Vietnamilaisten pitkä kärsimys

Sotauutiset Ukrainasta eivät vieläkään lupaa taistelujen loppumista. Ihmisten fyysinen uupuminen ja henkinen turtuminen tuntuvat olevan yhä lähempänä, vaikka jaksamista ja toiveikkuutta kovasti virallisissa yhteyksissä hehkutetaankin. Kauanko vielä pitää kestää?

Etsimättä tulee uutisoinneista mieleen ’se ensimmäinen televisio-sota’ eli Vietnam.  Sen ’kulminaatioksi’ suunnitelluista jättipommituksista tulee pian kuluneeksi 50 vuotta ja sodan sekavaan loppuun päästiin viimein parin vuoden kuluttua niistä. Kaikenlaisia muisteluita aiheesta onkin alkanut nyt ilmestyä.

Kuulun ikäpolveen, jolla on Vietnamin sodasta muistijälkiä. Järkyttävät uutiskuvat, sodanvastaiset mielenosoitukset ja tukikeräykset tulivat murrosikäisenkin elämään. Parhaiten muistan kuitenkin John Lennonin ’Happy Xmas, war is over, if you want it ’-kappaleen ja tietenkin ’Kauriinmetsästäjä’ -elokuvan.

Tuo sota, joka ranskalaisten siirtomaa-isäntien mielestä oli Indokiinan sota ja sitä jatkamaan siirtyneiden yhdysvaltalaisten mielestä Vietnamin sota, kulkee vietnamilaisten kesken nimellä Amerikan sota. Se merkitsi vietnamilaisille kaikkiaan 30 vuoden yhtäjaksoista kärsimystä. Ei heidän elämänsä sitä ennenkään kovin auvoista ollut; ranskalaisten siirtomaa-isäntien lisäksi heitä ovat vuorollaan orjuuttaneet niin kiinalaiset, japanilaiset kuin pienemmät naapurikansatkin.

Vietnamilaiset ovat nyt saaneet elää pian 50 vuoden pituisen rauhan kauden ja kansakunta on päässyt eheyttämään niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin vammojaan. Uudet sukupolvet koettavat katsoa eteenpäin ja nauttia ennenkokemattomista mahdollisuuksista, jotka heillä nyt on.

Sodan varjo on kuitenkin pitkä – itse arvelen, että se on kunkin sodan kohdalla suunnilleen 200 vuotta -  ja siihen kietoutuu yksilön kärsimyksen ohessa vaikeita moraalikysymyksiä sodan ’oikeutuksesta’, väkivallasta ja rasismista vastustajaa kohtaan.

Irakin sodassa 2004-2005 taistellut ja myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt Kevin Powers on todennut, että sodan tarinoita on kerrottava aina uudestaan ja uudestaan. Ei siksi, että ne opettaisivat mitään, tai että ne edes olisivat hyviä tarinoita. Niitä on hänen mukaansa kerrottava siksi, että samaa tapahtuu maailmassa koko ajan. Niitä on kerrottava, kunnes niitä ei enää tapahdu.

Tähän aiheeseen perehtymisen alkuna minulle toimi suomalaistutkijoiden muhkea ja monitahoinen kokoomateos ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. Vietnamilaisen kirjailija Nguyen Phan Que Main kirja ’Vuorten laulu’ puolestaan tuo esille yksilöiden kärsimykset yhden perheen historian kautta ja Kanadaan venepakolaisena päätyneen kirjailija Kim Thuyn  teos ’Em -rakasta’ on sirpaleinen, mainiosti kohteisiinsa osuva ’ajatuskokoelma’, joka näyttää sen, kuinka hätkähdyttävän pitkä sodan varjo todella on.

 

Kaikkien muistot ovat vaikeita ja vääriä

 

Tutkijat Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki ovat toimittaneet 2016 ilmestyneen kokoomateoksen ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. 

Teoksen pohjana on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja John Morton -keskuksen yhdessä järjestämä seminaari vuodelta 2015. Seminaarin aineistojen lisäksi teokseen on koottu muita aiheeseen sopivia tekstejä. Nimensä kirja on lainannut Francis Ford Coppolan ’Ilmestyskirja.Nyt.’ -elokuvalta, joka kuvasi Vietnamin sodan mielettömyyksien vaikutusta yhdysvaltalaisiin sotilaisiin.

Teoksen käsittelemien aiheiden kirjo on todella laaja. Erilaisia Vietnamin sotaa monilta suunnilta sivuavia artikkeleja on kirjassa yli kolmekymmentä. Eniten tilaa saavat erilaiset toimittajien ja median reaktiot, käsitellyt aiheet ja sodan kuvan muuttuminen sen pitkittyessä.

Median mahdollisuudet kertoa sodasta olivat 1960-luvun lopulla paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Tietenkään uutiset eivät olleet nykyisenkaltaisia ’on-line’ videoita suoraan bunkkerista tai pommisuojista, mutta kuvia, tietoja ja filmimateriaaliakin saatiin kuitenkin jakoon jo muutaman päivän kuluessa. Merkittävintä oli, että ne tulivat ’kaikkien olohuoneisiin’ televisioiden kautta ja tietoja levitettiin kautta maailman. Kaukaisen Itä-Aasian tapahtumat tavoittivat joka ilta suomalaisetkin kylät ja kaupungit.

Sotaan piti myös ottaa kantaa. Se oli osa vallitsevan ’kylmän sodan’ rintamalinjoja. Ollaanko amerikkalaisten imperialistien vai vietnamilaisten kommunistien puolella? Vai ollaanko vain ’rauhan’ puolella? Voiko jommankumman osapuolen tappamista jollain argumentilla puolustaa? Onko ’objektiivista’ tiedonvälitystä olemassakaan? Yhteiskuntatieteiden ohella myös kirjallisuus, elokuvat ja musiikki reagoivat sodan teemoihin.

Nouseva länsimainen nuorisokulttuuri sai Vietnamin sodasta merkittävän tekijän, joka yhdisti sen toimijoita kautta maailman. Sotaa vastaan protestoiminen sai nuorisoliikkeet tajuamaan oman voimansa ja ymmärtämään, että sillä voi olla todellista vaikutusta koko maailman tapahtumiin.

Protestit suuntasivat nuorisoa myös laajemmin rauhanliikkeeseen, ydinaseiden vastaisuuteen ja luonnonsuojeluun. Yksi Vietnamin sodan järkyttävistä tekijöistä oli jättimäisten pommitusten kohdistaminen suoraan siviilikohteisiin ja ympäristömyrkkyjen laaja käyttö. Koska ’vihollinen piiloutui viidakkoon’ koetettiin hävittää viidakko, eli kylvettiin matalalla lentävistä kuljetuskoneista kasvimyrkkyjä tappamaan puut ja riisisato.  Yhä vielä, 50 vuoden jälkeenkin, ihmisistä ja luonnosta löytyy jäämiä noista myrkyistä ja räjähteistä.

Vietnamilaiset pyrkivät selviytymään muistoistaan ’sovinnon’ kautta; heillä on ulkoisen vihollisen jättämien arpien lisäksi selvitettävänä myös kahtiajakautuneen maan ’meidän’ ja ’heidän’ välisen trauman hoito. Amerikkalaisilla on vaikeutenaan ’totaalisen epäsuositun’ sodan ja moraalille tuhoisien muistojen yhteensovittaminen sen kanssa, että veteraanien kärsimystä pitäisi silti arvostaa.

 

Murtumatta läpi kaikesta

Nguyen Phan Que Mai syntyi 1973 keskelle Vietnamin sotaa. Hän työskenteli riisipelloilla ja katukauppiaana, kunnes onnistui voittamaan stipendin ja pääsi Australiaan yliopistoon. Hän on opiskellut myös Englannissa luovaa kirjoittamista ja työskennellyt kansainvälisissä järjestöissä. Hän on julkaissut useita kirjoja vietnamiksi. ’The Mountains Sing’ (2020) on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa kirja. Elina Salosen suomentamana ’Vuorten laulu’ ilmestyi 2022.

Kirja on nuoren tytön, lempinimeltään Guavan, kertoma ’muistelma’ elämästään sodan jaloissa, mummon hoivissa. Valitusta toteutustavasta johtuen teksti on rakenteeltaan jotenkin ’päiväkirjamaista’ ja yksinkertaista. Kirjan huomautetaan olevan fiktioita, mutta siinä kerrotut tapahtumat ovat ehdottomasti oikeita. Ne ovat tapahtuneet, vaikkakaan eivät kirjailijalle itselleen.

Suvun voimahahmo on mummo, joka hoitaa kaiken, järjestää kaiken ja jaksaa kaiken. Suvun miehet ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet väkivallan seurauksena. Kadonnut, kaapattu, pidätetty eikä koskaan enää nähty, lähtenyt sotaan.

Eivätkä sodan kärsimykset lopu rauhan tuloon. Ne miehet ja naiset, jotka sodasta palaavat, eivät ole ehjiä. Monesti tuntuu, että eloonjääneet aiheuttavat kärsimystä kuolleita enemmän. Mummojen täytyy jaksaa myös heidän kanssaan.

Uusissa sukupolvissa on kuitenkin aina toivo. Ainakin mahdollisuudet johonkin parempaan, toteutuvat ne sitten tai eivät.

 

Geeneissä näkyy kaikki

Kanadalaistunut vietnamilainen Kim Thuy on ’ajatuspuroiksi’ luonnehdituilla kirjoillaan saavuttanut sekä myynti- että arvostelumenestystä. ’Em’ ilmestyi 2020 ja Marja Luoman suomentamana se sai nimeensä jatkeen ’Em -rakasta’ 2021.

Kirja koostuu lyhyistä ’ajatuksista’, joita kirjailija pohtii, perustelee ja analysoi. Aiheet siirtyvät ajassa eteenpäin ja vietnamilaisten kokemusten ja kärsimysten kirjo karttuu. Tekstiä on ilo lukea ja sen herättämät ajatukset jäävät sopivasti vaivaamaan.

Vietnamin kielessä em tarkoittaa pikkusiskoa tai pikkuveljeä. Sana ääntyy samoin kuin ranskan kielen aime, rakasta. Kim Thuy kirjoittaa myös ranskalaisuuden monista vaikutteista, jotka vietnamilaisessa kulttuurissa edelleen näkyvät. Monet sanat on lainattu ja muunneltu ranskan kielestä ja roomalaiskatolisuuskin koetettiin istuttaa kansaan, osin pakolla, osin koulutusjärjestelmän kautta.

Em on myös tyttövauva, joka syntyy ’useampaan kertaan’ kirjan lyhyiden ’mini-esseiden’ edetessä. Lapsen saavat esimerkiksi kumiplantaasin ranskalainen korskea siirtomaaherra ja vietnamilainen palvelija. Sota rikkoo nopeasti heidän rakkaussuhteensa ja tyttövauvan elämänlangaksi jää vietnamilainen lastenhoitaja.

Jotkut vauvat tapetaan suoraan äitiensä syliin, kun sotilaat tekevät mitä heidän käsketään tehdä. Uusia vauvoja toisaalta syntyy ja niitä hylätään kadulle amerikkalaisten sotilaiden ja vietnamilaisten naisten suhteiden tuloksena. Joskus on kyse rakkaudesta, useimmiten vain hyväksikäytöstä.

Presidentti Gerald Ford osoitti sodan viime metreillä kaksi miljoonaa dollaria operaatio ’Babyliftiin’. Sen tarkoitus oli tuoda amerikkalaissotilaiden siittämiä orpolapsia pois Vietnamista. Muutama tuhat lasta ehdittiinkin siirtää.

Kuukauden kuluttua amerikkalaiset helikopterit evakuoivat viimeisiä omiaan suurlähetystön katolta. Vietnamilaiset jäivät selviytymään, kuka mitenkin. Jotkut pakenivat maasta. Toiset sairastuivat ympäristömyrkyistä. Toiset päättivät unohtaa. Toiset päättivät muistaa.

Kirjassa on oivaltava vuoropuhelu:

-Luoti voi tappaa vihollisen, mutta se voi myös saada aikaan vihollisen. Riippuu siitä kehen se osuu.

-Jokainen luoti, joka tappaa vihollisen, saa aina aikaan uuden vihollisen. Ihan sama kehen se osuu.

 

***

 

Runoutta ja rikoksia Kiinassa

Kun koko kevätkautena en tietokirjapuolelta saanut yrityksistä huolimatta Kiina -aiheista kolmikkoa kasaan, päätin koukata aluksi kevyempää kautta. Dekkareissa  -laadukkaissa sellaisissa - saattaa olla erittäinkin hyvää ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia juoneen pakollisina kuuluvien murhien ympärillä.

Niinpä tartuin minulle ennestään tuiki tuntemattomaan dekkaristiin nimeltä Qiu Xiaolong. Tämä Kiinan Shanghaissa 1953 syntynyt ja englantilaista ja amerikkalaista kirjallisuutta opiskellut Qiu julkaisi Kiinassa myös omia runoja. Vuonna 1988 hän matkusti stipendiaatiksi Washingtonin yliopistoon ja jäi sille tielleen. Hän on myöhemmin toiminut St.Louisissa Kiinan kielen ja kirjallisuuden professorina. Ensimmäisen dekkarinsa hän julkaisi USA:ssa vuonna 2000.

Qiun kirjojen päähenkilönä on komisario Chen Cao. Hän on nuorehko poikamies, työskentelee 1990 -luvun Shanghaissa ja on syvällisesti perehtynyt runouteen. Kirjoitteleepa hän itsekin värssyjä. Yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä siis löytyy. Qiun dekkareita on kirjan markkinointitietojen mukaan käännetty myös kiinaksi, mutta niissä tapahtumapaikka on muutettu ’nimettömäksi kaupungiksi’ ja monet yhteiskunnallisiin epäkohtiin tai ongelmiin viittaavat seikat on liudennettu pois tekstistä.

Uusinta tietoa en siis näiden dekkarien kautta saanut, mutta ’oikean’ kiinalaisen ja Shanghain hyvin tuntevan kirjailijan näkökulma vaikuttaa sittenkin aidommalta kuin jonkun kokonaan ulkomaisen, kiinalaisuutta eksotiikkana käyttävän jännityskirjailijan. Kenties saamalla kuvaa 1990-luvun Kiinasta pystyn paremmin hahmottamaan nykypäivän muutosten suuruutta.

 

Kansallisen mallityöläisen tuho

 

Qiu Xiaolongin esikoisdekkari ’Death of a Red Heroine’ vuodelta 2000 ilmestyi Jaakko Kankaanpään suomentamana vuonna 2005 nimellä ’Punaisen sankarittaren kuolema’.

Tarina alkaa hyvin perinteisesti ruumiin löytymisellä kanavasta. Sen jälkeen edetäänkin hitaanpuoleisesti ja aikaa kuluu huomattavan runsaasti monien lopulta sivuseikoiksi jäävien asioiden, kirjoitusten ja maisemien kuvaukseen. Ja tietenkin runosäkeisiin, joita tarinaan on ripoteltu runsaasti.

Nuori komisario Chen on saanut poikkeuksellisen varhain oman asunnon. Keittiö on kylläkin vain seinäsyvennys ja ahtaan vessakopin seinässä olevasta suihkusta saa pelkästään kylmää vettä, mutta silti kaikki ovat sitä mieltä, että komisario on saanut huomattavan suosionosoituksen. Arvellaan, että tämä on nyt sitä puoluejohtaja, toveri Deng Xiaopingin uutta politiikkaa; nuorten kykyjen suosimista.

Kiinassa, kuten Aasiassa ylipäätään, vanhojen ihmisten kunnioitus ja myös hierarkioissa ylimpänä pitäminen, on tavanomaista. Deng Xiaoping määräsi poikkeuksellisesti virkojen jaossa suosittaviksi koulutettuja nuoria, mutta perinnäistavat vaativat silti, että jo eläköityneeltä, entiseltä esimieheltä on yhä muutaman viikon välein käytävä ’kysymässä neuvoa’. Niinpä myös Chen käy saamassa tutkimuksiinsa neuvon: ’Luottakaa kansaan, sieltä voimamme kumpuaa.’

Chen ymmärtää kyllä roolinsa tässä näytelmässä: hänen kysymyksensä ovat näennäisiä ja saadut ’neuvot’ juuri sellaisia, joita vanhuksen kuuluukin antaa. Vaikka 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun hirvittävistä kulttuurivallankumouksen vuosista on jo aikaa, sen pitkät varjot tuntuvat.  Silloin koulutetut ihmiset olivat ’porvarillista saastaa’, joita kidutettiin armottomasti. Chenin isäkin joutui vangituksi ja Chenin läheisin työtoveri vaimoineen oli monta vuotta karkotettuna maaseudulla pakkotyössä.

Mutta mitä tapahtui kanavasta löytyneelle kansalliselle Mallityöläiselle? Tälle julkisuudessa jatkuvasti esiin nostetulle naiselle, joka uurasti esimerkillisesti lähes kellon ympäri tavaratalon myyjättärenä ja sen päälle vielä osallistui innolla poliittisiin kokouksiin, joissa luettiin Toveri Deng Xiaopingin ’Valittuja teoksia’? Saattoiko hänellä vielä tämän kaiken lisäksi olla jossain välissä aikaa kaksoiselämälle?

 

Lentävät kirveet ovat palanneet

Järjestyksessä toinen Qiu Xiaolongin dekkari ’The Loyal Character Dancer’ ilmestyi 2002 ja Leena Peltomaan suomentamana siitä tuli meillä ’Punaisen merkin tanssija’ vuonna 2006. Nimi viittaa jälleen kammottaviin kulttuurivallankumouksen vuosiin. Silloin kaikenlainen tanssiminen oli kielletty – saastaisen porvarillisuuden ilmentymä sekin. Ainoa sallittu oli Uskollisuuden tanssi: punaista uskollisuuden kirjoitusmerkkiä paperilla käsissään kantavat tanssijat pyrkivät liikkeilläänkin ilmentämään pohjatonta uskollisuutta puhemies Maoa kohtaan.

Qiu kuvaa nostalgisesti Shanghain puistoja, joissa vanhukset harjoittelevat taiji-liikkeitä aamutuimaan ja kolhiintuneessa puistonpenkissä näkyy haaleana edelleen kaiverrus ’kauan eläköön proletariaatin diktatuuri’, mutta maisemat ovat alkaneet muuttua vauhdikkaan uudisrakentamisen ja kapitalistisempaan taloudenpitoon siirtymisen seurauksena.

Jotkut pystyvät siirtymään notkeasti uuteen järjestykseen ja ryhtymään yksityisyrittäjiksi, mutta hyvin monilla on vaikeuksia pysyä mukana tässä ’kaiken täyskäännöksessä’. Jos jotain hyödykettä vielä onnistuu saamaan jostain ’valtion hinnalla’, heillä saattaa olla mahdollisuuksia, mutta uudet ’vapaat hinnat’ ovat heille saavuttamattomia.

Maastamuuttokin saattaa vaikeuksien keskellä houkuttaa: jotkut näyttävät selviytyvän ulkomaille muuttaneiden lastensa tai lähisukulaistensa lähettämillä avustuksilla. Muutto onnistuu hankalasti ja hitaasti virallisia teitä, mutta ihmissalakuljettajia löytyy kyllä. Kommunismin sanottiin lopettaneen Kiinasta niin prostituution kuin rikollisliigatkin, mutta valitettavasti kummatkin ovat jälleen hyvissä voimissa.

Tässä kirjassa komisario Chen joutuu, vastentahtoisesti aluksi, tekemään yhteistyötä amerikkalaisen naispoliisin kanssa. Chenin esimiehet vaativat häntä toimimaan ’seurustelu-upseerina’ ja näyttämään Catherine Rohnille Shanghain parhaat puolet ja kiinalaisen poliisityön korkean laadun. USA:ssa kiinni jääneen ihmissalakuljettajan saaminen tuomiolle ja uhrien pelastaminen todistajansuojeluohjelmaan pitäisi hoitaa joustavasti yhteistyöllä.

Tapaus osoittautuu paljon mutkikkaammaksi, kuin alun perin oletettiin.  Chen joutuukin filosofisesti toteamaan, että yin ja yang ovat tässä olleet pahasti epäsuhtaisia ja aiheuttaneet ironisen syy-seuraussuhteen – tai toisin sanoen ’kahdeksan tai yhdeksän kertaa kymmenestä asiat menevät tässä maailmassa pieleen.’

 

Hän jonka nimeä ei lausuta

 

Qiun vuonna 2009 julkaisema ’The Mao Case’, Katariina Kailan suomennoksena ’Tapaus Mao’ (2010), on jo kuudes komisario Chen dekkari. Kirjoitustyyli on ensimmäisistä kirjoista huomattavasti tiivistynyt ja tapahtumien kulku nopeampaa.

Nyt Qiu käy käsiksi Suureen Tabuun: koko kommunistisen Kiinan kansantasavallan perustajaan ja miljardin ihmisen vähintäänkin ’puoli-jumalaan’, Mao Zedongiin. Häneen, josta kaikki hyvä on lähtöisin ja joka oli mestari ihan kaikessa. Myös uimisessa, tanssimisessa – ja tietenkin runojen kirjoittamisessa.

Me vanhat suomalaisetkin muistamme hänet vielä hyvin – pönäkän kiiltäväposkisen miehen, entisen vallankumoussankarin, harmaassa kansanarmeijan paidassaan ja lippalakissaan. Runsaan 25 vuoden ajan hän oli puolueessaan ja maassaan ehdoton diktaattori, mutta hänen 1976 tapahtuneen kuolemansa jälkeen vallanperimys oli hetken aikaa hyvinkin riitaisaa. Koska Mao oli kuoltuaankin kaiken arvostelun yläpuolella, sai hänen neljäs vaimonsa yhteistyötovereineen nimen Neljän Kopla, ja heitä vastaan aloitettiin massiivinen parjauskampanja. Heistä saatiin syyllisiä kaikkiin kulttuurivallankumouksen ajan hirveyksiin. Vieläkään ei ole selvitetty tai julkistettu, kuinka paljon Mao itse tiesi tai päätti asioista viimeisinä vuosinaan. Mutta silloinkin kun hän vielä varmasti tiesi mitä teki, jälki oli rumaa.

Komisario Chen muistaa vielä hyvin lapsena laulaneensa ylistyslauluja Maolle, mutta Shanghaissa kulkee jo matkapuhelimet korvilla nuori sukupolvi, joille Mao on pelkkä nimi, haamu vanhempien tai isovanhempien menneisyydestä.

Sellainen on esimerkiksi nuori Jiao, tyttö, jossa on jotain salaperäistä. Millä hän oikein elää ja hankkii upeita merkkivaatteita? Onko hän kenties jonkun uusrikkaan rakennusgrynderin ’pikku jalkavaimo’, ’ylläpidetty nainen’? Sellaisia on nyky-Shanghaissa yllin kyllin.

Sellaisia oli myös ennen. Jo porvarillisella 1930-luvulla, jota jotkut shanghailaiset nykyään nostalgisesti haikailevat. Eivätkä he kadonneet kommunistisen vallankumouksen jälkeenkään. Silloin he vain olivat ’korkeiden puoluevirkailijoiden’ lemmikkejä. Jopa ’kaikkein korkeimman tahon’.

Komisario Chen joutuu penkomaan asioita, joita hänen esimiehensä eivät sallisi hänen penkoa. Hän ja hänen työtoverinsa poliisissa kamppailevat omantuntonsa ja moraalinsa kanssa. Jotkut ihmiset näköjään saavat oikeutta, jotkut eivät. On tuskallista koettaa arvioida, kuinka suuren pahan voi sallia valtavan päämäärän vastineena.

 

***

 

 

Kiinalainen vyö - koristaa vai kuristaa?

Vihdoin pääsin sukeltamaan nykyistä kiinalaista yhteiskuntaa käsitteleviin kirjoihin.

Ennen maailma oli niin selkeästi kaksinapainen: Yhdysvaltojen johtama läntinen blokki ja Neuvostoliiton johtama itäinen. Niihin lukeutuvien yhteiskuntien kapitalismin tai sosialismin asteissa oli eroja – monilla mailla ei ehkä ollut oikeastaan kumpaakaan, mutta jompaakumpaa piti ainakin teeskennellä kannattavansa. Mutta sitten jakolinjat menivät äkkiä täysin uusiksi. Neuvostoliitto mureni ja lopulta lakkasi kokonaan olemasta ja sen vaikutusvallan alla olleet valtiot ryhmittäytyivät uudestaan, kuka minnekin. Maailma tuli selvästi monimutkaisemmaksi ja johtavat valtiot vaihtuivat.

Kommunistisen puolueen johtama Kiina oli jo 1980-luvulta lähtien alkanut harjoittaa teoreettisesti kummallista ’puoluejohtoista markkinataloutta’ ja muutenkin liukunut ihan omille teilleen. Äkkiä se olikin valtavan talouskasvun vaiheessa – tehtaita, pilvenpiirtäjiä, siltoja, satamia, moottoriteitä ja uusia kaupunkeja rakennettiin ennennäkemättömällä vauhdilla. Entinen ’kolmannen maailman maa’, joka vanhojen tilastojen perusteella oli kehitysavun tarpeessa, vaihtoikin paikkaa ja alkoi tarjota rahoitusta ja tukeaan muille.

Kiinan puoluejohtaja ja sittemmin myös presidentti Xi Jinping aloitti valtakautensa 2012 ja parin vuoden kuluttua hänen hahmottelemansa ’Yksi vyöhyke ja yksi tie’ -hanke, jonka nimi lyheni muotoon ’Vyö ja tie’, oli jo täydessä käynnissä. Kiinan kehityspankki kertoi varanneensa ainakin 900 miljardia dollaria ensisijaisesti liikenteen infrastruktuuriin ja energiaan keskittyviin kansainvälisiin hankkeisiin. Tarjouksiin on tarttunut suunnilleen 80 maata. Heille on kiinalaisen selityksen mukaan tarjolla rahan ohella ’kiinalaista viisautta’ ja ’ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden yhteisö’.

Brittihistorioitsija Peter Frankopan teki valtavan suositulle ja oivaltavalle ’Silkkitiet’ -kirjalleen jatko-osan ’Uudet Silkkitiet’, jonka tietysti ahmaisin heti. Siinä Frankopan tiivistää tilanteen lauseeseen ’Ennen kaikki tiet johtivat Roomaan. Nyt ne johtavat Pekingiin’. 

Uutta, perusteellista poliittista analyysia sain viimeinkin ilmestyneestä ’Kiina Xi Jinpingin aikakaudella’- kirjasta. Tätä Ari-Joonas Pitkäsen, Matti Purasen, Mika-Matti Taskisen ja Niko Vartiaisen kirjoittamaa teosta jonotin kirjastosta ’jonon ensimmäisenä’ varmaan puoli vuotta, kun kirjan julkaiseminen jostain syystä lykkääntyi.

Toimittaja Mari Mannisen ’Kiinalainen juttu’ puolestaan kertoo kiinalaisen yhteiskunnan arkipäivästä ja kumoaa monia myyttejä ja tarkoituksellakin levitettyjä puolitotuuksia, joita turisteille maasta kerrotaan.

 

Velallinen on vyötetty

Peter Frankopan on kirjoittanut ’The New Silk Roads’ kirjansa jo 2018, Jaana Iso-Markun suomentamana ’Uudet Silkkitiet’ ilmestyi meillä 2022.

Frankopan selvittää kirjassaan kiinnostavasti Keski-Idän maiden keskinäisiä, nykyään kiemuraisia suhteita. Maat tekevät paljon yhteistyötä ja etsivät naapureistaan liittolaisuuksia: poliittisia tai uskonnollisia tai käytännöllisiä. Uudet logistiset kuljetusväylät maasta toiseen tai pääsy kriittisten vesivarojen ääreen ovat ensisijaisen tärkeitä.

Toisaalta maasta toiseen saattaa tulla myös ei-toivottua tuontitavaraa. Kiellettyjä sosiaalisen median yhteyksiä ja elektroniikkaa, pahimmillaan terroristiseksi luokiteltavia toimintoja tai uskonnollista radikalismia. Siksi kiinalaisjohtoinen ’ihmiskunnan tulevaisuuden yhteisö’ ei esimerkiksi sulata islaminuskoisia uiguureja tai buddhalaisia tiibettiläisiä, vaan heidät sievistellen sanottuna ’uudelleenkoulutetaan’.

Kiinan tarjoama ’vyö’ antaa ’käytännön apua’, mutta ei puutu eikä haluakaan puuttua yhteistyökumppaniensa sisäisiin asioihin. Tämä tietenkin sisältää vastavuoroisen oletuksen, ettei kukaan puutu myöskään Kiinan sisäisiin asioihin. Mutta kun yhteistyökumppanit ovat korviaan myöten velassa Kiinalle, syntyy sille melkoista vaikutusvaltaa ’hiljaisesti’.

Frankopan peilaa Kiinan uusia avauksia länsimaiden, etenkin Yhdysvaltojen vaikutusyrityksiin Silkkitie-alueen valtioissa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Kiina on onnistunut laajentamaan kauppasuhteitaan ja vaikutusvaltaansa, kun taas Yhdysvalloilla ystävät ovat vähentyneet.

Ajat, jolloin länsi muokkasi muuta maailmaa itsensä mukaiseksi, ovat Frankopanin mukaan selvästi jääneet taakse. Minkälainen mahtaa lopulta tulla tästä ’Aasian vuosisadasta’, jota nyt elämme?

 

Suuri virkoaminen odottaa

Ari-Joonas Pitkänen, Matti Puranen, Mika-Matti Taskinen ja Niko Vartiainen ovat opiskelujensa aikana tutustuneita, Kiinaan perehtyneitä tutkijoita, jotka ovat julkaisseet yhdessä Kiina-ilmiöt -nimistä uutiskirjettä jo yli viiden vuoden ajan. Laaja ’Kiina Xi Jinpingin aikakaudella’ teos ilmestyi loppukeväällä 2023.

Kiinan kommunistisen puolueen vallitseva käytäntö 1980-luvulta asti on ollut, että puoluejohtaja voi olla vallassa vain kaksi peräkkäistä viisivuotiskautta. Xi Jinpingin kaksi kautta tuli täyteen 2022, mutta hän ei poistunutkaan vallankahvasta, vaan valitutti itsensä poikkeukselliselle kolmannelle kaudelle. Mitä hän siis aikoo? Uudeksi diktaattoriksi, joka ei poistu seuraavankaan viisivuotiskauden jälkeen? Vai onko hänellä vain ’projekti vielä kesken’ ja tähän hänen markkinoimaansa ’kansalliseen virkoamiseen’ tarvitaan lisää aikaa?

Kirjan kirjoittajat toteavat, että länsimaat ovat toistuvasti arvioineet Kiinan väärin. Jotain on kyllä nähty tapahtuvan, mutta se on tulkittu pieleen. Kiinaa ei ole osattu ’katsoa’ oikein.

Ei outo käännös erittäin tuottoisaan markkinatalouteen tarkoittanutkaan sitä, että Kiina ’länsimaistuisi’ myös yhteiskuntapoliittisesti. Kommunistisesta puolueesta ja sen yksinvallasta ei olla luopumassa, Xi ei ole mikään ’uusi Gorbatshov’. Uuden teknologian valtava vyöry ei tarkoittanut kiinalaisten kansalaisvapauksien mullistavaa lisääntymistä. Kommunikaatio kyllä nopeutui, verkkokaupasta voi ostaa ja mobiilisti maksaa, mutta verkkoa valvotaan ja rajoitetaan tiukasti. Uudella teknologialla pystytään kasvojentunnistuksen ja tekoälyn siivittämänä kansalaisten herkeämättömään valvontaan; vielä paljon tehokkaammin kuin leninistisellä toisten kyttäämisellä ja ilmiantoihin kannustamisella.

Xi Jinpingistä on julkaistu vain vähän ’henkilökohtaista’ tietoa. Hän on korkean puoluekaaderin poika, etuoikeutettuna kasvanut, mutta kulttuurivallankumouksen aikana hänkin joutui maaseudulle ’ojennettavaksi’. Hänellä on Kiinassa kuuluisa laulajatar-vaimo, ja yksi tytär, joka on opiskellut mm. amerikkalaisissa huippuyliopistoissa.

Jotain ’uudistavaa’ Xi tietenkin haluaa pitkän kautensa avulla jälkeensä jättää. Hän puhuu kauniisti yhteistyön tarpeellisuudesta ja maailman kaikkien kansojen onnellisesta yhteisöstä.

Hänelle kenties koetetaan luoda jonkinlaista ’filosofikuninkaan’ roolia; onhan hänen ’ajattelunsa opiskelu’ liitetty jo kansalliseen opetusohjelmaan ala-asteelta aina yliopistotasolle asti. Xin mukaan Kiina on yhä ’sosialismin esiasteella’ ja varsinaiseen sosialismiin ylletään kenties vuonna 2049. Siitä sitten joskus, vielä aavistamattomassa tulevaisuudessa, yletään kohti varsinaista Suurta Päämäärää, kommunismia.

Kiinan vahva talouskasvu on mahdollistanut velkarahan levittämisen maailmalle, samoin kuin puolustusbudjetin moninkertaistamisen. Kuinka Xi aikoo sitä lopulta käyttää? Onko Hong Kongin tai etenkin Taiwanin syytä olla vakavasti huolissaan? Jos, niin miten muun maailman tulisi siinä tapauksessa reagoida?

Kirjoittajat Pitkänen, Puranen, Taskinen ja Vartiainen sanovat, ettei Kiinan suhteen kannata olla peloissaan, mutta on syytä olla varuillaan.

 

Miljardi pientä kohteliasta kiinalaista

Toimittaja Mari Manninen asui Kiinassa vuodet 2013-2016 ja hänen kirjansa ’Kiinalainen juttu’ (2018), kertoo kiinalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmuodosta ’sisältä päin’. Kenties hän on nyt koronan jälkeen palannut sinne takaisin; ainakin hänen omintakeisia Kiina-juttujaan näkyy taas mm. Helsingin Sanomissa.

Mannisen kirjan havainnot ovat vaiheesta, jossa Kiina oli tullut jo ’niin suureksi tekijäksi’ maailmantaloudessa, ettei sitä ’itsesensuurin takia’ uskallettu juuri missään arvostella tai haastaa.

Manninen on jakanut havaintonsa ’33 myyttiin’, joita hän purkaa tai valottaa ainakin toisesta suunnasta. Hänen helppolukuista kirjoitustyyliään voisi kuvata ’letkeäksi’ mutta ’opettavaiseksi’.

Esimerkiksi kiinalaiset eivät kaikki ole lyhyitä eivätkä he syö alituiseen vain riisiä eivätkä he ole aina kohteliaita. Itse asiassa he voivat olla hyvinkin toisenlaisia. Miljardin ihmisen joukkoon mahtuu tavattoman monenlaisia.

Turisteja varten Kiinassa on luotu hyvin samanlaista ’lumetodellisuutta’ kuin muuallakin maailmassa. Kiinalainen kulttuuri on toki vanha, hyvinkin, mutta väite, että se olisi peräti viisituhatta vuotta vanha, on täysin hatusta vetäisty, kertoo Manninen. Kiinan muurikaan ei ole koskaan ollut yhtenäinen, vahva suoja ’ulkomaailmaa’ vastaan eikä se tosiaankaan näy avaruuteen. Muuria on rakennettu monina aikoina, monissa jaksoissa, jotka eivät ole olleet yhteydessä toisiinsa. Se korjattu pätkä muuria, jolle turistit viedään kävelemään ja ottamaan valokuvia, on tähän tarkoitukseen ’valittu’. Niinpä niin, muistellaan vaikka omia Lapin noidan kotakyliämme…

Kiinassa harjoitettu sosialismi – tai siis se esi-aste- kieltää työläisiltä sekä lakko-oikeuden että ammattiliitot. Paremminkin maata voisi kai kuvata yhden ainoan puolueen puolue-diktatuuriksi. Silti kaikki ei ole keskusjohdon hyppysissä, vaan laajan maan paikallisilla maakuntapomoilla on ajoittain paljonkin mahdollisuuksia panna hanttiin. Myös levottomiksi äityneet kansalaiset saavat keskusjohdon muuttamaan toimintaansa, kun paine kasvaa riittävästi; ainakin jos on kyse asunnoista, saasteista, elintarvikehuijauksista tai muista arkielämän seikoista.

Kiinassa ei kaikki ole hyvin eikä kaikki ole huonosti. Kiina on valtava ja monitahoinen maa, johon kannattaa suhtautua uteliaasti ja terveellä epäilyksellä.

 

***