keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Tasapainotonta keskitalvea

Kun hämäryys ympäröi lumiset maisemat, vaivun aina jonkinlaiseen ’slaavilaiseen melankoliaan’ ja alan hamuta käsiini venäläistä kirjallisuutta. Näin on minulle käynyt jo vuosikausia.

Tänä talvena sekin tuntuu jotenkin vaikealta, suorastaan luotaantyöntävältä. Voimattoman kiukun vallassa manaan vallanpitäjiä, jotka ovat kaiken muun järkyttävän lisäksi pilanneet vielä tämänkin.

Eipä silti, ei ole tarjollekaan tullut mitään kiinnostavaa uutta venäläistä. Antikvaarien tarjontaa selatessani törmäsin sentään itselleni täysin tuntemattomaan kirjailijanimeen: Leonid Tsypkin. Hän oli sivutoiminen kirjailija, joka sai julkaistua yhden ainokaisen kirjan 1980-luvun alussa. Siihen piti tietenkin tutustua.

Tässä kirjassaan ’Kesä Baden-Badenissa’ (1981, suomeksi 2003) Tsypkin on sukeltanut biofiktiivisesti kirjailija Fjodor Dostojevskin nahkoihin. Kesällä 1867 kirjan Dostojevski kärvistelee kylpyläkaupungissa velkojiaan paossa. Häntä riivaavat moninaiset vaivat ja oikut; pelihimo, rahattomuus, epilepsia, mustasukkaisuus, tunnontuskat, katumus… ja seuraavana päivänä kaikki sama alkaa uudestaan.

Dostojevski ei ole lempikirjailijani – olen siihen varmaankin liian tasapainoinen ja länsimainen - mutta olen silti kahlannut läpi suurimman osan hänen tuotannostaan. Kuten kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, on hänen runsaan rönsyilevän tuotantonsa yksi leimallinen piirre ’äkillisyys’. Koko ajan tapahtuu jotain äkillistä, odottamatonta, joka muuttaa tilanteen, eivätkä henkilöt juuri koskaan toimi niin, kuin ’järkevä ihminen’ olettaisi. Siitä syntyy kyllä kiinnostavaa kirjallisuutta, vaikka useampi sata sivua tätä tasapainotonta tempoilua tietenkin myös uuvuttaa.

Dostojevskia lisää penkoessani löysin romaanien lisäksi hänen muitakin tekstejään, joita on nyt 2000-luvulla suomennettu. Kirjoitukset ovat enimmäkseen peräisin 1870-luvulta.

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’(2009) on Tiina Kartanon suomennos, joka kattaa Dostojevskin ’matkakertomuksia’ Euroopasta sekä Vladimir Solovjovin arvioita Dostojevskin filosofista ajatuksista ja tavoitteista. Tiina Kartanon oma essee eurooppalaisen filosofian heijastuksista Venäjälle on erittäin valaiseva ja kiinnostava aloitus kirjalle.

Toinen Tiina Kartanon suomennos (Arja Pikkupeuran tarkistama) on ’Kulta-aika taskussa’ (2015). Siinä on Dostojevskin kirjoituksia Vremja – (Aika) aikakauslehdestä ja Dnevnik pisatelja (Kirjailijan päiväkirja) -lehdestä. Näissä teksteissä Dostojevski esittelee mm. ajatuksiaan yhteiskunnasta, Venäjän kansasta ja kielestä, sivistyneistön ja kansan rikkonaisesta suhteesta ja venäläisten suhteesta ulkomaalaisiin.

Näistä muodostuukin tämänkertainen kirjakolmikkoni, Tsypkinin ohella.  Millainen kuva näistä ajatuksista syntyykään?

 

Miten sietää sietämätöntä ?


 

Leonid Tsypkin ei saanut kirjaansa ’Leto v Badene’ julki Neuvostoliitossa, vaan se ilmestyi lopulta New Yorkissa, venäjänkielisessä Novaja Gazeta -lehdessä 1982.

Tsypkin oli juutalainen, ammatiltaan lääkäri, ja hän kirjoitti runoja ja muita tekstejään vapaa-aikanaan. Hän oli intohimoinen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti ihastunut Dostojevskiin, vaikka tämän selkeäsanainen ja leppymätön juutalaisviha hämmensikin häntä. Tsypkin kuoli Moskovassa 1982.

Vuoden 2001 kirjaversiossa on Susan Sontagin kirjoittama, Tsypkiniä esittelevä johdanto, jonka on suomentanut Vappu Orlov. Minulla oli käsillä ’Kesä Baden-Badenissa’ -nide, joka johdantoineen on ilmestynyt meillä 2003 Marja-Leena Jaakkolan suomentamana.

Tsypkin on varmasti tutkinut taustoja varten tarkkaan kaiken, mitä Dostojevskin elämästä Baden-Badenissa ja muualla on ollut tiedossa. Dostojevskin vaimo Anna on kirjoittanut siltä ajalta muistelmia ja Dostojevskin oma kirja ’Pelurit’ peilaa myös näitä tapahtumia.

’Kesä Baden-Badenissa’ kulkee hengästyttävän notkeasti Dostojevskin ja hänen vaimonsa ’päiden sisällä’ ja heidän ahdistavassa elämässään 1867 ja samalla kirjailija Tsypkinin oman elämän harmaassa, sohjoisessa matkassa Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajan Moskovasta Leningradiin joskus 1977. Dostojevskin ajatukset ja kirjailija Tsypkinin ajatukset kietoutuvat toisiinsa niin, että näkökulma tuntuu vaihtuvan välillä lauseesta toiseen.

Dostojevskin persoona vaikuttaa Tsypkinin kuvauksen perusteella jokseenkin mahdottomalta, lähes sietämättömältä ihmiseltä. Silti vaimo Anna jaksaa ja jaksaa ja jaksaa hänen kanssaan. Ehkä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Tai sitten hän vain oli niin loppumattoman, käsittämättömän uhrautuva.

Tsypkin tuntuu ajattelevan, että kaikki ne kärsimykset ja nöyryytykset, jotka Dostojevskin oli pakko sietää omana vankeusaikanaan, olivat muokanneet hänen psyykettään niin, että hän alkoi pitää niitä jollain oudolla tavalla ansaittuina, oikeutettuina. Muuten sellainen täydellisen halventava kohtelu olisi murskannut hänet aivan kokonaan. Ehkä siinä on yksi selitys siihen, miksi Dostojevski itse ja hänen kirjalliset hahmonsa olivat sellaisia kuin olivat.

 

Naurua kämmen suun edessä

 

’Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista’ ja ’Pieniä kuvia matkan varrelta’, Dostojevskin matkakertomukset Euroopasta, ovat ensilukemalta kovin monisanaisia, koukeroisia ja sekaviakin. Mieleen nousee epäilys, että hänelle on maksettu sivumäärän mukaan. Toisaalta, useimmiten ne ilmestyivät kai hänen omassa lehdessään, joten ehkä oli tarve tehdä julkaisusta mahdollisimman paksu ja vakuuttavan oloinen.

Matkakertomusten perusvire on koko ajan kriittinen. Ulkomailla tuntuu kaikki olevan Dostojevskin mielestä vähän naurettavaa, kummallista. Toisaalta erityisen naurettavaa ja irvailtavaa on toisten venäläisten ’nöyristelevä’ ja ihaileva käytös kaiken ulkomaisen edessä. Tuntuu, kuin hän heilahtelisi kommenteissaan koko ajan vuoroin alemmuuskompleksin ja ylemmyyskompleksin välillä.

Tiina Kartanon essee ’Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle’ avaa aiheesta kiinnostavasti monia näkökulmia, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan. Kartano mm. huomauttaa, että Dostojevski on aivan mainio satiirikko, joka hivelee lukijansa nauruhermoja, jos vain pääsee samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. Ohho! Enpä olisi naurua etsiessäni arvannutkaan, että Dostojevskilta sitä löytäisin.

Kartano huomauttaa, että satiirin ja huumorin välittymisessä kieli ja kulttuuri on aivan olennainen tekijä, ja siksi esimerkiksi suomalaisten on miltei mahdotonta oman kulttuurimuurimme takaa löytää Dostojevskin komiikkaa. Meillä ei vain kerta kaikkiaan käyttäydytä niin, kuin Dostojevskin henkilöt käyttäytyvät.

Kun ryhdyin asiaa oikein miettimään, tuli mieleeni meillä Suomessa moneen kertaan ’hauskimmaksi’ valittu TV-sketsi, Studio Julmahuvin ’Roudasta rospuuttoon’. Siinä Petteri Summasen näyttelemä humalainen isäntä katuu laskuhumalassaan tekosiaan, valittaa, anelee polvillaan anteeksi kaikilta, jopa koiralta. Lupaa muuttua, tehdä kaiken vielä hyväksi. Sitten hän havahtuu huomaamaan, että lompakko ei olekaan vielä aivan tyhjä, rahaa onkin vähän jäljellä…ilme kirkastuu: En minä vielä kotiin mene. Tilaa taksi!

Näen tässä niin selvästi Dostojevskin riehuvan Dmitri Karamazovin, ettei kulttuurimuuri meillä tässä kohtaa kovin paksu ole!

Toisaalta, en oikein osaa nähdä Dmitri Karamazovia pohjimmiltaan hauskana; surkeuteenhan hän lopulta päätyy. Hilpeää, iloista, hyväntahtoista naurua ei Dostojevskin maailmassa varmaan ole ollenkaan?

 

Oikean venäläisen maaperän siunaus


’Kulta-aika taskussa’ (2015) esittelee kiinnostavia Dostojevskin aikakauslehtikirjoituksia Venäjän kansan ’oikeasta luonteesta’ ja suunnasta, johon yhteiskuntaa olisi kehitettävä.

Dostojevski uskoi, että uusi venäläisen kulttuuri kulta-aika on aivan käden ulottuvilla; jo taskussa, tai ainakin kulman takana odottamassa.

Kaikki tämä kirjoittelu tapahtui sen jälkeen, kun hänet oli aiempien nuoruuden mielipiteidensä takia vangittu, viime tipassa armahdettu teloituskomppanian edessä ja lähetetty kahlevangiksi Siperiaan ja sieltä vapauduttuaan vielä pakolliseen sotilaspalvelukseen.

Voi hyvin olla, että hän oli aivan vilpitön näissä myöhemmissä mielipiteissään, mutta toisaalta, tuon aiemmin kokemansa jälkeen hänelle ei varmaan tullut mieleenkään kannattaa radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi yksinvallan, ortodoksisen kirkon tai kansalaisvapauksien kohdalla.

Niinpä Dostojevski oli hyvin konservatiivinen, yltiövenäläinen ja Eurooppa-vastainen. Hän kannatti kyllä lukutaidottoman maalaisväestön lukemaan opettamista, mutta vastusti sivistyneistön liian ’holhoavaa’ otetta kansaa kohtaan, ja vaati enemminkin sivistyneistöä ’tutustumaan kansaan’ ja oppimaan siltä ’oikeaa venäläisyyttä’.

Monet ovat antaneet Dostojevskille jälkikäteen tunnustusta siitä, että hän näki jo tuolloin, 1800-luvun lopulla, sosialismin tuhoisana, eikä millään tavalla venäläisille sopivana yhteiskuntamuotona.

Dostojevski kuitenkin kirjoitti uskovansa vankkumatta siihen, että venäläinen kulttuuri on parempi kaikkia muita kulttuureja. Jopa niin, että siitä seuraisi vääjäämättä venäläisyyden ja etenkin sen ortodoksikristillisyyden maailmanvalloitus. Tämä tapahtuisi kaiken lisäksi täysin vapaaehtoisesti; kaikki kansat rientäisivät omin päin siihen autuuteen ja jättäisivät harharetkensä muissa yhteiskuntamuodoissa ja roomalaiskatolisessa tai protestanttisessa kirkossa.

Tämä utopia ei kuitenkaan vielä koskaan ole ollut lähelläkään toteutumista, kuten Tiina Kartanokin toteaa. Muut kansat ovat toistaiseksi alistuneet vain pakon, väkivaltakoneiston ja sotajoukkojen voiman ruhjomina.

 

***

 

 

 

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Ranskalainen olankohautus

Silmiini osui lehdessä lyhyt uutuuskirjan esittely, jonka otsikossa todettiin, että Etelä-Ranskassa voi saada myös huonoa juustoa! Ironiaa, arvatenkin.

Juttua huolimattomasti vilkaistessani kirjan juoni tuntui olevan elämänmuutoksen tehneen naisen voimaantuminen ranskalaisen elämänmuodon, auringon, laventelipeltojen ja hyvän ruuan ympäröimänä. En lukenut kirjasta sen enempää.

Taas näitä…ajattelin. Muutamia vuosia sitten amerikkalaisten ja brittien trendinä oli lähteä voimaantumaan Toscanaan: remontoimaan vanhaa taloröttelöä ja rullaamaan pastataikinaa. Heistä tuo muoti sitten levisi lähes kaikkialle; eri maiden kirjailijat, tv-kokit, entiset urheilijat ja etenkin edes vähänkin tunnetut näyttelijät tuntuivat täyttävän median joka sopukan. Kaikki kokkasivat loma-asuntojensa terasseilla ja julistivat löytäneensä valon.

Tottahan se tietysti olikin, joiltain osin. Parhaat kirjat ja parhaat ohjelmat onnistuivat tuottamaan lämpimän, värikkään ja kaikkia aisteja inspiroivan piristysruiskeen, jonka voimalla jaksoi pohjoisen pimeyttäkin paremmin. Heikommat tekeleet olivat pelkästään surkeita kopion-kopion-kopioita, joista jäi vain ikuinen inho alituisesti toisteltuun sanaan ’amazing’.

Eteläinen Eurooppa ja Välimeren seutu pystyvät tietenkin ilmastollaan ja maisemillaan lumoamaan muualta tulevia. Ranskalaisilla tuntuu sen lisäksi olevan erityinen valttinsa: joie de vivre, heidän tapansa ja kykynsä nauttia ja iloita elämästä. Siihen yhdistyy myös tietty itsevarma piittaamattomuus, - olankohautus ja phyh - kaikelle sellaiselle, joka ei heitä kiinnosta tai joka estää elämästä.

Britti Viv Groskop, kirjailija, kirjojen ystävä ja stand-up -koomikko, on julkaissut 2020 hauskan ranskalaisuuteen, ranskan kieleen ja ennen kaikkea ranskalaisiin kirjallisuuden klassikoihin sukeltavan ’Au revoir, tristesse’ (suora käännös olisi kai ’näkemiin ikävä’). Suomeksi se on ilmestynyt 2021. Kirjan klassikkoesittelyjen ’lisätuotteena’ on olevinaan elämänohjeita, joihin erityisesti ranskalaiset turvaavat. Hieman kuin naurettavia ’self-help’ ohjeita, joita ilman nykyihminen ei enää tunnu tulevan toimeen.

Groskop on julkaissut vastaavan kirjan venäläisistä klassikoista 2019 (’Älä heittäydy junan alle’) ja olen sitä tässä blogissani aikoinaan käsitellytkin. Se kirja oli melkoinen menestys ja tämä ranskalaisversio on ehkä vähän vanhan idean lämmittämistä, mutta silti yhä otteeltaan virkistävä ja lukemiseen innostava.Kirjassa käydään läpi kaksitoista ranskalaista klassikkokirjaa ja mainitaan lopun ’suositeltavaa lukemista’ -osiossa vielä kosolti lisää. 

Näistä tämänkertaiseen kirjakolmikkooni Groskopin ohella ja innostamana valikoituivat Francoise Sagan’in ’Tervetuloa ikävä’ ja Gustave Flaubert’in ’Rouva Bovary’.

 

Ilo on moraalinen velvollisuus


Viv Groskopin kirjan alkuperäinen nimi on ’Au Revoir, Tristesse. Lessons in Happiness from French Literature’ (2020) ja Ulla Lempisen suomennoksena siitä tuli ’Au revoir, tristesse ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista (2021).

Groskop käyttää samaa ’kehystarinaa’ kuin venäläisklassikoiden kanssa, eli omaa haluaan ja tarvettaan ’olla joku muu’. Venäläisyyteen ja venäjän kieleen hän hurahti opiskeluaikoinaan, kun taas ranskalaisuuden ihailu alkoi varhemmin, esi-teininä koulun kielivalinnasta. Ranska oli kaikkea sitä jännittävää, mitä tottelevaisuuteen, mukautuvaisuuteen ja hiljaiseen säännönmukaisuuteen kasvattava brittiläinen maaseutu ei ollut. Ranskalaisuus oli energiaa, kiihkoa ja asennetta, että elämää tartutaan kurkusta kiinni piittaamatta muiden ajatuksista. Että auktoriteeteille näytetään keskisormea.

Groskop arvelee käytöksensä olleen enemmän ’francomaniaa’ kuin ’francofiliaa’ ja pahoittelee kovasti kaikkea sitä, mitä hänen vanhempansa joutuivat tuolloin hänen kanssaan kestämään. Silti ranskalaisen elämäntavan, kirjallisuuden ja kielen tuoma ilo ja ajoittainen onnellisuuden kokemus on seurannut häntä koko hänen tähänastisen elämänsä ajan ja sen hän haluaa jakaa myös lukijoilleen.

Groskop siteeraakin kirjailija Andre Gide’n hienoa lausumaa:’ Ilo on harvinaista ja paljon vaikeampaa ja kauniimpaa kuin murhe. Kun on kerran tehnyt tämän elintärkeän oivalluksen, on valittava ilo.’

Kirjoista puhuessaan Groskop on myös huolissaan siitä, ettei romaaneja enää lueta, kuten ennen. Ei klassikoita eikä muitakaan. Sen hän haluaisi muuttaa, jos suinkin voisi. Some ei mitenkään kelpaa kokonaisen kirjan, etenkään useaan kertaan luetun klassikkokirjan, korvikkeeksi.

Groskopin käsittelyssä on kirjoja Saganilta, Proustilta, Colettelta, Hugolta, de Laclosilta, Durasilta, Flaubertilta, Rostandilta, de Maupassantilta, Stendhalilta, de Balzacilta ja Camus’lta. Listalle olisi toki voinut hänen mukaansa ottaa muitakin, mutta nämä kirjat ja kirjailijat ovat vaikuttaneet häneen eniten ja nimenomaan nuorena, silloin kun hän oli niiden vaikutukselle kaikkein altteimmillaan.

 

Sen yhden kesän muisto


Groskopin innostamana kaivoin kirjaston uumenista Francoise Saganin esikoisteoksen ’Bonjour tristesse’ vuodelta 1954. Lea Karvosen suomentamana se ilmestyi jo seuraavana vuonna ’Tervetuloa ikävä’ (1955). Minulla oli käsillä 6.painos vuodelta 2001.

Kirja oli aikoinaan ’Tapaus’ ja pysyi pitkään lukiolaistenkin ’suositeltua lukemista’- listalla, vaikka olikin monien opettajien ja vanhempien mielestä ’nuorille naisille sopimaton’. Vaikka vanha jo olenkin, en muistaakseni lukenut sitä silloin kouluaikoina koskaan. Varmaankin se oli vaihtoehtona ’Sieppari ruispellossa’ -kirjan kanssa ja valitsin silloin Siepparin.

Nyt luettuna Saganin lyhyt ’kesä’ kirja on herttaisen ’teini-ikäinen’. Vain 17-vuotias päähenkilö Cecile rinnastettiin tietysti heti kirjailija Saganiin itseensä, joka oli kirjan julkaistessaan 18-vuotias. Kovasti aikoinaan mainostettua ’seksiä’ siinä ei nykymittapuulla ole juurikaan. ’ Tuollaiset ajanvietteet päättyvät tavallisesti jollakin klinikalla’, toteaa päähenkilön isän uusi ’tyttöystävä’, jo nelikymppinen (vanha!) nainen. Kenties tuo lause oli aikoinaan liian ’löyhämoraalinen’ tai kyyninen.

Cecile ei pidä isänsä uudesta tyttöystävästä, joka tuntuu komentelevan häntä liikaa. Niinpä hän päättää kehiä juonen, jolla isän ja tyttöystävän välit saadaan poikki. Mustasukkaisuus toimii aina!

Kuuma kesä päättyy, ensirakkaus päättyy ja isän ja tyttöystävänkin tarina katkeaa. Cecile huomaa saaneensa aikaan pahempaa kuin tarkoittikaan. Uutuudenviehätystä hänen elämässään ei enää voi olla. Mitä sitten voi? Onko nyt edessä enää vain syyllisyys ja katumus? Tervetuloa ikävä loppuelämä?

Kyllä tämäkin kapinointi lopulta ’opettavaiseksi’ taipui. Siksi kai tämän lukeminen kouluissa sallittiin.

Kirjasta tehtiin aikoinaan amerikkalaiselokuvakin ja Saganista tuli julkisuuden hellimä ’kapinallinen’. Hän poltti, joi, käytti huumeita ja vaihtoi miesystäviään tiuhaan. Tavallaan hän ’esitti rooliaan’. Pitkällistä iloa tai onnellisuutta hän ei ehkä viestinyt, mutta hänen kirjallisesta urastaan tuli pitkä ja se jatkui aina 2000-luvun alkuun saakka.

 

Monimutkainen naisen mieli


Gustave Flaubert julkaisi ’Madame Bovary’ -kirjansa jo niin varhain kuin 1857. Hän kuulemma kirjoitti sitä viisi vuotta, viilaillen, parannellen ja tarkistellen lauseidensa osuvuutta moneen kertaan.

Kirja on luokiteltu ’romaanitaiteen uudistajaksi’ ja henkilöidensä sisäisten mielenliikkeiden ja psykologian mestarilliseksi kuvaajaksi. Miltähän kirja tuntuisi alkukielellä luettuna? Kuinka paljon tekstin ’mestarillisuutta’ on liittyneenä nimenomaan kieleen? Valitettavasti sitä en pysty koskaan saamaan selville. Kuinkahan ’vanhahtavaa’ Flaubertin kieli ranskaksi on? Mietin vain, että kaksitoista vuotta ’Bovarya’ myöhemmin meillä aikoinaan julkaistu Aleksis Kiven ’Seitsemän veljestä’ on suomalaislukijalle nykyään jo hyvin ’vanhaa kieltä’.

Minulla oli luettavana Anna-Maija Viitasen suomennos vuodelta 2005. Se on erittäin notkeaa, yksityiskohtia ja havaintoja pursuavaa ja helposti luettavaa, eikä ilmaisultaan todellakaan yhtään tippaa vanhahtavaa.

’Rouva Bovary’ kertoo maalaislääkärin vaimosta, Emmasta. Samalla kirja kuvaa pikkutarkasti ja paikoitellen hyvin hauskasti kaikkea, mitä hänen elämänpiirissään näkyy ja tapahtuu.

Emma siis päätyy naimisiin pikkukaupungin lääkärin kanssa. Mies ei ole mikään alansa ’tähti’, hädin tuskin sai tutkintonsa läpi, mutta kelpaa kuitenkin hoitamaan potilaita, joille edes jonkin lääkärin paikalle saaminen on edistystä. Hän yrittää kuitenkin parhaansa ja paikallinen apteekkari häärii ympärillä – välillä lääkäriä arvostellen, välillä tukien. Maksavat asiakkaat ovat kummallakin useimmiten samoja ja he voivat myös ’hyödyttää toisiaan’. Vai onko se juoni?

Flaubert kuvaa aivan mainiosti pikkukaupungin ja maaseudun ihmisiä. Kuinka pikkukauppiaat ja vähän vauraammatkin tuovat esiin omaa ’luokkaansa’, apteekkarin, lääkärin tai opettajan ohella. Kirjassa on myös ällistyttävän modernin tuntuinen ’maaseudun ja maanviljelijöiden puolustuspuhe’, joka voisi aivan hyvin olla jonkun meidän nykyisen poliitikkomme puhetta eduskuntavaalien alla.

Emma yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan. Välillä hän on innoissaan ja tyytyväinenkin, mutta sitten pikkuhiljaa hän alkaa turhautua. Syrjähyppykin alkaa kiinnostaa. Hän torjuu kuitenkin ajatuksen, ensin. Muut asiat nousevat tärkeämmiksi, monenlaista tapahtuu. Toisinaan Emma johtaa itse elämäänsä ja toiveitaan, toisinaan hän on selvästi muiden johdateltavissa ja vietävissä. Kuinkahan Emman lopulta käy?

Flaubert antaa henkilöidensä rimpuilla suuntaan ja toiseen. Kukaan ei varsinaisesti ole täysin ’paha’ tai sen paremmin ’hyvä’, mutta toiset onnistuvat luovimaan ongelmistaan paremmin kuin toiset. Niinhän se useimmiten elämässä menee. Se apteekkarin ketale sai jopa Kunnialegioonan ristin, mitä hän ei missään tapauksessa olisi ansainnut.

 

***

torstai 1. joulukuuta 2022

Kuvia toisista ulottuvuuksista

Kuka ja mikä oli Hilma af Klint? Julkisuudessa häneen törmää nyt monesta suunnasta.

Se tiedetään, että hän oli ruotsalainen, vuonna 1944 kuollut kuvataiteilija. Jälkisäädöksessään hän määräsi, että hänen sadat teoksensa ja valtaisa määrä hänen muistikirjojaan oli pidettävä poissa julkisuudesta ainakin 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Lisäksi hän tahtoi, ettei tiettyjä teoskokonaisuuksia koskaan erotettaisi toisistaan ja mieluiten hänen töitään ei myöskään saisi ollenkaan myydä. Ellei sitten joskus olisi ihan pakko, muun kokoelman säilymisen takaamiseksi. Hänen perillisensä; veljenpoika ja häntä seuraavat sukulaispolvet, saivatkin Hilma af Klintin tahdon toteutettua.

Teokset säilyivätkin vuosikymmeniä suurissa puulaatikoissa, vaikkakin lähes ihmeen kaupalla. Niitä säilytettiin nimittäin ensin kellarissa, jonne tuli tulva, ja sitten vinttikomerossa ja välillä ulkona peltoladossa, jossa lämpö- ja kosteusolot eivät tosiaankaan olleet ’vaatimukset täyttäviä’.

Miksi teoksia ei pitänyt julkistaa? Siksi, ettei maailma ollut ’vielä valmis’ niitä vastaanottamaan, selitti Hilma af Klint. Hän maalasi kuvia, joita ’Korkeat henget’ antoivat hänelle tiedoksi. Enimmäkseen kuvat olivat kuvioita ja väripintoja, joskus harvoin selvästi esittäviä. Kuvat olivat henkien ’ohjeita’ ihmisille ja tiedoksiantoja toisesta maailmasta, jossa kaikki lopulta ’on yhtä’.

Hilma af Klint oli kohtalaisen varakkaan aatelisperheen tytär ja kouluttautunut kuvataideakatemiassa ammattimaiseksi taiteilijaksi. Hän pystyi maalaamaan hyvinkin laadukkaasti myös ’normaaleja’ kuvia, mutta kiinnostuttuaan teosofiasta ja muusta ’henkitieteestä’, hän tietoisesti suostui ottamaan tämän välittäjän tehtävän ja maalasi vain hänelle ’annettuja’ kuvia.

Koska hän pysytteli varsinaisten taidepiirien ulkopuolella ja hänen töitään ei tuotu esille ja varsinkaan, koska niitä ei myyty, häntä ei taiteilijana ’ollut olemassa’. Kun sitten hiljalleen aikaa oli kulunut ja yleinen kiinnostus myös okkultismiin, teosofiaan ja kaikenlaiseen ’vaihtoehtoiseen’ alkoi jälleen 1980-luvulla nostaa päätään, putkahti lopulta myös Hilma af Klint töineen esille. Los Angelesissa 1986 järjestetty ’Spiritual in Art’ -näyttely toi hänet taidepiirien tietoisuuteen ja siitä alkoi häneen kohdistuva, yhä nouseva kiinnostus.

Tässä oli siis nainen, joka selvästi maalasi abstrakteja maalauksia ennen kuin abstrakti oli virallisesti keksitty! Vuosia ennen sellaisia alan ikoneiksi nostettuja miehiä kuten Kandinsky, Malevits tai Mondriani. Taidehistorian kaanon pitäisi selvästikin kirjoittaa uudelleen.

Tällä hetkellä Hilma af Klintiä tutkitaan kaikkialla. Näyttelyjä, niiden esittelykirjoja ja tausta-aineistoja on liikkeellä runsaasti. Lukuisat taidehistorioitsijat ovat ottaneet hänet opinnäytteidensä ja kirjojensa aiheiksi. Elämäkertojakin on tehty useita ja lisää on tulossa.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen kulttuuritoimittaja Pirkko Kotirinta julkaisi kirjansa ’Hilma af Klintin arvoitus’ loppuvuodesta 2021 ja se oli minulle ensimmäinen laajempi tutustuminen tähän asiakokonaisuuteen. Espoon modernin taiteen museo EMMAn näyttelyjulkaisu ’Feel the Spirit’ (2014) toi oman lisänsä aiheeseen. Kolmantena tartuin tuoreeseen käännökseen ruotsalais-amerikkalaisen toimittajakolmikon Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M.J.Rosen ’The Friday Night Club’ (2021) -kirjasta. Jänis Louhivuoren suomentama ’Perjantai-illan klubi’ on vuodelta 2022. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, kirja on englanniksi toistaiseksi käsikirjoituksena. Suomennos, toukokuulta 2022, on ensimmäinen julkaistu kirjaversio.

 

Henget, Hilma ja Suomi


Toimittaja Pirkko Kotirinta sai ensi kosketuksensa Hilma af Klintin töihin vuonna 1988 Suomenlinnassa järjestetyssä näyttelyssä. Siitä alkaen hän on hiljalleen tutkinut kaikkea Hilmaan liittyvää.

Työ on vaatinut pitkäjänteisyyttä, matkustamista ja pientenkin vihjeiden tarkistamista ja huomioimista. Se, että Hilma af Klintin työt ylipäätänsä ovat säilyneet tähän päivään, on jo pienoinen ihme. Hänen sukulaisena ja heidän perustamansa ’Hilma af Klintin Säätiö’ ovat toki tehneet parhaansa heidän käsiinsä tulleen aineiston säilyttämisessä, mutta aikaa on kulunut jo paljon, eivätkä olosuhteet – sekä aivan fysikaalisesti että taloudellisesti – ole olleet ihanteelliset.

Suuri merkitys Hilma af Klintin jäämistön ja kaikkien teosten luetteloinnissa ja kokonaisuuden hallinnassa on ollut suomalaisella Olof Sundströmillä. Hänen tekemäänsä luetteloon pohjaavat kaikki nykyiset af Klintin tuotannon tutkimukset. Teosten syntyvaiheita valottavat af Klintin muistikirjat, jotka kertovat tapaamisista ja yhteyksistä, niin henkiin kuin kanssaihmisiinkin. Pirkko Kotirinta on jäljittänyt Sundströmin ja muiden af Klintin töiden säilymiseen vaikuttaneiden henkilöiden vaiheita ja koko ’henkien kanssa seurustelevan yhteisön’ toimintaa vuosikymmenten ajalta. Välillä heidän asemansa on ollut parempi, välillä hyvinkin vaikea. Monilla heistä, kuten myös Hilma af Klintillä ja hänen kumppaneillaan, on ollut yhteyksiä antroposofi Rudolf Steineriin ja hänen yhteisöönsä Sveitsissä.

Kotirinnan kirja on notkeasti etenevä, kaikista lukemattomista sivupoluista ja pienistä yksityiskohdistaan huolimatta. Runsaan Hilma af Klint- tietouden ohella sitä saa aimo annoksen oppia siitä, kuinka taidemaailma toimii ja miten näyttelyiden ideointi ja järjestäminen kaikkine kontakteineen ja ongelmineen etenee. Mielenkiintoista!

Mietteliääksi lukijan sai mm. se, kuinka suuressa roolissa raha tässäkin kulttuurin haarassa on. Vaikka kohteena on taiteilija, joka ei halunnut ajatellakaan rahaa, vaan välittää maailmalle tietoa ’Suurilta Hengiltä’, on maailmanmaineeseen ja kuuluisiin museoihin johtanut tie täynnä myös ’oheistuotteita’: af Klintin taulujen kuvioilla kudotuista luksusmatoista tavallisempaan pikkukrääsään.

Siltä ei vaan voi välttyä, väitetään. Teosten myyntiin ei toistaiseksi vielä ole sentään menty.

 

Viisi naista perjantai-illassa

 

Kun Hilma af Klintin suuri näyttely oli saatu New Yorkin Guggenheim-museoon 2019 ja katsomaan haluavien jono kiersi jo korttelin ympäri, saivat aiheesta innostuneet toimittaja-kirjailija tuttavukset idean; heitä oli viisi, aivan kuin oli ollut myös Hilma af Klintin läheisimpiä ystäviä.  Tehdään tästä kirja!

Aikoinaan 1900-luvun alun Tukholmassa af Klint ystävättärineen perusti ’De Fem’ -ryhmän, joka kokoontui joka perjantai ’seurustelemaan’ henkien kanssa ja saamaan heiltä ohjausta ja innoitusta maalauksiinsa.

Nyt New Yorkissa koolla oli myös viisi naista: Sofia Lundberg, Alyson Richman, M.J.Rose, Tracey Rees ja Lucinda Riley. Tämä viiden ryhmä kutistui myöhemmin kolmeen; Riley sairastui ja kuoli, Rees jättäytyi pois. Jäljelle jääneet kolme kirjoittivat yhteisesti af Klintin inspiroimana kirjan, jota voisi kai luonnehtia ’viihderomaaniksi’.

’Perjantai-illan klubi’ pohjautuu Hilma af Klintin muistikirjoihin ja muihin hänen ja hänen ystävättäriensä elämänvaiheisiin. Tarinassa on kuitenkin myös paljon keksittyä. Lisäksi kirjaan on liitetty nykyajassa tapahtuva ’kehyskertomus’ rakastavaisista, jotka löytävät toisensa uudelleen kymmenen vuoden jälkeen.

Kirja oli mukiinmenevä, mutta jollain lailla tavattoman ’amerikkalainen’. Hyvät ovat hyviä ja pahat ovat pahoja, niin että sen näkee jo naamasta. Ystävien kesken on välillä kinaa ja kateutta, mutta puhumalla siitä aina selvitään.

Kirja on tehty notkeaan nykytyyliin siten, että sen muokkaaminen elokuva- tai TV-tuotannon käsikirjoitukseksi on varmasti helppoa. Kohtaukset ovat nopeita ja dialogit lyhyitä. Kirjan oikeuksien myynnistä lukuisiin maihin on jo ollut tietoja.

Yksi filmiversio Hilma af Klintin tarinasta onkin jo valmistunut. Roolitus viidelle nuorehkolle naiselle ja heidän rakkaussuhteilleen – myös keskinäisille - lienee markkinoita houkuttelevaa.

 

Väri vaikuttaa suoraan sieluun


Kevättalvella 2014 Espoon modernin taiteen museo EMMAssa oli viiden taiteilijan näyttely otsikolla ’Feel the Spirit’. Näyttelyn esittelyjulkaisusta löytyy muiden (Joseph Beuys, Olafur Eliasson, Jussi Niva, Silja Rantanen) taiteilijoiden ohella arvio myös Hilma af Klintistä.

Kiinnostavaa oli lukea, kuinka ’virallinen’ taidemaailma oli ihmeissään, koska abstraktin taiteen pioneerin asema olikin nyt selvästi mennyt ’uusiksi’. Toisaalta arviossa todetaan, ettei ’abstraktin’ pioneeriksi julistaminen olisi kiinnostanut Hilma af Klintiä itseään vähääkään, koska hänelle itselleen hänen taiteensa ei ollut missään mielessä ’abstraktia’.

Kaikille kuvioille ja yksittäisille väripinnoillekin oli hänellä erittäin tarkkaan määrätty sisältö: ne ilmensivät jotakin, jolla oli merkitys tuonpuoleisessa tai joka kuvasi ihmisen fyysisiä tai henkisiä ulottuvuuksia. Hänen kuvillaan oli siis selkeä tarkoitus ja merkitys niille, jotka olivat valmiita ottamaan vastaan näitä henkisen maailman sanansaattajia.

Tästä ’taidemaailman’ ja muun maailman reaktiosta voisi siis tehdä johtopäätöksen, että af Klint oli aikoinaan oikeassa: maailma ei ole valmis tajuamaan näitä kuvia. Milloin mahtaa olla?

 

***

 

tiistai 1. marraskuuta 2022

Toistetaanko vanhat virheet

Sadan vuoden takainen historia, ’iloinen 1920-luku’, kiehtoo monia. Minuakin. Sen ajan optimismi, yhteiskunnallisten rakenteiden muutos, eteenpäin menemisen henki ja vauhti tuntuvat niin virkistäviltä.

Valitettavasti tuo ilo jäi lyhytaikaiseksi ja varsinkin se, kuinka kaikki sitten päättyi totaaliseen katastrofiin niin Euroopan kuin suurimman osan maailmankin osalta, on musertavaa. Miksei sitä osattu varoa? Kuinka kansat ja yhteiskunnat antoivat niin helpolla pois vapautensa ja vaikuttamismahdollisuutensa ja lähtivät seuraamaan aivan kuin lumottuina omaa ’pillipiipariaan’, joka johti heidät tuhoon?

Toistuuko se taas? Mitä tapahtuu ympäri Eurooppaa? Tai itärajamme takana? Kuulostaa siltä, kuin siellä joku olisi jo muokannut kansalaisille katsottavaksi ihan oman satumaailman, jonka tapahtumia ei reaalitodellisuudessa kukaan muu näe tai usko. Outoja vihollisia vilisee kaikkialla ja sotiminen on ainoa toimintatapa. Mitä hyvää tästä voi kenellekään seurata?

Miksi vakiintuneissa, suurin piirtein järkevissäkin valtioissa ihmiset haluavat jälleen antaa vallan epä-demokraattisille voimille? Puolueille, ryhmille tai yksilöille, jotka suoraan sanovat, että vaalit ovat huijausta, muut puolueet tai mielipiteet pitää kieltää ja toisinajattelijat ’poistaa’, eikä väkivallan käyttöä ’pidetä niin pahana’. Perustuslakeja muunnellaan, valtakausien pituuksia ja lukumääriä venytetään vuosikymmeniin, lainsäädäntöä tehtaillaan vailla mitään kontrollia. Ja kansalaiset vain katsovat apaattisina - tai vielä pahemmassa tapauksessa - hurraavat suu vaahdossa! Että nyt viimeinkin ’joku laittaa meillä asiat kuntoon’.

Tätä ihmetellessäni piti jälleen kerran tarttua kirjaan. Apua asian käsittelemiseen sainkin järkälemäisestä ’Fasismin lumous’ -teoksesta. Siinä emeritusprofessori Tarmo Kunnas perehtyy eurooppalaisen älymystön fasismi-innostukseen ja tarjoilee lukijalle valtavan määrän tietoa ja esimerkkejä. Mikä kumma sai lähtökohtaisesti kriittiset, lahjakkaat ihmiset intoutumaan fasististen liikkeiden kannattajiksi? Heidän, jos keiden, olisi pitänyt osata nähdä tarkemmin vallanhalun, aatteellisen manipulaation ja illuusioihin uskomisen taakse.

Kuinka oli meidän suomalaisten laita? Meillä kaikki liikehdintä on ehkä vähän ’pienempää’, mutta ei silti vaarattomampaa. Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet kiinnostavan kirjan ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’, jossa fasismin vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan tuodaan esille paljon yhtä lässähtänyttä Mäntsälän kapinaa laajemmin ja syvällisemmin.

Kolmantena käsittelyssäni oli Ruth Ben-Ghiat’in teos ’Mahtimiehet -tyrannien nousu, uho ja tuho’. Siinä Ben-Ghiat tutkii valtionpäämiehiä, jotka ovat käyttäneet urallaan samoja keinoja kuin aiemmin Mussolini ja Hitler. He lupaavat kansalle pelastusta, lakia ja järjestystä. Viholliskuvien luomisella, propagandalla ja silkalla väkivallalla hallitsemalla he kuitenkin antavat alamaisilleen jotain aivan muuta. Heidät voidaan kuitenkin lopulta pysäyttää: siitäkin on esimerkkejä.

 

Suuruus vaatii verta ja uhreja


Kirjallisuuden, kulttuurin ja filosofian tutkijana elämäntyönsä tehnyt emeritusprofessori Tarmo Kunnas julkaisi ’Fasismin lumous’ -kirjansa 2013. Hän on rakentanut synteesinsä suuresta aineistosta; siinä sivutaan yli seitsemänkymmenen eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin. Tarkasteltavina on tietenkin saksalaisia ja italialaisia, mutta myös monia muita, kaikkiaan viittätoista kansalaisuutta edustavia älymystöön luokiteltavia henkilöitä.

Välillä lukija uupuu materiaalin paljouteen, mutta perusteellinen taustoitus antaa myös vahvan pohjan asiayhteyksien ymmärtämiseen. Mikä johti mihinkin, eri yhteiskunnissa.

Oikeastaan syy-seuraus -ketjuja ällistyttävämpää oli kirjan perusteella sen tajuaminen, kuinka illusorisille olettamuksille ihmisten poliittinen käyttäytyminen saattaa rakentua. Se hätkähdytti ainakin minua. On helppoa päivitellä ’kuinka joku voi uskoa tuollaista, huh huh’, mutta kylmäävää on havaita, että ihmisten johdattelu kaikenlaisten viholliskuvien pelkoon ja ’tulevan sankaruuden’ odotteluun käy sittenkin uskomattoman helposti.

Peruskaava tuntuu olevan se, että ensin ’jotain on meiltä viety, epäreilusti’. Jos ei ihan vielä, niin ainakin pian ’ne’ tulevat ja vievät. Naiset, työpaikat, elintilan, maat ja metsät. Ja ne, joita ei uhkaa aivan näin konkreettinen menetys, voivat ainakin lietsoa itsensä vihaan ’kunnian’ menettämisen takia tai sen pelossa. Sitten kun tämä pelko ja uhka on saatu iskostettua mieliin, onkin tie auki seuraavaan vaiheeseen: ratkaisuun. Sen tarjoaa ’johtaja’, ’puolue’, ’aate’. Kun ratkaisukin on löytynyt, täytyy enää vain tehdä se, mitä sen toteuttaminen vaatii. Siinä ollaankin sitten väkivaltaisten, epädemokraattisten toimien kynnyksellä.

Kunnaksen valtaisa materiaali tuo myös esille eri maiden älymystön erilaiset painotukset fasististen elementtien käytössä. Italialaiset tahtoivat vallanhalussaan palata Rooman valtakunnan suuruuteen, mutta myös edetä uuteen aikaan, teollistumiseen, modernismiin, futurismiin. Saksassa luotiin suurta tulevaa tuhatvuotista valtakuntaa, joka oudosti haki perustelujaan hatarasti keksitystä rotuopista, yli-ihmisyydestä ja suorastaan fantasiakirjallisuudelta vaikuttavasta muinaisesta germaanisuudesta. Silti nämä kaikki saatiin ihmeellisesti sovitettua yhteen, myös ns. älymystön ajatusmaailmassa.

Vielä oudommaksi kaikki käy, kun fasismista innostuvat monissa maissa myös papit, kristinuskon viralliset edustajat. Heitä ei lainkaan haitannut ’lähimmäisen sortaminen’, tappamisen ihailu tai pakanuuden ylistys, kunhan omaksi viholliskuvaksi saatiin ’bolsevismi’, jonka torjumiseksi kaikki kelpasi. Jotta ympyrä sulkeutuisi täydellisesti, monet löysivät hyvää sanottavaa myös Stalinista. Hän oli kumminkin ’vahva johtaja’, vaikkakin ehkä väärällä taustalla.

 

Jahkaaminen laillisuuden kanssa tappaa rohkeuden


Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kaikki suomalaisia historiantutkijoita, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan siitä, mistä suomalaisessa 1920-30 -lukujen fasismissa oli kysymys ja millaista yhteiskuntaa sen kannattajat tavoittelivat. ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’ on ilmestynyt 2016.

Suomalaisen fasistisen ajattelun taustoja etsittäessä vastaan tulevat kansallisuusaate, itsenäisyystaistelu ja tietysti etenkin sisällissota. Joidenkin oikeistoaktiivien mielestä ’punaisen väen petos’ vaati yhä vieläkin kostoa ja vaikka sisällisota voitettiin, tuntui siltä, että sen jälkeinen yhteiskunnallinen kehitys ’oli hävitty’.

Lapuan liike, Vihtori Kosola, muilutukset ja talopoikaismarssi ovat monille jo hyvin tuttua historiaa, mutta ainakin minua hätkähdytti tieto pääministeri Kyösti Kallion murhan yrittämisestä. Näin pitkälle siis oltiin valmiit menemään! Entisen presidentti Ståhlbergin kyyditseminen väkisin itärajalle on jo tutumpi episodi.

Oman mausteensa suomalaiseen fasismiin tuo uskonto. Meillä ei ollut kannattavaa haikailla uudestaan mitään mahtavaa pakanallista menneisyyttä, vaan mieluummin koettaa rakentaa suomalaisesta ’yksinkertaisesta talonpoikaisesta protestantista’ jumalallisesti valittua etujoukkoa ’jumalattoman bolsevismin’ kukistajaksi. Papit Kaarlo Kares ja Elias Simojoki ahkeroivat kovasti tällä saralla.

Yhden ryhmän suomalaisista fasisteista muodostivat myös ruotsinkieliset, aatelistaustaiset yläluokkaisen asemansa katoamista surevat aktivistit, jotka katsoivat oman menetyksensä mukana todistavansa koko eurooppalaisen kulttuurin tuhoutumista. Sen pelastaminen oli tietenkin jaloa.

Osalle suomalaista älymystöä Saksa oli aina ollut läheinen ja ihailtava maa. Sinne oli totuttu katsomaan esimerkin ja avun toivossa. Niinpä siellä vallitseva natsihallintokin meni samaan kauppaan: jos kerran saksalaiset pitävät siitä, miksemme mekin. Joidenkin kohdalla kansallissosialismin ihailu meni vielä tätäkin syvemmälle ja pidemmälle; he halusivat itse suoraan osallistumaan siihen, SS-joukkoihin ja muuhun toimintaan.

Erilaisia ja eri nimisiä fasistisia yhdistyksiä ja liikkeitä perustettiin maassamme 1920-1940 -luvuilla useita. Osa kuoli itsestään toimijoiden puutteeseen, osa piti lakkauttaa viranomaisten vaatimuksesta. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen mukaan fasismilla oli Suomessa virallisia jäsenmääriään paljon suurempi vaikutus; sitä tukivat epäsuorasti ja taustalla monet liike-elämän ja yhteiskunnan ylempien kerrosten toimijat.

Merkityksen yleinen vähättely on ollut osa myöhempien aikojen ’puhdistautumista’. Jotain samaa tuntuu olevan tavassa, jolla näinä aikoina käsitellään 1970-luvun taistolaisuutta; silläkään ei siinä mukana olleiden mielestä ollut ’juuri mitään vaikutusta mihinkään’.

 

Moni maa on kuilun partaalla


Historian professori Ruth Ben -Ghiat julkaisi kirjansa ’The Strongmen: How They Rise, Why They Succeed, How They Fall’ 2020 ja seuraavana vuonna se ilmestyi Mari Janatuisen suomentamana nimellä ’Mahtimiehet – tyrannien nousu, uho ja tuho’.

Ben-Ghiat analysoi seitsemäätoista valtion päämiestä; Mussolinista ja Hitleristä Francon, Idi Aminin ja Sese Sekon kautta tuoreempiin, kuten Erdoganiin, Orbaniin ja Putiniin. Kuinka he nousivat valtaan – monet vaaleilla – ja kuinka he tuhosivat demokraattisen koneiston ja tarrasivat asemaansa.

Monien kohdalla on jo päästy myös tarkastelemaan sitä, miten heidän absoluuttiseksi betonoitu valtansa lopulta kuitenkin murskaantui. Kuinka käynee jäljellä olevien?

Kiinnostavia ovat tällä hetkellä monetkin mahtimiehet, mutta erityisen tarkalla silmällä Ben-Ghiat on katsellut kotimaataan Yhdysvaltoja ja presidentti Donald Trumpia. Kuinka lähellä kuilun reunaa maan demokratia jo kävi, ja kuinka lähellä ollaan nyt? Mitä vielä on odotettavissa?

Aivan viimeisimmät uutiset kertovat Trumpin vastustajana profiloituneen puheenjohtaja Nancy Pelosin kotiin tunkeutuneesta pahoinpitelijästä. Se ei ennusta mitään hyvää.

 

***

lauantai 1. lokakuuta 2022

Yläluokkaisia murhia

Viime vuosina kirjallisuudessa on ollut muodikasta käyttää paljon ’autofiktiota’ tai ’biofiktiota’.

Autofiktiossa kirjailija kertoo kaikesta ’minä’-muodossa, ikään kuin hänelle itselleen olisi tapahtunut kaikki se, mistä hän kirjoittaa. Silti teos on fiktiota; ei ole mitään varmuutta, eikä edes tarvetta olettaa, kerrotun tapahtuneen kirjailijalle ihan ’oikeasti’. Biofiktiossa puolestaan kirjailija hyppää jonkun tunnetun, historiallisesti olemassa olleen henkilön nahkoihin, ja kirjoittaa hänen elämästään ’ikään kuin’ elämäkertaa, mutta tapahtumat, juonenkäänteet ja dialogit ovat kirjailijan luomaa fiktiota, eikä niille ole saatu tai edes etsittykään vahvistusta mistään dokumenteista.

Syysloman ajanvietteeksi lukemani brittiläisen Jessica Fellowes’in ’Mitford’ -murhamysteerit eivät ole biofiktiota, mutta liippaavat sitä läheltä. Ehkä niitä voisi kutsua fiktioksi, johon on kulissiksi ’lisätty todellisuutta’. Ne ovat sadan vuoden takaisen brittiläisen yläluokan keskuuteen sijoitettuja jännityskertomuksia, ’featuring the Midfords’.

Keitä olivat Mitfordit? Suomalaiselle nimi ei paljoa merkitse, mutta britit tuntevat heidät erittäin hyvin vieläkin, vaikka heidän ’tähtiaikansa’ oli 1920 -1940 -luvuilla ja kaikki kuuluisan sisarusjoukon jäsenet ovat jo kuolleet. Silti, Mitfordit ’myyvät hyvin’, ja heidän elämänvaiheillaan koristellut tarinat saavat heti ylimääräistä nostetta. Mietinkin, millaisen sopimuksen Fellowes tai hänen kustantajansa on Mitfordien jälkeläisten kanssa mahtanut tehdä. Vai onko?

En keksinyt suomalaisesta julkkismaailmasta yhtään vähänkään vastaavaa sisarusparvea tai perhettä, jonka maineella voisi tehdä kotimaisen vastaavan kirjasarjan. Mieleeni nousi yhtä tunnettuna vain Urho Kekkonen!  Ehkä joku Kekkosen puutarhuri tai autonkuljettaja voisi olla Fellowesin kirjojen Mitfordien kamarineidin tapainen rikosten ratkoja. Taustalla pyörisivät tarinan lukijoita houkuttavina mausteina omilla nimillään kaikki Kekkosen saunavieraat, rakastajattaret, poliitikkojen skandaalit ja ulkovaltojen vakoojat.

Olen tutustunut Mitfordien varsinaiseen historiaan jo aikaisemmin. Tämän blogin varhaisina aikoina, heinäkuussa 2013, kirjoitin otsikolla ’Brittiläinen nostalgiakattaus’ Mary S.Lovellin kirjasta ’Mitfordin tytöt’, joka on ilmestynyt 2001 ja suomeksi tullut markkinoille 2010. Siitä sai hyvät perustiedot tästä brittiläiseen köyhempään aatelistoon kuuluneesta seitsenlapsisesta perheestä, jonka erikoisista vaiheista etenkin oman aikansa aikakauslehdistö kertoi koko kansakunnalle.

Jessica Fellowes’in Mitford -murhamysteerejä on suomeksi ilmestynyt ainakin neljä. Ehkä tänä vuonna tulee vielä lisää ja ehkä britit ovat saaneet luettavakseen jo viidennenkin, kenties. Mitfordin kuuluisia tyttöjä oli kuusi, joten saattaisi olettaa, että vähintäänkin jokainen heistä saisi ’oman kirjan’. Heidän ainoasta veljestään tuskin kirjaa irtoaa.

 

Mustaviittainen hahmo tornissa


Aloitin Fellowes -sarjani summittaisesti niistä, jotka kirjastossa olivat paikalla. Siksi koko sarjan ensimmäinen jäi uupumaan. Oletan, että siinä ’taustan pääosassa’ olisi vanhin Mitfordin tytöistä, Nancy.

’Bright Young Dead’ (2018) on Oona Nyströmin suomennoksena saanut nimen ’Nuori, kaunis ja kuollut’ (2019) ja se lähtee liikkeelle sisarussarjan toiseksi vanhimman, Pamelan, seurapiireille esittelystä. Tanssiaisissa tarvitaan ehdottomasti ’esiliina’ ja sellaisena saa tällä kertaa toimia Louisa Cannon. Hän on Mitfordin tyttöjen entinen lastenhoitaja, sittemmin sisäkkö ja kamarineiti – millä tittelillä kulloinkin, mutta joka tapauksessa hänen tehtävänsä on paapoa ja paimentaa näitä melkein itsensä ikäisiä nuoria naisia, koska ’säädyn tapa’ ja ’etiketti’ niin vaatii. Heitä herätellään, puetaan, talutellaan kaupungilla tai kartanon puistossa ja laitetaan illalla taas nukkumaan. Lähes mitään he eivät tee itse ja yksin. Se vain ’ei ole sopivaa’.

Yläluokan nuorilla ei siis ole juuri muuta ajankulua, kuin jatkuva juhliminen. Kouluja eivät varsinkaan tytöt käy ja töitä ei kenenkään tarvitse tehdä. Palveluskunta huolehtii tarjoiluista ja vanhempien maalaiskartanot ja kaupunkitalot tarjoavat puitteet. Tylsyyden piristykseksi sampanjakin tulee talon puolesta, mutta oopiumin hankinnassa täytyy itse nähdä hiukan vaivaa. Ei siis oikeastaan yllätä, että juhlien tuoksinassa joku putoaa tornista ja kuolee.

Louisa puolestaan ponnistelee eteenpäin köyhästä, väkivallan ja pikkurikollisuudenkin leimaamasta taustastaan. Hänelle pääsy Mitfordien palvelukseen on jo ollut iso askel ylös ja sopivista tuttavuuksista on aina hyötyä, yrittipä hoitaa mitä tahansa asiaa 1920-luvun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa. Vaikkapa selvittää murhaa! Sekin auttaa, että Louisan poikaystävänsä Guy on uraansa aloitteleva poliisikonstaapeli.

 

Lehdistön lemmikistä sosiaaliseksi hylkiöksi


Seuraavassa kirjassa ’The Mitford Scandal’ (2019), Oona Nyströmin suomentamana ’Mitfordin skandaali’ (2020) Jessica Fellowes pääsee jo käsittelemään ehdottomasti tunnetuinta Mitfordin tytöistä, Dianaa. Hän virkisti useiden aikakauslehtien myyntiä ainakin parinkymmenen vuoden ajan.

Ensin Diana oli vain ylimaallisen kaunis. Ehdottomasti sesongin 1928 tähti. Kun hän sitten heti ’esittelyvuotensa’ jälkeen meni naimisiin Guinnesin ökyrikkaan suvun perijän kanssa, lehdistön kiinnostus suorastaan repesi. Mikä satumainen romanssi!

Vanhemmat siskot Nancy ja Pamela olivat yhä naimattomia, mutta 18-vuotias Diana oli nyt vapaa vanhempiensa määräysvallasta. Hän saattoi palkata omat palvelijansa ja antaa itse heille haluamansa määräykset. Lisäksi hänellä oli käytössään lähes mittaamattomasti rahaa, toisin kuin kotona. Jessica Fellowes kuvaakin Dianaa häiden jälkeen: Hänen kasvonsa loistivat kuin kissalla, joka ei pelkästään ollut saanut maitokulhoa, vaan koko meijerin!

Niinpä Louisa Cannon pääsee Dianan kamarineitinä mukaan jopa tämän häämatkalle Pariisiin ja moniin sellaisiin hotelleihin, muotisalonkeihin ja jalokiviliikkeisiin, joihin toisilla sisaruksillakaan ei ollut asiaa.

Mutta tietenkin: taas sattuu onnettomuus. Vai oliko se sittenkin murha? Ja niitä taitaa olla enemmänkin ja ehkä ne liittyvät niihin huippuseurapiireihin, joiden kanssa Diana juhlii. Miten epämukavaa ja kaikin puolin sopimatonta. Louisa ja Guy saavat nähdä paljon vaivaa asioiden todellisen laidan selville saamiseksi.

Mutta eihän tässä vielä ollut se varsinainen skandaali. Kun Diana oli tiuhaan tahtiin synnyttänyt Guinnesille kaksi poikaa ja avioliittoa alkoi olla takana jo neljä vuotta, hän kyllästyi. Eräissä juhlissa hänet oli plaseerattu päivällispöytään Sir Oswald Mosleyn, Britannian fasistiunionin johtajan, viereen. Se oli menoa!

Lukuisista syrjähypyistään tunnettu Mosley oli naimisissa ja Diana oli naimisissa. Siitä tuli suuri skandaali ja lehdistö repi Dianan alas jalustaltaan.

 

Kuka raportoi kenestäkin?


’The Midford Trial’(2020) eli Oona Nyströmin suomentamana ’Mitfordin juttu’ (2021), koettaa leipoa tarinaan mukaan myös Mitfordin siskosten velipoikaa, Tomia. Hänen osuutensa jää kuitenkin hyvin pieneksi, vaikka alkuperäisteoksen ’trial’ eli oikeudenkäynti viittaakin Tomin lyhyeksi jääneeseen toimintaan asianajajana. Varsinainen uusi esitelty Mitford tässä kirjassa on Dianasta seuraavaksi nuorempi sisar, Unity.

Tässä kirjassa Mitfordit lähtevät vuonna 1933 Euroopan turneelle, koska kotimaassa on vähän tukala olla Dianan avioeron ollessa vielä loppusilausta vailla ja kielletyn suhteen Mosleyn kanssa aiheuttaessa ’sosiaalista epämukavuutta’. Välillä kuljetaan junalla ja välillä ollaan Välimeren laivaristeilyllä, mutta ei sielläkään tietenkään tulla toimeen ilman kamarineitiä.

Louisa on nyt mennyt naimisiin Guy’nsa kanssa ja on rouva Sullivan. Hän yrittää käydä konekirjoittaja-koulua, jotta pääsisi viimein eroon palvelijan asemasta ja voisi olla ’itsellinen nainen’, mutta se on joidenkin -etenkin Guy’n sukulaisten – mielestä aivan sopimatonta ja täysin turhaa. Naimisissa olevan naisen kuuluu olla kotona, ei töissä.

Louisa ei kuitenkaan pääse vielä eroon palvelijan asemastaan, sillä häntä pyydetään, lähes vaaditaan, ottamaan vastaan kamarineidin pesti Mitfordien matkan ajaksi. Kuka vaatii? Britannian tiedustelupalvelu! Nyt Dianan fasistisympatiat ja nuoremman siskon, Unityn totaalinen hurahtaminen Hitleriin, alkavat kiinnostaa jo muitakin kuin vain aikakauslehdistöä.

Kirjan jännite kärsii siitä, että juoni on pätkitty risteilyllä tapahtuneiden kuolemien ja sen jälkeisen oikeudenkäynnin vaihteluun ja Louisan siirtyminen ’agentiksi’ muuttaa kertomuksen tyylilajia ehkä vähän liikaa.

Jokainen sarjan kirja on tietenkin ’itsenäinen teos’, mutta Mitfordeista jotain tietävälle tämä on selvästi vain välietappi, sillä sekä Unityn että Dianan kohdalta varsinaiset tragediat ja skandaalit ovat vasta tulossa.

Sadan vuoden takainen, jo rapistunut brittiläinen aristokratia siis vieläkin lumoaa, kiinnostaa ja myy. Nämä Jessica Fellowes’in kirjat ovat laajalti menestyneet ja hänen setänsä, Julian Fellowes’in käsikirjoittama ’Downton Abbey’ -televisiosarja vasta varsinainen hitti olikin. Nostalgiaa ja silmäkarkkia tuutin täydeltä.

Se aika on kuitenkin iäksi mennyt, ja tuskinpa kukaan sitä tosissaan enää takaisin haluaisikaan. Kolme varttia kerrallaan niissä vaatteissa ja kulisseissa on hurmaavaa, mutta sen jälkeen on ihan hyvä palata tähän todellisuuteen, vikoineen kaikkineenkin.

 

***