Aivan maailman äärissä

Alkuperäisten asukkaiden, maorien, mielestä heidän Tyynellä valtamerellä sijaitsevien kotisaartensa nimi on Aotearoa.

Hollantilaiset tutkimusmatkaajat löysivät tiensä tuonne kauas jo 1600-luun puolivälissä ja päättivät merkitä alueen karttoihinsa nimellä ’Nieuw Zeeland’, kotimaansa Zeelandin maakuntaa muistellen. Nimi jäi elämään englanninkieliseen asuun väännettynä ja niinpä saarivaltion asukkaat ovat Brittiläisen kansainyhteisön jäseniksi päädyttyään saaneet tottua kutsumaan kotimaataan New Zealandiksi.

Tämä Uusi-Seelanti on todellakin aivan maailman äärissä meidän eurooppalaisesta näkökulmastamme katsoen.  Jos en sen naapurista Australiasta paljon tiennyt (blogini tammikuulta 2026), niin Uudesta-Seelannista tiesin vieläkin vähemmän.

Tiesin, että siellä on kaunista ja hyvin erikoisen näköistä, tuliperäistä luontoa. Tiesin, että siellä on juuri luonnon takia kuvattu ’Taru sormusten herrasta’ -elokuvia. Muistin muutaman vuosikymmenen takaa myös ’Piano’ -elokuvan ja siinä Harvey Keitelin kasvoihin piirretyt kuviot. Ja muistin televisioista nähneeni pätkän rugbyottelun alusta, jossa Uuden-Seelannin joukkue esittää maorien hurjan ’Haka’- tanssin, arvatenkin vastustajaa pelotellakseen.

Waitangin sopimuksella vuonna 1840 alkuperäiset maoripäälliköt suostuivat brittien alamaisiksi saadakseen turvaa hyökkäileviä ranskalaisia vastaan ja saadakseen maorien keskinäiset, melko verisiksi äityneet heimosodat loppumaan. Mistä he oikeastaan luopuivat ja mitä heille luvattiin - siitä on ollut erimielisyyttä vuosikymmeniä – mutta brittien hallinto ja eurooppalaiset maahanmuuttajat tulivat jäädäkseen. Nykyään 5 miljoonan asukkaan Uudessa-Seelannissa maoreja on enää noin 15 % väestöstä. Eurooppalaisperäistä väestöä on 70 % ja viime vuosikymmeninä kovassa nousussa ollut aasialaisten maahanmuutto on nostanut heidän osuutensa väestöstä jo yhtä suureksi kuin maorien.

Uuden-Seelannin kirjallisuutta ei suomeksi paljoakaan löydy.  Nopealla haulla kirjaston luetteloista pullahti esiin vain kaksi: Witi Ihimaeran romaani ’Valasratsastaja’ ja Katherine Mansfieldin novellikokoelma ’Maata’. Kun laajensin vähän näkökulmaa, törmäsin Espanjassa asuvaan saksalaiseen kirjailijaan, Sarah Larkiin, jolla on ’Uusi-Seelanti -sarja’. Nappasin tästä ’historiallis-romanttisesta’ sarjasta neljännen, ilmeisesti päätösosan ’Toivoa maailman äärissä’.

Siinä tämän kertainen, hyvin kaukaisten saarten elämästä kertova kirjakolmikkoni.

 

Meren sisällä näkee ikuisuuteen

Witi Ihimaera (s.1944) on ollut Uuden-Seelannin kulttuurielämässä näkyvä hahmo. Hän oli ensimmäinen maori, joka julkaisi sekä romaanin että novelleja. Hän on työskennellyt myös Uuden-Seelannin ulkoasiainministeriön palveluksessa mm. diplomaattina. Valtaosan kirjoistaan hän on julkaissut englanninkielisinä, kuten 1987 ilmestyneen ’Whale Rider’ -teoksen. Kirjan lopussa on myös pieni maorinkielinen sanasto. Mervi Hangasmäen suomentamana ’Valasratsastaja’ ilmestyi meillä 2003.

Kirjan tarina tuo mieleen aikoinaan oppikoulussa/lukiossa luetut, yleensä äidinkielenopettajan ’luettamat’, hiukan ’nuortenkirjamaiset’ teokset. Vaikeuksien kautta voittoon, lapsen tai nuoren matka ’oman tiensä’ löytämiseen, aluksi hyljeksityn tai muuten alakynnessä olevan selviytyminen ja usein myös nousu oman yhteisönsä vahvaksi jäseneksi. Näistä elementeistä valtaosa maailman tarinoista koostuu.

Kiinnostavaksi tämän tekee tietenkin tapahtumaympäristön erikoisuus ja ’yliluonnollisen’ elementin liittyminen tapahtumiin. Pienen Kahu -tytön isoisä on heimonsa päällikkö – ainakin henkisen perinteen osalta - vaikka muutoin eletäänkin jo 1980-lukua ja ’nykyaikaa’. ’Pyhä’ ja ’arkinen’ ovat tarinassa hauskasti limittäin Päällikön vaimo haukkuu miehensä tämän tästä aivan lyttyyn ja uhkaa ottaa hänestä eron. Päällikkö ottaa vain kumisaappaansa ja painuu ulos mököttämään. Hän miettii suurempia asioita. Henkiä. Koko maori -kansan ja koko maailman tilaa.

Valas on maoreille pyhä eläin ja valaiden hyvinvointi kertoo koko maailman hyvinvoinnista. Kun toistasataa valasta rantautuu hiekkarannalle jumiin, kuin ne tulisivat tahallaan kuolemaan, se ei ole pelkästään ’eläinsuojeluasia’ vaan koko maailman selviytymisen asia, päällikkö tietää.

Myyttinen valasratsastaja saattaisi tietää, miten tilanteen voi pelastaa. Jos enää hänkään.

 

Älä kuvittele! Pysy roolissasi!

 

Katherine Mansfieldin 1900-luvun alkuvuosilta peräisin olevien novellien kokoelman on toimittanut ja suomentanut Tuomas Kilpi. Kokoelman nimenä on ’Maata – kertomuksia Uudesta-Seelannista’ ja se on julkaistu meillä 2022.

Mansfield syntyi varakkaaseen ’kolonialistiperheeseen’ Uuden-Seelannin Wellingtonissa 1888. Hänen hyvin lyhyiden kertomustensa aiheina ovat useimmiten nuoret tytöt, naiset, perhe-elämän valtasuhteet ja viktoriaaninen moralismi.  Kirjan nimeksi valikoitu Maata ei viittaa purjelaivan tähystäjän huutoon, kun horisontissa viimeinkin näkyy jotain, eikä se ole pitkällään olemista tarkoittava verbikään. Nimi viittaa erääseen biseksuaalin Katherine Mansfieldin seurustelukumppaniin, Maata Mahupuku –nimiseen varakkaaseen maoriperijättäreen.

Katherine Mansfield eli varsin vauhdikkaan elämän, onnistuen aiheuttamaan varmasti pahennusta ja kohuja yhteiskuntaluokassaan.  Hän kuoli tuberkuloosiin vain 34-vuotiaana. Kuollessaan hän asui venäläisen mystikon Ranskaan perustamassa kommuunissa.

Tuomas Kilven taustoittava esipuhe tulee tarpeeseen: Katherine Mansfield oli ainakin minulle aivan tuntematon kirjailija. Virginia Woolf on kuulemma kirjoittanut Mansfieldistä päiväkirjaansa: ’Kadehdin hänen tekstejään. En ole koskaan kadehtinut kenenkään muun tekstejä’.

Kertomukset ovat kyllä kiinnostavia ja paikoin hauskojakin. Jotkut niistä lähenevät klassisten kauhutarinoiden alkuja. Ne kuvaavat hyvin lyhyesti jonkun tilanteen ja tunnetilan, jota ei ehkä olisi voinut lainkaan odottaa kyseiseen asiaan liittyväksi. Mutta useimmiten kertomusten henkilöt vain toimivat tilanteissa kuin ’kauko-ohjatut’, koska ’niin kuuluu tehdä, kaikki tekevät niin’, vaikka kukaan ei varmaankaan pidä siitä. Viktoriaaninen ’käytöskoodi’ on todellakin ollut tukahduttavan ahdas – ei ihme, että Mansfield kapinoi.

 

Uuteen-Seelantiin turvaan Euroopan tuholta

 

Sarah Larkin kirja ’Eine Hoffnung Am Ende Der Welt’ on vuodelta 2015 ja Sanna van Leeuwenin suomennos ’Toivoa maailman äärissä’ on tullut meillä saataville 2022.

Vaikka en sarjan aiempia kirjoja olekaan lukenut, ymmärsin niiden kertovan nimenomaan McKenzien suvun tarinaa heidän rakentaessaan maatilaansa ja elämäänsä Uudessa-Seelannissa.

Tässä kirjassa selkeästi romanttista seikkailusarjaa kirjoittava Sarah Lark on tarttunut kahteen historiassa todella tapahtuneeseen asiaan, jotka yhdistivät Eurooppaa ja Uutta-Seelantia.

Kun toinen maailmansota riehui Euroopassa, tulivat monet uusiseelantilaiset sotilaat vapaaehtoisesti sotimaan liittoutuneiden ja etenkin vanhan emämaansa Britannian puolesta. Kuvio oli samanlainen kuin kanadalaistenkin kohdalla: maa oli virallisesti itsenäistynyt 1931, mutta säilyttänyt asemansa kansainyhteisössä ja piti valtionpäämiehenä kuningas Yrjö VI:tta.  Niinpä Sarah Lark lähettää sukusaagassaan nuoren James McKenzien lentäjäksi sotimaan Eurooppaan, vaikka pojan vanhemmat vastustavat tätä vapaaehtoisesti tapahtuvaa omalla hengellä leikkimistä syvästi.

Toinen historiallinen tapahtuma toisen maailmansodan ajalta on puolalaisten pakkosiirto itään. Puolan, ja muun Euroopan, juutalaisten pakkosiirroista ja sen synkeästä lopusta on kirjoitettu paljonkin, mutta kuinka kävi ’tavallisten ei-juutalaisten’ puolalaisten, jotka jäivät diktaattorien Hitlerin ja Stalinin kaupankäynnin kohteiksi?  Monia heistä siirrettiin junalasteittain pois kotiseuduiltaan kauas Siperiaan raatamaan kaivoksiin ja muihin pakkotöihin. Miksi? Jotta tehtiin tilaa heidän kotiseutunsa uusille asukkaille: lännempänä alueille muutti saksalaisia, idempänä taas uudet kodit annettiin ’palkinnoksi’ uskollisille neuvostokansalaisille.

Sarah Lark johdattaa puolalaiset sisarukset Helenan ja Luzynan selviytymään Siperian kärsimyksestä ja päätymään lopulta liittoutuneiden koontileirille Persiaan, nykyiseen Iraniin. Siellä heille kerrotaan mahdollisuudesta päästä pois tästä kurjuudesta: tuntematon, kaukainen, rauhallinen maa, nimeltään Uusi-Seelanti, on luvannut antaa turvapaikan joukolle puolalaisia orpolapsia. Onko tottakaan?

Tästä alkaa monipolvinen seikkailu, jossa lopulta lentäjä James McKenzie ja puolalainen Helena tapaavat. Tarinan mausteina ovat tietenkin moninaiset ihmissuhdekiemurat ja muut pulmat. Tapahtumien kulissina on jättimäinen lammasfarmi, jonka hoitoon käytetään lentokonetta. Erittäin uusiseelantilaista sekin.

 

***

 

Totista komiikkaa

Japanin kulttuuri poikkeaa melkoisesti tutusta eurooppalaisuudestamme ja tietenkin juuri se tekee siitä kiinnostavan.

Olemme kenties lukeneetkin Japanin muinaisista totisista ja uhrautuvista samurai-taistelijoista tai tutustuneet tunteja kestäviin hitaisiin teeseremonioihin. Tiedämme, kuinka temppeleissä vanhat viisaat munkit istuvat äänettöminä, mietiskellen vuosikausien kasvatuksen tuloksena vänkyräksi muotoillun puun juurella tai haravoivat väsymättä aina uudestaan soraan kuvioita, jotka tuuli tai joku kulkija on mennyt sotkemaan. Vaikuttavaa!

Mutta millaista olisi aivan toisenlainen japanilaisuus? Uusi, tässä ajassa kirjoitettu, jopa jollain tavalla humoristinen, ehkäpä peräti suhteellisen nuorten naisten tuottama teksti?  Löytääkseni jotain sellaista, päätin tällä kertaa etsiä luettavakseni ’japanilaista humoristista kirjallisuutta’. Sitäkin sentään löytyi.

Japanilaisten huumori tuntui moniin muihin verrattuna olevan aika hiljaista, kuin jotain lähes äänetöntä tirskahtelua käsi suun edessä, mutta se tuotti lukijalle sen ilon, että sen sai oivaltaa rauhassa. Ehkä vasta seuraavalla sivulla, kun näki, mihin suuntaan tapahtumat etenivät.

Nauruun pyrskähdyksiä tai posket märkinä hekottamista oli turha odottaa.  Se olisikin varmaan hyvin sopimatonta tässä ’sosiaalisen häpeän’ tiukasti määrittämässä kulttuurissa. Tuntui, että tapahtumien komiikka saattaisi milloin tahansa kääntyä traagiseen suuntaan, joten lukija jäi usein vähän varpailleen odottamaan. Tuliko tästä iloinen vai sittenkin surullinen asia?

Japanilaisen kirjakolmikkoni muodosti tällä kertaa Toshikazu Kawaguchin ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’, Kikuko Tsumuran ’Unelma helposta työstä’ ja Sayaka Muratan ’Lähikaupan nainen’. Ne kaikki ovat  suunnilleen kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja, heijastuksia nyky-Japanin todellisuudesta.

 

Kun kahvi on jäähtynyt, kaikki palaa ennalleen

Toshikazu Kawaguchi on kirjailijakolmikostani vanhin,1971 syntynyt ja ainoa miespuolinen. Hän on kirjoittanut paljon näytelmätekstejä ja toiminut myös ohjaajana.’Coffee ga samenai uchini’ -kirja ilmestyi 2015 ja suomeksi Markus Juslinin kääntämänä ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’ tuli saataville 2024. Kawaguchilta on ilmestynyt lisääkin teoksia tähän sarjaan ’Kahvia ja aikamatkailua’ ja niiden kerrotaan olevan erittäin suosittuja, peräti ’BookTok’ ilmiöitä.

Kirja onkin hyvin näytelmänomainen, ilmeisen sopiva näyttämölle sovitettavaksi. Mitään nykyproosaa tai autofiktiota teksti ei ole, eikä se minun mittapuullani ollut oikein huumoriakaan. Se on enemmänkin kuin pieni satu, jota ei tarvitse uskoa todeksi, mutta joka auttaa ahdistavissa ajatuksissa vellovia ihmisiä.

Nämä uudemman ajan japanilaiset eivät kumartele teekannun yllä, vaan ryystävät koko ajan kahvia. Jossain Tokion syrjäisellä pikkukujalla sijaitsee kahvila, joka on kellaritiloissa, ilman näkymää päivänvaloon. Siellä asiakkaat voivat unohtaa, onko ulkona yö vai päivä. Itse asiassa asiakkaat voivat unohtaa ajan kokonaan, jos hyvin käy. Tietyssä pöydässä istumalla voi nimittäin siirtyä ajassa menneisyyteen. Ajassa voi kuitenkin matkustaa vain sen aikaa, mitä kahvin jäähtyminen kupissa kestää. Kun kahvi on jäähtynyt, on palattava nykyhetkeen.

Erikoisinta tässä muutenkin erikoisessa sadussa on se, että mitä tahansa menneisyydessä käydessään tekeekin, nykyhetki ei siitä muutu.

Silti monet haluavat käynnille menneisyyteen, yksi kirjan henkilöistä myös tulevaisuuteen. Hyvästä syystä, jokainen. On esimerkiksi raastavaa sydänsurua poismatkustavan poikaystävän takia tai vielä raastavampaa surua poiskatoavan muistisairaan puolison takia.

Mikään ei nykyhetkessä ole aikamatkan takia muuttunut, mutta silti kahvikupillisen jäähtymisen ajan kestävä matka muuttaa näiden ihmisten suhtautumisen koko loppuelämään. Mielen tasolla kaikki on muuttunut ja sen jälkeen ihminen voi muuttaa myöhempää toimintaansakin. Tämän kirjan kaikki hymyt nousevat kyynelten läpi.

 

Siedettävän työpaikan metsästys

 

Kikuko Tsumura (s.1978) julkaisi alle neljäkymppisenä kirjansa ’Kono yo ni tayasui shigoto wa nai’ (2015) ja Raisa Porrasmaan suomentamana siitä tuli meillä ’Unelma helposta työstä’ (2022). Markkinointitekstien mukaan Tsumura itse kärsi valmistumisensa jälkeisessä ensimmäisessä työpaikassaan kiusaamisesta ja siksi irtisanoutui ja vaihtoi alaa. Sittemmin Tsumuran kirjoittajan ura on ollut menestyksekäs ja hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Niinpä Kikuko Tsumura varmaankin ’tietää mistä puhuu’, kun hän laittaa kirjansa päähenkilön sanomaan työnvälitystoimiston empaattiselle virkailijalle: ’Sattuisiko teillä olemaan tarjolla helppoa, rasittamatonta työtä mahdollisimman lähellä kotiani? Esimerkiksi ihonhoitotuotteiden kollageenin uuttamisprosessin valvontaa, täysipäiväisesti?’

Tämä pyyntö on ’ironiaa’, melkein kuin haluaisi työkseen valvoa maalin kuivumista, päähenkilö selittää myöhemmin. Burn outin ja terapiajakson jälkeen hänen työttömyysvakuutuksensa on päättynyt, joten jotain on pakko yrittää. Päähenkilön yllätykseksi virkailija ei närkästykään, vaan ilmoittaa heti löytäneensä hänelle juuri sopivan työn.

Itse asiassa tämä ihmevirkailija löytää päähenkilölle kirjan edetessä lisää ’sopivia töitä’ aina vain uudelleen. Toinen toistaan oudompia, mutta kuitenkin mahdollisia. Ja päähenkilö kokeilee niitä kaikkia, osana paranemisprosessiaan.

Naiset työskentelevät edelleenkin Japanissa yleensä vain ’ennen avioliittoa’. Naimisissa olevien naisten työssäkäynti on harvinaista, ja jos sitä tapahtuu, se on yleensä osa-aikaista. Tsumuran päähenkilö on naimaton ja hänen ainoa työtoverinsa ensimmäisessä pestissä, työpaikalla yötäpäivää asustavan pomomiehen lisäksi, on rouva Oizumi, joka työskentelee vain muutaman tunnin illalla, sinä aikana kun hänen lapsensa on lisäopetuksessa. Ja rouva työskentelee juuri voidakseen kustantaa nämä lisäopetustunnit. Lasten ’preppaaminen’ on Japanissa rankkaa.

Kirjan huumori syntyy vaihtuvien työpaikkojen ’outoudesta’ ja niissä työskentelevien ihmisten huvittavista ominaisuuksista. Kiinnostavaa on myös ympäristöjen kuvaus; millaiset rakennukset, työtilat ja liikennejärjestelyt ovat. Töissä aherretaan lähes kellon ympäri, mutta tärkeitä ovat myös monenlaiset valmisruuat, joita työn ohessa napsitaan. Ne eivät suinkaan ole vain ’sushia’. Ruokakulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä ja sekin on osa kirjan viehätystä.

  

Elämäni on minun omani, repikää siitä

Sayaka Murata (s.1979) on kuuluisa ja monesti palkittu japanilainen nykykirjailija. Hänen kirjansa ’Konbini ningen’ (2016), Raisa Porrasmaan suomentamana ’Lähikaupan nainen’ (2022) on ollut myyntimenestys niin Japanissa kuin maailmallakin.

Kirja kertoo Keiko -nimisestä naisesta, joka työskentelee pikkuisen lähikaupan myyjänä. Nämä ’konbinit’ ovat Japanissa tietynlainen ’käsite’, jokainen tietää millaisia ne ovat ja mitä niistä saa. Vaikka jättimarketteja on paljon, ja myös netistä ostaminen on jo aivan arkipäivää, ovat myös konbinit hyvin suosittuja. Niistä haetaan työpäivän välipalat ja lounaat, niistä otetaan kylmä juoma mukaan puistoon mennessä, niissä tehdään nopeat ostokset iltavuoron päätyttyä ennen junaan ryntäämistä; makkaraa, sämpylä ja vessapaperia.

Keikon ongelma on se, että hän on jumittunut tähän väliaikaiseksi tarkoitettuun, osa-aikaiseen työhönsä. Hän ei ole hakeutunut minnekään ’oikeaan’ työhön opintojensa jälkeen eikä hän ole koskaan seurustellut, joten avioliittokaan ei ’pelasta’ häntä pois konbinista. Häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta! Eivät muut työt eivätkä miehet.

Hän haluaa olla lähikaupan nainen!  Palvelusvuosia on kertynyt hänelle jo 18, ja joka kerta vuoron alussa hän nauttii saadessaan tehdä kaikki valmistavat toimet juuri oikeassa järjestyksessä, hyllyttää tarjoustuotteet ja paistaa lämpiminä myytävät piiraat täsmälleen sopiviksi. Ja kumartaen kajauttaa asiakkaille ’Irasshaimase!’ ’Hyvää huomenta!’

Keikon henkilöhistoriaa kerrattaessa saattaa tulla mieleen, että hänellä ehkä on joku ’sosiaalinen kömpelyys’ ja hän saattaisi saada nykyisin jonkun ’muodikkaan diagnoosin’, mutta kirjailija haluaa selvästikin kertoa, ettei ’ongelma’ Keikon kohdalla ole hänessä vaan yhteiskunnan odotuksissa. Perheenjäsenet ja ystävät suorastaan painostavat häntä hankkimaan ’paremman työn’ ja ennen kaikkea miehen!

Tästä syntyy komiikkaa, joka kyllä naurattaa. Tilanteet alkavat mennä jo aivan mahdottomiksi, kun Keiko koettaa pitää oman päänsä ja samaan aikaan koettaa olla ’normaali’. Itse asiassa Keiko on paljon kovempi luu, kuin miltä ensin näyttää.

Silti tämä kaikki on jotenkin surullista. Pitääkö Keikon todella ottaa asuntoonsa oleilemaan toinen ’hylkiö’, työtön ja selvästi misogyyninen katkera mies, vain jotta he kumpikin ’täyttäisivät normin’?  Kenen elämää ihmiset pakotetaan elämään ja miksi ihmeessä?

 

***

 

 

Budapestin pimeää

Unkarin yhteiskunnallisesta tilanteesta ja asemasta Euroopan unionissa on viime aikoina puhuttu paljon. Kevään vaalien jälkeen isompaa muutosta viimein uskallettiin odottaa.

Kuinka suuren muutoksen nuoret äänestäjät lopulta onnistuvat toteuttamaan ja miten ’yhtenäisen unionin eurooppalaisia’ unkarilaisista taas tulee? Saa nähdä. Unkarilla on historiansa saatossa ollut kokeiltavana jo lähes kaikkea - monarkiasta diktatuuriin ja fasismista kommunismiin.

Löytyisikö unkarilaisesta todellisuudesta jotain helposti sulateltavaa luettavaa? Tutkiskelin jälleen kirjaston jännityskirjojen luetteloita. Vilmos Kondor on ainoa unkarilainen dekkaristi, johon törmäsin. Hän ei kirjoita omalla nimellään, vaan Vilmos Kondor on ’nimimerkki’, joten en tiedä onko hän yksi henkilö, vai kenties joku kustantamon perustama ’työryhmä’. Hänen ensimmäinen teoksensa ’Budapest Noir’ ilmestyi 2008 ja siitä alkanut sarja muodostui markkinointitietojen mukaan varsin suosituksi.

Valikoin luettavakseni sarjasta ensimmäisen, toisen ja viidennen, joka on kai jäämässä sarjan viimeiseksi. Historiasta kiinnostuneena minua viehätti sekin ennakkotieto, että kirjojen tapahtumat on kiinnitetty tiettyihin vuosilukuihin. Ensimmäinen tapahtuu 1936, toinen 1939 ja viides 1956.

Vilmos Kondorin kirjojen päähenkilö on toimittaja Zsigmond Gordon. Hän ei siis ole poliisi eikä edes yksityisetsiväkään, vaan rikoksista kirjoittava reportteri, jolla välillä on vakituinen kiinnitys johonkin lehteen, välillä ei. Tämä ’ammatinvalinta’ aiheuttaa Vilmos Kondorin dekkareille sen, että niissä ei keskitytä poliisin työtapoihin, ei työryhmään eikä tekniseen tutkintaan tai laboratoriotyöskentelyyn.

Joskus tietysti Gordon onnistuu puristamaan jotain tiettyjä faktoja vaikkapa patologilta, mutta enimmäkseen hän vain kyselee, kuten toimittajien tapa on. Hän etsii jatkuvasti jotakuta, jolta voisi kysyä lisää. Kaikki kirjat etenevät yhdestä haastateltavasta toiseen, tiedonmurusesta toiseen, osoitteesta toiseen. Kadunnimet, aukioiden nimet ja kapakoiden nimet ympäri Budapestia käyvät tutuiksi. Gordon on koko ajan liikkeellä.

Hänellä ei myöskään ole poliisin viran tuomaa suojaa, vaan hänen henkeään ja terveyttään uhataan tämän tästä. Nuuskiva reportteri ärsyttää monia. Hän ei vaikuta olevan mikään ylittämätön supermies; ei voimiensa eikä älynsäkään puolesta. Mutta kuitenkin hän selviytyy, ainakin läpi viiden dekkarin. Vaikka käsi on naarmuilla tai kylki vuotaa ampuhaavasta. Periksi hän ei anna.  

Näistä dekkareista voi oppia Unkarista ainakin sen, että pitkäaikaiset, rauhallisen pysyvät yhteiskunnalliset rakenteet eivät ole olleet ’heidän juttunsa’. Suuntaa ja puolta on vaihdettu melkoisen tiuhaan. Tai ehkä paremminkin niin on jouduttu tekemään. Kummasta on kyse - se arviointi onkin sitten jo filosofiaa.

 

Juutalainen rukouskirja

 

Vilmos Kondor julkaisi ’Budapest Noir’-kirjansa 2008 ja Tähti Pullisen suomentamana siitä tuli ’Budapestin varjot’, joka ilmestyi meillä 2012.

On vuosi 1936. Ajat alkavat olla jo melko levottomat. Natsit ovat voimiensa tunnossa Saksassa ja unkarilaisten oma äärioikeistojoukko, ’nuoliristiläiset’, käyttävät samoja metodeja. Tulossa olevissa  Budapestin kaupungin paikallisvaaleissa heidän menestystään povataan jo merkittäväksi, vaikka monien mielestä he ovat vain naurettava ’pelleporukka’. Mutta niin vain vanhan tutun Pyöreän aukion nimi on Budapestissä jo muutettu Adolf Hitlerin aukioksi.

Raha ja valta kulkevat käsikkäin, sehän tiedetään.  Unkarin rahayksikkö oli vuoteen 1946 saakka hauskalta kuulostava ’pengö’ ja näitä pengöjä oli riittämiin esimerkiksi suurliikemies Szöllösyllä, joka möi ja välitti muun muassa kahvia, muun muassa Saksaan. Ja niissä piireissä ei kerta kaikkiaan olisi sopinut omata vähäisimpiäkään juutalaisia sukujuuria.

Unkarissa oli ennen holokaustia 800 000 juutalaista. Nykyään heitä on jäljellä 100 000.

Zsigmond Gordon koettaa saada tolkkua murhattuna löytyneen nuoren naisen tapauksesta. Alussa ei johtolankoja paljon ole. Tytön hallusta löytyi vanha juutalainen rukouskirja eikä hän kuulemma mistään hinnasta suostunut juomaan tietyn merkkistä kahvia. Mitä se mahtaa merkitä?

 

Kenen puolella oikein ollaan?

 

Vilmos Kondorin toinen jännäri ’Bünös Budapest’ ilmestyi 2009. Tähti Pullisen suomentamana siitä tuli meillä ’Budapestin synnit’ (2013).

Nyt ollaan syksyssä 1939. Levottomat vuodet ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen Unkarin itsenäistymisen jälkeen ovat lyhytaikaisen kommunistivallan luhistuttua päätyneet taas monarkiaan, mutta ilman monarkkia. Unkaria johtaa valtionhoitaja Miklos Horthy.

Horthy oli avoimen antisemitistinen ja erittäin antikommunistinen, joten hänen kallistumisensa Hitlerin puoleen ei yllätä. Unkarilaisilla oli myös omat ’lebensraum’ toiveensa: kun itsenäistä Unkaria perustettiin Itävalta-Unkarin keisarikunnan hajottua, jäi unkarilaisia uusien rajojen ulkopuolelle vähän joka suuntaan. Heitä oli muun muassa Jugoslavialle jääneessä Kroatiassa, Romanialle menneessä Transsilvaniassa ja Tsekkoslovakiaan liitetyssä Slovakiassa. Heidät kaikki Horthy olisi mieluusti kerännyt ’Suur-Unkarin’ helmoihin jälleen, ja Hitler lupailikin suosiotaan alueliitoksille.

Kun sitten Saksa hyökkää Puolaan syksyllä 1939, ilmoittautuu Unkari kuitenkin alkuun virallisesti puolueettomaksi. Tapahtuu jopa sellainen poikkeustapaus, että Unkari antaa puolalaisten paeta lyhyen avoinna pidettävän rajanpätkän kautta. Asiasta ei pukahdetakaan julkisesti, mutta yön pimeyden suojissa kymmenet tuhannet puolalaiset vyöryvät Unkariin. Naiset, lapset, vanhukset ja myös natsien ja Puna-armeijan väliin kuristuksiin jääneet univormupukuiset Puolan armeijan sotilaat.  Heitä autetaan eteenpäin ja heidän hyväkseen järjestetään keräyksiä.  Rahaa, sairaalatarvikkeita, anestesialääkkeitä ja kipulääkkeiksi morfiinia ja heroiinia.

Tilanteen näkee kuitenkin raja-asemalla paikalla ollut reportteri Zsigmond Gordon. Ja mikä oudointa, ne Punaisen Ristin ambulanssein kuskatut rahat, lääkkeet ja huumeet eivät koskaan päätyneet puolalaisten lähellekään. Ne katosivat. Kuka tässä kuviossa nyt huijaa ketä?

 

Kuinka unkarilaisten käy?

Vilmos Kondorin Budapest-sarjan viides kirja ’Budapest novenberben’ ilmestyi 2012. Tähti Schmidt suomensi sen nimellä ’Budapestin marraskuu’ ja se tuli meillä saataville 2019.

Koska Zsigmond Gordon on tässä välissä kokenut jo parin kirjan verran seikkailuja, hän on tässä viidennessä teoksessa vanhempi ja ehkä kyynisempi kuin aiemmin. Hän on joutunut itse asiassa pakenemaan kokonaan pois rakkaasta Budapestistään. Tapahtumat lähtevät liikkeelle Itävallassa, jossa Gordon muiden asukkaiden kanssa huokaisee helpotuksesta, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot viimein poistuvat Wienistä. Ei enää syvästi inhottua venäläisten sektoria, kuten ei ranskalaisten, brittien tai amerikkalaistenkaan.

Sitten tapahtuu jotain, minkä vuoksi Gordonin on sittenkin lähdettävä takaisin Budapestiin. Mukaan lähtee myös pitkäaikainen partneri, aina lojaali Kristzina. Jotta he ylipäätänsä uskaltavat mennä Unkariin, on heidän hankittava väärennetyt henkilöpaperit.

Marraskuussa 1956 Budapestissä kuohuu. Neuvostoliiton vallan alle jäänyt kommunistisen puolueen hallitsema Unkari ei ole oloonsa tyytyväinen. Kansa vaatii pakko-kollektivisoinnin lopettamista maatiloilla. Kansa vaatii kansalaisvapauksia. Kansa vaatii Imre Nagya valtaan ja muiden kommunistijohtajien heittämistä Tonavaan. Etenkin nuoret opiskelijat ovat riemuissaan, kun he onnistuvat valtaamaan Radiotalon ja alkaa näyttää siltä, että puna-armeija todellakin vedetään pois. Näinkö helppoa se vallankumous oli?

Zsigmond Gordon tapaa vanhoja tuttuja. Toimittaja-kollegoja, muiden maiden kirjeenvaihtajia, jotka ovat tulleet innoissaan seuraamaan kansannousun edistymistä.  Mutta valitettavasti myös niitä vanhoja tuttuja, joista ei niin väliksi olisi ollut. Niitä, jotka ovat onnistuneet pysyttelemään hengissä kaikkien toisen maailmansodan myllerrysten läpi: he olivat fasisteja, kunnes heistä tulikin innokkaita kommunisteja ja nyt heistä näyttää tulevan kansallismielisiä unkarilaisia.

Gordon ei jaksa uskoa, että puna-armeija todella vetäytyisi pois, vaikka siltä näyttääkin. Kaikki ne, jotka nyt ryntäävät kaduille riemuitsemaan, tulevat samalla tunnustautuneiksi järjestelmän pettureiksi, hän pelkää.

Niinpä! Dekkari päättyy synkkiin aavistuksiin. Kuten jälkimaailma tietää, puna-armeijan panssarivaunut tekivät yön pimeydessä u-käännöksen ja Unkarin kansannousu murskattiin julmasti. Itäblokista ei päästy eroon vielä pitkään aikaan.

 

***