Mahtia ja mausteita

Milloin oikein alkoi tämä välillä vihattukin globalisaatio? Tavaroita ja hyödykkeitä laivataan tehokkaasti ympäri maailmaa halvinta ja tuottavinta etsien. Joiltakin viedään tässä pelissä yllättäen entinen elinkeino ja heidän on lähdettävä etsimään elämisen mahdollisuuksia muista maista tai jopa maanosista. Näitä maahantulijoita ei muualla useinkaan oteta ystävällisesti vastaan.

Kansat ovat kai aina vaellelleet paremman ravinnon perässä tai sotaa pakoon, mutta runsaat viisisataa vuotta sitten Euroopasta alettiin lähteä oikein varta vasten uusien markkinoiden hakuun purjehtimalla ’yli tunnetun maailman rajan’. Ensin portugalilaiset, sitten espanjalaiset ja pian myös muut. Brittien ällistyttävästi onnistunut maailmanvalloitus ja imperiumin rakentaminen lienee parhaiten tunnettu, dokumentoitu ja jälkikäteen analysoitu. He itse ovat tuottaneet aiheesta monia kiinnostavasti toteutettuja kirjoja ja televisiodokumentteja.

Mutta oli siellä samoilla apajilla muitakin. Esimerkiksi hollantilaisia.

Kun katselee Amsterdamin Rijksmuseumissa mahtavia kultaraameissaan hehkuvia maalauksia punakoista ja pönäköistä hollantilaiskauppiaista, ymmärtää kyllä, ettei näitä pelkällä juustonmyynnillä olisi hankittu.

Hollanti – tai siis Alankomaat – on tunnetusti pieni maa, mutta 1600-luvun ’kultakaudella’ hollantilaiset hankkivat vallalleen ja kaupankäynnilleen pysyvät jalansijat niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikasta ja etenkin Kaakkois-Aasiasta. Alueilta saatiin myytäviksi turkiksia, viljaa, sokeria, mineraaleja, kumia ja etenkin mausteita. Kaikki ne tuottivat valtavia voittoja. Tämä, kuten muutkin siirtomaa-imperiumit, purkautui toisen maailmansodan jälkeen. Viimeiset alueet itsenäistyivät vasta 1970-luvulla.

Päätinkin nyt perehtyä tähän aiheeseen hiukan enemmän ja koota kirjakolmikkooni teoksia, joita yhdistää Hollannin taloushistoria.

Hollannista tulee tietenkin kaikkein ensimmäisenä mieleen värikkäänä hehkuva tulppaanipelto, joten kepeänä aloituksena tartuin dekkariin ’Tulppaanimurhat’, jossa tapahtumien aikatasot vaihtelevat 1600-luvulta 2000-luvulle.

Muistin kyllä, että hollantilaiset ehtivät aikoinaan olla rakentamassa hirsimökkejään nykyisen New Yorkin paikkeille ja Manhattanin saarelle jo ennen muita eurooppalaisia. Se, että heillä oli 1600-luvulta lähtien peräti vuoteen 1975 saakka Etelä-Amerikassa pysyvä siirtomaa, Suriname, oli kyllä täysin pyyhkiytynyt muististani. Surinamen pääkaupunki on Paramaribo. Kirja ’Paramaribon kuningatar’ kertoo 1981 kuolleesta Wilhelmina Rijburgista ja hänen minulle täysin tuntemattomasta kotimaastaan.

Kaakkois-Aasiassa Hollannilla oli vahva asema etenkin nykyisen Indonesian alueella, josta se sai muun muassa luonnonkumia. Toinen merkittävä valloituksen kohde olivat Molukit eli Maustesaaret. Mausteet tuntuvat nykylukijasta jotenkin ’kesyiltä’ ja sympaattisilta, hyväntuoksuisilta keittiötarvikkeilta, eikä ehkä osaisi arvata, että niiden tähden on käyty kymmeniä vuosia raakaa sotaa hollantilaisten, brittien ja saarten alkuperäisten asukkaiden kesken. Kirja ’Muskottisota’ kertoo siitä.

 

Kauneuden vai ahneuden tähden

Hollantilaisen Danielle Hermans’in esikoisteos ’Het tulpenvirus’ ilmestyi 2010 ja sai heti suuren suosion. Sen käännösoikeudet myytiin kolmeentoista maahan ja sen elokuvaoikeudetkin ostettiin. Meillä ’Tulppaanimurhat’ ilmestyi 2012 Sanna van Leeuwen’in suomennoksena.

Kirja on kahdessa aikatasossa vuorotteleva jännäri ja murhiakin tapahtuu sekä 1630-luvulla että 2000-luvulla. Draaman pääosassa on harvinainen ja himoittu tulppaanin ’poikkeuslajike’ Semper Augustus.

Ihmisiä riepottaa intohimo kauneuteen, tieteeseen ja myös rahaan. Silkka ahneus. Mukaan keitokseen saadaan myös tarkoituksella nostatettua uskonnollista hurmosta, joka oli vahvasti läsnä 1600-luvun Euroopassa, tuossa uskonsotien ja vainojen järjettömässä aikakaudessa.

Hollantilaiset olivat onnekkaita tulppaanienkin kohdalla. Vuoristokukka, joka oli Kiinan länsiosista kulkeutunut osmanien Istanbuliin ja sen yläluokkaisiin puutarhoihin, löysi ensin tiensä hyvinvoivien hollantilaiskauppiaiden pihoille. Sillä saattoi näyttää rikkauttaan: ’Meillä on varaa tällaiseenkin itämaiseen erikoisuuteen, kaunis, vai mitä?’ 

Mutta eihän se siihen jäänyt. Pian joku kauppias keksi, että tulppaaneja voisi viljellä itse ja myydä eteenpäin suurella voitolla. Vaatimattomassa kasvupaikassa viihtyvä tulppaani näytti lisääntyvän erinomaisesti juuri sellaisessa Hollannin ravinneköyhässä hiekkamaassa, joka ei muille kasveille kelvannut. Se suorastaan nautti kalseasta talvi- ja kevätsäästä, ennen kuin puhkesi kukkaan. Niinpä tulppaanipeltoja lainehtikin pian horisonttiin saakka.

 

Vaiteliaisuus on ainoa eläketurva

’De koningin van Paramaribo’ kirjan vuonna 1999 julkaissut Clark Accord työskenteli kirjan takakansitietojen mukaan Amsterdamissa meikkitaiteilijana. Hän on esikoiskirjassaan halunnut kertoa entisen kotikaupunkinsa kuuluisimman ilotytön elämäntarinan, jossa risteilevät hyvä ja paha, ilo ja suru. Lili Ahosen suomentamana ’Paramaribon kuningatar’ ilmestyi 2000.

Wilhelmina Rijburg tunnettiin aikanaan kautta Surinamen – ja ilmeisesti laajemmaltikin – taiteilijanimellään Maxi Linder. Vielä nykyäänkin Hollannissa toimii sukupuolivalistuksesta ja aidsin ennaltaehkäisystä prostituoiduille tiedottava Maxi Linder -yhdistys.

Maxi Linderin uran huippuajat sijoittuvat 1930-luvulle. Tuolloin hänen varakkaat ja yhteiskunnan ylätasolla toimivat asiakkaansa kartuttivat hänen omaisuuttaan ja takasivat hänelle toimintavapauksia, joita ei prostituoidulla, ja etenkään mustaihoisella, ollut koskaan ennen ollut. Kunhan hän piti suunsa kiinni kaikesta siitä, mitä tuli suhteidensa kautta tietämään.

Maxin elämä oli ajoittain loistavaa. Hän oli ilmeisen sanavalmis ja hauska. Hänellä oli pienessä määrin jopa valtaa ja mahdollisuus tehdä itse jotain hyvää rutiköyhien lasten ja heidän kärsivien äitiensä auttamiseksi. Mutta hänen asemansa oli riippuvainen suosijoista ja kun niitä ei enää ollut, astuivat kuvaan väkivalta, sairaus ja muukin elämän alamäki.

Minua kiinnosti kirjassa etenkin sen taustalla oleva maa. Mikä ihmeen Suriname? Ensin sitä tarvittiin ilmeisesti vain satamaksi ja levähdyspaikaksi pitkillä purjehduksilla. Sitten hollantilaiset levittäytyivät syvemmälle maahan ja perustivat maatiloja.

Etenkin suuret sokeriplantaasit tarvitsivat runsaasti työvoimaa ja sitä hankittiin muualla hyväksi havaitulla konstilla: kaapattiin ihmisiä Afrikasta orjiksi ja laivattiin pakkotyöhön toiselle puolelle Atlanttia. Kun orjatalous ja plantaasit kävivät kannattamattomiksi, siirryttiin hyödyntämään maasta löydettyjä mineraaleja. Etenkin bauksiittia, jota alumiiniteollisuus tarvitsi. Työvoimaa laivattiin vielä kauempaa, Hollannin hallitsemilta alueilta Kaakkois-Aasiasta. Niinpä nyky-Surinamen asukkaissa suurimman ryhmän muodostavat aasialaistaustaiset, sitten afrikkalaistaustaiset ja vasta pienimpänä ryhmänä alueen alkuperäiset asukkaat.

Euroopassakin julkisessa keskustelussa kauhistellaan ’väestön vaihtoa’, jonka sanotaan uhkaavan meitä, kun maahanmuuttajia tulee niin runsaasti muualta. Surinamessa väestön vaihto on näemmä tehty eurooppalaisten toimesta.

 

Kuninkaan ja pähkinän puolesta

Tutkimusmatkojen historiaan erikoistunut brittiläinen kirjailija ja toimittaja Giles Milton julkaisi teoksensa ’Nathaniel’s Nutmeg’ vuonna 1999. Juha Ruusuvuoren suomentamana kirjasta tuli ’Muskottisota’ ja se julkaistiin meillä 2009.

Miltonin kirjan nimeenkin nostama Nathaniel oli brittiläisen uskollisuuden ja maansa puolesta uhrautumisen sankariksi ikuistettu kauppias Nathaniel Courthope, joka pysyi sitkeästi pikkuruisella Runin saarella muskottipuitaan suojelemassa, koska brittihallinto oli hänet sinne ’jättänyt’, vaikka ei pystynyt sotilaallisesti häntä hollantilaisten kynsistä pelastamaan.

Kirja on jälleen yksi esimerkki notkeasti, hauskasti ja erittäin kiinnostavasti kirjoitetusta brittiläisen historiankirjoituksen tuotteesta. He vain kerta kaikkiaan osaavat pyörittää pitkääkin tarinaa, ripotella joukkoon sopivasti tiukkoja faktoja ja kuitenkin pitää yllä keventävää ironiaa. Olihan tämä viisi vuosikymmentä kestänyt, todellakin verissä päin käyty kamppailu muskottipähkinöistä ja mausteneilikoista uljas ja isänmaallinen, mutta ei tyystin vailla koomisiakaan piirteitä. Toisaalta – juuri hiljattain suuren 2020-luvun pandemian ja siihen liittyneen rokote- ja lääkekilpailun nähneenä saattaa ymmärtää, miksi ainoaksi ruttoon tehoavaksi lääkkeeksi väitetty muskotti saattoi saada ihmiset ja kansakunnat 1600-luvulla sekoamaan.

’Muskottisota’ on kirjoitettu brittiläisestä näkökulmasta, mutta koska hollantilaiset tarjoavat koko ajan vahvan vastuksen ja itse asiassa lopulta voittavat koko ’sodan’, kertoo kirja vähintään yhtä paljon heistä kuin briteistäkin. Paljon tilaa saa esimerkiksi Jan Pieterszoon Coen, hollantilaiskapteeni, joka ajan myötä kehittyy kaikkein häikäilemättömimmäksi Hollannin kenraalikuvernööriksi koko Kaakkois-Aasian alueella.

Epäviralliset kahakat vaihtuvat välillä kahden valtakunnan välillä virallisesti julistetuksi sodaksi, jossa lopulta tehdään rauhansopimus, vaikka tilanne Maustesaarilla elää koko ajan, eikä paikallispäälliköiden mielestä juuri nyt kannattaisi lopettaa. Tieto kaikesta vain kulkee pääkaupunkeihin kovin hitaasti.

Lopulta hollantilaiset saivat kaikki Maustesaaret. Vastineeksi he luovuttivat briteille Manhattanin.

 

***

 

 

Tasapainotonta keskitalvea

Kun hämäryys ympäröi lumiset maisemat, vaivun aina jonkinlaiseen ’slaavilaiseen melankoliaan’ ja alan hamuta käsiini venäläistä kirjallisuutta. Näin on minulle käynyt jo vuosikausia.

Tänä talvena sekin tuntuu jotenkin vaikealta, suorastaan luotaantyöntävältä. Voimattoman kiukun vallassa manaan vallanpitäjiä, jotka ovat kaiken muun järkyttävän lisäksi pilanneet vielä tämänkin.

Eipä silti, ei ole tarjollekaan tullut mitään kiinnostavaa uutta venäläistä. Antikvaarien tarjontaa selatessani törmäsin sentään itselleni täysin tuntemattomaan kirjailijanimeen: Leonid Tsypkin. Hän oli sivutoiminen kirjailija, joka sai julkaistua yhden ainokaisen kirjan 1980-luvun alussa. Siihen piti tietenkin tutustua.

Tässä kirjassaan ’Kesä Baden-Badenissa’ (1981, suomeksi 2003) Tsypkin on sukeltanut biofiktiivisesti kirjailija Fjodor Dostojevskin nahkoihin. Kesällä 1867 kirjan Dostojevski kärvistelee kylpyläkaupungissa velkojiaan paossa. Häntä riivaavat moninaiset vaivat ja oikut; pelihimo, rahattomuus, epilepsia, mustasukkaisuus, tunnontuskat, katumus… ja seuraavana päivänä kaikki sama alkaa uudestaan.

Dostojevski ei ole lempikirjailijani – olen siihen varmaankin liian tasapainoinen ja länsimainen - mutta olen silti kahlannut läpi suurimman osan hänen tuotannostaan. Kuten kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, on hänen runsaan rönsyilevän tuotantonsa yksi leimallinen piirre ’äkillisyys’. Koko ajan tapahtuu jotain äkillistä, odottamatonta, joka muuttaa tilanteen, eivätkä henkilöt juuri koskaan toimi niin, kuin ’järkevä ihminen’ olettaisi. Siitä syntyy kyllä kiinnostavaa kirjallisuutta, vaikka useampi sata sivua tätä tasapainotonta tempoilua tietenkin myös uuvuttaa.

Dostojevskia lisää penkoessani löysin romaanien lisäksi hänen muitakin tekstejään, joita on nyt 2000-luvulla suomennettu. Kirjoitukset ovat enimmäkseen peräisin 1870-luvulta.

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’(2009) on Tiina Kartanon suomennos, joka kattaa Dostojevskin ’matkakertomuksia’ Euroopasta sekä Vladimir Solovjovin arvioita Dostojevskin filosofista ajatuksista ja tavoitteista. Tiina Kartanon oma essee eurooppalaisen filosofian heijastuksista Venäjälle on erittäin valaiseva ja kiinnostava aloitus kirjalle.

Toinen Tiina Kartanon suomennos (Arja Pikkupeuran tarkistama) on ’Kulta-aika taskussa’ (2015). Siinä on Dostojevskin kirjoituksia Vremja – (Aika) aikakauslehdestä ja Dnevnik pisatelja (Kirjailijan päiväkirja) -lehdestä. Näissä teksteissä Dostojevski esittelee mm. ajatuksiaan yhteiskunnasta, Venäjän kansasta ja kielestä, sivistyneistön ja kansan rikkonaisesta suhteesta ja venäläisten suhteesta ulkomaalaisiin.

Näistä muodostuukin tämänkertainen kirjakolmikkoni, Tsypkinin ohella.  Millainen kuva näistä ajatuksista syntyykään?

 

Miten sietää sietämätöntä ?

 

Leonid Tsypkin ei saanut kirjaansa ’Leto v Badene’ julki Neuvostoliitossa, vaan se ilmestyi lopulta New Yorkissa, venäjänkielisessä Novaja Gazeta -lehdessä 1982.

Tsypkin oli juutalainen, ammatiltaan lääkäri, ja hän kirjoitti runoja ja muita tekstejään vapaa-aikanaan. Hän oli intohimoinen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti ihastunut Dostojevskiin, vaikka tämän selkeäsanainen ja leppymätön juutalaisviha hämmensikin häntä. Tsypkin kuoli Moskovassa 1982.

Vuoden 2001 kirjaversiossa on Susan Sontagin kirjoittama, Tsypkiniä esittelevä johdanto, jonka on suomentanut Vappu Orlov. Minulla oli käsillä ’Kesä Baden-Badenissa’ -nide, joka johdantoineen on ilmestynyt meillä 2003 Marja-Leena Jaakkolan suomentamana.

Tsypkin on varmasti tutkinut taustoja varten tarkkaan kaiken, mitä Dostojevskin elämästä Baden-Badenissa ja muualla on ollut tiedossa. Dostojevskin vaimo Anna on kirjoittanut siltä ajalta muistelmia ja Dostojevskin oma kirja ’Pelurit’ peilaa myös näitä tapahtumia.

’Kesä Baden-Badenissa’ kulkee hengästyttävän notkeasti Dostojevskin ja hänen vaimonsa ’päiden sisällä’ ja heidän ahdistavassa elämässään 1867 ja samalla kirjailija Tsypkinin oman elämän harmaassa, sohjoisessa matkassa Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajan Moskovasta Leningradiin joskus 1977. Dostojevskin ajatukset ja kirjailija Tsypkinin ajatukset kietoutuvat toisiinsa niin, että näkökulma tuntuu vaihtuvan välillä lauseesta toiseen.

Dostojevskin persoona vaikuttaa Tsypkinin kuvauksen perusteella jokseenkin mahdottomalta, lähes sietämättömältä ihmiseltä. Silti vaimo Anna jaksaa ja jaksaa ja jaksaa hänen kanssaan. Ehkä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Tai sitten hän vain oli niin loppumattoman, käsittämättömän uhrautuva.

Tsypkin tuntuu ajattelevan, että kaikki ne kärsimykset ja nöyryytykset, jotka Dostojevskin oli pakko sietää omana vankeusaikanaan, olivat muokanneet hänen psyykettään niin, että hän alkoi pitää niitä jollain oudolla tavalla ansaittuina, oikeutettuina. Muuten sellainen täydellisen halventava kohtelu olisi murskannut hänet aivan kokonaan. Ehkä siinä on yksi selitys siihen, miksi Dostojevski itse ja hänen kirjalliset hahmonsa olivat sellaisia kuin olivat.

 

Naurua kämmen suun edessä

 

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’ ja ’Pieniä kuvia matkan varrelta’, Dostojevskin matkakertomukset Euroopasta, ovat ensilukemalta kovin monisanaisia, koukeroisia ja sekaviakin. Mieleen nousee epäilys, että hänelle on maksettu sivumäärän mukaan. Toisaalta, useimmiten ne ilmestyivät kai hänen omassa lehdessään, joten ehkä oli tarve tehdä julkaisusta mahdollisimman paksu ja vakuuttavan oloinen.

Matkakertomusten perusvire on koko ajan kriittinen. Ulkomailla tuntuu kaikki olevan Dostojevskin mielestä vähän naurettavaa, kummallista. Toisaalta erityisen naurettavaa ja irvailtavaa on toisten venäläisten ’nöyristelevä’ ja ihaileva käytös kaiken ulkomaisen edessä. Tuntuu, kuin hän heilahtelisi kommenteissaan koko ajan vuoroin alemmuuskompleksin ja ylemmyyskompleksin välillä.

Tiina Kartanon essee ’Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle’ avaa aiheesta kiinnostavasti monia näkökulmia, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan. Kartano mm. huomauttaa, että Dostojevski on aivan mainio satiirikko, joka hivelee lukijansa nauruhermoja, jos vain pääsee samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. Ohho! Enpä olisi naurua etsiessäni arvannutkaan, että Dostojevskilta sitä löytäisin.

Kartano huomauttaa, että satiirin ja huumorin välittymisessä kieli ja kulttuuri on aivan olennainen tekijä, ja siksi esimerkiksi suomalaisten on miltei mahdotonta oman kulttuurimuurimme takaa löytää Dostojevskin komiikkaa. Meillä ei vain kerta kaikkiaan käyttäydytä niin, kuin Dostojevskin henkilöt käyttäytyvät.

Kun ryhdyin asiaa oikein miettimään, tuli mieleeni meillä Suomessa moneen kertaan ’hauskimmaksi’ valittu TV-sketsi, Studio Julmahuvin ’Roudasta rospuuttoon’. Siinä Petteri Summasen näyttelemä humalainen isäntä katuu laskuhumalassaan tekosiaan, valittaa, anelee polvillaan anteeksi kaikilta, jopa koiralta. Lupaa muuttua, tehdä kaiken vielä hyväksi. Sitten hän havahtuu huomaamaan, että lompakko ei olekaan vielä aivan tyhjä, rahaa onkin vähän jäljellä…ilme kirkastuu: En minä vielä kotiin mene. Tilaa taksi!

Näen tässä niin selvästi Dostojevskin riehuvan Dmitri Karamazovin, ettei kulttuurimuuri meillä tässä kohtaa kovin paksu ole!

Toisaalta, en oikein osaa nähdä Dmitri Karamazovia pohjimmiltaan hauskana; surkeuteenhan hän lopulta päätyy. Hilpeää, iloista, hyväntahtoista naurua ei Dostojevskin maailmassa varmaan ole ollenkaan?

 

Oikean venäläisen maaperän siunaus

’Kulta-aika taskussa’ (2015) esittelee kiinnostavia Dostojevskin aikakauslehtikirjoituksia Venäjän kansan ’oikeasta luonteesta’ ja suunnasta, johon yhteiskuntaa olisi kehitettävä.

Dostojevski uskoi, että uusi venäläisen kulttuuri kulta-aika on aivan käden ulottuvilla; jo taskussa, tai ainakin kulman takana odottamassa.

Kaikki tämä kirjoittelu tapahtui sen jälkeen, kun hänet oli aiempien nuoruuden mielipiteidensä takia vangittu, viime tipassa armahdettu teloituskomppanian edessä ja lähetetty kahlevangiksi Siperiaan ja sieltä vapauduttuaan vielä pakolliseen sotilaspalvelukseen.

Voi hyvin olla, että hän oli aivan vilpitön näissä myöhemmissä mielipiteissään, mutta toisaalta, tuon aiemmin kokemansa jälkeen hänelle ei varmaan tullut mieleenkään kannattaa radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi yksinvallan, ortodoksisen kirkon tai kansalaisvapauksien kohdalla.

Niinpä Dostojevski oli hyvin konservatiivinen, yltiövenäläinen ja Eurooppa-vastainen. Hän kannatti kyllä lukutaidottoman maalaisväestön lukemaan opettamista, mutta vastusti sivistyneistön liian ’holhoavaa’ otetta kansaa kohtaan, ja vaati enemminkin sivistyneistöä ’tutustumaan kansaan’ ja oppimaan siltä ’oikeaa venäläisyyttä’.

Monet ovat antaneet Dostojevskille jälkikäteen tunnustusta siitä, että hän näki jo tuolloin, 1800-luvun lopulla, sosialismin tuhoisana, eikä millään tavalla venäläisille sopivana yhteiskuntamuotona.

Dostojevski kuitenkin kirjoitti uskovansa vankkumatta siihen, että venäläinen kulttuuri on parempi kaikkia muita kulttuureja. Jopa niin, että siitä seuraisi vääjäämättä venäläisyyden ja etenkin sen ortodoksikristillisyyden maailmanvalloitus. Tämä tapahtuisi kaiken lisäksi täysin vapaaehtoisesti; kaikki kansat rientäisivät omin päin siihen autuuteen ja jättäisivät harharetkensä muissa yhteiskuntamuodoissa ja roomalaiskatolisessa tai protestanttisessa kirkossa.

Tämä utopia ei kuitenkaan vielä koskaan ole ollut lähelläkään toteutumista, kuten Tiina Kartanokin toteaa. Muut kansat ovat toistaiseksi alistuneet vain pakon, väkivaltakoneiston ja sotajoukkojen voiman ruhjomina.

 

***

 

 

 

Ranskalainen olankohautus

Silmiini osui lehdessä lyhyt uutuuskirjan esittely, jonka otsikossa todettiin, että Etelä-Ranskassa voi saada myös huonoa juustoa! Ironiaa, arvatenkin.

Juttua huolimattomasti vilkaistessani kirjan juoni tuntui olevan elämänmuutoksen tehneen naisen voimaantuminen ranskalaisen elämänmuodon, auringon, laventelipeltojen ja hyvän ruuan ympäröimänä. En lukenut kirjasta sen enempää.

Taas näitä…ajattelin. Muutamia vuosia sitten amerikkalaisten ja brittien trendinä oli lähteä voimaantumaan Toscanaan: remontoimaan vanhaa taloröttelöä ja rullaamaan pastataikinaa. Heistä tuo muoti sitten levisi lähes kaikkialle; eri maiden kirjailijat, tv-kokit, entiset urheilijat ja etenkin edes vähänkin tunnetut näyttelijät tuntuivat täyttävän median joka sopukan. Kaikki kokkasivat loma-asuntojensa terasseilla ja julistivat löytäneensä valon.

Tottahan se tietysti olikin, joiltain osin. Parhaat kirjat ja parhaat ohjelmat onnistuivat tuottamaan lämpimän, värikkään ja kaikkia aisteja inspiroivan piristysruiskeen, jonka voimalla jaksoi pohjoisen pimeyttäkin paremmin. Heikommat tekeleet olivat pelkästään surkeita kopion-kopion-kopioita, joista jäi vain ikuinen inho alituisesti toisteltuun sanaan ’amazing’.

Eteläinen Eurooppa ja Välimeren seutu pystyvät tietenkin ilmastollaan ja maisemillaan lumoamaan muualta tulevia. Ranskalaisilla tuntuu sen lisäksi olevan erityinen valttinsa: joie de vivre, heidän tapansa ja kykynsä nauttia ja iloita elämästä. Siihen yhdistyy myös tietty itsevarma piittaamattomuus, - olankohautus ja phyh - kaikelle sellaiselle, joka ei heitä kiinnosta tai joka estää elämästä.

Britti Viv Groskop, kirjailija, kirjojen ystävä ja stand-up -koomikko, on julkaissut 2020 hauskan ranskalaisuuteen, ranskan kieleen ja ennen kaikkea ranskalaisiin kirjallisuuden klassikoihin sukeltavan ’Au revoir, tristesse’ (suora käännös olisi kai ’näkemiin ikävä’). Suomeksi se on ilmestynyt 2021. Kirjan klassikkoesittelyjen ’lisätuotteena’ on olevinaan elämänohjeita, joihin erityisesti ranskalaiset turvaavat. Hieman kuin naurettavia ’self-help’ ohjeita, joita ilman nykyihminen ei enää tunnu tulevan toimeen.

Groskop on julkaissut vastaavan kirjan venäläisistä klassikoista 2019 (’Älä heittäydy junan alle’) ja olen sitä tässä blogissani aikoinaan käsitellytkin. Se kirja oli melkoinen menestys ja tämä ranskalaisversio on ehkä vähän vanhan idean lämmittämistä, mutta silti yhä otteeltaan virkistävä ja lukemiseen innostava.Kirjassa käydään läpi kaksitoista ranskalaista klassikkokirjaa ja mainitaan lopun ’suositeltavaa lukemista’ -osiossa vielä kosolti lisää. 

Näistä tämänkertaiseen kirjakolmikkooni Groskopin ohella ja innostamana valikoituivat Francoise Sagan’in ’Tervetuloa ikävä’ ja Gustave Flaubert’in ’Rouva Bovary’.

 

Ilo on moraalinen velvollisuus

Viv Groskopin kirjan alkuperäinen nimi on ’Au Revoir, Tristesse. Lessons in Happiness from French Literature’ (2020) ja Ulla Lempisen suomennoksena siitä tuli ’Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista (2021).

Groskop käyttää samaa ’kehystarinaa’ kuin venäläisklassikoiden kanssa, eli omaa haluaan ja tarvettaan ’olla joku muu’. Venäläisyyteen ja venäjän kieleen hän hurahti opiskeluaikoinaan, kun taas ranskalaisuuden ihailu alkoi varhemmin, esi-teininä koulun kielivalinnasta. Ranska oli kaikkea sitä jännittävää, mitä tottelevaisuuteen, mukautuvaisuuteen ja hiljaiseen säännönmukaisuuteen kasvattava brittiläinen maaseutu ei ollut. Ranskalaisuus oli energiaa, kiihkoa ja asennetta, että elämää tartutaan kurkusta kiinni piittaamatta muiden ajatuksista. Että auktoriteeteille näytetään keskisormea.

Groskop arvelee käytöksensä olleen enemmän ’francomaniaa’ kuin ’francofiliaa’ ja pahoittelee kovasti kaikkea sitä, mitä hänen vanhempansa joutuivat tuolloin hänen kanssaan kestämään. Silti ranskalaisen elämäntavan, kirjallisuuden ja kielen tuoma ilo ja ajoittainen onnellisuuden kokemus on seurannut häntä koko hänen tähänastisen elämänsä ajan ja sen hän haluaa jakaa myös lukijoilleen.

Groskop siteeraakin kirjailija Andre Gide’n hienoa lausumaa:’ Ilo on harvinaista ja paljon vaikeampaa ja kauniimpaa kuin murhe. Kun on kerran tehnyt tämän elintärkeän oivalluksen, on valittava ilo.’

Kirjoista puhuessaan Groskop on myös huolissaan siitä, ettei romaaneja enää lueta, kuten ennen. Ei klassikoita eikä muitakaan. Sen hän haluaisi muuttaa, jos suinkin voisi. Some ei mitenkään kelpaa kokonaisen kirjan, etenkään useaan kertaan luetun klassikkokirjan, korvikkeeksi.

Groskopin käsittelyssä on kirjoja Saganilta, Proustilta, Colettelta, Hugolta, de Laclosilta, Durasilta, Flaubertilta, Rostandilta, de Maupassantilta, Stendhalilta, de Balzacilta ja Camus’lta. Listalle olisi toki voinut hänen mukaansa ottaa muitakin, mutta nämä kirjat ja kirjailijat ovat vaikuttaneet häneen eniten ja nimenomaan nuorena, silloin kun hän oli niiden vaikutukselle kaikkein altteimmillaan.

 

Sen yhden kesän muisto

Groskopin innostamana kaivoin kirjaston uumenista Francoise Saganin esikoisteoksen ’Bonjour tristesse’ vuodelta 1954. Lea Karvosen suomentamana se ilmestyi jo seuraavana vuonna ’Tervetuloa ikävä’ (1955). Minulla oli käsillä 6.painos vuodelta 2001.

Kirja oli aikoinaan ’Tapaus’ ja pysyi pitkään lukiolaistenkin ’suositeltua lukemista’- listalla, vaikka olikin monien opettajien ja vanhempien mielestä ’nuorille naisille sopimaton’. Vaikka vanha jo olenkin, en muistaakseni lukenut sitä silloin kouluaikoina koskaan. Varmaankin se oli vaihtoehtona ’Sieppari ruispellossa’ -kirjan kanssa ja valitsin silloin Siepparin.

Nyt luettuna Saganin lyhyt ’kesä’ kirja on herttaisen ’teini-ikäinen’. Vain 17-vuotias päähenkilö Cecile rinnastettiin tietysti heti kirjailija Saganiin itseensä, joka oli kirjan julkaistessaan 18-vuotias. Kovasti aikoinaan mainostettua ’seksiä’ siinä ei nykymittapuulla ole juurikaan. ’ Tuollaiset ajanvietteet päättyvät tavallisesti jollakin klinikalla’, toteaa päähenkilön isän uusi ’tyttöystävä’, jo nelikymppinen (vanha!) nainen. Kenties tuo lause oli aikoinaan liian ’löyhämoraalinen’ tai kyyninen.

Cecile ei pidä isänsä uudesta tyttöystävästä, joka tuntuu komentelevan häntä liikaa. Niinpä hän päättää kehiä juonen, jolla isän ja tyttöystävän välit saadaan poikki. Mustasukkaisuus toimii aina!

Kuuma kesä päättyy, ensirakkaus päättyy ja isän ja tyttöystävänkin tarina katkeaa. Cecile huomaa saaneensa aikaan pahempaa kuin tarkoittikaan. Uutuudenviehätystä hänen elämässään ei enää voi olla. Mitä sitten voi? Onko nyt edessä enää vain syyllisyys ja katumus? Tervetuloa ikävä loppuelämä?

Kyllä tämäkin kapinointi lopulta ’opettavaiseksi’ taipui. Siksi kai tämän lukeminen kouluissa sallittiin.

Kirjasta tehtiin aikoinaan amerikkalaiselokuvakin ja Saganista tuli julkisuuden hellimä ’kapinallinen’. Hän poltti, joi, käytti huumeita ja vaihtoi miesystäviään tiuhaan. Tavallaan hän ’esitti rooliaan’. Pitkällistä iloa tai onnellisuutta hän ei ehkä viestinyt, mutta hänen kirjallisesta urastaan tuli pitkä ja se jatkui aina 2000-luvun alkuun saakka.

 

Monimutkainen naisen mieli

Gustave Flaubert julkaisi ’Madame Bovary’ -kirjansa jo niin varhain kuin 1857. Hän kuulemma kirjoitti sitä viisi vuotta, viilaillen, parannellen ja tarkistellen lauseidensa osuvuutta moneen kertaan.

Kirja on luokiteltu ’romaanitaiteen uudistajaksi’ ja henkilöidensä sisäisten mielenliikkeiden ja psykologian mestarilliseksi kuvaajaksi. Miltähän kirja tuntuisi alkukielellä luettuna? Kuinka paljon tekstin ’mestarillisuutta’ on liittyneenä nimenomaan kieleen? Valitettavasti sitä en pysty koskaan saamaan selville. Kuinkahan ’vanhahtavaa’ Flaubertin kieli ranskaksi on? Mietin vain, että kaksitoista vuotta ’Bovarya’ myöhemmin meillä aikoinaan julkaistu Aleksis Kiven ’Seitsemän veljestä’ on suomalaislukijalle nykyään jo hyvin ’vanhaa kieltä’.

Minulla oli luettavana Anna-Maija Viitasen suomennos vuodelta 2005. Se on erittäin notkeaa, yksityiskohtia ja havaintoja pursuavaa ja helposti luettavaa, eikä ilmaisultaan todellakaan yhtään tippaa vanhahtavaa.

’Rouva Bovary’ kertoo maalaislääkärin vaimosta, Emmasta. Samalla kirja kuvaa pikkutarkasti ja paikoitellen hyvin hauskasti kaikkea, mitä hänen elämänpiirissään näkyy ja tapahtuu.

Emma siis päätyy naimisiin pikkukaupungin lääkärin kanssa. Mies ei ole mikään alansa ’tähti’, hädin tuskin sai tutkintonsa läpi, mutta kelpaa kuitenkin hoitamaan potilaita, joille edes jonkin lääkärin paikalle saaminen on edistystä. Hän yrittää kuitenkin parhaansa ja paikallinen apteekkari häärii ympärillä – välillä lääkäriä arvostellen, välillä tukien. Maksavat asiakkaat ovat kummallakin useimmiten samoja ja he voivat myös ’hyödyttää toisiaan’. Vai onko se juoni?

Flaubert kuvaa aivan mainiosti pikkukaupungin ja maaseudun ihmisiä. Kuinka pikkukauppiaat ja vähän vauraammatkin tuovat esiin omaa ’luokkaansa’, apteekkarin, lääkärin tai opettajan ohella. Kirjassa on myös ällistyttävän modernin tuntuinen ’maaseudun ja maanviljelijöiden puolustuspuhe’, joka voisi aivan hyvin olla jonkun meidän nykyisen poliitikkomme puhetta eduskuntavaalien alla.

Emma yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan. Välillä hän on innoissaan ja tyytyväinenkin, mutta sitten pikkuhiljaa hän alkaa turhautua. Syrjähyppykin alkaa kiinnostaa. Hän torjuu kuitenkin ajatuksen, ensin. Muut asiat nousevat tärkeämmiksi, monenlaista tapahtuu. Toisinaan Emma johtaa itse elämäänsä ja toiveitaan, toisinaan hän on selvästi muiden johdateltavissa ja vietävissä. Kuinkahan Emman lopulta käy?

Flaubert antaa henkilöidensä rimpuilla suuntaan ja toiseen. Kukaan ei varsinaisesti ole täysin ’paha’ tai sen paremmin ’hyvä’, mutta toiset onnistuvat luovimaan ongelmistaan paremmin kuin toiset. Niinhän se useimmiten elämässä menee. Se apteekkarin ketale sai jopa Kunnialegioonan ristin, mitä hän ei missään tapauksessa olisi ansainnut.

 

***

Kuvia toisista ulottuvuuksista

Kuka ja mikä oli Hilma af Klint? Julkisuudessa häneen törmää nyt monesta suunnasta.

Se tiedetään, että hän oli ruotsalainen, vuonna 1944 kuollut kuvataiteilija. Jälkisäädöksessään hän määräsi, että hänen sadat teoksensa ja valtaisa määrä hänen muistikirjojaan oli pidettävä poissa julkisuudesta ainakin 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Lisäksi hän tahtoi, ettei tiettyjä teoskokonaisuuksia koskaan erotettaisi toisistaan ja mieluiten hänen töitään ei myöskään saisi ollenkaan myydä. Ellei sitten joskus olisi ihan pakko, muun kokoelman säilymisen takaamiseksi. Hänen perillisensä; veljenpoika ja häntä seuraavat sukulaispolvet, saivatkin Hilma af Klintin tahdon toteutettua.

Teokset säilyivätkin vuosikymmeniä suurissa puulaatikoissa, vaikkakin lähes ihmeen kaupalla. Niitä säilytettiin nimittäin ensin kellarissa, jonne tuli tulva, ja sitten vinttikomerossa ja välillä ulkona peltoladossa, jossa lämpö- ja kosteusolot eivät tosiaankaan olleet ’vaatimukset täyttäviä’.

Miksi teoksia ei pitänyt julkistaa? Siksi, ettei maailma ollut ’vielä valmis’ niitä vastaanottamaan, selitti Hilma af Klint. Hän maalasi kuvia, joita ’Korkeat henget’ antoivat hänelle tiedoksi. Enimmäkseen kuvat olivat kuvioita ja väripintoja, joskus harvoin selvästi esittäviä. Kuvat olivat henkien ’ohjeita’ ihmisille ja tiedoksiantoja toisesta maailmasta, jossa kaikki lopulta ’on yhtä’.

Hilma af Klint oli kohtalaisen varakkaan aatelisperheen tytär ja kouluttautunut kuvataideakatemiassa ammattimaiseksi taiteilijaksi. Hän pystyi maalaamaan hyvinkin laadukkaasti myös ’normaaleja’ kuvia, mutta kiinnostuttuaan teosofiasta ja muusta ’henkitieteestä’, hän tietoisesti suostui ottamaan tämän välittäjän tehtävän ja maalasi vain hänelle ’annettuja’ kuvia.

Koska hän pysytteli varsinaisten taidepiirien ulkopuolella ja hänen töitään ei tuotu esille ja varsinkaan, koska niitä ei myyty, häntä ei taiteilijana ’ollut olemassa’. Kun sitten hiljalleen aikaa oli kulunut ja yleinen kiinnostus myös okkultismiin, teosofiaan ja kaikenlaiseen ’vaihtoehtoiseen’ alkoi jälleen 1980-luvulla nostaa päätään, putkahti lopulta myös Hilma af Klint töineen esille. Los Angelesissa 1986 järjestetty ’Spiritual in Art’ -näyttely toi hänet taidepiirien tietoisuuteen ja siitä alkoi häneen kohdistuva, yhä nouseva kiinnostus.

Tässä oli siis nainen, joka selvästi maalasi abstrakteja maalauksia ennen kuin abstrakti oli virallisesti keksitty! Vuosia ennen sellaisia alan ikoneiksi nostettuja miehiä kuten Kandinsky, Malevits tai Mondriani. Taidehistorian kaanon pitäisi selvästikin kirjoittaa uudelleen.

Tällä hetkellä Hilma af Klintiä tutkitaan kaikkialla. Näyttelyjä, niiden esittelykirjoja ja tausta-aineistoja on liikkeellä runsaasti. Lukuisat taidehistorioitsijat ovat ottaneet hänet opinnäytteidensä ja kirjojensa aiheiksi. Elämäkertojakin on tehty useita ja lisää on tulossa.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen kulttuuritoimittaja Pirkko Kotirinta julkaisi kirjansa ’Hilma af Klintin arvoitus’ loppuvuodesta 2021 ja se oli minulle ensimmäinen laajempi tutustuminen tähän asiakokonaisuuteen. Espoon modernin taiteen museo EMMAn näyttelyjulkaisu ’Feel the Spirit’ (2014) toi oman lisänsä aiheeseen. Kolmantena tartuin tuoreeseen käännökseen ruotsalais-amerikkalaisen toimittajakolmikon Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M.J.Rosen ’The Friday Night Club’ (2021) -kirjasta. Jänis Louhivuoren suomentama ’Perjantai-illan klubi’ on vuodelta 2022. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, kirja on englanniksi toistaiseksi käsikirjoituksena. Suomennos, toukokuulta 2022, on ensimmäinen julkaistu kirjaversio.

 

Henget, Hilma ja Suomi

Toimittaja Pirkko Kotirinta sai ensi kosketuksensa Hilma af Klintin töihin vuonna 1988 Suomenlinnassa järjestetyssä näyttelyssä. Siitä alkaen hän on hiljalleen tutkinut kaikkea Hilmaan liittyvää.

Työ on vaatinut pitkäjänteisyyttä, matkustamista ja pientenkin vihjeiden tarkistamista ja huomioimista. Se, että Hilma af Klintin työt ylipäätänsä ovat säilyneet tähän päivään, on jo pienoinen ihme. Hänen sukulaisena ja heidän perustamansa ’Hilma af Klintin Säätiö’ ovat toki tehneet parhaansa heidän käsiinsä tulleen aineiston säilyttämisessä, mutta aikaa on kulunut jo paljon, eivätkä olosuhteet – sekä aivan fysikaalisesti että taloudellisesti – ole olleet ihanteelliset.

Suuri merkitys Hilma af Klintin jäämistön ja kaikkien teosten luetteloinnissa ja kokonaisuuden hallinnassa on ollut suomalaisella Olof Sundströmillä. Hänen tekemäänsä luetteloon pohjaavat kaikki nykyiset af Klintin tuotannon tutkimukset. Teosten syntyvaiheita valottavat af Klintin muistikirjat, jotka kertovat tapaamisista ja yhteyksistä, niin henkiin kuin kanssaihmisiinkin. Pirkko Kotirinta on jäljittänyt Sundströmin ja muiden af Klintin töiden säilymiseen vaikuttaneiden henkilöiden vaiheita ja koko ’henkien kanssa seurustelevan yhteisön’ toimintaa vuosikymmenten ajalta. Välillä heidän asemansa on ollut parempi, välillä hyvinkin vaikea. Monilla heistä, kuten myös Hilma af Klintillä ja hänen kumppaneillaan, on ollut yhteyksiä antroposofi Rudolf Steineriin ja hänen yhteisöönsä Sveitsissä.

Kotirinnan kirja on notkeasti etenevä, kaikista lukemattomista sivupoluista ja pienistä yksityiskohdistaan huolimatta. Runsaan Hilma af Klint- tietouden ohella sitä saa aimo annoksen oppia siitä, kuinka taidemaailma toimii ja miten näyttelyiden ideointi ja järjestäminen kaikkine kontakteineen ja ongelmineen etenee. Mielenkiintoista!

Mietteliääksi lukijan sai mm. se, kuinka suuressa roolissa raha tässäkin kulttuurin haarassa on. Vaikka kohteena on taiteilija, joka ei halunnut ajatellakaan rahaa, vaan välittää maailmalle tietoa ’Suurilta Hengiltä’, on maailmanmaineeseen ja kuuluisiin museoihin johtanut tie täynnä myös ’oheistuotteita’: af Klintin taulujen kuvioilla kudotuista luksusmatoista tavallisempaan pikkukrääsään.

Siltä ei vaan voi välttyä, väitetään. Teosten myyntiin ei toistaiseksi vielä ole sentään menty.

 

Viisi naista perjantai-illassa

 

Kun Hilma af Klintin suuri näyttely oli saatu New Yorkin Guggenheim-museoon 2019 ja katsomaan haluavien jono kiersi jo korttelin ympäri, saivat aiheesta innostuneet toimittaja-kirjailija tuttavukset idean; heitä oli viisi, aivan kuin oli ollut myös Hilma af Klintin läheisimpiä ystäviä.  Tehdään tästä kirja!

Aikoinaan 1900-luvun alun Tukholmassa af Klint ystävättärineen perusti ’De Fem’ -ryhmän, joka kokoontui joka perjantai ’seurustelemaan’ henkien kanssa ja saamaan heiltä ohjausta ja innoitusta maalauksiinsa.

Nyt New Yorkissa koolla oli myös viisi naista: Sofia Lundberg, Alyson Richman, M.J.Rose, Tracey Rees ja Lucinda Riley. Tämä viiden ryhmä kutistui myöhemmin kolmeen; Riley sairastui ja kuoli, Rees jättäytyi pois. Jäljelle jääneet kolme kirjoittivat yhteisesti af Klintin inspiroimana kirjan, jota voisi kai luonnehtia ’viihderomaaniksi’.

’Perjantai-illan klubi’ pohjautuu Hilma af Klintin muistikirjoihin ja muihin hänen ja hänen ystävättäriensä elämänvaiheisiin. Tarinassa on kuitenkin myös paljon keksittyä. Lisäksi kirjaan on liitetty nykyajassa tapahtuva ’kehyskertomus’ rakastavaisista, jotka löytävät toisensa uudelleen kymmenen vuoden jälkeen.

Kirja oli mukiinmenevä, mutta jollain lailla tavattoman ’amerikkalainen’. Hyvät ovat hyviä ja pahat ovat pahoja, niin että sen näkee jo naamasta. Ystävien kesken on välillä kinaa ja kateutta, mutta puhumalla siitä aina selvitään.

Kirja on tehty notkeaan nykytyyliin siten, että sen muokkaaminen elokuva- tai TV-tuotannon käsikirjoitukseksi on varmasti helppoa. Kohtaukset ovat nopeita ja dialogit lyhyitä. Kirjan oikeuksien myynnistä lukuisiin maihin on jo ollut tietoja.

Yksi filmiversio Hilma af Klintin tarinasta onkin jo valmistunut. Roolitus viidelle nuorehkolle naiselle ja heidän rakkaussuhteilleen – myös keskinäisille - lienee markkinoita houkuttelevaa.

 

Väri vaikuttaa suoraan sieluun

Kevättalvella 2014 Espoon modernin taiteen museo EMMAssa oli viiden taiteilijan näyttely otsikolla ’Feel the Spirit’. Näyttelyn esittelyjulkaisusta löytyy muiden (Joseph Beuys, Olafur Eliasson, Jussi Niva, Silja Rantanen) taiteilijoiden ohella arvio myös Hilma af Klintistä.

Kiinnostavaa oli lukea, kuinka ’virallinen’ taidemaailma oli ihmeissään, koska abstraktin taiteen pioneerin asema olikin nyt selvästi mennyt ’uusiksi’. Toisaalta arviossa todetaan, ettei ’abstraktin’ pioneeriksi julistaminen olisi kiinnostanut Hilma af Klintiä itseään vähääkään, koska hänelle itselleen hänen taiteensa ei ollut missään mielessä ’abstraktia’.

Kaikille kuvioille ja yksittäisille väripinnoillekin oli hänellä erittäin tarkkaan määrätty sisältö: ne ilmensivät jotakin, jolla oli merkitys tuonpuoleisessa tai joka kuvasi ihmisen fyysisiä tai henkisiä ulottuvuuksia. Hänen kuvillaan oli siis selkeä tarkoitus ja merkitys niille, jotka olivat valmiita ottamaan vastaan näitä henkisen maailman sanansaattajia.

Tästä ’taidemaailman’ ja muun maailman reaktiosta voisi siis tehdä johtopäätöksen, että af Klint oli aikoinaan oikeassa: maailma ei ole valmis tajuamaan näitä kuvia. Milloin mahtaa olla?

 

***

 

Toistetaanko vanhat virheet

Sadan vuoden takainen historia, ’iloinen 1920-luku’, kiehtoo monia. Minuakin. Sen ajan optimismi, yhteiskunnallisten rakenteiden muutos, eteenpäin menemisen henki ja vauhti tuntuvat niin virkistäviltä.

Valitettavasti tuo ilo jäi lyhytaikaiseksi ja varsinkin se, kuinka kaikki sitten päättyi totaaliseen katastrofiin niin Euroopan kuin suurimman osan maailmankin osalta, on musertavaa. Miksei sitä osattu varoa? Kuinka kansat ja yhteiskunnat antoivat niin helpolla pois vapautensa ja vaikuttamismahdollisuutensa ja lähtivät seuraamaan aivan kuin lumottuina omaa ’pillipiipariaan’, joka johti heidät tuhoon?

Toistuuko se taas? Mitä tapahtuu ympäri Eurooppaa? Tai itärajamme takana? Kuulostaa siltä, kuin siellä joku olisi jo muokannut kansalaisille katsottavaksi ihan oman satumaailman, jonka tapahtumia ei reaalitodellisuudessa kukaan muu näe tai usko. Outoja vihollisia vilisee kaikkialla ja sotiminen on ainoa toimintatapa. Mitä hyvää tästä voi kenellekään seurata?

Miksi vakiintuneissa, suurin piirtein järkevissäkin valtioissa ihmiset haluavat jälleen antaa vallan epä-demokraattisille voimille? Puolueille, ryhmille tai yksilöille, jotka suoraan sanovat, että vaalit ovat huijausta, muut puolueet tai mielipiteet pitää kieltää ja toisinajattelijat ’poistaa’, eikä väkivallan käyttöä ’pidetä niin pahana’. Perustuslakeja muunnellaan, valtakausien pituuksia ja lukumääriä venytetään vuosikymmeniin, lainsäädäntöä tehtaillaan vailla mitään kontrollia. Ja kansalaiset vain katsovat apaattisina - tai vielä pahemmassa tapauksessa - hurraavat suu vaahdossa! Että nyt viimeinkin ’joku laittaa meillä asiat kuntoon’.

Tätä ihmetellessäni piti jälleen kerran tarttua kirjaan. Apua asian käsittelemiseen sainkin järkälemäisestä ’Fasismin lumous’ -teoksesta. Siinä emeritusprofessori Tarmo Kunnas perehtyy eurooppalaisen älymystön fasismi-innostukseen ja tarjoilee lukijalle valtavan määrän tietoa ja esimerkkejä. Mikä kumma sai lähtökohtaisesti kriittiset, lahjakkaat ihmiset intoutumaan fasististen liikkeiden kannattajiksi? Heidän, jos keiden, olisi pitänyt osata nähdä tarkemmin vallanhalun, aatteellisen manipulaation ja illuusioihin uskomisen taakse.

Kuinka oli meidän suomalaisten laita? Meillä kaikki liikehdintä on ehkä vähän ’pienempää’, mutta ei silti vaarattomampaa. Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet kiinnostavan kirjan ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’, jossa fasismin vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan tuodaan esille paljon yhtä lässähtänyttä Mäntsälän kapinaa laajemmin ja syvällisemmin.

Kolmantena käsittelyssäni oli Ruth Ben-Ghiat’in teos ’Mahtimiehet -tyrannien nousu, uho ja tuho’. Siinä Ben-Ghiat tutkii valtionpäämiehiä, jotka ovat käyttäneet urallaan samoja keinoja kuin aiemmin Mussolini ja Hitler. He lupaavat kansalle pelastusta, lakia ja järjestystä. Viholliskuvien luomisella, propagandalla ja silkalla väkivallalla hallitsemalla he kuitenkin antavat alamaisilleen jotain aivan muuta. Heidät voidaan kuitenkin lopulta pysäyttää: siitäkin on esimerkkejä.

 

Suuruus vaatii verta ja uhreja

Kirjallisuuden, kulttuurin ja filosofian tutkijana elämäntyönsä tehnyt emeritusprofessori Tarmo Kunnas julkaisi ’Fasismin lumous’ -kirjansa 2013. Hän on rakentanut synteesinsä suuresta aineistosta; siinä sivutaan yli seitsemänkymmenen eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin. Tarkasteltavina on tietenkin saksalaisia ja italialaisia, mutta myös monia muita, kaikkiaan viittätoista kansalaisuutta edustavia älymystöön luokiteltavia henkilöitä.

Välillä lukija uupuu materiaalin paljouteen, mutta perusteellinen taustoitus antaa myös vahvan pohjan asiayhteyksien ymmärtämiseen. Mikä johti mihinkin, eri yhteiskunnissa.

Oikeastaan syy-seuraus -ketjuja ällistyttävämpää oli kirjan perusteella sen tajuaminen, kuinka illusorisille olettamuksille ihmisten poliittinen käyttäytyminen saattaa rakentua. Se hätkähdytti ainakin minua. On helppoa päivitellä ’kuinka joku voi uskoa tuollaista, huh huh’, mutta kylmäävää on havaita, että ihmisten johdattelu kaikenlaisten viholliskuvien pelkoon ja ’tulevan sankaruuden’ odotteluun käy sittenkin uskomattoman helposti.

Peruskaava tuntuu olevan se, että ensin ’jotain on meiltä viety, epäreilusti’. Jos ei ihan vielä, niin ainakin pian ’ne’ tulevat ja vievät. Naiset, työpaikat, elintilan, maat ja metsät. Ja ne, joita ei uhkaa aivan näin konkreettinen menetys, voivat ainakin lietsoa itsensä vihaan ’kunnian’ menettämisen takia tai sen pelossa. Sitten kun tämä pelko ja uhka on saatu iskostettua mieliin, onkin tie auki seuraavaan vaiheeseen: ratkaisuun. Sen tarjoaa ’johtaja’, ’puolue’, ’aate’. Kun ratkaisukin on löytynyt, täytyy enää vain tehdä se, mitä sen toteuttaminen vaatii. Siinä ollaankin sitten väkivaltaisten, epädemokraattisten toimien kynnyksellä.

Kunnaksen valtaisa materiaali tuo myös esille eri maiden älymystön erilaiset painotukset fasististen elementtien käytössä. Italialaiset tahtoivat vallanhalussaan palata Rooman valtakunnan suuruuteen, mutta myös edetä uuteen aikaan, teollistumiseen, modernismiin, futurismiin. Saksassa luotiin suurta tulevaa tuhatvuotista valtakuntaa, joka oudosti haki perustelujaan hatarasti keksitystä rotuopista, yli-ihmisyydestä ja suorastaan fantasiakirjallisuudelta vaikuttavasta muinaisesta germaanisuudesta. Silti nämä kaikki saatiin ihmeellisesti sovitettua yhteen, myös ns. älymystön ajatusmaailmassa.

Vielä oudommaksi kaikki käy, kun fasismista innostuvat monissa maissa myös papit, kristinuskon viralliset edustajat. Heitä ei lainkaan haitannut ’lähimmäisen sortaminen’, tappamisen ihailu tai pakanuuden ylistys, kunhan omaksi viholliskuvaksi saatiin ’bolsevismi’, jonka torjumiseksi kaikki kelpasi. Jotta ympyrä sulkeutuisi täydellisesti, monet löysivät hyvää sanottavaa myös Stalinista. Hän oli kumminkin ’vahva johtaja’, vaikkakin ehkä väärällä taustalla.

 

Jahkaaminen laillisuuden kanssa tappaa rohkeuden

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kaikki suomalaisia historiantutkijoita, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan siitä, mistä suomalaisessa 1920-30 -lukujen fasismissa oli kysymys ja millaista yhteiskuntaa sen kannattajat tavoittelivat. ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’ on ilmestynyt 2016.

Suomalaisen fasistisen ajattelun taustoja etsittäessä vastaan tulevat kansallisuusaate, itsenäisyystaistelu ja tietysti etenkin sisällissota. Joidenkin oikeistoaktiivien mielestä ’punaisen väen petos’ vaati yhä vieläkin kostoa ja vaikka sisällisota voitettiin, tuntui siltä, että sen jälkeinen yhteiskunnallinen kehitys ’oli hävitty’.

Lapuan liike, Vihtori Kosola, muilutukset ja talopoikaismarssi ovat monille jo hyvin tuttua historiaa, mutta ainakin minua hätkähdytti tieto pääministeri Kyösti Kallion murhan yrittämisestä. Näin pitkälle siis oltiin valmiit menemään! Entisen presidentti Ståhlbergin kyyditseminen väkisin itärajalle on jo tutumpi episodi.

Oman mausteensa suomalaiseen fasismiin tuo uskonto. Meillä ei ollut kannattavaa haikailla uudestaan mitään mahtavaa pakanallista menneisyyttä, vaan mieluummin koettaa rakentaa suomalaisesta ’yksinkertaisesta talonpoikaisesta protestantista’ jumalallisesti valittua etujoukkoa ’jumalattoman bolsevismin’ kukistajaksi. Papit Kaarlo Kares ja Elias Simojoki ahkeroivat kovasti tällä saralla.

Yhden ryhmän suomalaisista fasisteista muodostivat myös ruotsinkieliset, aatelistaustaiset yläluokkaisen asemansa katoamista surevat aktivistit, jotka katsoivat oman menetyksensä mukana todistavansa koko eurooppalaisen kulttuurin tuhoutumista. Sen pelastaminen oli tietenkin jaloa.

Osalle suomalaista älymystöä Saksa oli aina ollut läheinen ja ihailtava maa. Sinne oli totuttu katsomaan esimerkin ja avun toivossa. Niinpä siellä vallitseva natsihallintokin meni samaan kauppaan: jos kerran saksalaiset pitävät siitä, miksemme mekin. Joidenkin kohdalla kansallissosialismin ihailu meni vielä tätäkin syvemmälle ja pidemmälle; he halusivat itse suoraan osallistumaan siihen, SS-joukkoihin ja muuhun toimintaan.

Erilaisia ja eri nimisiä fasistisia yhdistyksiä ja liikkeitä perustettiin maassamme 1920-1940 -luvuilla useita. Osa kuoli itsestään toimijoiden puutteeseen, osa piti lakkauttaa viranomaisten vaatimuksesta. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen mukaan fasismilla oli Suomessa virallisia jäsenmääriään paljon suurempi vaikutus; sitä tukivat epäsuorasti ja taustalla monet liike-elämän ja yhteiskunnan ylempien kerrosten toimijat.

Merkityksen yleinen vähättely on ollut osa myöhempien aikojen ’puhdistautumista’. Jotain samaa tuntuu olevan tavassa, jolla näinä aikoina käsitellään 1970-luvun taistolaisuutta; silläkään ei siinä mukana olleiden mielestä ollut ’juuri mitään vaikutusta mihinkään’.

 

Moni maa on kuilun partaalla

Historian professori Ruth Ben -Ghiat julkaisi kirjansa ’The Strongmen: How They Rise, Why They Succeed, How They Fall’ 2020 ja seuraavana vuonna se ilmestyi Mari Janatuisen suomentamana nimellä ’Mahtimiehet – tyrannien nousu, uho ja tuho’.

Ben-Ghiat analysoi seitsemäätoista valtion päämiestä; Mussolinista ja Hitleristä Francon, Idi Aminin ja Sese Sekon kautta tuoreempiin, kuten Erdoganiin, Orbaniin ja Putiniin. Kuinka he nousivat valtaan – monet vaaleilla – ja kuinka he tuhosivat demokraattisen koneiston ja tarrasivat asemaansa.

Monien kohdalla on jo päästy myös tarkastelemaan sitä, miten heidän absoluuttiseksi betonoitu valtansa lopulta kuitenkin murskaantui. Kuinka käynee jäljellä olevien?

Kiinnostavia ovat tällä hetkellä monetkin mahtimiehet, mutta erityisen tarkalla silmällä Ben-Ghiat on katsellut kotimaataan Yhdysvaltoja ja presidentti Donald Trumpia. Kuinka lähellä kuilun reunaa maan demokratia jo kävi, ja kuinka lähellä ollaan nyt? Mitä vielä on odotettavissa?

Aivan viimeisimmät uutiset kertovat Trumpin vastustajana profiloituneen puheenjohtaja Nancy Pelosin kotiin tunkeutuneesta pahoinpitelijästä. Se ei ennusta mitään hyvää.

 

***