Budapestin pimeää

Unkarin yhteiskunnallisesta tilanteesta ja asemasta Euroopan unionissa on viime aikoina puhuttu paljon. Kevään vaalien jälkeen isompaa muutosta viimein uskallettiin odottaa.

Kuinka suuren muutoksen nuoret äänestäjät lopulta onnistuvat toteuttamaan ja miten ’yhtenäisen unionin eurooppalaisia’ unkarilaisista taas tulee? Saa nähdä. Unkarilla on historiansa saatossa ollut kokeiltavana jo lähes kaikkea - monarkiasta diktatuuriin ja fasismista kommunismiin.

Löytyisikö unkarilaisesta todellisuudesta jotain helposti sulateltavaa luettavaa? Tutkiskelin jälleen kirjaston jännityskirjojen luetteloita. Vilmos Kondor on ainoa unkarilainen dekkaristi, johon törmäsin. Hän ei kirjoita omalla nimellään, vaan Vilmos Kondor on ’nimimerkki’, joten en tiedä onko hän yksi henkilö, vai kenties joku kustantamon perustama ’työryhmä’. Hänen ensimmäinen teoksensa ’Budapest Noir’ ilmestyi 2008 ja siitä alkanut sarja muodostui markkinointitietojen mukaan varsin suosituksi.

Valikoin luettavakseni sarjasta ensimmäisen, toisen ja viidennen, joka on kai jäämässä sarjan viimeiseksi. Historiasta kiinnostuneena minua viehätti sekin ennakkotieto, että kirjojen tapahtumat on kiinnitetty tiettyihin vuosilukuihin. Ensimmäinen tapahtuu 1936, toinen 1939 ja viides 1956.

Vilmos Kondorin kirjojen päähenkilö on toimittaja Zsigmond Gordon. Hän ei siis ole poliisi eikä edes yksityisetsiväkään, vaan rikoksista kirjoittava reportteri, jolla välillä on vakituinen kiinnitys johonkin lehteen, välillä ei. Tämä ’ammatinvalinta’ aiheuttaa Vilmos Kondorin dekkareille sen, että niissä ei keskitytä poliisin työtapoihin, ei työryhmään eikä tekniseen tutkintaan tai laboratoriotyöskentelyyn.

Joskus tietysti Gordon onnistuu puristamaan jotain tiettyjä faktoja vaikkapa patologilta, mutta enimmäkseen hän vain kyselee, kuten toimittajien tapa on. Hän etsii jatkuvasti jotakuta, jolta voisi kysyä lisää. Kaikki kirjat etenevät yhdestä haastateltavasta toiseen, tiedonmurusesta toiseen, osoitteesta toiseen. Kadunnimet, aukioiden nimet ja kapakoiden nimet ympäri Budapestia käyvät tutuiksi. Gordon on koko ajan liikkeellä.

Hänellä ei myöskään ole poliisin viran tuomaa suojaa, vaan hänen henkeään ja terveyttään uhataan tämän tästä. Nuuskiva reportteri ärsyttää monia. Hän ei vaikuta olevan mikään ylittämätön supermies; ei voimiensa eikä älynsäkään puolesta. Mutta kuitenkin hän selviytyy, ainakin läpi viiden dekkarin. Vaikka käsi on naarmuilla tai kylki vuotaa ampuhaavasta. Periksi hän ei anna.  

Näistä dekkareista voi oppia Unkarista ainakin sen, että pitkäaikaiset, rauhallisen pysyvät yhteiskunnalliset rakenteet eivät ole olleet ’heidän juttunsa’. Suuntaa ja puolta on vaihdettu melkoisen tiuhaan. Tai ehkä paremminkin niin on jouduttu tekemään. Kummasta on kyse - se arviointi onkin sitten jo filosofiaa.

 

Juutalainen rukouskirja

 

Vilmos Kondor julkaisi ’Budapest Noir’-kirjansa 2008 ja Tähti Pullisen suomentamana siitä tuli ’Budapestin varjot’, joka ilmestyi meillä 2012.

On vuosi 1936. Ajat alkavat olla jo melko levottomat. Natsit ovat voimiensa tunnossa Saksassa ja unkarilaisten oma äärioikeistojoukko, ’nuoliristiläiset’, käyttävät samoja metodeja. Tulossa olevissa  Budapestin kaupungin paikallisvaaleissa heidän menestystään povataan jo merkittäväksi, vaikka monien mielestä he ovat vain naurettava ’pelleporukka’. Mutta niin vain vanhan tutun Pyöreän aukion nimi on Budapestissä jo muutettu Adolf Hitlerin aukioksi.

Raha ja valta kulkevat käsikkäin, sehän tiedetään.  Unkarin rahayksikkö oli vuoteen 1946 saakka hauskalta kuulostava ’pengö’ ja näitä pengöjä oli riittämiin esimerkiksi suurliikemies Szöllösyllä, joka möi ja välitti muun muassa kahvia, muun muassa Saksaan. Ja niissä piireissä ei kerta kaikkiaan olisi sopinut omata vähäisimpiäkään juutalaisia sukujuuria.

Unkarissa oli ennen holokaustia 800 000 juutalaista. Nykyään heitä on jäljellä 100 000.

Zsigmond Gordon koettaa saada tolkkua murhattuna löytyneen nuoren naisen tapauksesta. Alussa ei johtolankoja paljon ole. Tytön hallusta löytyi vanha juutalainen rukouskirja eikä hän kuulemma mistään hinnasta suostunut juomaan tietyn merkkistä kahvia. Mitä se mahtaa merkitä?

 

Kenen puolella oikein ollaan?

 

Vilmos Kondorin toinen jännäri ’Bünös Budapest’ ilmestyi 2009. Tähti Pullisen suomentamana siitä tuli meillä ’Budapestin synnit’ (2013).

Nyt ollaan syksyssä 1939. Levottomat vuodet ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen Unkarin itsenäistymisen jälkeen ovat lyhytaikaisen kommunistivallan luhistuttua päätyneet taas monarkiaan, mutta ilman monarkkia. Unkaria johtaa valtionhoitaja Miklos Horthy.

Horthy oli avoimen antisemitistinen ja erittäin antikommunistinen, joten hänen kallistumisensa Hitlerin puoleen ei yllätä. Unkarilaisilla oli myös omat ’lebensraum’ toiveensa: kun itsenäistä Unkaria perustettiin Itävalta-Unkarin keisarikunnan hajottua, jäi unkarilaisia uusien rajojen ulkopuolelle vähän joka suuntaan. Heitä oli muun muassa Jugoslavialle jääneessä Kroatiassa, Romanialle menneessä Transsilvaniassa ja Tsekkoslovakiaan liitetyssä Slovakiassa. Heidät kaikki Horthy olisi mieluusti kerännyt ’Suur-Unkarin’ helmoihin jälleen, ja Hitler lupailikin suosiotaan alueliitoksille.

Kun sitten Saksa hyökkää Puolaan syksyllä 1939, ilmoittautuu Unkari kuitenkin alkuun virallisesti puolueettomaksi. Tapahtuu jopa sellainen poikkeustapaus, että Unkari antaa puolalaisten paeta lyhyen avoinna pidettävän rajanpätkän kautta. Asiasta ei pukahdetakaan julkisesti, mutta yön pimeyden suojissa kymmenet tuhannet puolalaiset vyöryvät Unkariin. Naiset, lapset, vanhukset ja myös natsien ja Puna-armeijan väliin kuristuksiin jääneet univormupukuiset Puolan armeijan sotilaat.  Heitä autetaan eteenpäin ja heidän hyväkseen järjestetään keräyksiä.  Rahaa, sairaalatarvikkeita, anestesialääkkeitä ja kipulääkkeiksi morfiinia ja heroiinia.

Tilanteen näkee kuitenkin raja-asemalla paikalla ollut reportteri Zsigmond Gordon. Ja mikä oudointa, ne Punaisen Ristin ambulanssein kuskatut rahat, lääkkeet ja huumeet eivät koskaan päätyneet puolalaisten lähellekään. Ne katosivat. Kuka tässä kuviossa nyt huijaa ketä?

 

Kuinka unkarilaisten käy?

Vilmos Kondorin Budapest-sarjan viides kirja ’Budapest novenberben’ ilmestyi 2012. Tähti Schmidt suomensi sen nimellä ’Budapestin marraskuu’ ja se tuli meillä saataville 2019.

Koska Zsigmond Gordon on tässä välissä kokenut jo parin kirjan verran seikkailuja, hän on tässä viidennessä teoksessa vanhempi ja ehkä kyynisempi kuin aiemmin. Hän on joutunut itse asiassa pakenemaan kokonaan pois rakkaasta Budapestistään. Tapahtumat lähtevät liikkeelle Itävallassa, jossa Gordon muiden asukkaiden kanssa huokaisee helpotuksesta, kun toisen maailmansodan voittajavaltiot viimein poistuvat Wienistä. Ei enää syvästi inhottua venäläisten sektoria, kuten ei ranskalaisten, brittien tai amerikkalaistenkaan.

Sitten tapahtuu jotain, minkä vuoksi Gordonin on sittenkin lähdettävä takaisin Budapestiin. Mukaan lähtee myös pitkäaikainen partneri, aina lojaali Kristzina. Jotta he ylipäätänsä uskaltavat mennä Unkariin, on heidän hankittava väärennetyt henkilöpaperit.

Marraskuussa 1956 Budapestissä kuohuu. Neuvostoliiton vallan alle jäänyt kommunistisen puolueen hallitsema Unkari ei ole oloonsa tyytyväinen. Kansa vaatii pakko-kollektivisoinnin lopettamista maatiloilla. Kansa vaatii kansalaisvapauksia. Kansa vaatii Imre Nagya valtaan ja muiden kommunistijohtajien heittämistä Tonavaan. Etenkin nuoret opiskelijat ovat riemuissaan, kun he onnistuvat valtaamaan Radiotalon ja alkaa näyttää siltä, että puna-armeija todellakin vedetään pois. Näinkö helppoa se vallankumous oli?

Zsigmond Gordon tapaa vanhoja tuttuja. Toimittaja-kollegoja, muiden maiden kirjeenvaihtajia, jotka ovat tulleet innoissaan seuraamaan kansannousun edistymistä.  Mutta valitettavasti myös niitä vanhoja tuttuja, joista ei niin väliksi olisi ollut. Niitä, jotka ovat onnistuneet pysyttelemään hengissä kaikkien toisen maailmansodan myllerrysten läpi: he olivat fasisteja, kunnes heistä tulikin innokkaita kommunisteja ja nyt heistä näyttää tulevan kansallismielisiä unkarilaisia.

Gordon ei jaksa uskoa, että puna-armeija todella vetäytyisi pois, vaikka siltä näyttääkin. Kaikki ne, jotka nyt ryntäävät kaduille riemuitsemaan, tulevat samalla tunnustautuneiksi järjestelmän pettureiksi, hän pelkää.

Niinpä! Dekkari päättyy synkkiin aavistuksiin. Kuten jälkimaailma tietää, puna-armeijan panssarivaunut tekivät yön pimeydessä u-käännöksen ja Unkarin kansannousu murskattiin julmasti. Itäblokista ei päästy eroon vielä pitkään aikaan.

 

***

 

Suomalaisia Arabiaa tutkimassa

Lähi-idän alati levotonta tilannetta on viime aikoinakin jouduttu käsittelemään uutisissa lähes päivittäin. Usein uutisille on etsitty joku Lähi-itää syvällisemmin tunteva tutkija kommentaattoriksi ja selittäjäksi. Mihin perustuu konfliktissa tämä tai tuo meidän mielestämme outo reaktio, miksi näitä tai noita asioita ei voida hoitaa meidän tyyliimme?

Vaikka Lähi-itä on meistä varsin kaukana, on se silti kiehtonut mieliämme jo kauan. Hämmästyin, kun käteeni sattui kirjastossa teos, jonka nimi oli ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763 ’. Kyseessä oli yli 260 vuotta sitten laadittu matkapäiväkirja, jonka oli kirjoittanut tanskalaisen tutkimusretkikunnan mukana Arabiaa tutkinut kasvitieteilijä Petter Forsskål. Hänet voi luokitella suomalaiseksi, sillä hän syntyi Suomessa – joka tietenkin oli tuolloin osa Ruotsia – ja hän muutti lapsuusvuosinaan perheensä mukana Ruotsiin.

Tästä 1700-luvun matkapäiväkirjasta saatoin sitten näppärästi siirtyä sata vuotta eteenpäin, 1800-luvun puoliväliin ja toiseen suomalaiseen, Georg August Walliniin. Hän on noussut varsin kuuluisaksi Arabian tutkijaksi nimenomaan siksi, että hän toteutti tutkimusretkensä sulauttamalla itsensä mahdollisimman syvälle paikalliseen kulttuuriin. Hän omaksui muslimien tavat, vaatetuksen ja uskonnonkin, esiintyen nimellä Abd al-Wali.  Wallin oli syntynyt Ahvenanmaalla ja opiskellut alkuun Turussa ja Helsingissä. Hän jatkoi itämaisten kielten opintojaan Pietarissa. Suomalaisethan elivät Wallinin aikaan Venäjän suuriruhtinaskunnassa.

Näiden kiehtovien matkapäiväkirjojen ja kirjeiden lisäksi kaivoin vielä kolmikkooni luettavaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kokoomateoksen ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’.

Kirja on koottu vuonna 1989 juhlistamaan Suomen Kulttuurirahaston 50-vuotisjuhlaa. Rahaston keskeisen tärkeänä tehtävänä on ollut tukea tieteentekijöiden opiskelua ulkomailla. Teoksella tahdottiin tehdä kunniaa niille suomalaisille, jotka menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä antoivat oman panoksensa maailman kartoittamiseen.

 

Melkein ’yksikään ei pelastunut’

 

Petter Forsskålin matkapäiväkirja oli tavattoman kiehtovaa luettavaa etenkin siksi, että kaikki matkustaminen ja kaikki järjestelyt olivat 1760-luvulla niin erilaisia kuin nykyään. Miten ylipäänsä tuollainen matka ikinä saatiin toteutettua?

Vaivalloinen purjehdus kulki Helsingöristä Marseillen ja Maltan kautta Konstantinopoliin, sieltä vasta Egyptiin Aleksandriaan ja Kairoon. Sieltä päästiin viimein ’Arabiaan’. Matkaa tehtiin hitaasti kamelein ja aasein, välillä pienillä rannikkoaluksilla Punaisen meren reunamilla mutkitellen.

Kun Tanskan kuningas Fredrik V, ’viisaitten ja asiaa edistäneiden ministeriensä myötävaikutuksella’ päätti rahoittaa tämän tutkimusmatkan, jonka viidestä jäsenestä yhdeksi pääsi nuori kasvitieteen erikoisalan tuntija Petter Forsskål, kaikki vaikutti lupaavalta. Forsskålille, ’kuuluisan Linnén oppilaalle’, oli luvattu hänen pyytämänsä tuntuva palkkio, runsaat kulukorvaukset, professorin arvonimi, eläke matkan jälkeen koko loppuelämäksi ja lupa nauttia se asuen missä maassa haluaisi. Vastaavasti hän uhraisi aikansa ja intonsa tälle hankkeelle.

Valitettavasti matka oli vähän kuin Agatha Christien romaani. Yksi kerrallaan tutkimusmatkaajat sortuivat kuka minkäkin taudin uhreina, ja lopulta vain matkan johtaja Carsten Niebuhr jäi eloon ja pääsi palaamaan Tanskaan kierrettyään vielä Intian Bombayn kautta. Hän koetti julkaista ja pelastaa tutkijoiden muistiinpanoista ja kerätyistä näytteistä niin paljon kuin pystyi, mutta paljon tehdystä työstä tuhoutui ja katosi. Tanskassa oli kuningaskin vaihtunut, eikä tutkimusmatka kiinnostanut enää ketään.

Myöhemmin matkan aineistoja on järjestelty ja tutkittu. Lopulta 1920-luvulla Saksasta löydettiin käsinkirjoitettu kopio Petter Forsskålin matkapäiväkirjasta. Se julkaistiin 1950-luvulla Ruotsissa Svenska Linné-Sällskapetin toimittamana. Sen puolestaan suomensi ja toimitti Jorma J.Ojala vuonna 2003, nimellä ’Matka Onnelliseen Arabiaan 1761-1763’.

Mikä siis on Onnellinen Arabia? Sillä nimellä ilmeisesti kutsuttiin aluetta, joka nykyään on suunnilleen Jemen. Lähi-itää oli kartoitettu enimmäkseen merien rannikoita kierrellen, mutta sisämaahan ei juuri oltu uskaltauduttu. Eikä oikein tiedetty, miksi sinne edes pitäisi mennä, kuten Forsskål kirjoituksissaan pohtii: ’Jos kerran arabit ovat röyhkeitä ja roistomaisia niemimaansa reunamilla, millaisia he mahtavatkaan olla varsinaisessa sisämaassa? Tässä tarvitaan nyt uhrimieltä, halua uhrata elämänsä tieteen alttarilla. Ei vain riuduttaa voimaansa ja terveyttänsä pikkuhiljaa lukukammiossaan’.

Vaikka Forsskål koettikin joka pysähdyspaikassa innokkaasti ’harrastaa botaniseerausta’, jota varten hänet oli matkaan otettu, hän havainnoi kaikkea muutakin näkemäänsä varsin hilpeästi. Kun lopulta on päästy nykyisen Jemenin tienoille, hän kirjaa ylös, että paikalliset asukkaat näyttävät erilaisilta kuin tähän saakka nähdyt muut arabit. ’Miehet eivät käytä päähinettä, vaan ovat avopäin ja antavat hiustensa kasvaa kiharoina olkapäille saakka. Naiset käyttävät mustaa vaatekappaletta, eikä kasvojen peittäminen kuulu heidän tapoihinsa. Meidän takiamme sitä ei olisi tarvittukaan, sillä he ovat aika rumia’.

Koettuaan monia vastoinkäymisiä yhteistyöhaluttomien ja vihamielisten paikallisten asukkaiden ja etenkin viranhaltijoiden taholta, tutkimusryhmä saa yllättäen erittäin ystävällisen vastaanoton: tullimaksuja ei tarvita, tavaroita ei tarkasteta, kaikki sujuu ja heille tarjoillaan vielä erittäin hyvä illallinenkin. ’Olemme todellakin tulleet Onnelliseen Arabiaan’, Forsskål kirjoittaa. Heinäkuussa 1763 päiväkirjamerkinnät loppuvat. Kuumeisen Forsskålin elämä päättyy 31-vuotiaana Jerimin kaupunkiin.

 

Tuuli vieköön jalanjälkeni aavikon hiekasta

 

’Aavikon vaeltaja’(2007) perustuu Georg August Wallinin teksteihin, jotka historioitsija Kaj Öhrnberg on valikoinut ja taustoittanut. Wallinilta jäi varsin paljon aineistoa, olihan hän matkallaankin liki seitsemän vuotta. Öhrnbergin selitykset ja kommentit auttavat jäsentämään materiaalia. Kirjan on suomentanut Jaakko Anhava.

Kuten Öhrnberg teoksen alussa toteaa, suuntautui romantiikan ajan eurooppalainen orientalistiikka, kiinnostus Itään, nimenomaan Lähi-idän islaminuskoiseen maailmaan. Suomalainen romantiikan ja heräävän kansallishengen innoittama tutkimus suuntautui kuitenkin aivan toisaalle: suomensukuisiin kansoihin ja niiden myötä Siperiaan.

Georg August Wallinia eivät kuitenkaan suomen sukukielet kiinnostaneet. Ei tiedetä, mikä sai tämän Ahvenanmaalta syntyisin olleen virkamiesperheen pojan innostumaan itämaisista kielistä. Harrastuksinaan hän purjehti, ui ja soitti monia instrumentteja. Wallin valitsi kuitenkin Helsingissä Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston opintojensa kohteiksi arabian, persian ja turkin. Hepreaa ja kreikkaakin hän opiskeli, ja omatoimisesti myös englantia, saksaa ja ranskaa. Hänen äidinkielensä oli ruotsi ja venäjää hän tarvitsi jatkaessaan itämaisten kielten opintoja Pietarissa.

Wallinin perhe ei ollut varakas, joten pestit professorien lasten kotiopettajana ja erilaiset stipendit olivat hänelle tarpeen. Varsinaisen jättipotin hän sai ’kaikkien ällistykseksi’, kun Aleksanterin yliopisto myönsi hänelle nuorille tutkijoille tarkoitetun apurahan, jota hän oli hakenut Pietarista käsin ja pietarilaisten opettajiensa suosituksin.

Apurahalla Wallin tahtoi matkustaa lähinnä Egyptiin, ’jossa eurooppalaisia siedetään paremmin kuin muissa islaminuskoisissa maissa’. Suunnitelma kattoi jatkossa myös matkat pitkin Niiliä Assuaniin, sitten kohti Jemeniä, ja vielä Mekkaan ja Medinaan, ja lopulta jopa Palestiinaan. Päällimmäisenä tavoitteena oli paikallisten kulttuurien ja etenkin arabian kielen eri murteiden tutkimus. Kaiken huipuksi yliopisto antoi Wallinille vielä vuoden lisäaikaa, jotta hän saattoi harjoittaa lääketieteen opintoja, voidakseen toimia aavikkomatkoillaan myös lääkärinä. Ei ihme, että yliopiston päätöstä vastaan nuristiin, ja sitä pidettiin yllättävänä, vääränä ja epäoikeudenmukaisena.

Wallin lähti kesällä 1843 laivalla kohti Saksaa ja sieltä maitse Ranskaan. Pariisissa hänet ilmeisesti ryöstettiin ja pahoinpideltiin lähes henkihieveriin. Kirjeissä on kuuden viikon katkos. Viimein hän pääsee laivaan Marseillessa ja jatkaa sieltä Konstantinopolin ja Smyrnan kautta lopulta Egyptiin, Aleksandriaan, jossa hänen ’tehtävänsä’ alkaa: ’En ole tullut tänne ajankulukseni katselemaan pyramideja, vaan heittäytymään minulle vieraiden ihmisten pariin ja omaksumaan heidän tapansa, vaatetuksensa ja kielensä’.

Wallinin kirjeet ja tekstit kuvaavat jännittävästi, kuinka hän aivan systemaattisesti muuttuu ’Abd al-Waliksi’. Hän hakeutuu päivittäin moskeijojen lähettyville opettajien ja sheikkien pariin ja parantaa kielitaitoaan, ymmärrystään islamista ja paikallisista tavoista. Hän hankkii myös opetusta paikallisten soittimien käytössä. Pikkuhiljaa hän etenee niin pitkälle, että uskaltautuu menemään paikkoihin, joihin vain aito muslimi saa mennä. Jonkinlaisena varotoimenpiteenä Wallin teki muistiinpanojaan äidinkielellään ruotsiksi, mutta kirjoitti sitä arabialaisin kirjainmerkein.

Wallin oli suomalaisten, varsin pienten tiedepiirien keskuudessa ristiriitoja herättävä hahmo. Hänen peittelemättömiä kommenttejaan naisjutuistaan paheksuttiin ja ’uskonsa pettämistä’ islamin omaksumisessa suorastaan kauhistuttiin. Toisaalta hänen rohkeuttaan, lahjakkuuttaan ja ’kohti tuntematonta’ menemistään ihailtiin.

Kaiken kaikkiaan Wallinin tekstit ovat hyvin kiehtovia. Jälleen kerran voi vain ihmetellä menneiden sukupolvien sinnikkyyttä. Useiden vuosien eläminen täysin vieraassa maassa, välillä hyvin hankalien olosuhteiden keskellä ja erilaisten välikäsien kautta toimitettuja apurahoja kokoon raapien ei ollut helppoa elämää.

Kun Wallin lopulta palasi Helsinkiin seitsemän vuoden jälkeen 1850, hän alkoi kuitenkin heti valmistella mahdollisuutta uuteen matkaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli yllättäen 41-vuotiaana vuonna 1852.

 

Suomalaisia vaikka missä

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ’Matka-arkku, Suomalaisia tutkimusmatkailijoita’ (1989) kokoomateoksen toimittaja on Markku Löytönen.

Tämä mittava teos alkaa 1700-luvusta eli ’Valistuksen vuosisadasta’ ja Pehr Kalmista, joka tutki Pohjois-Amerikkaa. Heti toisena saakin sijansa ’Onnellisen Arabian’ tutkija Petter Forsskål, jolle olisi lahjakkuutensa perusteella ennustettu suurta kansainvälistä menestystä, ellei ura olisi katkennut kesken matkan. Lähi-idän tutkijoista suurimman siivun saa odotetusti Georg August Wallin, jonka retkiä esitellään monen sivun verran.

Lähi-itää sivusivat tutkimuksissaan myös Wilhelm Ross ja Karl Fredrik Eneberg, joiden kummankin ura jäi varsin lyhyeksi. Suuremman ja pitkäaikaisemman jäljen tieteen kenttään jätti Kirkkonummelta kotoisin ollut assyriologi Knut Leonard Tallqvist.

Näiden jälkeen kokoomateos alkaa vyöryttää esiin muualla kuin Lähi-idässä kulkeneita suomalaisia tutkimusmatkailijoita, joita todellakin riittää. On sammaltutkijoita, on jäkälätutkijoita, on pohjoisten merireittien tutkijoita. Kun suomensukuisten kansojen asuinalueet ja kielet on tutkittu, siirrytään vähitellen kaukomaille lähetettyihin lähetyssaarnaajiin ja viidakkokansojen tutkijoihin. Lopulta teos päättyy maapallon geodeettisiin mittauksiin ja Yrjö Väisälään.

Teoksen julkaisusta on kulunut pian 40 vuotta, joten suomalaisia tutkimusmatkailijoita on kertynyt tietenkin jo paljon lisää.

 

***

 

Normandian rannoilla

Kun ryöstöretkillä käyneet pohjanmiehet eli normannit eli viikingit eivät enää jaksaneet joka vuosi resuta edes takaisin myrskyisää merta, asettuivat heistä monet pysyvämmin asumaan kelttien joukkoon länsi-luoteiseen Galliaan. Näin sen rannoille ja jokisuistoihin muodostui alue, jota alettiin kutsua Normandiaksi.

Nykyään tämä Ranskan maakunta tunnetaan omanarvontuntoisista asukkaistaan, merenelävistään, juustoistaan ja omenaviineistään. Osterit, camembert, calvados.

Yhden erityisen huomioarvon Normandialle tuo myös toisen maailmansodan loppuratkaisuun vahvasti vaikuttanut liittoutuneiden maihinnousu, joka yhä vieläkin tuo alueelle joka vuosi suuret määrät ’sotaturisteja’. Tuosta kesäkuun 1944 alun maihinnoususta on tehty joukoittain kirjoja, televisiodokumentteja ja pitkiä elokuviakin. Sen vuosipäivä on taas kohta käsillä.

Lupasin jo jossain vaiheessa blogissani lopettaa vakoilukirjojen lukemisen, kun niitä tuntui tulevan aivan liikaa.  Mutta niinpä vain otin käsittelyyn vieläkin yhden: Ben Macintyren ’Kaksoisagentit’. Se oli vain liian kutkuttava ohitettavaksi. Kirja kertoo vuosia kestäneestä läntisten kaksoisagenttien värväämisestä ja työntämisestä saksalaisten syliin. Viimeisenä uran huipennuksena näitä kaiken kaikkiaan erittäin outoja tyyppejä käytettiin sumuttamaan natsihallinnon tiedustelua juuri Normandian maihinnousun suunnittelussa.

Samassa kirjaston luokituksessa oli Mika Kuljun kirja ’Suomalaiset Normandian maihinnousussa’. Otin senkin mukaani; pengotaan tämä aihealue kerralla loppuun.

Tähän saavat sotajutut nyt loppua, päätin. Tämä joka puolelta silmille tunkeva militarismi ei minua muutenkaan viehätä.  Kai Normandiaa nyt jotenkin muutenkin on kirjallisuudessa kuvattu? On tietenkin. Siitä esimerkkinä olkoon ranskalainen Claudie Gallay, joka on sijoittanut sinne romaaninsa ’Tyrskyt’.

Siinäpä siis tämänkertainen Normandia-kolmikkoni.

 

Monista pienistä valheista koottu Emävalhe

 

Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre on kirjoittanut runsaasti tiedustelun ja vakoilun historiasta. ’Double Cross: The True Story of the D-Day Spies’ ilmestyi 2013.  ’Kaksoisagentit -Normandian maihinnousun suuri vakoiluoperaatio’ tuli meillä saataville Tmi Dinguan suomentamana 2022.

Tiedustelusta ja vakoilusta saa periaatteessa tietoa vain silloin, kun se on mennyt jotenkin pieleen. Kun tapahtuu joku näkyvä rikos, löytyy selittämätön ruumis tai jotain muuta, jota ei pystytä lakaisemaan pois tai piilottamaan, vaikka kuinka yritettäisiin. Onnistuneista vakoiluoperaatioista sen sijaan kerrotaan vasta vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan.

Brittien tiedusteluorganisaatio MI5 on kuitenkin viime vuosina julkistanut sodan aikaisia arkistojaan. Sitä kautta tutkijat ovat päässeet käsiksi tähän tiedustelu-upseeri Thomas Argyll Robertsonin rakentelemaan kaksoisagenttien ryhmään, jonka koostumus ja toiminta oli niin outoa ja epätavallista, että jos se olisi kerrottu julki silloin aikoinaan, kukaan ei olisi uskonut, kuten Macintyre toteaa.

Vieläkin sitä on vaikea uskoa. Kuten on vaikea uskoa myös Macintyren kertomaa sivuhuomautusta  viestikyyhkyjen ja kyyhkyjä metsästävien haukkojen kasvattamista tiedustelutarkoituksiin? Olisiko tämä kaksoisagenttiryhmän julkistuskin yhä vielä joku Oikein Iso Vedätys? Mutta jos olisi, niin miksi ihmeessä? Vainoharhaisuus alkaa vaivata hyvin helposti, kun lukee entisistä vakoiluoperaatioista ja miettii, onko juuri nyt täällä menossa joku samantapainen. Nukkuvia agenttejahan sanotaan olevan Suomikin pullollaan. Olisiko se tuo naapurin peräkamarin poika? Mitä se nyprää sen tietokoneensa kanssa?  Ei, sen täytyisi olla joku vielä enemmän yllättävä.

Kaksoisagenttien ryhmään valikoitiin nimittäin serbialainen playboy, puolalainen maanpaossa oleva upseeri, espanjalainen pasifisti, perulainen peliriippuvainen seurapiirikaunotar ja ailahtelevainen ranskalainen. Jos brittiläiset kaikin tavoin tiukilla olleet veronmaksajat olisivat tienneet, millaiselle joukolle heidän rahoistaan kustannetaan melko hulppeat toimintamahdollisuudet, he olisivat varmaankin nousseet kapinaan. Onneksi eivät tienneet, ja operaatio saatiin toteutettua. Maihinnousun tarkka paikka pysyi salassa eivätkä saksalaiset olleet täydellä voimallaan sitä vastaanottamassa.

Joukon toiminnan kannalta hyvin tärkeä oli vielä salaperäinen kuudes vakooja, joka jäi Gestapon haaviin, mutta ei kidutettunakaan paljastanut mitään.

 

Kaoottista kunniaa ja kuolemaa

 

Viestintäalan ammattilainen ja sotakirjailija Mika Kulju on julkaissut kirjansa ’Suomalaiset Normandian maihinnousussa’ vuonna 2024, kenties tapahtuman 80-vuotispäivää ajatellen.

Kulju on tutkinut Normandian maihinnousun paikkoja useaan otteeseen ja kirja kertookin varsinaisesti hänen kokemuksistaan niillä paikoilla nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Kirja sopii hyvin oppaaksi henkilölle, joka on kiinnostunut ’sotaturismista’. Koskettavien hautausmaiden ohella myös romahtaneiden bunkkereiden ja tienviereen nyykähtäneiden tankinraatojen vetovoima tuo yhä vieläkin liikevaihtoa pienille normandialaiskylille.

Kulju kertoilee omien kokemustensa ohella eri lähteistä hankkimiaan taustatietoja Normandian maihinnousuun liittyvistä tapahtumista ja henkilöistä. Hän referoi myös Macintyren kirjaa brittien värväämien kaksoisagenttien osuudesta maihinnousun onnistumiseen.

Suoranaisesti suomalaisia sotilaita tai muita osallisia maihinnousussa ei aikanaan juuri ollut, vaan dokumenteista ja hautakivistä esille nousevat suomalaisnimet selittyvät pääosin sillä, että he olivat yhdysvaltalaisia tai kanadalaisia, joilla oli suomalaiset sukujuuret. Yhtä kaikki, hyvin nuoria miehiä, jotka uhrasivat henkensä hyvin lyhyenä hetkenä Eurooppaa pelastaessaan.

Kulju käy läpi kaikki maihinnousun kuuluisat eri nimillä kutsutut rannat ja niille nousseet joukot. Uusia innovaatiotakin maihinnousua varten kehiteltiin, kuten elementeistä kootut kelluvat satamalaiturit.

Tapahtumien mittakaava ja kaiken logistisen järjestämisen valtavuus ällistyttää yhä vieläkin.

 

Suolaa seiniin ja haavoihin

Ranskalainen kirjailija Claudie Gallay on julkaissut toistaiseksi kymmenen romaania, joista kolme on suomennettu.’Les Deferlantes’ ilmestyi 2008 ja Titia Schuurmanin suomentamana ’Tyrskyt’ tuli meillä saataville 2019.

La Hague on pieni kylä Normandian ulkonevassa niemenkärjessä. Tyrskyt ja myrskyt ovat siellä tavallisia ja kyläläiset ovat tottuneet vetäytymään suojaan suljettujen ikkunaluukkujensa taakse, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin. Kaikesta ei puhuta. Oikeastaan aika monesta asiasta ei puhuta.

Kylään tulee ulkopuolisia. Yliopiston tilaamaan lintujen laskentaprojektiin pestautunut nainen haluaakin olla yksin surunsa kanssa. Asumattomaksi jääneeseen taloon palaava mies puolestaan etsii selitystä menneisyytensä perhetragediaan. Hiljalleen juonen palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Normandialaiset ovat tottuneet siihen, että merivesi aina välillä nousee kellareihin ja kaduille ja myrskyisinä kausina myös talojen rakenteisiin. Suola tihkuu kattotiilien läpi ja tekee hilseileviä laikkuja seiniin.

Jokaisella on omat murheensa ja nekin tihkuvat suojauksista läpi, kun ihminen vanhenee.

 

***