Tanskalainen leijonanmetsästäjä

Mukavilla ja iloisilla, gourmet-annoksia sammaleista ja hanhenkauloista piipertävillä ja rennosti hyggeilevillä tanskalaisilla on taakkanaan siirtomaamenneisyys. Se on viime aikoina putkahtanut unohduksen usvasta esille, kun maailman katseet ovat nyt yllättävästi kohdistuneet Grönlantiin. Niinpä, pitiväthän tanskalaiset aikoinaan omia maatyöläisiäänkin maaorjina.

Minut sai tätä tanskalaisten vähemmän mairittelevaa puolta muistelemaan kirja, johon törmäsin sattumalta kirjaston palautettujen niteiden kasassa. Historioitsija ja kirjailija Tom Buk-Swienty oli saanut käyttöönsä uutta materiaalia kuuluisasta maannaisestaan Karen Blixenistä ja laatinut hänestä teoksen ’Naarasleijona – Karen Blixen Afrikassa’.

Kyllähän minä Karen Blixenin muistin. Sen paronittaren, joka asui 1900- luvun alkuvuosina maatilallaan Afrikassa ja koki siellä jännittäviä ja romanttisia seikkailuja. Vanhoissa lehtikuvissa hän oli jo iäkäs, laiha ja hurjasti yli-meikattu.

Hänellä oli myös kirjallisia ansioita, mutta minun ikäluokkani tietoisuuteen hän tuli nimenomaan vuoden 1985 Hollywood-elokuvan ’Out of Africa’, suomeksi ’Minun Afrikkani’, perusteella. Filmissä Meryl Streep ja Robert Redford nauttivat Kenian uskomattoman upeista maisemista ja riutuvat epätahtisessa romanssissaan. Tai siis Streep, eli Karen Blixen, riutuu. Redford vain lentää pois, kuten esikuvansa Denys Finch Hattonkin. Buk-Swienty kuvailee Finch Hattonia komeaksi, vaikkakin hän piti aina turbaania kaljuaan peittääkseen, ja hänellä oli huonot hampaat. Elokuvassa Robert Redfordin Hollywood-hymy oli niin huikaisevan valkoinen kuin aina, eikä hänen vaaleita liehuvia kutrejaankaan ollut karsittu.

Buk-Swientyn kirja on kiinnostavasti koottu kaikesta materiaalista, jota Karen Blixen itse ja hänen lähipiirinsä oli tuonut julkisuuteen jo aikoinaan 1930-luvulta lähtien, ja toisaalta uusista kirjallisista lähteistä, joita Blixenin sukulaiset ovat vasta viime vuosina antaneet tutkijoiden käyttöön. Näin kuvaus täydentyy ja tasapainottuu. Karen Blixen osasi näköjään olla ’tarinankertoja’, niin kirjallisissa töissään kuin omia vaiheitaankin kuvatessaan.

Mitä muuta Karen Blixen kirjoitti, kuin erilaisia muisteluksia Afrikka-vuosiltaan?  Hänen ensimmäinen tarinakokoelmansa ’Seitsemän salaperäistä tarinaa’ saatiin suomeksi 1956, ja toinen ’Talvisia tarinoita’ 1961. Niiden haaliminen kirjastojen varastokokoelmista vaati vähän aikaa, mutta löytyivät ne sentään. Uudet painokset niistä oli otettu juuri vuonna 1985. Varmaankin ’Minun Afrikkani’ -elokuvan imussa.

Tämän kertaisessa kirjakolmikossani on siis yksi kirja Karen Blixenistä ja kaksi Karen Blixenin kirjoittamaa tarinakokoelmaa.

 

Leijonallekin voi käydä huonosti

 

Leijona oli Karen Blixenille Afrikan symboli, kirjoitti hänen veljensä Thomas Dinesen.  Karen oli ihaillut leijonia, ampunutkin niitä, mutta ennen kaikkea itse kamppaillut ’leijonan lailla’ kahvitilansa ja avioliittonsa puolesta. Mutta, kuten Dinesen totesi, leijonallekin voi käydä huonosti.

Historioitsija Tom Buk-Swientyn kirja ’Lövinden- Karen Blixen i Afrika’ (2019) ilmestyi meillä Päivi Kivelän suomentamana nimellä ’Naarasleijona – Karen Blixen Afrikassa’ 2020.

Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen, mutta se jättää mieleen monenlaisia ajatuksia pitemmäksikin aikaa.  Näinhän sitä mentiin Afrikkaan edellisillä vuosisadoilla. Toisten maat olivat noin vain eurooppalaisten ’otettavissa’ ja niitä myivät eteenpäin keinottelijat tai yrittäjät, joilla ei maan aiempiin asuttajiin ollut yhteyttä eikä juuri minkäänlaista kunnioitustakaan.

Karen Dinesen lähti 1913 silloiseen brittiläiseen Itä-Afrikkaan, nykyiseen Keniaan, päästäkseen pois tanskalaisen ’porvarillisen’ sukunsa holhouksesta. Hän matkusti sinne mennäkseen naimisiin ruotsalaisen Bror von Blixenin kanssa. He sopivat avioliitosta, koska kumpikaan ei ollut saanut puolisokseen sitä, jonka olisi halunnut. Liitosta oli hyötyjä: Karen sai aatelistittelin, hänestä tuli paronitar. Bror sai Karenin suvulta rahat kahvitilan perustamiseen.

Karen Blixen arvosti vanhaa klassista ’sivistystä’, taidetta ja korkeakulttuuria. Aatelishyveitä mieluummin kuin porvarillista pikkumaisuutta ja säntillisyyttä. Matka-arkuista purettiinkin Tanskasta lähetettyjä nahkaselkäisiä vanhoja kirjoja, porsliineja, sampanjalaseja, koriste-esineitä, huonekaluja ja silkkityynyjä.  Hän näki paljon vaivaa kouluttaakseen paikalliset palvelijat valmistamaan vanhaan eurooppalaiseen kartanokulttuuriin kuuluvia ruokalajeja. Toisaalta hän myös arvosti paikallisia ihmisiä, opetteli heidän kieltään ja kohteli heitä hyvin. Ainakin paremmin kuin britit, joiden kanssa hän seurusteli Nairobin seurapiireissä.

Jännitteet tarinaan syntyvät siitä, että avioliitto rakoilee eikä kahvitila kauneudestaan huolimatta koskaan ala kannattaa. Bror Blixen huitelee aateliseen tapaan siellä ja täällä, ja onnistuu tartuttamaan jo muutenkin sairastelevaan Kareniin syfiliksen. Sitä on pakko käydä hoidattamassa Euroopassa, eikä  Karen parane siitä koskaan.

Sekä Brorilla että Karenilla on syrjähyppynsä, mutta ero ei houkuttele, sillä Karen ei voi sietää ajatusta, että pian seurapiireissä olisi toinenkin paronitar Blixen ja hän menettäisi asemansa.

Kaikkiaan seitsemäntoista vuotta Karen Coffee Company keikkuu konkurssin partaalla ja Karenin äiti ja eno saavat vuosi toisensa jälkeen lähettää lisää rahaa. Järjestellä lainoja. Setviä tilejä, joita joko ei lähetetä lainkaan tiedoksi omistajille Tanskaan tai joita kaunistellaan. Lopulta tätä porvarillista pikkumaisuutta ei vain pääse pakoon: avioero Brorista ja tilan pakkohuutokauppa ovat väistämättömät.

 

Paluu kauas taakse

 

Kun Karen Blixen palasi 1931 Afrikasta lopullisesti Tanskaan, entiseen kotiinsa ja äitinsä luo, hän oli aivan rauniona.  Hän yritti ainakin kerran itsemurhaa, ja askarteli ajatuksella pitempäänkin. Lopulta hän löysi elämälleen uuden tarkoituksen kirjoittamisesta ja hänen ensimmäinen tarinakokoelmansa ’Seven Gothic Tales’ julkaistiin 1934.  Kirja tuli ensin markkinoille englanninkielisenä ja Blixen käytti kirjailijanimeä Isak Dinesen. Kirjasta tehtiin sitten myös tanskankielinen versio ’Syv fantastiske fortaellingar’ ja meillä se tuli saataville 1956 Eija Palsbon suomentamana nimellä ’Seitsemän salaperäistä tarinaa’.

Nämä tarinat tuntuvat nykylukijan silmin varsin raskassoutuisilta, kuin ikivanhoilta saduilta ilman onnellisia loppuja.  Niiden tapahtumat sijoittuvat lähinnä 1800-luvun alkupuoleen, jos yleensä lainkaan määriteltyyn aikaan, ja niiden toimijat ovat ympäri Eurooppaa liikkuvia aatelisia, kirkonmiehiä, luostarin asukkeja tai muuta yläluokkaa. 

Tarinoiden juonet ovat koukeroisia eikä niissä aina tunnu olevan mitään selkeästi etenevää dynamiikkaa. Juttu vain jatkuu ja muuttuu toiseksi ja jatkuu taas. Voi hyvin kuvitella, että niitä olisi ’kerrottu’ iltapuhteena, hämärän kynttilän valossa ja kertoja olisi kehinyt tarinaa omassa mielessään sitä mukaa, kuin tilanne etenee. Lopulta, kun tarinalle on kerta kaikkiaan saatava joku päätös, voidaan todeta, että ’se olikin ihme’ tai että ’niin he kaikki kuolivat’.

 

Elämä on paras kirjoittajakoulu

 

Sekä Buk-Swienty että suomalaisten laitosten esipuheet mainitsevat, että Karen Blixen sai kirjoilleen suurinta menestystä Yhdysvalloissa. Siellä häntä juhlittiin ja hän sai palkintojakin. Mistähän se johtui? Oliko se vain hyvän markkinoinnin ansiota vai oliko Yhdysvalloissa jotain erityistä ’vastaanottajuutta’ tarinoille, jossa mennään ja otetaan haltuun toisten maita, metsästellään suuria villieläimiä ja pidetään maatiloilla palvelijoita, suorastaan orjia?

Tanskalaiset ottivat alkuun kirjat vähän nyreästi vastaan. Myöhemmin Blixenistä toki tuli maassa ’kansallinen kuuluisuus’.

Blixenin ensimmäisten tarinoiden hahmoja pidettiin Tanskassa ’moraalittomina’ ja hänen kaipuutaan entiseen ’kollektiiviseen’ kulttuuriin kerta kaikkiaan ajastaan jääneenä. Kun ei ollut kyse siitä, että ’työläisille’ pitäisi suoda paremmat ja tasa-arvoisemmat olot, vaan että koko yhteiskunnan pitäisi peruuttaa takaisin aikaan, jolloin toiset olivat ’ikuisesti uskollisia palvelijoita’ ja toiset ’isäntiä tai emäntiä’ jotka kohtelivat sitten näitä hallittaviaan ’hyvin’, mutta ei koskaan tasa-arvoisesti.

Karen Blixenin toinen tarinakirja ’Vinter eventyr’ julkaistiin sota -aikana 1942 ja sen tarinat on pääosin sijoitettu entisaikojen Tanskaan. Suomeksi se saatiin Juho Tervosen kääntämänä 1961nimellä ’Talvisia tarinoita’.

Näissä tarinoissa juonet ovat hieman keventyneet ja kuvatut henkilöt ovat siirtyneet ’alemmas’ yhteiskunnan rappusilla. On kauppiaita, laivanvarustajia ja jopa maatyöläinen. Tapahtuma-aika on edelleen jossakin 1800-luvulla, ehkä sen lopulla.

Tarinakirjojensa välissä, vuonna 1937, Karen Blixen julkaisi kirjoittajan uransa kuuluisimman kirjan ’Den afrikanske farm’, suomeksi ’Eurooppalaisena Afrikassa’, jossa hän muistelee elämäänsä ja kokemuksiaan kahvitilallaan. Samaan aikaan hänen ex-puolisonsa Bror Blixen, niin ikään rahattomana Afrikasta lähteneenä, oli kirjoittanut oman kirjansa Afrikka-muisteluksista. Koska Karen Blixenillä oli sukunsa kautta suhteita kustannusmaailmaan, hän pystyi painostuksellaan estämään Brorin kirjan julkaisemisen Tanskassa.

Karen Blixen neuvoi usein nuoria ihailijoitaan: Ei pidä heti pyrkiä kirjoittamaan jotain. On parempi ensin elää elämäänsä ja katsoa sitten, mitä siitä syntyy.

 

***

 

 

Rikoksia Australian takamailla

Kurkistetaanpas vaihteeksi aivan maapallon toiselle puolelle!

Eurooppalaiseen laajempaan tietoisuuteen se, että valtava Australian manner ylipäänsä on olemassa, tuli yllättävän myöhään, vasta rapiat 250 vuotta sitten. Kuten tunnettua, britit eivät ensi alkuun keksineet, mitä tehdä tällä jättiläismäisellä uudella valloituksellaan ja niinpä he alkoivat laivata sinne rangaistusvankejaan. Olivatpa poissa silmistä ja ehkä työnteolla voisivat jotenkin jopa hyödyttää valtakuntaa.

Myöhemmin Australia on alkanut vetää puoleensa maahanmuuttajia monelta suunnalta ja heidän jälkeläisensä mieluusti korostavat esivanhempiensa kuuluneen ’vapaaehtoisiin tulijoihin’. Nykyisin australialaisia on suunnilleen 25 miljoonaa. Mantereen alkuperäisväestön osuus kansasta on enää kolmisen prosenttia.

Saadakseni taas hiukan uutta näkökulmaa maailmaan, päätin tutkiskella millainen olisi australialainen dekkari. Ensimmäisenä tietokannoista nousi esiin Jane Harper.

Toimittaja, kirjailija Jane Harper on syntyjään britti, joka on viettänyt osan lapsuudestaan Australiassa. Aikuisena hän on asettunut pysyvästi Australiaan ja vuonna 2016 hän julkaisi esikoiskirjansa. Tämä vuosisadan pahimmasta kuivuudesta kärsivään australialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva jännitysromaani ’The Dry’ oli valtaisa menestys. Kuten mainostekstit kuvaavat ’paikan tuntu on niin voimakas, että polttavan kuumuuden tuntee’.

Australian luonto määrittää vahvasti tapahtumia ja ihmisten toimintaa kaikissa niissä kolmessa Harperin dekkarissa, jotka tämänkertaiseen kirjakolmikkooni keräsin. Se antaa paikallisväriä ja erityistä näkökulmaa rikoksiin, jotka sinänsä ovat melko samanlaisia kaikkialla. Tai ehkä ne täällä ovat lähes vahinkoja – kovien olosuhteiden puristuksessa ihminen ei kestä, vaan lipsahtaa tekemään jotain peruuttamatonta.

Harperin dekkarien päähenkilö on vielä nuorehko poliisi, Aaron Falk. Hän ei ole rikospoliisi, mutta jotenkin hän aina, lähes vastentahtoisesti, sotkeentuu henkirikosten selvittelyyn. Hänen pitäisi tutkia vain veropetoksia, rahanpesua ja muita talousrikoksia, mutta murhatutkimusten aineistoja vähän kuin sivusta silmäillessä hän aina huomaa, että ’jokin tässä ei täsmää’.

 

Liian tiukalle vedetty

Jane Harper’in ’The Dry’ (2016) ilmestyi suomeksi 2019 Mari Hallivuoren suomentamana nimellä ’Kuiva kausi’.

Kun paikkakunnalla ei todellakaan ole satanut veden tippaa kahteen vuoteen, alkavat seuraukset näkyä kaikessa.  Pellot ovat kuivuneita, pihojen kasvit ovat kuivuneita, joen uoma on vain pölyinen, likainen syvänne kuumassa maisemassa.

Maanviljelijät ovat menettäneet satonsa, karjankasvattajat ovat menettäneet rehunsa ja karja on menettänyt ruokansa. Kuolleita eläimiä löytyy laitumien reunoilta ja vielä jäljellä olleita eläimiä on pakko teurastaa liian aikaisin. Kaikilla on raha tiukalla ja hermot tiukalla. Tulevaisuuden suunnitelmia ei voi tehdä.

Tässä tilanteessa on tavallaan ymmärrettävää, että eräs viljelijä päätyy täysin epätoivoiseen tekoon. Perhesurma, pahinta lajia. Karmea näky, jota kaikenlaista nähneet poliisitkaan eivät pysty saamaan pois mielestään. Aaron Falk tulee perheen hautajaisiin, sillä kuollut viljelijä oli hänen lapsuudenystävänsä. Oliko hän myös murhaaja, niin kuin kaikki tuntuvat olettavan.

Falk tunsi nuoruudessaan hyvin myös kuolleen viljelijän vanhemmat, jotka hän nyt tapaa uudestaan. Vanhempien suru kaiken tapahtuneen keskellä on moninkertainen.

Harper kuljettaa tarinaa taitavasti, pienin viittauksin ja huomioin. Lukijan mieltä alkaa Falkin tavoin heti vaivata monikin pikkuseikka. Voi hyvin ymmärtää, miksi kirjasta on tullut niin suosittu.

Tunnelma pienellä paikkakunnalla kiristyy entisestään eikä Aaron Falkia suinkaan katsota hyvällä. Hänellähän oli menneisyys tässä pienessä kaupungissa – ja menneisyydessä on yhä selvittämättömiä asioita. Oikeastaan Falk ratkoo koko ajan kahta arvoitusta: mitä tapahtui silloin kauan sitten hänen teinivuosinaan ja mitä tapahtui nyt hänen entisen ystävänsä talossa.

 

Se viimeinen pisara

 

Jane Harperin toinen dekkari ’Force of Nature’ ilmestyi 2017 ja meillä se tuli markkinoille Tuulia Tipan suomentamana 2020 nimellä ’Luonnonvoimat’.

Tällä kertaa Australian luonto pääsee näyttämään kesyttämättömän puolensa, sillä Giralangin ylängöllä ei edes yritetä viljellä mitään. Siellä on iso luonnonpuisto, jonne on koetettu raivata jonkinlaisia reittejä vaeltajien kulkea ja kiipeillä, mutta enimmäkseen luonnonvoimat saavat myllertää siellä vapaina.

Aaron Falk on työtovereineen ollut jo pitemmän aikaa penkomassa erään tietyn ’vanhan ja arvostetun’ kirjanpitoyrityksen toimintaa. Itseasiassa todisteita mittavasta, vuosia kestäneestä rahanpesusta alkaa olla jo lähes tarpeeksi, kun tilanne äkkiä muuttuu talousrikosepäilystä henkirikosepäilyyn.

Juuri tämän kirjanpitoyrityksen henkilökunnalle on järjestetty viikonlopun kestävä ’henkiinjäämis – ja ryhmäytymisretki’ luonnonpuistoon. Toiseen ryhmään miehet, toiseen naiset. Pitää osata löytää reitti, poimia tietyt rastit ja vielä selviytyä yöpymisestä metsässä. Sehän se kivasti yhteishenkeä nostattaa!

Jännitys alkaa tihentyä heti, kun naisten riitainen ryhmä vasta tekee lähtöä. Yksi haluaisi perua koko osallistumisensa, mutta hänen ei anneta lähteä kotiin. Kännyköitä ei saa olla mukana, mutta tietenkin niitä on kätkettynä varusteisiin.

Tämä henkilöstön ryhmäytyminen ei todellakaan onnistu, vaan nostaa pintaan vain entiset kaunat, sisaruskateudet, kouluaikaiset kiusaamiset ja luonnonpuistossa vuosia aiemmin tapahtuneet veriteot. Tietenkin nousee vielä oikea ukkosmyrskykin.

Lopulta viiden hengen ryhmästä selviytyy luonnonpuistosta ulos vain neljä. Se kaikkein häijyin, ylimielisin ja toisten tunteista piittaamattomin on kadonnut. Neljältä kolhiintuneelta naiselta kuullaan neljä täysin erilaista kertomusta siitä, mitä metsässä tapahtui.

 

Viini saa näkemään näkyjä

 

Jane Harperin ’Exiles’ -kirja ilmestyi 2022 ja Maija Lehmuksenoksan suomentamana ’Ulkopuoliset’ tuli meillä saataville 2024.

Tällä kertaa Aaron Falk vierailee ystäviensä luona, ristiäisissä, ja tulee samalla tutustuneeksi australialaisten viininviljelijöiden elämään.  Jos hän on kyllästynyt poliisitöihinsä, olisi hänellä aina paikka täällä, hänelle vakuutetaan. Viinitilalla olisi todellakin käyttöä miehelle, joka osaa tietokoneet ja laskentaohjelmat. Falk tuntee selvästikin kiusausta tarttua tarjoukseen; leuto ilmasto, iltaisin terassilla viiniä ja grillailua miellyttävässä seurassa. Eräs nainenkin saattaa vaikuttaa päätökseen.

Mutta ennen suurta elämänmuutosta Falkin täytyy kuitenkin jälleen ratkoa yksi uusi rikos ja yksi vanha. Menneisyyden aaveet ovat näköjään mukana jokaisessa Harperin rikostarinassa.

Paikkakunnan jokavuotiset viini- ja ruokafestivaalit päättyvät traagiseen katoamiseen ja pienen yhteisön idylli särkyy. Miten voi olla mahdollista, että pienen vauvansa kanssa festivaaleille tullut nainen katoaa, eikä kukaan huomaa?  Aviomies hälytetään illan päätteeksi noutamaan kuusiviikkoista vauvaa, joka kellii onneksi rauhassa vaunuparkissa, mutta missä on äiti?

Festivaaleilla oli paikalla miltei koko lähiseutu ja varsin moni ilmoittautuu poliisille kertomaan havaintojaan. Joku näki äidin ja lapsen tulevan portista, joku näki heidät maailmanpyörän lähellä ja joku aivan varmasti vessajonossa. Miltään ulosmenoportilta ei kuitenkaan saada havaintoa siitä, että nainen olisi lähtenyt alueelta. Ei mitään havaintoa riitelystä tai mistään häslingistä kenenkään kanssa, ei siitä, että joku veisi naista väkisin pois.  Mikä äiti jättäisi vapaaehtoisesti vauvansa?

Harper laittaa Falkin jälleen pohtimaan, mikä jutussa ei täsmää. Ihmiset kuvittelevat nähneensä, mitä  heidän oletetaan näkevän. Kuinka helppoa on kätkeä jotain satojen ihmisten silmien edessä? Vai oliko tarpeen kätkeä mitään, jos mitään ei alun perinkään ollut?

 

***

 

Avaruuden matkaajat

Seuraan maailmankaikkeutta ja avaruutta koskevia uutisia mielenkiinnolla ja myös ihmetyksellä, sillä en pysty arvioimaan, mikä kulloinkin on ’suuri uutinen’ ja mikä ’tavallista tutkijoiden välistä hypoteesien pallottelua’.

Pitemmän aikaa on puhuttu siitä, miten universumin laajeneminen kiihtyy koko ajan, eikä sille voi tehdä mitään. Lopulta tämä kotiplaneettammekin sinkoutuu irralliseksi kappaleeksi ypöyksin jonnekin loppumattomaan avaruuteen, emmekä kai siellä sitten kovin kauaa selviydy. Hiljattain saatiin kuitenkin kuulla uusia arvioita ja laskelmia, joiden mukaan kenties laajenemisen vauhti sittenkin hidastuu. Kappaleita erilleen kiskova pimeä energia saattaakin menettää voimaansa ja universumi alkaa vaihteeksi vetäytyä. Eli alkuräjähdyksessä alkunsa saanutta universumia odottaisi sitten loppurysäys – lysähdämme kasaan.

En osaa päättää, kumpi miellyttäisi enemmän. Olisiko kolmatta vaihtoehtoa?

Avaruus on tietenkin ikuisesti ihmistä kiehtova asia. Sitä on vuosituhansia tarkkailtu katseella ja kaukoputkilla. Hiljalleen on edetty kaikenlaisten mittalaitteiden ja näytteiden keräilyjen kautta avaruuteen paikan päälle menemiseen.

Suurvallat saivat vimmaisen kilpailunsa avaruuden valloituksesta talttumaan pikkuhiljaa. Yhteistyö saatiin alkuun 1980 - luvun lopulla. Viimein rakentui ISS, International Space Station, Kansainvälinen avaruusasema, joka kiertää sinnikkäästi Maata radallaan runsaat 15 kertaa vuorokaudessa. Asema on ollut yhtäjaksoisesti miehitettynä vuodesta 2000 lähtien. Nyt sen toiminnan lopettamisesta puhutaan koko ajan: teknologia vanhentuu, rahat loppuvat, ja ennen kaikkea suurvaltojen motivaatio siihen alkaa olla jo mennyttä.

Tätä kaikkea avaruustietoa sulatellessani silmiini osui ylistävä kirja-arvostelu brittiläisen Samantha Harveyn vuonna 2023 julkaistusta kirjasta ’Kiertoradalla’. Romaanissa kuusi kansainvälisen avaruusaseman tutkijaa setvii ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kiertäessään Maata yhä uudelleen ja uudelleen. Tätä vuonna 2024 Booker-kirjapalkinnon voittanutta teosta kehutaan runolliseksi, hauskaksi, kauniiksi ja omaperäiseksi. Päätin siis lukea sen.

Mutta kun Harveyn kirja on romaani, niin pitäisikö ottaa käsille myös dokumentaarisempi teos? Kirjaston tietokannasta löytyi toinenkin ’Kiertoradalla’ -kirja, alaotsikolla ’Vuosi avaruudessa’. Sen on kirjoittanut amerikkalainen Scott Kelly, joka todellakin on viettänyt vuoden kansainvälisen avaruusaseman miehistössä. Varmaan Samantha Harveykin on tähän Kellyn vuoden 2017 kirjaan tutustunut.

Kolmanneksi voisinkin ottaa jonkun vielä vanhemman teoksen.  Ehkä teinivuosien tuttavuus, Stanislaw Lemin scifi-klassikko ’Solaris’? Äh ei, olen vanhuuttani jotenkin kasvanut ulos kaikesta scifistä. Se on liian totista ja ryppyotsaista. Niinpä peruutin vielä kauemmas menneisyyteen ja sieltä minulle vilkutti aina niin riemastuttava Jules Verne. ’Kuun ympäri’ -kirja ilmestyi Ranskassa jo vuonna 1865. Se on hauska ja todellakin omaperäinen. Mikä mainiointa, siinä ei ole kovinkaan paljon asioita, jotka eivät olisi toistasataa vuotta myöhemmin toteutuneet!

Siinäpä tämän kertainen kolmikkoni: Harvey, Scott ja Verne.

 

Maa – kaunis, hauras ja niin rakas

 

Samantha Harvey julkaisi kirjansa ’Orbital’ vuonna 2023 ja seuraavana vuonna se voitti Booker-palkinnon. Vuonna 2025 kirja ilmestyi meillä Johanna Laitilan suomentamana nimellä ’Kiertoradalla’.

Kirjan kertojina ovat kansainvälinen avaruusaseman miehistön kuusi jäsentä: kaksi venäläistä, joten heitä tituleerataan kosmonauteiksi, ja neljä muuta, jotka ovat sitten astronautteja. Amerikkalainen, britti, italialainen ja japanilainen.

Kaikilla on omat ajatuksensa ja omat murheensa, jotka tulevat mukaan kaikkialle, miksei siis myös Maata kiertävälle avaruusasemalle. Siellä oudossa, ahtaassa, rajoitetussa ympäristössä moni asia ikään kuin kirkastuu puhtaammaksi ja selvemmäksi.

Monen muun asian lisäksi tutkijat seuraavat huolestuneina myös Tyynen meren yllä kehittyvää taifuunia, josta näyttää tulevan kaikkien aikojen pahin.  Sellainen oli oikeastikin juuri taannoin, tämän vuoden marraskuussa.

Harveyn kirjassa tutkijoiden tehtäväksi on annettu monenlaisten kokeiden teko ja laitteiden ja prosessien testaaminen, mutta silti heidän sydäntään tuntuu liikuttavan kaikkein eniten tuo aseman luukuista näkyvä sini-vihertävä pallo, Maa. Miten sen käy? Kuinka sinne onkin jatkuvasti ikävä, vaikka asemalla oleminenkin on tavallaan joku ’uran huippusaavutus’. Maahan kohdistuukin tutkijoiden suurin rakkaus ja suurin tuhon pelko.

Harveyn käyttämä kieli on todellakin tavattoman kaunista. En tiedä, menettääkö se jotain tehostaan, kun se on käännetty, mutta näinkin sitä voi lukea hitaasti, kuin aforismeja maistellen.

 

Avaruuspahoinvointia ennen ja jälkeen

 

Scott Kellyn ’Endurance. A Year in Space, A Lifetime of Discovery’ ilmestyi 2017. Outi Järvisen suomennos ’ Kiertoradalla – Vuosi avaruudessa’ tuli meillä saataville 2018.

Scott Kelly on nelinkertainen avaruudessa kävijä. Hän osallistui ennen avaruusasemakomennusta jo avaruussukkulan lentoihin.  Kirjassaan hän kertoo monia muistoja ja yksityiskohtia työstään – sen verran kuin niistä voi kertoa – mutta myös omasta elämästään aivan lapsuudesta saakka.

Hänen tarinansa sopii hyvin amerikkalaiseen ’sitkeydellä saavutuksiin’ perinteeseen. Kellyn isä oli poliisi, jolle myös viina maistui ja joka oli humalassa väkivaltainen. Kelly kertoo olleensa liki kaikilla koulun tasoilla erittäin huono oppilas. ’En kerta kaikkiaan jaksanut keskittyä, minua ei kiinnostanut mikään, mitä minulle yritettiin opettaa’. Ensimmäisen kerran hän oivalsi itsestään jotain työskennellessään nuorena vapaaehtoisena ensihoito-yksikössä. Hän viihtyi työssä, jossa oltiin koko ajan menossa ja jonka työtehtävässä saattoi aina olla potentiaalinen vaara.

Hän ei ollut ’lukumiehiä’ mutta lähes ainoa kirja, jonka hän luki, oli Tom Wolfen ’Valiojoukko’ (The Right Stuff). Se aiheutti hänen mielessään ’maanjäristyksen’ ja hän tajusi haluavansa jotain samaa. Hänkin halusi hurjapäiseksi laivaston koelentäjäksi. Ja pikkuhiljaa, etappi etapilta hän etenikin kohti tavoitettaan, armeijan erilaisten koulutusohjelmien kautta. Lopulta hän löysi itsensä NASAN astronauttikoulutuksesta.

Kansainväliselle avaruusasemalle saattoi Scott Kellyn työskentelyaikana päästä enää vain venäläisten avulla, ’Tähtikaupungin’ ja Kazakstanin kautta. Amerikkalaiset olivat lopettaneet avaruussukkuloiden käytön ja rahoituksen 2011, mutta venäläiset jatkoivat lentoja. Nämä kaikki Kellyn muistot ovat mielenkiintoista kansainvälistä historiaa, joka ei ehkä enää koskaan toistu.

Kelly kertoo monista kotiasioistaan ja muista henkilökohtaisista huolista, jotka seuraavat avaruusaseman tutkijoita, niin häntä kuin muitakin, Maasta asemalle asti ja vaikuttavat heidän työhönsä. Kiinnostavaa on myös hänen kertomuksensa kaikista fyysisistä vaivoista, joita painottomuudessa ja avaruudessa oleminen aiheuttaa ihmiselle.

’Lennon jälkeen minulla on pitkään hirveän huono olo. Jalkani ovat turvoksissa enkä oikein jaksa kävellä. Ihoani polttelee ja minulla on paha, ihottuman kaltainen reaktio’, hän kertoo. Astronautteja tutkitaan jatkuvasti lennon jälkeenkin, luultavasti koko heidän loppuelämänsä ajan. ’Emme voi matkustaa Marsiin tai muihin kaukaisempiin kohteisiin, ennen kuin osaamme vahvistaa avaruusmatkailun heikointa lenkkiä: ihmisen kehoa ja ihmisen mieltä’, Kelly sanoo.

 

Välittömiä uutisia Kuusta

Ranskalainen Jules Verne loi 1800-luvun loppupuolella luonnontieteellisen ja teknisen tiedon ja uskomattoman mielikuvituksensa voimalla laajan romaanituotannon. Olen blogissani aiemmin käsitellyt Vernen sukelluslaivaseikkailuja ja useimmat varmasti muistavat ’Maailman ympäri 80 päivässä’ kirjan ja siitä tehdyt elokuvat ja TV-sarjat.

Avaruuteen lähtöä Verne käsitteli jo ’Maasta kuuhun’ -kirjassa, ja ’Kuun ympäri’ jatkaa siitä.  Alkuperäinen ’Autour de la Lune’ on todellakin jo vuodelta 1865 ja kirjan etulehdellä kerrotaan, että se on Ranskan Akatemian palkitsema teos. Suomentajana mainitaan Edwin Hagfors. Minulla oli luettavana suomennoksen neljäs painos vuodelta 1977.

Kirjassa Floridan nykyisen Cape Kennedyn läheltä ponkaisee avaruuteen ja Kuuta kohti ’ammus’, jossa on kaksi amerikkalaista ja yksi ranskalainen. Matkustajat sanovat olevansa ’ammuksessa’, ei raketissa, mutta kaikki lähdön toimenpiteet muistuttavat kovin paljon nykyisten rakettien tai sukkuloiden lähtöjä. ’Alkusysäyksen’ vaikutusten vaimentamiseen oli varustauduttu monin tavoin; muun muassa vesipatjoin ja sortuvin väliseinin.

Herrat Barbicane, Nicholl ja Ardan ovat matkallaan pukeutuneina tavanomaiseen ’herrasmiehen’ asuun. Ammuksen viihtyisät, vaikkakin ahtaat sisätilat oli pehmustettu paksulla vanulla, jonka päällä oli silkkiä. Katto on korkean holvimainen kuin tuomiokirkossa ja miesten istuimina on pyöreitä leposohvia.

Matkan aikana tapahtuu koko ajan ja herrat keskustelevat ja väittelevät kaikesta vilkkaasti. Onko päästy kiertoradalle? Törmättiinkö äsken meteoriittiin ja mitä siitä nyt seurasi? Näkyykö tuolla jo Kuu? Millaista väkeä siellä mahtaa olla – kovin tyhjältä vain näyttää? Tarvittavat hakut, lapiot ja erilaisten kasvien siemenet Kuun viljelykseen ottamiseksi ovat mukana, mutta mahtavatko ne tulla lainkaan tarpeeseen? Liiallisen hapen vaikutuksesta syntynyt hervoton ’humalakohtaus’ keventää tunnelmaa, mutta keskusteluista käy myös ilmi, että matkaajat ovat täysin tietoisia retkensä vaaroista ja valmiit uhraamaan henkensäkin tämän kaiken uuden tiedon hankinnassa.

Kirjan lopussa Verne pohtii, tuottaako tämä Kuuhun kurottanut ennenkuulumaton yritys mitään käytännöllistä tulosta.  Järjestetäänkö koskaan suoraa liikenneyhteyttä Kuun kanssa? Verne arvelee, että amerikkalaiset kyllä tulevat perustamaan jonkun ’Kansallisen tähtienvälisen liikenneyhtiön’ ja varmasti he luonteensa mukaisesti palkkaavat siihen vararikon varalle myös asianajajia.

 Hah! Kuten esimerkiksi SpaceX tai Blue Origin…

***