lauantai 1. tammikuuta 2022

Euroopan monenkirjava sydän

Yhä vain on pandemia ja kaikki fyysinen matkustaminen vaivalloista, hankalaa ja epävarmaa. Ei houkuttele! Parasta vain tarttua kirjoihin ja matkata lukemalla.

Maantiede tuntuu jäävän nykyihmiselle jotenkin hämäräksi, kaikesta globalisaatio -puheesta huolimatta. Kyllä maantieteen perusteet vielä sentään kuuluvat yleissivistykseen ja koulujen opetusohjelmiin, mutta käytännössä sitten unohtuvat nopeasti.

Suuri osa kaikista ulkomaiden kontakteista hoituu jo netissä ja jos jonnekin pitää oikein fyysisesti matkustaa, se tehdään lentämällä. Äkkiä vain ’ollaan täällä’ ja otetaan taksi lentokentältä keskustaan, mutta ei tiedetä, mitä kaikkea ohitettiin matkalla.

Omalla kohdallani huomaan jatkuvasti ’harmaita alueita’ etenkin eri valtioiden rajoilla. Oman rakkaan Eurooppani pääkaupungit nyt sentään osaan suunnilleen sijoittaa paikoilleen, mutta muiden kohdalla tulee jo horjuntaa.  Kirjallisuuden oheen etsiskelenkin usein karttoja, jotta tietäisin, missä lukemani oikeastaan tapahtuu.

Esimerkiksi tiedän toki, että Hampuri on ikivanha ja suuri saksalainen satamakaupunki, mutta juuri siksi huomaan yhä vain etsiväni sitä kartasta Pohjanmeren rannikolta. Eihän niin suuri kaupunki nyt voi puuttua kartasta? Missä se nyt on? Itämeren puolella sittenkin? No ei.

Hämmennykseni aiheuttaa se, että Hampurin valtaisa satama on jokisatama ja koko kaupunki on Elbe-joen varrella, paljon pidemmällä sisämaassa kuin millään osasin hahmottaa.  Minun suomalaisiin aivoihini  iskostunut ennakkokäsitys etsii suurta satamaa ja vilkasta ulkomaankauppaa aina meren rannalta.

Suuret joet ovat tietenkin kautta historian olleet tärkeitä liikenteen ja kulttuurin väyliä, mutta on kiehtovaa huomata, että ne ovat sitä yhä. Senkin muistan hämärästi kouluajoista, että manner-Euroopan suuret joet virtaavat pohjoiseen, Itämereen tai Atlanttiin/Pohjanmereen. Paitsi se yksi iso poikkeus: Tonava.

Tonava alkaa eteläisestä Saksasta ja kasvaa mutkitellen muhkeaksi lähes koko maanosan poikittain halkovaksi kaupan ja kulttuurin kuljetusreitiksi, joka päätyy Euroopan itäiselle rajalle, nykyisen Romanian kohdalle ja lopulta Mustaanmereen. 

Tonavan varrella ja sen kautta ovat eri aikakausina kasvaneet, kukoistaneet ja jo kadonneetkin monet eurooppalaiset valtiot, yhteisöt ja kulttuurit, joista jatkuvasti huomaan tietäväni liian vähän. Eurooppalaisuuden moninaisuus on siellä erityisen silmiinpistävää.

Palaan siis jälleen lukemisessani entisen Itävalta-Unkarin ja sen lukuisien kansallisuuksien pariin. Tämän kertaisen kirjakolmikkoni kirjailijoiden kotipaikaksi sattui tulemaan taas Trieste, tuo ikuinen rajakaupunki, josta olen tässä blogissani aiemmin kirjoittanut tammikuussa 2019.

 

Kulttuurien kuuluu siirtyä ja sekoittua


Claudio Magris on jo iäkäs, Triestessä asuva, hyvin tunnettu italialainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän oli yhden kauden senaattorinakin Italian parlamentissa. Hänessä ikään kuin henkilöityy triesteläinen  ’rajan kulttuuri’: akateeminen italialainen, joka on ryhtynyt germanistiksi ja uppoutunut saksankieliseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Hänen muhkea teoksensa ’Danubio’ on ilmestynyt italiaksi jo 1986, mutta se on saatu suomeksi Leena Taavitsainen-Petäjän kääntämänä vasta vuonna 2000 nimellä ’Tonava’.

Magris kulkee kirjassaan Tonavan mukana tutkimassa ’saksalais-unkarilais-slaavilais-romaanis-juutalaista’ Keski-Eurooppaa, tuota ’wieniläisyyttä’, joka on meille suomalaisille vieraampaa kuin pohjoisempi, preussilaisuuteen pohjaava saksalaisuus.

Hän aloittaa matkan eteläisen Saksan pikkupaikkakunnilta, jotka kiistelevät siitä, mikä niistä saisi kunnian olla ’Tonavan alku’. Sieltä hänen tekstinsä etenee vähä vähältä eteenpäin, mutkitellen ja kasvaen koko ajan laajemmaksi ja monipuolisemmaksi.

Jokaisesta vähänkään mainittavammasta paikasta, kylästä ja kaupungista Magris löytää jotakin huomioitavaa; jonkun historiallisen asiakirjan, kirkon, linnoituksen, paikallishistorioitsijan, kirjailijan, säveltäjän, runoilijan tai filosofin. Lukija on välillä tukehtumaisillaan näihin nimiin, joista suurimmasta osasta ei ole koskaan kuullut ja tuskin tämän jälkeenkään tulee kuulemaan, mutta jotka kaikki kasvattavat selkeästi suurta kuvaa eteenpäin vyöryvästä kulttuurien kerrostumasta. Täältä ne kaikki tunnetuimmat Kafkat, Canettit ja Freudit lopulta ovat siivilöityneet näkyville.

Saksalaisten kaupunkien tai Prahan tai Wienin ympärille kiertyvät Magrisin huomiot ja kommentit tuntuivat minusta vielä jossain määrin tutuilta, mutta mitä idemmäs Tonava kulkee, sitä vieraammaksi kaikki käy.

Esimerkiksi nykyisen Slovakian Bratislavasta, josta Magris kirjoittaa kiinnostavan paljon, en tiennyt juuri mitään. Myös lähes kaikilla alueilla ilmenneet vaihtelevat enemmistö-vähemmistö tai sortajat-sorretut  -kuviot yllättivät. Jos itävaltalaiset sortivat joissain asioissa unkarilaisia, sortivat unkarilaiset puolestaan slovakkeja, mutta romanialaisenemmistöisillä alueilla taas unkarilaiset vaativat itselleen vähemmistösuojaa. Erilaisia väestöryhmiä ja niiden kulttuureja on vaikka kuinka paljon; ruteenit, avaarit, madjaarit ja ties ketkä. Ja joka kaupungista löytyi merkittävä juutalaisvähemmistö.

Kun päästään Bulgariaan saakka, Magris toteaa itsekin, että se on koko alueen suuri tuntematon. Kyllä hän silti sieltäkin löytää mielenkiintoista siteerattavaa ja kommentoitavaa. Lopulta ollaan Romaniassa, jossa Magris tapaa Ceausescun hallinnon alla kärvisteleviä kirjailijoita, jotka ’kuiskivat vain sanan puolikkaita’. Tiedämme tietenkin nyt, kuinka se kaikki muutaman vuoden kuluttua päättyi. Silti, kuten Magris toteaa: elämä tyranniassa ja täysin epäonnistuneen talouspolitiikan armoilla oli sittenkin monille parempaa, kuin aiempi elämä pajarien vallan alla maaorjuudessa.

Hengästyttävän kirjansa lopuksi Magris kirjoittaa: Tässäkö muka oli kaikki? On kuin kolmentuhannen kilometrin pituisen elokuvan pääteeksi nousisimme, poistuisimme salista ja vaeltaisimme ajatuksissamme ulos. Pitäisi varmaan katsoa tämä hitaasti vielä uudestaan.

 

Kenen lippua kulloinkin kannat?


Edellisen jatkeeksi tartuin toiseen Claudio Magrisin kirjaan.  ’Microcosmi’ on ilmestynyt italiaksi 1997 ja suomeksi Hannimari Heinon kääntämänä ’Mikrokosmoksia’ saatiin vuonna 2002.

Siinä Magris tutkii tiettyjä rajattuja alueita ja niiden muodostamia omaleimaisia ’mikrokosmoksia’, alkaen Triesten vanhan kaupungin perinteikkäästä kahvila San Marcosta, jossa hän itsekin uskollisesti istuu ja jopa kirjoittaa teoksiaan.

Kauimpana ’kotoa’ Magris käy analysoidessaan Piemontea ja Torinon kukkuloita, joissa ’syntyi teollinen Italia’ ja joka maakuntana ’muovasi yhdistyneen Italian valtion’. Enimmäkseen Magris kuitenkin tutkii Triesteä lähellä olevia mikrokosmoksia; Friulia, laguunin saaria, saksalaisesta kulttuurista erilleen pakotettua Etelä-Tirolia ja Neveson metsäalueita.

Kansantarinat ja kirjallisuussitaatit kertovat mm. karhunmetsästyksestä. Karhut elelivät metsässä, joka ensin oli iän kaiken Itävaltaa, sitten Italiaa, sitten Jugoslaviaa ja nyt viimeksi Sloveniaa. Paikkakuntien nimet ovat kokeneet samanlaisia vaiheita, ja se, mitä nimeä mistäkin alueesta käyttää, on puhujan taholta jonkintasoinen kannanotto. Nationalismia? Internationalismia? Euroopan unionismia? Ihan vain vahinko?

Yhtenä mikrokosmoksena Magris löytää myös alueen ’gulagit’, vankileirit, joiden kidutusta kestämättömät uhrit tai muuten vaan suoraan teloitetut kasattiin rotkoihin suuriin joukkohautoihin. 

Näitä hautoja löytyy yhä tänäkin päivänä. Magris miettii, miten kokivat kohtalonsa ne aatteelliset kommunistit, jotka ensin taistelivat italialaisia ja omia fascisteja vastaan, ja Titon ja Stalinin välirikon jälkeen 1948 jäivät yhä vankkumattoman uskollisiksi Neuvostoliitolle ja sen Puolueelle. Sen jälkeen heitä kiduttivat ’omat’ entiset taistelutoverit, titolaiset. Miltä tuntui aina joutua ’väärälle puolelle’?

 

Kosto odottaa vaikka vuosikymmeniä


Laveiden kulttuuripohdintojen jatkoksi tartuin vielä samasta alueesta kertovaan perinteiseen dekkariin.

Alkujaan saksalainen Veit Heinichen on asettunut hänkin Triesteen ja kirjoittaa siellä saksaksi dekkareita, joiden päähenkilö on triesteläinen, italialainen komisario Proteo Laurenti. Komisariokin istuskelee vähäisinä vapaahetkinään kahvila San Marcossa, huomasin.

’Karstin kuolleet’ (alkuperäinen Die Toten vom Karst, 2002) on julkaistu meillä Anne Kilven suomentamana 2020.

Tarina kulkee notkeasti ja maalailee pohjoistuulen, bora neran, kourissa palelevan kaupungin kiinnostavasti tapahtumien kulissiksi. Joku odotti kaupungissa hyvin harvinaista lumimyrskyn päivää tehdäkseen murhan, jonka jäljet peittyvät nopeasti.

Jugoslavian hajoamissodat on jo käyty ja uudet valtiot ovat rakentuneet. Yli rajojen käydään tämän tästä, mutta yhteistyö kroatialaispoliisien kanssa ei suju aivan mutkattomasti. Laurentin täytyy yrittää luoda suhteita sikäläiseen uuteen syyttäjään, tummahiuksiseen kaunottareen.

Kaupunki kantaa muistojaan Itävallasta ja Italiasta ja Jugoslaviasta. Kaikki asukkaat tuntuvat setvivän jotain sukutraumaa vuosikymmenien takaa ja uudempiakin kansallisuuksia on kaupunkiin ehtinyt jo asettua. Kiinalaisia on ongelmaksi asti ja muutama kreikkalainenkin osuu aina silminnäkijäksi, kun jotain tapahtuu.

Dekkari on lajityyppinsä mukaisesti nopea lukea, mutta sisällöltään sekä kepeä että synkkä, molempia samanaikaisesti. Tuollaista historiaa on raskas kantaa, mutta monen on ihan oikeassa elämässäkin pakko.

 

***

 

 

 

keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Vapautusta sukupuolesta

Minun ikäluokkani on jo tottunut naurahtelemaan huvittuneesti 1800-luvun lopun instituutioille, jotka pitkällisen pohdinnan ja paperisodan jälkeen saattoivat ’anottaessa antaa naiselle vapautuksen sukupuolestaan’ siksi aikaa, että hän saattoi päästä opiskelemaan tai peräti hoitaa jotain tointa tai virkaa. Ainakin vähän aikaa. Kunnes pääsi naimisiin. Tai uuvahti aivan kokonaan, romahti ja tuli hysteeriseksi. Mikä tavallaan oli odottavissakin, mutta tulipahan nyt todistettua.

No heh, heh. Olemmehan jo edistyneet hyvin kauas noista ajoista. Vai?

Yhä vieläkin kuuluu mukamas ’huolestuneita’ kommentteja ’liiallisesta’ naisten määrästä monissa tehtävissä. Siellä sitten äkkiarvaamatta ollaankin raskaana, jäädään äitiysvapaalle ja sen jälkeen ollaan liian paljon poissa omien lasten luota tai peräti vastataan lapsen puheluun kesken videoneuvottelun, jestas sentään. Eihän semmoisesta voi mitään tulla, yhteiskuntahan romahtaa!  Toisaalta, kun mies uppoutuu flirttailemaan somessa, on toipumassa sydänkohtauksesta, höyläyttää eturauhastaan tai parantelee välillä alkoholismiaan, maailma kyllä kestää sen aivan hyvin.

Nämä mietteet juolahtivat jälleen mieleeni, kun kirjaston uutuushyllystä löysin Hanna-Reetta Schreckin kirjan ’Säkenöivät ja oikukkaat’, jonka alaotsikkona on ’Suomen kultakauden naisia’. Yhtenä kirjan esittelemänä naisena oli taidemaalari Ellen Thesleffin sisar, Thyra. Tämä johti kiinnostukseni välittömästi Hanna-Reetta Schreckin laajaan Ellen Thesleff -elämäkertaan ’Minä maalaan kuin jumala’. Sen täydennykseksi sopi vielä Pirkko Soinisen romaani ’Ellen’, alaotsikoltaan ’Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja’.

Siitä muodostuikin tämänkertainen kirjakolmikkoni: kiinnostava kuvaus yhdestä poikkeuksellisesta elämästä ja siitä, mitä se vaati itseltä ja läheisiltä.

 

Kaikki taiteessa on liikettä ja valoa


Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on laajasti perehtynyt Ellen Thesleffiin ja hänen taiteeseensa. ’Minä maalaan kuin jumala’ ilmestyi 2017.

Kirja avaa yhden näkökulman siihen, mitä vaaditaan naiselta, joka päättää ryhtyä ammattimaiseksi kuvataiteilijaksi 1880-1890 -luvulla? Lahjakkuutta tietenkin, mutta myös suunnatonta sitkeyttä, tahtoa ja innostusta. Niin tuhat kertaa helpompaa olisi ollut tyytyä piirustamaan ja maalailemaan vain harrastukseksi, niin kauan kuin vanhempien varallisuus ja naimattoman nuoren naisen elämäntilanne sen olisi sallinut.

Erittäin merkittävä vaikuttaja Ellen Thesleffin tapauksessa oli isä. Koko perhe tuki Elleniä kautta koko hänen elämänsä, mutta perheen pään, isän, asenne oli kenties alkuvaiheessa ratkaisevin.

Isän mielestä kaikkien hänen viiden lapsensa tuli saada käydä kouluja ja opiskella niin paljon kuin suinkin mahdollista. Myös kolmen tyttären. Myös kaikenlaista ’taide’ alaa. Koulussa sai saada myös huonoja numeroita ja siellä saattoi jopa riitaantua opettajien kanssa. Isä vei 17-vuotiaan Ellenin kahdenkeskiselle ’grand tour’ille Euroopan kaupunkeihin ja taidemuseoihin, eikä esikoispoikaansa, niin kuin olisi ollut tavanomaisempaa.

Isä kuoli, kun Ellen oli 23-vuotias ja juuri ’läpilyöntinsä’ kynnyksellä. Perhe ei ollut rikas, mutta ei varatonkaan. Maatila meni myyntiin ja isän jäljiltä perhe sai jonkinlaista eläkettä. Juuri aikuisuuteen astuneet vanhemmat lapset osasivat hoitaa raha-asioita siten, että kaikki sisarukset saattoivat opiskella. Ellen sai aina keskittyä taiteeseen, eikä häntä pakotettu tekemään kotitaloustöitä tai hankkimaan ansioita muilla keinoilla, kuin maalauksiaan myymällä.

Myös äiti tuki jatkuvasti Elleniä sekä ohjaavin kirjein että matkustamalla hänen seuranaan. Monena vuonna kolmikko äiti, Ellen ja sisar Gerda venyttivät penniä päästäkseen Firenzeen, kaupunkiin, jossa Ellen viihtyi ja maalasi kaikkein mieluimmin. Äiti vastasi matkoillakin kotitaloustöistä ja sosiaalisista suhteista, sisar (keraamikko ja lääkintävoimistelija) hankki itselleen asiakkaita varakkaista ulkomaalaisista ja tuki näin matkakassaa. Kotimaahan jääneet sisarukset hoitivat Ellenin puolesta yhteyksiä taidegallerioihin ja näyttelyjärjestäjiin, välittivät tietoja, viestejä, apuraha-anomuksia, myytyjen maalausten postituksia ja kaikkea mahdollista.

Ellen ja Gerda eivät kumpikaan menneet koskaan naimisiin vaan elivät yhdessä lähes koko elämänsä. Muiden sisarusten vaimot, aviomiehet ja aikanaan lapset liittyivät Elleniä tukevaan perheyhteisöön ja viimeisillä Firenzen matkoilla Ellenin matkaseurana oli jo aikuistuneita sisarusten lapsia.

Ellen Thesleff jatkoi maalaamista omintakeisella tyylillään aina kahdeksankymppiseksi asti, 1950-luvun alkuun saakka. Jälkimaailman arviointien mukaan hän oli Pohjoismaiden ensimmäisiä symbolisteja ja modernisteja.

Hän sai töistään tunnustusta ja monia hänen teoksiaan ostettiin valtion kokoelmiin, mutta häntä moitittiin myös ’liiasta esteettisyydestä’ tai ’voiman puuttumisesta’ tai siitä että ’maalaukset ovat usein pelkkää väriä’. Kritiikkiä tuli myös sekä ’bolsevistisuudesta’ että toisaalta ’yläluokkaisuudesta’. Ylenkatseellinen ’naistaiteilijoihin’ niputtaminen ja sillä mitätöiminen raivostutti eniten.

Hän jaksoi kuitenkin aina todeta: Minä maalaan juuri niin kuin minun pitää.

 

Vanhoissa mestareissa on kaikki


Toimittaja ja kirjailija Pirkko Soininen on käyttänyt ’Ellen’ (2018) romaaninsa tausta-aineistona muun muassa Ellen Thesleffin kirjeenvaihtoa ja edellä mainittua elämäkertaa, joten faktat Ellenin elämän tapahtumista pysyvät kohdallaan, vaikka kommentit ja tunnelmat ovat fiktiivisiä.

Kirja keskittyy tapahtumiin ja kokemuksiin Firenzessä. Thesleff matkusti sinne aina, kun pystyi. Ensi kerran 1894 ja viimeisen kerran keväällä 1939.  Maailma ympärillä mullistui moneen otteeseen; ensimmäisille matkoille nuori Ellen lähti Venäjän suuriruhtinaskunnasta, viimeisellä kerralla tunnelma fascistisessa Italiassa oli jo uhkaava ja vanhan naisen matka halki sotaan valmistautuvan Euroopan on surullinen. Soinisen ’Ellen’ kirjoittaa: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

Fiktiivisessä päiväkirjassaan Ellen käy läpi maalaustensa ja kokemustensa vaiheita. Kuinka vanhat maalaukset Firenzen museoissa, palatseissa, kirkoissa ja luostareissa vaikuttavat häneen. Miltä tuntuu Italian ihana valo, josta nauttimaan hän ryntää päivittäin ulos maalaustelinettään raahaten.

Välillä hän on matkalla yksin ja nauttii siitäkin, mutta useimmiten hänen kanssaan ovat perheenjäsenet. Hän kirjoittaa perheensä ohella myös taiteilijaystävistään, kuten Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista, mutta ennen kaikkea suuresta rakkaudestaan, englantilaisesta Gordon Craigista, jonka hän tapaa vuonna 1907.

’Teatterimies’ Craig on komea ja lumoava ja ’kaikki’ ihastuvat häneen. Ellenkin menettää hetkeksi jopa työkykynsä, kun hän uppoutuu keskustelemaan ’taiteesta’ ja ’elämästä’ Craigin kanssa. He viihtyvät hyvin yhdessä ja Craigin mukaan Ellen on älykkäin nainen, jonka hän on koskaan tavannut. Valitettavasti Craig viihtyy myös muiden naisten seurassa. Hänellä on ’ainakin’ yhdeksän lasta kolmen eri naisen kanssa, ja lisääkin ehtii vielä tulla. Heidän suhteensa kestää silti vuosikymmenet, vaikka siitä ei koskaan tule sellaista, jota Ellen oli aluksi toivonut.

 

Omaa huonetta etsimässä


Kirjassaan ’Säkenöivät ja oikukkaat’ (2021) Hanna-Reetta Schreck esittelee kuusi Suomen taiteen ja kulttuurin ’kultakauden’ naista, joista ei ehkä ole puhuttu julkisuudessa kovin paljon, mutta joita ilman Suomen historia olisi toisenlainen.

Nämä naiset olivat ’asemaltaan’ sisaria, vaimoja tai itsellisiä naisia, jotka jättivät oman jälkensä historiaan. He elivät aikana, jolloin ’jotain haluava’ nainen sai herkästi leiman ’oikukas’ jollei peräti ’hysteerinen’. Määrätystä kuviosta edes jollain tavalla poikkeava sai todella taistella asemastaan, kun jo ’naimaton nainen on skandaali’.

Jotkut heistä onnistuivat saavuttamaan sen, mitä tavoittelivatkin. Toiset törmäsivät niin suuriin esteisiin, että heidän oli jäätävä vain jälkipolville esimerkeiksi yrittämisestä.

Kenties tunnetuin kirjan naisista on ’neroaan’ tukevan vaimon roolissa vaikuttanut Aino Sibelius. Toisen tyyppisen kohtalon kokivat Ellan Edelfelt ja Siri von Essen. Samaa perhepiiriä viistäen eläneet Alma Söderhjelm ja Thyra Thesleff (joka oli Ellen Thesleffin nuorin sisar ja Alma Söderhjelmin veljen vaimo) pystyivät toteuttamaan omia pyrkimyksiään ja samalla tukemaan ja saamaan tukea lähipiiriltään.

Kenties kaikkein mielenkiintoisin – minulle tuntemattomin – oli maamme ensimmäinen naispuolinen kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hän opiskeli Pariisissa, työskenteli pääasiassa Firenzessä ja oli elämässään monin tavoin poikkeuksellisen itsenäinen.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nosti esille monia kiinnostavia näkökulmia kuvattuun aikakauteen ja sen naisten elämään. Kaikki kuvatut naiset kuuluivat toki varakkaampaan, sivistyneeseen kansankerrokseen, jolle poikkeuksellisen tien valitseminen oli hiukan helpompaa kuin muille.

Jäin miettimään kirjassakin siteerattua kirjailija Virginia Woolfin pohdintaa ’tavallisen naisen’ ja ’poikkeuksellisen naisen’ elämän kulun eroista. Mitä jää jäljelle ’tavallisen naisen’ päivien työstä? Kasvatetut ja hoidetut lapset muuttavat pois, valmistettu ateria syödään ja pestyt pyykit likaantuvat jälleen. Näyttääkö siltä, ettei mitään näkyvää jäänyt?

 

***

 

maanantai 1. marraskuuta 2021

Kaupungeista ja kohtaloista

Ihmisten elämät voivat muuttua yllättäen niin monista eri syistä. Viime ajat on puhuttu pandemian vaikutuksista: kun työt, asiakkaat, kontaktit ja tapahtumat ovat arvaamatta kadonneet, jääneet toteutumatta, lakanneet olemasta. Jopa perheenjäsenet, vaikka terveinä säilyneetkin, ovat voineet matkustusrajoitusten vuoksi jäädä näkemättä lähes kahdeksi vuodeksi.

Toisaalla taas muutamissa minuuteissa nousseet tuhotulvat tai maanvyöryt ovat hajottaneet kodit ja elämät. Joissain maissa sisällissodat ja yhteiskuntien poliittiset mullistukset mitätöivät kaiken, mitä kokonaisen sukupolven aikana on pystytty rakentamaan ja kaikki tuntuu palautuvan lähes nollapisteeseen.

Kun kaupungit ja ihmisten kohtalot mullistaa joku luonnonvoima, on siitä selviytyneiden ehkä järkytyksen tasaannuttua kuitenkin helpompi sopeutua tapahtuneeseen, kuin silloin, jos tuhon on aiheuttanut toisten ihmisten toiminta.

Kirjakolmikkoni aloituspisteeksi muodostui tällä kertaa Anna Soudakovan teos ’Mitä männyt näkevät’. Löysin kirjan sitä kautta, että satuin kuulemaan radiosta kirjailijan haastattelun, ja ällistelin, kuinka loistavan täydellisesti hän hallitsi kielemme, vaikka oli siihen vasta 8-vuotiaana sukeltanut. Hän toimii nyt suomalaisessa koulussa äidinkielen opettajana ja on kirjoittanut romaaninsakin suomeksi. Kirja kertoo, vaikkakin romaanina, kirjailijan isoisän ja tämän suvun vaiheista. Kun yksi jyskytys ovella aamuyön tunteina tuhoaa kaiken.

Kirjan tapahtumien kaupunkeina mainitaan Turku, Pietari/Leningrad ja Petroskoi sekä sivuosassa hieman epämääräisemmin karkotuspaikka, ’paahteisen kuuma ja aurinkoinen Uzbekistan’. Se alkoi vaivata mieltäni. Mitä tiedän siitä? Enpä juuri mitään. Tashkentin maanjäristyksen, - ja sen, että Samarkand oli silkkitien varrella merkittävä kauppapaikka. Varsinaista uzbekistanilaista kirjallisuutta en löytänyt, jokusta vanhan neuvostokirjallisuuden antologian runonpätkää lukuun ottamatta.

Sitten tupsahti esille Amin Maalouf, libanonilais-ranskalainen kirjailija; jälleen yksi nimi ’pitäisi varmaan tutustua’ -listallani. Hän on hyvin tunnettu, useilla kirjallisuuspalkinnoilla Ranskassa palkittu. Häneltä on ilmestynyt (jo 1988) ’Samarkand’ -niminen romaani, johon nyt tartuin.

Tämä varsinainen runsauden sarvi pursui tapahtumia, henkilöitä, kohtaloita ja kaupunkeja 1000-luvulta 1900-luvulle, Samarkandista kaikkialle ’Keski-Itään’ niin nykyiseen Irakiin, Iraniin, Uzbekistaniin, Afganistaniin ja jopa Kiinan länsinurkkaan. Tapahtumat siirtyivät myöhemmin erityisesti Isfahaniin, Persian entiseen pääkaupunkiin.

Isfahan on myös se kaupunki, johon Anita Amirrezvani sijoitti kirjansa ’Kukkien verellä kirjottu’. Niinpä tästä kaupungista, mattojen solmimisesta ja naisten kohtaloista kertovasta kirjasta tuli kolmikkoni ’maisemanvaihdon’ kolmas teos.

 

Isänmaan hylkimä

 

Anna Soudakova aloittaa romaaninsa ’Mitä männyt näkevät’ (2020) erään vanhan miehen sairasvuoteelta Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Ahdistavaa tunnelmaa keventää huoneen toisten potilaiden turunmurteinen räpätys. Sitä ymmärtävät vain miehen luona vierailevista sukulaisista nuorimmat. Miten vanha mies, ’inkeriläinen paluumuuttaja’, on tänne päätynyt?

Kun Juri oli 5-vuotias iloinen pikkupoika kesällä 1936 Leningradissa, isä vei hänet isosiskon kanssa puistoon, äiti leipoi herkkuja syntymäpäiväksi ja isovanhemmat hellittelivät. Muutaman viikon kuluttua isä ja äiti oli viety ’tuntemattomaan paikkaan’, isovanhemmat olivat järkytyksestä sekaisin ja Juri lastattu päiväkausia kolkuttelevaan junaan kohti karkotuspaikkaa.

’Kansanvihollisten lapsen’ elämä tehtiin mahdollisimman vaikeaksi ja vain sitkeästi tappelemalla saattoi edes isosisko pysyä Jurin kanssa yhdessä. Vainojen, puhdistusten ja sodan kauhujen keskellä jotkut saivat laihaa lohtua siitä, että saattoivat painaa vielä jotakuta toista alemmas. Silti aina löytyi myös niitä, joilta saatu rippunen hyvyyttä auttoi kestämään.

Sodan päätyttyä paluu ’paahteisesta Uzbekistanista’ harmaan kalseaan Leningradiin toi ristiriitaiset tunteet pintaan. Olihan se entinen koti, mutta kotitalossa asui väkeä, joka luultavasti oli ilmiantanut vanhemmat asunnon ja muiden etujen toivossa. Lopulta ’kansanvihollisia’ alettiin ’rehabilitoida’: tunnustettiin, että heidät oli tuomittu väärin perustein, täysin syyttöminä. Lohduttaako sellainen tieto?

Soudakova kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisten uuvuttavaa ja pala palalta etenevää taistelua ’totuuden’ esiin saamiseksi. Mitä tapahtui isälle, äidille, tädille, serkuille. Kuka muistaa? Miksi -kysymystä lienee aivan turha edes esittää, mutta jos edes saisi vastauksen minne -kysymykseen.

 

Pelilauta on maailma – yksi toisensa jälkeen meidät syödään pois


Amin Maalouf on rakentanut kirjansa ’Samarkand’ (Samarcande, 1988, Annikki Sunin suomentamana 2009) peräkkäisiksi kertomuksiksi tieteentekijä-runoilija Omar Khaijamista (elänyt n.1048 -1131) ja hänen kadonneen käsikirjoituksensa löytäneestä Benjamin O. Lesagesta, joka seikkailee Persiassa 1900-luvun alussa.

Kuvitteellisesta Lesagesta voi käyttää verbiä ’seikkailee’, sillä juuri sen kaltainen, ’vanhanaikaisten seikkailukirjojen’ hahmo hän on. Jonkinlainen ’Orientin Indiana Jones’. Kuuluisan runoilijan ’pääteoksen’ löytyminen ja lopulta uudelleen kadottaminen Titanicin haaksirikossa, on juonikehys, jonka sisällä Maalouf vyöryttää lukijan nautittavaksi valtavat määrät faktaa Persian/Iranin/Keski-idän värikkäästä historiasta ja ripottelee välit täyteen fiktiota, ettei vauhti hetkeksikään pääse hiipumaan.

Tarinan ensimmäinen osa ’perustelee’ etsityn kirjan olemassaolon ja vaiheet. Alussa Samarkandiin saapuva Omar Khaijam on nuori, vasta vähän päälle kaksikymppinen, mutta jo oppineena astronomina mainetta niittänyt ’teltantekijän poika’, joka tutkimustensa ohessa rakentelee nelisäkeisiä rubaijat-runojaan. Hänenkin on kuitenkin hengissä pysyäkseen ’miellytettävä hallitsijaa’, kuka se tuolloin levottomana ja väkivaltaisena aikana sattuukin olemaan. Valtasuhteet ja tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä runoilija voi kauaa samassa paikassa nautiskella lemmitystään, tähtien katselusta tai viinin maistelusta, vaan joutuu vaihtamaan kaupunkia ja suojelijaa tämän tästä.

On oikeastaan ihme, että Omar Khaijam pysyi hengissä niinkin kauan, yli 80-vuotiaaksi. Hänen elämänvaiheensa eivät kylläkään ole täysin todistettuja ja hänen kirjoittamikseen väitetyistä runoista kenties suuri osa on jonkun muun tekemiä ja myöhäisemmältä ajalta. Hänen pessimistis-filosofiset mietelmänsä, viinin (joka muslimeilta on periaatteessa kielletty) ja rakkauden ylistyksensä ovat kuitenkin saaneet suurta suosiota kautta maailman, sen jälkeen kun ne ’löydettiin’ ja käännettiin englanniksi 1800-luvulla.

Amin Maalouf on tehnyt fiktiivisestä Benjamin O. Lesagesta kirjan kertojan. Hänellä on liki ’James Bond -tyyppisiä’ romanttisia seikkailuja ja uskomattomia ’ihmepelastumisia’. Hänen kauttaan Maalouf kuvailee ja kommentoi kuitenkin myös koko ’Orientin’ alueen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallista ja poliittista kuohuntaa. Kuinka suurvallat, kukin vuorollaan, haluavat ’auttaa’ alueen valtioita kehittymään ja muodostumaan.

Rajoja piirrellään karttoihin mielivaltaisesti: tästä alkaa nyt brittien mielestä Irak, tämä on tästä lähtien Venäjän ja Iranin raja, tuo puoli olkoon vaikka Afganistania. Amerikkalaiset ’opettavat’ Iranille valtiontaloutta ja budjetointia, venäläiset tuovat alueelle suuret määrät sotajoukkoja pitämään shaahin apuna kapinallisia kurissa. Mutta he, kuten kaikki, haluavat tietenkin myös osansa vallasta ja öljystä.

Lukiessani Maaloufin kuvausta venäläisten joukkojen toimista, muistin yllättäen pienen yksityiskohdan tässäkin blogissa aikoinaan kommentoimastani Rasputinin murhasta 1916. Silloinhan tsaari Nikolai II ei pystynyt rankaisemaan syyllisiä kunnolla, koska he olivat hänen sukuaan ’liian lähellä’. Niinpä Felix Jusupov karkotettiin vain maatilalleen ja suuriruhtinas Dmitri Pavlovits lähetettiin ’Persian sotajoukkoihin’. Aha, näihin joukkoihin siis. Se rangaistus pelasti hänet joutumasta seuraavana vuonna bolsevikkien tappamaksi, kuten kävi muulle suvulle.

 

Sipuleita, sahramia ja silkkilankaa


Amerikkalainen , iranilaisia sukujuuria omaava Anita Amirrezvani julkaisi 2007 esikoiskirjansa ’The Blood of Flowers’ ja Hanna Tarkan suomentamana siitä tuli ’Kukkien verellä kirjottu’ (2008). Kirjan pääosassa ovat nuori tyttö, mattojen suunnittelu ja solmiminen ja Isfahanin kaupunki.

Amirrezvani kertoo kirjoittaneensa kirjaansa peräti yhdeksän vuoden ajan ja tehneensä useita matkoja Iraniin ja hankkineensa runsaasti taustatietoja, voidakseen tehdä kunniaa yleensä tuntemattomiksi jääville matontekijöille, joiden mestariteoksia me lattioillamme ihailemme.

Isän, ainoan perheen elättäjän, kuolema suistaa nuoren tytön ja hänen äitinsä lähes nälkäkuoleman partaalle. Heillä ei ole muuta toivoa kuin kaukainen sukulainen, isän etäiseksi jäänyt velipuoli Isfahanin kaupungissa. Shaahi Abbasin rakennuttama, uskomattoman kaunis Maailman kuva -aukio on kaupungin keskipiste ja uskomattoman kauniita ovat myös matot, joita shaahin mattovalmistamossa tehdään. Siellä on töissä myös mattomestari, isän velipuoli.

Kirja etenee hiukan kaksijakoisesti, välillä romanttisen historiaromaanin kliseissä kahlaten, välillä taas matontekemisen moniin yksityiskohtiin, itämaisten ruokien valmistamiseen ja kylpyläkulttuurin tarkkaan kuvaamiseen keskittyen.

Lukemaan ja kirjoittamaan opetteleminen tytön pitää tehdä ehdottomasti salaa. Matontekijäksikään nuoren naisen ei oikein olisi sopivaa kouluttautua, mutta siihen kirjan päähenkilö pääsee sukulaismiehensä vastahakoisella avustuksella.

Maton tekeminenkin vaatii silti alkupääomaa. Rahattoman ja isättömän tytön ainut ’mahdollisuus’ on suostua hänelle tehtyyn ’pika-avioliitto’ tarjoukseen: hänet ostetaan rahallista korvausta vastaan kolmen kuukauden ’vaimoksi’. Sopimus voidaan hyvässä lykyssä jopa uusia, samoin ehdoin. Näin toimien jo ennestään naimisissa oleva mies on kunnioitettava kunnon uskovainen, ei mikään huorissa käyvä törkimys.

Tämä kaikki on kirjassa tapahtuvinaan 1600-luvulla. Karmaisevaa on, että se voi tapahtua myös tänä vuonna.

***