ’The Red Dusk and Morrow’. Suomalaiseksi nimeksi on joku Werner Söderström Osakeyhtiössä keksinyt laittaa ’Punaisen hämärän maa’, ja se on mielestäni aivan loistava valinta. Jo nimi luo mielikuvan jostain jännittävästä, oudosta ja ehdottomasti kiinnostavasta.

Britti Dukes oli opiskellut Venäjällä musiikkia, osasi kielen ja tunsi maata ja kulttuuria. Vallankumouksen jälkeenkin hän jäi seuraamaan tilannetta, kunnes hänet ’komennettiin’ takaisin kotiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata takaisin Venäjälle, mutta nyt Britannian ’tiedustelutoimen’ palveluksessa.

Tämän hän tekikin. Mutkikkaat salareitit, valeasut ja tunnussanat johtivat hänet ja hänen tiedustelumateriaalejaan kuljettavat apurinsa Suomen itärajan yli ja taas takaisin useaankin kertaan. Helsinki ja Viipuri aivan kuhisivat salahankkeita, vakoojia ja monenlaisia keskenäänkin kilpailevia emigranttiryhmittymiä, jotka kaikki odottivat ’vastavallankumoukselleen’ tukea länsivalloilta, erityisesti Britannialta.

’Valkoisten’ ryhmittymien ja sotajoukkojen sekavuus, keskinäinen riitely ja valitettava ’täydellinen kyvyttömyys tarjota mitään selkeää vaihtoehtoa’ johti lopulta siihen, että kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta bolsevikkihallinto sai kaapattua vallan. Dukesin kuvaukset mm. siitä, kuinka edustajien valinta ’neuvostoihin’ oli huijausta alusta lähtien ja hyvä oppitunti myöhemmille kaikenlaisten yhteisöjen ’junttaamiselle’ ja soluttamiselle, tuntuvat järkyttävän tutulta vielä tänäkin päivänä.

Lähes ’kaikki’ mukamas asioista jotain tietävät tahot olivat Dukesin aikoihin varmoja, ettei tämä ’uusi järjestelmä’ voi kestää kauaa. Sen lennokkaat iskulauseet ovat tyhjää täynnä, perustana olevaa ’talousteoriaa’ ei ymmärrä kukaan, lähes lukutaidoton kansa varsinkaan, ja ennen kaikkea se ei pysty edes ruokkimaan kansaansa. Ainoastaan lisäämään väkivaltaa.

Niinpä. Silti tämä ’ei kauaa’ kesti rapiat seitsemänkymmentä vuotta.

Vaikka kuinka seuloisi Dukesin tekstistä pois ’työnantajan miellyttämistä’ ja siitä seuraavaa ’tarkoitushakuisuutta’ tai ’vastapuolen mustamaalaamista’, jää vieläkin jäljelle ällistyttävän selkeä analyysi siitä, miten valta Venäjällä otettiin ja millä keinoilla se pidettiin. Tämä oli luettavissa ja julkisesti saatavissa jo 1920-luvun alussa, mutta eihän sitä tietenkään uskottu. Mieluummin luotettiin agitaattoreihin tai vaikka johonkin salateitse saatuihin suttuisiin maailmanvallankumouksen monisteisiin.

Milloin se ’totuudenjälkeinen aika’ oikein alkoikaan? Ehkä se on ollut aina.

 

Kaksoisagentti, kolmoisagentti, elävä, kuollut

 

Jukka Rislakki on kirjoittanut vakoilusta ja tiedustelusta vuosikymmeniä. Nyt hän on uusien lähteiden avulla selvitellyt erityisesti ’Operaatio Trustina’ tunnettua 1920-luvun salaista operaatiota ja siinä toiminutta Eduard Opperput -nimeä käyttänyttä, syntyjään latvialaista, agenttia.

’Saatan kuolla jo rajalla’ (2021) on välillä melkein uuvuttavan runsas nimien, salanimien, paikkakuntien, salajärjestöjen, hankkeiden ja hämäysten kudelma. Paljon Rislakki saa selvitettyä, mutta joutuu silti lopuksi siteeraamaan kirjailija John Le Carrea ’Sääntö numero yksi: ei mikään, ehdottomasti ei mikään, ole sitä, miltä näyttää.’

Nuori Neuvostoliitto vakiinnutti asemaansa syöttämällä länsimaille paksua pajunköyttä ’vastavallankumouksellisesta’ järjestöstä, joka ihan koht’sillään kaataa bolsevikkihallinnon, kunhan saa monenlaista apua länsivaltojen tiedustelupalveluilta ja ennen kaikkea rahaa. Ihmeen kauan tämä huiputus onnistui. Rahat napattiin oitis bolsevikkihallinnon pussiin ja erilaisiin ’operaatioihin’ houkutellut ulkomaiden agentit jäivät lähes aina kiinni, kun taas venäläiset selvisivät ällistyttävän hyvin.

Suomen aloittelevan valtion aloitteleva tiedustelutoiminta koetti pysyä isompien kyydissä. Suomea käytettiin aina välillä tukikohtana ja ’ikkunana’, jonka kautta agentteja ja tavaraa kulki vilkkaasti. Suomalaiset tiedustelu-elimet, eli Etsivä Keskuspoliisi ja armeijan Yleisesikunnan tiedusteluosasto, kilpailivat keskenään. Ne olivat erimielisiä toimintatavoista, epäilivät toistensa yhteistyökumppaneita ja kantelivat toisistaan presidentille.

Eduard Opperput -nimellä (ja monella muulla nimellä) liikkunut agentti kulki Suomen ja Neuvostoliiton väliä, mukamas ’terroritekoja’ järjestelemässä. Kun ’Operaatio Trusti’ oli tulossa ’elinkaarensa päähän’ ja neuvostotiedustelu oli lopettamassa sitä, Opperput äkkiä ’loikkasikin’ lännen puolelle ja ’paljasti’ osan hankkeesta. Vai oliko sekin osa näytelmää? Kuka hänet lopulta ampui jossain Valko-Venäjällä 1927 vai kuoliko hän ylipäätään silloin?

Suurin osa niistä neuvosto-tiedustelun toimijoista, jotka olivat Trustissa mukana, tapettiin viimeistään Stalinin puhdistuksissa 1930-luvulla. Omat ovat vakoojalle, etenkin entiselle vakoojalle, yhtä vaarallisia, jos ei vaarallisempia, kuin vieraat.

 

Unelmasta tuhoon


Arvo ’Oskarovits’ eli Poika Tuominen onnistui 1933 pääsemään Ruotsin kautta Neuvostoliittoon, jatkamaan sieltä käsin Suomessa kielletyn kommunistisen puolueen toimintaa. Samaisen Ruotsin kautta hän onnistui pääsemään myös Neuvostoliitosta pois vuoden 1938 alussa. Tästä viiden vuoden jaksosta hän kertoo muistelmateoksessaan ’Kremlin kellot’ (1957).

Vakaumuksellinen kommunisti Tuominen oli käynyt läpi sisällissodan ja puolueen maanalaisen toiminnan monet vaiheet ja istunut Suomen vankiloissa liki kymmenen vuoden ajan. Väkeä ja agitaatiomateriaalia ja aseitakin kulki salareittejä pitkin yli itärajan molempiin suuntiin, mutta toiminta kävi koko ajan hankalammaksi. Siksi siirtyminen työskentelemään puolueen hyväksi Neuvostoliitosta käsin tuntui parhaalta vaihtoehdolta.

Kun ajattelee Tuomisen elämän siihenastista kulkua, kokemuksia ja taustaa, on riipaisevaa lukea hänen järkytystään neuvosto-todellisuuden lävähdettyä silmille. Kun puolue-eliittiä kylpylään kuskaava juna on aseistettujen sotilaiden joka ovella vartioima, jottei nälänhädän kourissa kärvistelevä väki väliasemilla ryöstä ravintolavaunua. ’No, ymmärräthän, tämä nyt on vain väliaikainen hankaluus, ensi vuonna ruuan tuotantomme ylittää jo kaikki normit’, Tuomiselle selitetään.

Vienan merestä Laatokkaan johtavan ’Stalinin kanavan’ avajaisjuhlissa Tuominen tajuaa, ettei tämä pakkotyövankien raadannalla tehty ’työläisvaltion suursaavutus’ ollut ’poikkeus’, jossa olemassa olevaa ’vankimateriaalia’ olisi vain käytetty johonkin hyvään, päinvastoin.  Tämä ihmisten, työläistoverien, riisto oli välttämätön osa järjestelmän toimintaa: vankeja oli saatava, jotta heistä voitiin puristaa irti kaikki ennen kuoppaan heittämistä. Ja uusia ’kansanvihollisia’ löytyi aina tarvittava määrä vangittavaksi, se osa tuotantoketjua toimi moitteettomasti.

Kun vainot vain kiihtyvät ja ’kansanvihollisia’ alkavat olla jo lähes kaikki Tuomisen tuntemat itään aikoinaan loikanneet suomalaiskommunistit, ei Otto Ville Kuusisen suojaamanakaan tunnu enää turvalliselta. Tuominen onnistuukin saamaan matkustusluvan itselleen ja myös vaimolleen. ’Häntä en panttivangiksi jätä’, Tuominen toteaa.

Kirjaa lukiessa alkaa tietenkin muun ohella pohtia päivämääriä. Stalin kuoli 1953. Hrustsev piti kuuluisan ’Stalinin rikokset tuomitsevan’ puheensa helmikuussa 1956. Arvo Poika Tuominen on päivännyt muistelmateoksensa esipuheen marraskuun loppuun 1956 ja kirja on julkaistu heti sen jälkeen. Kekkonen tuli Suomen presidentiksi keväällä 1956 ja tahtoi mahdollisimman läheiset suhteet Hrustseviin. Siinä aukesi pieni ’aikaikkuna’, jolloin tämänkaltaisen kirjan saattoi julkaista. Ei missään nimessä ennen, eikä enää kovin paljon myöhemmin.

Kaikesta itärajan yli tapahtuneesta vilkkaasta vakoilu- ja tiedustelutoiminnasta huolimatta tuntuu, ettei ainakaan 1920- tai 1930-luvuilla kummallakaan puolella ollut oikeaa kuvaa siitä, mitä toisella puolella todella tapahtuu ja mitkä ovat ’kansan’ todelliset ajatukset. Ollaankohan nyt yhtään viisaampia - kaikkien trollien, valeuutisten, disinformaation ja peiteoperaatioiden ympäröiminä?

 

***

 

 

sunnuntai 1. elokuuta 2021

Tolstoita paloittelemassa

Kirjailija Tolstoi, venäläisille usein kreivi Tolstoi, tai sitten tuttavallisemmin Lev Nikolajevits, on maailmankuulu ja minullekin päällisin puolin ’tuttu’, mutta ei kuitenkaan mikään sellainen suosikkini, josta tietäisin paljon.Siksi olikin uteliaisuutta herättävää törmätä lauseeseen ’Onpa harmi, ettei Tolstoi ole vesimeloni eikä häntä voi jakaa kahteen osaan’. 

Näin hänen tuotantoaan ja merkitystään oli arvioinut sanomalehti ’Kazanski Telegraf’ vuonna 1908, kirjailijan 80-vuotispäivän kunniaksi tehdyssä jutussa. Lauseella viitataan siihen, että suurten romaanien ’luovaa taiteilijaa’ on varsin helppo arvostaa, kun Sota ja rauha tai Anna Karenina on rämmitty läpi, mutta mitä oikein pitäisi ajatella siitä ’toisesta puolikkaasta’ eli hänen monista uskonnollis-filosofisista palopuheistaan ja kirjallisista julistuksistaan. Sepä se.

Tämä ja monet muut viitaukset ja pohdinnat Tolstoin tuotannosta ja olemuksesta tulivat vastaani, kun luin Martti Anhavan, Tintti Klapurin ja Mika Pylsyn toimittamaa esseekokoelmaa ’Mitä Tolstoi todella sanoi’. Siitä sainkin oivallisen ’tukirangan’ jonka ympärille saatoin koota tämänkertaisen Tolstoi -kirjakolmikkoni.

Nykyään kaiken tasoiset sanomiset ja kirjoittamiset saavat näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja toisaalta myös paljastuvat ja pompahtavat sieltä sanojansa silmille ties kuinka pitkän ajan kuluttua.  Näin kävi tietysti jo toista sataa vuotta sitten, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tunsin sympatiaa vanhaa Tolstoita kohtaan, kun luin, kuinka hän oli itse raapustanut omaan tekstiinsä reunahuomautuksen ’tämä tuntui selkeämmältä ajatellessani’.

Presidentti Niinistö oli muutama vuosi sitten hyvin ärsyyntynyt, kun Turun kirjamessuilla esiteltiin kaksikin hänestä tehtyä elämäkertaa, joiden tekemisen prosessiin hän ei ollut osallistunut. ’Tässä tuntuu siltä, että on tullut elävältä nyljetyksi’, hän protestoi. Saatan ymmärtää tunteen. Toisena ääripäänä ovat sitten ne monet julkisuudesta elävät, joiden ’elämäkerrat’ nykyään lähes täyttävät syksyn kirjauutuuksien esittelypalstat. Parhaimmista on tyrkyllä jo toinen tai kolmas elämäkerta, kun uutta paljastettavaa on taas saatu kaavittua jostain roskiksesta, vaikka kohteen ikä alkaa hädin tuskin nelosella.

Kuolemansa jälkeen edes jollain lailla merkittäväksi tai kiinnostavaksi luokitellut joutunevat useinkin tutkijoiden ja kirjoittajien monenlaisen ’paloittelun’ ja ’nylkemisen’ kohteiksi, eikä protestointiin ole juurikaan mahdollisuuksia. Ehkä se on ’jälkimaineen’ havittelun hinta. 

Amerikkalainen kirjallisuusprofessori Jay Parini repi auki Tolstoin elämän viimeiset kuukaudet fiktioromaanissaan ’Viimeinen asema’. Parini nojasi teoksensa sekä Tolstoin omiin, että monien hänen läheistensä päiväkirjamerkintöihin.

Monena saa tämä Lev Nikolajevits määrittelijöidensä mukaan olla: toisille ihmiskunnan pelastaja ja profeetta, vaatimaton puhdas venäläinen maalainen, suuri taiteilija, toisille panteisti ja pakana, mustasukkainen itsekäs aviomies, salaa pedofiili, ajattelultaan konservatiivinen kreivi, kasvissyöntiä ja siveyttä suositteleva guru, jolla on kolmetoista lasta, pasifisti…Varhaisessa omassa pienoisromaanissaan ’Sevastopoli’ hän vaikuttaa olevan enemmänkin isänmaallista nostatusta tarjoileva rintamakirjeenvaihtaja. 

 

Vallinsarvella savuavat tykit


Kirjaston poistomyynnistä kauan, kauan sitten hankkimani ’Sevastopoli’ on pieni, melkein muistikirjan kokoinen nide, jolla on mustalta marmorilta näyttävät pahvikannet. Se on Werner Söderström Osakeyhtiön Porvoossa painattama, vuodelta 1912 oleva ’toinen, uudestaan suomennettu painos’.

Suomentajan nimeä en niteestä löytänyt, mutta se lienee Walter Groundstroem. Tolstoi julkaisi alkuperäisen teoksensa 1850-luvun lopulla, melko tuoreeltaan 1855 päättyneen Krimin sodan ja Sevastopolin piirityksen jälkeen.

Ei ole kerrassaan epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi vanhaan venäläiseen kirjallisuuteen kuuluva teos. Kerronta alkaa aamuruskosta, maiseman kuvauksesta. Meren kimalluksesta, sumusta, kaukaisesta jylinästä. Ensimmäinen puhuttu repliikki onkin jo ’ Teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa’, kun soutaja tarjoaa kyytiä upseerille. Tämän venäläisemmäksi ei dialogi tule! Eikä kovin pitkälle päästä tarinassa, kun jo kuullaan huomautus: Se on emäntäni…älkää panko pahaksenne, jalosukuisuus, tiedättehän te akkaväen, tyhmiä lavertelevat!

Tolstoita on useasti myöhemmissä arvioinneissa haukuttu misogyyniksi, naisten vihaajaksi. Ehkä hän sellainen olikin. Ainakaan hänen henkilöinään ei juurikaan esiinny miellyttävästi kuvattuja naisia, joille kävisi hyvin. Hysteerisiä, älyttömyyksiin asti uhrautuvia ja onnettomuuteen suistuvia sen sijaan riittää.  Se näyttää kyllä olevan tyylinä myös muilla venäläisillä 1800-luvun mieskirjailijoilla, ei sen puoleen?

’Sevastopoli’ kuvailee venäläisten kannalta huonosti menevää sodan loppuvaihetta, jossa tämä kunniakas Krimin satamakaupunki ja sen linnoitus joutuu lopulta antautumaan ranskalaisille. Sodankäynti on jo varsin kaoottista säntäilyä. Tappamisen turhuutta ja kaikkialla lojuvien uhrien verisyyttä Tolstoi kyllä paheksuu, mutta jättää silti hävinneetkin venäläiset uhossaan puimaan nyrkkiä viholliselle. ’Tämä otetaan takaisin’…

 

Aikaansa edellä ja jäljessä yhtä aikaa


Venäläisen kirjallisuuden seura järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden opintosuunnan kanssa 2019 luentosarjan, jonka perusteella rakentui lukemani yhdentoista kirjoittajan esseekokoelma ’Mitä Tolstoi todella sanoi’(2021).

Kirjoittajat, jotka ovat kirjailijoita, tutkijoita tai kääntäjiä, tuovat jokainen mukavasti erilaisen ja eri asioihin kohdistuvan näkökulmansa Tolstoin teksteihin, joten esseekokoelmasta on tullut virkistävän monipuolinen. Ennen muuta se tekee uteliaaksi.

Tulee tunne, että pitäisi lukea enemmän, tutkia tarkemmin, etsiä vielä jotain täydentävää. Tolstoihan ehti pitkän ikänsä aikana olla asioista montaakin mieltä.

Hänen teoksistaan muistetaan esimerkiksi suuret, innostavat sotakuvaukset. Hän ymmärsi ’sodan lumon’, olihan hän itsekin ollut taisteluissa upseerina. Neuvostoliiton aikaan lyötiin elokuva-alan maailmanennätys vyöryttämällä peräti 120 000 avustajaa sotimaan ’Sotaa ja rauhaa’ kuvattaessa. Myöhemmällä iällään Tolstoista kehittyi kuitenkin julistava, ehdoton pasifisti.

Entäs uskonto sitten? Tolstoi riitaantui Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän Synodin kanssa niin, että tuli ’kirkosta erotetuksi’, vaikka nimenomaan korosti, että kaiken elämässä pitäisi perustua Vuorisaarnan oppeihin. Hänen teesinsä olivat, että ihmisen pitää elää kiivastumatta, pitää pyrkiä nujertamaan aistillisuutensa, ei pidä vannoa mitään valoja, ei pidä kostaa pahaa pahalla tai väkivallalla ja muutenkin pitää rakastaa vihollistaan.

Näistä ajatuksistaan hän sai tuolloin kansainvälistä mainetta paljon enemmän kuin hieman ’ikävystyttäviksi järkäleiksi’ luonnehdituista romaaneistaan. Enemmistö ihmisistä ei näitä hänen oppejaan kuitenkaan noudattanut eikä varsinkaan oman maan leniniläisiltä bolsevikeilta tullut kuin irvisteleviä kommentteja.

Taiteesta ja taiteilijoistakin Tolstoi ehti sanoa monenlaista. Yhdessä lausumassaan hän otaksui, että työtätekevä kansa mieluummin jää vaille kaikkia maailman tauluja, runoja ja sinfonioita, jos se vain pääsee ruokkimasta noita vetelyksiä.  Alkoholinkäytön turmiollisuudesta hänellä oli monia esimerkkejä, kuten täysin turha Eiffel-torni: ’Valtavat määrät työtä ja metallia haaskataan torniin, jonne vain kiivetään, ollaan siellä kotvanen ja kiivetään takaisin alas. Voisivatko ihmiset muka ikinä selvin päin tehdä tämmöistä?’

Kuten professori Juhani Niemi esseekokoelmassa toteaa, Tolstoi elää meidän 2000-luvun näkökulmassamme ennen muuta kaunokirjallisilla ansioillaan, suurelta osin riippumatta siitä, millaisia aatteita hän on hengentuotteissaan nostanut esille.

 

Junan n:o 12 matkustaja


Jay Parini julkaisi teoksensa ’The Last Station’ 1990 ja suomeksi ’Viimeinen asema’ saatiin 2008 Laura Jänisniemen kääntämänä.

Kuten Parini jälkisanoissaan toteaa, teos on kuvitteellinen tarina, joka sai kimmokkeensa kirjoittajan saatua käsiinsä Tolstoin viimeisenä sihteerinä toimineen Valentin Bulgakovin päiväkirjan vuodelta 1910.  Setvittyään muita Tolstoihin liittyviä dokumentteja Parini huomasi, että samalta ajalta oli saatavissa myös Tolstoin omia päiväkirjoja, hänen vaimonsa Sofia Andrejevnan päiväkirjat, Tolstoin lasten päiväkirjoja, Tolstoin luona asuneen innokkaan ’seuraajan ja opetuslapsen’ Vladimir Tsertkovin päiväkirjat, perhelääkärin muistiinpanoja ja muutamia muita syksyn 1910 tapahtumiin liittyviä dokumentteja,

Näitä tutkimalla alkoi syntyä kirjava, toinen toisensa päälle kietoutuvien lähteiden kertoma näkemys siitä ’mitä tapahtui’. Vaikka kirjassa levitetäänkin näkyville lähes kaikki ’henkilökohtainen likapyykki’, on lopputulos yllättävän tyylikäs. Melkeinpä kaunis.

Kirjan Tolstoi on jo vanha, raihnas ja ristiriitojen repimä. Henkinen kriisi oli saanut hänet ensin luopumaan yläluokkaisista seurapiireistä ja sitten myös asemastaan ’suurena kirjailijana’, mutta vetäytyminen maaseudulle ja perintötilan, Jasnaja Poljanan, pieniin ympyröihin, ei ollut tuonut rauhaa.

Päivittäinen elämä on hyvin jännitteistä, sillä perheenjäsenten välit ovat syvästi rikkonaiset ja he vetävät kaikki muutkin kiistoihinsa mukaan. Tolstoin ja hänen vaimonsa myrskyisä suhde ei ole edes vanhuudessa rauhoittumaan päin, päinvastoin. Puolueettomana pysytteleminen ei tahdo onnistua keneltäkään ja ’vihollisensa rakastamista’ suosittelevan ’profeetan’ hermot ovat katkeamispisteessä.

Tolstoi lupaa yhdessä kirjeessä vaimolleen olla antamatta kenellekään päiväkirjojaan, joissa hän kuvaa ’riitojamme ja kamppailujamme’, jotta pahansuovat elämäkertakirjailijat eivät tulevaisuudessa käyttäisi noita sivuja. Vaimo ei sitä usko, varsinkin kun käy ilmi, että päiväkirjat on jo annettu vaimon suuresti inhoaman Tsertkovin haltuun.

Viimein vanha Tolstoi tekee päätöksensä: hän lähtee kotoaan lopullisesti. Aamuyön tunteina hän pakenee vaimoaan ensin läheiselle rautatieasemalle odottamaan aamun ensimmäistä junaa. Muutaman päivän hän viettää läheisessä luostarissa, sitten käväisee sisarensa luona ja jatkaa matkaansa jälleen. Kotiin hän ei aio palata enää koskaan.

Sanomalehdet repivät tapahtuneesta kohuotsikoita ja perheenjäsenet pommittavat toisiaan kirjeillä. Perhelääkäri on huolissaan. Kaikki huipentuu pienellä Astapovon asemalla. Tolstoi on jo niin keuhkokuumeen heikentämä, että hän jää asemapäällikön taloon elämänsä viimeisiksi hetkiksi.   ’Kaikki me olemme matkalaisia tässä elämässä. Jotkut nousevat junaansa ja toiset nousevat pois, niin kuin minä.’

 

***

 

torstai 1. heinäkuuta 2021

Afrikkalaista vinoa hymyilyä

Kuten olen useasti todennut, koen itseni erittäin eurooppalaiseksi. Se on minulle kotimanner ja kotikulttuuri, josta selkeästi ponnistan ja joka minua edelleen erittäin suuresti kiinnostaa. Euroopassa on minulle vielä paljon nähtävää ja uutta, ymmärrystä avartavaa luettavaa.

Maailmani ei tietenkään silti ole pelkästään Eurooppa, vaan asiat ja ilmiöt lainehtivat kaikkialle ja vaikuttavat toisiinsa. Eurooppa on aikojen kuluessa levittäytynyt maailmalla myös kolonialistisesti ja imperialistisesti; tavoilla, jotka aikoinaan olivat pitkälti hyväksyttyjä, mutta nykyään ei missään tapauksessa. Television ja netin maantiede- ja matkailuohjelmat ovat suoneet minulle kotiin linnoittautumisen aikanakin piristäviä mahdollisuuksia laajempiin kurkistuksiin toisiin kulttuureihin, myös eurooppalaisen kolonialismin kohteiksi joutuneisiin.

Useat ohjelmista ovat olleet brittiläisen BBC:n varsin korkealaatuista tuotantoa. Briteillä lieneekin tässä suhteessa paljon pureskeltavaa. Käsikirjoitusten painotukset ovat vaihdelleet tekijöidensä ja juontajiensa tavoitteiden ja näkemysten mukaisesti: toiset ovat tiivistäneet brittiläisen imperiumin annin valloitetuilla alueilla jääneen pakkokristillistämiseen ja krikettiin, toiset taas myöntäneet monet väärinkäytökset, mutta silti löytäneet myös pysyviksi jääneitä etuja, kuten ’toimivan hallintomallin’, ’kansainyhteisön tuen’ ja ’teknologisen infrastruktuurin rakentamisen’.

Jo muinaisista kouluajoista monet muistavat skottilaisen David Livingstonen, joka kelpasi ihanteeksi niin uskontotunnille kuin maantietoonkin. Hän tutkimusmatkaili vuosikausia Keski-Afrikassa, kartoitti maita ja jokireittejä, etsi Niilin alkua, kastoi alkuasukkaita kristinuskoon ja toimi lääkärinä. Kun hänestä ei kuultu mitään pitkiin aikoihin, häntä etsimään lähetettiin useampiakin partioita, ja amerikkalainen Henry Morgan Stanley ryhmineen hänet sitten viidakosta löysi ja esitti kuuluisan toteamuksen: Doctor Livingstone, I presume?

Livingstone ei lähtenyt Stanleyn eikä kenenkään muunkaan matkaan vaan jäi viidakkoon jatkamaan töitään ja ehkäpä jo pakkomielteeksi muodostunutta yritystään Niilin alkulähteen löytämiseksi. Kun jo vanha ja hapero Livingstone 1873 kuoli, hänen sydämensä haudattiin muiden sisälmysten kera kuolinpaikalle puun juureen, mutta kuivattu ruumis kannettiin läpi tiettömien taipaleiden ja 285 päivää kestäneen matkan päätteeksi se tuotiin rannikolle, nykyisen Tansanian alueelle, josta se laivattiin Englantiin haudattavaksi.

Tästä kantomatkasta on zimbabwelainen juristi ja kirjailija Petina Gappah kirjoittanut aivan erinomaisen nautittavan romaanin ’Pimeydestä loistaa valo’ (Out of Darkness, Shining Light), jonka Aleksi Milonoff on suomentanut heti ilmestymisvuonna 2019.

Tästä kirjalöydöstä riemastuneena etsin käsiini myös muuta Petina Gappah’in tuotantoa ja tämänkertainen kirjakolmikkoni muodostuukin nyt Gappah’in romaaneista ja novelleista. Lukemisjärjestykseni meni poikkeuksellisesti uudemmasta vanhempaan, eli ensin ’Pimeydestä loistaa valo’, sitten ’ Muistojen kirja’ ja sitten ’Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta’.

 

Retkikunnassa mukana luita ja suru ja tora

 

Tohtori Livingstone oli jo elinaikanaan tunnettu ja ihailtu, mutta varsinainen kuuluisuus hänestä muodostui kuoleman jälkeen. Paitsi hänen kuivattu ruumiinsa, kulki saattueen mukana myös hänen tavaroitaan ja ennen kaikkea papereitaan: tietoja havainnoista ja mittauksista, muistiinpanoja ja päiväkirjoja.

Petina Gappah on tutkinut Livingstone-materiaalit tarkkaan (laaja aineistoluettelo on kirjan lopussa) saadakseen mahdollisimman hyvät pohjatiedot, mutta sitten romaanissaan kääntänyt huomion pois tästä yhdestä valkoisesta englantilaisesta, siihen yli kuudenkymmenen afrikkalaisen joukkoon, joka hänen maallisia jäännöksiään kantaa.

Keitä nämä olivat? Mukana on tietenkin muutama pitkäaikainen, luotettu Livingstonen palvelija, mutta myös jokunen satunnainen mukaanliittyjä ja heidän perheenjäseniään. Tarvittiin myös suuri joukko  ’kantajiksi’ värvättyjä retkikunnalle välttämättömiä työläisiä ja muutamia elintärkeitä aseistettuja vartijoita.  Miten he ylipäänsä tulivat ryhtyneeksi tähän valtavaan urakkaan? Kaikilla on omat syynsä ja omat omituisuutensa, joita Gappah kuvaa herkullisesti.

Pääasiassa tarinaa kertovat Livingstonen ja retkikunnan äänekäs kokki, Halima, ja kristityksi kääntynyt afrikkalainen, nyttemmin pappiskokelas Jacob. Heidän suhtautumisensa niin tohtori Livingstoneen kuin eri uskontoihin ja elämään ylipäätään, ovat varsin erilaiset.

Kirjaa on todella palkitsevaa lukea. Siinä asioiden erilaisia tulkintoja tai näkökulmia ei ’hierota lukijan naamaan’ vaan ne on piilotettu näennäisesti neutraalien havaintojen joukkoon, mutta ne silti naurattavat. Retkikunnan vaiheisiin mahtuu tietenkin myös intohimoja, suruja ja monenlaisia vastoinkäymisiä. Heistä kymmenkunta on kuollut, ennen kuin he vihdoin näkevät kantamuksineen meren.

Itselleni oli silmiä avaavaa tarinan sivujuonteessa esille tullut seikka: myös idästä tuli Afrikkaan ulkopuolisia hallitsijoita ja orjakauppiaita. Arabit Omanista olivat perustaneet sulttaanikunnan ’sivupisteen’ Sansibariin ja toimineet siellä jo kauan ennen Livingstonen aikoja.  Jotenkin olen aina ajatellut orjakaupan tapahtuneen enimmäkseen vain länsirannikolta kohti Amerikkoja.

Afrikkalaisten kannalta lopputulos oli kai aika sama: idästä tultiin viemään heitä orjiksi Allahin nimeen ja lännestä tultiin viemään heitä orjiksi Kristuksen nimeen.

 

Älä katso minua noilla silmillä

 

’Muistojen kirja’ (alun perin ’The Book of Memory, 2015) on ilmestynyt suomeksi Tero Valkosen kääntämänä 2017.

Kirjan päähenkilö on Memory -niminen nainen, joka istuu Zimbabwessa, Hararen vankilassa elinkautista tuomiotaan murhasta. Hän kirjoittaa auki elämäntarinaansa ja muistojaan selostaakseen amerikkalaiselle journalistille, miten kaikki oikein kävi ja että hän ei murhaa tehnyt.

Petina Gappah kirjoittaa koukuttavasti. Tarina rullaa jännittävästi ja yllättävästi eteenpäin, eikä lukija pysty arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi.

Memoryn muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan ovat erikoisia ja erityisiä, sillä hän on albiino, ilman tummaa pigmenttiä syntynyt zimbabwelainen. Albiinoilla on punertavat silmät ja heidän katsettaan pelätään.

Memoryn äiti epäili tyttären albinismin olevan ’pahan silmän’ tai noituuden aiheuttama kosto jostakin aiemmasta pahasta teosta. Koko perhe oli itseasiassa onneton ja kärsi väärinkäsitysten ja mielenterveyden ongelmien vyyhdestä. Memory ei vain voinut sitä lapsena ymmärtää eikä tietää, joten hän luuli monta asiaa pieleen ja moni elämän kannalta ’ratkaiseva muisto’ osoittautuu lopulta valheelliseksi ja väärin tulkituksi.

Yksityisen onnettomuutensa lisäksi Memory elää keskellä Zimbabwen valtion taloudellista syöksykierrettä. Varmaa on vain, että vaikka tänään on kurjaa, ovat asiat seuraavien vaalien jälkeen vielä huonommin.

Memorylle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus parempaan. Hän pääsee kouluttautumaan ja saa hoitoa iho-ongelmiinsa. Kaikki saattaisi päättyä hyvin, ellei hän tekisi virhettä.

 

Lapselle nimeksi Autonomia


Petina Gappah opiskeli oikeustiedettä Zimbabwen Hararessa, Itävallan Grazissa ja Britannian Cambridgessa. Hän asui ja työskenteli mm. Genevessä, ennen kuin ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Nykyään hän asuu Zimbabwessa. Hänen novellikokoelmansa ’An Elegy for Easterly’ sai Guardianin esikoiskirjapalkinnon 2009 ja se ilmestyi samana vuonna suomeksi Seppo Loposen kääntämänä nimellä ’Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta’.

Novellit kuvaavat zimbabwelaista todellisuutta laidasta laitaan, mutta enimmäkseen naisten näkökulmasta ja enimmäkseen sieltä yhteiskunnan rupisemmalta laidalta. Sieltä, missä sukulaiset sotkeentuvat elämän jokaiseen asiaan ja jokaiseen päivään. Missä poliitikot, pastorit, nunnat, poppamiehet, parantajat, noidat ja pahat silmät limittyvät iloisesti keskenään eikä koskaan tiedä, mikä niistä auttaa. Ehkä ei mikään.

Easterlyn slummien hökkelit pannaan puskutraktorilla nurin parissa päivässä (ja etenkin yössä), etteivät ne pistä ikävästi silmään kuningatar Elisabetin valtiovierailun aikana. Siellä menee sitten samaan kasaan sekin yksi nainen, joka vastaan tullessaan nostaa hameenhelmaa ja sanoo kaikille: se tekee kaksikymmentä senttiä. Sitähän lapset ja nuoret eivät voi ymmärtää – nimittäin siksi, ettei semmoisella summalla saa tässä maassa yhtään mitään, kun inflaatio laukkaa miljoonissa prosenteissa.

Parempiin piireihin kuuluvat lentävätkin kaikille ostoksilleen Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Niin kuin sekin ylätason virkamiehen toinen vaimo, viisitoista vuotta ensimmäistä vaimoa nuorempi, joka nyt huhkii ja rehkii kuntosalilla ja kosmetologilla hampaat irvessä pitääkseen itsensä timmissä kunnossa. Miehellä kun on nyt kaksikymmentäviisi vuotta ensimmäistä vaimoa nuorempi rakastajatar. Ja AIDS.

Monet tahtovat pois tästä maasta. Melkein minne tahansa. Hienointa olisi tietenkin päästä Lontooseen. Britannian suurlähetystö alkaa asettaa poikkeuksellisesti viisumirajoituksia entisen alusmaansa asukkaille. Ymmärtäähän sen. Mitä siitä nyt tulisi, jos toiseen maahan sillä lailla yht’äkkiä tunkisi laumoittain toisen maan asukkaita.

 

***