Puolalaisia unia

Puola, tuo suuri maa Itämeren toisella laidalla, on kiinnostanut minua jo pitemmän aikaa. Arkistoja selatessani huomaan, että olen huhtikuussa 2017 kirjoittanut puolalaisista kirjoista ja jo silloin huokaillut, että Puolasta pitäisi lukea lisää. Niin pitäisi – sekä päivänkohtaisia uutisia että yhteiskunnallisia raportteja, mutta myös kaunokirjallisuutta.

Viime vuoden vaalit ja niissä tapahtunut tiukan oikeistokonservatismin hellittäminen ovat päällimmäisinä mielessä, kun Puolaa ajattelen. Kasvava talous ja eteenpäin menevä yhteiskunta – siitä voi syntyä vielä merkittävä eurooppalainen tekijä.

Toinen merkittävä asia on tietenkin Ukrainan sodan pakolaisten auttaminen. Puola on sodan eri vaiheissa ottanut heitä vastaan varmaan pari miljoonaa ja edelleen maassa asuu suunnilleen miljoona sodan takia tullutta ukrainalaista. Rajanaapurien kanssakäyminen on aikaisemminkin ollut vilkasta ja työvoima on liikkunut rajan yli. Kuvio meni kai suunnilleen niin, että puolalaiset lähtivät töihin Britanniaan ja ukrainalaiset tulivat heidän tilalleen töihin Puolaan. Nyt se kaikki on muuttunut – ensin tuli Brexit ja sitten tuli sota.

Puola, jos mikä, on saanut tottua siihen, että valtion rajat vaihtelevat ja väkeä kulkee suuntaan jos toiseenkin. Jostain luin määritelmän, että Puola on valtakunta, joka pitkän historiansa aikana on useinkin häipynyt näkyvistä ja sitten taas palannut ’maailman näyttämölle’, mutta aina hiukan eri paikassa kuin aiemmin. Välillä Puola on ollut suurvalta, joka on ulottunut Itämereltä Mustalle merelle, välillä se on jaettu kokonaan kappaleiksi kolmen naapurivaltionsa kesken, välillä se on aika paljon idässä, välillä se on taas siirretty satoja kilometrejä lännemmäs.

Historia onkin Puolassa jatkuvasti puheenaiheena – se ei ole jotain mennyttä, vaan koko ajan esillä olevaa. Puolalaisten identiteetti tarvitsee monien mielestä tarkistamista, pohtimista, rakentamista – ja riitelyäkin. Tässä oikeistokonservatiivit ovatkin viime vuodet olleet vahvasti muokkaamassa itselleen sopivaa, ’oikeaa puolalaisuutta’. Se tulee nyt hallituksen muutoksen myötä todennäköisesti jälleen hieman muuttumaan.

Puolalaista kirjallisuutta ei kovinkaan suurissa määrin suomenneta, mutta jotain sentään – ja valtaosan kaikesta suomennostyöstä tekee näemmä yhä Tapani Kärkkäinen, kuten 2017 blogissanikin totesin. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai puolalainen Olga Tokarczuk, jonka tuotantoa Kärkkäinen oli alkanut suomentaa jo 2004. Nobelin myötä Tokarczukin suomentaminen sai tietenkin vauhtia ja saataville on nyt tullut häneltä sekä uudempia että vanhempia teoksia.

Päätin nyt siis tutustua Olga Tokarczukin tuotantoon, jota kirjaston tarjonnassa olikin hyvin saatavilla. Valitsin kaksi romaania ja yhden novellikokoelman. Lukemisjärjestystä miettiessäni päätin lukea käsillä olevat kirjat siinä järjestyksessä, kuin Tokarczuk oli ne aikoinaan julkaissut. Jälkeenpäin totesin, että ehkä olisi kannattanut lukea novellit ensin, niin olisi ’tottunut’ Tokarczukin tyyliin ja hänen harrastamiinsa aiheisiin lyhyemmissä tarinoissa, eikä romaanin kanssa olisi mennyt aikaa sen pähkäilyyn, onko tämä kaikki unta vai tapahtuuko joku osa tästä kaikesta sittenkin ’oikeasti’.  Sen miettiminen kun osoittautui ihan turhaksi.

Aloitin romaanilla ’Päivän talo, yön talo’, jatkoin novellikokoelmalla ’Rumpujen kaupunki’ ja päätteeksi luin ’mysteeriksi ja oudoksi rikostarinaksi’ luonnehditun ’Aja aurasi vainajain luitten yli’ -kirjan.

 

Miten kummallisia ovatkaan jotkut ajatukset

Olga Tokarczukin ’Dom dzienny, dom nocny’ ilmestyi puolaksi 1998 ja Tapani Kärkkäisen suomennoksena ’Päivän talo, yön talo’ 2004.

Suomentajan hyödyllisessä esipuheessa Kärkkäinen selostaa kirjan tapahtumapaikan, eteläisen Puolan, Sleesian historiaa. Alue on aikojen saatossa kuulunut mm. Böömille, Itävallalle ja Preussille. Vuodesta 1871 se oli osa yhdistynyttä Saksaa, ja sen paikkakunnilla oli tietenkin vakiintuneet saksankieliset nimet. Toisen maailmansodan jälkeen 1945 siitä tehtiin osa Puolaa. Silloin esimerkiksi Breslausta tuli Wroclaw, Neurodesta Nowa Ruda ja Waldenburgista Walbrzych. Saksalaiset asukkaat pakenivat tai pakkosiirrettiin, ja tilalle tuotettiin puolalaisia idästä, jossa taas Neuvostoliitto oli liittänyt puolalaisia alueita itseensä.

Nyt Nowa Rudassa asuu kirjan kertoja, joka kuvailee yksityiskohtaisesti ympäristöään, sen maisemaa ja melkoisen omituisia asukkaita, mutta ennen kaikkea hän keskittyy monenlaisiin uniin. Sekä omiin, tavattoman pitkiin uniinsa, että alueen muiden asukkaiden uniin. Niitä hän löytää nettisivulta, koko maailman unien kokoelmasta. Monet ovat paikallisten asukkaiden unia, ja myös niiden, jotka ovat joskus historiassa siellä vaikuttaneet. Kummallisten tyhjästä ilmestyvien ja taas katoavien ihmisten tarinoita.

Välillä mennään käymään ihan oikeasti kaupungissa tapaamassa puuseppää tai tehdään puutarhatöitä, mutta sitten kerronta lipsahtaa taas jonnekin. Vuosisatojen taa, muinaiseen luostariin. Hirviötarinoihin. Sota-aikaan. Sodan jälkeiseen aikaan, kun ikänsä palatsimaisessa aatelistalossaan asuneet saksalaiset lähtevätkin äkkiä pois – toiseen, vähän pienempään palatsiin Baijeriin. Ja myöhemmin toiset saksalaiset, ei enää niin rikkaat, mutta kuitenkin hyvin toimeentulevat, käyvät paikkakunnalla bussilasteittain. Ottavat valokuvia tyhjistä tonteista tai vanhoista taloista, jossa puolalaiset nykyään asuvat. Uudet talot eivät heitä kiinnosta vähääkään. He kulkevat vanhalla niityllä. Hautausmaalla.

Ilman tietoa alueen historiasta nämäkin kertomuksen muruset jäisivät aivan irrallisiksi. Nyt kuvittelen ymmärtäväni ainakin vähäsen, mistä Tokarczuk kirjoittaa tai mihin hän viittaa. Onhan meillä suomalaisillakin kokemusta naapurimaahan tehdyistä bussiretkistä, joiden sisältönä on nurmettuneiden hautausmaiden ja tyhjentyneiden tonttien katselu ja niiden valokuvaaminen. Käydään katsomassa asioita, jotka ovat olleet elettyä elämää pienissä mustavalkoisissa valokuvissa, mutta jotka voi tavoittaa enää mielissä ja sukulaisten tarinoissa.

 

Lentokone täynnä napoleonleivoksia

Olga Tokarczukin novellikokoelma ’Gra na wielu bebenkach,’ ilmestyi puolaksi 2001. Tapani Kärkkäisen suomentamana se ilmestyi 2023 nimellä ’Rumpujen kaupunki’ ja kustantajana näkyy olevan Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry. Toiset Tokarczukit on kustantanut Otava.

Novellien tulkinnassa on apua tiedosta, että Tokarczuk on opiskellut psykologiaa ja toiminutkin psykologina ennen päätoimista kirjailijanuraansa. Varsovaan sijoittuvassa novellissa henkilöhahmot kärsivät selvästi psyykkisistä oireista, persoonallisuuden jakautumisesta tai muista häiriöistä, joihin minä-kertoja, psykologian opiskelija, reagoi ymmärrettävän selkeästi:’ Nyt Sinä lähdet sairaalaan, minä soitan auton’.

Mutta suurimmassa osassa novelleja näin ei käy, vaan monenlaiset kummalliset tapahtumat jäävät vaille ’normaalia’ selitystä. Ehkä maailman rumin nainen lapsineen saattaa todellakin löytyä virttyneenä muumiona jostain Patologisches Museumin kellarivarastosta. Tai oikein tiukan paikan tullen mieskin voi imettää. Tai koira voi viedä shakkinappulan tarkoituksella mereen.

Sleesiassa vain tuntuu tapahtuvan enemmän outoja asioita kuin muualla. Ne saattavat tietenkin olla myös unia, harhakuvia, pelkkiä kuulopuheita. Tai sitten ne ovat yksinkertaisesti ihmeitä. Kuka tietää?

 

Koira isännän portille nääntyy

Tokarczukin ’Prowadz swoj plug przez kosci umarlych’ ilmestyi puolaksi 2009 ja Tapani Kärkkäisen suomennos ’Aja aurasi vainajain luiden yli’ tuli markkinoille 2020.

Tämä teos oli kolmikkoni helppolukuisin. Tai sitten olin alkanut tottua Tokarczukin tyyliin.

Kirjan päähenkilönä on jo vähän vanhempi Janina, jolla on harmeinaan monenlaisia kipuja ja vaivoja. Sinnikkäästi hän kuitenkin yhä asuu outojen naapureidensa kanssa sleesialaisessa maalaiskylässä. Hän hoitaa talon lämmitykset, lumityöt, rännien korjaamiset ja monenlaiset tarvittavat ulkotyöt. Niin omassa talossaan, kuin monien varsovalaisten kesämökeissä, joiden talkkarina hän toimii. Päätyönään hän pitää kuitenkin kulttuuria: hän kääntää ystävänsä Dyzion kanssa puolaksi William Blaken runoja. Lisäksi hän tekee horoskooppeja – ilmeisesti uskoen niihin aivan tosissaan.

Sitten hänen äkäisenpuoleinen naapurinsa löytyy kuolleena. Janina ja toinen naapuri, Outolintu, osuvat paikalle – poliisillekin pitäisi soittaa, mutta syrjäkylällä ei ole matkapuhelinverkossa kenttää. Puhelimesta kuuluu aina vain naapurimaan, tsekkiläisen operaattorin ’puheen pajatusta’. Jotenkin asiat kuitenkin pitäisi saada hoidettua.

Aluksi tarina tuntuu kallistuvan humoristisuuden puolelle. Janinan ja hänen naapuriensa touhut vaikuttavat vähän hoopoilta. Janina mm. arvelee, että hänen naapurinsa on sairastunut vanhempien miesten yleiseen vaivaan: testosteroniautismiin.  Siinä mies eristäytyy, hänen puhekykynsä ja kommunikaatiotaitonsa heikkenevät. Enää vain työkalut, laitteet ja toisen maailmansodan historia kiinnostavat. Tuttu tauti?

Pikkuhiljaa tarina alkaa saada mystisiä ulottuvuuksia. Eläimet alkavat vaikuttaa yhä enemmän tapahtumien kulkuun. Kuolemia tulee lisää ja Janina on varma, että kyseessä on eläinten kosto.

Kirjassa toistuvat Tokarczukin usein käyttämät teemat. Kirjaa on luonnehdittu myös ’murhamysteeriksi’ ja voi sitä toki niinkin nimittää. Lukija ei kuitenkaan voi olla varma siitä, mikä tapahtui todella ja mikä menee ihmeen, unen tai kansanperinteen puolelle. Ei edes loppuratkaisussa.

 

***

 

Vaivalloinen itänaapuri

Venäjä eri olomuodoissaan on ollut meille vuosisatojen ajan ihmettelyn ja varuillaanolon aiheuttaja. Mitä se karhu siellä ’suon takana’ taas pukertaa? Pitääkö olla huolissaan?

Viimeisimmät pari vuotta ovat jälleen heittäneet meillä pintaan kaikki vanhat pelot, traumat ja katkeruudet. Julkisuuteen ovat pysyvästi asettuneet kaikki nekin eritasoiset asiantuntijat, joiden lausumia ei aiemmin pidetty sopivina tai edes pätevinä. Ilma on välillä niin sakeana misinformaatiota ja disinformaatiota ja propagandaa ja toiveajattelua ja silkkaa hölynpölyä, ettei mitään rajaa. Ei käy kateeksi niiden päättäjien asema, joiden ihan oikeasti pitäisi tämän kaiken meuhkaamisen keskellä säilyttää pää kylmänä ja katse oikeassa kohteessa.

Eihän tässä tilanteessa toisaalta pitäisi olla meille mitään ’uutta’ – jos nyt vähänkään katselee historiaa taaksepäin. Meillähän piti olla jopa jotain erityisosaamista juuri meille osuneen naapurin kanssa elämisestä. Mutta niin vain pääsi taas kerran kriisi yllättämään.

Monet Venäjästä viime aikoina kirjoitetut, nopeasti kokoonkyhätyt kirjat, julkaisut ja artikkelit ovat tuntuneet tendenssimäisiltä, usein imelän jälkiviisailta tai pahimmillaan sotakiihkoisilta. Niiden lukeminen ei juurikaan innosta. Silti tiedon ja ymmärryksen lisäämisen tarve on suuri.

Jossain lehtihaastattelussa näin kirjailija Kaari Utrion sanovan, että hän aikoo seuraavaksi perehtyä professori Kari Tarkiaisen kirjaan ’Moskovalainen’ saadakseen syvempää pohjatietoa nykytilan ymmärtämiseen. Innostuin heti – jos Kaari Utrio kelpuuttaa sen, kirjan luulisi olevan laadukas. Varaus vetämään kirjastoon!

Samassa aihealueessa nimikkeitä penkoessani löysin myös pienen ’erikoisuuden’, nimittäin Hannu Salovaaran toimittaman ’Hattujen sodan päiväkirjat’, silminnäkijöiden kirjauksia vuosien 1741-1743 sodasta Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä. Tätä sotaa ei ole juurikaan haluttu muistella kummallakaan puolella – niin poskelleen siinä kaikki meni.

Kirjakolmikkoni kolmanneksi poimin toimittaja Arvo Tuomisen ’Riisutut naamiot – särkyneet unelmat’, jonka inhorealistisia analyyseja on kaikessa karuudessaankin miellyttävä lukea, sillä ne eivät ole tarkoituksellisen pahantahtoisia. Hyvin surullisia kylläkin. ’Parhaamme yritettiin, kaikkea hyvää toivottiin – mutta saatiin sitä samaa kuin aina ennenkin’.

 

Nuo meluisat miehet pitkissä takeissaan

Kari Tarkiaisella on takanaan pitkä historioitsijan ura sekä Ruotsin valtionarkistossa että Suomen valtionarkistossa. Hän julkaisi kirjansa ’Moskoviten’ ruotsiksi jo vuonna 2017 ja se sai tuolloin erittäin kehuvan vastaanoton. Kirja on julkaistu suomeksi 2022, Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen. Esipuheessa Tarkiainen toteaa, ettei ’Moskovalainen’ ole suora käännös alkuperäisestä, vaan hän on muokannut, tiivistänyt ja lisäillyt tekstiä uusimpia tutkimustietoja ja tapahtumia huomioiden.

Minkälaiseksi koettiin siis menneinä vuosisatoina tuo naapuriksemme ilmestynyt outo ’moskoviitti’ läntisten lähteiden valossa?

Suhteita hallitsi enimmäkseen epäluulo, vaikka molemmille osapuolille tärkeä kaupankäynti sitä aina liennyttikin. Tarkiainen on rajannut opuksensa alaotsikon mukaisesti ’Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478 -1721’. Vaikka hän harmitteleekin tutkimuksen puutetta myöhemmästä 1700-luvun Venäjä-kuvasta, on tämä teos jo  tällaisenaan melkoinen runsaudensarvi ja aarreaitta. Sen sulattelemiseen voi hyvin käyttää pari-kolmekin lukemiskertaa ja vielä palata parhaisiin kohtiin uudelleen.

Teos on jäsennelty toisaalta ajallisesti, toisaalta teemoittain ja lähteittäin. Mitä venäläiskontakteistaan kirjoittivat sotilaat, mitä diplomaatit, mitä kauppiaat, mitä papit. Toiset ymmärsivät outoa naapuria paremmin kuin toiset. Näkökulmien vaihtelu on silmiä avaavaa ja hedelmällistä. Kuva muuttuu, kun näkijä muuttuu.

Meille ’valtakunnan itäisen puoliskon’ asukkaille Venäjä on aina muodostanut sen suurimman uhan ja pelon aiheen – syystä, tietysti. Siksi pieni tekstissä eteen tuleva sivuhuomautus siitä, että lähteiden mukaan monien ruotsalaisten valtaapitävien ja sotapäälliköiden mielestä valtakunnan ’arkkivihollinen’ oli kuitenkin Tanska, yllättää.

Jo kouluajoilta päähän juntatut rauhanteot ja rajojen muutokset Pähkinäsaaren, Täyssinän, Stolbovan ja muiden paikkakuntien mukaan nimetyissä sopimuksissa näyttävät selkeästi sen, kuinka Ruotsin – eli meidän näkökulmastamme Suomen – itäraja Venäjään päin on vuosisatojen ajan jatkuvasti liikkunut kuin haitari konsanaan – välillä venyy ja välillä supistuu.

Olisiko perusteltua ajatella, että nyt viimein on löytynyt se kohta, johon se jää?

Tarkiainen huomauttaa, että vaikka klisee ’historia toistaa itseään’ tulee helpostikin mieleen Venäjää tutkiessa, siihen ei pidä haksahtaa. Moni asia saattaa näyttää päältä katsoen samalta, mutta sisällöissä on aina eroja.

 

Piiloon arkistojen uumeniin

’Hattujen sodan päiväkirjat’ (2023) sisältää Helsingin Tapaninvainion historianharrastajien innokkaassa ryhmässä toimivan Hannu Salovaaran suomeksi kääntämät sotapäiväkirjat.

Toisen päiväkirjan kirjoittaja on Ruotsin armeijan henkivartiokaartin pastorina toiminut Tiburtz Tiburtius, toisen taas Venäjän armeijan lääkärinä toiminut saksalainen Johann Jakob Lerche. Kumpaakaan ei sitonut ’sotilaskunnian’ ylläpito eikä uralla ylöspäin yrittämisen pakko, joten he antavat palaa – kumpikin purkaa kirjoituksiinsa turhautumisensa ja järkytyksensä tapahtumien kulusta.

Kirjassa on päiväkirjojen lisäksi myös niiden kirjoittajista, sodan yleisestä kulusta, kartoista ja armeijojen varustuksista kertovat artikkelit Teemu Keskisarjalta, Juha Kaukiselta, Eila Suomiselta ja Jan Strangilta.

Hattujen sota -nimellä tunnettu Ruotsin ja Venäjän välinen sota käytiin eteläisessä Suomessa 1741- 1743. Helsingin Tapaninvainion maastostakin voi vielä löytää jotakin jälkiä tuon ajan armeijojen liikkeistä.

Suuren Pohjansodan tappiosta ja suomalaisille hyvin traumaattisesta Isonvihan ajasta venäläismiehityksineen oli kulunut vasta parikymmentä vuotta, kun ruotsalaiset 1741 julistivat taas sodan Venäjälle. Ajatuksena oli sodalla saada takaisin edellisessä sodassa menetettyjä alueita, kun Venäjällä oli hallitsijanvaihdoksen takia epäselvä tilanne. Sotaa halusi Ruotsissa nimenomaan ärhäkämpi ’hattu’ puolue. Myöntyväisempi ’myssy’ puolue oli sotaa vastaan.

Kaikki meni kuitenkin tässä sodassa pieleen. Sota julistettiin, ennen kuin mitään valmisteluja oli ehditty tehdä. Kun niitä lopulta tehtiin, oli aivan liian myöhäistä. Talvi oli tulossa, etenemisestä ei tullut mitään.

Sotilaat kuolivat nälkään, tauteihin ja huonoon organisointiin. Varsinaisia armeijojen keskinäisiä taisteluja oli hyvin vähän. Venäläiset riehuivat yksinään ja tuhosivat kohdalle osuneita siviilejä, taloja, kyliä ja kaupunkeja, mm. Lappeenrannan. Ruotsalaiset vain perääntyivät, polttivat omia alueitaan, mm. Haminan, ja hävittivät vähiä varusteitaan, etteivät ne jäisi viholliselle hyödyksi. Etenkin suomalaiset joukot saivat tämän lajin sotimisesta tarpeekseen – heistä monet jättivät pyssynsä ja katosivat yön pimeydessä metsiin.

Tiburtiuksen sotapäiväkirjat pääsivät Ruotsissa arkistoista julkisuuteen ja painettaviksi vasta 1817, kun niissä kerrotusta sodasta oli kulunut jo 75 vuotta. Ymmärtäähän sen.

 

Sekasorron ajan paluu?

Lukuisia Venäjää käsitteleviä dokumenttiohjelmia ja kirjoja tehnyt toimittaja Arvo Tuominen myöntää yllättyneensä siitä, että Putin todellakin aloitti suurhyökkäyksen Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022.  Sen tapahduttua Venäjä on nyt sitten menettänyt maineensa ja suuren osan kansainvälisistä markkinoistaan, uhrannut suuria määriä miehiä ja varusteita, kokenut valtavan aivovuodon, ajautunut Kiinan syliin ja tullut riippuvaiseksi jopa Pohjois-Korean asetoimituksista. Järjetön virhearvio.

Kirjassaan ’ Riisutut naamiot - särkyneet unelmat’ (2023) Tuominen pohtii, miksi Venäjä, joka kuitenkin on vauraus maa ja jossa asuu lahjakasta väkeä, toistuvasti hukkaa kaikki mahdollisuutensa, eikä pysty rakentamaan toimivaa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa – eikä soisi sitä mahdollisuutta myöskään naapurille?

Miksi Venäjän yhteiskunnan ’suuri heiluri’ aina jatkaa liikettään ääripäästä toiseen ja siinä työssä kuluttaa suunnattoman määrän inhimillistä ja taloudellista energiaa – ja jonka lopputuloksena kehityksen matka ei taitu eteenpäin juuri lainkaan.

Tuominen käy letkeään ja selkokieliseen tapaansa läpi Venäjän ja Neuvostoliiton poliittisen ja taloudellisen elämän vauhdikkaita vaiheita Kerenskistä Gorbatshoviin ja Jeltsinistä Putiniin. Mahdollisuuksia on löydetty ja erilaisia avauksia on tehty, mutta jokin on aina torpedoinut lopputuloksen. Länsimaat eivät myöskään ole aina olleet syyttömiä asioiden sotkeentumisessa. Ukrainassakaan kaikki eivät ole vilpittömästi toimineet oman maansa etujen mukaisesti.

Tuominen huomauttaa, että Venäjällä historian uudistuskaudet ovat aina syntyneet armeijan tappioista, ei vielä koskaan kansanliikkeiden ansiosta. Kuinka käynee tällä kertaa? Joskus tämänkin sodan on loputtava.

Sodan häntä tulee olemaan pitkä, Tuominen toteaa. Ukrainalaiset tulevat vihaamaan venäläisiä sukupolvien ajan, eikä Ukrainastakaan ihan heti sodan jälkeen tule menestystarinaa. Heijastukset tulevat vaikuttamaan kaikkialle, myös Suomeen, ja niiden kanssa meidän on jatkossa elettävä. Venäjä kun ei katoa naapurustostamme mihinkään.

Voiko Venäjästä siis joskus tulla jotain muuta kuin diktatuuri? Kyllä voi, Tuominen optimistina haluaa uskoa. Mutta milloin? Siihen voi Tuomisen mukaan mennä kyllä aikaa, sillä vaikka venäläiset ovat mukavia ja melko hyvin koulutettuja ihmisiä, niin he eivät ole olleet lainkaan innokkaita rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kokemaan osallisuutta isänmaansa tekemisiin. Venäjän voivat kuitenkin muuttaa vain venäläiset itse – heidän on opittava ottamaan vastuu.

 

***

 

Uudempaa ranskalaista

Ranska koettaa nyt nostaa profiiliaan ollakseen Euroopan johtava valtio. Sitä siltä suorastaan odotetaankin, sillä Saksa tuntuu jotenkin halvaantuneelta ja Britannia on brexitinsä jäljiltä itseaiheutetuilla mustelmilla. Presidentti Macron jakaa mediaan kuvia, joissa hän mätkii irvistellen nyrkkeilysäkkiä – ajatteleekohan hän siinä Venäjää, vai Kiinaa, vai Trumpia – tai ehkä Marine Le Peniä, kotimaista vastustajaansa.

Niinpä Ranska kiinnostaa, minuakin. Kulttuurisesti Ranska on meille suomalaisille yhä varsin vieras, vaikka kaikki tiedonvälitys ja sosiaalinen media onkin jatkuvasti on-line ja teknologisesti tarjolla kaikille. Kielimuuri on silti edelleen vankka ja yrittäessäni tutustua mahdollisimman uuteen ranskalaiseen kirjallisuuteen, sain huomata, että ainakin vuosi pari menee käännösten odottamisessa. Onneksi käännöksiä kuitenkin saadaan.

Herätteenä tämän kertaiseen kirjakolmikkooni oli artikkeli, jossa todettiin Ranskan suosituimman kirjailijan tuotannon suomentamisen viimein alkaneen. Kirjailijan nimi oli minulle aivan outo. Vaikka ranskalaiset tunnetusti rakastavat filosofiaa ja ’vaikeita’, sisäisiä ristiriitoja peilaavia elokuvia, on peräti kaksitoista vuotta Ranskan kirjamyyntitilastojen ykkösenä keikkunut Guillaume Musso kuitenkin keskittynyt viihdyttävien jännitystarinoiden luomiseen. Häneltä ensimmäisenä suomennettavaksi valittu ’Tyttö ja yö’ kertoo lämpimästä Etelä-Ranskasta, tapahtumapaikkoina Antibes ja Sophia Antipolis.

Kirjaston uutuushyllystä sain poimittua Musson oheen myös Edouard Louis’n ja Pierre Lemaitre’n uudet teokset. Heihin olin tutustunut aiemminkin.

Edouard Louis’n rankat lapsuudenkokemukset ja vimmainen pyrkimys ’päästä pakoon’ taustansa surkeutta ja lannistavuutta tuovat esille Pohjois-Ranskaa, sen köyhyyttä ja yhteiskunnan rakennemuutoksesta syntynyttä näköalattomuutta. Siellä kasvaa maahanmuuttajaviha, eliittiviha ja populistipuolueiden kannatus – se on varsin helppo ymmärtää.

Pierre Lemaitre on likimain yhtä suosittu kuin nuorempi kollegansa Musso. Aiemmin Lemaitre kirjoitti puhtaasti jännityskirjoiksi luokiteltavia teoksia, mutta viime vuosina hän on siirtynyt laveammin historiallisten romaanien suuntaan. Nyt Lemaitre on aloittanut uuden ’Suuri maailma’ -sarjan, ja sen ensimmäinen osa ’Loistavat vuodet’ oli minulla luettavana. Toinenkin osa sarjasta saadaan suomeksi jo tässä kevään 2024 aikana.

Lemaitre punoo sukusaagansa kuvioita Libanonin Beirutissa, Vietnamin (Indokiinan) Saigonissa ja tietenkin Pariisissa. Ranskan vahva siirtomaamenneisyys noissa maissa – ja lisäksi monissa muissa maissa Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten - tarjoaa kiehtovan ja asioita monimutkaistavan näkökulman maahanmuuttajakysymykseen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Kuka alun perin tuli kenenkin maahan ja millä oikeudella voi ketäkin nimittää hyväksikäyttäjäksi. Millaista ’takaisinmaksua’ tällaisesta historiasta on kohtuullista seuraavilta sukupolvilta odottaa?

 

Mikään ei mennyt niin kuin luulit

Guillaume Musson ’La jeune fille et la nuit’ ilmestyi 2018 ja Anna Nurmisen suomennos ’Tyttö ja yö’ tuli meillä saataville 2023.

Markkinointitekstit hehkuttavat kirjan ’ysärinostalgiaa’ ja lupailevat ’ranskalaistyylistä Twin Peaksia’. Minuun noilla maininnoilla ei ole mitään vaikutusta; muistan toki television Twin Peaksin, mutta lähinnä vain nimeltä. Olin jo silloin ’liian aikuinen’, jotta se olisi sarjana minuun mitenkään vedonnut, enkä tunnista likimain ainuttakaan pop-kappaletta, joiden nimiä kirjaan on ripoteltu. Mutta ei se haittaa, jos ei hyödytäkään. Kirjan tapahtumat ovat alkaneet talvella 1992 – siitä siis ’ysäri’ puheet.

Eteläranskalaisessa kansainvälisessä lukiossa opiskellut amerikkalainen tyttö on kadonnut ja moni luulee tietävänsä, minne ja miksi. Hänestä ei kuitenkaan ole vuosikymmeniin saatu mitään havaintoa ja poliisikin on jo sulkenut kansionsa. Sitten koittaa ’nykyaika’ ja tämän lukion 50-vuotisjuhla. Sinne kokoontuu yllättävän paljon niitä, jotka olivat paikalla myös tuona talviyönä 1992.

Tunnelma kirjassa on jännittävän tiheä ja jotenkin ’meren tuoksuinen’. Rantakalliot, jyrkänteet, pimeät ja lämpimänkosteat, Välimerelliset illat toimivat taustana muistoille, peloille ja ennen muuta luuloille.

Musso laittaa henkilönsä kertomaan jollekulle toiselle, miten kaikki oikein tapahtui. Kuka murhasi ja kenet, ja kuka pääsi karkaamaan ja minne. Ahdistus lisääntyy, kun paljastumisen pelko käy ilmeiseksi. Kauan onnistuin piilottelemaan totuutta, mutta nyt se on ohi ja joudun vastuuseen kaikesta, henkilöt huokaavat.

Mutta eihän kirja nyt vielä voi loppua, sivuja on jäljellä vaikka kuinka. Musso kääntääkin tarinan yllättäen aivan nurinniskoin. Se menikin näin – luulitte vain nähneenne jotain, mutta itse asiassa joku muu olikin käynyt siellä jo ennen. Ja uskomatonta kyllä, Musso kääntää kaiken uudelleen ympäri vielä kolmannenkin kerran, ilman että juoni menettää ihan kaiken uskottavuutensa.

’Tyttö ja yö’ ei ehkä jää kirjallisuuden historiaan henkilöpsykologiansa sen enempää kuin kielellisen ilmaisunsakaan takia, mutta lukijansa se osaa todellakin yllättää.

 

Kaiken voi muuttaa mutta ei unohtaa

Edouard Louis tuli kuuluisaksi vain 21-vuotiaana kirjoittamallaan kirjalla ’Ei enää Eddy’. Siinä Eddy Bellegueule -nimisenä vuonna 1992 syntynyt nuori mies kertoo ’selviytymistarinansa’.

Nopeasti vilkaistuna voisi ajatella: maailman lähes kalutuin kirjan aihe, nuoren miehen kasvutarina. Mutta tämä tarina oli karuudessaan hätkähdyttävä, etenkin kun se tapahtui sivistyneessä, vapaamielisessä ja melkoisen kehittyneen ’hyvinvointiyhteiskunnan’ sisältävässä Ranskassa. Kriitikot kyselivätkin, paljonko tarinaa on väritetty –  tämän tasoista köyhyyttä luulisi Ranskassa olleen ehkä vuosisata sitten? Kirja herätti suurta huomiota, se myi hyvin ja siitä käytiin paljon poliittista ja kulttuurista keskustelua. Nimensä Edouard Louis’ksi muuttanut kirjailija nostettiin osaksi kulttuurieliittiä.

Vuonna 2021 julkaisemassaan ’Changer: methode’ kirjassa Louis kertoo syvemmin ’muodonmuutoksensa’ vaatimista uhrauksista, nöyryytyksistä ja ristiriitaisista tunteista. Lotta Toivasen suomennoksena ’Muutos: metodi’ tuli meillä saataville 2023.

Louis’n lapsuudenperheessä rahat loppuivat lähes aina jo ennen kuun loppua. Naapurustosta piti käydä anelemassa pastapussia tai jotain muuta syötävää. Väkivalta oli kaikkialla herkässä; piti osata väistää ja pinkoa pakoon ajoissa. Läheskään aina se kuitenkaan onnistunut. Isojen miesten kapakkatappelut kiertyivät usein maahanmuuttajista ärsyyntymiseen: Paskat tämä mikään Ranska enää ole, mustia ja arabeja joka paikassa. Aineellinen köyhyys ei kuitenkaan ollut pahinta. Pahinta oli henkinen köyhyys, ymmärtämättömyys, aloitekyvyttömyys ja ennen kaikkea näköalattomuus. Nuoren pojan päässä takoi vain: täältä on päästävä pois.

Kun Louis pääsee taistelun jälkeen naapurikaupunkiin lukioon ja aloittaa luokkanousunsa harjoittelemalla luokkakaverin perheessä haarukalla ja veitsellä syömistä ja sivistynyttä päivällispöytäkeskustelua, hankkii hänen isänsä kotona kierrätyskeskuksesta hylättyjä televisioita. Niitä korjailemalla telkkareita kertyy kodin joka nurkkaan ja ne pauhaavat lähes yötä päivää. Myöhemmin Louis toteaa rahoittaneensa korkeakouluopintojaan myymällä seksipalveluja sellaisille miehille, jotka veivät hänet yksityiskoneellaan ulkomaisiin hotelleihin, joissa yksi ainoa yö, todellakin yksi ainoa, maksoi saman verran kuin Louis’n seitsenhenkinen lapsuudenperhe ansaitsi vuodessa.

Louis’n muodonmuutoksen systemaattinen ankaruus on rankkaa luettavaa. Poika kiduttaa itseään säälimättä – hänen on muututtava aivan toisenlaiseksi. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mieleen nousee kuvia joistain ikivanhoista kolonialismin aikaisista kertomuksista: kuinka lämminsydäminen kristitty ottaa hoiviinsa jonkun portailleen jätetyn ’villin’. Kaikki alkaa ankarasta kylpypaljussa kuuraamisesta, hiusten leikkuusta ja ’kalustetuissa huoneissa’ käyttäytymisen opettelusta. Ja kas, lopulta ilmoille putkahtaa aivan kelpo ihminen – katekismuksenkin hän jo osaa!  Louis’n kohdalla tavoiteltu huippusuoritus on lopulta pääsy Pariisiin, kuuluisaan Ecole Normale Superiore -kouluun, ENS:ään.

Kaikella on kuitenkin hintansa ja välillä Louis on menestymisensä keskellä hyvin masentunut. Käydessään  vanhempiensa luona, hän havaitsee, ettei heillä ole enää yhtään mitään sanottavaa toisilleen. Heidän välillään on liikaa, aivan liian suuria asioita.

 

Hetki, jolloin kaikki suistuu radaltaan

Pierre Lemaitre’n ’Le Grande Monde’ ilmestyi 2022. Susanna Tuomi-Giddingsin suomennos on saanut nimekseen ’Loistavat vuodet’ (2023), mutta kirjan etulehdellä todetaan sen olevan ’Suuri maailma’ -sarjan ensimmäinen osa.

Olin innoissani, kun kirjan tarina alkoi Libanonin Beirutissa, keväällä 1948. Libanon ja Syyria ovat olleet kauan vahvan ranskalaisvaikutuksen alaisia ja niistä olisi kiinnostavaa lukea enemmänkin. Se valitettavasti ei tämän kirjan kohdalla toteutunut – ehkä jatko-osissa sitten?

Saippuatehtailija Pelletier johtaa kyllä kohtalaisen menestyvää tehdastaan nimenomaan Beirutissa, mutta kaikki hänen aikuistuvat lapsensa karkaavat heti kirjan alussa pois sieltä, eikä koko Libanonista puhuta sen jälkeen sanaakaan. Tapahtumat siirtyvät Pariisiin ja Saigoniin.

Toinen maailmansota on ohi, mutta maailma on vielä paljolti raunioina. Kaikesta on pulaa, säännöstely jatkuu ja kaikenlainen keinottelu tietenkin kukoistaa. Saippuaa, kankaita, valuuttaa, mitä tahansa. Lemaitre laittaa Pelletierin perheen etsimään paikkaansa ja toimeentuloaan tämän kaiken keskelle.

Synkkä luku tuon ajan ranskalaishistoriassa on Indokiinan sota. Se alkoi heti toisen maailmansodan loputtua eivätkä sotimisesta aivan tarpeekseen saaneet ranskalaiset jaksaneet siitä kiinnostua. Sinne viidakkoon saivat lähteä julmasti tapettaviksi vain palkkasotilaat, legioonalaiset. Joillekin sota tarjosi kylläkin suuria ’mahdollisuuksia’ – valuuttakeinottelulla luotiin omaisuuksia. Kuvaus Saigonin valuuttaviraston toiminnasta on oikea ranskalaisbyrokratian malliesimerkki – ja hyvin hauska. Jos se ei olisi niin surullinen.

Kirja on helppolukuinen ja monine mutkineenkin tarina kulkee notkeasti. Lemaitren tyyli vaihtuu nopeasti traagisesta koomiseen. Muutaman kerran täytyi lukijan ihan tirskahtaa ääneen – se on aina hyvä merkki. Henkilöille tapahtuu välillä hirveitäkin asioita, mutta he selviytyvät niistä jotenkin oudosti ’menemättä rikki’. He kokeilevat kaiken jälkeen vielä toista, vaikka kuinka epätodennäköistä konstia.

Henkilöiden ’todelliset’ luonteet ja salaisuudetkin paljastuvat pikkuhiljaa. Sen voin sanoa, että vanha isä Pelletier on paljon teräväpäisempi, kuin mitä hänen jälkikasvunsa nuoruuden röyhkeässä innossaan luulee. Ja tässäkin kirjassa yritetään päästä opiskelemaan Ecole Normale Superioreen.

 

***