Normandian rannoilla

Kun ryöstöretkillä käyneet pohjanmiehet eli normannit eli viikingit eivät enää jaksaneet joka vuosi resuta edes takaisin myrskyisää merta, asettuivat heistä monet pysyvämmin asumaan kelttien joukkoon länsi-luoteiseen Galliaan. Näin sen rannoille ja jokisuistoihin muodostui alue, jota alettiin kutsua Normandiaksi.

Nykyään tämä Ranskan maakunta tunnetaan omanarvontuntoisista asukkaistaan, merenelävistään, juustoistaan ja omenaviineistään. Osterit, camembert, calvados.

Yhden erityisen huomioarvon Normandialle tuo myös toisen maailmansodan loppuratkaisuun vahvasti vaikuttanut liittoutuneiden maihinnousu, joka yhä vieläkin tuo alueelle joka vuosi suuret määrät ’sotaturisteja’. Tuosta kesäkuun 1944 alun maihinnoususta on tehty joukoittain kirjoja, televisiodokumentteja ja pitkiä elokuviakin. Sen vuosipäivä on taas kohta käsillä.

Lupasin jo jossain vaiheessa blogissani lopettaa vakoilukirjojen lukemisen, kun niitä tuntui tulevan aivan liikaa.  Mutta niinpä vain otin käsittelyyn vieläkin yhden: Ben Macintyren ’Kaksoisagentit’. Se oli vain liian kutkuttava ohitettavaksi. Kirja kertoo vuosia kestäneestä läntisten kaksoisagenttien värväämisestä ja työntämisestä saksalaisten syliin. Viimeisenä uran huipennuksena näitä kaiken kaikkiaan erittäin outoja tyyppejä käytettiin sumuttamaan natsihallinnon tiedustelua juuri Normandian maihinnousun suunnittelussa.

Samassa kirjaston luokituksessa oli Mika Kuljun kirja ’Suomalaiset Normandian maihinnousussa’. Otin senkin mukaani; pengotaan tämä aihealue kerralla loppuun.

Tähän saavat sotajutut nyt loppua, päätin. Tämä joka puolelta silmille tunkeva militarismi ei minua muutenkaan viehätä.  Kai Normandiaa nyt jotenkin muutenkin on kirjallisuudessa kuvattu? On tietenkin. Siitä esimerkkinä olkoon ranskalainen Claudie Gallay, joka on sijoittanut sinne romaaninsa ’Tyrskyt’.

Siinäpä siis tämänkertainen Normandia-kolmikkoni.

 

Monista pienistä valheista koottu Emävalhe

 

Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre on kirjoittanut runsaasti tiedustelun ja vakoilun historiasta. ’Double Cross: The True Story of the D-Day Spies’ ilmestyi 2013.  ’Kaksoisagentit -Normandian maihinnousun suuri vakoiluoperaatio’ tuli meillä saataville Tmi Dinguan suomentamana 2022.

Tiedustelusta ja vakoilusta saa periaatteessa tietoa vain silloin, kun se on mennyt jotenkin pieleen. Kun tapahtuu joku näkyvä rikos, löytyy selittämätön ruumis tai jotain muuta, jota ei pystytä lakaisemaan pois tai piilottamaan, vaikka kuinka yritettäisiin. Onnistuneista vakoiluoperaatioista sen sijaan kerrotaan vasta vuosikymmenien päästä, jos silloinkaan.

Brittien tiedusteluorganisaatio MI5 on kuitenkin viime vuosina julkistanut sodan aikaisia arkistojaan. Sitä kautta tutkijat ovat päässeet käsiksi tähän tiedustelu-upseeri Thomas Argyll Robertsonin rakentelemaan kaksoisagenttien ryhmään, jonka koostumus ja toiminta oli niin outoa ja epätavallista, että jos se olisi kerrottu julki silloin aikoinaan, kukaan ei olisi uskonut, kuten Macintyre toteaa.

Vieläkin sitä on vaikea uskoa. Kuten on vaikea uskoa myös Macintyren kertomaa sivuhuomautusta  viestikyyhkyjen ja kyyhkyjä metsästävien haukkojen kasvattamista tiedustelutarkoituksiin? Olisiko tämä kaksoisagenttiryhmän julkistuskin yhä vielä joku Oikein Iso Vedätys? Mutta jos olisi, niin miksi ihmeessä? Vainoharhaisuus alkaa vaivata hyvin helposti, kun lukee entisistä vakoiluoperaatioista ja miettii, onko juuri nyt täällä menossa joku samantapainen. Nukkuvia agenttejahan sanotaan olevan Suomikin pullollaan. Olisiko se tuo naapurin peräkamarin poika? Mitä se nyprää sen tietokoneensa kanssa?  Ei, sen täytyisi olla joku vielä enemmän yllättävä.

Kaksoisagenttien ryhmään valikoitiin nimittäin serbialainen playboy, puolalainen maanpaossa oleva upseeri, espanjalainen pasifisti, perulainen peliriippuvainen seurapiirikaunotar ja ailahtelevainen ranskalainen. Jos brittiläiset kaikin tavoin tiukilla olleet veronmaksajat olisivat tienneet, millaiselle joukolle heidän rahoistaan kustannetaan melko hulppeat toimintamahdollisuudet, he olisivat varmaankin nousseet kapinaan. Onneksi eivät tienneet, ja operaatio saatiin toteutettua. Maihinnousun tarkka paikka pysyi salassa eivätkä saksalaiset olleet täydellä voimallaan sitä vastaanottamassa.

Joukon toiminnan kannalta hyvin tärkeä oli vielä salaperäinen kuudes vakooja, joka jäi Gestapon haaviin, mutta ei kidutettunakaan paljastanut mitään.

 

Kaoottista kunniaa ja kuolemaa

 

Viestintäalan ammattilainen ja sotakirjailija Mika Kulju on julkaissut kirjansa ’Suomalaiset Normandian maihinnousussa’ vuonna 2024, kenties tapahtuman 80-vuotispäivää ajatellen.

Kulju on tutkinut Normandian maihinnousun paikkoja useaan otteeseen ja kirja kertookin varsinaisesti hänen kokemuksistaan niillä paikoilla nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Kirja sopii hyvin oppaaksi henkilölle, joka on kiinnostunut ’sotaturismista’. Koskettavien hautausmaiden ohella myös romahtaneiden bunkkereiden ja tienviereen nyykähtäneiden tankinraatojen vetovoima tuo yhä vieläkin liikevaihtoa pienille normandialaiskylille.

Kulju kertoilee omien kokemustensa ohella eri lähteistä hankkimiaan taustatietoja Normandian maihinnousuun liittyvistä tapahtumista ja henkilöistä. Hän referoi myös Macintyren kirjaa brittien värväämien kaksoisagenttien osuudesta maihinnousun onnistumiseen.

Suoranaisesti suomalaisia sotilaita tai muita osallisia maihinnousussa ei aikanaan juuri ollut, vaan dokumenteista ja hautakivistä esille nousevat suomalaisnimet selittyvät pääosin sillä, että he olivat yhdysvaltalaisia tai kanadalaisia, joilla oli suomalaiset sukujuuret. Yhtä kaikki, hyvin nuoria miehiä, jotka uhrasivat henkensä hyvin lyhyenä hetkenä Eurooppaa pelastaessaan.

Kulju käy läpi kaikki maihinnousun kuuluisat eri nimillä kutsutut rannat ja niille nousseet joukot. Uusia innovaatiotakin maihinnousua varten kehiteltiin, kuten elementeistä kootut kelluvat satamalaiturit.

Tapahtumien mittakaava ja kaiken logistisen järjestämisen valtavuus ällistyttää yhä vieläkin.

 

Suolaa seiniin ja haavoihin

Ranskalainen kirjailija Claudie Gallay on julkaissut toistaiseksi kymmenen romaania, joista kolme on suomennettu.’Les Deferlantes’ ilmestyi 2008 ja Titia Schuurmanin suomentamana ’Tyrskyt’ tuli meillä saataville 2019.

La Hague on pieni kylä Normandian ulkonevassa niemenkärjessä. Tyrskyt ja myrskyt ovat siellä tavallisia ja kyläläiset ovat tottuneet vetäytymään suojaan suljettujen ikkunaluukkujensa taakse, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin. Kaikesta ei puhuta. Oikeastaan aika monesta asiasta ei puhuta.

Kylään tulee ulkopuolisia. Yliopiston tilaamaan lintujen laskentaprojektiin pestautunut nainen haluaakin olla yksin surunsa kanssa. Asumattomaksi jääneeseen taloon palaava mies puolestaan etsii selitystä menneisyytensä perhetragediaan. Hiljalleen juonen palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Normandialaiset ovat tottuneet siihen, että merivesi aina välillä nousee kellareihin ja kaduille ja myrskyisinä kausina myös talojen rakenteisiin. Suola tihkuu kattotiilien läpi ja tekee hilseileviä laikkuja seiniin.

Jokaisella on omat murheensa ja nekin tihkuvat suojauksista läpi, kun ihminen vanhenee.

 

***

 

Petsamoon, Petsamoon

Kimmokkeen tämän kertaiseen kirjavalintaani sain radiosta. Satuin kuulemaan sieltä kulttuurihistoriantutkija Virpi Vainion haastattelun. Hän on tutkinut etenkin pohjoisen Suomen historiaa ja sen ihmisten kohtaloita.

Vainio kertoi kiinnostavasti Petsamon alueen tapahtumista ja muun muassa siitä, kuinka siellä sodan jälkeen kotinsa menettämään joutuneet evakot ovat kokeneet jääneensä ’kaikkien muiden evakkojen’ jalkoihin. Karjalaisia oli niin paljon, ja heidän koti-ikävänsä ja tuskansa on tullut tunnetuksi. Jopa Porkkalasta pois ajetut, enimmäkseen suomenruotsalaiset, ovat myöhemmin päässeet julkisuuteen kertomaan tarinaansa.  Petsamolaisten kohtalo ’ei jaksanut enää erikseen kiinnostaa’, kun koko Lappikin oli tuhottu viimeistä savua myöten. Nykyajan näkövinkkelistä tuntui hurjalta kuulla, kuinka naistenlehdessä oli kampanja, jossa pyydettiin ’niitä, joilla on ylimääräinen kattila’, lähettämään se pohjoisen äideille, jotta he voisivat edes keittää vauvojensa tuttipulloja jossain hätämajoituksessa.

Omat tietoni Petsamosta, tuosta Suomi-neidon itäisestä käsivarresta, olivat taustaltaan varsin heikot. Kouluaikoina tuosta käsivarresta ei tietenkään puhua pukahdettu. Myöhemmin olen suomalaista turismia koskevista kirjoista nähnyt 1930-luvun lopussa uutuuttaan hohtavan valkoisen Petsamon hotellin ja Jäniskosken sähkövoimalaitoksen kuvia.  Niidenkin tuhon saksalaiset viimeistelivät lähtiessään.

Niinpä päätin tutustua Petsamo-aiheeseen vähän tarkemmin. Pohjaksi piti etsiä jotain vankempaa historiateosta. Kirjastosta löysin opuksen ’Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944’. Kirjan on julkaissut Petsamo-Seura r.y.

Tuon historiajärkäleen rinnalle valitsin radiossa kuulemani tutkija-kirjailija Virpi Vainion tuoreen, tänä keväänä ilmestyneen fiktion ’Petsamon enkeli’. Siinä tutkija Vainio on siirtänyt tietonsa hiukan muunneltuina romaanin muotoon.  Ja kun olin jo ’kaunokirjallisuuden’ puolella, silmiini osui tietokannassa Erkki Koivulan jännitysromaani ’Petsamon verikoira’. Ehkä tässä on sopiva ’vastapaino’ enkelille, ajattelin.

Tässä siis tämänkertainen kirjakolmikkoni: Petsamo-paketti.

 

Luostari, kalanjalostus ja nikkeli

Petsamossa suomalaisia on kiinnostanut erityisesti yhteys Jäämereen. Täällä Itämeren viimeisessä nurkassa sumpussa asuvina meillä olisi tarvetta myös toiseen yhteyteen ulkomaailmaan. Jos vaikka Itämeren käyttö joskus estyy? Petsamossa oleva Liinahamarin satama on suojaisessa vuonossa eikä se edes jäädy talvisin. Sataman hyödyntämiselle elintärkeä oli myös tie. Sen tarpeen ymmärsi jo aikoinaan tsaarin Venäjä, joka antoi 1916 käskyn aloittaa tieurakan Ivalosta Petsamoon. Sekä tien teko että etenkin rahoitus loppui kuitenkin jo seuraavana vuonna vallankumouksen melskeisiin. Lopullisesti tie saatiin valmiiksi vasta 1931-1933.

’Turjanmeren maa – Petsamon historia 1920-1944’ -opuksen toimittajina ovat olleet Jouko Vahtola ja Samuli Onnela. Vuonna 1999 julkaistussa varsin muhkeassa teoksessa on useita eri kirjoittajia ja se kattaa Petsamon vaiheet laajalti niin luonnonolosuhteissa, taloudessa kuin yhteiskuntaelämässäkin. Itsenäinen Suomi sai Petsamon rauhansopimuksen perusteella 1920, kun uusi bolsevistinen Neuvosto-Venäjä halusi vetää rajansa Karjalassa heille paremmin sopivalla tavalla. Kuten tunnettua, seuraava sota tuli jo parinkymmenen vuoden kuluttua, eikä Petsamosta koskaan tullut Suomelle pysyvää ’käsivartta’.

Petsamon alueen historialliset ’merkinnät’ alkavat ensimmäisen ortodoksisen luostarin perustamisesta 1500-luvun lopulla. Alueen väestö on alkujaan koostunut enimmäkseen liikkuvaa elämää viettäneistä saamelaisista, joille myöhemmin muodostettujen valtioiden rajat – oltiin sitten Norjassa, Suomessa tai Venäjällä – eivät olleet merkityksellisiä.

Petsamon alueen suurin vetovoimatekijä kautta aikojen on ollut tuottoisa kalastus. Kaikkea muuta alueella on ollut niukasti – jopa puutavara on pitänyt hankkia muualta ja pikkuruiset tuvat pitänyt lämmittää turvetta polttamalla. Kun muualla on ollut sotia, tauteja ja surkeita nälkävuosia, on Petsamo silti tuntunut paikalta, jonne kannattaa muuttaa. Väkeä on tullut niin Venäjän luoteisosista kuin Suomen puoleltakin – etenkin Kainuusta. Kun Petsamosta tuli osa Suomea, sen väestökirjanpito näytti vajaata 1500 asukasta. Valtava hyppäys tapahtui vuoden 1935 jälkeen, kun alueelta löydetty nikkeliesiintymä todettiin niin hyväksi, että sen ympärille kannatti perustaa kaivos. Väestötilaston viimeisenä vuonna 1944 väkiluku oli jo lähes 5200.

Ympärivuotisesti käytettävä satama ja mahdollisuus joukkojen siirtoon pohjoisessa kiinnosti ulkovaltoja jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Britit ja saksalaiset häärivät alueella innokkaasti ja kaikenlaiset vakoiluoperaatiot sähköistivät Petsamon elämää. Rajan yli loikattiin puolelta toiselle milloin minkäkin tiedustelupalvelun leivissä. Toisen maailmansodan puhjettua kiinnosti vastalöydetty nikkeli etenkin Saksaa niin paljon, että se halusi laivata sitä omiin tarpeisiinsa jo malmina, eikä ehtinyt odotella keskeneräisenä olleen sulaton valmistumista.

 

Sitkeä pohjoinen kukka

 

Virpi Vainion romaani ’Petsamon enkeli’ (2026) alkaa keväästä 1937, jolloin kaivostoiminta työllistää jo paljon miehiä ja naiset puolestaan palelluttavat käsiään kalanjalostustehtaan linjalla. Petsamossa kaikki tuntuu menevän vilkkaasti eteenpäin ja entisiä jääkäreitä oli ’pesiytynyt alueelle yhtä paljon kuin vesilintuja’. Yksityiset yritykset palkkasivat ja ’pelastivat’ niitäkin aseveljiä, joille Suomen armeijassa oli tullut mutkia matkaan. Entiset jääkärit puhuivat sitä paitsi varsin hyvin saksaa – etu, jota kannatti ’siviilinäkin’ hyödyntää.

Vainion romaanissa päähenkilönä on nuori Valeria, jonka suku on aikoinaan 1800-luvun loppupuolella muuttanut Vienan Karjalasta Petsamoon. Suku on uskonnoltaan ortodoksinen ja puheenparreltaan venäjänsekaista pohjoisen murretta käyttävä. ’Mamasa, tsajua! Da, da, Alekseille suhar’. ’Olemme vanha-petsamolaisia’, sanoo Valerian isä ylpeästi, uusia kaivostöihin tulleita muuttajia katsellessaan.

Venäjänkieliset saivat kuitenkin helposti ’epäilyttävän aineksen’ leiman, kun rajaseudulla tilanne alkoi kiristyä. Eteläisestä Suomesta lähetetyt Valpon kovaotteiset kuulustelijat rusikoivat täysin syyttömiäkin, kun eivät tunteneet paikallisia käytäntöjä. Hakkaamalla saadut tunnustukset ja itsemurhaa edeltävät ilmiannot rumensivat sotaa edeltävien vuosien poliittista ilmapiiriä.

Bolsevikkeja tuli kyllä rajan takaa ja intomielisiä kotikommunisteja vuorostaan loikkasi sinne, mutta lahjonta ja luottamuksellisten tietojen vuotaminen rehotti myös poliittisen kartan oikealla laidalla. Miksi rajavartioston päällikkö löytyy ammuttuna ja miksi yhden kokeneen upseerin ase laukeaa oudosti ’aivan vahingossa’ toisen upseerin rintaan kuulustelun aikana? Vainio on käyttänyt todellisia historian tapahtumia romaanissaan, vaikkakin nimiä muunnellen.

Valeria on selviytyjäksi kasvanut sitkeä pohjoisen nainen ja hänen elämänvaiheidensa kautta Vainio kertoo niin Petsamon erikoisesta kulttuurihistoriasta kuin vaiherikkaasta yhteiskunnallisesta kehityksestäkin. Kirjan päättyessä Valeria pakkaa kalleimpansa pakkasessa kuorma-auton avolavalle, kun pitkään vitkuteltu väestön evakuointikäsky viimein saadaan. Kustantajan markkinointimateriaali vihjaa, että Jäämeren Suomesta kertova Petsamo-sarja tulee saamaan jatkoa.

 

Verikoira nahkasaappaissa

Erkki Koivula on kirjan markkinointitietojen mukaan tehnyt mm. metsurin, turvallisuusvartijan, työvoimaneuvojan ja toimittajan töitä ennen kirjailijanuraansa. ’Petsamon verikoira’ (2006) on hänen esikoisromaaninsa. Kirjan lajityypiksi on määritelty ’historiallinen jännitysromaani’.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle1990-luvun lopulla Helsingissä, kun kaksi venäläistä pikkurikollista murtautuu autoon ja saa saaliikseen ihan jotain muuta kuin he olettivat. Heidän käsiinsä sattui Suojelupoliisin tietokone ja salkullinen mapitettua aineistoa, ERITTÄIN salaista, tietenkin.

Konnat haluavat myydä aineiston eteenpäin, ja Suojelupoliisi haluaa sen tietenkin takaisin. Tästä lähtee liikkeelle vuoroin James Bond -tyyppinen takaa-ajo, ravintolaillallisineen, itä-prostituoituineen, eläkkeellä olevine KGB-kenraaleineen sun muineen. Ja vuoroin kerronta laantuu asiapitoiseksi selostukseksi poliisin toimintatavoista, Karhu-ryhmän kouluttautumisesta, Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin keskinäisistä kiistoista ja poliisijohdon kähinöistä oikeita johtajien sukunimiä käyttäen.

Kirja tuntui paikoin kovin nostalgiselta: tuollaistahan se meno tosiaan oli silloin Neuvostoliiton hajottua. Ei siitä nyt niin kovin kauan ole…Ja kun tarkistaa kalenterista, onhan siitä kaikesta jo neljännesvuosisata!

Tapahtumia vyörytetään Helsingistä Pietariin ja Kemijärveltä Lohjalle. Petsamossa ei kirjassa edes käydä – pohjoisin paikka, johon tapahtumilla on yhteys, lienee Salla. Kirja ei siis oikeastaan kuuluisi ’Petsamo-pakettiini’, mutta siihen se nyt päätyi nimensä perusteella!

Juttua alkaa ratkoa rikoskomisario Kairijoki, dekkarien tyypillinen surullinen vanheneva poliisimies, jolla on joku mieltä painava salaisuus.

Lopulta juoni kiertyy neuvostopartisaanien sodan aikana pohjoisen siviileille tekemiin julmuuksiin, joista ei suomettumisen vuosina ollut sopivaa mainita. ’Petsamon verikoira’ oli partisaanijoukkojen johtajana todellinen emä-pahis. Missä hän on nyt, tuo krominahkasaappaisiin mieltynyt hirviö?

 

***

 

Hyytäviä murhia ja takkatulen loimua

Talviloman iltapuhteeksi löysin jälleen uuden ’cosy crime’ sarjan, jota markkinoitiin ’Neiti Marplen maalaistunnelman ja Fred Vargasin kylmäverisyyden’ yhdistelmänä.  Onko Vargas nyt erityisen kylmäverinen? No ei ehkä, mutta omaperäinen kyllä. Mainoslause joka tapauksessa tehosi minuun ja niinpä otin luettavakseni kanadalaisen Louise Pennyn Three Pines -sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.

Kirjat eivät ole enää ihan uusia – ensimmäinen on julkaistu vuonna 2005. Se on suomennettukin kertaalleen heti 2008, mutta kustantaja ei tuolloin jatkanut sarjaa.

Louise Penny on aiemmin toiminut radiotoimittajana, mutta ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi, kun Three Pines -sarjasta tuli menestys, jota on käännetty jo runsaalle 25 kielelle.

Kiinnostavaksi kirjat teki se, että niiden tapahtumat on sijoitettu Kanadan ranskankieliseen osaan, josta en tiedä juuri mitään. Itse asiassa koko Kanadan liittovaltio on minulle melko lailla ’suuri tuntematon’. Mieleen nousee lähinnä joitakin jääkiekkoseurojen nimiä ja lapsuuden ’Vihervaaran Anna’ -kirjoja.

Minua hämmästytti esimerkiksi tieto, että Kanada on virallisesti itsenäistynyt vasta vuonna 1931. Yhä vieläkin liittovaltion päämiehenä toimii kuningas Charles III, kuten muissakin brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvissa maissa. Ranskankielisenemmistöinen Quebecin maakunta on tosin jo kahdesti äänestänyt mahdollisesta irtautumisesta koko Kanadan liittovaltiosta, mutta niukka enemmistö on kannattanut siinä pysymistä.

Kirjojen tapahtumapaikka, Three Pines, on siis idyllinen, pienehkö kylä, jonka reunalla kasvaa kolme suurta mäntyä. Muinoin Yhdysvaltojen itsenäistymissotien aikaan 1770-luvulla Britannian kuningashuoneelle uskolliset hakivat pakopaikkaa pohjoisempaa, nykyisen Kanadan alueelta. Mikäli paikkakunnalla oli heille turvallista, he merkitsivät sen istuttamalla kolmen männyn ryhmän aukiolle. Nykyään Three Pines’in reunalla kasvavat männyt ovat ’niiden mäntyjen jälkeläisiä’, kertovat kyläläiset.

Tässä fiktiivisessä kylässä asuu sekä ranskankielisiä että englanninkielisiä ja kaikki toimii kahdella kielellä, mutta alue on ranskankielisenemmistöinen. Ranskankieliset viittaavat kirjassa englanninkielisiin ja heidän ’omituisuuksiinsa’ sanalla ’anglot’.  

Kylässä on kauniita, vanhoja taloja. Luonnonkiveä, paksua lankkua, suuria takkoja. Asukkaat ovat taiteellista väkeä – kuvataiteilijapariskunta, runoilija, kirjakauppias. Kaiken keskipisteenä on ranskalaistyylisiä herkkuja tarjoava bistro, jossa kaikki istuvat iltojaan ja pieni majatalo, jossa muualta  tulleet –näissä kirjoissa murhia tutkivat rikospoliisit – voivat yöpyä.

Sinne majoittuu myös näiden kirjojen päähenkilö: ruskeasilmäinen, ohimoilta harmaantunut, tarkkanäköinen, harkitseva ja luottamusta herättävä rikoskomisario Armand Gamache.

 

Nuoli on äänetön

 

Louise Penny julkaisi ensimmäisen kirjansa ’Still Life’ vuonna 2005. Ensimmäinen suomennos siitä tehtiin nimellä ’Naivistin kuolema’(2008). Raimo Salmisen suomennos ’ Kuolema kiitospäivänä’ (2019) aloittaa minulla luettavana olleen sarjan.

Heti alussa tuhahtelin, kuinka tekstiin on jäänyt virhe. Puhutaan lokakuisesta metsästä ja kuitenkin ollaan valmistautumassa kiitospäivän illalliseen. Muutaman kappaleen jälkeen sainkin oppia, että kanadalaisten kiitospäivä todellakin on jo lokakuussa – ei suinkaan marraskuun lopulla niin kuin kaikista yhdysvaltalaisista elokuvista ja kirjoista olemme tulleet tietämään. Siitäs sain! En siis tunne kanadalaista todellisuutta.

Kirjassa esitellään kylän tärkeimmät henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa. Nämä ovat parhaat ystävät, nämä taas eivät suostu tulemaan samaan tilaisuuteen. Ympäröivä metsä kuhisee tähän vuoden aikaan metsästäjiä. Nyt on peurasesonki.

Kiitospäivän illallisten valmistelu jää kesken, kun kaikkien kanssa hyvissä väleissä ollut vanha opettaja Jane löytyy peurapolulta metsästysnuolella tapettuna. Varmaan joku kylän ulkopuolinen, törppö metsästäjä on tyrinyt pahemman kerran! Niin sen täytyy olla. Mutta miksi ihmeessä nuolella?

Mysteerin selviäminen vaatii niin kuvataiteen kuin paikkakunnan ränsistyneen vanhan kartanorakennuksenkin perinpohjaista tutkimista. Menneisyys ei hellitä otettaan edes kaikkein pidetyimmistä kyläläisistä.

Lopulta rikoskomisario Gamache pääsee kyllä istahtamaan viinin ja juustolautasen ääreen.

 

Valkoinen Äitihirviö

 

Louise Pennyn ’Dead Cold’ ilmestyi 2006 ja Raimo Salmisen suomennos ’Kylmän kosketus’ on vuodelta 2019.

Jos edellisen kirjan uhri oli kaikkien pitämä, on tässä kirjassa toisin.  Heti alussa vyörytetään CC de Poitiers -nimisen naisen kontolle niin paljon kaikkea sietämätöntä ja kerta kaikkiaan vastenmielistä, että lukija on jo itsekin valmis niksauttamaan häneltä niskat poikki. Hänelle on kuitenkin varattu varsin erikoinen ja monimutkainen kuolintapa: hän saa tappavan sähkötällin kesken curling-ottelun, joka järjestetään avoimella järven jäällä, suuren yleisöjoukon keskellä.

Siinä riittää komisario Gamachelle tutkittavaa. Hänellä itselläänkin alkaa olla ongelmia omassa työyhteisössään, jossa hän on tullut astuneeksi liian isoille varpaille. Nyt on hänenkin pohdittava, kehen työtoveriin voi luottaa ja kehen ei. Kovin tutulta tuntuu tämä kuvio: samaa on kokenut niin vanha Morse kuin vielä vanhempi Maigret’kin. Hyvä poliisi ei saa olla liian hyvä – niin kai se on.

Kirjailija Penny on liittänyt hirviömäiseen de Poitiers’iin selvästi vinoa hymyilyä nostattavan, aikansa ’muoti’ piirteen. Nainen on nimittäin päättänyt tulla miljonääriksi luomalla oman tyylisuunnan ja oman ’hyvinvointi ideologian’. Hänen oppinsa nimi on ’Be Calm’, ole tyyni, ja siihen liittyy sisustustyyli ’Li bien’.  Sen hän on keksinyt ihan itse, ja sillä hän julistaa vanhan ’Feng Shuin’ kuolleeksi. Ihan vielä hän ei ole löytänyt aatteelleen, kirjoilleen ja kursseilleen rahakasta yhdysvaltalaista kustantajaa, mutta neuvotteluja käydään jo ja hyvältä näyttää.

Kunnes hänestä itsestään tuleekin todella ’calm’.

 

 Vääristyneet tunteet

 

Louise Pennyn kolmas Three Pines -kirja ’The Cruellest Month’ ilmestyi 2007. Susanna Paarman suomentamana siitä tuli ’Kuukausista julmin’ 2020.

Jälleen Three Pines -kylään on muuttanut ulkopuolelta asukas, joka sekoittaa paikalliset kuviot. Tämä Madeleine on kerta kaikkiaan niin hurmaava, miellyttävä, aurinkoinen ja kaikessa tekemisessään ylivertainen, ettei sitä kestä. Ei edes, vaikka hänellä on takanaan avioero ja sairastettu syöpä, josta hän tulee kylään toipumaan. Niistäkin hän näyttää pääsevän yli aivan loistavasti – totta kai.

Useatkin kyläläiset rakastuvat Madeleineen, lähes tahtomattaan. Siitä syntyy pettymystä, kateutta, mustasukkaisuutta ja paljon kiellettyjä tunteita. Onko tukahduttava hallitsemisen halu rakkautta? Onko sääli ylemmyydentuntoa vai onko se aitoa myötätuntoa? Onko vastoinkäymiset tyynesti kestävä ihminen harvinaisen tasapainoinen, vai onko hän vain täysin tunteeton psykopaatti?

Miksi rikoskomisario Gamache aiheuttaa vihaa entisissä työtovereissaan sillä, että hän kaikista vastoinkäymisistään huolimatta on onnellinen mies? Miksei entinen ystävä kestä sitä?

Madeleinen murha tästä kaikesta tietenkin syntyy ja lopulta se selvitetään. Myös komisario Gamache joutuu ottamaan luodin vastaan ja tyytymään siihen, että on menettänyt ystävän. Lopullisesti.

 

***