Säveltäjän elämää

Viime vuonna tuli saataville elämäkerrat kahdesta suomalalaisesta säveltäjästä: Crusellista ja Melartinista. Kumpikin teos herätti heti mielenkiintoni. Laitoinkin oitis kirjaston varaukset vetämään ja siinä lomaketta täytellessäni mietin, kuka olisi sitten vielä se kolmas, jonka elämään perehtyisin. Helvi Leiviskä! Tuo kouluaikojeni ainokainen ’naissäveltäjä’, jonka nimi osattiin mainita. Hänestäkään en tiennyt yhtään mitään nimen lisäksi. Siinäpä kiintoisa kolmikko.

Bernhard Henrik Crusell kuoli 1838, Erkki Melartin 1937 ja Helvi Leiviskä 1982. Heidän vaiheidensa kautta tulee näkyviin melkoinen jatkumo maamme kulttuurihistoriaa. Minkälainen ’musiikkielämä’ maassamme tuolloin oli? Miten musiikintekijäksi saattoi kouluttautua? Miten musiikkia tekemällä saattoi elää – vai saattoiko? Miten oli yhteiskunnallisen arvostuksen laita?

Koska olen musiikin suhteen lähes kaikkiruokainen mutta vain satunnainen kuuntelija, ei säveltäjien ammatillinen kehitys musiikkitieteellisessä mielessä juurikaan kosketa minua. Elämäkerturit tietenkin  analysoivat syvällisestikin, miten jonkun säveltäjän orkestraatio kulloinkin muuttui, milloin joku käytti ensi kertaa fuuga-rakennetta tai minkälaisia läppiä joku klarinetissaan suosi. Nämä sinänsä varmasti tärkeät, kenties jopa järisyttävät seikat lipuvat silmieni editse lähes jättämättä aivoihini mitään merkintää.

Minulle kiinnostavinta näissä teoksissa  on historiallisen ajankuvan ohella kulloisenkin säveltäjän elämän vimma. Miksi ja miten joku ihminen keskittää kaiken tarmonsa ja pyrkimyksensä siihen, että voisi tehdä musiikkia, kun kenties johonkin muuhunkin voisi varmaan elämänsä käyttää.

Kaikilla kolmikkoni kirjailijoilla on ollut syvällinen, pitkäaikainen suhde kuvattavaansa. Crusellista kirjoittanut journalisti Janne Palkisto on itsekin klarinetisti, tehnyt väitöskirjansa Crusellista ja johtaa nykyisin kansainvälistä Crusell-viikkoa Uudessakaupungissa.  Melartin-tutkija, yliopettaja Tuire Ranta-Meyer on tehnyt Melartinista kaikki akateemiset opinnäytteensä väitöskirjaan asti ja tutkinut häntä yli 30 vuotta. Tutkija ja pianisti Eila Tarasti puolestaan on jopa tavannut ja tuntenut Helvi Leiviskän henkilökohtaisesti nuoruudessaan ja saanut tietoja ja materiaalia käyttöönsä suoraan Leiviskän suvulta.

 

Hyvät teot kiertämään

 

Janne Palkiston miellyttävä ääni ja mutkattoman utelias aiheiden käsittelytapa on tullut tutuksi radion ja television kulttuuriohjelmista. Kirjansa nimellä ’ Bernhard Crusell – suomalainen säveltäjä, joka sivisti Ruotsia’ (2025) hän on tahtonut heti alkuun ratkaista kiistelyn siitä, oliko Uudessakaupungissa vuonna 1775 syntynyt Crusell suomalainen vaiko ruotsalainen. Hän oli selkeästi molempia eikä kumpikaan määre sulje toista pois.

Crusellin syntymän aikaan Suomi ja Ruotsi olivat yhtä ja samaa valtakuntaa. Kun Viaporin linnoituksen sotilassoittokunnassa klarinettia puhaltanut Crusell saattoi 15-vuotiaana muuttaa Tukholmaan ja päästä vakinaiseksi klarinetistiksi kuninkaalliseen hovikapelliin, se oli loistava onnenpotku, jossa maakunnan lahjakas poika sai pääkaupungista töitä.

Crusellin äiti ei varmaankaan ilolla saatellut aikoinaan vain 12-vuotiasta poikaansa pois kotoa armeijan leipiin, mutta varsin varattoman perheen pojalla ei juuri muita mahdollisuuksia etenkään musiikin parissa olisi ollut. Oppipojan paikka käsityöläisenä tai rengiksi ja palvelijaksi talolliselle – siinä ne vaihtoehdot olivat. Kohtelu ja kohtalo olisi riippunut täysin isännästä.

Crusellilla oli selvästi elämässään onni matkassa. Hän sai kohdata hyväntahtoisia ihmisiä, jotka auttoivat häntä eteenpäin. Hänelle tuli mahdollisuus ansaita leipänsä soittamalla ja hän onnistui olemaan niin lahjakas ja pätevä, että hänelle maksettiin aivan säällistä palkkaa. Hän perusti oman perheen. Hän saattoi opiskella ammattilaisten avulla lisää musiikkia, kieliä ja kaikkia muita asioita, joista hän oli kiinnostunut ja joihin hänellä ei lapsuudessaan ollut mahdollisuutta.

Palkisto kuvailee eloisasti, kuinka Crusell matkustaa töyssyvillä postivaunuilla Berliiniin, Leipzigiin tai Pariisiin. Hän tutustuu muusikoihin, oppii lisää klarinetista ja säveltämisestä ja solmii suhteita kustantajiin, joille hän voi myydä omien sävellystensä nuotteja.

Aikakauden uudet innoittavat ajatukset kasvatuksen mahdollisuuksista ja yksilön vapaudesta ja valinnoista ’kolahtavat lujaa Cruselliin’, Palkisto kertoo. Niinpä hän tuo Tukholmaan tuliaisina muun muassa kokemuksia ja ylöskirjattuja muistiinpanoja siitä, kuinka Pariisissa on järjestetty esimerkiksi kuurojen ja sokeiden koulutus, ja ennen kaikkea miten toimii hieno uusi musiikkikoulu, Pariisin konservatorio. Pelkästään klarinettiluokkiakin on siellä kolme! Näistä kaikista Ruotsissa voitaisiin ottaa oppia.

Elämässään toisilta apua saanut Crusell halusi laittaa hyvän kiertämään. Hän järjesti hyväntekeväisyyskonsertteja ja toimi vapaamuurareissa. Hän perusti muusikoiden leskille ja orpolapsille tukikassan ja vähävaraisia sairaita auttavan Crusell-säätiön. Hänestä tuli merkittävä kulttuuripersoona Ruotsissa ja hän oli ensimmäinen merkittävä suomalainen säveltäjä.

 

Innoittava esikuva

Tuire Ranta-Meyerin ’Niin nuori, niin palava’ alaotsikkona Erkki Melartinin elämä, työ ja musiikki (2025) on kooltaan niin muhkea teos, että sitä on pakko kanniskella kaksin käsin, eikä sen lukeminen minulle tavanomaisesti tuolissa retkottaen onnistunut ollenkaan. Epäilemättä Melartin onkin suurikokoisen elämäkertansa ansainnut.

Minä, kuten varmasti sangen moni muukin tavallinen kansalainen, tunnen Melartinin nimenomaan Prinsessa Ruusunen -näytelmämusiikista ja etenkin sen Juhlamarssista.  Hänen sävellystuotantonsa on kuitenkin hyvin laaja runsaasta 300:sta laulusta, 400:sta pianokappaleesta ja muusta pienemmästä aina seitsemään sinfoniaan ja yhteen oopperaan saakka.

Valtavimman vaikutuksen hän on kenties kuitenkin jättänyt Helsingin musiikkiopiston, sittemmin Sibelius Akatemiaksi muuttuneen laitoksen, opettajana ja lopulta johtajana. Melartinilla oli halu ja ihmeellinen kyky valloittaa oppilaat ja poistaa heistä kaikki pelko. Hänen onnistui saada heidät yrittämään parhaansa ja näin houkutella heistä esiin heidän parhaat ominaisuutensa. Tämä metodi kuulostaa olevan aivan toiselta planeetalta, kuin se oppilaiden jatkuva prässäys ja vaatimustason päivittäinen korottaminen, jonka sanotaan ’tuottavan mestareita’ monissa musiikkikouluissa.

Melartin oli syntyjään karjalainen, Käkisalmelta. Hän menetti äitinsä jo varhain ja myös useat hänen sisaruksensa menehtyivät nuorina. Kuolema tuntui olevan häntä lähellä jatkuvasti ja hän sairasteli todella paljon. Hänellä oli toistuvia pitkällisiä infektioita, ainakin kahteen kertaan keuhkotuberkuloosi ja vaikeita sydänvaivoja. Tästä kaikesta huolimatta hän aina pinnisti uudelleen liikkeelle ja eli lopulta 62-vuotiaaksi.

Melartinin perhe pystyi kustantamaan hänen varhaisemman koulutuksensa ja lähettämään hänet 17-vuotiaana Helsingin musiikkiopistoon. Opinnot keskeytyivät välillä sairasteluun, mutta hän sai opintonsa siellä päätökseen lopulta seitsemässä vuodessa. Sitten isä ilmoitti, että nyt on tullut muiden sisarusten vuoro, ja Erkin olisi syytä hankkia itse elantonsa.

Isän kuoltua Melartin tuki paljon sisaruksiaan ja heidän lapsiaan. Omaa perhettä ei kauniisiin poikiin tuskallisesti ihastuva Melartin voinut perustaa. Hänen taloutensa oli ajoittain tiukalla ja apurahat tulivat tarpeeseen. Opetustyöt ja sairastelut verottivat voimia, eikä aikaa ei tuntunut koskaan jäävän riittävästi omaan sävellystyöhön. Silti Melartin jaksoi aina olla ihmeellisen aurinkoinen ja myönteinen myös toisia ihmisiä kohtaan.  Ehkä pitkäaikainen toiminta teosofisessa Ruusu-Risti järjestössä antoi hänelle tarvittavan voiman kestää omat hankaluutensa ja toimia innoittajana ja tukijana toisille.

 

Soittamisen voin jättää, säveltämistä en

Eila Tarastin teos ’Nouse, ole kirkas’ alaotsikkona Helvi Leiviskän elämä ja teokset, on vuodelta 2017. Tämäkin teos on ulkoisesti suurikokoinen ja sisällöltään erittäin perusteellinen.

Naisten osuus musiikin säveltäjinä on kaikkialla, myös Suomessa, jäänyt yhteiskunnallisista syistä turhaan pimentoon. Naisia on alalla tietenkin ollut, mutta heitä ei ole ’haluttu nähdä’.

Helvi Leiviskä on huomattu julkisuudessa ’ainoana naisena’ alalla siksi, että hän on tuottanut sinfonioita. Sinfonia, sibeliaaniseen tyyliin, koettiin aikoinaan ’säveltämisen korkeimmaksi asteeksi’. Sinfonikko on siis ollut yhtä kuin säveltäjä. Leiviskä sävelsi muun tuotantonsa joukossa kaikkiaan kolme sinfoniaa, viimeisimmän vielä 70-vuotiaana.

Helvi Leiviskän isä kuoli vuonna 1918, kun lapsikatraan esikoinen Helvi oli 16-vuotias. Siitä lähtien vastuu mielenterveytensä kanssa kamppailevasta äidistä ja liudasta nuorempia sisaruksia oli paljolti Helvillä. Isä oli ollut sitä mieltä, että musiikkia voi harrastaa mutta ammatiksi se ei sovi. 

Helvi kuitenkin kirjoittautui 1919 Helsingin musiikkiopistoon, elätti itseään pianotunteja antamalla ja lähetti rahaa perheelleen Kokkolaan. Musiikkiopistossa hän sai Erkki Melartinista opettajan ja kannustajan, jonka vaikutus tuntui läpi koko elämän. ’Olen ollut kuin huumauksessa siitä asti, kun näytin Melartinille töitäni ja hän sanoi ’oikein hyvä, lykkyä tykö vaan’ kirjoitti Helvi äidilleen. Helvi oli tässä kohtaa elämäänsä päättänyt tulla säveltäjäksi ja pianistin ura sai siirtyä sivummalle. Melartin myös johdatti Helvi Leiviskän tutustumaan Ruusu-Ristiin, jonka tilaisuuksissa Leiviskä soitti pianoa vuosikymmenet.

Saadakseen säännöllistä tuloa Helvi Leiviskä toimi vuosina 1933 -1968 kirjastonhoitajana Sibelius Akatemiassa. Hän joutui silti ottamaan pieniä lainoja tuttaviltaan ja vähän isompia pankista, jotta pystyi selviytymään sisarustensa ja äitinsä huoltamisesta. Monesti hänen saamansa stipendit tai palkintorahat menivät saman tien velkoihin.

Säveltäminen on suuri, mutta raskas etuoikeus, joka ei jätä ihmistä rauhaan. Musiikki on alkujaan peräisin jostakin ylempää, Ikuisesta Elämästä, määritteli Helvi Leiviskä.

Leiviskän hautajaisissa Ruusu-Ristin kuoro esitti hänen sävellyksensä ’Nouse, ole kirkas’.

 

***

Tanskalainen leijonanmetsästäjä

Mukavilla ja iloisilla, gourmet-annoksia sammaleista ja hanhenkauloista piipertävillä ja rennosti hyggeilevillä tanskalaisilla on taakkanaan siirtomaamenneisyys. Se on viime aikoina putkahtanut unohduksen usvasta esille, kun maailman katseet ovat nyt yllättävästi kohdistuneet Grönlantiin. Niinpä, pitiväthän tanskalaiset aikoinaan omia maatyöläisiäänkin maaorjina.

Minut sai tätä tanskalaisten vähemmän mairittelevaa puolta muistelemaan kirja, johon törmäsin sattumalta kirjaston palautettujen niteiden kasassa. Historioitsija ja kirjailija Tom Buk-Swienty oli saanut käyttöönsä uutta materiaalia kuuluisasta maannaisestaan Karen Blixenistä ja laatinut hänestä teoksen ’Naarasleijona – Karen Blixen Afrikassa’.

Kyllähän minä Karen Blixenin muistin. Sen paronittaren, joka asui 1900- luvun alkuvuosina maatilallaan Afrikassa ja koki siellä jännittäviä ja romanttisia seikkailuja. Vanhoissa lehtikuvissa hän oli jo iäkäs, laiha ja hurjasti yli-meikattu.

Hänellä oli myös kirjallisia ansioita, mutta minun ikäluokkani tietoisuuteen hän tuli nimenomaan vuoden 1985 Hollywood-elokuvan ’Out of Africa’, suomeksi ’Minun Afrikkani’, perusteella. Filmissä Meryl Streep ja Robert Redford nauttivat Kenian uskomattoman upeista maisemista ja riutuvat epätahtisessa romanssissaan. Tai siis Streep, eli Karen Blixen, riutuu. Redford vain lentää pois, kuten esikuvansa Denys Finch Hattonkin. Buk-Swienty kuvailee Finch Hattonia komeaksi, vaikkakin hän piti aina turbaania kaljuaan peittääkseen, ja hänellä oli huonot hampaat. Elokuvassa Robert Redfordin Hollywood-hymy oli niin huikaisevan valkoinen kuin aina, eikä hänen vaaleita liehuvia kutrejaankaan ollut karsittu.

Buk-Swientyn kirja on kiinnostavasti koottu kaikesta materiaalista, jota Karen Blixen itse ja hänen lähipiirinsä oli tuonut julkisuuteen jo aikoinaan 1930-luvulta lähtien, ja toisaalta uusista kirjallisista lähteistä, joita Blixenin sukulaiset ovat vasta viime vuosina antaneet tutkijoiden käyttöön. Näin kuvaus täydentyy ja tasapainottuu. Karen Blixen osasi näköjään olla ’tarinankertoja’, niin kirjallisissa töissään kuin omia vaiheitaankin kuvatessaan.

Mitä muuta Karen Blixen kirjoitti, kuin erilaisia muisteluksia Afrikka-vuosiltaan?  Hänen ensimmäinen tarinakokoelmansa ’Seitsemän salaperäistä tarinaa’ saatiin suomeksi 1956, ja toinen ’Talvisia tarinoita’ 1961. Niiden haaliminen kirjastojen varastokokoelmista vaati vähän aikaa, mutta löytyivät ne sentään. Uudet painokset niistä oli otettu juuri vuonna 1985. Varmaankin ’Minun Afrikkani’ -elokuvan imussa.

Tämän kertaisessa kirjakolmikossani on siis yksi kirja Karen Blixenistä ja kaksi Karen Blixenin kirjoittamaa tarinakokoelmaa.

 

Leijonallekin voi käydä huonosti

 

Leijona oli Karen Blixenille Afrikan symboli, kirjoitti hänen veljensä Thomas Dinesen.  Karen oli ihaillut leijonia, ampunutkin niitä, mutta ennen kaikkea itse kamppaillut ’leijonan lailla’ kahvitilansa ja avioliittonsa puolesta. Mutta, kuten Dinesen totesi, leijonallekin voi käydä huonosti.

Historioitsija Tom Buk-Swientyn kirja ’Lövinden- Karen Blixen i Afrika’ (2019) ilmestyi meillä Päivi Kivelän suomentamana nimellä ’Naarasleijona – Karen Blixen Afrikassa’ 2020.

Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen, mutta se jättää mieleen monenlaisia ajatuksia pitemmäksikin aikaa.  Näinhän sitä mentiin Afrikkaan edellisillä vuosisadoilla. Toisten maat olivat noin vain eurooppalaisten ’otettavissa’ ja niitä myivät eteenpäin keinottelijat tai yrittäjät, joilla ei maan aiempiin asuttajiin ollut yhteyttä eikä juuri minkäänlaista kunnioitustakaan.

Karen Dinesen lähti 1913 silloiseen brittiläiseen Itä-Afrikkaan, nykyiseen Keniaan, päästäkseen pois tanskalaisen ’porvarillisen’ sukunsa holhouksesta. Hän matkusti sinne mennäkseen naimisiin ruotsalaisen Bror von Blixenin kanssa. He sopivat avioliitosta, koska kumpikaan ei ollut saanut puolisokseen sitä, jonka olisi halunnut. Liitosta oli hyötyjä: Karen sai aatelistittelin, hänestä tuli paronitar. Bror sai Karenin suvulta rahat kahvitilan perustamiseen.

Karen Blixen arvosti vanhaa klassista ’sivistystä’, taidetta ja korkeakulttuuria. Aatelishyveitä mieluummin kuin porvarillista pikkumaisuutta ja säntillisyyttä. Matka-arkuista purettiinkin Tanskasta lähetettyjä nahkaselkäisiä vanhoja kirjoja, porsliineja, sampanjalaseja, koriste-esineitä, huonekaluja ja silkkityynyjä.  Hän näki paljon vaivaa kouluttaakseen paikalliset palvelijat valmistamaan vanhaan eurooppalaiseen kartanokulttuuriin kuuluvia ruokalajeja. Toisaalta hän myös arvosti paikallisia ihmisiä, opetteli heidän kieltään ja kohteli heitä hyvin. Ainakin paremmin kuin britit, joiden kanssa hän seurusteli Nairobin seurapiireissä.

Jännitteet tarinaan syntyvät siitä, että avioliitto rakoilee eikä kahvitila kauneudestaan huolimatta koskaan ala kannattaa. Bror Blixen huitelee aateliseen tapaan siellä ja täällä, ja onnistuu tartuttamaan jo muutenkin sairastelevaan Kareniin syfiliksen. Sitä on pakko käydä hoidattamassa Euroopassa, eikä  Karen parane siitä koskaan.

Sekä Brorilla että Karenilla on syrjähyppynsä, mutta ero ei houkuttele, sillä Karen ei voi sietää ajatusta, että pian seurapiireissä olisi toinenkin paronitar Blixen ja hän menettäisi asemansa.

Kaikkiaan seitsemäntoista vuotta Karen Coffee Company keikkuu konkurssin partaalla ja Karenin äiti ja eno saavat vuosi toisensa jälkeen lähettää lisää rahaa. Järjestellä lainoja. Setviä tilejä, joita joko ei lähetetä lainkaan tiedoksi omistajille Tanskaan tai joita kaunistellaan. Lopulta tätä porvarillista pikkumaisuutta ei vain pääse pakoon: avioero Brorista ja tilan pakkohuutokauppa ovat väistämättömät.

 

Paluu kauas taakse

 

Kun Karen Blixen palasi 1931 Afrikasta lopullisesti Tanskaan, entiseen kotiinsa ja äitinsä luo, hän oli aivan rauniona.  Hän yritti ainakin kerran itsemurhaa, ja askarteli ajatuksella pitempäänkin. Lopulta hän löysi elämälleen uuden tarkoituksen kirjoittamisesta ja hänen ensimmäinen tarinakokoelmansa ’Seven Gothic Tales’ julkaistiin 1934.  Kirja tuli ensin markkinoille englanninkielisenä ja Blixen käytti kirjailijanimeä Isak Dinesen. Kirjasta tehtiin sitten myös tanskankielinen versio ’Syv fantastiske fortaellingar’ ja meillä se tuli saataville 1956 Eija Palsbon suomentamana nimellä ’Seitsemän salaperäistä tarinaa’.

Nämä tarinat tuntuvat nykylukijan silmin varsin raskassoutuisilta, kuin ikivanhoilta saduilta ilman onnellisia loppuja.  Niiden tapahtumat sijoittuvat lähinnä 1800-luvun alkupuoleen, jos yleensä lainkaan määriteltyyn aikaan, ja niiden toimijat ovat ympäri Eurooppaa liikkuvia aatelisia, kirkonmiehiä, luostarin asukkeja tai muuta yläluokkaa. 

Tarinoiden juonet ovat koukeroisia eikä niissä aina tunnu olevan mitään selkeästi etenevää dynamiikkaa. Juttu vain jatkuu ja muuttuu toiseksi ja jatkuu taas. Voi hyvin kuvitella, että niitä olisi ’kerrottu’ iltapuhteena, hämärän kynttilän valossa ja kertoja olisi kehinyt tarinaa omassa mielessään sitä mukaa, kuin tilanne etenee. Lopulta, kun tarinalle on kerta kaikkiaan saatava joku päätös, voidaan todeta, että ’se olikin ihme’ tai että ’niin he kaikki kuolivat’.

 

Elämä on paras kirjoittajakoulu

 

Sekä Buk-Swienty että suomalaisten laitosten esipuheet mainitsevat, että Karen Blixen sai kirjoilleen suurinta menestystä Yhdysvalloissa. Siellä häntä juhlittiin ja hän sai palkintojakin. Mistähän se johtui? Oliko se vain hyvän markkinoinnin ansiota vai oliko Yhdysvalloissa jotain erityistä ’vastaanottajuutta’ tarinoille, jossa mennään ja otetaan haltuun toisten maita, metsästellään suuria villieläimiä ja pidetään maatiloilla palvelijoita, suorastaan orjia?

Tanskalaiset ottivat alkuun kirjat vähän nyreästi vastaan. Myöhemmin Blixenistä toki tuli maassa ’kansallinen kuuluisuus’.

Blixenin ensimmäisten tarinoiden hahmoja pidettiin Tanskassa ’moraalittomina’ ja hänen kaipuutaan entiseen ’kollektiiviseen’ kulttuuriin kerta kaikkiaan ajastaan jääneenä. Kun ei ollut kyse siitä, että ’työläisille’ pitäisi suoda paremmat ja tasa-arvoisemmat olot, vaan että koko yhteiskunnan pitäisi peruuttaa takaisin aikaan, jolloin toiset olivat ’ikuisesti uskollisia palvelijoita’ ja toiset ’isäntiä tai emäntiä’ jotka kohtelivat sitten näitä hallittaviaan ’hyvin’, mutta ei koskaan tasa-arvoisesti.

Karen Blixenin toinen tarinakirja ’Vinter eventyr’ julkaistiin sota -aikana 1942 ja sen tarinat on pääosin sijoitettu entisaikojen Tanskaan. Suomeksi se saatiin Juho Tervosen kääntämänä 1961nimellä ’Talvisia tarinoita’.

Näissä tarinoissa juonet ovat hieman keventyneet ja kuvatut henkilöt ovat siirtyneet ’alemmas’ yhteiskunnan rappusilla. On kauppiaita, laivanvarustajia ja jopa maatyöläinen. Tapahtuma-aika on edelleen jossakin 1800-luvulla, ehkä sen lopulla.

Tarinakirjojensa välissä, vuonna 1937, Karen Blixen julkaisi kirjoittajan uransa kuuluisimman kirjan ’Den afrikanske farm’, suomeksi ’Eurooppalaisena Afrikassa’, jossa hän muistelee elämäänsä ja kokemuksiaan kahvitilallaan. Samaan aikaan hänen ex-puolisonsa Bror Blixen, niin ikään rahattomana Afrikasta lähteneenä, oli kirjoittanut oman kirjansa Afrikka-muisteluksista. Koska Karen Blixenillä oli sukunsa kautta suhteita kustannusmaailmaan, hän pystyi painostuksellaan estämään Brorin kirjan julkaisemisen Tanskassa.

Karen Blixen neuvoi usein nuoria ihailijoitaan: Ei pidä heti pyrkiä kirjoittamaan jotain. On parempi ensin elää elämäänsä ja katsoa sitten, mitä siitä syntyy.

 

***

 

 

Rikoksia Australian takamailla

Kurkistetaanpas vaihteeksi aivan maapallon toiselle puolelle!

Eurooppalaiseen laajempaan tietoisuuteen se, että valtava Australian manner ylipäänsä on olemassa, tuli yllättävän myöhään, vasta rapiat 250 vuotta sitten. Kuten tunnettua, britit eivät ensi alkuun keksineet, mitä tehdä tällä jättiläismäisellä uudella valloituksellaan ja niinpä he alkoivat laivata sinne rangaistusvankejaan. Olivatpa poissa silmistä ja ehkä työnteolla voisivat jotenkin jopa hyödyttää valtakuntaa.

Myöhemmin Australia on alkanut vetää puoleensa maahanmuuttajia monelta suunnalta ja heidän jälkeläisensä mieluusti korostavat esivanhempiensa kuuluneen ’vapaaehtoisiin tulijoihin’. Nykyisin australialaisia on suunnilleen 25 miljoonaa. Mantereen alkuperäisväestön osuus kansasta on enää kolmisen prosenttia.

Saadakseni taas hiukan uutta näkökulmaa maailmaan, päätin tutkiskella millainen olisi australialainen dekkari. Ensimmäisenä tietokannoista nousi esiin Jane Harper.

Toimittaja, kirjailija Jane Harper on syntyjään britti, joka on viettänyt osan lapsuudestaan Australiassa. Aikuisena hän on asettunut pysyvästi Australiaan ja vuonna 2016 hän julkaisi esikoiskirjansa. Tämä vuosisadan pahimmasta kuivuudesta kärsivään australialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva jännitysromaani ’The Dry’ oli valtaisa menestys. Kuten mainostekstit kuvaavat ’paikan tuntu on niin voimakas, että polttavan kuumuuden tuntee’.

Australian luonto määrittää vahvasti tapahtumia ja ihmisten toimintaa kaikissa niissä kolmessa Harperin dekkarissa, jotka tämänkertaiseen kirjakolmikkooni keräsin. Se antaa paikallisväriä ja erityistä näkökulmaa rikoksiin, jotka sinänsä ovat melko samanlaisia kaikkialla. Tai ehkä ne täällä ovat lähes vahinkoja – kovien olosuhteiden puristuksessa ihminen ei kestä, vaan lipsahtaa tekemään jotain peruuttamatonta.

Harperin dekkarien päähenkilö on vielä nuorehko poliisi, Aaron Falk. Hän ei ole rikospoliisi, mutta jotenkin hän aina, lähes vastentahtoisesti, sotkeentuu henkirikosten selvittelyyn. Hänen pitäisi tutkia vain veropetoksia, rahanpesua ja muita talousrikoksia, mutta murhatutkimusten aineistoja vähän kuin sivusta silmäillessä hän aina huomaa, että ’jokin tässä ei täsmää’.

 

Liian tiukalle vedetty

Jane Harper’in ’The Dry’ (2016) ilmestyi suomeksi 2019 Mari Hallivuoren suomentamana nimellä ’Kuiva kausi’.

Kun paikkakunnalla ei todellakaan ole satanut veden tippaa kahteen vuoteen, alkavat seuraukset näkyä kaikessa.  Pellot ovat kuivuneita, pihojen kasvit ovat kuivuneita, joen uoma on vain pölyinen, likainen syvänne kuumassa maisemassa.

Maanviljelijät ovat menettäneet satonsa, karjankasvattajat ovat menettäneet rehunsa ja karja on menettänyt ruokansa. Kuolleita eläimiä löytyy laitumien reunoilta ja vielä jäljellä olleita eläimiä on pakko teurastaa liian aikaisin. Kaikilla on raha tiukalla ja hermot tiukalla. Tulevaisuuden suunnitelmia ei voi tehdä.

Tässä tilanteessa on tavallaan ymmärrettävää, että eräs viljelijä päätyy täysin epätoivoiseen tekoon. Perhesurma, pahinta lajia. Karmea näky, jota kaikenlaista nähneet poliisitkaan eivät pysty saamaan pois mielestään. Aaron Falk tulee perheen hautajaisiin, sillä kuollut viljelijä oli hänen lapsuudenystävänsä. Oliko hän myös murhaaja, niin kuin kaikki tuntuvat olettavan.

Falk tunsi nuoruudessaan hyvin myös kuolleen viljelijän vanhemmat, jotka hän nyt tapaa uudestaan. Vanhempien suru kaiken tapahtuneen keskellä on moninkertainen.

Harper kuljettaa tarinaa taitavasti, pienin viittauksin ja huomioin. Lukijan mieltä alkaa Falkin tavoin heti vaivata monikin pikkuseikka. Voi hyvin ymmärtää, miksi kirjasta on tullut niin suosittu.

Tunnelma pienellä paikkakunnalla kiristyy entisestään eikä Aaron Falkia suinkaan katsota hyvällä. Hänellähän oli menneisyys tässä pienessä kaupungissa – ja menneisyydessä on yhä selvittämättömiä asioita. Oikeastaan Falk ratkoo koko ajan kahta arvoitusta: mitä tapahtui silloin kauan sitten hänen teinivuosinaan ja mitä tapahtui nyt hänen entisen ystävänsä talossa.

 

Se viimeinen pisara

 

Jane Harperin toinen dekkari ’Force of Nature’ ilmestyi 2017 ja meillä se tuli markkinoille Tuulia Tipan suomentamana 2020 nimellä ’Luonnonvoimat’.

Tällä kertaa Australian luonto pääsee näyttämään kesyttämättömän puolensa, sillä Giralangin ylängöllä ei edes yritetä viljellä mitään. Siellä on iso luonnonpuisto, jonne on koetettu raivata jonkinlaisia reittejä vaeltajien kulkea ja kiipeillä, mutta enimmäkseen luonnonvoimat saavat myllertää siellä vapaina.

Aaron Falk on työtovereineen ollut jo pitemmän aikaa penkomassa erään tietyn ’vanhan ja arvostetun’ kirjanpitoyrityksen toimintaa. Itseasiassa todisteita mittavasta, vuosia kestäneestä rahanpesusta alkaa olla jo lähes tarpeeksi, kun tilanne äkkiä muuttuu talousrikosepäilystä henkirikosepäilyyn.

Juuri tämän kirjanpitoyrityksen henkilökunnalle on järjestetty viikonlopun kestävä ’henkiinjäämis – ja ryhmäytymisretki’ luonnonpuistoon. Toiseen ryhmään miehet, toiseen naiset. Pitää osata löytää reitti, poimia tietyt rastit ja vielä selviytyä yöpymisestä metsässä. Sehän se kivasti yhteishenkeä nostattaa!

Jännitys alkaa tihentyä heti, kun naisten riitainen ryhmä vasta tekee lähtöä. Yksi haluaisi perua koko osallistumisensa, mutta hänen ei anneta lähteä kotiin. Kännyköitä ei saa olla mukana, mutta tietenkin niitä on kätkettynä varusteisiin.

Tämä henkilöstön ryhmäytyminen ei todellakaan onnistu, vaan nostaa pintaan vain entiset kaunat, sisaruskateudet, kouluaikaiset kiusaamiset ja luonnonpuistossa vuosia aiemmin tapahtuneet veriteot. Tietenkin nousee vielä oikea ukkosmyrskykin.

Lopulta viiden hengen ryhmästä selviytyy luonnonpuistosta ulos vain neljä. Se kaikkein häijyin, ylimielisin ja toisten tunteista piittaamattomin on kadonnut. Neljältä kolhiintuneelta naiselta kuullaan neljä täysin erilaista kertomusta siitä, mitä metsässä tapahtui.

 

Viini saa näkemään näkyjä

 

Jane Harperin ’Exiles’ -kirja ilmestyi 2022 ja Maija Lehmuksenoksan suomentamana ’Ulkopuoliset’ tuli meillä saataville 2024.

Tällä kertaa Aaron Falk vierailee ystäviensä luona, ristiäisissä, ja tulee samalla tutustuneeksi australialaisten viininviljelijöiden elämään.  Jos hän on kyllästynyt poliisitöihinsä, olisi hänellä aina paikka täällä, hänelle vakuutetaan. Viinitilalla olisi todellakin käyttöä miehelle, joka osaa tietokoneet ja laskentaohjelmat. Falk tuntee selvästikin kiusausta tarttua tarjoukseen; leuto ilmasto, iltaisin terassilla viiniä ja grillailua miellyttävässä seurassa. Eräs nainenkin saattaa vaikuttaa päätökseen.

Mutta ennen suurta elämänmuutosta Falkin täytyy kuitenkin jälleen ratkoa yksi uusi rikos ja yksi vanha. Menneisyyden aaveet ovat näköjään mukana jokaisessa Harperin rikostarinassa.

Paikkakunnan jokavuotiset viini- ja ruokafestivaalit päättyvät traagiseen katoamiseen ja pienen yhteisön idylli särkyy. Miten voi olla mahdollista, että pienen vauvansa kanssa festivaaleille tullut nainen katoaa, eikä kukaan huomaa?  Aviomies hälytetään illan päätteeksi noutamaan kuusiviikkoista vauvaa, joka kellii onneksi rauhassa vaunuparkissa, mutta missä on äiti?

Festivaaleilla oli paikalla miltei koko lähiseutu ja varsin moni ilmoittautuu poliisille kertomaan havaintojaan. Joku näki äidin ja lapsen tulevan portista, joku näki heidät maailmanpyörän lähellä ja joku aivan varmasti vessajonossa. Miltään ulosmenoportilta ei kuitenkaan saada havaintoa siitä, että nainen olisi lähtenyt alueelta. Ei mitään havaintoa riitelystä tai mistään häslingistä kenenkään kanssa, ei siitä, että joku veisi naista väkisin pois.  Mikä äiti jättäisi vapaaehtoisesti vauvansa?

Harper laittaa Falkin jälleen pohtimaan, mikä jutussa ei täsmää. Ihmiset kuvittelevat nähneensä, mitä  heidän oletetaan näkevän. Kuinka helppoa on kätkeä jotain satojen ihmisten silmien edessä? Vai oliko tarpeen kätkeä mitään, jos mitään ei alun perinkään ollut?

 

***