Totista komiikkaa

Japanin kulttuuri poikkeaa melkoisesti tutusta eurooppalaisuudestamme ja tietenkin juuri se tekee siitä kiinnostavan.

Olemme kenties lukeneetkin Japanin muinaisista totisista ja uhrautuvista samurai-taistelijoista tai tutustuneet tunteja kestäviin hitaisiin teeseremonioihin. Tiedämme, kuinka temppeleissä vanhat viisaat munkit istuvat äänettöminä, mietiskellen vuosikausien kasvatuksen tuloksena vänkyräksi muotoillun puun juurella tai haravoivat väsymättä aina uudestaan soraan kuvioita, jotka tuuli tai joku kulkija on mennyt sotkemaan. Vaikuttavaa!

Mutta millaista olisi aivan toisenlainen japanilaisuus? Uusi, tässä ajassa kirjoitettu, jopa jollain tavalla humoristinen, ehkäpä peräti suhteellisen nuorten naisten tuottama teksti?  Löytääkseni jotain sellaista, päätin tällä kertaa etsiä luettavakseni ’japanilaista humoristista kirjallisuutta’. Sitäkin sentään löytyi.

Japanilaisten huumori tuntui moniin muihin verrattuna olevan aika hiljaista, kuin jotain lähes äänetöntä tirskahtelua käsi suun edessä, mutta se tuotti lukijalle sen ilon, että sen sai oivaltaa rauhassa. Ehkä vasta seuraavalla sivulla, kun näki, mihin suuntaan tapahtumat etenivät.

Nauruun pyrskähdyksiä tai posket märkinä hekottamista oli turha odottaa.  Se olisikin varmaan hyvin sopimatonta tässä ’sosiaalisen häpeän’ tiukasti määrittämässä kulttuurissa. Tuntui, että tapahtumien komiikka saattaisi milloin tahansa kääntyä traagiseen suuntaan, joten lukija jäi usein vähän varpailleen odottamaan. Tuliko tästä iloinen vai sittenkin surullinen asia?

Japanilaisen kirjakolmikkoni muodosti tällä kertaa Toshikazu Kawaguchin ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’, Kikuko Tsumuran ’Unelma helposta työstä’ ja Sayaka Muratan ’Lähikaupan nainen’. Ne kaikki ovat  suunnilleen kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja, heijastuksia nyky-Japanin todellisuudesta.

 

Kun kahvi on jäähtynyt, kaikki palaa ennalleen

Toshikazu Kawaguchi on kirjailijakolmikostani vanhin,1971 syntynyt ja ainoa miespuolinen. Hän on kirjoittanut paljon näytelmätekstejä ja toiminut myös ohjaajana.’Coffee ga samenai uchini’ -kirja ilmestyi 2015 ja suomeksi Markus Juslinin kääntämänä ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’ tuli saataville 2024. Kawaguchilta on ilmestynyt lisääkin teoksia tähän sarjaan ’Kahvia ja aikamatkailua’ ja niiden kerrotaan olevan erittäin suosittuja, peräti ’BookTok’ ilmiöitä.

Kirja onkin hyvin näytelmänomainen, ilmeisen sopiva näyttämölle sovitettavaksi. Mitään nykyproosaa tai autofiktiota teksti ei ole, eikä se minun mittapuullani ollut oikein huumoriakaan. Se on enemmänkin kuin pieni satu, jota ei tarvitse uskoa todeksi, mutta joka auttaa ahdistavissa ajatuksissa vellovia ihmisiä.

Nämä uudemman ajan japanilaiset eivät kumartele teekannun yllä, vaan ryystävät koko ajan kahvia. Jossain Tokion syrjäisellä pikkukujalla sijaitsee kahvila, joka on kellaritiloissa, ilman näkymää päivänvaloon. Siellä asiakkaat voivat unohtaa, onko ulkona yö vai päivä. Itse asiassa asiakkaat voivat unohtaa ajan kokonaan, jos hyvin käy. Tietyssä pöydässä istumalla voi nimittäin siirtyä ajassa menneisyyteen. Ajassa voi kuitenkin matkustaa vain sen aikaa, mitä kahvin jäähtyminen kupissa kestää. Kun kahvi on jäähtynyt, on palattava nykyhetkeen.

Erikoisinta tässä muutenkin erikoisessa sadussa on se, että mitä tahansa menneisyydessä käydessään tekeekin, nykyhetki ei siitä muutu.

Silti monet haluavat käynnille menneisyyteen, yksi kirjan henkilöistä myös tulevaisuuteen. Hyvästä syystä, jokainen. On esimerkiksi raastavaa sydänsurua poismatkustavan poikaystävän takia tai vielä raastavampaa surua poiskatoavan muistisairaan puolison takia.

Mikään ei nykyhetkessä ole aikamatkan takia muuttunut, mutta silti kahvikupillisen jäähtymisen ajan kestävä matka muuttaa näiden ihmisten suhtautumisen koko loppuelämään. Mielen tasolla kaikki on muuttunut ja sen jälkeen ihminen voi muuttaa myöhempää toimintaansakin. Tämän kirjan kaikki hymyt nousevat kyynelten läpi.

 

Siedettävän työpaikan metsästys

 

Kikuko Tsumura (s.1978) julkaisi alle neljäkymppisenä kirjansa ’Kono yo ni tayasui shigoto wa nai’ (2015) ja Raisa Porrasmaan suomentamana siitä tuli meillä ’Unelma helposta työstä’ (2022). Markkinointitekstien mukaan Tsumura itse kärsi valmistumisensa jälkeisessä ensimmäisessä työpaikassaan kiusaamisesta ja siksi irtisanoutui ja vaihtoi alaa. Sittemmin Tsumuran kirjoittajan ura on ollut menestyksekäs ja hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Niinpä Kikuko Tsumura varmaankin ’tietää mistä puhuu’, kun hän laittaa kirjansa päähenkilön sanomaan työnvälitystoimiston empaattiselle virkailijalle: ’Sattuisiko teillä olemaan tarjolla helppoa, rasittamatonta työtä mahdollisimman lähellä kotiani? Esimerkiksi ihonhoitotuotteiden kollageenin uuttamisprosessin valvontaa, täysipäiväisesti?’

Tämä pyyntö on ’ironiaa’, melkein kuin haluaisi työkseen valvoa maalin kuivumista, päähenkilö selittää myöhemmin. Burn outin ja terapiajakson jälkeen hänen työttömyysvakuutuksensa on päättynyt, joten jotain on pakko yrittää. Päähenkilön yllätykseksi virkailija ei närkästykään, vaan ilmoittaa heti löytäneensä hänelle juuri sopivan työn.

Itse asiassa tämä ihmevirkailija löytää päähenkilölle kirjan edetessä lisää ’sopivia töitä’ aina vain uudelleen. Toinen toistaan oudompia, mutta kuitenkin mahdollisia. Ja päähenkilö kokeilee niitä kaikkia, osana paranemisprosessiaan.

Naiset työskentelevät edelleenkin Japanissa yleensä vain ’ennen avioliittoa’. Naimisissa olevien naisten työssäkäynti on harvinaista, ja jos sitä tapahtuu, se on yleensä osa-aikaista. Tsumuran päähenkilö on naimaton ja hänen ainoa työtoverinsa ensimmäisessä pestissä, työpaikalla yötäpäivää asustavan pomomiehen lisäksi, on rouva Oizumi, joka työskentelee vain muutaman tunnin illalla, sinä aikana kun hänen lapsensa on lisäopetuksessa. Ja rouva työskentelee juuri voidakseen kustantaa nämä lisäopetustunnit. Lasten ’preppaaminen’ on Japanissa rankkaa.

Kirjan huumori syntyy vaihtuvien työpaikkojen ’outoudesta’ ja niissä työskentelevien ihmisten huvittavista ominaisuuksista. Kiinnostavaa on myös ympäristöjen kuvaus; millaiset rakennukset, työtilat ja liikennejärjestelyt ovat. Töissä aherretaan lähes kellon ympäri, mutta tärkeitä ovat myös monenlaiset valmisruuat, joita työn ohessa napsitaan. Ne eivät suinkaan ole vain ’sushia’. Ruokakulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä ja sekin on osa kirjan viehätystä.

  

Elämäni on minun omani, repikää siitä

Sayaka Murata (s.1979) on kuuluisa ja monesti palkittu japanilainen nykykirjailija. Hänen kirjansa ’Konbini ningen’ (2016), Raisa Porrasmaan suomentamana ’Lähikaupan nainen’ (2022) on ollut myyntimenestys niin Japanissa kuin maailmallakin.

Kirja kertoo Keiko -nimisestä naisesta, joka työskentelee pikkuisen lähikaupan myyjänä. Nämä ’konbinit’ ovat Japanissa tietynlainen ’käsite’, jokainen tietää millaisia ne ovat ja mitä niistä saa. Vaikka jättimarketteja on paljon, ja myös netistä ostaminen on jo aivan arkipäivää, ovat myös konbinit hyvin suosittuja. Niistä haetaan työpäivän välipalat ja lounaat, niistä otetaan kylmä juoma mukaan puistoon mennessä, niissä tehdään nopeat ostokset iltavuoron päätyttyä ennen junaan ryntäämistä; makkaraa, sämpylä ja vessapaperia.

Keikon ongelma on se, että hän on jumittunut tähän väliaikaiseksi tarkoitettuun, osa-aikaiseen työhönsä. Hän ei ole hakeutunut minnekään ’oikeaan’ työhön opintojensa jälkeen eikä hän ole koskaan seurustellut, joten avioliittokaan ei ’pelasta’ häntä pois konbinista. Häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta! Eivät muut työt eivätkä miehet.

Hän haluaa olla lähikaupan nainen!  Palvelusvuosia on kertynyt hänelle jo 18, ja joka kerta vuoron alussa hän nauttii saadessaan tehdä kaikki valmistavat toimet juuri oikeassa järjestyksessä, hyllyttää tarjoustuotteet ja paistaa lämpiminä myytävät piiraat täsmälleen sopiviksi. Ja kumartaen kajauttaa asiakkaille ’Irasshaimase!’ ’Hyvää huomenta!’

Keikon henkilöhistoriaa kerrattaessa saattaa tulla mieleen, että hänellä ehkä on joku ’sosiaalinen kömpelyys’ ja hän saattaisi saada nykyisin jonkun ’muodikkaan diagnoosin’, mutta kirjailija haluaa selvästikin kertoa, ettei ’ongelma’ Keikon kohdalla ole hänessä vaan yhteiskunnan odotuksissa. Perheenjäsenet ja ystävät suorastaan painostavat häntä hankkimaan ’paremman työn’ ja ennen kaikkea miehen!

Tästä syntyy komiikkaa, joka kyllä naurattaa. Tilanteet alkavat mennä jo aivan mahdottomiksi, kun Keiko koettaa pitää oman päänsä ja samaan aikaan koettaa olla ’normaali’. Itse asiassa Keiko on paljon kovempi luu, kuin miltä ensin näyttää.

Silti tämä kaikki on jotenkin surullista. Pitääkö Keikon todella ottaa asuntoonsa oleilemaan toinen ’hylkiö’, työtön ja selvästi misogyyninen katkera mies, vain jotta he kumpikin ’täyttäisivät normin’?  Kenen elämää ihmiset pakotetaan elämään ja miksi ihmeessä?

 

***

 

 

Budapestin pimeää

Unkarin yhteiskunnallisesta tilanteesta ja asemasta Euroopan unionissa on viime aikoina puhuttu paljon. Kevään vaalien jälkeen isompaa muutosta viimein uskallettiin odottaa.

Kuinka suuren muutoksen nuoret äänestäjät lopulta onnistuvat toteuttamaan ja miten ’yhtenäisen unionin eurooppalaisia’ unkarilaisista taas tulee? Saa nähdä. Unkarilla on historiansa saatossa ollut kokeiltavana jo lähes kaikkea - monarkiasta diktatuuriin ja fasismista kommunismiin.

Löytyisikö unkarilaisesta todellisuudesta jotain helposti sulateltavaa luettavaa? Tutkiskelin jälleen kirjaston jännityskirjojen luetteloita. Vilmos Kondor on ainoa unkarilainen dekkaristi, johon törmäsin. Hän ei kirjoita omalla nimellään, vaan Vilmos Kondor on ’nimimerkki’, joten en tiedä onko hän yksi henkilö, vai kenties joku kustantamon perustama ’työryhmä’. Hänen ensimmäinen teoksensa ’Budapest Noir’ ilmestyi 2008 ja siitä alkanut sarja muodostui markkinointitietojen mukaan varsin suosituksi.

Valikoin luettavakseni sarjasta ensimmäisen, toisen ja viidennen, joka on kai jäämässä sarjan viimeiseksi. Historiasta kiinnostuneena minua viehätti sekin ennakkotieto, että kirjojen tapahtumat on kiinnitetty tiettyihin vuosilukuihin. Ensimmäinen tapahtuu 1936, toinen 1939 ja viides 1956.

Vilmos Kondorin kirjojen päähenkilö on toimittaja Zsigmond Gordon. Hän ei siis ole poliisi eikä edes yksityisetsiväkään, vaan rikoksista kirjoittava reportteri, jolla välillä on vakituinen kiinnitys johonkin lehteen, välillä ei. Tämä ’ammatinvalinta’ aiheuttaa Vilmos Kondorin dekkareille sen, että niissä ei keskitytä poliisin työtapoihin, ei työryhmään eikä tekniseen tutkintaan tai laboratoriotyöskentelyyn.

Joskus tietysti Gordon onnistuu puristamaan jotain tiettyjä faktoja vaikkapa patologilta, mutta enimmäkseen hän vain kyselee, kuten toimittajien tapa on. Hän etsii jatkuvasti jotakuta, jolta voisi kysyä lisää. Kaikki kirjat etenevät yhdestä haastateltavasta toiseen, tiedonmurusesta toiseen, osoitteesta toiseen. Kadunnimet, aukioiden nimet ja kapakoiden nimet ympäri Budapestia käyvät tutuiksi. Gordon on koko ajan liikkeellä.

Hänellä ei myöskään ole poliisin viran tuomaa suojaa, vaan hänen henkeään ja terveyttään uhataan tämän tästä. Nuuskiva reportteri ärsyttää monia. Hän ei vaikuta olevan mikään ylittämätön supermies; ei voimiensa eikä älynsäkään puolesta. Mutta kuitenkin hän selviytyy, ainakin läpi viiden dekkarin. Vaikka käsi on naarmuilla tai kylki vuotaa ampuhaavasta. Periksi hän ei anna.  

Näistä dekkareista voi oppia Unkarista ainakin sen, että pitkäaikaiset, rauhallisen pysyvät yhteiskunnalliset rakenteet eivät ole olleet ’heidän juttunsa’. Suuntaa ja puolta on vaihdettu melkoisen tiuhaan. Tai ehkä paremminkin niin on jouduttu tekemään. Kummasta on kyse - se arviointi onkin sitten jo filosofiaa.

 

Juutalainen rukouskirja

 

Vilmos Kondor julkaisi ’Budapest Noir’-kirjansa 2008 ja Tähti Pullisen suomentamana siitä tuli ’Budapestin varjot’, joka ilmestyi meillä 2012.

On vuosi 1936. Ajat alkavat olla jo melko levottomat. Natsit ovat voimiensa tunnossa Saksassa ja unkarilaisten oma äärioikeistojoukko, ’nuoliristiläiset’, käyttävät samoja metodeja. Tulossa olevissa  Budapestin kaupungin paikallisvaaleissa heidän menestystään povataan jo merkittäväksi, vaikka monien mielestä he ovat vain naurettava ’pelleporukka’. Mutta niin vain vanhan tutun Pyöreän aukion nimi on Budapestissä jo muutettu Adolf Hitlerin aukioksi.

Raha ja valta kulkevat käsikkäin, sehän tiedetään.  Unkarin rahayksikkö oli vuoteen 1946 saakka hauskalta kuulostava ’pengö’ ja näitä pengöjä oli riittämiin esimerkiksi suurliikemies Szöllösyllä, joka möi ja välitti muun muassa kahvia, muun muassa Saksaan. Ja niissä piireissä ei kerta kaikkiaan olisi sopinut omata vähäisimpiäkään juutalaisia sukujuuria.

Unkarissa oli ennen holokaustia 800 000 juutalaista. Nykyään heitä on jäljellä 100 000.

Zsigmond Gordon koettaa saada tolkkua murhattuna löytyneen nuoren naisen tapauksesta. Alussa ei johtolankoja paljon ole. Tytön hallusta löytyi vanha juutalainen rukouskirja eikä hän kuulemma mistään hinnasta suostunut juomaan tietyn merkkistä kahvia. Mitä se mahtaa merkitä?

 

Kenen puolella oikein ollaan?

 

Vilmos Kondorin toinen jännäri ’Bünös Budapest’ ilmestyi 2009. Tähti Pullisen suomentamana siitä tuli meillä ’Budapestin synnit’ (2013).

Nyt ollaan syksyssä 1939. Levottomat vuodet ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen Unkarin itsenäistymisen jälkeen ovat lyhytaikaisen kommunistivallan luhistuttua päätyneet taas monarkiaan, mutta ilman monarkkia. Unkaria johtaa valtionhoitaja Miklos Horthy.

Horthy oli avoimen antisemitistinen ja erittäin antikommunistinen, joten hänen kallistumisensa Hitlerin puoleen ei yllätä. Unkarilaisilla oli myös omat ’lebensraum’ toiveensa: kun itsenäistä Unkaria perustettiin Itävalta-Unkarin keisarikunnan hajottua, jäi unkarilaisia uusien rajojen ulkopuolelle vähän joka suuntaan. Heitä oli muun muassa Jugoslavialle jääneessä Kroatiassa, Romanialle menneessä Transsilvaniassa ja Tsekkoslovakiaan liitetyssä Slovakiassa. Heidät kaikki Horthy olisi mieluusti kerännyt ’Suur-Unkarin’ helmoihin jälleen, ja Hitler lupailikin suosiotaan alueliitoksille.

Kun sitten Saksa hyökkää Puolaan syksyllä 1939, ilmoittautuu Unkari kuitenkin alkuun virallisesti puolueettomaksi. Tapahtuu jopa sellainen poikkeustapaus, että Unkari antaa puolalaisten paeta lyhyen avoinna pidettävän rajanpätkän kautta. Asiasta ei pukahdetakaan julkisesti, mutta yön pimeyden suojissa kymmenet tuhannet puolalaiset vyöryvät Unkariin. Naiset, lapset, vanhukset ja myös natsien ja Puna-armeijan väliin kuristuksiin jääneet univormupukuiset Puolan armeijan sotilaat.  Heitä autetaan eteenpäin ja heidän hyväkseen järjestetään keräyksiä.  Rahaa, sairaalatarvikkeita, anestesialääkkeitä ja kipulääkkeiksi morfiinia ja heroiinia.

Tilanteen näkee kuitenkin raja-asemalla paikalla ollut reportteri Zsigmond Gordon. Ja mikä oudointa, ne Punaisen Ristin ambulanssein kuskatut rahat, lääkkeet ja huumeet eivät koskaan päätyneet puolalaisten lähellekään. Ne katosivat. Kuka tässä kuviossa nyt huijaa ketä?

 

Kuinka unkarilaisten käy?

Vilmos Kondorin Budapest-sarjan viides kirja ’Budapest novenberben’ ilmestyi 2012. Tähti Schmidt suomensi sen nimellä ’Budapestin marraskuu’ ja se tuli meillä saataville 2019.

Koska Zsigmond Gordon on tässä välissä kokenut jo parin kirjan verran seikkailuja, hän on tässä viidennessä teoksessa vanhempi ja ehkä kyynisempi kuin aiemmin. Hän on joutunut itse asiassa pakenemaan kokonaan pois rakkaasta Budapestistään. Tapahtumat lähtevät liikkeelle Itävallassa, jossa Gordon muiden asukkaiden kanssa huokaisee helpotuksesta, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot viimein poistuvat Wienistä. Ei enää syvästi inhottua venäläisten sektoria, kuten ei ranskalaisten, brittien tai amerikkalaistenkaan.

Sitten tapahtuu jotain, minkä vuoksi Gordonin on sittenkin lähdettävä takaisin Budapestiin. Mukaan lähtee myös pitkäaikainen partneri, aina lojaali Kristzina. Jotta he ylipäätänsä uskaltavat mennä Unkariin, on heidän hankittava väärennetyt henkilöpaperit.

Marraskuussa 1956 Budapestissä kuohuu. Neuvostoliiton vallan alle jäänyt kommunistisen puolueen hallitsema Unkari ei ole oloonsa tyytyväinen. Kansa vaatii pakko-kollektivisoinnin lopettamista maatiloilla. Kansa vaatii kansalaisvapauksia. Kansa vaatii Imre Nagya valtaan ja muiden kommunistijohtajien heittämistä Tonavaan. Etenkin nuoret opiskelijat ovat riemuissaan, kun he onnistuvat valtaamaan Radiotalon ja alkaa näyttää siltä, että puna-armeija todellakin vedetään pois. Näinkö helppoa se vallankumous oli?

Zsigmond Gordon tapaa vanhoja tuttuja. Toimittaja-kollegoja, muiden maiden kirjeenvaihtajia, jotka ovat tulleet innoissaan seuraamaan kansannousun edistymistä.  Mutta valitettavasti myös niitä vanhoja tuttuja, joista ei niin väliksi olisi ollut. Niitä, jotka ovat onnistuneet pysyttelemään hengissä kaikkien toisen maailmansodan myllerrysten läpi: he olivat fasisteja, kunnes heistä tulikin innokkaita kommunisteja ja nyt heistä näyttää tulevan kansallismielisiä unkarilaisia.

Gordon ei jaksa uskoa, että puna-armeija todella vetäytyisi pois, vaikka siltä näyttääkin. Kaikki ne, jotka nyt ryntäävät kaduille riemuitsemaan, tulevat samalla tunnustautuneiksi järjestelmän pettureiksi, hän pelkää.

Niinpä! Dekkari päättyy synkkiin aavistuksiin. Kuten jälkimaailma tietää, puna-armeijan panssarivaunut tekivät yön pimeydessä u-käännöksen ja Unkarin kansannousu murskattiin julmasti. Itäblokista ei päästy eroon vielä pitkään aikaan.

 

***

 

Suomalaisia Arabiaa tutkimassa

Lähi-idän alati levotonta tilannetta on viime aikoinakin jouduttu käsittelemään uutisissa lähes päivittäin. Usein uutisille on etsitty joku Lähi-itää syvällisemmin tunteva tutkija kommentaattoriksi ja selittäjäksi. Mihin perustuu konfliktissa tämä tai tuo meidän mielestämme outo reaktio, miksi näitä tai noita asioita ei voida hoitaa meidän tyyliimme?

Vaikka Lähi-itä on meistä varsin kaukana, on se silti kiehtonut mieliämme jo kauan. Hämmästyin, kun käteeni sattui kirjastossa teos, jonka nimi oli ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763 ’. Kyseessä oli yli 260 vuotta sitten laadittu matkapäiväkirja, jonka oli kirjoittanut tanskalaisen tutkimusretkikunnan mukana Arabiaa tutkinut kasvitieteilijä Petter Forsskål. Hänet voi luokitella suomalaiseksi, sillä hän syntyi Suomessa – joka tietenkin oli tuolloin osa Ruotsia – ja hän muutti lapsuusvuosinaan perheensä mukana Ruotsiin.

Tästä 1700-luvun matkapäiväkirjasta saatoin sitten näppärästi siirtyä sata vuotta eteenpäin, 1800-luvun puoliväliin ja toiseen suomalaiseen, Georg August Walliniin. Hän on noussut varsin kuuluisaksi Arabian tutkijaksi nimenomaan siksi, että hän toteutti tutkimusretkensä sulauttamalla itsensä mahdollisimman syvälle paikalliseen kulttuuriin. Hän omaksui muslimien tavat, vaatetuksen ja uskonnonkin, esiintyen nimellä Abd al-Wali.  Wallin oli syntynyt Ahvenanmaalla ja opiskellut alkuun Turussa ja Helsingissä. Hän jatkoi itämaisten kielten opintojaan Pietarissa. Suomalaisethan elivät Wallinin aikaan Venäjän suuriruhtinaskunnassa.

Näiden kiehtovien matkapäiväkirjojen ja kirjeiden lisäksi kaivoin vielä kolmikkooni luettavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kokoomateoksen ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’.

Kirja on koottu vuonna 1989 juhlistamaan Suomen Kulttuurirahaston 50-vuotisjuhlaa. Rahaston keskeisen tärkeänä tehtävänä on ollut tukea tieteentekijöiden opiskelua ulkomailla. Teoksella tahdottiin tehdä kunniaa niille suomalaisille, jotka menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä antoivat oman panoksensa maailman kartoittamiseen.

 

Melkein ’yksikään ei pelastunut’

 

Petter Forsskålin matkapäiväkirja oli tavattoman kiehtovaa luettavaa etenkin siksi, että kaikki matkustaminen ja kaikki järjestelyt olivat 1760-luvulla niin erilaisia kuin nykyään. Miten ylipäänsä tuollainen matka ikinä saatiin toteutettua?

Vaivalloinen purjehdus kulki Helsingöristä Marseillen ja Maltan kautta Konstantinopoliin, sieltä vasta Egyptiin Aleksandriaan ja Kairoon. Sieltä päästiin viimein ’Arabiaan’. Matkaa tehtiin hitaasti kamelein ja aasein, välillä pienillä rannikkoaluksilla Punaisen meren reunamilla mutkitellen.

Kun Tanskan kuningas Fredrik V, ’viisaitten ja asiaa edistäneiden ministeriensä myötävaikutuksella’ päätti rahoittaa tämän tutkimusmatkan, jonka viidestä jäsenestä yhdeksi pääsi nuori kasvitieteen erikoisalan tuntija Petter Forsskål, kaikki vaikutti lupaavalta. Forsskålille, ’kuuluisan Linnén oppilaalle’, oli luvattu hänen pyytämänsä tuntuva palkkio, runsaat kulukorvaukset, professorin arvonimi, eläke matkan jälkeen koko loppuelämäksi ja lupa nauttia se asuen missä maassa haluaisi. Vastaavasti hän uhraisi aikansa ja intonsa tälle hankkeelle.

Valitettavasti matka oli vähän kuin Agatha Christien romaani. Yksi kerrallaan tutkimusmatkaajat sortuivat kuka minkäkin taudin uhreina, ja lopulta vain matkan johtaja Carsten Niebuhr jäi eloon ja pääsi palaamaan Tanskaan kierrettyään vielä Intian Bombayn kautta. Hän koetti julkaista ja pelastaa tutkijoiden muistiinpanoista ja kerätyistä näytteistä niin paljon kuin pystyi, mutta paljon tehdystä työstä tuhoutui ja katosi. Tanskassa oli kuningaskin vaihtunut, eikä tutkimusmatka kiinnostanut enää ketään.

Myöhemmin matkan aineistoja on järjestelty ja tutkittu. Lopulta 1920-luvulla Saksasta löydettiin käsinkirjoitettu kopio Petter Forsskålin matkapäiväkirjasta. Se julkaistiin 1950-luvulla Ruotsissa Svenska Linné-Sällskapetin toimittamana. Sen puolestaan suomensi ja toimitti Jorma J.Ojala vuonna 2003, nimellä ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763’.

Mikä siis on Onnellinen Arabia? Sillä nimellä ilmeisesti kutsuttiin aluetta, joka nykyään on suunnilleen Jemen. Lähi-itää oli kartoitettu enimmäkseen merien rannikoita kierrellen, mutta sisämaahan ei juuri oltu uskaltauduttu. Eikä oikein tiedetty, miksi sinne edes pitäisi mennä, kuten Forsskål kirjoituksissaan pohtii: ’Jos kerran arabit ovat röyhkeitä ja roistomaisia niemimaansa reunamilla, millaisia he mahtavatkaan olla varsinaisessa sisämaassa? Tässä tarvitaan nyt uhrimieltä, halua uhrata elämänsä tieteen alttarilla. Ei vain riuduttaa voimaansa ja terveyttänsä pikkuhiljaa lukukammiossaan’.

Vaikka Forsskål koettikin joka pysähdyspaikassa innokkaasti ’harrastaa botaniseerausta’, jota varten hänet oli matkaan otettu, hän havainnoi kaikkea muutakin näkemäänsä varsin hilpeästi. Kun lopulta on päästy nykyisen Jemenin tienoille, hän kirjaa ylös, että paikalliset asukkaat näyttävät erilaisilta kuin tähän saakka nähdyt muut arabit. ’Miehet eivät käytä päähinettä, vaan ovat avopäin ja antavat hiustensa kasvaa kiharoina olkapäille saakka. Naiset käyttävät mustaa vaatekappaletta, eikä kasvojen peittäminen kuulu heidän tapoihinsa. Meidän takiamme sitä ei olisi tarvittukaan, sillä he ovat aika rumia’.

Koettuaan monia vastoinkäymisiä yhteistyöhaluttomien ja vihamielisten paikallisten asukkaiden ja etenkin viranhaltijoiden taholta, tutkimusryhmä saa yllättäen erittäin ystävällisen vastaanoton: tullimaksuja ei tarvita, tavaroita ei tarkasteta, kaikki sujuu ja heille tarjoillaan vielä erittäin hyvä illallinenkin. ’Olemme todellakin tulleet Onnelliseen Arabiaan’, Forsskål kirjoittaa. Heinäkuussa 1763 päiväkirjamerkinnät loppuvat. Kuumeisen Forsskålin elämä päättyy 31-vuotiaana Jerimin kaupunkiin.

 

Tuuli vieköön jalanjälkeni aavikon hiekasta

 

’Aavikon vaeltaja’(2007) perustuu Georg August Wallinin teksteihin, jotka historioitsija Kaj Öhrnberg on valikoinut ja taustoittanut. Wallinilta jäi varsin paljon aineistoa, olihan hän matkallaankin liki seitsemän vuotta. Öhrnbergin selitykset ja kommentit auttavat jäsentämään materiaalia. Kirjan on suomentanut Jaakko Anhava.

Kuten Öhrnberg teoksen alussa toteaa, suuntautui romantiikan ajan eurooppalainen orientalistiikka, kiinnostus Itään, nimenomaan Lähi-idän islaminuskoiseen maailmaan. Suomalainen romantiikan ja heräävän kansallishengen innoittama tutkimus suuntautui kuitenkin aivan toisaalle: suomensukuisiin kansoihin ja niiden myötä Siperiaan.

Georg August Wallinia eivät kuitenkaan suomen sukukielet kiinnostaneet. Ei tiedetä, mikä sai tämän Ahvenanmaalta syntyisin olleen virkamiesperheen pojan innostumaan itämaisista kielistä. Harrastuksinaan hän purjehti, ui ja soitti monia instrumentteja. Wallin valitsi kuitenkin Helsingissä Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston opintojensa kohteiksi arabian, persian ja turkin. Hepreaa ja kreikkaakin hän opiskeli, ja omatoimisesti myös englantia, saksaa ja ranskaa. Hänen äidinkielensä oli ruotsi ja venäjää hän tarvitsi jatkaessaan itämaisten kielten opintoja Pietarissa.

Wallinin perhe ei ollut varakas, joten pestit professorien lasten kotiopettajana ja erilaiset stipendit olivat hänelle tarpeen. Varsinaisen jättipotin hän sai ’kaikkien ällistykseksi’, kun Aleksanterin yliopisto myönsi hänelle nuorille tutkijoille tarkoitetun apurahan, jota hän oli hakenut Pietarista käsin ja pietarilaisten opettajiensa suosituksin.

Apurahalla Wallin tahtoi matkustaa lähinnä Egyptiin, ’jossa eurooppalaisia siedetään paremmin kuin muissa islaminuskoisissa maissa’. Suunnitelma kattoi jatkossa myös matkat pitkin Niiliä Assuaniin, sitten kohti Jemeniä, ja vielä Mekkaan ja Medinaan, ja lopulta jopa Palestiinaan. Päällimmäisenä tavoitteena oli paikallisten kulttuurien ja etenkin arabian kielen eri murteiden tutkimus. Kaiken huipuksi yliopisto antoi Wallinille vielä vuoden lisäaikaa, jotta hän saattoi harjoittaa lääketieteen opintoja, voidakseen toimia aavikkomatkoillaan myös lääkärinä. Ei ihme, että yliopiston päätöstä vastaan nuristiin, ja sitä pidettiin yllättävänä, vääränä ja epäoikeudenmukaisena.

Wallin lähti kesällä 1843 laivalla kohti Saksaa ja sieltä maitse Ranskaan. Pariisissa hänet ilmeisesti ryöstettiin ja pahoinpideltiin lähes henkihieveriin. Kirjeissä on kuuden viikon katkos. Viimein hän pääsee laivaan Marseillessa ja jatkaa sieltä Konstantinopolin ja Smyrnan kautta lopulta Egyptiin, Aleksandriaan, jossa hänen ’tehtävänsä’ alkaa: ’En ole tullut tänne ajankulukseni katselemaan pyramideja, vaan heittäytymään minulle vieraiden ihmisten pariin ja omaksumaan heidän tapansa, vaatetuksensa ja kielensä’.

Wallinin kirjeet ja tekstit kuvaavat jännittävästi, kuinka hän aivan systemaattisesti muuttuu ’Abd al-Waliksi’. Hän hakeutuu päivittäin moskeijojen lähettyville opettajien ja sheikkien pariin ja parantaa kielitaitoaan, ymmärrystään islamista ja paikallisista tavoista. Hän hankkii myös opetusta paikallisten soittimien käytössä. Pikkuhiljaa hän etenee niin pitkälle, että uskaltautuu menemään paikkoihin, joihin vain aito muslimi saa mennä. Jonkinlaisena varotoimenpiteenä Wallin teki muistiinpanojaan äidinkielellään ruotsiksi, mutta kirjoitti sitä arabialaisin kirjainmerkein.

Wallin oli suomalaisten, varsin pienten tiedepiirien keskuudessa ristiriitoja herättävä hahmo. Hänen peittelemättömiä kommenttejaan naisjutuistaan paheksuttiin ja ’uskonsa pettämistä’ islamin omaksumisessa suorastaan kauhistuttiin. Toisaalta hänen rohkeuttaan, lahjakkuuttaan ja ’kohti tuntematonta’ menemistään ihailtiin.

Kaiken kaikkiaan Wallinin tekstit ovat hyvin kiehtovia. Jälleen kerran voi vain ihmetellä menneiden sukupolvien sinnikkyyttä. Useiden vuosien eläminen täysin vieraassa maassa, välillä hyvin hankalien olosuhteiden keskellä ja erilaisten välikäsien kautta toimitettuja apurahoja kokoon raapien ei ollut helppoa elämää.

Kun Wallin lopulta palasi Helsinkiin seitsemän vuoden jälkeen 1850, hän alkoi kuitenkin heti valmistella mahdollisuutta uuteen matkaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli yllättäen 41-vuotiaana vuonna 1852.

 

Suomalaisia vaikka missä

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’ (1989) kokoomateoksen toimittaja on Markku Löytönen.

Tämä mittava teos alkaa 1700-luvusta eli ’Valistuksen vuosisadasta’ ja Pehr Kalmista, joka tutki Pohjois-Amerikkaa. Heti toisena saakin sijansa ’Onnellisen Arabian’ tutkija Petter Forsskål, jolle olisi lahjakkuutensa perusteella ennustettu suurta kansainvälistä menestystä, ellei ura olisi katkennut kesken matkan. Lähi-idän tutkijoista suurimman siivun saa odotetusti Georg August Wallin, jonka retkiä esitellään monen sivun verran.

Lähi-itää sivusivat tutkimuksissaan myös Wilhelm Ross ja Karl Fredrik Eneberg, joiden kummankin ura jäi varsin lyhyeksi. Suuremman ja pitkäaikaisemman jäljen tieteen kenttään jätti Kirkkonummelta kotoisin ollut assyriologi Knut Leonard Tallqvist.

Näiden jälkeen kokoomateos alkaa vyöryttää esiin muualla kuin Lähi-idässä kulkeneita suomalaisia tutkimusmatkailijoita, joita todellakin riittää. On sammaltutkijoita, on jäkälätutkijoita, on pohjoisten merireittien tutkijoita. Kun suomensukuisten kansojen asuinalueet ja kielet on tutkittu, siirrytään vähitellen kaukomaille lähetettyihin lähetyssaarnaajiin ja viidakkokansojen tutkijoihin. Lopulta teos päättyy maapallon geodeettisiin mittauksiin ja Yrjö Väisälään.

Teoksen julkaisusta on kulunut pian 40 vuotta, joten suomalaisia tutkimusmatkailijoita on kertynyt tietenkin jo paljon lisää.

 

***