Tappavaa taidetta

Minua kiinnostaa kaikki historia – taidehistoria tietenkin mukaan lukien. Taiteesta voi rakennella myös viihdyttäviä dekkareita – ja sellaisiin nyt rapaisten kevätpäivien huviksi sukelsin.

Rikoksen kohteena taide on ehkä vähän ’sivistyneempää’ tai hienojakoisempaa kuin joku kolkko huumelasti tai möykky uraania. Jos motiivina on pelkkä raha – se että taulusta maksetaan suuria summia – latistuu ’kulttuurin kohottava vaikutus’ tietenkin melkoisesti. Mahdollisuuksia huomattavasti kiinnostavampaan juonenkuljetukseen sen sijaan tarjoaa jonkun kadonneeksi luullun mestariteoksen löytäminen, salaisten ’merkitysten’ metsästäminen, taiteilijan epäselvän kohtalon selville saaminen tai teoksen kytkös johonkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Televisiossa pyöri taannoin ranskalainen ’cosy crime’ sarja, joka oli saanut suomenkieliseksi nimekseen ’Kuolema maalaa taulun’.  Pidin siitä kovasti, vaikka sen varsinaiset rikostapaukset olivatkin aika epäuskottavia ja päähenkilöt suorastaan ’henkisesti epävakaita’ näin raskassoutuisen pohjoisen protestantin näkövinkkelistä katsoen. Mutta sarja oli hauska ja joka jaksossa katsojalle syötettiin aimo annos taidehistoriaa – joskus tuttua, joskus aivan virkistävän uutta. Pelkästään tapahtumapaikat olivat jo ’silmäkarkkia’, joita olisi katsonut pitempäänkin: Pariisin isot ja pienet taidemuseot, ooppera, kirkot ja upeat yksityispalatsit. Rikoksia ratkovien poliisin ja taidehistorioitsijan pienet, suorastaan nuhruiset kodit ja arkipäivän ongelmat toivat oman mausteensa kerrontaan.

Päätin nyt tarkoituksella suosia kotimaista tuotantoa. Valitsin luettavakseni kolme suomalaisen kirjoittamaa ’taidedekkaria’ – kaikki sellaisia, joiden tuotantoa en ole aiemmin lukenut.  Kirjailijat olivat Lasse Honkanen, Jyrki Erra ja kirjailijakaksikkona kirjoittaneet Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen. Kaikki kirjat ovat suhteellisen uusia, muutaman vuoden takaa. Tyyliltään ja tunnelmaltaan ne erosivat melkoisesti.

Olisihan meillä kotimaisiakin ’taiderikoksia’ tarjolla. Viime vuosikymmenien kuuluisin väärentäjä, Veli Seppä, on tehnyt monet äkkirikastuneet tai muuten vain ’kulttuurikotia’ rakentamaan ryhtyneet sijoittajat tyytyväisiksi Schjerfbeckin, Edelfeltin tai vaikkapa Särestöniemen omistajiksi. Aina ei maali ollut ehtinyt edes kunnolla kuivua, kun teosta jo aseteltiin onnellisen ostajan ateljee -kodin olohuoneeseen. Siellä niistä monet ovat kuulemma edelleen. Perikunnat joskus kenties yllättyvät.

Nyt lukemani taidedekkarit punoutuivat kuitenkin ulkomaisten taiteilijoiden töiden ympärille. Murhia ja vaarallisia tilanteita aiheuttivat tauluillaan Gauguin, Elwell ja Caravaggio.

 

Miten voi kankaanpala olla niin arvokas?

Lasse Honkanen, mainostoimistomaailmassa työuransa tehnyt, on eläkepäivillään luonut kirjallisen ’harrastelijasalapoliisin’ nimeltään Arttu Lampare. Kirjan markkinointitietojen mukaan ’Murha ei ole taidetta’ (2023) on Honkasen toinen Arttu Lampare -kirja.

Kirjaa ei voi sanoa kovin jännittäväksi, mutta sen perusote onkin enemmän huumoriin kallellaan. Ihmisten havainnointi ja tyypittely on osuvaa. Mainostoimistomaailmaa sivutaan kirjan juonessa useampaankin kertaan. Tuttuja markkinointialan perustyyppejä, julkkispsykologeja, missintapaisia ’sarja-avioitujia’ ja muita koheltajia riittää. Hauskana yksityiskohtana Lampare nimittää älypuhelintaan koko ajan ’ällykäksi’. Ehkä mainostoimistomiehen tekee mieli nimetä tuote uudelleen.

Alussa tapahtuu murha Helsingin Marjaniemessä, hulppeassa julkkispsykologin merenrantatalossa. Naapurissa asuu Arttu Lampareen eno. Julkkispsykologilla oli talossaan kaiken muun fiinin lisäksi oikein galleriahuone ja hänen taidekokoelmansa oli huomattava. Jotain taitaa sieltä kuitenkin nyt puuttua?

Oikeastaan Lampareen toiminta-aluetta on Tampere ja kaikki sen maamerkit kirjassa luetellaankin huolellisesti. Yövytään Tammerissa, syödään Näsinneulassa ja Tillikassa, kyläillään Pispalassa. Poliisikin tietysti yrittää tapausta ratkoa ja muistaa sanoa Lampareelle, ettei siviilien pidä sotkeentua ammattilaisten asioihin. Eihän se Lampare oikeastaan haluaisikaan, mutta kun julkkispsykologin entinen vaimo on myös hänen enonsa entinen vaimo. Tätä nykyä samainen Nella – jota on kirjan mukaan leikelty jo niin paljon, että hänellä on kohta leukaparta – on tamperelaisen NHL-jääkiekkoilijan vaimo. Tämä jääkiekkoilija taas tahtoisi juuri Lampareen kirjoittavan hänen muistelmansa, joten Lampare tulee väkisinkin sotketuksi tähän soppaan monesta eri suunnasta.

Joukossa pyörivät myös yhden gangsterin typerähköt apurit – Pilli ja Pulla – jotka ovat rätisevästä puhelimesta salaa kuunnelleet, kuinka pomo puhuu miljoonista, jotka ’kokaan’ ryhtymällä saadaan. Niinpä, apurit eivät osanneet ranskaa ja Gauguin on muutenkin hankala sana.

Kaikki ratkeaa lopulta Agatha Christie -tyylisessä koko kaartin yhteen kokoontumisessa, jossa Arttu Lampare selostaa tapahtumien kulun. Ihmeelliset voivat olla maalauksenkin tiet.

 

Kaapissa on taas natsi

Lehtijutuista tiesin, että kirjailija Eppu Nuotio on asunut pitkään Berliinissä, mutta hänen tuotantoaan en tunne. Pirkko Soinisen kirjan taidemaalari Ellen Thesleffistä olen lukenut ja sitä blogissanikin käsitellyt.  Nuotio ja Soininen kaksikkona ovat rakentaneet näppärän taidedekkarisarjan, jossa rikoksia ratkoo, tai ainakin niihin sotkeentuu, impulsiivinen ja pelkäämätön dokumenttiohjaaja Salome Virta.

Berliinissä asustava, inspiraatiota uuteen työhönsä ja helpotusta krooniseen rahapulaansa etsivä Salome tuntuu tyyppinä olevan naispuolinen vastine monelle dekkarien ’satunnaiselle yksityisetsivälle’. Joku täysin vahingossa eteen tuleva seikka syöksee tyypin äkkiä keskelle seikkailua, joka vaatii matkustamista toiseen maahan, arkistojen penkomista, vastahakoisten ihmisten esiin kaivamista ja hengenvaaraan antautumista.

Juuri näin Salome Virralle käy Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjassa ’Sakset tyynyn alla’ (2018).

Belgialainen, hyvännäköinen yhdenyönsuhde Jaan tulee maininneeksi, että Antwerpenissä on edellissyksynä tapettu mies, jonka rintaan oli läksiäisiksi vielä isketty saksilla valokuva vanhasta, englantilaistaiteilija Frederick Elwellin maalauksesta ’A Girl with a Cigarette’. Salome oli juuri aikeissa työntää Jaanin ripeästi ovesta pihalle ja unohtaa hänet iäksi, mutta tästä murhasta kuultuaan hän innostuu aivan tavattomasti.  Jaanillekin irtoaa siitä hyvästä myös aamukahvia.

Kirja juoksuttaa juonta pääosin kahdessa aikatasossa; vuoden 1942 natsimiehityksen alla kärsivässä Belgiassa ja nykyajassa. Berliinin ja Antwerpenin lisäksi juonenkuvioita punotaan vielä hulppeassa huvilassa Pohjois-Italian Lago di Maggioressa. Hyvin ’yleiseurooppalaista’ toimintaa, siis.

Koko mysteerin ratkaisu vaatii tilintekoa ruman poliittisen historiamme kanssa, sen ulottumiseen nykypäivään saakka.  Se heijastuu myös siihen, miten arvostamme toisiamme, miehinä ja naisina.

Olikin piristävää lukea niin maalausten, tapahtumien kuin motiivienkin käsittelyä vaihteeksi selkeästi ’naisen katseen’ kautta.

 

Sisilian kuninkaiden perilliset

Jyrki Erra on tehnyt työuransa arkkitehtina ja vanhemmiten myös kirjailijana. ’Lyijyvalkoinen’ (2020) on hänen kolmas teoksensa.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät Helsingissä, kun Caravaggio-spesialisti, taidemaalari Axel Wallas, menee tapaamaan entistä opettajaansa, taidehistorian professori emerita Riitta Sarastetta. Kyse on1600-luvun alun kuulun italialaistaiteilija Caravaggion taulusta, jossa Judit leikkaa Holoferneelta pään. Taulu näyttää rajulta – ja niin näyttää professori emeritakin seuraavana aamuna. Mutta sitä Axel Wallas ei vielä tiedä. Eikä hän tiedä sitäkään, että hänen vaimonsa Elina ei palaakaan kotiin Rooman iltakoneella, niin kuin piti.

Kirjan alku on koukuttava. Osaksi siksi, että kuvat ovat rajuja, mutta etenkin siksi, että Axel Wallaksen ahdistus on helppo ymmärtää ja siihen voi samastua. Kukapa ei olisi odottanut hermostuneena jotakuta rakasta ihmistä. Missä ihmeessä hän voi olla? Mitä on tapahtunut? Miksei hän vastaa kännykkään?

Ahdistus sen kuin tihenee, mutta uhkarohkeasti Axel Wallas päättää heti lähteä Roomaan etsimään vaimoaan. Käy ilmi, että hänellä on ollut vaikeuksia ’Palermon poikien’ kanssa jo aikaisemmin, kun hän on kysellyt ’liikaa’ tietyn kadonneen Caravaggion perään aikaisemmilla Italian matkoillaan. Juuri siksi hän tietää, että poliisin sotkeminen asiaan ei ainakaan auta hänen vaimoaan, joka lienee siepattu.

Vaimo on kadonnut ja Caravaggion taulu on kadonnut. Oli se sitten aito tai kopio. Kirjan varsinaiset tapahtumat siirtyvät Roomaan ja siellä Erra löytääkin niille upeat ja hermoja raastavat puitteet. Palatseja, salaisia kappeleita, museoita. Yhtymäkohtia moniin aikaisempiin jännäreihin, Da Vinci -koodia myöten, tulee helposti mieleen. Se, ovatko tapahtumat lopulta ’uskottavia’, jää jokaisen lukijan omaksi arvioksi. Ehkäpä näin voisi todellisuudessakin käydä? Onhan kaikenlaisia sieppauksia todellisuudessakin tapahtunut ja huipputaiteilijoidenkin tauluja on pystytty varastamaan kaikista varotoimista ja hälytysjärjestelmistä huolimatta.

Onhan Axel Wallas tosiaankin maailman harvoja Caravaggio-spesialisteja. Hän tietää senkin, että Caravaggio pohjusti aina taulunsa myrkyllisellä lyijyvalkoisella. Ja että Vatikaanin arkistoista voi löytyä kirjeenvaihtoa, jossa Caravaggion apulainen kertoo väkivaltaan taipuvaisen isäntänsä töistä ja vaiheista.

Mutta kiinnostaako totuus ketään? Onko taiteessakin omistaminen kaikkein tärkeintä?

 

***

 

 

Latvialaisia muistoja

Latvia on yksi kolmesta Baltian maasta, se keskimmäinen. Juuri muuta en sitten tästä suhteellisen lähellä olevasta Itämeren naapuristamme tiedäkään.

Suomalaiset ja latvialaiset ovat historiassa kuuluneet samaan valtakuntaankin; vähän aikaa 1600-luvulla suurvalta-Ruotsiin ja sitten pitempään tsaarien Venäjään, mutta varsin kaukaisiksi olemme silti toisillemme jääneet.

Virosta tiedän vähän jotain ja olen sen kirjallisuudesta aina joskus kirjoitellutkin. Liettuasta olen kirjoittanut tässä blogissa tasan yhden kerran, syksyllä 2019, kun olin siellä käynyt. Siinäpä onkin koko vähäinen Baltian tuntemukseni. 

Pienistä maista, suhteellisen lähellä olevistakin, tiedetään tietysti yleisestikin varsin vähän. Mieleeni muistui tapahtuma muutaman vuoden takaa Lontoosta, kun hyvin ystävällinen vanha brittipappa koetti olla turistille kohtelias: ’Ai jaha Suomesta! Minäkin olen käynyt siellä, nuorena laivastossa työskennellessäni. Mikäs se paikka olikaan…Nyt muistan, se oli Klaipeda.’  Niinpä niin, onhan se liettualainen satamakaupunki Lontoosta katsoen ainakin vähän Suomessa päin.

Latviassa on nykyään runsaat 2 miljoonaa asukasta. Pääkaupunki Riika on historialtaan hyvin vanha ja kooltaan liki suurkaupunkiluokkaa, runsaan 700 000 asukkaan vilkas keskittymä. Olen joskus viettänyt pari päivää siellä ja lisäksi nähnyt kaupungin ulkopuolella olevan Rundalen palatsin ja vajaan tunnin matkan päässä olevat Jurmalan hiekkarannat. Sieltä johti muistaakseni yllättävän suora ja hyväkuntoinen tie Moskovaan – Neuvostoaikojen politrukit halusivat nopean yhteyden lomanviettopaikkaansa. Neuvostoliiton perua on sekin, että Latvian vähän yli 2 miljoonasta asukkaasta liki kolmannes on venäjänkielisiä. Väkeä siirrettiin tarkoituksella alueilta toisille, tasapainottamaan etnisiä keskittymiä ja toisaalta korvaamaan menetyksiä, joita oli syntynyt Siperiaan kyyditysten ja maastapaon vuoksi.

Kun nyt satuin näkemään artikkelin, jossa esiteltiin suhteellisen uusi kustantamo, nimeltään Paperiporo, joka keskittyy latvialaisen kirjallisuuden suomentamiseen, päätin ryhtyä tilkitsemään tätä sivistykseni aukkoa.

Tämän kertaiseksi kirjakolmikokseni löysin latvialaisen runoilijan, kirjailijan ja kääntäjän, Vizma Belsevican omaan elämään pohjautuvan, mutta kuitenkin fiktiivisen Bille – sarjan. Koko sarjan on suomentanut Mirja Hovila.

Kirjojen esittelytietojen mukaan Belsevica (1931-2005) onnistui ponnistamaan vaatimattomista oloista lopulta opiskelemaan Moskovan Gorki-instituuttiin ja työskentelemään kirjallisuuden parissa. Vuonna 1969 hän joutui neuvostosensuurin hampaisiin (syytä ei mainittu) ja sai viiden vuoden julkaisukiellon. Muistelmateoksensa hän julkaisi uudelleenitsenäistyneessä Latviassa 1992 ja siitä tuli hyvin suosittu, vaikka se ei kaikilta osin tukenut yhteiskunnassa suotaviksi luokiteltuja ’ihanteellisia arvoja’, olivat ne sitten ensimmäisen itsenäisyyden aikaan liitettyjä tai neuvostoaikana ylhäältä annettuja.

 

Aina jotenkin pielessä

Vizma Belsevican ’Bille’ ilmestyi latviaksi 1992 ja suomeksi 2019.

Kirjan pieni tyttö on nimeltään Sibilla, lempinimeltään Bille. Miksi ihmeessä hänelle on annettu tuollainen ’outo’ nimi, josta heti saa toisilta lapsilta kuulla irvailua, tyttö pohtii. Kun hän sitten tapaa pienen pojan, jonka nimi on Rodrigo, hän riemastuu. Tuo ei nyt ainakaan voi haukkua hänen outoa nimeään, koska itsellään on vielä hullumpi nimi.

Billen koti on Riian laitamilla, köyhässä työläiskorttelissa, jossa naapurit tietävät toistensa asiat sen tarkemmin nuuskimattakin, koska meteli kuuluu asunnosta toiseen. Isä ja äiti eivät ole järin onnellisia keskenään ja äidinäiti haukkuu tasapuolisesti sekä lurjuksen vävynsä että kelvottoman tyttärensä, joka moiseen retkuun on haksahtanut.

Billen lapsuus osuu Latvian ensimmäisen itsenäisyyden aikaan, joka vuodesta 1934 alkaen oli entisen maatalous- ja pääministeri Karlis Ulmaniksen diktatuuria. Neuvostoaikojen puristuksessa tätä aikaa muisteltiin salaa ’onnellisena’ ja ’isänmaallisen innostuksen aikana’, mutta ei se sellaista kaikille ollut. Ei ainakaan Billen perheelle eikä heidän lähipiirilleen, jota maailmanlaajuinen lama-aikakin kohteli kaltoin.

Billen isä on milloin missäkin lyhytaikaisessa työssä: joskus kuljettaa viinikaupan asiakastilauksia käsikärryillä, joskus on oopperatalon vahtimestarina. Usein hän kuitenkin sortuu juomaan ja sitten tappelemaan. Silmä mustana ja käsivarsi murtuneena hän raahustaa kotiin, vaimon ja anopin haukuttavaksi. Vaimoa hän joskus lyökin, mutta Billeä ei koskaan. Hän on koko suvun ainoa, joka ei koskaan hauku Billeä, vaan toisinaan jopa pörröttää tämän tukkaa ja sanoo jotain ystävällistä.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo pienen Billen puolesta: hän sai jatkuvasti kuulla olevansa huono, kömpelö, osaamaton ja ylipäänsä ei-toivottu. Äiti tuskailee, kuinka hänelle on tuollainen ’kiusankappale’ tullutkin elämäänsä vaivaksi ja äidinäiti kyllä osaa kertoa, miksi näin on käynyt.

Niinhän se oli ennen ehkäisyä ja perhesuunnittelua, että läheskään kaikki lapset eivät olleet toivottuja ja aiempien vuosikymmenten lastenkasvatukseen suorastaan kuului ’turhien luulojen pois ottaminen’, mutta silti Billen osa tuntui kovin kolkolta. Onneksi hän osasi paeta mielikuvituksensa turviin.

Kun ajat käyvät entistä tiukemmiksi eikä Riiassa enää oikein ole ruokaakaan, suku keksii keinon. Valtion tuella ’Ulmanis -lapsia’ lähetetään kaupungeista maaseudulle työvoimaksi, ja toisaalta saamaan vähän ruokaa ja ’terveellistä maalaisilmaa’. Tukiraha on pieni, mutta silläkin on merkitystä sen saajille, köyhille maalaissukulaisille. Niinpä Bille lähetetään maalle, paimeneksi. Se on aivan kokopäivätyötä – ei mitään vapaata kirmailua niityillä.

 

Kaikki muuttuu ja mikään ei pysy

Bille kokee jatkuvasti jäävänsä aikuisten silmissä ulkopuoliseksi. Häntä ei huomata ollenkaan, tai sitten sanotaan: älä kysy, älä pyöri siinä jaloissa, mene pois siitä sotkemasta – ja ennen kaikkea, älä syö niin paljon äläkä jatkuvasti pyydä ruokaa. 

Mutta tietenkin lapset ymmärtävät paljon, vaikkei heille suoraan asioita kerrotakaan. Etenkin Bille, joka huomaa olevansa aika hoksaavainen. Hän oppii lukemaan kuin itsestään, eikä koulukaan tuota muita vaikeuksia kuin sosiaalisia: hänellä on risat vaatteet ja perhe, jota ei voi opettajille tai koulutovereille mainostaa. Aikuisten puheista Bille aavistaa, että jotain on tapahtumassa, ja sitten neuvostojoukot ovatkin äkkiä jo maassa.

Vizma Belsevican ’Bille dzivo talak’ ilmestyi 1996 ja suomeksi ’Bille ja sota’ saatiin 2020.

Latvia koki Viron ja Liettuan tavoin toisen maailmansodan aikana miehityksen kurjuuden kolmeen kertaan. Kesäkuussa 1940 maahan tulivat neuvostoliittolaiset ja Karlis Ulmanis katosi jäljettömiin. Vasta Gorbatshovin aikana paljastettiin, että Ulmanis kuoli jo 1942 vankeudessa Turkmenistanissa.

Politiikka repii Billen lähipiirin aikuisten suhteita. Maalaissukulaisista osa odottaa innolla, kuinka isäntien maat pian jaetaan köyhille vuokraviljelijöille ja vuosisatainen nöyristely loppuu. Osa taas sihahtaa vain hampaittensa välistä, että kommunistit varastavat taas kaiken minkä irti saavat. Belsevica ei kirjoita henkilöhahmoilleen suuria ideologisia mielipiteitä, vaan yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa kukin vain koettaa löytää itselleen jonkun kolon, johon sujahtaa turvaan. Bille kuulee, kuinka hänen isänsä ja heidän riikalaisen kotitalonsa yläkerran naapuri ottavat raivokkaasti yhteen. Naapuri on liittynyt punakaartiin, isä ei.

Vain vuoden kuluttua komento muuttuu jälleen. Saksalaiset ajavat puna-armeijan pois ja pystyttävät oman hallintonsa. Nyt katoavat ympäristöstä kaikki ’punaisiksi’ luokitellut. Tällä kertaa Billen isäkin valitsee puolensa ja pukee päälleen saksalaisen asepuvun. Seuraa taas teloituksia ja vankileirejä. Karmeimman kohtalon saavat Latvian juutalaiset, jotka tuhotaan lähes kokonaan. Bille katselee kauhuissaan vanhaa, luurangoksi laihtunutta miestä, jonka on pakko kulkea ojassa, keltaisesta kankaasta harsittu tähti risaisessa takissaan.

Billen perheen elämä ei muutu paremmaksi, vaikka hänestä vähän yllättäen tuleekin isosisko. Pikkuveli Jekaupins saa sentään ristiäiset, johon tykötarpeet kootaan lainaamalla kaikilta naapureilta ja sukulaisilta. Isä heiluu ristiäisissäkin humalaisena eikä Bille näe häntä enää koskaan. Mitä tapahtui? Pettivätkö isän hermot – heittikö hän todella kananmunia saksalaisten päälle vai onko hänet vain lähetetty rintamalle?

Äidin, pikkuveljen ja Billen on pakko lähteä maalle sukulaisten luokse saadakseen edes jotain syödäkseen. Sinnekin tulevat lopulta pommitukset ja sodan kauhut. Hyvin nuoren näköiset saksalaissotilaat hokevat Billen kuullen : Alles kaputt, Hitler kaputt. Eikä mene montaa päivää, kun hataraan maalaismökkiin rynnistävät taas neuvostosotilaat. Repivät auki lipaston laatikot, ottavat mitä vähistä tavaroista irti saavat, viimeinen nappaa vielä seinältä kellon kainaloonsa.

 

Nuoruus on aivan ylimainostettu asia

’Billes skaista jauniba’ -kirja ilmestyi latviaksi 1999, suomeksi ’Bille ja nuoruus’ saatiin 2021.

Heti kun sodan taistelut ovat siirtyneet kauemmas Riiasta, ilmoittaa Billen sukulaistäti, ettei heidän pienessä talossaan tarvita ylimääräisiä syöjiä, vaan pääkaupungin sukulaisten on syytä kalppia kotiinsa takaisin.

Riika on monilta osin raunioina ja korjaustyöt kaupungissa sujuvat sangen hitaasti. Billen kotitalo on ihme kyllä pystyssä ja siellä voi asua, vaikkakin kurjasti. Polttopuita ei juurikaan ole, eikä ruokaa. Perheen huoltaminen jää teini-ikäisen Billen harteille, sillä äiti on jotenkin toistaitoinen, ’kykenemätön työhön kodin ulkopuolella’, kuten se määritellään, ja pikkuveli on vain muutaman vuoden ikäinen.

Bille koettaa käydä koulua ja samalla kuumeisesti haalia jostain perheelle syötävää. Täytyy aina välillä lähteä kerjuumatkalle maaseudulle. Täytyy toisinaan koettaa kaupitella jotain käsitöitä tai kukkia tai koettaa vaihtaa jotakin johonkin, jolla voisi hankkia ruokaa. Koulun terveystarkastuksessa todetaan, että Bille on aliravittu ja hänet tarvitsisi lähettää sanatorioon. Toisaalta, toteaa terveydenhoitaja, sanatorioon tarvitsisi lähettää koko luokka ja paikkoja olisi tarjolla ainoastaan kolmelle.

Lopulta Bille pääsee latomoharjoittelijaksi kirjapainoon ja yrittää jatkaa koulunkäyntiään iltakoulussa. Se ei kauaa onnistu, sillä hän on niin uuvuksissa, että nukahtaa iltakoulun penkkiin. Opettajakin toteaa, että Bille on liian nuori ja heikko, muut iltakoululaiset ovat sentään jo aikuisia ihmisiä. Koulu saa siis jäädä, vaikka juuri sitä Bille olisi eniten halunnut.

Bille yrittää myös elää ’normaalia nuoruutta’ vaikka se ei helpolla luonnistukaan. Kokemukset tansseista ja ensimmäisistä poikaystävistä tuovat pientä humoristista pilkettä muutoin kovin ankeaan kerrontaan.

Kirjan loppuosa on onneksi optimistisempi. Siitä alkoi hiukan tulla mieleen neuvostokirjallisuuden ’kuinka teräs karaistui’ – prototyyppi . Bille nimittäin alkaakin pitää työstään kirjapainossa, vaikka ensin joutui sinne nälän pakosta ja vastoin tahtoaan. Loppuhuipennukseksi hän oppii, että on olemassa kirjatyöntekijöiden ammattikoulu – paikka, jossa saa ruokaa, työvaatteet, pienen stipendin ja vielä opetetaan ammattikin. Se on uuden järjestelmän taivas, joka antaa Billelle toivon ja tulevaisuuden.

 

Kirjasarja jätti vähän sekavan surullisen tunteen. Ei ollut helppoa Billellä ja hänen sukupolvellaan Latviassa – vaikka eipä kai muuallakaan noina aikoina. Kunpa nuorten sukupolvien ei tarvitsisi kokea taas jotain samansuuntaista järjettömyyttä.

***

 

 

 

Egyptin aurinko

Keskitalven kylmyydessä aloin kaivata vähäksi aikaa lämpimämpiin maisemiin. Esimerkiksi Egyptiin!

Taannoin juhlittiin farao Tutankhamonin haudan löytymisen satavuotisjuhlia. Se purskautti taas ilmoille suuren määrän erilaisia dokumentteja arkeologien työskentelytavoista, löydetyistä aarteista, museoiden näyttelyistä ja jonkin verran myös yksityiskohtaisempaa uutta taustatietoa tuhansien vuosien takaisesta egyptiläisestä kulttuurista.

Esille nousivat myös vanhat kiistat siitä, kenen kulttuuria pyramidi- ja hautalöydöt oikeastaan ovat ja kuka niitä saa hallinnoida. Ovatko ne ’meidän kaikkien’ ja ’koko ihmiskunnan’ historiaa vai ovatko ne nimenomaan ja vain nykyisten egyptiläisten entisyyttä. Vai olisiko ajateltava maanosaa – siis pitäisikö sanoa, että ne todistavat afrikkalaisen kulttuurin loistavasta menneisyydestä? Näkökulmia on monia.

Minua alkoi tämän kaiken keskellä kiinnostaa myös egyptiläinen ’nykyisyys’. Olisiko löydettävissä jotain kirjallista kuvausta muustakin ’nykyisyydestä’ kuin turistikokemuksia rautaporttien taakse suljettujen ’all-inclusive’ hotellien lomaviikoista ja niistä aseistetuin saattuein tehdyistä nopeista bussimatkoista pyramideille ja takaisin?

Mediassa Egypti on meillä näyttäytynyt lähinnä osana Lähi-Idän jatkuvaa konfliktia tai ’arabikevään’ levottomuuksien yhteydessä, mutta – ehkä itselleen onneksi – se on silti jäänyt jotenkin ’syrjään’ eikä ole vaikuttanut alueen pahimmalta paikalta. Pintapuolisen katsojan silmin näyttää siltä, että egyptiläiset vaihtavat yhteiskunnallista järjestelmäänsä vuoronperään joko muslimiveljeskuntaan tai sotilasdiktatuuriin, eikä muita vaihtoehtoja synny.

Egyptiläistä kirjallisuutta ei suomeksi kovinkaan paljon löydy, mutta jotakin sentään. Suurimpana tulee heti valikoimia selatessa vastaan vuoden 1988 nobelisti Naguib Mahfouz. Hänen kuuluisin teoskokonaisuutensa on Kairo -trilogia, joka kuvaa kauppiasperheen elämää ja historiaa 1910-luvulta 1950-luvulle.

Entä sitä uudempi aika? Löytyi sentään jotain 2000-luvultakin. Egyptiläisen sensuurin kynsistä pääsi läpi ’Yacoubian -talon tarinat’, jonka maastamuuttolupaa turhautuneena odotellut hammaslääkäri Alaa al-Aswani onnistui vuonna 2002 julkaisemaan.

Suomessa julkaisi egyptiläis-suomalainen Ranya ElRamly samana vuonna omien vanhempiensa tarinan kirjassa ’Auringon asema’. Siinä hän muistelee muun ohessa Egyptin aurinkoa, joka on aina niin mahtava, että parvekkeelle ripustetut lakanat kuivuvat ennen kuin kahvivesi ehtii kiehahtaa.

Siinä siis tämänkertainen kolmikkoni.

 

Suku täynnä tulevaisuuden lupauksia

Vuonna 2006 kuollut Naguib Mahfouz kirjoitti Kairo-trilogian jo 1956-1957. Silloin Egyptin yhteiskunta oli juuri siirtymässä perustuslaillisesta kuningaskunnasta sotilasdiktatuuriin Gamal Abdel Nasserin johdolla. Mahfouz kertoo siis ajoista ennen sitä.

Suomalaisille Mahfouzin tuotantoa alettiin kääntää vasta hänen Nobel-voittonsa jälkeen. Minä sukelsin nyt hänen trilogiansa viimeiseen kirjaan, kauppias Sayyid al-Ahmadin perheen saagan päätösosaan nimeltään ’Sokerikuja’, joka Pekka Sunin kääntämänä ilmestyi meillä 1996. Alkuperäinen arabiankielinen ’Al-Sukkariyya’ on vuodelta 1957.

Tarinan tapahtuma-aikaan Egypti on saanut virallisesti itsenäisyytensä vuonna 1922, mutta valta ei ole vielä kunnolla omissa käsissä. Kuningas on heikko, brittiläinen ’residentti’ edelleen vahva ja kansallismielinen Wafd-puolue yrittää kyllä kovasti nostaa kansan omanarvontuntoa, mutta vaikuttaa nuorten mielestä liian ’ukkoutuneelta’.

Sayyid al-Ahmad, suvun patriarkka, alkaa kirjan alussa 1930- luvulla, olla jo vanha. Hän hengästyy portaissa, vetäytyy mieluiten kotinsa turviin vain radiota kuuntelemaan ja suunnittelee kauppaliikkeestäänkin luopumista. Poliittisissa kokouksissa, mielenosoituksissa ja ilotaloissa käykööt nyt nuoremmat – pojat, pojanpojat ja tyttärenpojat. Ja kyllä he käyvätkin!

Suvun naiset – niin vanhat kuin nuoretkin – pysyvät aina kotona. Ainoa ’menopaikka’ heille on pyhiinvaellus, kenties kerran elämässä.

Suvun jäsenillä on kaikilla ollut omat suuret murheensa ja niitä surraan yhdessä ja erikseen. Perhe on kohtalaisen hyvin toimeentulevaa, sanoisinko ylempää keskiluokkaa, joka etsii omaa lokeroaan vilkkaassa Kairon miljoonakaupungissa. He eivät ole satumaisen rikasta aristokratiaa, eivätkä he ole päivittäin nälkärajalla keikkuvaa proletariaattia. Perheen seuraavilla sukupolvilla on mahdollisuuksia valita.

Valinnoista Mahfouz kirjoittaakin. Pitäisikö jatkaa esi-isien malliin, niin työssä kuin vapaa-ajallakin? Jopa käyttää samaa prostituoitua kuin isä? Yksi tekee näin. Vai olisiko suuntauduttava ’länteen’ ja ulkomaille? Opiskeltava englannin tai ranskan kieltä ja eurooppalaisten filosofien ajattelua, tultava ’heidän’ kaltaisekseen? Onnistuuko se koskaan – vai jääkö silloin aina ’puolinaiseksi’, pohtii toinen.

Houkuttelevaa on myös kuunnella agitaattoreita ja saarnaajia, joilla on jo valmiit vastaukset kaikkeen ja voimakas näkemys sitä, miten tullaan merkittäväksi mieheksi ja sankariksi. Näitä teitä kulkemalla toinen al-Ahmadin lapsenlapsista päätyy vankilaan kommunistina, toinen islamistitaistelijana.

 

Rahat kouraan nyt, paratiisiin sitten myöhemmin

Hammaslääkärin koulutuksen saanut, toimittajana ja kirjailijana työskennellyt egyptiläinen Alaa al-Aswani yritti useaan otteeseen saada kirjojaan julkaistuksi, mutta törmäsi aina sensuuriin. Viimein vuonna 2002 hänen kirjansa ’Imarat Ya’qubyan’ pääsi myyntiin ja siitä tulikin heti erittäin suosittu.

Sampsa Peltosen suomentamana ’Yacoubian-talon tarinat’ ilmestyi 2009.

Kirjan nimi juontaa jo kaukaa. Vuonna 1934 armenialaismiljonääri päätti rakennuttaa Kairoon luksuskerrostalon ja antaa sille oman nimensä. Näin Yacoubian-talo nousi käsitteeksi, joka tunnettiin laajalti. Asukkaiksi valikoitui maksukykyistä eliittiä palvelijoineen ja autonkuljettajineen. Talon isolle katolle tehtiin peltikoppeja varastotiloiksi.

Ennen pitkää koppeihin alettiin myös majoittaa palvelijoita ja vuosikymmenten kuluessa sinne muutti muuta köyhää väkeä, jolla ei ollut enää mitään suoraa yhteyttä talon hienoihin asukkaisiin. Ahtaat peltikopit tulivat Egyptin auringossa hautovan kuumiksi, eikä niissä voinut nukkua tai oleilla ennen kuin hyvin myöhään iltayöstä. Siispä väki eli elämäänsä riemunkirjavassa naapurustossaan kattotasanteella.

Kirjan henkilöt varastavat, huijaavat, huoraavat, tappelevat, juonittelevat, juopottelevat ja ovat monella tavalla rosoisia, ei-ihanteellisia Egyptin kansalaisia ja muslimeja. Silti luultavasti suurin syy kirjan vaikeuksiin sensuurin kanssa oli kaunistelematon kuvaus vaalitulosten väärentämisestä, virkojen ostamisesta ja summittaisista pidätyksistä, jotka johtavat hallitsemattomaan poliisiväkivaltaan ja kuolemiin, joita kukaan ei tutki.

Nyt uudella vuosituhannella naisetkin pääsevät liikkumaan kodin ulkopuolelle. Hienojen perheiden tyttärillä on tietenkin aina ollut mahdollisuuksia opintoihin, töihin ja matkusteluun, mutta vain, mikäli perheen miehet ovat sen sallineet.

Rutiköyhien naisten taas on pakko mennä palvelijoiksi, kauppa-apulaisiksi tai tarjoilijoiksi, eikä heidän asemansa ole kehuttava. Heitä pidetään sallittuna riistana, joita työnantajat ja asiakkaat ahdistelevat ja raiskaavat mennen tullen.

Minua hämmensi se, kuinka yhä vieläkin yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden ja murjovan sotilasdiktatuurin vaihtoehdoksi nostetaan uskonto. Yhä, kuten Mahfouzin henkilöille yli kuusikymmentä vuotta sitten, kosto ja ratkaisu löytyy joidenkin mielestä seikkien ja saarnaajien puheista.

Mutta ei kaikkien mielestä. Yacoubian-talon katolle mahtuu todellakin hyvin tragikoominen asujaimisto, jonka päätavoite on selvitä elämässään seuraavaan aamuun.

 

Yritän olla itseni kokoinen

Ranya ElRamly voitti esikoiskirjallaan ’Auringon asema’ (2002) sekä Runeberg-palkinnon että Kalevi Jäntin rahaston palkinnon.

Tässä ’tajunnanvirtaa’ pulppuavassa teoksessa kirjailija kertoo vanhemmistaan, egyptiläisestä Ismaelista ja suomalaisesta Anusta. Kuinka he aikoinaan kohtasivat junassa matkalla Luxorista Assuaniin ja kuinka kahden erilaisen kulttuurin ja erilaisen ihmisen rakkaustarina kehittyi, kypsyi ja myös aikanaan hiipui.

ElRamly muistelee, millaista perheen elämä oli kuumassa Egyptissä, jossa isä oli valinnut alakseen hydrologian – veden – eikä toista tärkeää nestettä, eli öljyä. Miljoonien ihmisten maassa vettä on vain vähän ja suurin osa pinta-alasta on kuivaa hiekka-aavikkoa. Pohjaveden tutkimus ja sen löytäminen ja hyödynnettäväksi saaminen on elintärkeää.

Sopeutuminen ei ollut kummallekaan helppoa. Vaikka vanhemmat aluksi rakastivat toisiaan ja ihailivat toistensa kotimaita, oli niiden yhteensovittaminen vaikeaa. ElRamly kuvaa hienosti lapsen kokemusta siitä, millaiselta näytti ja tuoksui suomalaisella, metsäisellä kesämökillä, jossa kesälläkin oli viileää. Kuinka toisenlainen kokemus olikaan egyptiläisten sukulaisten luona raskaiden silkkiverhojen, lasipöytien ja kullanväristen koristeiden keskellä, kun ikkunoista ja ovista tulvi läkähdyttävä kuumuus. Pihalla talonmiehen likaiset lapset, täitä hiuksissaan ja kärpäsiä silmissään.

Kulttuurien moninaisuus tuntuu kaikessa ja siitä tulee luovuttamaton osa persoonaa. Kun uskonto erottaa. Kun kirjailija on iholtaan vaaleampi kuin isänsä, mutta tummempi kuin äitinsä. Kuitenkin porottavassa Egyptin auringossa hänen vaaleampi ihonsa tummuu mustemmaksi kuin isän. Ja hänen hiuksensa haalenevat vaaleammiksi kuin äidin.

Isäni tummat silmät, äitini siniset silmät. Minun silmäni ovat vihreät, en ole sitä enkä tätä, ja kuitenkin kumpaakin, RanyaElRamly toteaa.

***