maanantai 1. elokuuta 2022

Euroopan rajalla

Ukraina merkitsee sananmukaisesti ’rajalla’ tai ’rajamaa’. Nyt siitä on jälleen tullut taistelukenttä, jolla revitään meitä kaikkia henkisesti ja ukrainalaisia myös fyysisesti. Tällaista ei pitänyt enää koskaan tapahtua, ja taas kuitenkin se on silmiemme edessä. Uskomattoman masentavaa.

Eihän se tietenkään tyhjästä syntynyt eikä edes nopeasti. Tämä myllerrys on kai ollut meneillään ja kasvanut vuosi vuodelta jo kolmekymmentä vuotta, mutta me emme vain ole nähneet sitä. Minä en ainakaan. Olen kyllä seurannut yhteiskunnallisia asioita, jopa suurella kiinnostuksella, mutta likinäköisesti sittenkin vain lähellä ja lännessä. Baltiaan ehkä osasin katsoa, mutta en kauemmas. Berliinin muurin murtumistakin olisin niin kovin mielelläni halunnut olla kokemassa, mutta en mitenkään arvannut, että se tapahtuisi juuri silloin, kun tapahtui.

Nyt ei sitten auta muu, kuin koettaa kuroa kiinni niitä vuosikymmeniä, jotka jäivät välistä. Mitä Ukrainassa tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen? Minkälainen kaaos siellä oli, kun uutta valtiota pystytettiin? Meillä oli samaan aikaan romahtanut idänkauppa, devalvaatio ja suuri lama, EY-jäsenyysneuvottelut ja muuta tohinaa – Ukraina ei käynyt mielessäkään.

Tietenkin olisi pitänyt älytä katsoa vakavammin asioita viimeistään 2014, kun Venäjä rynnäköi Krimin niemimaalle. Ja vielä tarkemmin sitten, kun epämääräinen ’tunnuksettomien auttajien’ ja ’separatistien’ sinne tänne vellova ’paikallissota’ itäisessä Ukrainassa puhkesi ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Kahdeksan vuotta ihmisiä on tapettu ja koteja tuhottu, ja silti vasta helmikuussa se rävähti kaikkien silmille: Euroopassa on jälleen sota!

Jälkiviisauden imelä katku onkin leijunut niin poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin ympärillä koko kevään. Se on ymmärrettävää, vaikkakin vastenmielistä.

Tartuin siis kotimaiseen kirjaan ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ saadakseni pikapäivityksen siitä, mitä alueella on ollut tekeillä viime vuosina ja vuosikymmeninä. Kaipasin kuitenkin kirjakolmikkooni myös ukrainalaisten omia näkemyksiä ja tuntemuksia, joita he ovat suodattaneet fiktiivisen kirjallisuuden kautta – niissä kun asiat tiivistyvät usein osuvammin, kuin ’dokumentaareissa’, joita usein vaivaa paatoksellisuus ja tietynlainen ’valkopesu’. Vasyl Kozeljankon ’Hopeinen hämähäkki’ liikkuu 1930-luvun lopun ja toisen maailmansodan sekavissa tunnelmissa, Andrei Kurkovin ’Kuolema ja pingviini’ puolestaan kertoo 2000-luvun vaihteen levottomista ’mafiasotien’ ajoista. Kumpainenkin kirja on niin mustaa huumoria, että nauru hyytyy tämän tästä kurkkuun.

 

Saako kaikkia pelisääntöjä rikkoa, jos on iso?


Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen julkaisivat kirjansa ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ vuonna 2020 ja se jäi, - minulla ainakin – täysin koronan varjoon ja rauhassa pölyttymään kirjaston hyllyyn. Kirjoittajat ovat perehtyneet asiaansa usean vuoden ajan; Puistola työssään Nato:ssa ja Suhonen ETYJ:n komennuksella Ukrainassa.

Heti alussa tekijät toivovat, että kirjasta välittyisi heidän olennaisin huolensa: Vain muutaman tunnin matkan päässä Suomesta käydään sotaa, jossa alueellinen suurvalta yrittää väkivalloin muuttaa maailmanjärjestystä. Lukijan arvioitavaksi jätetään, onko Itä-Ukraina myös meidän asiamme.

Ikävä kyllä, se sota ei jäänyt pelkkään Itä-Ukrainaan ja tänä keväänä siitä tuli meidän ja koko Euroopan asia.

Ukrainan koko historia on ollut värikäs ja valitettavan väkivaltainen. Omaa, nykymuotoisesti käsitettävää valtiollista itsenäisyyttä sillä ei ole pitkäaikaisesti ollut, vaan sen rajat ja sitä hallinneet rakenteet ovat myllertäneet moneen suuntaan. Monessa vaiheessa sen kohtalot vertautuvat Baltian maiden tilanteeseen.

Puistolan ja Suhosen kirja taustoittaa nopein vedoin Ukrainan tuskaisia vaiheita Neuvostoliiton ja Saksan kynsissä, mutta keskittyy tarkemmin nimenomaan aikaan 1990-luvun itsenäisyysjulistuksen jälkeen.

Taloudellinen riippuvuus Venäjästä hankaloitti tietenkin poliittisen riippumattomuuden luomista ja osoittamista, eivätkä juuri pystytetyt yhteiskunnalliset instituutiot olleet sillä tasolla, että ne olisivat voineet vakuuttaa nälkäiset ja viluiset kansalaiset toimivuudestaan. Monenlaista separatismia ja ’välistävetävien’ oligarkkien kilpailevia ryhmittymiä syntyi. Kirja on melkeinpä hengästyttävän täynnä tietoja, tapahtumia ja esimerkkejä.

Ukrainalaisia on jo pitkään kiristetty energialla, uhattu sotilaallisesti ja sitten konkreettisesti pommitettu. Ennen kaikkea heidät on altistettu vuosikausia kestäneeseen ’hybridisotaan’, jonka tauottomalla propagandalla venäläisten kaikkein läheisimmistä slaaviveljistä on saatu mielikuvissa väännettyä ’narkomaaninatseja’,  joten on kyllä pienoinen ihme, että he nyt pystyvät näin päättäväiseen vastarintaan. Mutta kauanko he jaksavat?

Puistola ja Suhonen huomauttavat, että nykyisissä sodissa ei ole enää ’rintaman’ ja ’kotirintaman’ välistä eroa. Vaikka pommeja ei suoraan sataisi niskaan, voivat kyberhyökkäykset, informaatiovaikuttaminen tai erilainen ’ilkivalta’ lamauttaa yhteiskuntien toimintaa tuhansien kilometrien päästä. Siksi he halusivat vuonna 2020 kirjallaan ’soittaa hälytyskelloja’ suomalaistenkin korvissa.

Hälytys on nyt kuultu, mutta mitä lopulta seuraa. Kukaan ei tiedä, ikävä kyllä.

 

Kuka diktaattori tarjoaa eniten?


Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko tarjoilee kirjassaan ’Hopeinen hämähäkki’ (alkuperäisteos vuodelta 2004, Eero Balkin suomennos vuodelta 2006) melkoisen historiallisen ja kulttuurisen sekoituksen. Kirjaa voisi ehkä luonnehtia ’historialliseksi veijariromaaniksi’.

Kirjan pääparina toilailevat ukrainalainen Karol ja saksalainen Helmut. He ovat etsivinä toimivia poliiseja, jotka koettavat ratkoa rikoksia romanialaiseksi määritellyssä Cernautin kaupungissa. Ehkä eniten he kuitenkin pitävät juhlimisesta sen tasokkaissa ravintoloissa.

Kaupunki on tosin saksankielisten (-ja mielisten) puheessa nimeltään Czernowitz ja sen asukkaat puhuvat saksan, ukrainan ja romanian kielten sekoitusta, jota ryydittävät runsaat puolalaiset ja juutalaiset jiddishin ja hepreansekaiset sanonnat.

Ihmiset, kielet ja alueet ovat Euroopan sydänmailla aina sekoittuneet. Sellaiset kirjassa mainitut historialliset alueet kuin Galitsia, Bukovina ja Bessarabia olivat aikoinaan omia, merkittäviä kokonaisuuksiaan. Nykyään ne on pilkottu osiksi Puolaa, Ukrainaa, Moldovaa ja Romaniaa. Karttakirjalle on taas käyttöä, kun hahmottaa kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan lähtee liikkeelle vuodesta 1938, jolloin Euroopassa väreili jo sodan odotus. Kaikenlainen intomielinen nationalismi nostaa päätään. Jotkut ovat keksineet uuden johtoaatteen, Suur-Romanian luomisen. Toiset haluavat palata takaisin ’Reichiin’, Saksan tulevaan tuhatvuotiseen valtakuntaan, jonne Hitler on kaikkia saksankielisiä kutsunut. Paljon on niitäkin, joihin vetoaa Stalinin tarjoama työläisten paratiisi, vaikka sieltä kuuluukin outoja uutisia jatkuvista oikeudenkäynneistä ja nopeista teloituksista.

Miksi kaikkien toisten outo nationalistinen intoilu näyttäytyy pelkästään naurettavana pullisteluna, mutta oma vastaava ei? Miksi tappamiselle ja toisten alueiden ja omaisuuden hamuamiselle pitää aina keksiä joku jalo aate, joka mukamas sitä vaatii? Jonka mieliksi kaikki se pahuus tehdään?

Rinnakkaistarinana kirjassa kerrotaan, kuinka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotka Juudas sai maksuksi petoksestaan, mutta joita hän ei sitten halunnutkaan, vaeltavat halki historian ryhmittymältä toiselle. Ehkä ne lopulta tulevat jonkun tutun hahmon käsiin?

 

Kun paras ystäväsi on depressiivinen pingviini


Ukrainalaisen Andrei Kurkovin teos ’Kuolema ja pingviini’ on vuodelta 1996. Suomeksi se on Eero Balkin käännöksenä julkaistu 2006. Kustannusyhtiö Otava on ottanut kirjasta nyt uusintapainoksen, jonka tuotto ohjataan SPR:n kautta Ukrainan sodan uhrien auttamiseen.

Kirja on hauska, mutta tragedia ja komedia kulkevat koko ajan niin käsi kädessä, ettei lukija pysty aina päättämään, ovatko tapahtumat enemmän naurettavia kuin kammottavia. Nuhruisessa kaksiossaan asuva Viktor haaveilee kirjailijan ammatista, mutta päätyy runoilemaan tilauksesta nekrologeja yllättäen kuolleista ’merkkihenkilöistä’. Kun hän aloittaa tekstien laatimisen ja kerää taustatietoja, ovat kohteet vielä hyvinkin elossa. Tekstit tarvitaan ’vastaisen varalle’, hänelle kerrotaan. Se aika tulee yllättävän pian.

Ukrainan surkea taloudellinen tilanne 1990-luvun loppupuolella näkyy kaikessa. Viktor ottaa tietenkin työn kuin työn ja palkkiot maksetaan useimmiten käteisellä, pimeästi, ja rullalle käärittyinä dollareina. Naisia ei Viktorin vaisu elämäntyyli houkuttele.

Ei Viktor silti yksin asu, vaan Misan kanssa. Kun eläintarha meni konkurssiin ja työntelijät irtisanottiin, jäivät myös eläimet heitteille. Sieltä Viktor pelasti itselleen lemmikin, ison pingviinin, jolle hän antoi nimen Misa. Pingviini on alkuun varsin vaisu ystävä, se ei ääntele ollenkaan, seisoo vain mykkänä, useimmiten sohvan takana naama seinään päin. Nälkä sentään ajaa sen kävellä läpsyttelemään keittiöön tai kylpyammeen reunalle, pakastekalan toivossa. Pikkuhiljaa Misa ja Viktor pystyvät kommunikoimaan, edes katseella.

Asiat alkavat muuttua uhkaavammiksi. Pian eivät riitä pelkät nekrologit, vaan Viktorin on pakosta otettava osaa myös hautajaisten muistotilaisuuksiin. Kun Viktorin hoiviin päätyy pingviinin ohella neljävuotias tyttö, jonka isä ei koskaan enää palaa, muuttuu ’yhteistyö’ nekrologien tilaajan kanssa entistä hyytävämmäksi. Kirjoittaako joku muu jo Viktorin omaa nekrologia? Onko tilanteesta mitään ulospääsyä? Pelastaisivatko tiedostavat eläintenystävät edes pingviinin?

 

***

 

 

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Värikästä jännitystä

Kun kaksi vuotta jatkunut pandemia alkoi viimein helpottaa, alkoikin Euroopassa sota.

Se masensi ja ahdisti. Teki sen, mihin pandemia ei vielä pystynyt: lähes murensi uskoani valistukseen ja ihmisen edistymiseen. Mutta kenties mieleni mittakaava on harhainen – ehkä on toivoa, että tämä hulluus olisi vain poikkeuksellinen taka-askel paremmassa suuressa kuviossa.

Niin tai näin, nyt tarvitsin kesälomaan aivan tarkoituksellista todellisuuspakoa. Siihen sopi ’cosy crime’: rikosmysteeri, jossa pahuus on hallittavissa, ymmärrettävissä ja ratkaistavissa. Lisäksi asiat tapahtuvat erikoisissa, värikkäissä ja osin humoristisissakin ympäristöissä.

Esimerkiksi Intiassa! Se on kaukana Euroopasta. Se on maa, jossa on kaikkea yltäkylläisesti. Värejä ja mausteita. Kuivuutta ja sadetta. Äärimmäistä rikkautta ja köyhyyttä. Surkean takapajuista taikauskoa ja vuosisatojen aikana kerättyä viisautta ja tiedettä. Jossa asuu hinduja, muslimeja, sikhejä, kristittyjä, parseja, buddhalaisia ja monia muita erilaisia uskontoja tunnustavia. Jossa puhutaan hindiä, urdua, bengalia, marahtia, tamilia ja yli neljääsataa muuta kieltä. Jossa IT-alan terävimmät huiput ja pyhät lehmät tungeksivat samoilla kaduilla.

Olen lukenut yhtä ja toista kiinnostavaa Intiasta jo aiemminkin, mutta dekkareita en vielä koskaan. Yritin nyt koota ’intialaisdekkarien’ kolmikkoni erityyppisistä kirjoista. Niinpä yksi tapahtui Delhissä, toinen Punessa, kolmas fiktiivisessä Satapurissa. Kaksi sijoittui suunnilleen nykyaikaan, yksi sadan vuoden taakse. Kaksi kirjoista oli otteeltaan humoristisia, yksi luonteeltaan enemmänkin totinen. Yhdestäkään eivät yöunet menneet, vaan jännitystä oli vain sen verran, että jaksoi kirjan loppuun. Kaikki olivat tyyppiä ’ratkaisu ei ole tärkein, vaan matka sinne’.

Sattumoisin jokaisella dekkarieni kirjailijalla oli kyllä yhteyksiä Intiaan, mutta kukaan ei ollut siellä syntynyt. Oli Delhissä asuva britti, jonka vaimo on puoliksi intialainen. Oli amerikkalainen kirjailija, jolla oli ’suvussaan intialaistaustaa’ ja oli suomalaiskirjailija, joka oli työskennellyt Intiassa.

Luultavasti he kaikki jollain tavalla katsovat intialaisuutta ’ulkopuolelta’, mutta en ole varma, onko se haitta vai ehkä etu. Kaikki ainakin olivat kokeneet Intian niin viehättäväksi ja kiinnostavaksi, että halusivat sijoittaa dekkarinsa sinne.

 

Menneisyys myrkyttää


Tarquin Hall on jo tunnettu salapoliisi Vish Puri -dekkareistaan. The Case of the Deadly Butter Chicken  (2012) on Jaana Kapari-Jatan suomentamana saanut nimen ’Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus’ (2014). Kirjan nimestä jo aavistelin tietynlaista ironista ja kevyehköä britti-otetta asiaan ja kirjan lopussa tarjolla olevat ruokareseptit vahvistivat näkemystä. Kirjan lopussa on myös intialaisten nimien ja ilmausten sanasto, jota tutkiskelin mielelläni. Se helpottaa ja tuo tarinan jotenkin ’lähemmäs’.

Vish Puri on siis yksityisetsivä, joka asuu ja toimii liikenneruuhkaisessa ja kaoottisessa Delhissä. Hänen lempinimensä perheen kesken on Pullukka ja hänen menemisiään, tulemisiaan ja tekemisiään kommentoivat myös vaimo ja etenkin äiti.  En ollut aiemmin lukenut Vish Puri -tarinoita, joten minua hämmensi kirjan tietty sekamelska. Onko tämä Vish Puri lainkaan ’vakavasti otettava’ rikosten ratkoja vai onko tämä kaikki enemmänkin pelleilyä? Outoja taivaasta tupsahtavia apulaisia ja ’valepukuja’ ja juonen harhautumista joidenkin kadonneiden, irti leikattujen viiksien etsintään? Pullukalla on myös jatkuva dieetti, mutta paino ei vain laske, koska hän syö salaa.

Koheltamisen keskellä varsinainen juonikin sentään kehittyy. Siihen liittyy kaikissa suunnattomia intohimoja herättävä peli, kriketti, ja sen mestaripelaaja, joka on pakistanilainen ja nimeltään Khan. Kirja on siis kymmenen vuoden takaa – mutta tämän vuotisissa todellisissa uutisotsikoissa on juuri ollut pakistanilainen poliitikko, entinen krikettitähti, nimeltään Khan. No, ehkä se on vain sattumaa, Khan on varmaan koko Pakistanin yleisin sukunimi.

Pakistan on intialaisille yhä vaikea ja ahdistava asia. Vuoden 1947 valtiollisen itsenäistymisen aikaiset veriset mellakat ja suoranaiset kansanmurhat puolin ja toisin, kun maa repesi muslimi-enemmistöiseksi Pakistaniksi ja hindu-enemmistöiseksi Intiaksi, eivät ole vielä unohtuneet.

Onneksi Vish Puri pystyy voittamaan omat ennakkoluulonsa ja ratkomaan visaisen toimeksiantonsa molemmin puolin rajaa. Äitiä siihen tosin tarvitaan.

 

Pieniä hyviä asioita


Jukka Behm on julkaissut tietokirjoja, romaaneja ja novelleja. Hän on työskennellyt Intiassa, Sri Lankassa ja muissa kehittyvissä maissa. ’Viallinen valkaisuvoide’ (2016) jatkaa hänen aloittamaansa Herra Patil ratkaisee -sarjaa.

Tämä herra Patil ei ole poliisi eikä edes yksityisetsivä, vaan polkupyöräkorjaamoa Punessa pitävä entinen insinööri. Hän on ollut aiemmassa toiminnassaan ilmeisen onnekas, koska hän on nyt niin varakas, että voi elää mukavasti ja pitää polkupyöräkorjaamoa vain ’huvin vuoksi’. Korjattavaa ei välttämättä ole monena päivänä ja vaikka olisikin, hän ei juurikaan laskuta palveluksistaan. Apulaisiakin hän pitää palveluksessaan vain ihmisystävällisyydestä: Yhden tehtävä on lakaista hiekkapihaa ja toisen etsiä vanhoista sanomalehdistä jotain kiinnostavaa. Työpaikan tarjoamalla pelastaa monta elämää.

Herra Patil ratkoo ongelmia, jotka eivät ehkä ole suuria rikoksia tai ainakaan kuormittuneet viranomaiset eivät niihin suostuisi aikaansa käyttämään. Silti niille ihmisille, joita ongelmat koskettavat, ne ovat koko elämää ravisuttavia.

Jukka Behm katselee herra Patilin kautta intialaisen yhteiskunnan erilaisia puolia, rakenteita, tapoja, outouksia ja hauskuuksia lämpimästi. Välillä ymmärtäen, välillä ihmetellen. Kaikki, mitä ’perinnäistapojen’ nimissä tehdään, ei suinkaan ole kaunista ja hyvää.

Herra Patil on myötätuntoinen ja ystävällinen, mutta hänessä on koko ajan läsnä myös surua.

 

Valoa viidakkoon


Sujata Massey’n kirja ’The Satapur Moonstone’ (2019) sai Maija Heikinheimon suomentama nimen ’Satapurin jalokivi (2020) ja sen tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, 1920-luvulle, aikaan, jolloin Intia oli vielä brittihallinnon alaisuudessa.

Tarinan ’rikoksia ratkova sankari’ on nainen, Perveen Mistry. Hänessä on aikakaudelleen monta poikkeuksellista ominaisuutta; hän juristiksi Oxfordissa kouluttautunut intialainen nainen, joka asuu erossa miehestään. Lisäksi hän on vielä uskonnoltaan parsi, vähemmistössä siis siinäkin asiassa.

Brittihallinnolla on ollut vaikeuksia saada kontaktia Satapurin hallitsijan palatsiin, koska ainoa elossa oleva prinssi on vielä alaikäinen ja hänen leski-äitinsä ja leski-isoäitinsä noudattavat purdah – puhtaussäännöstöä. He eivät siis voi tavata ketään perheen ulkopuolisia miehiä. Tarvitaan näin ollen joku nainen edustamaan Britannian hallintoa ja välittämään viestejä. Niinpä Perveen Mistry saa komennuksen.

Palatsissa on pimeää ja synkkää, sekä fysikaalisesti että henkisesti. Vesivoimaa, sähkövaloa ja kunnollista ajotietä on Satapuriinkin suunniteltu, mutta toistaiseksi hallitsijat eivät jumalallisessa viisaudessaan ole niitä hyväksyneet.

Vanha maharani on katkera, komenteleva ja ilkeä. Nuorempi maharani voi vain kärsiä ja totella anoppiaan. Ei paljonkaan lohduta, vaikka palvelijoita hyörii ympärillä, silkkivaatteet kahisevat ja jalokiviä notkuvat korut täyttävät kaapit, kun minkäänlaista henkilökohtaista vapautta tai ’omaa elämää’ ei ole. Ero Perveen Mistryn valintoihin ja mahdollisuuksiin on siis silmiinpistävä.

Mistry ei kuitenkaan voi uutta vapauttaan vielä kovin rennolla otteella hyödyntää. On vaikeaa olla lähes kaikessa ’poikkeus’. Jatkuvasti hän pohtii, onko nyt sopivaa tehdä sitä tai tätä. Voiko nainen yöpyä talossa, jossa on naimaton mies? Voiko nainen ratsastaa jonnekin yksin? Voiko nainen matkustaa junassa yksin? Voiko nainen avata verhot ja katsella ulos kantotuolistaan, jossa häntä kannetaan – silloinhan hänet nähdään myös ulkopuolelta?

Pienin erin hän kuitenkin venyttää näitä sopivaisuuden rajoja. Britannian paikallinen poliittinen asiamies, Colin Sandringham, antaa mielellään tukea Perveen Mistryn toimille.

Juoni alkaa kehkeytyä varsin hitaasti, mutta pian on selvää, että Satapurin palatsissa sattuneissa maharazojen kuolemantapauksissa on ollut jotain hämärää. Myrkkyä kenties? Mielenvikaisuutta? Vallanperimysjuonittelua?

Voittaako valo pimeyden? Tietenkin, aina lopulta.

 

***

 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Kenen pään sisällä

Valitellessani jälleen kerran ’hyvän’ uuden lukemisen puutetta, tartuin saamaani vinkkiin: Max Porter. Hänkin on juuri nelikymppinen, kuten viime kuussa haarukoimani Leila Slimani. Uudempaa kirjailijapolvea siis.

Jos marokkolais-ranskalaisen Slimanin kuvaamien naisten pään sisällä tuntui olevan aika outoa, niin tämän britti-Porterin päähenkilöt ovat enimmäkseen miehiä, outoine mietteineen. Porter ei oikeastaan teksteissään edes käy paljoakaan ’ulkopuolella’ vaan myllää henkilöidensä mielenliikkeissä lähes koko ajan.

Max Porterilta on toistaiseksi suomennettu kolme hyvin ohutta kirjaa ja hotkaisin ne lähes yhtä kyytiä, nopeasti ja hänen omintakeista kirjoitustyyliään maistellen.

Teoksia nimitettiin ’romaaneiksi’ tai ’pienoisromaaneiksi’. Yhdessä teksti oli arviointien mukaan ’runouden ja kerronnan’ yhdistelmää, toisessa taas tekstin kuulemma oli tarkoitus olla kuin taulun maalaamista sanoilla. Porterin sanomaksi oli takatekstiin (varmuuden vuoksi) laitettu: Elämä on lyhyt, siksi halusin kirjoittaa lyhyen kirjan. Ehkäpä niin.

Näitä lukiessani mieleeni tulvahti viime syksyn Finlandia-voittaja, Jukka Viikilä ja hänen kirjansa ’Taivaallinen vastaanotto’. Se oli kylläkin mitaltaan pitempi kuin nämä Porterit, mutta samoin lukijaa hämmentävä. Siinä juuri mikään tapahtumakulku ei oikeastaan jatkunut suoraan tai liittynyt juuri edellisiin. Itse odotin koko Viikilän kirjan loppuun asti, että sympaattinen taksissa nukkuja palaisi, mutta ei. Kaikenmoiset muut, epäsympaattisemmat tyypit, vain pullahtelivat esille. Viikilä sanoikin jossain haastattelussa, että kirjaa voi käsitellä ’aforistiikkana’ ja sitä voi alkaa lukea ihan mistä kohtaa tahansa.

Mutta takaisin Max Porteriin. Hän on ennen nykyistä suurta kirjallista suosiotaan ehtinyt toimia mm. kirjakauppiaana. Opintoihinsa hän on sisällyttänyt muun muassa taidehistoriaa, performanssia ja psykoanalyysia. Se näkyy kyllä teksteissä.

Kaikki kolme lukemaani Max Porterin kirjaa on suomentanut Irmeli Ruuska.

 

Isä ja varis tappelevat olohuoneessa


’Surulla on sulkapeite’ (suomeksi 2018) on Max Porterin läpimurtoteos. Alkuperäinen ’Grief is the Thing with Feathers’ ilmestyi 2015 ja se kehuttiin taivaisiin. Englanninkielinen lukijakunta on varmaankin osannut yhdistää sen viittaukset amerikkalaisen Emily Dickinsonin runoon ’Hope is the Thing with Feathers’ ja brittirunoilija Ted Hughesin runoon ’Crow’. Minun piti ne kummatkin tarkistaa jälkikäteen, mutta eivät ne ole välttämättömiä tekstistä nauttimiseen.

Tässä Porterin pienoisromaanissa ’puhuvat’ vuorotellen lontoolainen isä, hänen pienet poikansa yhdessä ja varis. Perheen äiti on äkillisesti ja odottamatta kuollut. Siksi suru muuttaa perheeseen ja suru on tässä kirjassa varis.

Teksti on paikoitellen hauskaa, paikoitellen surullista ja välillä pelkästään sekopäistä. Suru vaikuttaa elämään monin eri tavoin. Varis on koko ajan talossa.

’Hyvää tarkoittavat’ muut ihmiset hokevat aluksi ’te tarvitsette aikaa’, ’aika auttaa’, ’antakaa sille asialle aikaa, kyllä se siitä’ ja sitten aivan liian pian he siirtyvät hokemaan ’teidän on aika jo siirtyä elämässä eteenpäin’, kyllä nyt jo pitäisi ’move on’. Mutta mies käyttäytyy järjettömästi, ryyppääkin liikaa, ei aina pysy kasassa. Pikkupojat kertovat ihmisille päättömiä juttuja, tappelevat keskenään ja sotkevat kylpyhuoneen peilin hammastahnalla, koska äiti aina moitti siitä. Ehkä äiti palaa takaisin.

Sitten lopulta, monien vaiheiden ja suunnilleen kolmen vuoden päästä varis viimein toteaa: on lupa lähteä, työni on tehty. Suurin suru on surtu ja tuhkat voi levittää.

 

Omituinen on lievä sana


’Lanny’ (2019), suomennettuna 2020, on lukemistani Porterin kirjoista paksuin (ei silti kovinkaan paksu) ja tavallaan viehättävin. Ehkä siksi, että se lähenee tavanomaista romaania ja siinä on enemmän henkilöitä, taas kylläkin ’puhumassa vuorotellen’, mutta tuomassa tarinaan enemmän ulottuvuuksia.

Henkilöiden pään sisällä ja tavassa reagoida asioihin Lannyssakin liikutaan. Psykoanalyysin tekee tavallaan lukija, arvioidessaan kunkin henkilön puheita ja toimia.

Nimihenkilö Lanny on alakouluikäinen, hurmaava, kerrassaan rakastettava poika. Hän on aurinkoinen ja häntä kiinnostaa kaikki; etenkin luonto ja taide. Hän nauttii vaeltelusta niityillä ja metsissä (niissä harvoissa ’puita sisältävissä alueissa’, joita Englannissa nyt voi sanoa olevan), eikä häntä haittaa yhtään, vaikka metsässä elelee myös Isä-Suomukka, puu, joka on yhteydessä kaikkiin aikaisemmin eläneisiin sukupolviin. Eräänlainen metsänhenki, joka tuo kirjaan yliluonnollisen elementin, aiemman kirjan variksen tapaan.

Lannylla on hyvin toimeentuleva pankkiiri-isä, joka ajaa joka aamu ensin puoli tuntia kylästä asemalle ja sitten vielä vajaan tunnin junalla, päästäkseen Lontooseen istumaan tietokoneensa ruudun äärelle. Näinä koronan ja etätöiden aikana se, ennen sinänsä tuiki tavallinen käytäntö, tuntuu aika muinaiselta tavalta työskennellä.

Lannylla on herkkä, ehkä vähän tasapainonsa kanssa kamppaileva äiti, joka kirjoittaa kirjoja kotona. Kylässä asuu myös ’entinen kuuluisuus’, kuvataiteilija Pete. Lannyn äiti solmii ensin jonkinlaisen yhteyden erakkomaiseen Peteen ja saa hänet lopulta suostumaan siihen, että piirtämistä rakastava Lanny voi alkaa käydä säännöllisesti Peten luona. Harjoittelemassa hiilipiirustusta ja keskustelemassa kaikesta.

Tämä idylli särkyy, kun Lanny katoaa.

Seuraa reaktioiden purskahdus. Huolta ja ahdistusta täynnä olevat äiti ja isä, hämmentynyt Pete, kyläläiset, työkaverit, paikallislehdet, poliisit…Syyttelyä, arvailua, teorioita, ’varmaa tietoa’, pelkoa, hiukan hyväntahtoisuutta ja paljon pahantahtoisuutta. Kaikki ottavat kiivaasti kantaa. Ihmisparven ’kylkiaisti’ toimii.

Tarina ei ole Hollywood-onnellinen, mutta sen loppu lämmittää mieltä.

 

Viimeinen purskahdus


’Francis Baconin kuolema’ (2022), alkuperäisenä ’The Death of Francis Bacon’ (2021), on näistä lukemistani kolmesta vaikeimmin sulatettava, tai sanoisinko ei-samaistuttava.

Pintatasolla kirjassa on ajatuksiaan jakamassa vain yksi henkilö, kuolemaa tekevä taidemaalari. Hän suunnittelee vielä päässään viimeisiä teoksiaan ja keskustelee sekavien ajatustensa ja muistojensa kanssa.

Ilmoille purskahtelee värejä, verta ja spermaa. Joku ääni toistaa lausetta: Bacon on huomionarvoinen muttei loppujen lopuksi tärkeä maalari.

Jotta sain lukemaani tekstiin edes jotain kosketuspintaa, täytyi etsiä taustatietoja kuvataiteilija Francis Baconista. Hän ei siis ollut 1500- ja 1600-lukujen vaihteen kuuluisa valtiomies ja filosofi Sir Francis Bacon, vaan tämä Francis Bacon oli ekspressionistinen kuvataiteilija, joka eli vuosina 1909 - 1992.

Taiteilija Bacon oli alkujaan irlantilainen ja hänen katoliset vanhempansa koettivat hakkaamalla ja piiskaamalla saada homoseksuaalisuutta pois hänestä.  Taiteessaan Bacon kuvasi usein ihmishahmoja, joiden piirteet olivat hämäriä ja vääristyneitä. Hän teki mm. useita eri paavien muotokuvia.

Nyt 2000-luvulla Baconin teoksia on myyty taidehuutokaupoissa aivan uskomattomilla hinnoilla. Yksittäisestä teoksesta maksettiin New Yorkissa peräti hieman yli 100 miljoonaa euroa.  Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Esimerkiksi, että maailmassa on näemmä liikaa löysää rahaa, joka ei muka löydä järkevämpää kohdetta…vaikka jotain katolista lastenkotia, jonka toimintaa voitaisiin valvoa ja parantaa. Itse asiassa, minne mahtavat kuljeskella rahavirrat tauluista, joiden tekijä on ollut jo kolmekymmentä vuotta kuolleena?

Näin taas kirja johti ajatukseni ihan uusille urille! Siksi luen.

 

***