tiistai 1. kesäkuuta 2021

Vuosisatoja varten rakennetut

Jälleen toitotetaan mediassa suomalaisen rakentamisen surkeaa laatua. Siihen on jo saanut tottua, että vesi lilluu kellareissa ja perustuksissa ja katot vuotavat, mistä seuraa tietenkin rakenteiden homehtuminen. Nyt on sitten uutena murheena huomattu, että ilmanvaihto on 1960-luvulta asti tehty aivan pieleen. Pahinta on, että tämä kaikki on saatu aikaan ’annettuja ohjeita’ tarkasti noudattaen. Oi meitä! Eipä siis ihme, että meillä tuupataan puskutraktorilla nurin jo 1990-luvulla tehtyä rakennuskantaa.

Muualla sentään kiviset pyramidihaudat ja viidakkojen tai aavikkojen keskeltä löytyvät temppelit ovat säilyneet paljon kauemmin kuin niiden ammoisten rakentajien yhteiskunnat tai uskonnot. Joidenkin selviytyminen voidaan toki kuitata onnenkantamoiseksi: sattui olemaan sopiva ilmankosteus, ei-tuliperäinen maa, syrjäinen sijainti, jota kukaan valloittaja ei havitellut tuhotakseen.

Useimmat meille tutut vanhat pyhäköt, palatsit ja muistomerkit on kuitenkin jo aikoinaan tahdottu saada kestämään. Niihin on valittu sopivimmat rakennuspaikat, parhaat materiaalit ja kestävimmät tekniset rakenteet. Niitä ovat olleet luomassa aikakautensa taitavimmat tekijät.

Vanhan sanonnan mukaan maailmassa tarvitaan vain kahta ’perustyyppiä’ ihmisiä: insinöörejä ja taiteilijoita. Arkkitehtien pitäisi osata kurottautua kumpaankin suuntaan. Kuten antiikin roomalainen Vitruvius määritteli, arkkitehtuurin jakamattomien periaatteiden; lujuuden, hyödyllisyyden ja kauneuden, on onnistuneessa rakennuksessa toteuduttava yhtä aikaa.

Pariisin Notre Dame -katedraalin korjaustöiden edistymistä vuoden kevään 2019 tulipalon jälkeen on tullut seurattua sekä lehdistä että televisiodokumenteista. Paljon on kulutettu rahaa ja nähty vaivaa ja paikalle hankittu hienointa uutta teknologiaa, jolla 800 vuotta vanhoja rakenteita on koetettu saada ennalleen. Tätä kaikkea katsellessa arvostus ja ihailu muinaisia käsivoimin toimineita rakentajia ja taiteilijoita kohtaan nousee taivaisiin.

Katedraaleja ei rakenneta enää. Jättimäisiä moskeijoita tehdään vielä, kuten valtava Istanbulin Camlican moskeija, jonka presidentti Erdogan juhlallisesti avasi 2019. Sillä haluttiin muiden motiivien ohella tehdä myös kunniaa 1500-luvun Konstantinopolin kuuluisimmalle arkkitehdille, Sinanille.

Tämä johti minut tarttumaan turkkilaisen Elif Shafakin romaaniin ’Valkoinen elefantti’, jossa tuota osmanien kukoistuksen aikakautta ja koko ihmiselämän kirjoa peilataan Sinanin oppipoika Jahanin kautta.

Suomessakin on sentään jotakin saatu säilymään! Riemastuttava kotimainen tuttavuus kirjauutuuksien hyllyssä oli ’Rottien pyhimys’. Siinä kirjailija Anneli Kanto on antanut mielikuvituksensa lentää Hattulan vanhan kivikirkon seinämaalauksia katsellessaan. Muutama keskiaikainen kivikirkko meillä vielä on eikä seinämaalauksiakaan ole joka pitäjässä remontoitu kalkkimaalilla peittoon.

Ja se kolmas kirja…Piti tietenkin vihdoin lukea Victor Hugon ’Pariisin Notre Dame’, tuo ’vanha seikkailukirja’ 190 vuoden takaa.

 

Mestarin kädenjälki kirjoitetaan kiveen


Elif Shafak kirjoittaa englanniksi ja turkiksi. Olen lukenut muutaman kirjan häneltä aiemminkin. Alkuperäinen ’The Architect’s Apprentice’ on julkaistu 2014 ja suomeksi siitä tuli ’Valkoinen elefantti’ vuonna 2016 Maria Erämajan kääntämänä.

On kirjassa toki valkoinen elefanttikin, mutta nimenomaan arkkitehti Sinanin oppipojaksi päästyään nuori Jahan alkaa oivaltaa elämästä ja rakentamisesta merkittäviä asioita. Osan niistä voi ottaa käyttöön sellaisenaan, osa taas on vertauskuvaa, joka päti silloin aikoinaan ja on käyttökelpoista yhä.

Shafak juoksuttaa tarinassaan monia teemoja päällekkäin ja limittäin. Päällimmäinen kerros on, taas kerran, nuoren pojan kehityskertomusta, joka ajan kuluessa laajenee kokonaisen kulttuurin katsaukseksi. Naisten osana on tietenkin olla julkisuudessa näkymättömiä, mutta pientä kapinan yritystä Shafak on kirjaansa sisällyttänyt.

Osa kirjan viehätyksestä syntyy tietenkin silkasta ’eksotiikasta’, jonka muinaisen Konstantinopolin todella kansainvälisen vilinän ja itsevaltiaina hallitsevien sulttaanien kuvaaminen synnyttää. On kiehtovaa ajatella myös historian ’aikajanaa’: itäisen kristillisen kirkon upeimmaksi pyhäköksi aikoinaan rakennettu Hagia Sofia oli jo tuolloin, Sinanin aikaan, vanha ja ränsistynyt, remontin tarpeessa. Ja siellä se yhä vain on, tämän päivän Istanbulissa! Kuten on myös Suleimanin moskeija, Sinanin luomuksista ehkä kuuluisin.

Arkkitehti on synnynnäisen ’lahjan’ saanut käsityöläismestari, insinööri ja taiteilija. Mutta hän on myös vallan palveluksessa. Rakennushankkeille täytyy löytyä tilaaja ja rahoittaja. Rakennukset nousevat vallanpitäjän haluamaan paikkaan ja niiden tieltä hajotetaan kaikki muu. Kun ’suhdanteet’ muuttuvat tai joku toinen rakentaja tai toinen ’ideaali’ nousee suosioon, kaikki valtavin ponnistuksin tehty voidaan myös tuhota.

Se totta totisesti sattuu.

 

Saunavihdasta viikunanlehti


Kun keskiajan katolisessa kirkossa messu pidettiin latinaksi, eikä lukutaitoa eikä sen puoleen omalla kielellä kirjoitettua luettavaakaan ollut, olivat kirkkojen seinille maalatut kuvat opin ja opetuksen mieleen painamisessa aivan keskeisiä.

Siellä kirmasivat Aatami ja Eeva paratiisin outojen eläinten ja kasvien keskellä. Siellä väijyi hirmuinen piru valmiina nylkemään lisää syntisiä, joita muutama olikin jo malliksi nahkurin orsille nostettu. Siellä suorittivat ihmetekojaan monet pyhimykset, kukin oman erikoistumisalansa mukaisesti.

Anneli Kanto on kehitellyt ’Rottien pyhimys’ (2021) -kirjaansa Hattulan kivikirkon seinämaalausten tekijöiksi kolmen hengen työryhmän, jossa mestarina on Ruotsinmaalta saakka tullut kuuluisa Andreas Pictor ja hänen ’oikeana kätenään’ mestari Martinus. Kolmanneksi tarvitaan apupoika, joka hiertää värit ja virittelee telineet ja astiat ja juoksee sen seitsemät käytännön asiat. Joskus hän ehkä saa myös värittää jonkun yksinkertaisemman kohteen.

Maalaaminen nopeasti kuivahtavalle märälle pinnalle itse sekoitetuilla väreillä, pelkkää päivänvaloa hyödyntäen, on raskasta, välillä aivan näännyttävääkin työtä. Sen lisäksi ei yhtään tarvittaisi kaikkia muita ongelmia, mutta niitähän tietenkin tulee.

Todellisuudessa Hattulan 1500-luvun alun kirkkomaalareista ei ole jäänyt jälkipolville tiedon muruakaan, joten tapahtumiin on täytynyt hankkia innoitusta kuvista, ja siinä Kanto on käyttänyt mahdollisuutensa aivan hersyvästi. Niin paljon voi kuvista lukea ja päätellä, vaikka ne hiljaisia ovatkin. Miksi kuvissa joku, ilmeisestikin yksi maalareista, putoaa telineiltä? Kuka kumma on sakastin ikkunanpieleen kuvaksi päätynyt, liehuvan punakutrinen nainen? Hänkö on se rotilta ja hiiriltä suojaava Kakukylla – varsin harvinainen pyhimys? Oliko hänellä jokin erityissuhde Hattulaan?

Kanto kuvailee mehukkaasti Hattulan seurakuntaa, mahtipontista kirkonisäntä Klemettiä, pikkuruista pastori Härkäpäätä, latinannettuna Herckepaeus ja kaiken takana olevaa rahoittajaa, eli Hämeen linnanpäällikkö Åke Tottia. Jossain kaukana, kaukana leijuu henkenä myös piispa Arvid Kurki, jonka kaikkein korkeimpaan auktoriteettiin voidaan tarpeen vaatiessa vedota.

Ja nainen. Tässäkin kirjassa on nainen, siellä missä naisen ei tietenkään yhtään ole sopivaa olla.

 

Hyvä kyttyräselkä ja paha pappi


Victor Hugo oli jo Ranskan kuuluisimpia kirjailijoita, kun hän 1831 romaanillaan ’Pariisin Notre Dame’ nosti uudestaan niin ranskalaisten kuin muunkin maailman tietoisuuteen tuon vanhan katedraalin, joka oli jo jäänyt ’unholaan’. Siinähän se oli seissyt iät ajat paikallaan ja rapistunut ja kiinnostus sitä kohtaan oli kutistunut samaan tahtiin katolisen kirkon mahdin kanssa.

Kaikkien tahojen herännyt kiinnostus ja turistien uusi virta saivat aikaan myös sen, että Notre Dame’ssa aloitettiin 1840-luvulla melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt korjaus- ja parannusurakka. Sen aikana katedraali sai muun muassa lisäkoristeeksi keskitornin, sen puurunkoisen ja metallilevyillä päällystetyn, joka nyt 2019 tulipalossa romahti poikki ja teki sisälle asti ulottuvan reiän kattoon.

Lähes ’kaikki’ tuntevat tarinan Notre Damen uumenissa asuvasta kellonsoittajasta, tuosta kyttyräselkäisestä ja yksisilmäisestä olennosta, jonka ulkonäön Hugo ilmeisesti rakenteli katedraalin katon reunassa vettä syöksevien ’gargoilien’, noiden kivisten ’rännihirviöiden’ mukaan. Sitä on lainattu niin moneen satuun, näytelmään, elokuvaan ja animaatioon, että sen voisi luulla olevan joku ikiaikainen antiikin taruhahmo.

Ajattelin, että nyt on sopiva hetki täyttää taas yksi aukko sarjasta ’kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea jo ajat sitten’ ja etsin käsiini tuon 190 vuoden takaisen myyntimenestyksen. Kirjaston varastokokoelma tarjosi  luettavaksi WSOY:n kustantaman ja Huuko Jalkasen suomentaman version. Alkuperäistä ilmestymisvuotta en löytänyt, mutta arvatenkin se on hyvin kaukainen, jostain 1900-luvun alkupuolelta, arvelen. Minulla käsillä ollut nide oli kuudes painos, vuodelta 1995.

Taas voi äimistellä historian ’aikajanaa’: Hugon kirjoittama kirja on 190 vuotta vanha. Sen tapahtumat sijoittuvat tammikuuhun 1482, kun Ranskan kruununprinssi on menossa naimisiin Flanderin Margaretan kanssa, siis 539 vuoden takaiseen aikaan. Ja Notre Dame oli silloin jo hyvin vanha, sen pari sataa vuotta kestänyt rakennustyö valmistui 1345.

Hugon kertomuksessa vanha, salaperäinen, kaunis ja myös pelottava katedraali kätkee sisälleen suuria intohimoja. Turmion lähde on taas nainen, tietäähän sen. Pappi Frollo, hänen suojattinsa kellonsoittaja Quasimodo, vuohensa kanssa markkinatoreilla temppuja tekevä orpo Esmeralda ja monet nimeltä mainitut virkamiehet, sotilaat, tuomarit, aateliset ja kerjäläiset muodostavat värikkään ja meluisan otoksen vanhasta Pariisista.

Kirjassa tapahtumilla ei tietenkään ole mikään Disney-loppu, vaan tämä kolmiodraama huipentuu aikakautensa kauhuromantiikan mahtavimpien periaatteiden mukaisesti.

 

***

 

 

 

lauantai 1. toukokuuta 2021

Naisia politiikan yläportailla

Yhdysvalloissa kuultiin alkuvuonna viimeinkin lasikaton helinää, kun varapresidentin virkaan nousi nainen, Kamala Harris. Meillä Suomessa tuon kohdan yhteiskunnan yllä leijuvasta henkisestä katosta puhkaisi presidentti Tarja Halonen kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Jo yksi sukupolvi aiemmin.

Iän puolesta Tarja Halonen voisikin olla Kamala Harrisin äiti. Molemmat ovat myös koulutukseltaan juristeja ja innokkaita aktivisteja monissa yhteiskunnallisissa projekteissa ja yhdistyksissä. Tarja Haloselle hänen äitinsä muistutti aina: älä sano minä, sano me. Harrisin äiti taas kysyi toistuvasti tyttäreltään: entä mitä sinä itse teit?

Tällainen kannustus toimii kohottavana esimerkkinä yhteiskunnassa, jossa on selvästi nähtävissä  korjattavia asioita ja toisaalta uskoa siihen, että toimeen tarttumalla on mahdollista saada aikaan niihin muutoksia.

Politiikan kaikkein ylimmillä paikoilla naiset ovat tunnetusti yhä harvinaisia. Peräti kuudentoista vuoden ajan on Euroopan, jos ei koko maailman, vaikutusvaltaisin nainen ollut Angela Merkel, Saksan liittokansleri. Iältään hän on Halosen ja Harrisin välistä, kymmenen vuotta toista nuorempi ja toista vanhempi, fysiikan tohtori ja kommunistisessa Itä-Saksassa kasvanut.

Hänelle äiti opetti, että kaikki asiat pitää tehdä alusta asti kunnolla ja hyvin ja mitään erityistä huomiota ei saa herättää. On hyvä saada erikoispalkinnot matematiikasta ja venäjän kielestä, mutta on oltava varuillaan, koska koti on pappilassa. Ja jos joku tulee ehdottamaan jotain tehtävää, joka pitäisi tehdä jotenkin salassa, muista esittää hölmöä. Sano, että olet toivoton hölösuu ja lörppö, aivan kyvytön pitämään mitään salaisuuksia.

Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen vaati DDR:n kieroutuneessa valvontavaltiossa todella suurta päättäväisyyttä ja monimutkaista osaamista. Siihen kannustaminenkin oli jo vaikea asia.

Tässä ovat siis tämänkertaisen kirjakolmikkoni aiheet: kolme politiikan näkyvää naista.

Kamala Harris on vielä kansainvälisesti melko tuntematon ja suuren virkansa alussa, joten hänestä on kiinnostavaa lukea jo pelkästään tutustumisen vuoksi. Tarja Halosesta on toki kuultu, nähty ja luettu jo paljon, mutta hänen asettumisensa ’suureen jatkumoon’ suomalaisessa yhteiskunnassa on kiintoisaa. Angela Merkel puolestaan on poikkeuksellisen taustansa, omaperäisten toimintatapojensa ja suuren vaikutusvaltansa takia useammankin kirjan väärtti.alo

 

Meistä on parempaankin – täytyy olla


Kamala Harris’in kirja ’Totuuden puolella’ ilmestyi suomeksi 2021 Jorma-Veikko Sappisen kääntämänä. Alkuperäisteos ’The Truths We Hold – An American Journey’ julkaistiin 2019, arvatenkin osana käynnissä ollutta vaalikampanjaa.

Heti alkajaisiksi Harris selvittää intialaisperäisen etunimensä ääntämisohjeen: sen pitäisi kuulostaa englanninkielisen korvassa samalta kuin comma-la ja se merkitsee lootuksen kukkaa. Harris on, kuten tuhanteen kertaan on julkisuudessa todettu, paitsi nainen, myös ’ei-valkoinen’. Hän ei ole afrikkalais-amerikkalainen vaan intialaisen äidin ja jamaikalaisen isän Yhdysvalloissa syntynyt tytär.

Kirjassaan Harris selvittää ’agendaansa’: asioita, joiden puolesta hän on työskennellyt ja taistellut tähän astisen uransa ajan ja niitä uusia kohteita, jotka vielä tulevaisuudessa vaativat paljon tekemistä. Samalla hän kuljettaa tekstissä oman perheensä tarinaa selvittäen lukijoille, millaisesta taustasta hän tulee, mitkä elämänkokemukset ovat häntä muokanneet ja miksi hän toimii niin kuin toimii.

Harrisin kansalaisoikeusliikkeessä mukana olleet vanhemmat erosivat, kun Harris oli 5-vuotias, ja äiti jäi yksin kasvattamaan Harrisia ja tämän kolme vuotta nuorempaa pikkusiskoa. Isä ei aivan kokonaan kadonnut kuvioista, vaan tytöt viettivät joskus lomia isän tai isän sukulaisten luona, mutta arkipäivän perusvastuu oli pelkästään äidillä. Skandinaavistyyppistä sosiaaliturvaa tai hyvinvointivaltiota ei Kaliforniassa ollut tuolloin, kuten ei ole nytkään, joten rintasyöpätutkijana toimivalla äidillä riitti järjestelemistä ja pennin venytystä. Tarvittiin ystävien ja naapurien verkostoa, jotta äiti pystyi käymään töissä ja tytöillä oli aina joku, joka huolehti heistä sillä aikaa.

Harris kouluttautui juristiksi ja kertoo muutamista nuorena harjoittelijana kokemistaan ’avain kokemuksista’, joiden kautta hän tajusi, että yksi ainut välittävä ihminen voi saada aikaan valtavia vaikutuksia, jotka kertautuvat systeemissä eteenpäin. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän ’omituisuudet’ ja suomalaiseen systeemiin nähden suuret eroavaisuudet tulevat esimerkkien kautta selviksi.

Harris käsittelee myös Yhdysvalloissa ilmenevää rasismia, seksismiä, homofobiaa ja sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa, jossa puhe siitä, että ’ahkeruus ja kova työnteko palkitaan’ ei ole ollut totta enää neljäänkymmeneen vuoteen.

Toimittuaan vuosia syyttäjänä ja sitten oikeusministerinä, Harris nousi ehdolle senaattiin ja lopulta myös varapresidenttiehdokkaaksi. Trumpin vaalivoitto 2016 ja sitä seurannut presidenttikausi olivat Harrisille täynnä järkytyksiä, jotka vahvistivat hänen taistelutahtoaan ja haluaan pystyä parempaan.

Nyt sitten aika näyttää, miten kaikki Bidenin kaudella jatkuu. Varapresidentille povataan ainakin tällä kertaa tavallistakin vahvempaa asemaa.

 

Marraskuun liike, Seta, Yhdistys 9 ja ’Shaahi go home’


Toimittaja Katri Merikallion kirja ’Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina’ (2020) kertoo presidentti Halosen pitkästä urasta erilaisten kansalaisjärjestöjen toiminnassa. Hänet tunnetaan meillä tietenkin kahden kauden presidenttinä, ulkoministerinä, muissa ministeritehtävissä, kansanedustajana ja sitä ennen SAK:n juristina, mutta hän ja muut 1960-luvun nuoret tahtoivat muuttaa maailmaa myös suoremmalla toiminnalla. Kirjan alkuperäisen idean alkulähteenä mainitaankin Vappu ja Ilkka Taipale, kansalaisaktivismin todellinen ’grand old’ pariskunta.

Tarja Halosen isoäiti koki sisällissodan ja äiti toisen maailmansodan. Halonen oli 1960- luvulla työläissukunsa ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen yliopistotutkinnon suorittanut. Se sukupolvi tahtoi muuttaa yhteiskunnan paremmaksi kaikille, ei vain itselleen, vaan myös kaikille niille, joita syrjittiin ja potkittiin. Esimerkiksi asunnottomille, alkoholisteille, mielenterveyspotilaille; usein nämä kaikki yhdistyivät samoissa yksilöissä vielä sotaveteraaniuteen.

Huomiota kiinnitettiin myös seksuaalisuuteen. Yleinen seksuaalivalistus oli vielä lähes olematonta, ja pelkkä keskustelu ehkäisystä tai aborttioikeudesta koettiin ’yhteiskunnan perustuksia’ murtavana. Seksuaalivähemmistöillä ei ollut minkäänlaisia oikeuksia, vaan heidät määriteltiin rikollisiksi. Toimiminen Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n puheenjohtajana toi Tarja Haloselle vuosikymmeniksi ’punikki-lesbo-feministi’ haukkumaryöppyjä.  - Kumma kyllä, vielä pitkäaikaisempi toimintani Siirtolapuutarhayhdistyksessä ei kiinnostanut ketään, Halonen kuittasi.

Kansalaistoiminnalla nostettiin esiin myös romaniväestön ongelmia tai otettiin kantaa kansainväliseen politiikkaan kuten Vietnamiin, Chileen tai Iraniin.

Kun erilaiset yhdistykset ja toimintaryhmät saivat näkyvyyttä ja painoarvoa julkisessa keskustelussa ja ihmisten ajattelussa, alkoivat niiden ajamat asiat päästä myös poliittisten puolueiden ja päättäjien asialistoille ja sitä tietä lainsäädäntöön. Näin suomalainenkin yhteiskunta muuttui vähä vähältä siksi ’hyvinvointivaltioksi’ jonka me nykyään tunnemme.

 

Tavallisen epätavallinen suuruus


Matthew Qvortrup, brittiläinen (sukupuusta täytyy löytyä joku tanskalainen) poliittinen analysaattori ja Oxfordin yliopiston professori, julkaisi 2017 laajennetun ja päivitetyn version kirjastaan ’Angela Merkel, Europes Most Influential Leader’.  Merkelin neljäs kausi Saksan liittokanslerina oli silloin tuloillaan. Nyt keväällä 2021 tietenkin haluaisin lukea vielä uudempaa analyysia, jos sitä olisi. Ehkä sellaisia saadaan näkyville vuoden päästä, kun Merkel tulevana syksynä päättää huiman 16 vuoden valtakautensa.

Näitä brittihistorioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä täytyy ihailla heidän kirjallisten kykyjensä vuoksi. Qvortrupin tekstikin pulppuaa helppolukuisesti, mutta on aivan täyteen pakattuna tapahtumia, takautumia, selvityksiä mikä johti mihinkin, silti hukkaamatta varsinaista fokustaan. Sitä on yksinkertaisesti ilo lukea. Se oli kai emeritus Matti Klinge, joka jossain tekstissään haukkui brittihistorioitsijat siitä, että he kirjoittavat niin hyvin, että lukija hurmaantuu uskomaan kaiken, eikä osaa varoa heidän ’hidden agendaansa’. No, yritetään tässä nyt sitten olla ’valistunut lukija’.

Lukaisin ensin saksalaisen ’auktorisoidun’ elämäkerran ’Angela Merkel – kansleri ja hänen maailmansa’, (2014) jonka on kirjoittanut Stefan Kornelius ja suomentanut Ilpo Jäppinen ja kustantamo Auditorium. Kirja antoi perustiedot Merkelistä ja tapahtumista hänen ensimmäisillä kanslerikausillaan, mutta oli tyyliltään varsin kuivakka ja ennen kaikkea se päättyi jo aikaan 2013-14.  Siitä jäi erityisesti mieleen luku, jossa kerrottiin Merkelin poikkeuksellisesta suhteesta Israeliin. Se ei suomalaisesta näkökulmasta ole ollut tärkeää, mutta saksalaisesta kyllä.

Matthew Qvortrup taustoittaa kirjassaan Saksan poliittisia virtauksia Merkeliä kauemmas, aina Berliinin muurin rakentamiseen ja Willy Brandtiin asti. Se auttaa hahmottamaan maailmaa, jossa nuori Angela koetti elää ’huomiota herättämättä’ vaikka isä oli pappi ja sukulaiset Länsi-Berliinistä lähettivät farkkuja. Lukion rehtori ilmoitti, että hän olettaa, ettei kukaan ota vastaan tuollaisia ’sosialismin rakentamisen vastaisia’ tuotteita.

Kuinka paljon Angelan isä tai Angela itse tai muut perheenjäsenet ja ystävät joutuivat antamaan periksi, pelaamaan ns. kaksilla korteilla tai toimimaan ’yhteistoiminnassa’ DDR:n kieron systeemin kanssa, on ollut jatkuvan julkisen arvailun kohteena. Stasilla on ollut tietenkin kansiot kaikista, mutta mitään raskauttavaa ei ole löydetty.

Kun kaikki muuttuu 1989 ja väki tungeksii muurin läpi länsipuolelle marraskuisena tiistai-iltana, Angela Merkel on kaikessa rauhassa saunassa, kuten aina tiistaisin. Hän toki ällistelee kaupungilla näkyvää väen vellontaa ja menee jopa sen mukana käväisemään länteen, mutta tulee hyvissä ajoin takaisin kotiin nukkumaan. Aamulla täytyy olla työpaikalla fysiikan laitoksella jo kello 7.15 ja hän on, kuten aina. Parin päivän päästä hän menee etukäteen suunniteltuun fyysikko-kokoukseen Puolaan ja siellä hän vasta alkaa tajuta, mitä hänen maassaan oikein on tapahtumassa. Puolalaiset ovat vilpittömän hämmästyneitä : miksi ihmeessä hän tulee nyt Puolaan esittelemään jotain vähäpätöistä mittaustulosta, kun koko Eurooppa järisee ja Saksat yhdistyvät ihan kohta!

Siitä lähti liikkeelle fyysikko Merkelin poliittinen herääminen. Hän otti virkavapaata fysiikan laitokselta ja oli avustamassa DDR:n ensimmäisten monipuoluevaalien järjestämisessä. Vuoden päästä Saksa olikin jo yhdistynyt ja koko yhteiskunta oli myllertynyt täysin. Julkisuudessa päiviteltiin ’voi tuota idästä tullutta naista ja hänen hiuksiaan ja hänen vaatteitaan’, mutta hänelle oli ’tilaus’ ja ’paikka’ ja hän halusi ottaa sen.

Viidentoista vuoden päästä hänestä tuli ensimmäinen nainen Saksan johdossa ja pian myös ’Euroopan kuningatar’, kuten Qvortrup kirjoittaa. Ensin hän kävi sisäpoliittiset taistelut ja sai mainetta ’politiikan jälkeisenä poliitikkona’ ja ’jahkailun mestarina’ ja ’pähkäilyn virtuoosina’ ja ’vaikenijana’, joka aina lopulta löysi kompromissin tai siedettävän ratkaisun. Sitten eurokriisin ja Kreikan talouskriisin hoidossa koko EU katsoi häneen ja kun Venäjä rynni Krimille ja Itä-Ukrainaan, hänestä tuli ’Läntisen maailman’ esitaistelija.

Qvortrupin mielestä vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan Merkel koki ’tässä seison enkä muuta voi’ -hetkensä, kun hän sisäisestä pakosta hylkäsi hetkeksi hänelle tyypillisen ’realistisen vastuullisuusetiikan’ ja totesi raja-aidan rakentamista vaatineelle Unkarin Victor Orbanille: minä olen elänyt aidan sisällä eikä minulla ole pienintäkään aikomusta tehdä sitä uudelleen.

Loistava kohta lopettaa kirja! Eurooppa ja Merkel ovat kuitenkin sen jälkeen kokeneet vielä monia uusia vastoinkäymisiä ja menestyksiä. Ranskan Emmanuel Macronkin puuttuu Qvortrupin kirjasta vielä kokonaan. Päivitettyä uutta painosta odotellessa…

 

***

 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Väkijoukkojen voimasta

Kun näin kirjan, jonka nimi oli ’14.heinäkuuta’, tartuin siihen kiinnostuneena. Yhdistin päivämäärän mielessäni heti Ranskan suureen vallankumoukseen 1789 ja toisaalta nykyisen Ranskan kansallispäivään, jonka juhlinnasta suuren väkijoukon keskellä minulla on itselläni lämpimiä, miellyttäviä ja suorastaan ’kohottavia’ muistoja.

Heinäkuinen kuutamo, upea musiikki, tunne eurooppalaisesta yhteenkuuluvuudesta. Ah niin, se kaikki tuli koettua konsertissa Eiffel-tornin luona silloin, kun matkustaminen oli mahdollista ja suhteellisen turvallista. Pientä terrorismin pelkoa lukuun ottamatta.

Useimmiten suurten ihmisjoukkojen marssi yhdistyy mielessäni johonkin ylevään, voimakkaaseen ja pääosin myönteiseen. Yhä vieläkin silmäni tahtovat kostua, kun ties monennenko kerran näen television ruudulta tai näytöltä, kuinka marraskuisena iltayönä 1989 berliiniläiset tungeksivat rajanylityspaikoilta muurin toiselle puolen. He menevät nyt tästä, vihdoinkin! He vain menevät, heitä tulee lisää ja lisää ja lisää. Sotilaat katsovat ihmeissään, hamuilevat kivääreitään, katsovat ohjeita anovasti esimiehiään, mutta eivät onneksi tee mitään.

Aleksei Navalnyi kehotti hiljattain venäläisiä lähtemään kaduille ja toreille protestoimaan todeten, että hänet kyllä laitetaan telkien taa, mutta kaikkia hallintokoneisto ei millään pysty pidättämään, joten riittävän suuret joukot tulevat saamaan muutosta aikaan. Nähtäväksi nyt jää, kertyykö tarpeeksi väkeä.

Ranskalaisen Eric Vuillardin kirja ’14.heinäkuuta’ kertoo jälleen kerran, mutta hauskasti omalla tavallaan, selostuksen siitä, kuinka Bastiljin vankila Pariisissa vallattiin ja vallankumous lähti vyörymään edelleen. Samaan aikaan tästä maailmanhistorian käännekohdasta tietämätön kuningatar Marie Antoinette pelasi biljardia ruotsalaisen rakastajansa, kreivi Axel von Fersenin kanssa. Loistavaa, siitäpä syntyi kelpo kirjakolmikko!

Luettuani Vuillardin teoksen jatkoksi Carolly Ericsonin ’Minä, Marie Antoinette’ -kirjan ja etenkin Herman Lindqvistin elämäkerran ’Axel von Fersen’, sain ikään kuin kolme rinnakkaista, erilaista raporttia siitä, mitä oikein tapahtui.

Vallankumous Ranskassa jatkui hurmoksellisen alkupäivänsä jälkeen vielä monta vuotta. Kuningattaren elämän loppuvaiheet kyllä muistin jo ammoisista koulun historian kirjoista, mutta von Fersenin myöhempi synkkä kohtalo tuli yllätyksenä.

Väkijoukkojen voima voi valitettavasti olla myös järjetöntä ja valheellisesti nostatettua.

 

Köyhä kansa riehaantuu


Kirjailija Eric Vuillard sanoo kirjassaan ’14.heinäkuuta’(2020) (alkuperäisteos ’14.Juillet’, 2016), että Bastiljin linnoitusvankilan tienoilla velloi tuona päivänä vuonna 1789 puolet koko Pariisin asukkaista, liki kaksisataa tuhatta ihmistä. Mitä siellä tarkalleen tapahtui, ei tiedä kukaan.

Vuillard on kuitenkin penkonut kaikkia saatavilla olevia arkistoja, poliisiraportteja, kuolintodistuksia, hautausluetteloita, kuitteja ja kirjelappuja. Hän on halunnut antaa äänen tavallisille kansalaisille, kapinoijille. Kaikki kirjassa mainitut nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistoista.

Vuillardin tyyli vaihtelee runollisesta rempseään ja suomentaja Lotta Toivanen on onnistunut tekemään lukukokemuksesta herkullisen. Kirja on pieni mutta tärkeä.

Vallankumous oli tietenkin Ranskassa tuloillaan jo pitemmän aikaa. Olot olivat kurjistuneet vuosi vuodelta ja huonot sadot saivat aikaan nälkämellakoita. Työtä oli vaikea löytää ja töissä vielä olevien palkkoja alennettiin ’kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi’, kuten tapettitehtailija Reveillon nykypäivän ihmisestä niin tutunoloisesti toimiaan perustelee.

Pariisissa vellovaa väkijoukkoa ei varsinaisesti tunnu johtavan kukaan, mitään selkeää suunnitelmaa ei ole ja varsinkaan aseistusta ei ole kellään. Mistäs köyhillä semmoisia olisi. Kengätkin tarvitsisi ensin pystyä hankkimaan. Väki rynnii sinne tänne ja ryöstelee toinen toistaan innostaen kaikkea aseeksi kelpaavaa kepeistä ja portinpylväistä verhotankoihin ja kokoelmien museo-aseisiin. Bastiljin linnoituksestakin tivataan nimenomaan ruutia. Haluamme pääsyn ruutivarastoon!

Kuninkaan joukot vetäytyivät hyökkäyssuunnitelmastaan. Kaupungin porvarismiliisi ’ottaa valtaajien lähetystön vastaan’, kehuu mielistellen väkijoukkoja ja pyytää heitä vetäytymään ja antamaan nimensä listaan…Muutamat ehtivätkin antaa nimensä ja päätyä pöytäkirjoihin ja sitä tietä nopeasti hirtettäväksi ’ylilyöntiensä’ tähden.

Suurin osa kuitenkin karkaa heti kaduille takaisin ja hulina jatkuu. Kuten Lotta Toivanen saatesanoissaan toteaa: tämän päivän vaikutus heijastuu nykypäiväämme asti.

 

Appelsiininkukkavettä ja eetteriä hermoihin


Ahmaisin Carolly Ericsonin ’Minä Marie Antoinette’ kirjan pokkariversion (suomennos Taina Wallin, 2013) nopeasti ja välillä vähän kurtistelin kulmiani.

Olisi tietenkin kannattanut selata ensin ja huomata lopusta kirjailijan ’Lukijalle’ -viesti. Siinä hän kertoo, että tämä ’The Hidden Diary of Marie Antoinette’ -teos on historiallista viihdettä, ei yritys rekonstruoida historiallista faktaa. Silti hän painottaa, että mielikuvituksen tuotteetkin ovat ’tiukasti sidoksissa tiedossani olleisiin tosiseikkoihin’.

Vähän kuin ’The Crown’, vai ? Tosiasioita on ihan vähän pyöritelty eri kanteille ja tapahtumia nopeutettu ja korostettu, että draama toimisi paremmin. Jos ihan juuri näin ei tapahtunutkaan, niin ’olisi voinut’?

No joo…Makuasioita ja kirjailijan vapautta ne tietenkin ovat. Voisin kuitenkin nurista siitä, että kirjan tapahtumiin ujutettu kuningatar Marie Antoinetten ja kreivi Axel von Fersenin usean viikon ’kesälomamatka’ kahdestaan Ruotsiin oli varsin pöhkö valinta. Se ei tietenkään koskaan oikeasti tapahtunut, mutta ei minusta myöskään lisännyt draamaan mitään sellaista välttämätöntä, jonka takia muiden tapahtumien uskottavuus olisi kannattanut sille uhrata.

Teini-iästä alkavasta Marie Antoinetten päiväkirjasta tulee mieleen Venäjän Katariina Suuren vastaava. Lapsuus ja nuoruus oman perheen kesken ja omassa kotimaassa loppuu jo neljäntoista vuoden iässä. Omia mieltymyksiä ei kysellä eikä niitä oleteta olevankaan, kun poliittisten tarkoitusperien vuoksi päätetyt avioliitot sovitaan. Kumpainenkin saa vastentahtoiseksi puolisoksi toisen yhtä teini-ikäisen, kömpelön ja lapsellisen hahmon. Katariinan puoliso leikki tinasotilailla, Marien Antoinetten keräili kasveja.

Ranskan hovi on täynnä eri suuntiin juonittelevia tahoja; prinssit keskenään, ylhäisaateli keskenään, palvelijat toisiaan vastaan ja jonkun muun puolesta maksettuina vakoilijoina. Koko ajan rakennetaan jotain uutta ja mahtavaa, joka maksaa älyttömästi ja jonka urakoista joka vaiheessa joku nyhtää välistä käsittämättömiä summia. Kansa näkee nälkää ja jännitteet alkavat nousta. Kuningasta vastaan nousemisessa on vielä pieni kynnys, mutta hänen ulkomaista vaimoaan uskalletaan jo herjata ja vihata pidäkkeettömästi.

Pyyteetön, pitkä, komea ja alati uskollinen ruotsalainen kreivi on Marie Antoinetten ainoa tuki ja turva melskeiden keskellä. Omat veljetkin Itävallan hovissa ovat valmiita jättämään Marie Antoinetten susille, koska se hyöty mikä hänestä poliittisessa pelissä oli tarkoitus saada, on valunut tyhjiin.

Kuninkaallinen perhe saadaan viime hetkellä turvaan ennen kuin väkijoukko rynnistää Versailles’in palatsiin. Pariisissa he ovat vankeudessa Tuileries’ssa ja sieltäkin Axel von Fersen saa heidät vielä salakuljetettua pois, 1791, mutta he jäivät kiinni matkalla. Fersen pääsi pakoon.

Giljotiini teki lopun kuninkaasta ja kuningattaresta. Saman kohtalon kokivat muutaman vuoden aikana tuhannet muut. Vallankumouksesta tuli itseään ruokkivaa terroria.

 

Aateluus velvoittaa


Ruotsalainen, suomalaisillekin hyvin tuttu kirjailija-historioitsija Herman Lindqvist julkaisi teoksensa Axel von Fersenistä 1991 ja se ilmestyi Seppo Hyrkäksen suomentamana 1996 nimellä ’Axel von Fersen – hurmuri ja herrasmies’.

Axel von Fersen kuului ruotsalaiseen ylhäisaateliin. Hän oli rikkaasta suvusta ja hänen isänsä oli sotamarsalkka, joten hänen sijoittautumisensa upseerin uralle ja vuosikaudet Ruotsia ulkomailla palvelleeksi diplomaatiksi tapahtui ’kuin luonnostaan’.  Lindqvistin mukaan hän oli komeampi, rikkaampi, rohkeampi ja älykkäämpi kuin useimmat aikalaisensa. Hän puhui kuutta kieltä, oli taitava sotilas, mainio piirtäjä ja soitti hyvin huilua ja klaveeria.

Mieleeni tulee koko ajan suomalainen Gustav Mauritz Armfelt, jonka elämän kaari oli tavallaan samanlainen, mutta kulki kuitenkin ehkä pykälän verran ’alempaa’. Molemmat palvelivat kuningas Kustaa III:tta, mutta Fersen hoiti työtään enimmäkseen poissa Ruotsista. Muiden ansioidensa ohella Armfelt päätyi Kuurinmaan herttuattaren rakastajaksi, kun taas Fersen palvoi vuosikaudet Ranskan kuningatarta.  

Lindqvist kuvaa tarkasti kirjeisiin ja päiväkirja-lähteisiin nojaten Fersenin monet ponnistelut Marie Antoinetten ja kuningas Ludvig XVI:n tilanteen pelastamiseksi. Hänellä oli toimilleen myös kuningas Kustaa III:n tuki ja valtuutus, mutta sekään ei auttanut.

Fersen selviytyi henkilökohtaisista menetyksistään ja Kustaa III:n murhan jälkeisestä holhoojahallituksen ajastakin pysyttelemällä enimmäkseen poissa Ruotsista. Tässä vaiheessa hän katoaa yleisestä Suomen historiasta, jossa mielenkiinto siirtyy maamme uuteen tilanteeseen Venäjän keisari Aleksanteri I:n alamaisuudessa ja Gustav Mauritz Armfeltin yhteistyöhän hänen kanssaan.  Armfeltin elämänvaiheet minäkin tiesin historiasta kohtalaisen hyvin, mutta Fersenistä vain hatarasti nimen.

Lindqvist kertoo, kuinka Fersen palaa lopulta Ruotsiin ja ottaa paikkansa maan ylimmässä hallinnossa. Hän on valtiopäiväedustajana ja hallitusten jäsenenä ja valtamarsalkkana. Kun sota Venäjää vastaan on hävitty ja Suomi menetetty, joutuu Ruotsi sisäpoliittiseen kriisiin. Kuningas on ajettu maanpakoon ja hänen raihnas setänsä on kuninkaana, mutta varsinaisesta vallanperimyksestä taistellaan kiivaasti. Seuraavaksi kruununperilliseksi valittu tanskalainen prinssikin kuolee, ja äkkiä leviää huhu, että hänet on murhattu ja siihen syypää on Axel von Fersen.

Lindqvist kuvaa kampanjaa, joka muistuttaa nykypäivien somessa tapahtuvaa ’maalittamista’. Huhuja ja lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia suoltava Mielipideklubi -niminen ryhmittymä vaatii kansaa kostamaan kruununprinssin murhaajalle. Väkeä villitään toreilla ja kapakoissa eikä ketään kiinnosta ottaa selvää, mihin kruununprinssi itseasiassa kuoli.

Kun kruununprinssin hautajaissaattue kesäkuussa 1810 kulkee Tukholman vanhassa kaupungissa, kiihtyneiden ihmisten annetaan repiä Axel von Fersen ulos vaunuistaan ja raahata häntä kadulla ja porttikongeissa väkijoukon pahoinpideltävänä. Lopulta väki hyppii hänen ruumiinsa päällä. Poliisit tai sotilaat, joita paikalla on runsaasti, eivät tee mitään. Lynkkaus on ’jonkun tahon’ suojeluksessa, se on selvää.

Kuka Fersenin tappoi tai edes ketkä kaikki, ei tahdo millään selvitä poliisin tahmeasti etenevissä tutkimuksissa. Se sentään saadaan selville, että kruununprinssiä ei lainkaan murhattu vaan hän kuoli ratsastusonnettomuuden vammoihin ja vanhoihin sairauksiinsa. Puoli vuotta lynkkauksensa jälkeen Fersen sai siis kunnian palautuksen.

 

Jotenkin tuosta nousivat mieleen viime tammikuiset tapahtumat Yhdysvalloissa. Entä jos Kongressin rakennukseen rynnistäneet mölyäjät olisivat saaneet käsiinsä varapresidentti Pencen, jota he sanoivat tulleensa hakemaan? Tai joitakuita kongressiedustajia, jotka piilottelivat turvallisuustyöntekijöiden suojaamina jossain takahuoneissa? Nyt heidän piti tyytyä repimään vain puhujanpönttöä ja seinäkoristeita, eivätkä he siitäkään osaa jälkeen päin järkevästi selittää, minkä vuoksi?

 

***