perjantai 1. maaliskuuta 2024

Latvialaisia muistoja

Latvia on yksi kolmesta Baltian maasta, se keskimmäinen. Juuri muuta en sitten tästä suhteellisen lähellä olevasta Itämeren naapuristamme tiedäkään.

Suomalaiset ja latvialaiset ovat historiassa kuuluneet samaan valtakuntaankin; vähän aikaa 1600-luvulla suurvalta-Ruotsiin ja sitten pitempään tsaarien Venäjään, mutta varsin kaukaisiksi olemme silti toisillemme jääneet.

Virosta tiedän vähän jotain ja olen sen kirjallisuudesta aina joskus kirjoitellutkin. Liettuasta olen kirjoittanut tässä blogissa tasan yhden kerran, syksyllä 2019, kun olin siellä käynyt. Siinäpä onkin koko vähäinen Baltian tuntemukseni. 

Pienistä maista, suhteellisen lähellä olevistakin, tiedetään tietysti yleisestikin varsin vähän. Mieleeni muistui tapahtuma muutaman vuoden takaa Lontoosta, kun hyvin ystävällinen vanha brittipappa koetti olla turistille kohtelias: ’Ai jaha Suomesta! Minäkin olen käynyt siellä, nuorena laivastossa työskennellessäni. Mikäs se paikka olikaan…Nyt muistan, se oli Klaipeda.’  Niinpä niin, onhan se liettualainen satamakaupunki Lontoosta katsoen ainakin vähän Suomessa päin.

Latviassa on nykyään runsaat 2 miljoonaa asukasta. Pääkaupunki Riika on historialtaan hyvin vanha ja kooltaan liki suurkaupunkiluokkaa, runsaan 700 000 asukkaan vilkas keskittymä. Olen joskus viettänyt pari päivää siellä ja lisäksi nähnyt kaupungin ulkopuolella olevan Rundalen palatsin ja vajaan tunnin matkan päässä olevat Jurmalan hiekkarannat. Sieltä johti muistaakseni yllättävän suora ja hyväkuntoinen tie Moskovaan – Neuvostoaikojen politrukit halusivat nopean yhteyden lomanviettopaikkaansa. Neuvostoliiton perua on sekin, että Latvian vähän yli 2 miljoonasta asukkaasta liki kolmannes on venäjänkielisiä. Väkeä siirrettiin tarkoituksella alueilta toisille, tasapainottamaan etnisiä keskittymiä ja toisaalta korvaamaan menetyksiä, joita oli syntynyt Siperiaan kyyditysten ja maastapaon vuoksi.

Kun nyt satuin näkemään artikkelin, jossa esiteltiin suhteellisen uusi kustantamo, nimeltään Paperiporo, joka keskittyy latvialaisen kirjallisuuden suomentamiseen, päätin ryhtyä tilkitsemään tätä sivistykseni aukkoa.

Tämän kertaiseksi kirjakolmikokseni löysin latvialaisen runoilijan, kirjailijan ja kääntäjän, Vizma Belsevican omaan elämään pohjautuvan, mutta kuitenkin fiktiivisen Bille – sarjan. Koko sarjan on suomentanut Mirja Hovila.

Kirjojen esittelytietojen mukaan Belsevica (1931-2005) onnistui ponnistamaan vaatimattomista oloista lopulta opiskelemaan Moskovan Gorki-instituuttiin ja työskentelemään kirjallisuuden parissa. Vuonna 1969 hän joutui neuvostosensuurin hampaisiin (syytä ei mainittu) ja sai viiden vuoden julkaisukiellon. Muistelmateoksensa hän julkaisi uudelleenitsenäistyneessä Latviassa 1992 ja siitä tuli hyvin suosittu, vaikka se ei kaikilta osin tukenut yhteiskunnassa suotaviksi luokiteltuja ’ihanteellisia arvoja’, olivat ne sitten ensimmäisen itsenäisyyden aikaan liitettyjä tai neuvostoaikana ylhäältä annettuja.

 

Aina jotenkin pielessä


Vizma Belsevican ’Bille’ ilmestyi latviaksi 1992 ja suomeksi 2019.

Kirjan pieni tyttö on nimeltään Sibilla, lempinimeltään Bille. Miksi ihmeessä hänelle on annettu tuollainen ’outo’ nimi, josta heti saa toisilta lapsilta kuulla irvailua, tyttö pohtii. Kun hän sitten tapaa pienen pojan, jonka nimi on Rodrigo, hän riemastuu. Tuo ei nyt ainakaan voi haukkua hänen outoa nimeään, koska itsellään on vielä hullumpi nimi.

Billen koti on Riian laitamilla, köyhässä työläiskorttelissa, jossa naapurit tietävät toistensa asiat sen tarkemmin nuuskimattakin, koska meteli kuuluu asunnosta toiseen. Isä ja äiti eivät ole järin onnellisia keskenään ja äidinäiti haukkuu tasapuolisesti sekä lurjuksen vävynsä että kelvottoman tyttärensä, joka moiseen retkuun on haksahtanut.

Billen lapsuus osuu Latvian ensimmäisen itsenäisyyden aikaan, joka vuodesta 1934 alkaen oli entisen maatalous- ja pääministeri Karlis Ulmaniksen diktatuuria. Neuvostoaikojen puristuksessa tätä aikaa muisteltiin salaa ’onnellisena’ ja ’isänmaallisen innostuksen aikana’, mutta ei se sellaista kaikille ollut. Ei ainakaan Billen perheelle eikä heidän lähipiirilleen, jota maailmanlaajuinen lama-aikakin kohteli kaltoin.

Billen isä on milloin missäkin lyhytaikaisessa työssä: joskus kuljettaa viinikaupan asiakastilauksia käsikärryillä, joskus on oopperatalon vahtimestarina. Usein hän kuitenkin sortuu juomaan ja sitten tappelemaan. Silmä mustana ja käsivarsi murtuneena hän raahustaa kotiin, vaimon ja anopin haukuttavaksi. Vaimoa hän joskus lyökin, mutta Billeä ei koskaan. Hän on koko suvun ainoa, joka ei koskaan hauku Billeä, vaan toisinaan jopa pörröttää tämän tukkaa ja sanoo jotain ystävällistä.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo pienen Billen puolesta: hän sai jatkuvasti kuulla olevansa huono, kömpelö, osaamaton ja ylipäänsä ei-toivottu. Äiti tuskailee, kuinka hänelle on tuollainen ’kiusankappale’ tullutkin elämäänsä vaivaksi ja äidinäiti kyllä osaa kertoa, miksi näin on käynyt.

Niinhän se oli ennen ehkäisyä ja perhesuunnittelua, että läheskään kaikki lapset eivät olleet toivottuja ja aiempien vuosikymmenten lastenkasvatukseen suorastaan kuului ’turhien luulojen pois ottaminen’, mutta silti Billen osa tuntui kovin kolkolta. Onneksi hän osasi paeta mielikuvituksensa turviin.

Kun ajat käyvät entistä tiukemmiksi eikä Riiassa enää oikein ole ruokaakaan, suku keksii keinon. Valtion tuella ’Ulmanis -lapsia’ lähetetään kaupungeista maaseudulle työvoimaksi, ja toisaalta saamaan vähän ruokaa ja ’terveellistä maalaisilmaa’. Tukiraha on pieni, mutta silläkin on merkitystä sen saajille, köyhille maalaissukulaisille. Niinpä Bille lähetetään maalle, paimeneksi. Se on aivan kokopäivätyötä – ei mitään vapaata kirmailua niityillä.

 

Kaikki muuttuu ja mikään ei pysy


Bille kokee jatkuvasti jäävänsä aikuisten silmissä ulkopuoliseksi. Häntä ei huomata ollenkaan, tai sitten sanotaan: älä kysy, älä pyöri siinä jaloissa, mene pois siitä sotkemasta – ja ennen kaikkea, älä syö niin paljon äläkä jatkuvasti pyydä ruokaa. 

Mutta tietenkin lapset ymmärtävät paljon, vaikkei heille suoraan asioita kerrotakaan. Etenkin Bille, joka huomaa olevansa aika hoksaavainen. Hän oppii lukemaan kuin itsestään, eikä koulukaan tuota muita vaikeuksia kuin sosiaalisia: hänellä on risat vaatteet ja perhe, jota ei voi opettajille tai koulutovereille mainostaa. Aikuisten puheista Bille aavistaa, että jotain on tapahtumassa, ja sitten neuvostojoukot ovatkin äkkiä jo maassa.

Vizma Belsevican ’Bille dzivo talak’ ilmestyi 1996 ja suomeksi ’Bille ja sota’ saatiin 2020.

Latvia koki Viron ja Liettuan tavoin toisen maailmansodan aikana miehityksen kurjuuden kolmeen kertaan. Kesäkuussa 1940 maahan tulivat neuvostoliittolaiset ja Karlis Ulmanis katosi jäljettömiin. Vasta Gorbatshovin aikana paljastettiin, että Ulmanis kuoli jo 1942 vankeudessa Turkmenistanissa.

Politiikka repii Billen lähipiirin aikuisten suhteita. Maalaissukulaisista osa odottaa innolla, kuinka isäntien maat pian jaetaan köyhille vuokraviljelijöille ja vuosisatainen nöyristely loppuu. Osa taas sihahtaa vain hampaittensa välistä, että kommunistit varastavat taas kaiken minkä irti saavat. Belsevica ei kirjoita henkilöhahmoilleen suuria ideologisia mielipiteitä, vaan yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa kukin vain koettaa löytää itselleen jonkun kolon, johon sujahtaa turvaan. Bille kuulee, kuinka hänen isänsä ja heidän riikalaisen kotitalonsa yläkerran naapuri ottavat raivokkaasti yhteen. Naapuri on liittynyt punakaartiin, isä ei.

Vain vuoden kuluttua komento muuttuu jälleen. Saksalaiset ajavat puna-armeijan pois ja pystyttävät oman hallintonsa. Nyt katoavat ympäristöstä kaikki ’punaisiksi’ luokitellut. Tällä kertaa Billen isäkin valitsee puolensa ja pukee päälleen saksalaisen asepuvun. Seuraa taas teloituksia ja vankileirejä. Karmeimman kohtalon saavat Latvian juutalaiset, jotka tuhotaan lähes kokonaan. Bille katselee kauhuissaan vanhaa, luurangoksi laihtunutta miestä, jonka on pakko kulkea ojassa, keltaisesta kankaasta harsittu tähti risaisessa takissaan.

Billen perheen elämä ei muutu paremmaksi, vaikka hänestä vähän yllättäen tuleekin isosisko. Pikkuveli Jekaupins saa sentään ristiäiset, johon tykötarpeet kootaan lainaamalla kaikilta naapureilta ja sukulaisilta. Isä heiluu ristiäisissäkin humalaisena eikä Bille näe häntä enää koskaan. Mitä tapahtui? Pettivätkö isän hermot – heittikö hän todella kananmunia saksalaisten päälle vai onko hänet vain lähetetty rintamalle?

Äidin, pikkuveljen ja Billen on pakko lähteä maalle sukulaisten luokse saadakseen edes jotain syödäkseen. Sinnekin tulevat lopulta pommitukset ja sodan kauhut. Hyvin nuoren näköiset saksalaissotilaat hokevat Billen kuullen : Alles kaputt, Hitler kaputt. Eikä mene montaa päivää, kun hataraan maalaismökkiin rynnistävät taas neuvostosotilaat. Repivät auki lipaston laatikot, ottavat mitä vähistä tavaroista irti saavat, viimeinen nappaa vielä seinältä kellon kainaloonsa.

 

Nuoruus on aivan ylimainostettu asia


’Billes skaista jauniba’ -kirja ilmestyi latviaksi 1999, suomeksi ’Bille ja nuoruus’ saatiin 2021.

Heti kun sodan taistelut ovat siirtyneet kauemmas Riiasta, ilmoittaa Billen sukulaistäti, ettei heidän pienessä talossaan tarvita ylimääräisiä syöjiä, vaan pääkaupungin sukulaisten on syytä kalppia kotiinsa takaisin.

Riika on monilta osin raunioina ja korjaustyöt kaupungissa sujuvat sangen hitaasti. Billen kotitalo on ihme kyllä pystyssä ja siellä voi asua, vaikkakin kurjasti. Polttopuita ei juurikaan ole, eikä ruokaa. Perheen huoltaminen jää teini-ikäisen Billen harteille, sillä äiti on jotenkin toistaitoinen, ’kykenemätön työhön kodin ulkopuolella’, kuten se määritellään, ja pikkuveli on vain muutaman vuoden ikäinen.

Bille koettaa käydä koulua ja samalla kuumeisesti haalia jostain perheelle syötävää. Täytyy aina välillä lähteä kerjuumatkalle maaseudulle. Täytyy toisinaan koettaa kaupitella jotain käsitöitä tai kukkia tai koettaa vaihtaa jotakin johonkin, jolla voisi hankkia ruokaa. Koulun terveystarkastuksessa todetaan, että Bille on aliravittu ja hänet tarvitsisi lähettää sanatorioon. Toisaalta, toteaa terveydenhoitaja, sanatorioon tarvitsisi lähettää koko luokka ja paikkoja olisi tarjolla ainoastaan kolmelle.

Lopulta Bille pääsee latomoharjoittelijaksi kirjapainoon ja yrittää jatkaa koulunkäyntiään iltakoulussa. Se ei kauaa onnistu, sillä hän on niin uuvuksissa, että nukahtaa iltakoulun penkkiin. Opettajakin toteaa, että Bille on liian nuori ja heikko, muut iltakoululaiset ovat sentään jo aikuisia ihmisiä. Koulu saa siis jäädä, vaikka juuri sitä Bille olisi eniten halunnut.

Bille yrittää myös elää ’normaalia nuoruutta’ vaikka se ei helpolla luonnistukaan. Kokemukset tansseista ja ensimmäisistä poikaystävistä tuovat pientä humoristista pilkettä muutoin kovin ankeaan kerrontaan.

Kirjan loppuosa on onneksi optimistisempi. Siitä alkoi hiukan tulla mieleen neuvostokirjallisuuden ’kuinka teräs karaistui’ – prototyyppi . Bille nimittäin alkaakin pitää työstään kirjapainossa, vaikka ensin joutui sinne nälän pakosta ja vastoin tahtoaan. Loppuhuipennukseksi hän oppii, että on olemassa kirjatyöntekijöiden ammattikoulu – paikka, jossa saa ruokaa, työvaatteet, pienen stipendin ja vielä opetetaan ammattikin. Se on uuden järjestelmän taivas, joka antaa Billelle toivon ja tulevaisuuden.

 

Kirjasarja jätti vähän sekavan surullisen tunteen. Ei ollut helppoa Billellä ja hänen sukupolvellaan Latviassa – vaikka eipä kai muuallakaan noina aikoina. Kunpa nuorten sukupolvien ei tarvitsisi kokea taas jotain samansuuntaista järjettömyyttä.

***

 

 

 

torstai 1. helmikuuta 2024

Egyptin aurinko

Keskitalven kylmyydessä aloin kaivata vähäksi aikaa lämpimämpiin maisemiin. Esimerkiksi Egyptiin!

Taannoin juhlittiin farao Tutankhamonin haudan löytymisen satavuotisjuhlia. Se purskautti taas ilmoille suuren määrän erilaisia dokumentteja arkeologien työskentelytavoista, löydetyistä aarteista, museoiden näyttelyistä ja jonkin verran myös yksityiskohtaisempaa uutta taustatietoa tuhansien vuosien takaisesta egyptiläisestä kulttuurista.

Esille nousivat myös vanhat kiistat siitä, kenen kulttuuria pyramidi- ja hautalöydöt oikeastaan ovat ja kuka niitä saa hallinnoida. Ovatko ne ’meidän kaikkien’ ja ’koko ihmiskunnan’ historiaa vai ovatko ne nimenomaan ja vain nykyisten egyptiläisten entisyyttä. Vai olisiko ajateltava maanosaa – siis pitäisikö sanoa, että ne todistavat afrikkalaisen kulttuurin loistavasta menneisyydestä? Näkökulmia on monia.

Minua alkoi tämän kaiken keskellä kiinnostaa myös egyptiläinen ’nykyisyys’. Olisiko löydettävissä jotain kirjallista kuvausta muustakin ’nykyisyydestä’ kuin turistikokemuksia rautaporttien taakse suljettujen ’all-inclusive’ hotellien lomaviikoista ja niistä aseistetuin saattuein tehdyistä nopeista bussimatkoista pyramideille ja takaisin?

Mediassa Egypti on meillä näyttäytynyt lähinnä osana Lähi-Idän jatkuvaa konfliktia tai ’arabikevään’ levottomuuksien yhteydessä, mutta – ehkä itselleen onneksi – se on silti jäänyt jotenkin ’syrjään’ eikä ole vaikuttanut alueen pahimmalta paikalta. Pintapuolisen katsojan silmin näyttää siltä, että egyptiläiset vaihtavat yhteiskunnallista järjestelmäänsä vuoronperään joko muslimiveljeskuntaan tai sotilasdiktatuuriin, eikä muita vaihtoehtoja synny.

Egyptiläistä kirjallisuutta ei suomeksi kovinkaan paljon löydy, mutta jotakin sentään. Suurimpana tulee heti valikoimia selatessa vastaan vuoden 1988 nobelisti Naguib Mahfouz. Hänen kuuluisin teoskokonaisuutensa on Kairo -trilogia, joka kuvaa kauppiasperheen elämää ja historiaa 1910-luvulta 1950-luvulle.

Entä sitä uudempi aika? Löytyi sentään jotain 2000-luvultakin. Egyptiläisen sensuurin kynsistä pääsi läpi ’Yacoubian -talon tarinat’, jonka maastamuuttolupaa turhautuneena odotellut hammaslääkäri Alaa al-Aswani onnistui vuonna 2002 julkaisemaan.

Suomessa julkaisi egyptiläis-suomalainen Ranya ElRamly samana vuonna omien vanhempiensa tarinan kirjassa ’Auringon asema’. Siinä hän muistelee muun ohessa Egyptin aurinkoa, joka on aina niin mahtava, että parvekkeelle ripustetut lakanat kuivuvat ennen kuin kahvivesi ehtii kiehahtaa.

Siinä siis tämänkertainen kolmikkoni.

 

Suku täynnä tulevaisuuden lupauksia


Vuonna 2006 kuollut Naguib Mahfouz kirjoitti Kairo-trilogian jo 1956-1957. Silloin Egyptin yhteiskunta oli juuri siirtymässä perustuslaillisesta kuningaskunnasta sotilasdiktatuuriin Gamal Abdel Nasserin johdolla. Mahfouz kertoo siis ajoista ennen sitä.

Suomalaisille Mahfouzin tuotantoa alettiin kääntää vasta hänen Nobel-voittonsa jälkeen. Minä sukelsin nyt hänen trilogiansa viimeiseen kirjaan, kauppias Sayyid al-Ahmadin perheen saagan päätösosaan nimeltään ’Sokerikuja’, joka Pekka Sunin kääntämänä ilmestyi meillä 1996. Alkuperäinen arabiankielinen ’Al-Sukkariyya’ on vuodelta 1957.

Tarinan tapahtuma-aikaan Egypti on saanut virallisesti itsenäisyytensä vuonna 1922, mutta valta ei ole vielä kunnolla omissa käsissä. Kuningas on heikko, brittiläinen ’residentti’ edelleen vahva ja kansallismielinen Wafd-puolue yrittää kyllä kovasti nostaa kansan omanarvontuntoa, mutta vaikuttaa nuorten mielestä liian ’ukkoutuneelta’.

Sayyid al-Ahmad, suvun patriarkka, alkaa kirjan alussa 1930- luvulla, olla jo vanha. Hän hengästyy portaissa, vetäytyy mieluiten kotinsa turviin vain radiota kuuntelemaan ja suunnittelee kauppaliikkeestäänkin luopumista. Poliittisissa kokouksissa, mielenosoituksissa ja ilotaloissa käykööt nyt nuoremmat – pojat, pojanpojat ja tyttärenpojat. Ja kyllä he käyvätkin!

Suvun naiset – niin vanhat kuin nuoretkin – pysyvät aina kotona. Ainoa ’menopaikka’ heille on pyhiinvaellus, kenties kerran elämässä.

Suvun jäsenillä on kaikilla ollut omat suuret murheensa ja niitä surraan yhdessä ja erikseen. Perhe on kohtalaisen hyvin toimeentulevaa, sanoisinko ylempää keskiluokkaa, joka etsii omaa lokeroaan vilkkaassa Kairon miljoonakaupungissa. He eivät ole satumaisen rikasta aristokratiaa, eivätkä he ole päivittäin nälkärajalla keikkuvaa proletariaattia. Perheen seuraavilla sukupolvilla on mahdollisuuksia valita.

Valinnoista Mahfouz kirjoittaakin. Pitäisikö jatkaa esi-isien malliin, niin työssä kuin vapaa-ajallakin? Jopa käyttää samaa prostituoitua kuin isä? Yksi tekee näin. Vai olisiko suuntauduttava ’länteen’ ja ulkomaille? Opiskeltava englannin tai ranskan kieltä ja eurooppalaisten filosofien ajattelua, tultava ’heidän’ kaltaisekseen? Onnistuuko se koskaan – vai jääkö silloin aina ’puolinaiseksi’, pohtii toinen.

Houkuttelevaa on myös kuunnella agitaattoreita ja saarnaajia, joilla on jo valmiit vastaukset kaikkeen ja voimakas näkemys sitä, miten tullaan merkittäväksi mieheksi ja sankariksi. Näitä teitä kulkemalla toinen al-Ahmadin lapsenlapsista päätyy vankilaan kommunistina, toinen islamistitaistelijana.

 

Rahat kouraan nyt, paratiisiin sitten myöhemmin


Hammaslääkärin koulutuksen saanut, toimittajana ja kirjailijana työskennellyt egyptiläinen Alaa al-Aswani yritti useaan otteeseen saada kirjojaan julkaistuksi, mutta törmäsi aina sensuuriin. Viimein vuonna 2002 hänen kirjansa ’Imarat Ya’qubyan’ pääsi myyntiin ja siitä tulikin heti erittäin suosittu.

Sampsa Peltosen suomentamana ’Yacoubian-talon tarinat’ ilmestyi 2009.

Kirjan nimi juontaa jo kaukaa. Vuonna 1934 armenialaismiljonääri päätti rakennuttaa Kairoon luksuskerrostalon ja antaa sille oman nimensä. Näin Yacoubian-talo nousi käsitteeksi, joka tunnettiin laajalti. Asukkaiksi valikoitui maksukykyistä eliittiä palvelijoineen ja autonkuljettajineen. Talon isolle katolle tehtiin peltikoppeja varastotiloiksi.

Ennen pitkää koppeihin alettiin myös majoittaa palvelijoita ja vuosikymmenten kuluessa sinne muutti muuta köyhää väkeä, jolla ei ollut enää mitään suoraa yhteyttä talon hienoihin asukkaisiin. Ahtaat peltikopit tulivat Egyptin auringossa hautovan kuumiksi, eikä niissä voinut nukkua tai oleilla ennen kuin hyvin myöhään iltayöstä. Siispä väki eli elämäänsä riemunkirjavassa naapurustossaan kattotasanteella.

Kirjan henkilöt varastavat, huijaavat, huoraavat, tappelevat, juonittelevat, juopottelevat ja ovat monella tavalla rosoisia, ei-ihanteellisia Egyptin kansalaisia ja muslimeja. Silti luultavasti suurin syy kirjan vaikeuksiin sensuurin kanssa oli kaunistelematon kuvaus vaalitulosten väärentämisestä, virkojen ostamisesta ja summittaisista pidätyksistä, jotka johtavat hallitsemattomaan poliisiväkivaltaan ja kuolemiin, joita kukaan ei tutki.

Nyt uudella vuosituhannella naisetkin pääsevät liikkumaan kodin ulkopuolelle. Hienojen perheiden tyttärillä on tietenkin aina ollut mahdollisuuksia opintoihin, töihin ja matkusteluun, mutta vain, mikäli perheen miehet ovat sen sallineet.

Rutiköyhien naisten taas on pakko mennä palvelijoiksi, kauppa-apulaisiksi tai tarjoilijoiksi, eikä heidän asemansa ole kehuttava. Heitä pidetään sallittuna riistana, joita työnantajat ja asiakkaat ahdistelevat ja raiskaavat mennen tullen.

Minua hämmensi se, kuinka yhä vieläkin yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden ja murjovan sotilasdiktatuurin vaihtoehdoksi nostetaan uskonto. Yhä, kuten Mahfouzin henkilöille yli kuusikymmentä vuotta sitten, kosto ja ratkaisu löytyy joidenkin mielestä seikkien ja saarnaajien puheista.

Mutta ei kaikkien mielestä. Yacoubian-talon katolle mahtuu todellakin hyvin tragikoominen asujaimisto, jonka päätavoite on selvitä elämässään seuraavaan aamuun.

 

Yritän olla itseni kokoinen


Ranya ElRamly voitti esikoiskirjallaan ’Auringon asema’ (2002) sekä Runeberg-palkinnon että Kalevi Jäntin rahaston palkinnon.

Tässä ’tajunnanvirtaa’ pulppuavassa teoksessa kirjailija kertoo vanhemmistaan, egyptiläisestä Ismaelista ja suomalaisesta Anusta. Kuinka he aikoinaan kohtasivat junassa matkalla Luxorista Assuaniin ja kuinka kahden erilaisen kulttuurin ja erilaisen ihmisen rakkaustarina kehittyi, kypsyi ja myös aikanaan hiipui.

ElRamly muistelee, millaista perheen elämä oli kuumassa Egyptissä, jossa isä oli valinnut alakseen hydrologian – veden – eikä toista tärkeää nestettä, eli öljyä. Miljoonien ihmisten maassa vettä on vain vähän ja suurin osa pinta-alasta on kuivaa hiekka-aavikkoa. Pohjaveden tutkimus ja sen löytäminen ja hyödynnettäväksi saaminen on elintärkeää.

Sopeutuminen ei ollut kummallekaan helppoa. Vaikka vanhemmat aluksi rakastivat toisiaan ja ihailivat toistensa kotimaita, oli niiden yhteensovittaminen vaikeaa. ElRamly kuvaa hienosti lapsen kokemusta siitä, millaiselta näytti ja tuoksui suomalaisella, metsäisellä kesämökillä, jossa kesälläkin oli viileää. Kuinka toisenlainen kokemus olikaan egyptiläisten sukulaisten luona raskaiden silkkiverhojen, lasipöytien ja kullanväristen koristeiden keskellä, kun ikkunoista ja ovista tulvi läkähdyttävä kuumuus. Pihalla talonmiehen likaiset lapset, täitä hiuksissaan ja kärpäsiä silmissään.

Kulttuurien moninaisuus tuntuu kaikessa ja siitä tulee luovuttamaton osa persoonaa. Kun uskonto erottaa. Kun kirjailija on iholtaan vaaleampi kuin isänsä, mutta tummempi kuin äitinsä. Kuitenkin porottavassa Egyptin auringossa hänen vaaleampi ihonsa tummuu mustemmaksi kuin isän. Ja hänen hiuksensa haalenevat vaaleammiksi kuin äidin.

Isäni tummat silmät, äitini siniset silmät. Minun silmäni ovat vihreät, en ole sitä enkä tätä, ja kuitenkin kumpaakin, RanyaElRamly toteaa.

***

 

maanantai 1. tammikuuta 2024

Pohjoisen jäinen lumo

Tänä vuonna on saatu kunnon talvi ja se on tullut aikaisin. Lokakuun lopussa satanut lumi on pysynyt maassa siitä asti ja marraskuu oli suorastaan ennätyskylmä. Keskitalvesta en tietenkään vielä voi tietää, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä. Lumen kanssa päivien pimeyskin tuntuu helpommalta kestää. Pahempaa on tämä henkinen pimeys, joka tuntuu laskeutuneen maailman johtajien päihin.

Onnekseni löysin uuden kotimaisen kirjan, joka sai minut innostumaan. Iida Turpeisen teos ’Elolliset’ voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaanakin. Kirjassa on monia teemoja, joista pidin. Sen kieli ja tapa, jolla se on kirjoitettu, oli jotenkin lumoava. ’Vanhanajan’ kunnollinen kirja!

Se sai minut myös ajattelemaan maapalloamme eri suunnasta kuin yleensä. Pohjoisessa on kyllä kylmää ja ’tyhjää’, mutta siellä ovat myös valtameret ja mantereet itse asiassa ällistyttävän lähellä toisiaan. Jos vain teknologia mahdollistaisi liikkumisen jäisen meren kautta, sieltä olisi lyhyt matka ’maailman ympäri’. Sitä reittiä onkin etsitty vuosisatoja, kuten tiedämme. Nyt, kun maapallon lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta ollaan toisaalta kovin huolissaan, saattaa pohjoisten reittien avautuminen olla yksi myönteinen seuraus sinänsä huonosta kehityksestä.

Ihmisen tiedonhalussa ja uusien alueiden sinnikkäässä tutkimisessa on jotain ihailtavaa. Kohottavaa suorastaan! Mitä kaikkia vaivoja ja vastuksia tutkijat ovatkaan ottaneet kestääkseen, kunhan vain ovat päässeet asiassaan eteenpäin. Toisaalta – likimain aina, kun jotain uutta on saatu löydettyä ja tutkittua, on alkanut myös sen hyödyntäminen ja suoranainen ryöstäminen. Ihminen on siis sekä ihailtava että tuskastuttavan typerä.

Tämänkertaisessa kirjakolmikossani kävi todellakin niin, että yhden lukeminen johti kiinnostuksen myös toiseen ja sitten kolmanteen. Iida Turpeisen ’Elolliset’ aloittaa teemojensa käsittelyn 1740-luvun alusta, hyytävästä tutkimusmatkasta Siperian itäisisimmältä laidalta kohti Alaskaa, ja siitä, mitä Georg Steller sieltä löytää. Tarina jatkuu siitä runsaat 200 vuotta pidemmälle ja saa uusia ulottuvuuksia.  Stelleristä yksityiskohtaisemmin kertoo Aura Koiviston ’Mies ja merilehmä’, pohtien samalla entisajan luonnontutkijoiden suhdetta eläimiin, uskontoon ja vallanpitäjiinkin. Pohjoisten tutkimusmatkojen valtavia vaikeuksia ja vuosisataisia saavutuksia kertaa puolestaan Matti Laineman ja Juha Nurmisen atlasmainen jättiteos ’Ultima Thule - Pohjoiset löytöretket.’

 

Jotain maailmastamme on lopullisesti poissa

 

Iida Turpeinen on väitöskirjaansa valmisteleva kirjallisuudentutkija ja nyt myös kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa ’Elolliset’ ilmestyi syksyllä 2023.

Kirja alkaa piipahduksesta Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Siellä on valtava Stellerinmerilehmän luuranko. Maailman ainut näin täydellinen. Miksi ja miten se on sinne päätynyt, sekin kirjan myötä selviää.

Mutta ensin saksalaisen teologin ja luonnontutkijan, Georg Wilhelm Stellerin, täytyy värväytyä Venäjän keisarikunnan palvelukseen ja osaksi tanskalaisen, niin ikään Venäjälle palveluksiaan myyvän nimekkään tutkimusmatkailijan, Vitus Beringin, retkikuntaa. ’Kaikki tutkimusmatkat alkavat kupillisesta teetä’, kuten Turpeinen mainiosti kirjoittaa. Itse imperator, tsaari Pietari Suuri on aikoinaan antanut Beringille tehtäväksi etsiä ja kartoittaa reitti Aasiasta Amerikkaan. Ensimmäinen kerta ei onnistunut, mutta nyt yritetään uudelleen. Rakennetaan kaksi suurta laivaa ja niille satamantapainen kyhäelmä, jossa kaikki on likaista, pientä ja kylmää.

Kirja imaisee mukaansa heti ensi lauseista. Romaanin kieli on kaunista ja sanankäyttö oivaltavaa. Lukija tuntee pääsevänsä mukaan kertomukseen, joka selvästi sisältää muutakin, kuin toisiaan seuraavat, sinänsä jo hämmästyttävät tapahtumat. Lukija aavistaa, että kirjoittajan mielessä asioiden yhteydet ja seuraukset ovat jo johtaneet jollekin seuraavalle tasolle. Kirjoittaja kulkee edellä ja lukija seuraa häntä mielellään, innostuneena.

Tutkimusretken hämmästyttävät vaiheet ja sen aikana tehdyt havainnot ja löydöt ovat säilyneet jälkipolville katkelmina osallistujien muistiinpanoista, jälkeenpäin tehdyistä selostuksista ja kuin ihmeen kaupalla säilyneistä ’jälkeenjääneistä papereista’. Se, että retkestä tiedetään ylipäänsä yhtään mitään, on nykylukijan mielestä jo saavutus. Niin alkeelliset ja vaikeat olosuhteet olivat.

Steller oli ensimmäinen tutkija, joka näki, tutki ja kuvasi tuon hänen nimeään myöhemmin kantaneen merilehmän, lempeän pohjoisten rantavesien jättiläisen. Hän oli myös viimeinen. Myöhemmille luonnontutkijoille  ei jäänyt ainuttakaan elävää merilehmää. Alle kolmessakymmenessä vuodessa Beringin retkikunnan ja Stellerin matkaraporteista innostuneet metsästäjät ja muut ’elintilan valloittajat’ tappoivat nuo isot merilehmät sukupuuttoon. Sitä ei aluksi haluttu uskoa edes mahdolliseksi. Kyllä niitä jossain piileskelee, ne ovat vain paenneet, seliteltiin. Eihän ihminen nyt voi Luojan töitä sillä tavalla tuhota ja sotkea ’hyväksi luotua’ maailmaa?

Tästä surullisesta pisteestä Iida Turpeinen nostaa kirjansa tarinan seuraavalle tasolle. Monet ihmiset, niin syvästi asialleen omistautuneet luonnontutkijat kuin eri motiivein toimivat ’harrastelijat’ ja jopa sattumalta paikalle osuneet sivullisetkin siirtävät merilehmän tarinaa – ja luita – eteenpäin ihmiskunnan ja tieteen historiassa.

Turpeinen kuvaa hienosti ihmisten omistautumista työlleen, tavoitteilleen ja unelmilleen. Jotkut toteutuvat, jotkut eivät. Kirja kunnioittaa myös kauniisti periaatetta tiedon kumuloitumisesta ja arvostaa oikean oppineisuuden vaatiman työn määrää. Kun pyritään edes tieteellisen ja taiteellisen kuvauksen avulla saamaan vielä näkyville jotain, minkä ihminen on jo tuhonnut.

Ja elollisiahan katoaa meiltä koko ajan, kiihtyvällä nopeudella.

 

Tiedonhaluisen seikkailijan elämä


Kirjailija Aura Koivisto oli Norjan matkallaan saanut kipinän Georg Wilhelm Stellerin tarkempaan tutkimiseen ja siitä syntyi lopulta teos ’Mies ja merilehmä’ (2019). Tämän kirjan äärelle löysin vasta sitten, kun olin Turpeisen ’Elolliset’ ensin lukenut ja osasin reagoida kirjaluetteloissa nimeen ’Steller’.

Koivisto käyttää päälähteenään norjalaisen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen Leonhard Stejnegerin 1936 ilmestynyttä Steller -elämäkertaa ’ Georg Wilhelm Steller: The Pioneer of Alaskan Natural History’. Sen lisäksi Koiviston kirjan lähdeluettelossa on yhdeksän sivun verran muita kirjoja, julkaisuja ja internet -artikkeleita, joten Stelleristä inspiroituneille on tarjolla todella paljon tutkittavaa.

Koivisto kuvaa ensi-innostustaan: Aivan kuin olisin rakastunut 1700-luvulla eläneeseen mieheen! Hänhän on kerta kaikkiaan kiehtova. Rohkea, tarmokas ja terävä. Rento ja vaatimaton, kärsimätön ja kiivas. Oikeudenmukainen, tasapuolinen, suorasanainen, sarkastinen, herkkä ja runollinen. Ja mitä kaikkea vielä?

Sitten hän kyllä myöntää, että on miehessä vastenmielisiäkin piirteitä – nykyihmisen silmin Steller on myös julmuri ja eläinten kiduttaja. Sen aikakauden luonnontutkijalle eläinten tutkiminen tarkoitti aina niiden tappamista, jopa suurissa määrin. Jos näit oudon ja kiinnostavan linnun, se piti tietenkin ampua ja sitten ehkä täyttää. Hylkeet, merisaukot tai naalit joutuivat suoranaisen massateurastuksen kohteiksi.

Hyväksyttyään sen ajatuksen, että ihmistä on tarkasteltava hänen omaa aikaansa vasten, Koivisto pääsee vauhtiin Stellerin persoonan ja elämänvaiheiden kuvaamisessa.

Tämä saksalainen, aikansa hyvän koulutuksen hankkinut mies oli sekoitus pietististä teologia, yrteistä ja lääkkeistä ymmärtävää parantajaa ja palavasieluista luonnontutkijaa. Etsiessään kiinnostavaa tekemistä ja toimeentuloa, hän värväytyi Venäjän tiedeakatemian palvelukseen. Näin hänen ’elämänsä parhaat vuodet’, eli 25-vuotiaasta aina 37-vuotiaana tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, kuluivat itäisimmässä Siperiassa ja Alaskan hyisillä rannoilla.

Koivisto kertoo, kuinka Steller on retkillään pohjattoman kiinnostunut niin kasveista, linnuista kuin isommistakin eläjistä. Rohtoyrttejä keräämällä hän pystyy pitkään pitämään keripukin loitolla retkikunnan jäsenistä ja toiveikkaan elämänasenteensa avulla hän huolehtii myös heidän ’henkisestä hyvinvoinnistaan’, kun olosuhteet alkavat muuttua liki sietämättömiksi. Talvehtiminen haaksirikon jälkeen maakuoppaan kyhätyssä ’kömmänässä’, lähes ilman ruokaa ja polttopuita, paikassa, jonka sijaintia ei osaa määrittää, kysyy kyllä resilienssiä. Hänellä riitti uskoa siihen, että kyllä tästä selvitään, kyllä jonkinlainen laiva noista entisen sälöistä vielä saadaan kyhättyä ja kyllä vielä joskus löydetään täältä ihmisten ilmoille.

Koivisto kuvaa myös Stellerin luonteen toista puolta.  Hän ei ole kaikkeen sopeutuva laupeuden perikuva, vaan hänellä on tämän tästä isojakin kärhämiä retkikunnan muiden jäsenten, ja etenkin ylempiensä kanssa. Hän vaatii saada tehdä työtään, mutta retkikuntien johtajat ovat monesti sitä mieltä, ettei heinien tai lintujen keräily ole syy pysähtyä tai mennä maihin, jos aikataulut alkavat käydä kriittisiksi tai jos johtajat vain ovat päättäneet toisin. Stellerille muistutetaan, että hän on retkellä titteliltään ’vain geologi’ eikä hänen pidä ryhtyä määräilemään mitä tehdään.

Vaarallisimmat riidat Stellerillä on myöhemmin tiedeakatemian ja viranomaisten kanssa. Palkkarahoja ei pitkään aikaan kuulu ja joku on tehnyt hänestä ilmiannon, jonka perusteella häntä vaaditaan lähtemään välittömästi kuulusteltavaksi tuhansien kilometrien päähän Pietariin. Steller on suhtautunut liian ystävällisesti alkuperäiskansoihin ja vapauttanut omavaltaisesti itelmeenejä, joita oli syytetty kapinoinnista.

Vaiherikkaan elämänsä aikana Georg Wilhelm Steller ei saanut virallisesti julkaistua tutkimuksistaan riviäkään. Hän vain pakkasi näytteitään ja kirjoituksiaan purjelaivojen ja hevoskärryjen matkaan kohti Pietaria ja Saksaa, toivoen, etteivät ainakaan kaikki niistä katoaisi matkalla. Kesti vuosia, ennen kuin ensimmäinenkään julkaistiin hänen omissa nimissään.

Nykyään, kun Stellerin syntymästä on kulunut jo yli kolmesataa vuotta, hänen käsikirjoituksiaan kaivetaan museoiden arkistoista ja niitä tutkitaan ja julkaistaan. Stellerin nimeä kantava seura toimii Saksassa ja Alaskassa on hänelle omistettu lukio. Hänen havaintonsa ja tekemisensä kiinnostavat nyt, kun lajien sukupuutot ja luonnonvarojen liikakäytön ongelmat ovat kaikkien nähtävillä. Aura Koivisto toivoo ja uskoo, että jos Steller eläisi nyt, hän varmasti ottaisi ärhäkästi kantaa luonnon puolesta.

 

Halki hyytyneen meren


Kauppatieteitä opiskelleet ja liike-elämässä päivätyönsä tehneet Matti Lainema ja Juha Nurminen ovat julkaisseet ’vakavaan’ harrastukseensa perustuvan ’Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket ’ kirjan vuonna 2001. He kumpikin harrastavat mm. merihistoriaa, löytöretkiä, kartografiaa, niihin liittyvän esineistön keräämistä ja tietenkin itse retkeilyä. Jättiopuksen toisena kustantajana WSOY:n ohella onkin John Nurmisen Säätiö. Aineiston laadinnassa on ollut mukana myös kansainvälinen nelihenkinen asiantuntijaryhmä.

Kirja on sisältönsä lisäksi kooltaankin muhkea ja komeasti kuvitettu. Siksi sen käsittelyssä oli hieman pulmia; käsissä sitä ei jaksa kauaa pitää, sylissäkin se alkaa tuntua raskaalta ja yöpöydälle se ei mahdu. Kunnon lukupulpetti on sen kanssa siis tarpeen.

Pohjoisten löytöretkien historia alkaa tietenkin alusta, kreikkalaisista. Heidän mukaansa kaikkein kauimmaisena pohjoisessa asuivat ’hyperborealaiset’. Heistä ei tarujen mukaan kovin paljoa tiedetty, mutta jotain sentään: he olivat metsissä asunut onnellinen kansa, joita ei vaivannut juuri mikään. Ei sodat, ei taudit, ei vanhenemisen vaivat. He vain iloitsivat elämästään, kunnes saivat tarpeekseen ja silloin he heittäytyivät kallionkielekkeeltä mereen. Hmm..suomalaisten esi-isiä he siis selvästikään eivät olleet. Ehkä norjalaisten?

Ensimmäinen ’vakavasti otettava’ löytöretkeilijä lienee ollut kreikkalainen 300-luvulla eKr. elänyt Pytheas. Häneltä löytyy tietoja mm. pohjoisesta ’hyytyneestä merestä’ ja ’Thulesta’. Oliko hän käynyt nykyisessä Norjassa? Vaiko jollain saarella? Kenties Islannissa? Myöhemmät tutkijat ovat tehneet monia eri tulkintoja ja arvailuja hänen tekstiensä perusteella.

Laineman ja Nurmisen jättiopus etenee aikakaudesta toiseen ja tutkimusmatkasta toiseen. Aina välillä tehdään välihyppäys ja esitellään tarkemmin joku aikakauteen liittyvä ilmiö, esinelöytö, kartta tai alkuperäiskulttuuri.

Varsinaisia pohjoisten vesien asiantuntijoita olivat tietenkin viikingit. Vielä myöhempinä aikoinakin pohjoisia alueita ovat kartoittaneet ja valloittaneet heidän jälkeläisensä, etenkin norjalaiset ja tanskalaiset löytöretkeilijät. Eteläisemmistä valtakunnista pohjoisille vesille ja jäätiköille ovat tiensä puskeneet britit, nuo koko maapalloa haltuunsa havitelleet merenkulkijat. Muutama hollantilainen laivue kävi niin ikään kokeilemassa, pääsisikö jääkentistä lävitse. Myöhemmin valaanpyynti toi kylmille vesille myös pohjoisamerikkalaiset.

Kirja on aivan valtava tietovarasto ja sen kartat ja muu kuvitus saa todella mielikuvituksen liikkeelle. Retkikuntia ja nimiä ja laivoja ja reittejä esitellään sellaisia määriä, että lukija ei tietenkään pysty kerralla sulattamaan kaikkea. Muutama tuttu nimi sentään jää mieleen; siellä purjehtivat laivoineen ja vaeltavat kantamuksineen muiden muassa Barents, Bering -mukanaan Steller-, Nansen ja Amundsen. Ja tietenkin Nordenskiöld, tuo ruotsalaistunut suomalainen.

Pohjoiset löytöretket -kirjan päätteeksi esitellään jäävirrat, jäätiköt ja jäävuoret. Ne ovat yhä vieläkin valtavia vastuksia alueella kulkijoille. Varhaisempien löytöretkeilijöiden jälkeen varsinaisella Arktiksella ovat liikkuneet pääasiassa tieteentekijät ja tutkijat.

Viimeisimpinä ovat pohjoiseen tulleet ’itsensä ylittämiseen’ pyrkivät retkeilijät, joista kirjan epilogissa todetaan: Lähdemme matkalle vapautuaksemme, päästäksemme eroon itsestämme ja muista. Todellisuus on kuitenkin päinvastainen – missään ihminen ei ole yhtä riippuvainen kumppaneistaan kuin Arktiksen retkellä.

 

***