sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Epävakaita naisia

Tietokirjojen, matkakirjojen ja perinteisten dekkarien lisäksi yritän löytää luettavakseni myös proosaa; vanhoja kunnon fiktiivisiä romaaneja. Se vaan ei enää tällä iällä käy helposti, kuten olen tässä blogissani useasti aiemminkin nurissut.

Kiinnostavia romaaneja ei tunnu olevan enää useinkaan tarjolla. Ehkä niitä ei kirjoiteta tai kustanneta tai ainakaan niitä ei suomenneta. Pitäisikö sitten reippaasti vaan ’mennä epämukavuusalueelle’ ja lukea vain sinnikkäästi jotain, joka ei oikeastaan yhtään kiinnosta, vaan tuntuu tylsältä tai peräti vastenmieliseltä? Ei pidä! Lukemisen pitää olla ilo ja nautinto. Erilaisten kirjatyyppien lukemista kannattaa ilman muuta kokeilla ja opetella, mutta jos kipinää ei synny, väkisin lukemisessa ei ole mieltä.

Taannoin kirjailija/kriitikko Pertti Lassila pohdiskeli lehtiartikkelissa, kuinka kirjallisuus on valitettavan  ’ylikorostuneesti’ juonen lumoissa. Pitää olla selvä, kehittyvä juoni, joka päättyy loppuratkaisuun ja siihen päättyy kirja, mutta päättyy myös kirjan vaikutus ihmiseen. Oli ja meni, nyt se voidaan unohtaa. Juoneksi kelpaa yleensä vain joku äärimmäinen kokemus; sota, murha, insesti.

Lassila mietiskelikin, pitäisikö kirjoja arvioidessa erottaa selvemmin ’sanataide’ ja ’viihde’.  Klassikoiksi nousseita kirjoja luetaan yhä uudelleen ja uudelleen ja ne tuottavat pitkäaikaisia vaikutuksia ihmisiin ja heidän maailmankuviinsa. ’Sanataiteen’ vuoksi. Ei niinkään juonen vuoksi.

Näitä mietteitä sulatellessani huomasin mainoksen melko nuoresta (syntynyt 1981) marokkolais-ranskalaisesta kirjailijasta, Leila Slimanista. Hänen varsin tuoreet teoksensa olivat jo päässeet suomennettavien joukkoon, arvatenkin siksi, että hän oli napsinut kirjallisuuspalkintoja; 2015 La Mamounia -palkinto Marokossa, 2016 arvostettu Goncourt-palkinto Ranskassa.

Kokeillaanpa nyt siis tätä, ajattelin. Aloitin päättäväisen tutustumiseni ’kuuluisimmasta Slimanista’, eli Goncourtin voittaneesta ’Kehtolaulu’ -kirjasta ja melkein jätin sen kesken. Sen alku oli niin vastenmielinen. Sinnittelin kuitenkin eteenpäin. Sitten tartuin Marokossa palkittuun esikoiskirjaan, ’Adele’ ja kolmantena suunnitteilla olevaan sukutrilogiaan, josta on nyt suomeksi saatu ensimmäinen kirja ’Toisten maa’. Kaikki kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.

Tapasin näiden kirjojen sivuilla monin eri tavoin onnettomia ja henkisesti erittäin epävakaita naisia, eikä murhaa ja sotaakaan tapahtumissa vältetty. Miesten osaksi jäi olla ’lähes järjissään’ näihin naisiin verrattuna, mutta silti he olivat jotenkin koko ajan ihan pihalla. Miehillä ei tuntunut olevan hajuakaan, mitä naisten päissä liikkui. Tältäkö nykypäivän nuorista naisista tosiaankin tuntuu?

 

Järjetön pelko käy toteen


Leila Slimanin ’Chanson douce’ ilmestyi Ranskassa 2016 ja suomeksi ’Kehtolaulu’ saatiin 2018. Mainostekstit kehuvat sitä ’skalpellilla kirjoitetuksi’ ja ’psykologiseksi trilleriksi’. Ei aivan katteetonta puhetta. Kirja on todellakin ’hyvä’, vaikka sitä ei välttämättä koskaan halua lukea uudestaan.

Slimani on selvästi hyvin lahjakas kirjoittaja. Hän osaa muutamalla oikein valitulla sanalla kuvata tilanteita ja mielentiloja niin, että lukijan verenpaine kohoaa. Hän ’osuu’ juuri kohdalleen. Hän on erittäin taitava kuvaamaan, miten jotakin tapahtuu tai miten jotakin sanotaan.  Kysymykseen ’miksi’ hänen hahmoillaan ei sen sijaan tunnu olevan juurikaan vastauksia.

’Kehtolaulu’ kertoo lastenhoitajasta. Olen sitä vanhaa ikäluokkaa, joka muistaa vielä hyvin, kuinka kauppojen ilmoitustauluilla ja paikallislehdissä etsittiin lapsille hoitajaa/hoitopaikkaa. ’Hei Sinä kiltti tyttö/täti, tulisitko hoitamaan Maijaa 2v ja Mattia 10 kk. Työajoista voidaan joustaa. Asunnon hankinnassa avustetaan. Kiire! Soita pian … ’

Kun ei ollut subjektiivista oikeutta kunnalliseen, valvottuun ja koulutuksen saaneiden hoitajien toteuttamaan päivähoitoon. Kun oli otettava se minkä sattui saamaan ja toivottava kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että kaikki kävisi hyvin.

Kaikkien, niin silloisten kuin nykyistenkin, vanhempien hirvittävin pelko on, että lapsille tapahtuisi jotain pahaa. Siitä ’Kehtolaulu’ alkaa ja sitä kohti tarina takautumineen kulkee. Juuri sitä ei haluaisi lukea.

Myriam on kahden pienen lapsen kanssa kotona hermoraunioksi turhautuva juristi, joka ei kestä enää sotkuista kotia ja nuhjuisia päiviä, vaan haluaa töihin. Hän ja hänen miehensä ovat sen verran varakkaita, ettei yhteiskunnan tukema päivähoito onnistu ja kuitenkin keskiluokkaisia, niin ettei kokonaan yksityinen luksus-lastentarha tule kyseeseen. Pitää siis hankkia lastenhoitaja.

Ranskassa on tarjolla suuri joukko joko aivan ’paperittomia’ tai hyvin heikossa taloudellisessa asemassa olevia ’ulkomaalaistaustaisia’, jotka ottavat mitä tahansa työtä melkein millä tahansa ehdoilla. Myriam ja hänen miehensä haluavat toki ’toimia vastuullisesti’ vaikka hoitajan palkka vie melkein koko Myriamin palkan. Mutta on tietenkin tärkeää tukea Myriamin mielenterveyttä, myöntelee aviomies.

He löytävätkin melkein ’aarteen’, tämän Louisen. Lapset pitävät hänestä ja hän tekee loistavaa ruokaakin, vaikkei sitä suinkaan edellytetty. Sitä paitsi, vaikka sitä ei saisi sanoa, on kuitenkin hyvä, että hän on ’valkoinen’. Mutta Louisella ei ole kaikki hyvin ja niin asiat alkavat kumuloitua.

 

Mitä nainen oikein haluaa


Leila Slimanin esikoiskirja ’Dans le jardin de l’ogre’ ilmestyi 2014 ja suomeksi se ilmestyi nimellä ’Adele’ 2019. Pakkomielteisen seksuaalisen halun riepoteltavana rimpuilevasta Adelesta alkaa näköjään Slimanin ’epävakaiden naisten’ sarja ja tämä ensimmäinen on kenties heistä kaikkein eniten sekaisin. Hänen kohtalonsa jää kuitenkin avoimeksi ja on pieniä viitteitä siihen, että jonkinlainen ’hoitotasapaino’ saattaisi olla mahdollinen.

’Adele’ ei ole samalla tavalla vastenmielinen kuin ’Kehtolaulu’, koska Adelen sekopäisyydestä kärsii eniten vain Adele itse. Valtaosan ajasta ihan pihalla oleva lääkäri-aviomies ja heidän pieni poikansa tietenkin kärsivät tilanteesta, mutta eivät sentään fyysisesti. En kylläkään erityisemmin halua tätäkään lukea toistamiseen, mutta kirjoittajalla ’on lahjoja’, se on selvä.

Selkeää syytä Adelenkaan ongelmaan ei tunnu olevan. Hän on vain ’aina’ halunnut olla ’haluttu’. Lapsuuteen ja äitiin tietysti syitä etsittäessä aina lopulta päädytään, eikä Adelella ja hänen äidillään ole hyvät välit, mutta siitäkään ei irtoa oikein mitään tarkkaa.

Äiti sanoo kyllä ’aina nähneensä, millainen Adele oli, jo kahdeksanvuotiaana hän keikutti peppuaan tavalla, josta ei pidetty ’. Sen sijaan isä ei koskaan nähnyt eikä tajunnut mitään, vaan aikuisuuteen asti piti Adelea ’viattomana pikku tyttönään’, kuten äiti nyrpeänä tuhahtelee. Isä-polo. Slimanin muutaman rivin kuvaus siitä, kuinka lukiolainen Adele käy parina päivänä viikossa kotimatkalla yläkerran paksun äijän luona, ennen kuin tulee kotiin läksyjä tekemään, on viiltävä.

 

Appelsiiniprinssi


’Le pays des autres’ ilmestyi 2020 ja suomeksi ’Toisten maa’ tuli saataville 2021. Kirjan on tarkoitus olla trilogiaksi venyvän sarjan ensimmäinen osa ja se rakentuu Leila Slimanin isoäidin kokemusten ympärille, vaikka fiktiivinen onkin.

Ranskalainen hyvin nuori Mathilde tapaa sodan aikana emämaata puolustamaan tulleen marokkolaisen sotilaan ja menee päätä pahkaa naimisiin. Kaikki menivät tuolloin heti naimisiin, kunhan vain joku vähänkin siedettävä mies oli saatavilla; oikeastaan riitti, että mies oli elossa.

Mathilde haluaa myös näyttää siskolleen ja muille kyläläisille: tämä ’arabi’ on komea, vaikkakin päätä lyhyempi Mathildea, ja hän on melkeinpä prinssi ja suurten appelsiinitilusten perijä. Mathilde on matkalla kohti upeaa, auringonpaisteista elämää, pois täältä rupisesta ja harmaasta tuppukylästä. Ensimmäiset kirjeet marokkolaisesta uudesta kodista kuvailevatkin unelmien täyttymystä.

Todellisuudessa koti oli syrjäinen, kivinen ja velkainen pientila, jossa appelsiinipuiden istuttamistakin vasta suunniteltiin. Mieskin muuttui kotitantereillaan oudon sulkeutuneeksi ja kireäksi, sanoi vain: täällä toimitaan tällä tavalla, älä valita. Näin on aina tehty.

Mathilde on pian onneton ja ansassa. Niin tuttu tarina. Kotiin Ranskaan ei ole paluuta, Marokossa hän on aina ulkopuolinen ja avioliitossaan hän on miehensä ja miehen suvun armoilla. Jännitteet ranskalaisten ’siirtomaaherrojen’ ja eri suuntiin repivien nationallistien ja sissiryhmien kiristyvät murhiin ja tilojen polttamisiin asti. Itseasiassa koko Marokossa ei enää kukaan ole onnellinen, maa on luisumassa sisällissotaan.  

Mikä tässäkin, kaiken sinänsä ihan hyvän, tavoittelussa meni kuitenkin niin pieleen? Tarinan jatko trilogian seuraavissa osissa antaa kenties eväitä ymmärtää jotain ’arabikeväästä’ tai tilanteesta juuri nyt, kun ihmiset yrittävät jopa uimalla päästä Marokosta Espanjan puolelle ja Euroopan unioniin.

 

***

 

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Ranska Jupiterin aikaan

Hyvä tavaton, siitä on tosiaan jo viisi vuotta, kun blogissani kirjoitin kiinnostuneeni Ranskasta ja sen 2017 presidentinvaaleista. Nyt siellä on jälleen vaalikevät ja viime kerralla valituksi tullut nuori Emmanuel Macron, tuo ’Jupiter - presidentti’, on saanut kokea väkijoukkojen innostuneen hurraamisen muuttuvan vihamieliseksi buuaamiseksi nopeammin kuin kukaan edeltäjistään.

Macron on halunnut olla kansalaisilleen uudistaja, tiennäyttäjä ja korkealla kiitävä johtotähti, ’Jupiter’, joka on myös ’instituutio’ ja sen suojissa arkipäiväisyyksien yläpuolella. Ei siis missään nimessä ’tavallinen’, jollaiseksi hänen edeltäjänsä Hollande määritteli itsensä. Macron ei näyttäydy ’vapaalla’ eikä käy lippalakissa ja venyneissä verkkareissa  -edes turvamieslauman ympäröimänä – kulmakapakassa jutustelemassa kansalaisten kanssa.

Ranskalaiset olivat taannoin tehneet kansallissankaristaan, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle’sta  sympaattisen, historiallisesti pikkutarkan TV-sarjan, jota oli nyt alkuvuodesta hauska seurata meidänkin televisiostamme. De Gaulle, jos kuka, oli instituutio. Silti, kaiken sen saamansa kunnioituksen, ihailun ja suoranaisen palvonnan jälkeen myös de Gaullelle huudettiin: Lähtekää jo!

Ranska on edelleenkin meille suomalaisille oudompi kuin moni muu Euroopan maa. Nyt, kun Britannia on jättänyt EU:n ja Saksa totuttelee Angela Merkelin jälkeiseen elämään, on Ranskan painoarvo vain noussut. Presidentti Macron on hyvin aktiivisesti etsimässä tietä rauhaan Venäjän ja Ukrainan välille ja EU:n tämän hetkisenä puheenjohtajanamaana Ranska näkyy iltauutisissa harva se päivä.

Ranskasta on meille viime vuosina raportoinut usein toimittaja Annastiina Heikkilä. Pidän hänen tyylistään: kuulijaa ei aliarvioida lepertelemällä joutavia eikä toisaalta hukuteta poliittiseen tai kulttuuriseen erikoissanastoon, vaan raportit ovat kiinnostavia, napakoita ja oivaltavia.

Heikkilä on tehnyt raporteistaan myös laajempia, kirjallisia kokonaisuuksia ja niitä oli mukava lukea.

’Bibistä burkiniin’ (2018) käsitteli totuuksia ranskatar-myytin takaa ja ’Miksi Ranska raivoaa’ (2019) eli Macron ja keskiluokan kapina, pureutui keltaliivimellakoihin ja talouden ja politiikan tavoitteiden ristiriitoihin. Kolmanneksi luettavakseni valitsin Annastiina Heikkilän uuden romaanin, ’Vapaus valita kohtalonsa’ (2022). Tämä kirja ystävyydestä on fiktiota, mutta sen käsittelemät ainekset ranskalaisesta todellisuudessa ovat todistetusti olemassa: kolonialismin pitkä varjo, kansalaisten epätasa-arvo ja eliitin vallankäyttö.

 

Myyttejä murskaamassa

 

’Bibistä burkiniin’(2018) -kirjan Bibi on tietenkin presidentti Macronin iällään huomiota herättänyt puoliso Brigitte ja burkini taas on musliminaisille suunniteltu erittäin peittävä kokovartalo-uimapuku, jonka käyttämisestä tai toisaalta käytön kieltämisestä on Ranskassa keskusteltu kiivaasti.

Läntisessä maailmassa vellovat yhteiskunnalliset kysymykset ja muutospaineet ovat saavuttaneet Ranskankin, vaikka maassa mielellään vaalitaan ajatusta, että olisi olemassa joku ’ranskalainen poikkeus’, joka antaisi monissa asioissa luvan pysytellä omalla kannallaan, oli kyse sitten viinin juonnin terveellisyydestä tai sukupuoliroolien jämähtämisestä viime vuosisadalle.

#metoo -liike nostatti suuria laineita Ranskassakin, vaikka ensin ajateltiin, että ranskalainen nainen kyllä ymmärtää ’flirttiä’, joka ’hysteerisen puritaanisessa anglosaksisessa maailmassa’ koetaan häirinnäksi. Jotkut naiset kiirehtivätkin ’ymmärtämään väärinymmärrettyjä miehiä’ ja selittämään, ettei ’romantiikkaa’ pidä kieltää. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan raivostuneet ranskattaret perustivat oman #balancetonporc eli ’käräytä oma sikasi’ - kampanjan, joka sai kuukaudessa puoli miljoonaa reaktiota.

Keskustelu on sen jälkeen ryöpynnyt moniin suuntiin. ’Käräyttämistä’ vieroksuvat vanhemmat naispolvet muistuttivat, että he ovat sentään taistelleet naisten oikeudesta omaan kehoonsa, ehkäisyyn, aborttiin tai nautintoon ylipäätään.

Nuoremmat naiset ovat vastanneet, että se on kyllä hyvää, mutta se ei suinkaan riitä. Tarvitaan lisäksi työelämän tasa-arvoa ja kaikenlaisesta häirinnästä vapaata arkea. Ettei aamulla ruuhkametrossa joku hinkkaa itseään sinuun, ettei hississä käpälöidä ja ettei työpaikalla pomo tai työkaveri ehdottele ja huomauttele. Pahemmasta puhumattakaan. Ja ettei tässä tosiaankaan ole kyse mistään ’ritarillisuuden kieltämisestä’.

Kirjassaan Heikkilä käy tarkkanäköisesti läpi monia muitakin naisten asemaan liittyviä ennakkoluuloja, ulkoa asetettuja ahdistavia vaatimuksia ja alistavaa vallankäyttöä. Joissakin asioissa Ranskan ja toisaalta pohjoismaiden käytännöt eroavat toisistaan, mutta epätasa-arvon perusteet ovat samoja.

 

Miten käsitellä ’kansan oikeutettua ärtymystä’?


Yhteiskunnalliset tunnelmat vaihtuivat Ranskassa ennätysnopeasti, kertaa Annastiina Heikkilä kirjassaan ’Miksi Ranska raivoaa (2019). Toukokuussa 2017 kansa hurrasi uudelle presidentilleen ja heinäkuussa muhkeasti juhlittu kansallispäivä todisti, että ’Ranska on palannut johtopaikalle’, ’France is back’. Tosin, jo silloin presidentin ja puolustusvoimien komentajan välit olivat hyytävät, vaikka he vielä rinta rinnan seisoivatkin paraatin jeepissä.

Kesän vaihtuessa syksyksi puolustusvoimien komentaja oli pyytänyt eroa ja presidentin rivakasti liikkeelle laittamat monet uudistukset olivat törmänneet ankaraan vastustukseen. Vaikka presidentti enimmäkseen toteutti sitä, mitä oli vaalikampanjassaan lupaillut, reaktio oli kielteinen. Ei haluttu eläke-uudistusta, ei julkisten menojen supistuksia, ei armeijan määrärahojen leikkauksia, ei polttoaineiden hinnankorotuksia edes maapallon pelastamiseksi eikä paljon muutakaan. Vuoden 2017 lopussa enää kolmasosa ranskalaisista ilmoitti kannattavansa presidenttiä ja luku oli jatkuvasti jyrkässä laskussa.

Diesel-veron korotusta vastustaneet mielenosoittajat pukeutuivat keltaisiin huomioliiveihin ja valtasivat protestiensa tapahtumapaikoiksi kaupunkien keskeisiä liikenneympyröitä, etenkin lauantaisin. Tämä tapa alkoi levitä ympäri maata ja pian mielenosoituksissa vastustettiin monia muitakin yhteiskunnassa koettuja vääryyksiä.

Otteet kovenivat puolin ja toisin mielenosoitusten muuttuessa 2018 mellakoiksi, joista pahimmat tapahtuivat lähes presidentin virka-asunnon ’rappusilla’, Pariisin Champs-Elysees’llä ja Riemukaaren liikenneympyrässä. Liikkeitä vallattiin, ikkunoita rikottiin, roskakatoksia ja autoja poltettiin, puita kaadettiin. Etenkin Pariisissa näytti olevan lähes ’sotatila’. ’Macron häivy’, ’Eroa Macron’ huusivat ihmiset ja heiluttivat banderollejaan, puolentoista vuoden kuluttua vaalivoiton huumasta.

Kärsimätön Jupiter-presidentti ei ollut osannut asettua ’tavallisen’ ranskalaisen asemaan. Häntä tuskastutti prosessien hitaus ja hänen start-up -maailmasta peräisin ollut kielenkäyttönsä englanninkielisine termeineen vain lisäsi kansalaisten kiukkua. Tyrmätessään ensimmäiset protestit ’lukutaidottomien’ tai ’laiskureiden’ liikehdinnäksi hän vaikutti niin ylimieliseltä, että vastaisku oli vääjäämätön.

Heikkilä analysoi kirjassaan monipuolisesti Ranskan ’keskiluokan kapinaa’ ja globalisaation ja työelämän muutoksen koko maailmaan synnyttämiä vaikeuksia, joiden ratkaiseminen, etenkään nopeasti, ei tahdo onnistua missään maassa.

Kiinnostavaa on, että näiden suurten vastoinkäymisten jälkeen presidentti Macron onnistui kuitenkin ’nousemaan tuhkasta’. Hän viivästytti joitakin muutoksia, teki uusia ehdotuksia, liennytti puheitaan ja opetteli ’kuuntelemaan, kun kansalla on asiaa’. Varsin ilmeisesti hän on nyt saamassa toisen presidenttikautensa.

 

Kylläpä puhut yllättävän hyvin ranskaa!


’Vapaus valita kohtalonsa’ (2022) romaani kertoo kahdesta nuoresta naisesta, suomalais-ranskalaisesta Leasta ja algerialaistaustaisesta Anissasta. Pääosassa on naisten syvä ystävyys, joka kestää, vaikka kumpainenkin joutuu taistelemaan omasta paikastaan ja identiteetistään lujemmin kuin ’keskimääräinen ranskalainen’. Molempien on taisteltava oma, erilainen taistelunsa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat upeita käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan edelleenkään toteudu tämän päivän Ranskassa kaikkien kohdalla. Taustasi tai ihonvärisi tai uskontosi tai yhteiskuntaluokkasi vaikuttavat vahvasti siihen, miten yhteiskunta kohtelee sinua ja miten voit edetä elämässäsi.

Toiset saavat aivan huomaamattaan rahaa, mahdollisuuksia, sosiaalista pääomaa ja oikeat kontaktit. Toiset ovat jatkuvasti viranomaisten silmätikkuna ja kohtaavat alentuvaa kohtelua, syrjintää ja poliisiväkivaltaa, vaikka eivät omalla toiminnallaan antaisi moiseen mitään aihetta.

Algeria on entinen Ranskan siirtomaa, joka itsenäistyi verisen sodan jälkeen 1962. Se sota muistetaan länsimaissa ehkä enää siitä, että se erotti ranskalaiset rakastavaiset ’Cherbourgin sateenvarjoissa’ ja jätti näin maailmalle haikeita klassikkosävelmiä, mutta sen vaikutus algerialaisille, etenkin Ranskan puolella taistelleille, oli erityisen tuhoisa. Ne algerialaiset, jotka päätyivät - kuka mistäkin syystä, jotkut vahvasta lojaalisuudestakin -  taistelemaan sodassa Ranskan puolella, saivat todellakin kärsiä valinnastaan.

Algeria käsitteli näitä ’harkeja’ pettureina, jotka oli teloitettava. Ranska ei pitänyt mitään kiirettä heidän evakuoimisessaan, vaan vasta viime hetkellä ja hyvin vastahakoisesti, salli osan heistä päästä Algeriasta pois, Ranskaan. Siellä harkit tungettiin ahtaisiin leireihin, joiden kurjissa oloissa monet kuolivat. Leiriltä sai lähteä pois vain, jos oli onnistunut itse hankkimaan itselleen työtä ja asunnon. Minä törmäsin harkeihin ja heidän kohtaloonsa ensi kerran lukiessani Alice Zeniterin romaanin ’Unohtamisen taito’ (2019).

Heikkilän kirjan Anissa setvii isovanhempiensa harki-taustaa ja omaa asemaansa ranskalaisena, vaikka jo kolmannen polven kansalaisena. Lea puolestaan kokee ranskalaisesta isästään huolimatta ulkopuolisuutta, etenkin eliittiperheiden lasten kansoittamassa Pariisin Sciences Po -yliopistossa.

 

***

 

 


 

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Valheista rakennetut elämät

Mikä oli totta ja mikä valhetta? Kun koko yhteiskunta rakentuu yhteiselle valheelle, kuinka yksittäinen ihminen voi löytää omille muistoilleen vakaata pohjaa, jonka varassa voi koettaa säilyttää mielenterveytensä?

Näitä kysymyksiä on taas pohdittu Suomessakin, kun uudehko televisio-ohjelma nosti pinnalle ’suomettumisen ajan’ kollektiiviset valheet. Joku niihin uskoi, joku oli hyödyntavoittelussaan uskovinaan ja joku harva uskalsi suoraan väittää vastaan. Nyt kun aikaa on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta, suuri osa tuolloin intomielisinä mukana olleista on ’kokonaan unohtanut’ ja useimmat sanovat ’vain menneensä muiden mukana’ vaikka nyt selittävät, etteivät silloinkaan aivan tosissaan uskoneet.

Lähes kaikissa yhteiskunnissa tuntuu olevan omat, samantyyppiset ongelmansa. Totuutta rusikoivat omiin tarpeisiinsa niin valtaapitävät puolueet, kirkot ja uskonnot kuin taloudessa määräävän aseman saaneet yrityksetkin.

Tässäkin asiassa Saksa on yksi suurista kipupisteistä. Natsiajan ’menneisyyden käsittely’ jatkuu yhä edelleen ja siihen päälle on saatu romahtaneen DDR:n ahdistavat muistot. Moni voi todeta totaalisen kyynistyneenä, että kaikki systeemit ovat samaa paskaa, mutta niitäkin on, jotka vilpittömästi tahtoivat ’korjata erehdyksensä’ ja vaihtaa ideologiansa toiseen, parempaan, jalompaan. Kuinka he selvisivät kokonaan sekoamatta?

Viime syksynä pitkän liittokanslerikautensa päättänyt Angela Merkel sai tavan mukaisesti valita läksiäistilaisuutensa musiikin ja yksi hänen valinnoistaan oli vanhan punkkarin, Nina Hagenin, kappale ’Du hast den Farbfilm vergessen’. Jo 1970-luvulta peräisin olevassa laulussa Nina sättii poikaystäväänsä värifilmin unohtamisesta, sillä nyt kukaan ei usko, että heidän rantalomallaan oli sellaista, kuin he väittävät. Kaikki näyttää vain ankean harmaalta ja suhdekin on selvästi väljähtymässä.

Tätä selvästi ’vähän kapinallista’ kappaletta nuori Angela on kavereineen (siis tovereineen) kuunnellut ja siitä voi suodattaa esiin vaikka kuinka monenlaista analyysia. Oliko DDR asukkaidensa mielissä värikkäämpi ja mukavampi, kuin mitä se ulospäin näytti. Vai oliko se juuri niin harmaa ja ankea, mutta muille piti uskotella, että väriä kyllä on ja muutenkin kaikki on loistavasti. Aivan konkreettisella tasolla värifilmin unohtaminen oli lomamatkalle – niihin sallittuihin kotimaan kohteisiin - mentäessä iso harmi, sillä värifilmiä ei noin vain saanut joka kaupasta tai paikkakunnalta – DDR:n suunnitelmatalous ei pystynyt tuottamaan tätä(kään) kulutushyödykettä riittävästi.

DDR:n tiukasta valvonnasta ja ihmisten ahdistavasta kulissielämästä on kirjoitettu paljon ja siitä on tehty monia elokuvia ja televisiosarjoja. Jotkut ovat olleet todella hyviä ja laadukkaita. Olen niitä jonkin verran lukenut ja katsellut, enkä vielä ole saanut kyllikseni. Oletan, että niitä kaikkia saadaan vielä lisää, sillä asioita ei varmaankaan ole vielä käsitelty eikä tutkittu pohjia myöten. Toisille muurin murtumisen päivä oli onnellinen loppu ja odotuksen täyttymys, toisille taas kaikki kauhu vasta alkoi juuri siitä.

Viime syksynä julkaistiin ’suomalalainen DDR-romaani’, Meri Valkaman kirjoittama ’Sinun, Margot’, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sai paljon kehuja. Kun tein siitä varauksen kirjastoon, tulin listan sijalle 70.

Niin vain sekin jonotus eteni ja kun sain kirjan käsiini, päätin saman tien lukaista pari muutakin samantyyppistä teosta. Toinen on tanskalainen, Henrik Andersenin ’Turvavyöhyke’ ja toinen (itä)saksalainen Marion Braschin ’Ja nyt hiljaisuus’.

 

Olinko se minä?


Meri Valkama on itse 1980-luvulla syntynyt, DDR:ssä lapsuudessaan asunut ja myöhemmin Saksassa opiskellut, joten hänen kirjansa ’liippaa läheltä’ hänen omaa elämäänsä, mutta on fiktiivinen.

’Sinun, Margot’ (2021) on jännärityyppinen nuoren naisen matka takaisin omaan varhaislapsuuteensa Itä-Berliinissä. Juonen pintarakenteena on pyrkimys selvittää, mitä perheelle oikein tapahtui ja kuka oli se joku, joka on lähettänyt naisen isälle ison nivaskan kirjeitä allekirjoituksella ’Sinun, Margot’.

Isä oli uskossaan vahva DDR:n järjestelmän ihailija ja kannattaja; hänelle pesti kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä oli loistava mahdollisuus yhdistää uralla eteneminen ja maailman parantaminen. Perheen äiti ei ollut asiasta yhtä innoissaan, mutta seurasi tietenkin miestään ja koetti sopeutua, vaikka hänen arkielämänsä sairastelevien pikkulasten kanssa ei ollut niin hohdokasta kuin miehellä.

Sitten jotain tapahtui. Se ei voinut olla mitään hyvää, sillä perhe palasi äkkiä Suomeen takaisin eivätkä äidin ja isän välit koskaan palautuneet ennalleen. Kaikki entinen hajosi. Niin hajosi muutaman vuoden päästä myös koko DDR.

Lapsuuden perheen rikkinäisyys ja puhumattomuus haittaa myös nuoren naisen omia aikuisuuden ihmissuhteita. Miten voi koettaa eheyttää omaa ahdistunutta persoonaansa, kun kaikki tarinat ja muistot ovat ristiriitaisia ja kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän valehtelevan.

 Jopa vanhat mustavalkoiset valokuvat.

 

Milloin olen maksanut kylliksi?


Henrik Andersen julkaisi kirjansa ’Beskyttelsezonen’ 2011 ja pääsi sillä tanskalaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Suomeksi ’Turvavyöhyke’ ilmestyi 2012 Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä.

Tanskalle Saksat, sekä itäinen että läntinen, olivat läheisiä rajanaapureita. Toiseen vain oli paljon helpompi pitää yhteyttä kuin toiseen. Kaupankäynti ja jalkapallo sopivat kuitenkin hyvin yhdistäviksi tekijöiksi ja ennen pitkää Saksoja olikin enää yksi. Sitten mitään ongelmia ei enää pitäisi olla. Vai?

’Turvavyöhykkeessäkin’ on kyse perheestä, jossa on salaisuuksia. Niitä koettaa myöhemmällä aikuisiällä selvittää perheen jalkapalloilijapoika, Martin. Hän elää vain täysin erilaisessa ajassa kuin vanhempansa tai isovanhempansa.

Tanskalainen Martin oli ollut 1980-1990 luvuilla menestyvä nuori jalkapalloilija, joka eteni ripeästi urallaan ja lopulta edessä oli tavoiteltu ammattilaissopimus saksalaiseen joukkueeseen. Peliuran jälkeen hän menestyi vielä rahakkaassa kiinteistöbisneksessä.

Hänen isänsä Poul puolestaan oli 1960-luvulla ansioitunut teollisuuden tuotekehittäjä ja insinööri. Äiti Ingrid taas, no hän oli hieman erikoisempi tapaus: saksalainen nainen, joka oli päässyt muuttamaan DDR:stä Tanskaan, kun oli rakastunut tähän tanskalaiseen tuotekehittäjään.

Yleensä DDR ei päästänyt kansalaisiaan muuttamaan ulkomaille, mutta joskus poikkeuksia saatettiin tehdä. Se ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi, kuten arvata saattaa. Arkistot pysyvät onneksi salaisina, ikuisesti. Niinkö?

Andersen lohkoo tarinaansa kolmeen aikatasoon. Martin, ja tarinan loppuosan kertojana toimiva Martinin lapsuudenkaveri Stefan, elävät 2000-lukua. Poul ja Ingrid tapaavat, rakastuvat ja tekevät suuret ratkaisunsa 1960-luvun puolivälissä.

Kauimmaisessa tasossa Ingrid on pieni tyttö keskellä sotaa. Hänen isänsä, siis Martinin isoisä, ei ole joutunut rintamalle, koska hän on tärkeä johtaja autotehtaassa. Ingridin isä on kiltti mies. Vaikka hänellä on puoluemerkki takinkauluksessa, hän kohtelee jopa autotehtaalle halki kaupungin raahustavia pakkotyöläisiä lähes säällisesti. 

Sitten alkavat pommitukset. Jossain vaiheessa kaikki pakkotyöläiset ovat poistuneet. Amerikkalaiset tankit ajavat kaupunkiin ja isää kuulustellaan. Kaikki tuntuu kuitenkin rauhoittuvan. Jonkun ajan päästä amerikkalaiset lähtevät ja tilalle tulevatkin venäläiset. Taas isää kuulustellaan. Mutta edelleenkin hän on tärkeä henkilö autotehtaassa ja työ jatkuu, puoluemerkki kauluksessa vain muuttuu toisenlaiseksi.

Kaikesta pitää maksaa. Jokaisen. Kenen valintaa pystyy arvostelemaan?

 

Toveri, teistä on valitettu


Marion Brasch on 1962 syntynyt radiotoimittaja ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Ab jetz ist Ruhe’ (2012), Arja Rinnekankaan suomentamana ’Ja nyt hiljaisuus’ (2014) kertoo ’hänen suurenmoisesta perheestään’ ja kasvuvuosistaan DDR:ssä.

Brasch käyttää perheestään adjektiivia ’suurenmoinen’ ironisessa mielessä ja toteaa, ettei tekstiä voi väittää objektiiviseksi, koska hän itse on ollut koko ajan mukana tapahtumissa ja kertoo ne niin, kuin hän itse on ne kokenut.

Braschin näkökulma on kiinnostavan ’omanlaisensa’, sillä hänen isänsä kuului DDR:ssä ylempään ’kastiin’ ja eteni puoluekoneistossa ministeriksi asti. Lisäksi perhe oli juutalainen. Äiti oli kasvanut Itävallassa ja päässyt aivan nipin napin natseja pakoon Lontooseen. Siellä oli jo pakolaisena saksalainen juutalaispoika, tuleva isä-Brasch. Hän halusi sodan jälkeen palata takaisin, rakentamaan uutta, uljasta ja parempaa Saksaa, vieläpä sen itäistä, sosialistista puolikasta.

Tätä vävyn ’absoluuttista järjettömyyttä’ ei äidin Lontooseen jäänyt muu juutalainen suku tietenkään ikinä hyväksynyt, mutta äidinpuoleinen isoäiti pystyi tekemään silloin tällöin Braschin perheen luo ’valtiovierailun’ tapaisen käynnin länsilahjoineen. Niitä, ja muita ’erityisetuja’, joita puolue-eliitin perhe saattoi saada, ei tietenkään pitänyt isän mielestä hyväksyä.

Marionin äiti sairasteli ja oli onneton. Perheen sisäinen rakenne alkoi ratkeilla sitä enemmän, mitä vanhemmiksi Marionin kolme isoveljeä kasvoivat. Jokainen heistä ’aiheutti harmia’ isälleen. Valtion valvontakoneisto raportoi kaikista heidän tekemisistään lähes ’on-line’. Aina oli paikalla joku informaattori, joka paljasti, että pojat eivät pysyneet sisäoppilaitoksissa, sotilaiskoulutuksessa tai valvotuissa työpaikoissaan. Heistä tulikin kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vanhin heistä loikkasi länteen, vaikka ’sairastikin DDR-ikävää’ koko loppuelämänsä. Kaikkien olemista varjosti ’kaksoiselämän’ ahdistus ja sen turruttamiseen käytetty alkoholi ja kokaiini.

Marionin isää tietenkin rankaistiin poikien kasvattajana epäonnistumisesta ja hänen asemaansa alennettiin. Hän päätyi jopa yrittämään itsemurhaa, koska koki, että hän oli ollut Puolueelle pettymys. Niin päin siis.

Hän jatkoi kuitenkin järjestelmän uskollisena soturina, kunnes kuoli syöpään ja tuli haudatuksi puolueen keskuskomitean jäsenille varattuun hautapaikkaan. Sinne kannettiin myös punaisella samettityynyllä isän kunniamerkki ja orkesteri soitti surumarssia. Samaan aikaan koko DDR teki kuolemaa ja muutaman kuukauden kuluttua sitäkään ei enää ollut, kuittaa Brasch.

***