Petsamoon, Petsamoon

Kimmokkeen tämän kertaiseen kirjavalintaani sain radiosta. Satuin kuulemaan sieltä kulttuurihistoriantutkija Virpi Vainion haastattelun. Hän on tutkinut etenkin pohjoisen Suomen historiaa ja sen ihmisten kohtaloita.

Vainio kertoi kiinnostavasti Petsamon alueen tapahtumista ja muun muassa siitä, kuinka siellä sodan jälkeen kotinsa menettämään joutuneet evakot ovat kokeneet jääneensä ’kaikkien muiden evakkojen’ jalkoihin. Karjalaisia oli niin paljon, ja heidän koti-ikävänsä ja tuskansa on tullut tunnetuksi. Jopa Porkkalasta pois ajetut, enimmäkseen suomenruotsalaiset, ovat myöhemmin päässeet julkisuuteen kertomaan tarinaansa.  Petsamolaisten kohtalo ’ei jaksanut enää erikseen kiinnostaa’, kun koko Lappikin oli tuhottu viimeistä savua myöten. Nykyajan näkövinkkelistä tuntui hurjalta kuulla, kuinka naistenlehdessä oli kampanja, jossa pyydettiin ’niitä, joilla on ylimääräinen kattila’, lähettämään se pohjoisen äideille, jotta he voisivat edes keittää vauvojensa tuttipulloja jossain hätämajoituksessa.

Omat tietoni Petsamosta, tuosta Suomi-neidon itäisestä käsivarresta, olivat taustaltaan varsin heikot. Kouluaikoina tuosta käsivarresta ei tietenkään puhua pukahdettu. Myöhemmin olen suomalaista turismia koskevista kirjoista nähnyt 1930-luvun lopussa uutuuttaan hohtavan valkoisen Petsamon hotellin ja Jäniskosken sähkövoimalaitoksen kuvia.  Niidenkin tuhon saksalaiset viimeistelivät lähtiessään.

Niinpä päätin tutustua Petsamo-aiheeseen vähän tarkemmin. Pohjaksi piti etsiä jotain vankempaa historiateosta. Kirjastosta löysin opuksen ’Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944’. Kirjan on julkaissut Petsamo-Seura r.y.

Tuon historiajärkäleen rinnalle valitsin radiossa kuulemani tutkija-kirjailija Virpi Vainion tuoreen, tänä keväänä ilmestyneen fiktion ’Petsamon enkeli’. Siinä tutkija Vainio on siirtänyt tietonsa hiukan muunneltuina romaanin muotoon.  Ja kun olin jo ’kaunokirjallisuuden’ puolella, silmiini osui tietokannassa Erkki Koivulan jännitysromaani ’Petsamon verikoira’. Ehkä tässä on sopiva ’vastapaino’ enkelille, ajattelin.

Tässä siis tämänkertainen kirjakolmikkoni: Petsamo-paketti.

 

Luostari, kalanjalostus ja nikkeli

Petsamossa suomalaisia on kiinnostanut erityisesti yhteys Jäämereen. Täällä Itämeren viimeisessä nurkassa sumpussa asuvina meillä olisi tarvetta myös toiseen yhteyteen ulkomaailmaan. Jos vaikka Itämeren käyttö joskus estyy? Petsamossa oleva Liinahamarin satama on suojaisessa vuonossa eikä se edes jäädy talvisin. Sataman hyödyntämiselle elintärkeä oli myös tie. Sen tarpeen ymmärsi jo aikoinaan tsaarin Venäjä, joka antoi 1916 käskyn aloittaa tieurakan Ivalosta Petsamoon. Sekä tien teko että etenkin rahoitus loppui kuitenkin jo seuraavana vuonna vallankumouksen melskeisiin. Lopullisesti tie saatiin valmiiksi vasta 1931-1933.

’Turjanmeren maa – Petsamon historia 1920-1944’ -opuksen toimittajina ovat olleet Jouko Vahtola ja Samuli Onnela. Vuonna 1999 julkaistussa varsin muhkeassa teoksessa on useita eri kirjoittajia ja se kattaa Petsamon vaiheet laajalti niin luonnonolosuhteissa, taloudessa kuin yhteiskuntaelämässäkin. Itsenäinen Suomi sai Petsamon rauhansopimuksen perusteella 1920, kun uusi bolsevistinen Neuvosto-Venäjä halusi vetää rajansa Karjalassa heille paremmin sopivalla tavalla. Kuten tunnettua, seuraava sota tuli jo parinkymmenen vuoden kuluttua, eikä Petsamosta koskaan tullut Suomelle pysyvää ’käsivartta’.

Petsamon alueen historialliset ’merkinnät’ alkavat ensimmäisen ortodoksisen luostarin perustamisesta 1500-luvun lopulla. Alueen väestö on alkujaan koostunut enimmäkseen liikkuvaa elämää viettäneistä saamelaisista, joille myöhemmin muodostettujen valtioiden rajat – oltiin sitten Norjassa, Suomessa tai Venäjällä – eivät olleet merkityksellisiä.

Petsamon alueen suurin vetovoimatekijä kautta aikojen on ollut tuottoisa kalastus. Kaikkea muuta alueella on ollut niukasti – jopa puutavara on pitänyt hankkia muualta ja pikkuruiset tuvat pitänyt lämmittää turvetta polttamalla. Kun muualla on ollut sotia, tauteja ja surkeita nälkävuosia, on Petsamo silti tuntunut paikalta, jonne kannattaa muuttaa. Väkeä on tullut niin Venäjän luoteisosista kuin Suomen puoleltakin – etenkin Kainuusta. Kun Petsamosta tuli osa Suomea, sen väestökirjanpito näytti vajaata 1500 asukasta. Valtava hyppäys tapahtui vuoden 1935 jälkeen, kun alueelta löydetty nikkeliesiintymä todettiin niin hyväksi, että sen ympärille kannatti perustaa kaivos. Väestötilaston viimeisenä vuonna 1944 väkiluku oli jo lähes 5200.

Ympärivuotisesti käytettävä satama ja mahdollisuus joukkojen siirtoon pohjoisessa kiinnosti ulkovaltoja jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Britit ja saksalaiset häärivät alueella innokkaasti ja kaikenlaiset vakoiluoperaatiot sähköistivät Petsamon elämää. Rajan yli loikattiin puolelta toiselle milloin minkäkin tiedustelupalvelun leivissä. Toisen maailmansodan puhjettua kiinnosti vastalöydetty nikkeli etenkin Saksaa niin paljon, että se halusi laivata sitä omiin tarpeisiinsa jo malmina, eikä ehtinyt odotella keskeneräisenä olleen sulaton valmistumista.

 

Sitkeä pohjoinen kukka

 

Virpi Vainion romaani ’Petsamon enkeli’ (2026) alkaa keväästä 1937, jolloin kaivostoiminta työllistää jo paljon miehiä ja naiset puolestaan palelluttavat käsiään kalanjalostustehtaan linjalla. Petsamossa kaikki tuntuu menevän vilkkaasti eteenpäin ja entisiä jääkäreitä oli ’pesiytynyt alueelle yhtä paljon kuin vesilintuja’. Yksityiset yritykset palkkasivat ja ’pelastivat’ niitäkin aseveljiä, joille Suomen armeijassa oli tullut mutkia matkaan. Entiset jääkärit puhuivat sitä paitsi varsin hyvin saksaa – etu, jota kannatti ’siviilinäkin’ hyödyntää.

Vainion romaanissa päähenkilönä on nuori Valeria, jonka suku on aikoinaan 1800-luvun loppupuolella muuttanut Vienan Karjalasta Petsamoon. Suku on uskonnoltaan ortodoksinen ja puheenparreltaan venäjänsekaista pohjoisen murretta käyttävä. ’Mamasa, tsajua! Da, da, Alekseille suhar’. ’Olemme vanha-petsamolaisia’, sanoo Valerian isä ylpeästi, uusia kaivostöihin tulleita muuttajia katsellessaan.

Venäjänkieliset saivat kuitenkin helposti ’epäilyttävän aineksen’ leiman, kun rajaseudulla tilanne alkoi kiristyä. Eteläisestä Suomesta lähetetyt Valpon kovaotteiset kuulustelijat rusikoivat täysin syyttömiäkin, kun eivät tunteneet paikallisia käytäntöjä. Hakkaamalla saadut tunnustukset ja itsemurhaa edeltävät ilmiannot rumensivat sotaa edeltävien vuosien poliittista ilmapiiriä.

Bolsevikkeja tuli kyllä rajan takaa ja intomielisiä kotikommunisteja vuorostaan loikkasi sinne, mutta lahjonta ja luottamuksellisten tietojen vuotaminen rehotti myös poliittisen kartan oikealla laidalla. Miksi rajavartioston päällikkö löytyy ammuttuna ja miksi yhden kokeneen upseerin ase laukeaa oudosti ’aivan vahingossa’ toisen upseerin rintaan kuulustelun aikana? Vainio on käyttänyt todellisia historian tapahtumia romaanissaan, vaikkakin nimiä muunnellen.

Valeria on selviytyjäksi kasvanut sitkeä pohjoisen nainen ja hänen elämänvaiheidensa kautta Vainio kertoo niin Petsamon erikoisesta kulttuurihistoriasta kuin vaiherikkaasta yhteiskunnallisesta kehityksestäkin. Kirjan päättyessä Valeria pakkaa kalleimpansa pakkasessa kuorma-auton avolavalle, kun pitkään vitkuteltu väestön evakuointikäsky viimein saadaan. Kustantajan markkinointimateriaali vihjaa, että Jäämeren Suomesta kertova Petsamo-sarja tulee saamaan jatkoa.

 

Verikoira nahkasaappaissa

Erkki Koivula on kirjan markkinointitietojen mukaan tehnyt mm. metsurin, turvallisuusvartijan, työvoimaneuvojan ja toimittajan töitä ennen kirjailijanuraansa. ’Petsamon verikoira’ (2006) on hänen esikoisromaaninsa. Kirjan lajityypiksi on määritelty ’historiallinen jännitysromaani’.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle1990-luvun lopulla Helsingissä, kun kaksi venäläistä pikkurikollista murtautuu autoon ja saa saaliikseen ihan jotain muuta kuin he olettivat. Heidän käsiinsä sattui Suojelupoliisin tietokone ja salkullinen mapitettua aineistoa, ERITTÄIN salaista, tietenkin.

Konnat haluavat myydä aineiston eteenpäin, ja Suojelupoliisi haluaa sen tietenkin takaisin. Tästä lähtee liikkeelle vuoroin James Bond -tyyppinen takaa-ajo, ravintolaillallisineen, itä-prostituoituineen, eläkkeellä olevine KGB-kenraaleineen sun muineen. Ja vuoroin kerronta laantuu asiapitoiseksi selostukseksi poliisin toimintatavoista, Karhu-ryhmän kouluttautumisesta, Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin keskinäisistä kiistoista ja poliisijohdon kähinöistä oikeita johtajien sukunimiä käyttäen.

Kirja tuntui paikoin kovin nostalgiselta: tuollaistahan se meno tosiaan oli silloin Neuvostoliiton hajottua. Ei siitä nyt niin kovin kauan ole…Ja kun tarkistaa kalenterista, onhan siitä kaikesta jo neljännesvuosisata!

Tapahtumia vyörytetään Helsingistä Pietariin ja Kemijärveltä Lohjalle. Petsamossa ei kirjassa edes käydä – pohjoisin paikka, johon tapahtumilla on yhteys, lienee Salla. Kirja ei siis oikeastaan kuuluisi ’Petsamo-pakettiini’, mutta siihen se nyt päätyi nimensä perusteella!

Juttua alkaa ratkoa rikoskomisario Kairijoki, dekkarien tyypillinen surullinen vanheneva poliisimies, jolla on joku mieltä painava salaisuus.

Lopulta juoni kiertyy neuvostopartisaanien sodan aikana pohjoisen siviileille tekemiin julmuuksiin, joista ei suomettumisen vuosina ollut sopivaa mainita. ’Petsamon verikoira’ oli partisaanijoukkojen johtajana todellinen emä-pahis. Missä hän on nyt, tuo krominahkasaappaisiin mieltynyt hirviö?

 

***

 

Hyytäviä murhia ja takkatulen loimua

Talviloman iltapuhteeksi löysin jälleen uuden ’cosy crime’ sarjan, jota markkinoitiin ’Neiti Marplen maalaistunnelman ja Fred Vargasin kylmäverisyyden’ yhdistelmänä.  Onko Vargas nyt erityisen kylmäverinen? No ei ehkä, mutta omaperäinen kyllä. Mainoslause joka tapauksessa tehosi minuun ja niinpä otin luettavakseni kanadalaisen Louise Pennyn Three Pines -sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.

Kirjat eivät ole enää ihan uusia – ensimmäinen on julkaistu vuonna 2005. Se on suomennettukin kertaalleen heti 2008, mutta kustantaja ei tuolloin jatkanut sarjaa.

Louise Penny on aiemmin toiminut radiotoimittajana, mutta ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi, kun Three Pines -sarjasta tuli menestys, jota on käännetty jo runsaalle 25 kielelle.

Kiinnostavaksi kirjat teki se, että niiden tapahtumat on sijoitettu Kanadan ranskankieliseen osaan, josta en tiedä juuri mitään. Itse asiassa koko Kanadan liittovaltio on minulle melko lailla ’suuri tuntematon’. Mieleen nousee lähinnä joitakin jääkiekkoseurojen nimiä ja lapsuuden ’Vihervaaran Anna’ -kirjoja.

Minua hämmästytti esimerkiksi tieto, että Kanada on virallisesti itsenäistynyt vasta vuonna 1931. Yhä vieläkin liittovaltion päämiehenä toimii kuningas Charles III, kuten muissakin brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvissa maissa. Ranskankielisenemmistöinen Quebecin maakunta on tosin jo kahdesti äänestänyt mahdollisesta irtautumisesta koko Kanadan liittovaltiosta, mutta niukka enemmistö on kannattanut siinä pysymistä.

Kirjojen tapahtumapaikka, Three Pines, on siis idyllinen, pienehkö kylä, jonka reunalla kasvaa kolme suurta mäntyä. Muinoin Yhdysvaltojen itsenäistymissotien aikaan 1770-luvulla Britannian kuningashuoneelle uskolliset hakivat pakopaikkaa pohjoisempaa, nykyisen Kanadan alueelta. Mikäli paikkakunnalla oli heille turvallista, he merkitsivät sen istuttamalla kolmen männyn ryhmän aukiolle. Nykyään Three Pines’in reunalla kasvavat männyt ovat ’niiden mäntyjen jälkeläisiä’, kertovat kyläläiset.

Tässä fiktiivisessä kylässä asuu sekä ranskankielisiä että englanninkielisiä ja kaikki toimii kahdella kielellä, mutta alue on ranskankielisenemmistöinen. Ranskankieliset viittaavat kirjassa englanninkielisiin ja heidän ’omituisuuksiinsa’ sanalla ’anglot’.  

Kylässä on kauniita, vanhoja taloja. Luonnonkiveä, paksua lankkua, suuria takkoja. Asukkaat ovat taiteellista väkeä – kuvataiteilijapariskunta, runoilija, kirjakauppias. Kaiken keskipisteenä on ranskalaistyylisiä herkkuja tarjoava bistro, jossa kaikki istuvat iltojaan ja pieni majatalo, jossa muualta  tulleet –näissä kirjoissa murhia tutkivat rikospoliisit – voivat yöpyä.

Sinne majoittuu myös näiden kirjojen päähenkilö: ruskeasilmäinen, ohimoilta harmaantunut, tarkkanäköinen, harkitseva ja luottamusta herättävä rikoskomisario Armand Gamache.

 

Nuoli on äänetön

 

Louise Penny julkaisi ensimmäisen kirjansa ’Still Life’ vuonna 2005. Ensimmäinen suomennos siitä tehtiin nimellä ’Naivistin kuolema’(2008). Raimo Salmisen suomennos ’ Kuolema kiitospäivänä’ (2019) aloittaa minulla luettavana olleen sarjan.

Heti alussa tuhahtelin, kuinka tekstiin on jäänyt virhe. Puhutaan lokakuisesta metsästä ja kuitenkin ollaan valmistautumassa kiitospäivän illalliseen. Muutaman kappaleen jälkeen sainkin oppia, että kanadalaisten kiitospäivä todellakin on jo lokakuussa – ei suinkaan marraskuun lopulla niin kuin kaikista yhdysvaltalaisista elokuvista ja kirjoista olemme tulleet tietämään. Siitäs sain! En siis tunne kanadalaista todellisuutta.

Kirjassa esitellään kylän tärkeimmät henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa. Nämä ovat parhaat ystävät, nämä taas eivät suostu tulemaan samaan tilaisuuteen. Ympäröivä metsä kuhisee tähän vuoden aikaan metsästäjiä. Nyt on peurasesonki.

Kiitospäivän illallisten valmistelu jää kesken, kun kaikkien kanssa hyvissä väleissä ollut vanha opettaja Jane löytyy peurapolulta metsästysnuolella tapettuna. Varmaan joku kylän ulkopuolinen, törppö metsästäjä on tyrinyt pahemman kerran! Niin sen täytyy olla. Mutta miksi ihmeessä nuolella?

Mysteerin selviäminen vaatii niin kuvataiteen kuin paikkakunnan ränsistyneen vanhan kartanorakennuksenkin perinpohjaista tutkimista. Menneisyys ei hellitä otettaan edes kaikkein pidetyimmistä kyläläisistä.

Lopulta rikoskomisario Gamache pääsee kyllä istahtamaan viinin ja juustolautasen ääreen.

 

Valkoinen Äitihirviö

 

Louise Pennyn ’Dead Cold’ ilmestyi 2006 ja Raimo Salmisen suomennos ’Kylmän kosketus’ on vuodelta 2019.

Jos edellisen kirjan uhri oli kaikkien pitämä, on tässä kirjassa toisin.  Heti alussa vyörytetään CC de Poitiers -nimisen naisen kontolle niin paljon kaikkea sietämätöntä ja kerta kaikkiaan vastenmielistä, että lukija on jo itsekin valmis niksauttamaan häneltä niskat poikki. Hänelle on kuitenkin varattu varsin erikoinen ja monimutkainen kuolintapa: hän saa tappavan sähkötällin kesken curling-ottelun, joka järjestetään avoimella järven jäällä, suuren yleisöjoukon keskellä.

Siinä riittää komisario Gamachelle tutkittavaa. Hänellä itselläänkin alkaa olla ongelmia omassa työyhteisössään, jossa hän on tullut astuneeksi liian isoille varpaille. Nyt on hänenkin pohdittava, kehen työtoveriin voi luottaa ja kehen ei. Kovin tutulta tuntuu tämä kuvio: samaa on kokenut niin vanha Morse kuin vielä vanhempi Maigret’kin. Hyvä poliisi ei saa olla liian hyvä – niin kai se on.

Kirjailija Penny on liittänyt hirviömäiseen de Poitiers’iin selvästi vinoa hymyilyä nostattavan, aikansa ’muoti’ piirteen. Nainen on nimittäin päättänyt tulla miljonääriksi luomalla oman tyylisuunnan ja oman ’hyvinvointi ideologian’. Hänen oppinsa nimi on ’Be Calm’, ole tyyni, ja siihen liittyy sisustustyyli ’Li bien’.  Sen hän on keksinyt ihan itse, ja sillä hän julistaa vanhan ’Feng Shuin’ kuolleeksi. Ihan vielä hän ei ole löytänyt aatteelleen, kirjoilleen ja kursseilleen rahakasta yhdysvaltalaista kustantajaa, mutta neuvotteluja käydään jo ja hyvältä näyttää.

Kunnes hänestä itsestään tuleekin todella ’calm’.

 

 Vääristyneet tunteet

 

Louise Pennyn kolmas Three Pines -kirja ’The Cruellest Month’ ilmestyi 2007. Susanna Paarman suomentamana siitä tuli ’Kuukausista julmin’ 2020.

Jälleen Three Pines -kylään on muuttanut ulkopuolelta asukas, joka sekoittaa paikalliset kuviot. Tämä Madeleine on kerta kaikkiaan niin hurmaava, miellyttävä, aurinkoinen ja kaikessa tekemisessään ylivertainen, ettei sitä kestä. Ei edes, vaikka hänellä on takanaan avioero ja sairastettu syöpä, josta hän tulee kylään toipumaan. Niistäkin hän näyttää pääsevän yli aivan loistavasti – totta kai.

Useatkin kyläläiset rakastuvat Madeleineen, lähes tahtomattaan. Siitä syntyy pettymystä, kateutta, mustasukkaisuutta ja paljon kiellettyjä tunteita. Onko tukahduttava hallitsemisen halu rakkautta? Onko sääli ylemmyydentuntoa vai onko se aitoa myötätuntoa? Onko vastoinkäymiset tyynesti kestävä ihminen harvinaisen tasapainoinen, vai onko hän vain täysin tunteeton psykopaatti?

Miksi rikoskomisario Gamache aiheuttaa vihaa entisissä työtovereissaan sillä, että hän kaikista vastoinkäymisistään huolimatta on onnellinen mies? Miksei entinen ystävä kestä sitä?

Madeleinen murha tästä kaikesta tietenkin syntyy ja lopulta se selvitetään. Myös komisario Gamache joutuu ottamaan luodin vastaan ja tyytymään siihen, että on menettänyt ystävän. Lopullisesti.

 

***

 

 

Säveltäjän elämää

Viime vuonna tuli saataville elämäkerrat kahdesta suomalalaisesta säveltäjästä: Crusellista ja Melartinista. Kumpikin teos herätti heti mielenkiintoni. Laitoinkin oitis kirjaston varaukset vetämään ja siinä lomaketta täytellessäni mietin, kuka olisi sitten vielä se kolmas, jonka elämään perehtyisin. Helvi Leiviskä! Tuo kouluaikojeni ainokainen ’naissäveltäjä’, jonka nimi osattiin mainita. Hänestäkään en tiennyt yhtään mitään nimen lisäksi. Siinäpä kiintoisa kolmikko.

Bernhard Henrik Crusell kuoli 1838, Erkki Melartin 1937 ja Helvi Leiviskä 1982. Heidän vaiheidensa kautta tulee näkyviin melkoinen jatkumo maamme kulttuurihistoriaa. Minkälainen ’musiikkielämä’ maassamme tuolloin oli? Miten musiikintekijäksi saattoi kouluttautua? Miten musiikkia tekemällä saattoi elää – vai saattoiko? Miten oli yhteiskunnallisen arvostuksen laita?

Koska olen musiikin suhteen lähes kaikkiruokainen mutta vain satunnainen kuuntelija, ei säveltäjien ammatillinen kehitys musiikkitieteellisessä mielessä juurikaan kosketa minua. Elämäkerturit tietenkin  analysoivat syvällisestikin, miten jonkun säveltäjän orkestraatio kulloinkin muuttui, milloin joku käytti ensi kertaa fuuga-rakennetta tai minkälaisia läppiä joku klarinetissaan suosi. Nämä sinänsä varmasti tärkeät, kenties jopa järisyttävät seikat lipuvat silmieni editse lähes jättämättä aivoihini mitään merkintää.

Minulle kiinnostavinta näissä teoksissa  on historiallisen ajankuvan ohella kulloisenkin säveltäjän elämän vimma. Miksi ja miten joku ihminen keskittää kaiken tarmonsa ja pyrkimyksensä siihen, että voisi tehdä musiikkia, kun kenties johonkin muuhunkin voisi varmaan elämänsä käyttää.

Kaikilla kolmikkoni kirjailijoilla on ollut syvällinen, pitkäaikainen suhde kuvattavaansa. Crusellista kirjoittanut journalisti Janne Palkisto on itsekin klarinetisti, tehnyt väitöskirjansa Crusellista ja johtaa nykyisin kansainvälistä Crusell-viikkoa Uudessakaupungissa.  Melartin-tutkija, yliopettaja Tuire Ranta-Meyer on tehnyt Melartinista kaikki akateemiset opinnäytteensä väitöskirjaan asti ja tutkinut häntä yli 30 vuotta. Tutkija ja pianisti Eila Tarasti puolestaan on jopa tavannut ja tuntenut Helvi Leiviskän henkilökohtaisesti nuoruudessaan ja saanut tietoja ja materiaalia käyttöönsä suoraan Leiviskän suvulta.

 

Hyvät teot kiertämään

 

Janne Palkiston miellyttävä ääni ja mutkattoman utelias aiheiden käsittelytapa on tullut tutuksi radion ja television kulttuuriohjelmista. Kirjansa nimellä ’ Bernhard Crusell – suomalainen säveltäjä, joka sivisti Ruotsia’ (2025) hän on tahtonut heti alkuun ratkaista kiistelyn siitä, oliko Uudessakaupungissa vuonna 1775 syntynyt Crusell suomalainen vaiko ruotsalainen. Hän oli selkeästi molempia eikä kumpikaan määre sulje toista pois.

Crusellin syntymän aikaan Suomi ja Ruotsi olivat yhtä ja samaa valtakuntaa. Kun Viaporin linnoituksen sotilassoittokunnassa klarinettia puhaltanut Crusell saattoi 15-vuotiaana muuttaa Tukholmaan ja päästä vakinaiseksi klarinetistiksi kuninkaalliseen hovikapelliin, se oli loistava onnenpotku, jossa maakunnan lahjakas poika sai pääkaupungista töitä.

Crusellin äiti ei varmaankaan ilolla saatellut aikoinaan vain 12-vuotiasta poikaansa pois kotoa armeijan leipiin, mutta varsin varattoman perheen pojalla ei juuri muita mahdollisuuksia etenkään musiikin parissa olisi ollut. Oppipojan paikka käsityöläisenä tai rengiksi ja palvelijaksi talolliselle – siinä ne vaihtoehdot olivat. Kohtelu ja kohtalo olisi riippunut täysin isännästä.

Crusellilla oli selvästi elämässään onni matkassa. Hän sai kohdata hyväntahtoisia ihmisiä, jotka auttoivat häntä eteenpäin. Hänelle tuli mahdollisuus ansaita leipänsä soittamalla ja hän onnistui olemaan niin lahjakas ja pätevä, että hänelle maksettiin aivan säällistä palkkaa. Hän perusti oman perheen. Hän saattoi opiskella ammattilaisten avulla lisää musiikkia, kieliä ja kaikkia muita asioita, joista hän oli kiinnostunut ja joihin hänellä ei lapsuudessaan ollut mahdollisuutta.

Palkisto kuvailee eloisasti, kuinka Crusell matkustaa töyssyvillä postivaunuilla Berliiniin, Leipzigiin tai Pariisiin. Hän tutustuu muusikoihin, oppii lisää klarinetista ja säveltämisestä ja solmii suhteita kustantajiin, joille hän voi myydä omien sävellystensä nuotteja.

Aikakauden uudet innoittavat ajatukset kasvatuksen mahdollisuuksista ja yksilön vapaudesta ja valinnoista ’kolahtavat lujaa Cruselliin’, Palkisto kertoo. Niinpä hän tuo Tukholmaan tuliaisina muun muassa kokemuksia ja ylöskirjattuja muistiinpanoja siitä, kuinka Pariisissa on järjestetty esimerkiksi kuurojen ja sokeiden koulutus, ja ennen kaikkea miten toimii hieno uusi musiikkikoulu, Pariisin konservatorio. Pelkästään klarinettiluokkiakin on siellä kolme! Näistä kaikista Ruotsissa voitaisiin ottaa oppia.

Elämässään toisilta apua saanut Crusell halusi laittaa hyvän kiertämään. Hän järjesti hyväntekeväisyyskonsertteja ja toimi vapaamuurareissa. Hän perusti muusikoiden leskille ja orpolapsille tukikassan ja vähävaraisia sairaita auttavan Crusell-säätiön. Hänestä tuli merkittävä kulttuuripersoona Ruotsissa ja hän oli ensimmäinen merkittävä suomalainen säveltäjä.

 

Innoittava esikuva

Tuire Ranta-Meyerin ’Niin nuori, niin palava’ alaotsikkona Erkki Melartinin elämä, työ ja musiikki (2025) on kooltaan niin muhkea teos, että sitä on pakko kanniskella kaksin käsin, eikä sen lukeminen minulle tavanomaisesti tuolissa retkottaen onnistunut ollenkaan. Epäilemättä Melartin onkin suurikokoisen elämäkertansa ansainnut.

Minä, kuten varmasti sangen moni muukin tavallinen kansalainen, tunnen Melartinin nimenomaan Prinsessa Ruusunen -näytelmämusiikista ja etenkin sen Juhlamarssista.  Hänen sävellystuotantonsa on kuitenkin hyvin laaja runsaasta 300:sta laulusta, 400:sta pianokappaleesta ja muusta pienemmästä aina seitsemään sinfoniaan ja yhteen oopperaan saakka.

Valtavimman vaikutuksen hän on kenties kuitenkin jättänyt Helsingin musiikkiopiston, sittemmin Sibelius Akatemiaksi muuttuneen laitoksen, opettajana ja lopulta johtajana. Melartinilla oli halu ja ihmeellinen kyky valloittaa oppilaat ja poistaa heistä kaikki pelko. Hänen onnistui saada heidät yrittämään parhaansa ja näin houkutella heistä esiin heidän parhaat ominaisuutensa. Tämä metodi kuulostaa olevan aivan toiselta planeetalta, kuin se oppilaiden jatkuva prässäys ja vaatimustason päivittäinen korottaminen, jonka sanotaan ’tuottavan mestareita’ monissa musiikkikouluissa.

Melartin oli syntyjään karjalainen, Käkisalmelta. Hän menetti äitinsä jo varhain ja myös useat hänen sisaruksensa menehtyivät nuorina. Kuolema tuntui olevan häntä lähellä jatkuvasti ja hän sairasteli todella paljon. Hänellä oli toistuvia pitkällisiä infektioita, ainakin kahteen kertaan keuhkotuberkuloosi ja vaikeita sydänvaivoja. Tästä kaikesta huolimatta hän aina pinnisti uudelleen liikkeelle ja eli lopulta 62-vuotiaaksi.

Melartinin perhe pystyi kustantamaan hänen varhaisemman koulutuksensa ja lähettämään hänet 17-vuotiaana Helsingin musiikkiopistoon. Opinnot keskeytyivät välillä sairasteluun, mutta hän sai opintonsa siellä päätökseen lopulta seitsemässä vuodessa. Sitten isä ilmoitti, että nyt on tullut muiden sisarusten vuoro, ja Erkin olisi syytä hankkia itse elantonsa.

Isän kuoltua Melartin tuki paljon sisaruksiaan ja heidän lapsiaan. Omaa perhettä ei kauniisiin poikiin tuskallisesti ihastuva Melartin voinut perustaa. Hänen taloutensa oli ajoittain tiukalla ja apurahat tulivat tarpeeseen. Opetustyöt ja sairastelut verottivat voimia, eikä aikaa ei tuntunut koskaan jäävän riittävästi omaan sävellystyöhön. Silti Melartin jaksoi aina olla ihmeellisen aurinkoinen ja myönteinen myös toisia ihmisiä kohtaan.  Ehkä pitkäaikainen toiminta teosofisessa Ruusu-Risti järjestössä antoi hänelle tarvittavan voiman kestää omat hankaluutensa ja toimia innoittajana ja tukijana toisille.

 

Soittamisen voin jättää, säveltämistä en

Eila Tarastin teos ’Nouse, ole kirkas’ alaotsikkona Helvi Leiviskän elämä ja teokset, on vuodelta 2017. Tämäkin teos on ulkoisesti suurikokoinen ja sisällöltään erittäin perusteellinen.

Naisten osuus musiikin säveltäjinä on kaikkialla, myös Suomessa, jäänyt yhteiskunnallisista syistä turhaan pimentoon. Naisia on alalla tietenkin ollut, mutta heitä ei ole ’haluttu nähdä’.

Helvi Leiviskä on huomattu julkisuudessa ’ainoana naisena’ alalla siksi, että hän on tuottanut sinfonioita. Sinfonia, sibeliaaniseen tyyliin, koettiin aikoinaan ’säveltämisen korkeimmaksi asteeksi’. Sinfonikko on siis ollut yhtä kuin säveltäjä. Leiviskä sävelsi muun tuotantonsa joukossa kaikkiaan kolme sinfoniaa, viimeisimmän vielä 70-vuotiaana.

Helvi Leiviskän isä kuoli vuonna 1918, kun lapsikatraan esikoinen Helvi oli 16-vuotias. Siitä lähtien vastuu mielenterveytensä kanssa kamppailevasta äidistä ja liudasta nuorempia sisaruksia oli paljolti Helvillä. Isä oli ollut sitä mieltä, että musiikkia voi harrastaa mutta ammatiksi se ei sovi. 

Helvi kuitenkin kirjoittautui 1919 Helsingin musiikkiopistoon, elätti itseään pianotunteja antamalla ja lähetti rahaa perheelleen Kokkolaan. Musiikkiopistossa hän sai Erkki Melartinista opettajan ja kannustajan, jonka vaikutus tuntui läpi koko elämän. ’Olen ollut kuin huumauksessa siitä asti, kun näytin Melartinille töitäni ja hän sanoi ’oikein hyvä, lykkyä tykö vaan’ kirjoitti Helvi äidilleen. Helvi oli tässä kohtaa elämäänsä päättänyt tulla säveltäjäksi ja pianistin ura sai siirtyä sivummalle. Melartin myös johdatti Helvi Leiviskän tutustumaan Ruusu-Ristiin, jonka tilaisuuksissa Leiviskä soitti pianoa vuosikymmenet.

Saadakseen säännöllistä tuloa Helvi Leiviskä toimi vuosina 1933 -1968 kirjastonhoitajana Sibelius Akatemiassa. Hän joutui silti ottamaan pieniä lainoja tuttaviltaan ja vähän isompia pankista, jotta pystyi selviytymään sisarustensa ja äitinsä huoltamisesta. Monesti hänen saamansa stipendit tai palkintorahat menivät saman tien velkoihin.

Säveltäminen on suuri, mutta raskas etuoikeus, joka ei jätä ihmistä rauhaan. Musiikki on alkujaan peräisin jostakin ylempää, Ikuisesta Elämästä, määritteli Helvi Leiviskä.

Leiviskän hautajaisissa Ruusu-Ristin kuoro esitti hänen sävellyksensä ’Nouse, ole kirkas’.

 

***