Tihenevää jännitystä

Loppukesän kevyemmäksi luettavaksi etsiskelin jälleen uusia dekkareita. Kuten olen aiemminkin kertonut, suosin pehmeämpää jännitystä, jossa ympäristön kuvauksella, historialla, kulttuurisilla vaikutteilla ja jopa huumorilla saisi mieluusti olla osuutensa.

Raivopäistä teurastusta, motiiveiltaan käsittämättömiä rituaalimurhia ja niitä setvimässä juoppoja etsiviä ja synkkiä poliiseja en halua – nordic noir ei siis nappaa.

Koska vanhat ’luottodekkarit’ on luettu jo aivan koirankorville, valitsin tänä kesänä hieman uudempaa tarjontaa: brittikirjailija Ruth Ware on syntynyt vuonna 1977. Hän on toki jo vakiintunut alansa ammattilainen, jonka tuotantoa on käännetty yli 40 kielelle.

Waren tyylilajiksi määritellään ’psykologinen trilleri’. Yksinkertaisimmillaan sen voisi kai kuvata niin, että dekkareissa yleensä ensin löytyy ruumis ja sen vaiheita setvimällä päästään tarinassa eteenpäin, mutta Waren kirjoissa sen sijaan voi kestää kauankin, ennen kuin ruumis ilmaantuu.

Vaaran uhka kylläkin leijuu koko ajan päähenkilön ympärillä. Tilanne käy jatkuvasti hankalammaksi ja päähenkilö-parka säntäilee kuin peura ajovaloissa, mutta pakoon hän ei pääse. Ei tietenkään – muuten kirja loppuisi kovin lyhyeen. Rikosta ei myöskään ole ’ratkomassa’ kukaan, vaan päähenkilö – ja lukija – joutuu koko ajan pohtimaan, kuka kaiken takana on ja ketä pitäisi kaikkein eniten varoa.

Ruth Waren päähenkilö – ainakin niissä kolmessa kirjassa, jotka luin – on kirjoittajansa näköinen sikäli, että hän on nuorehko nainen. Hän joutuu elämässään kamppailemaan – hän ei ole kaunis ja rikas yläluokan nirppanokka, joita hän kylläkin tuntee, tai joille hän tekee työtä.

Brittiläisen yhteiskunnan rakenteet näkyvät ja tuntuvat kirjoissa selvästi – yhä vain sikarikkaat listivät toisiaan hulppeissa herraskartanoissaan tai hiihtomajoissaan ja nauravat halveksivasti ’väärinpukeutuneelle’ alaluokasta ponnistavalle, joka jostain syystä on kuitenkin kutsuttu mukaan.

’Suljetun tilan mysteeri’ toistuu Waren kirjoissa aivan Agatha Christien tyyliin, vaikka yhteen kokoontuneet porukat ovatkin nykyaikaistuneet: nyt mobiilin musiikkisovelluksen luoneen IT-firman ydinryhmä tai luovissa ammateissa toimivien polttariporukka alkaa karmivasti harventua. Ja pointti on, että ollaan jossain sellaisessa paikassa, josta ei pääse pois ja jonne ei voi kutsua apua. Sehän se on nykyihmisen painajainen: kun netti on kaatunut ja puhelimessa ei ole kenttää!

 

Sairas rakkaus

Ruth Waren kirja ’In a Dark, Dark Wood’ (2015) ilmestyi Oona Nyströmin suomentamana nimellä ’Synkän metsän siimeksessä’ (2017).

Kirja alkaa vanhalla brittiläisellä lorulla, jossa synkän metsän siimeksessä on synkkääkin synkempi talo ja siellä synkkääkin synkempi huone, jossa on synkkääkin synkempi kaappi…

Tämä oli ensimmäinen Ruth Waren teos, jonka luin. Heti alussa piti tarkistaa painovuosi, onko tämä tosiaan muutaman vuoden takaa, eikä jostain 1960-luvulta…Ilmeisesti siis britit yhäkin palelevat asunnoissaan yön ja vasta aamulla käynnistävät kuumavesiboilerin ja lämmittimen, säästeliäästi vain joksikin aikaa. Ja että tehdessään kirjoitushommia kotona, saattaa maitomies olla ainoa ihminen, jonka he päivän aikana tapaavat. Maitomies? Onko niitä muka yhä?

Se on kyllä ’epäbrittiläistä’ että päähenkilö, yksin asuva nuori Leonora laittaa heti herättyään ’kahvin tippumaan’. Kahvin! Hän on sittenkin uudempaa sukupolvea, selvästi.

Monta kertaa päivässä säntillisesti jaettua postia kadehdin briteiltä yhä tänä päivänä. Tapahtumat eivät nyt kuitenkaan ala aamupostin tuomalla kirjeellä, vaan sähköpostin selaamisella. Outo kutsu jonkun Claren polttareihin – varmaan väärä osoite. Vai voisiko tämä olla SE Clare? Mutta hänen kanssaan en ole ollut missään tekemisissä yli kymmeneen vuoteen – ei kai sellaisia muinaisia kouluaikojen tuttavuuksia nyt kutsuta polttareihin, hyvänen aika sentään? Eikä niihin tietenkään mennä – miksi ihmeessä menisi?

Mutta Leonora lopulta kuitenkin menee. Hän on jotenkin liian kiltti. Tai liian miellyttämishaluinen. Tai liian utelias. Tai liian yksinäinen. Ja ainakin aivan liian varomaton.

 

Kaikilla perheillä on salaisuutensa

’The Death of Mrs Westaway’ (2018), Antti Saarilahden suomentamana ’Rouva Westaway on kuollut’ (2019) siteeraa alussa brittiläistä lorua harakoista, jossa ’Yksi lintu surun tuo, toinen johtaa onnen luo ’– ja lopulta ’seitsemäs se vaikenee, salaisuutta varjelee ’. Muistan tätä lorua käytetyn dekkareissa ennenkin, esimerkiksi television ’Komisario Lewis’ -sarjassa.

Tässä kirjassa päähenkilö, nälkärajalla ja veloissa kärvistelevä nuori Harriet, löytää surkean ullakkoasuntonsa ovimatolta ihan oikeita kirjeitä. Toisessa ’pikavippi’ gangsteri uhkaa häntä sormien katkomisella ja polvien murskaamisella, jos lisää rahaa ei ala pian tulla. Toisessa notaarin leimalla varustetussa kirjeessä ilmoitetaan hänen isoäitinsä kuolleen ja testamentissaan jättäneen hänelle ’huomattavan omaisuuden’.

Näitä hautajaisiin ja niiden jälkeiseen ’testamentin lukuun’ kokoontuneita keskenään vihamielisiä seurueita on nähty lukemattomissa dekkareissa. Aina tuntuu löytyvän joku meren taa vuosia sitten kadonnut veli tai kaikille tuntematon äpärälapsi, jonka hyväksi tehdyn testamentin kaikki muut, vaikka keskenään kuinka riitaiset perilliset, haluavat tietenkin kumota.

Suomalainen väestökirjanpito on ollut niin tarkkaa ja kansa niin köyhää, ettei ’kadonneita miljonäärisukulaisia’ juurikaan ole meillä päässyt löytymään ja nykyinen DNA-testaus vie pohjan äkkiä ilmestyneiltä ’tuntemattomilta’ sukulaisilta, jos he sattuisivat yrittämään huijausta.

Mutta Ruth Waren kirjassa kurja ja pennitön Harriet päättää kuitenkin yrittää. Hänhän ei ole tätä juttua keksinyt, vaan virheen on tehnyt notaari.

Jo hautajaispäivään osunut lamaannuttava kaatosade vetää tunnelman synkäksi. Kun tapahtumat siirtyvät tyhjentyneeseen, lämmittämättömään jättikartanoon, jonka sokkeloissa raahustaa ainut jäljelle jäänyt palveluskunnan edustaja, vihamielinen rouva Warren, ollaan hyvin perinteisissä kuvioissa.

 

Lumi peittää kaikki jäljet

Ruth Waren ’One by one’ (2020) sai Antti Saarilahden suomennoksena nimen ’Lumimyrsky’ ja ilmestyi 2022.

Tämä kirja ei ala vanhalla lorulla, vaan uudemmalla nonsense löpinällä. Alkajaisiksi nimittäin siteerataan Snoop -nimisen IT-firman nettisivuja, joissa yrityksen ydinryhmä esitellään. Teksti on varsin tutunoloista ja erittäin tekohauskaa mainostoimistokieltä, ’kun me ollaan niin cool’, ja työporukan titteleihin kuuluu mm. hillonvartija ja chillimestari.

Tapahtumapaikkana on ylellinen hiihtomaja Ranskan Alpeilla. Talon mukana tulee henkilökunta, joka vastaa siitä, että kaikki urheiluvälineet ja majan sisustuksen hienoudet ovat koko ajan kunnossa ja huippuluokan gourmet -aterioita tarjoillaan monta kertaa päivässä.

Kelpaa siinä sitten Snoop -firman ydinryhmän pitää strategiapäiviään ja pohtia muun muassa sitä, pitäisikö alkuperäisille osakkaille miljoonia tuova ostotarjous firmasta hyväksyä. Toisten mielestä kyllä, toisten mielestä ei missään tapauksessa.

Ydinryhmän lisäksi paikalle on pyydetty firmasta jo lähtenyt entinen assistentti, joka ei ole lainkaan ’cool’. Miksi ihmeessä tuo surkimus on siellä?

Ja sitten tulee lumimyrsky. Ensin menevät muutaman kilometrin päässä olevat rinteet käyttökieltoon. Gondolihissi alas kylään lakkaa kulkemasta. Sitten lunta tulee yhä lisää ja lisää ja lisää. Majasta ei pääse pois. Jopa ulko-ovi vääntyy pilalle, kun sitä yrittääkin avata. Netti katkeaa. Sähkö katkeaa. Mitään laitteita ei voi ladata. Puhelimissa ei ole kenttää.

Kirjan alkuperäinen nimi ’One by one’ paljastaa kenties enemmän kuin ’Lumimyrsky’. Se ei kuitenkaan ole ihan sama kuin Agatha Christien klassisessa ’And then there were none’, vaikka ulkopuolisen avun saaminen paikalle kestää molemmissa piinallisen kauan.

 

***

 

Vakoilu ei lopu

Parin vuoden takainen ranskalainen TV-sarja ’Le bureau’ kertoi ’mukamas’ aidoista ranskalaistiedustelussa työskentelevistä ihmisistä, jotka lähetettiin tekemään mitä milloinkin isänmaansa käskystä. Sarja oli kerta kaikkiaan koukuttava ja jännittävä. Sen kyky yhdistää ’aivan tavallinen’ ja toisaalta hengenvaarallinen toiminta oli loistavasti toteutettu.

Sarjan jälkeen tunnen vieläkin kylmät väreet, kun näen jossain lentokentällä tai hotellissa ryhmänä kulkevan lentokoneen miehistön univormuissaan, kiireisinä kiskomassa pyörillä kulkevia matkalaukkujaan. Hyvä etten hyppää pylvään taa turvaan.

’Le bureaun’ jälkeen tuntuikin vakoilujuttuja olevan kaikkialla. Tuli uusia, huonommin toteutettuja sarjoja, ja tuli monia aihetta käsitteleviä kirjoja. Minäkin olen tässä blogissani kirjoittanut varmaan jo kolmesti vakoiluaiheisista kirjoista. Ajattelin jo, että nyt saa kyllä riittää tästä aiheesta.

Kirjaston hyllyssä sattuivat kuitenkin olemaan vierekkäin kohtalaisen uudet toimittaja Jukka  Rislakin ’Tiedustelu ja vakoilu’ ja toimittaja Päivi Laitisen ’Naisvakoojat’. Ne kiinnostivat sittenkin enemmän kuin muut silloin tarjolla olevat kirjat, joten poimin ne mukaani. Siinäpä sitä taas oltiin! Ainakin tämän kerran vielä.

Kolmanneksi kirjaksi ryppääseeni päätin sitten etsiä jonkun reippaan fiktion, noiden selkeästi ’alan historiikkien’ vastapainoksi.  Sepitettyjä seikkailuja riittikin aivan tolkuttomasti; varmaan viitisenkymmentä nidettä sisälsi pelkästään nimessään sanan ’vakooja’ ja muita aiheen ympärille rakenneltuja tarinoita oli tarjolla vaikka kuinka. En halunnut luettavakseni yhtään kymmenistä James Bond -kopioista, en iänikuisia natseja, en Berliinissä pyöriviä omahyväisiä amerikkalaisia.

Valintani kohdistui lopulta espanjalaiseen jännäriin, sekin suomalaiselta nimeltään ytimekkäästi ’Vakooja’. Kuvio oli tietenkin perinteinen, mutta osapuolina olevat monet toisiaan vastaan taistelevat ryhmittymät ja tilanteena Espanjan sisällissota vuodesta 1936 alkaen, antoi kirjalle näkökulmia ja tapahtumia, jotka eivät olleet ihan tuttuja. Hitleriä, Stalinia ja jopa Mussolinia on käsitelty kirjoissa ja medioissa niin paljon, että diktaattori Franco vaikutti vaihteeksi suorastaan ’raikkaalta’ – sairasta sinänsä.

 

Aakkoskeittoa: CIA, KGB, FBI, BND, HVA, OSS…

Uransa Helsingin Sanomien toimittajana, tietokirjailijana ja myös vakoiluromaanien kirjoittajana tehnyt Jukka Rislakki on koonnut perinpohjaisen ’käsikirjan’ tiedustelun ja vakoilun historiasta, käytännöistä ja vähän tulevaisuudestakin. Teos ’Tiedustelu ja vakoilu’ alaotsikkonaan ’Opit, operaatiot, agentit’ on vuodelta 2023.

Saatesanoissaan Rislakki toteaa, että teos on ’valitut palat’, jota voi lukea luku kerrallaan aivan mistä kohtaa tahansa.  Esittelynsä saavat niin tiedustelupalvelujen organisaatiot, tehdyt operaatiot kuin käytetyt menetelmätkin. Aiheet eivät ole kronologisessa järjestyksessä, tärkeysjärjestyksestä puhumattakaan. Silti jollain tavalla tekstimäärää on täytynyt jaotella ja niinpä jakona on ’ ilmansuunta itä’, ’ilmansuunta länsi’ ja ’idän ja lännen välissä Suomi’.

Aiheita ja asiaa on paljon, mutta teksti on notkeaa ja helppolukuista. Monet aiheet ja esimerkit tuntuvat ’etäisesti tutuilta’, niin paljon vakoilijoista ja operaatioista on viime vuosina kirjoitettu.

Toisaalta Rislakki myös huomauttaa, että aiheen tutkiminen on alati vaikeaa, koska alkuperäistä ja kattavaa lähdeaineistoa on ani harvoin saatavilla. Joka ainoan dokumentin tai muistelman tai kuulusteluista saadun tiedon kohdalla täytyy jättää pieni epäilys: olisiko tämä sittenkin hämäys, väärennös tai vain virhe?

Kuten tunnettua, hyvin onnistuneet vakoiluoperaatiot jäävät pimentoon. Siksi ne kiinnijääneet tai muuten selvitetyt tapaukset tuntuvatkin niin tutuilta; ne samat Sorget, Philbyt, Gordievskit, Nuortevat, Antikaiset ja Pentikäiset toistuvat lehtiartikkeleissa ja kirjoissa yhä uudestaan ja uudestaan.

Jo Vanhassa Testamentissa Abrahamin heimoa neuvottiin lähettämään vakoilijoita tutkimaan Kanaanin maata. Tänään samoilla nurkilla riehuu Gazan sota, jonka yllättävää alkua pidettiin tiedustelun suurena epäonnistumisena. Tiedustelutoimintaan on nyt tarjolla vanhojen konstien lisäksi monenlaista hybridiä, kyberiä ja tekoälyä, mutta yhtä kaikki, se ei vaan tunnu loppuvan.

 

Kylmähermoisia ja kohtalokkaita

Toimittaja ja kirjailija Päivi Laitinen on koonnut kirjaansa ’Naisvakoojat’ (2024) kymmenkunta elämäntarinaa naisista, jotka ovat toimineet ainakin jonkinlaisina vakoojina.

Kirjaan koottujen tarinat ovat varsin erilaisia, eikä näiden naisten toimintaa voi tietenkään vertailla keskenään. He valikoituivat mukaan arvatenkin siksi, että heistä sattui olemaan tietoja saatavilla. Kuka toimi jo kauan sitten Yhdysvaltojen sisällissodassa, kuka toisen maailmansodan vastarintaliikkeissä. Kuten Laitinenkin toteaa, parhaat vakoojat eivät ole jääneet kiinni tai kirjoittaneet muistelmiaan.

Virkistävää on silti ylipäänsä huomioida se, että naisiakin toimii vakoojina, niin ultra-maskuliininen kuin vakoojan prototyyppi onkin.

Joukon kuuluisin ja pisimmän kuvauksen kirjassa saanut henkilö on hollantilainen Margaretha Zelle, joka lopulta päätyi ranskalaisten teloittamaksi. Tämä ensimmäisen maailmansodan maineikas Mata Hari on muutaman viime vuoden aikana saanut uutta kuuluisuutta ja hänestä on jälleen tehty moniakin kirjoja.

Ironista kyllä, useat viimeaikaiset kirjoittajat ovat olleet sitä mieltä, ettei Mata Hari lopultakaan ollut vakooja ensinkään, vaan että hänet teloitettiin lähinnä vain ’yleisen moraalin ylläpitämiseksi’ ja viranomaisten auktoriteetin ja maineen säilyttämiseksi.

Kiinnostavasti ’uudenlainen’ on viime vuosikymmenen vakoojatapaus, venäläinen Anna Chapman. Hän tuli kuuluisaksi vasta ollessaan mukana suuressa vankienvaihdossa, jossa tämä lännessä melko nopeasti kiinnijäänyt Anna pääsi takaisin Venäjälle.

Aiemmin kiinnijääneet vakoojat ovat Venäjällä joutuneet kotiin päästyään melko suoraan vankileireille, sovittamaan isänmaalle aiheuttamaansa häpeää ja puhdistumaan mahdollisista kaksoisagentti -epäilyistä.  Nyt kuitenkin Putin antoi Annalle saman tien kunniamerkin ja teki hänestä sitten joka kanavalla näkyvän mediajulkkiksen. ’Salaisessa palvelussa’ voi siis nykyään työskennellä myös näkymällä jatkuvasti somessa.

 

Machismoa ja paljon tupakkaa

Arturo Perez-Reverte oli minulle tuiki tuntematon kirjailija, mutta kirjan markkinointitiedoista opin, että tämä jo seitsemänkymppinen espanjalainen on suurten bestseller -listojen vakionimi. Jopa suomeksi häneltä on käännetty jo toistakymmentä teosta.

Alkuperäiseltä nimeltään ’Falco’ on julkaistu 2016 ja Einari Aaltosen suomentamana ’Vakooja’ 2017.

Tarinan päähenkilö on hiukkasen alle neljäkymppinen Lorenzo Falco, joka on levottomuuttaan ehtinyt ajelehtia kaikenlaisissa hämärähommissa – asekaupoissa, salakuljettamassa sitä ja tätä, pienissä ryöstöissä sun muissa, kunnes jää kiinni. Tämä on se kohta, jossa hänestä tulee ’vakooja’. Hänelle nimittäin tarjotaan mahdollisuutta päästä pälkähästä, jos hän värväytyy valtion palvelukseen. Tai ainakin ’valtion osan’, maassahan käydään sisällissotaa.

Tästä johtuen Falco on vakooja, jolla ei ole vahvaa henkilökohtaista vakaumusta toimintansa takana. Hän ei ole henkeen ja vereen vasemmalla eikä oikealla eikä kirkon eikä tieteen puolella. Ei natsien eikä bolsevikkien. Hän on sen puolella, joka hänet on värvännyt.

Kirjan alkupuoli oli varsin puuduttavaa luettavaa tämmöiselle vanhalle tädille. Kaikki mahdolliset ’agentti kliseet’ oli ladottu toinen toisensa perään. Falco kellisti naisia liukuhihnalta ja tietysti hotellin baarimikko oli antamassa vinkkejä, kukapas muukaan. Joka sivulla Falco oli tumppaamassa savukettaan johonkin ja ulkona liikkuessaan hän nosti takin kauluksensa ylös.

Kun näistä pakollisista koristeista vihdoin päästiin, alkoi kirja onneksi muuttua mielenkiintoisemmaksi. Sisällissodan repimä Espanja oli täynnä keskenään taistelevia ryhmittymiä, joiden sisällä oli vielä alueellisesti ja ideologisesti jakaantuneita porukoita. Ei ollut lainkaan selvää, kuka olisi ystävä ja kuka vihollinen.

Falcon saama tehtävä ja sen toteutuksen lopullinen muoto on monimutkainen ja loppuratkaisu hyvinkin yllättävä. Siitä pisteet Perez-Revertelle, jonka laajaan tuotantoon tämäkin kirja notkeasti solahtaa.

Espanjan sisällissota kaikkineen oli hyvin verinen ja julma. Kun murhia, ilmiantoja, kidutuksia ja petoksia tekevät ovat keskenään naapureita, sukulaisia, työkavereita ja entisiä ystäviä, ei asioiden unohtaminen ja anteeksianto voi käydä nopeasti.  Mille sankarihaudalle käyt viemässä kukkia – tapettujen vai tappajien?

 

***

 

 

Rooman keisareita

Poliittisen toiminnan monet nykyiset kiemurat ovat saaneet minut pohtimaan antiikin Rooman valtakuntaa.

Vallanvaihto kotimaisessa presidentinvirassa on houkutellut monia puheenpitäjiä siteeraamaan muinaisia filosofeja ja muita neuvonantajia, jotka aikoinaan lausuivat käsityksiään hyvästä hallinnosta ja hallitsijan hyödyllisistä ominaisuuksista.

Muutoksia ja myllerryksiä on politiikassa nähty myös koko Euroopan laajuisesti ja alkukesän EU-vaalit määrittivät jälleen useammaksi tulevaksi vuodeksi suuntaa tälle nykyajan ’eurooppalaiselle suurvaltakunnalle’. Olemmehan monelta osin roomalaisten perillisiä, muutenkin kuin siten, että meillä on vesijohto, teatteri ja kylpylä.

Kirjojeni joukossa on kauan – varmaan useampia vuosia – ajelehtinut ranskalaisen Marguerite Yourcenarin ’Hadrianuksen muistelmat’. Tämä roomalaisen keisarin ’muistelmina’ kirjoitettu historiallinen romaani on jo 1950-luvun alusta. Se on suomennettukin jo varsin pian ilmestymisen jälkeen ja minulla näkyi olevan suomennoksen neljäs painos. Päätin nyt, että viimeinkin luen tämän kirjan kokonaan, yhtäjaksoisesti ja ajatuksella.

Kirjailija Yourcenar oli valinnut romaaninsa muodoksi ’kirjeen’. Siinä keisari Hadrianus kirjoittaa ohjeitaan ja muistelmiaan ’rakkaalle Markukselleen’, suosikilleen, joka oli Hadrianuksen hallintoaikana vasta teini-ikäinen. Tämä hahmo on myöhemmin, keisari Antoninuksen jälkeen, itse keisariksi noussut Marcus Aurelius.

Marcus Aureliukselta puolestaan löytyy kirja ’Itselleni’, jossa hän on kirjannut mietteitään elämästä ja filosofiasta. Nämä mietteet ovat todellakin keisarin itselleen elämänohjeiksi ja muistiinpanoiksi kirjoittamia, eikä niitä oikeastaan ollut lainkaan tarkoitettu muille jaettaviksi.

Näiden kahden teoksen lisäksi valitsin vielä kolmannen, keisari Augustuksen ’Yksinvaltiaan elämä ja teot’ -nimellä suomeksi julkaistun kirjan. Siihen on koottu keisari Augustuksen nimenomaan julkisuuteen tarkoitetut kirjaukset. Siinä hän kertoo sen, mitä on omasta mielestään urallaan tehnyt, mitä saanut aikaan ja mistä hän ilmiselvästi haluaa tulla muistetuksi.

Hadrianuksella ja Marcus Aureliuksella oli ajallinen ja henkilökohtainenkin yhteys toisiinsa. Keisari Augustus puolestaan eli ja vaikutti jo liki kaksisataa vuotta ennen noita kahta edellä mainittua.

 

Kansa on tahtonut nostaa minut kaikkien yläpuolelle

Jälkimaailman arvioinneissa Augustusta nimitetään propagandan mestariksi, joka rakensi julkikuvaansa taidokkaasti – ja ollessaan lajinsa ensimmäinen yksinvaltias-keisari, hänen katsotaan naamioineen vallankäyttönsä taitavasti ’demokratian kaapuun’. Hänen jälkeensä valtaan tulleilla ei enää niin paljon tällaisia imago-ongelmia ollut, kun keisari sai olla lähes kaikkivaltias imperator ja jumalakin vielä kaupan päälle.

Augustus kuoli vuonna 14 jKr. ja hänen laatimansa ’Res gestae’ kirjoitukset kaiverrettiin pronssitauluihin hänen hautansa edustalle. Taulut ovat aikaa sitten hävinneet, mutta niistä monille kielille käännetyt kirjoituskopiot, joita lähetettiin tiedoksi ympäri valtakuntaa, ovat hajanaisina säilyneet. Yksi latinankielinen kopio on löytynyt liki täydellisenä nykyisestä Turkin Ankarasta, tuolloisesta roomalaisesta Ancyrasta.

Minulla oli luettavana antiikin Rooman asiantuntija Pekka Tuomiston mainio suomennos vuodelta 2009, nimeltään ’Keisari Augustus, Yksinvaltiaan elämä ja teot’. Keisarin itsensä kirjoituttamat noin 35 lyhyttä ’sivua’ tai kappaletta ovat kirjassa saatavilla latinaksi ja viereisellä sivulla suomenkielisenä käännöksenä.

Käännös on notkeaa, nykylukijallekin helposti ymmärrettävää kieltä. Silti Augustuksen sanomisista suurin osa menisi ohi syvemmin ymmärtämättä, jollei kirjaan olisi liitetty Tuomiston runsasta, selittävää ja mainiosti taustoittavaa kommentaaria. Se tekee lukemisesta innostavan löytöretken.

Augustus esimerkiksi aloittaa saavutustensa luettelon pontevasti kertomalla, kuinka   ’yhdeksäntoistavuotiaana varustin omasta aloitteestani ja omin varoin armeijan, jolla vapautin valtion puolueryhmän sortovallasta’. Tähän Tuomisto huomauttaa, ettei seikka ollut aivan tarkalleen näin, sillä Augustus sai rahansa takavarikoimalla itselleen Aasiasta tulleet valtiolle tarkoitetut verotulot sekä osan Julius Caesarin Parthian-sotaretkeä varten kootusta sotakassasta. Julius Caesar ei voinut tulla näitä kerättyjä rahojaan käyttämään, koska sai senaatissa ne kuuluisat 23 tikarinpistoa, joihin hänen urakehityksensä tyssäsi.

Augustuksella on tietenkin pitkällä hallituskaudellaan paljon kiistämättömiä ansioita, mutta monesti hänen kirjoitettu ’vaatimattomuutensa’ herättää myös toisenlaisia mietteitä. Kansa kun ei vain millään tunnu tulevan toimeen ilman häntä.

Näinä ’arvojohtajista’ puhumisen aikoina pistää silmään Augustuksen halu selittää kasvava valtansa ’arvovallaksi’, auctoritas, eikä asemasta johtuvaksi ’potestas’. Mieleeni jäi myös Augustuksen tapa jättää tietyn vastustajansa nimi tarkoituksella sanomatta, ikään kuin totaalisena kirouksena. Tuo kelvoton oli vain nimetön ’mies jota vastaan sodin’. Hiljattainkin on kuultu jotain vastaavaa.

 

Kaikki on jäänyt keskeneräiseksi

Ranskalainen, vuosikymmeniä Yhdysvalloissakin asunut kirjailija Marguerite Yourcenar hahmotteli keisari Hadrianuksesta kirjoittamista jo 1920-luvulta lähtien. Hän keräsi aineistoa ja tutki arkistoja vuosikausia. Väliin tulivat järkyttävät toisen maailmansodan vuodet. Lopulta 1951 ilmestyi ’Memoires d’Hadrien’, joka teki Yourcenarista maailmankuulun. Reino Hakamies suomensi kirjan 1953, ja minulla luettavana oli ’Hadrianuksen muistelmat’, 4.painos vuodelta 1991.

Kirjassa jo vanha, kuolemansairaskin, keisari tekee tiliä menneestä elämästään ja hiukan pessimistisellä mielellä katselee maailmaa ja valtakuntaa, jonka on pian jättävä. Yourcenar sanoo kirjan kirjoittamisvaiheesta kertovissa muistiinpanoissaan halunneensa romaanillaan kuvata tietyn eurooppalaisen sivistyksen vaiheen päättymistä. Hadrianus oli syntyjään espanjalainen, toiminnaltaan roomalainen sotilas, mutta sivistykseltään kreikkalainen.

Kirjan tyyli on selvästi nykylukijalle ’vanhahtava’. Ehkä Yourcenar on koettanut tekstissään tavoitella muinaista 100-luvun kirjoitustapaa, tai ehkä ranskan kielestä kääntäminen 1950-luvulla johti vielä tällaiseen koukeroiseen ilmaisuun. Joka tapauksessa jouduin alun esittelyvaiheen jälkeen pinnistelemään, että jaksoin kahlata läpi kaikki toistuvat kuvaukset niistä monista kaupungeista, joissa Hadrianus kävi, kaikista kapinoista, jotka hän kukisti ja kaikista eriskummallisista jumalien palvontamenoista, joihin hän osallistui. Jumaluuksia oli todellakin uuvuttavan paljon, ja jossain vaiheessa Hadrianus koki itsekin olevansa jumala.

Kuvankaunis orjapoika, Antinous, joka on Hadrianuksen rakastettu parin vuoden ajan, hukkuu tai todennäköisimmin hukuttautuu keisarin seurueen Egyptin matkan aikana. Tämä järkytys on suurin Hadrianuksen kohdalle osuva tunne-elämän myllerrys ja sen jälkeen hän alkaa hiljalleen laskeutua ’kuolevaisten’ joukkoon ja hänen näkemyksensä valtakunnasta ja maailmastakin laimenee.

Viimeisinä ajatuksinaan Hadrianus haparoi sittenkin kohti optimismia ja uskoo ainakin joidenkin sivistyksen elementtien säilyvän barbaarienkin käsissä. ’Tulee epäjärjestystä, mutta välillä järjestystäkin. Rauha mahtuu sotien väliin. Särkyneet kuvapatsaamme korjataan. Eivät kaikki meidän kirjamme huku.’  Lohdullista?

 

Anna johtosielusi opastaa

Keisari Marcus Aureliuksen ’Itselleni’ on alkujaan kirjoitettu kreikaksi. (TA EIS EAYTON). Kirja on aikojen saatossa suomennettu useasti. Minulla oli luettavana Marke Ahosen 2004 tekemä suomennos, jossa on mukana paljon taustoittavaa lisätietoa ja kommentointia, joka suuresti helpottaa lukemista.

Kirjaa kuvataan stoalaisen filosofian klassikoksi. Tämän kreikkalaisen filosofiasuuntauksen tavoitteena oli saavuttaa ymmärrys ihmisen ja asioiden ’oikeasta paikasta’ maailmassa. Tästä ymmärryksestä tuli sitten loogisesti seurata mielentyyneys, jolla ihminen ottaa vastaan kaiken sen, mitä elämässä eteen tulee.

Marcus Aurelius oli syntyisin espanjalaisesta suvusta, kuten keisari Hadrianuskin. Jo pienenä isänsä menettänyt Marcus pääsi Hadrianuksen suosioon ja tämä alkoi järjestellä pojalle paikkaa vallanperimyksessä. Omaksi vallanperijäkseen Hadrianus määräsi Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksesta tehtiin Antoninuksen ottopoika ja vallanperijä.

Marcus Aurelius hallitsi Roomaa sen ollessa kaikkein suurimmillaan. Kapinoita ja rajasotia oli kuitenkin jatkuvasti ja keisari kuoli vuonna 180 ollessaan käymässä sotilasleirissä lähellä nykyistä Wieniä. Aureliuksen jälkeen alkoi hiljalleen Rooman valtakunnan ja sen kannatteleman antiikin sivistyksen rapautuminen ja hajoaminen.

Mietteitään kirjaamaan ryhtynyt keisari oli jo yli viisikymmenvuotias, sairasteleva, kuolemaakin odotteleva mies, joka ei tunnu tietävän, rakastaisiko vai vihaisiko maailmaa. Mielentyyneys ei ollut onnistunut vielä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän pyrkii opastamaan itseään paremmaksi.

Kirjan lyhyet ja välillä pidemmätkin mietelmät ovat kuin päivän joutohetkinä raapustettuja oivalluksia, neuvoja itselle ja muistutuksia, miten pitää tai ei pidä ajatella. Ne eivät aina ole loogisesti yhdenmukaisia, vaan joskus ne tuntuvat neuvovan ristiin. Mutta ainakin ne käyvät hyvistä ajatuksen herättäjistä.

Kuten että:

Toimi, puhu ja ajattele kaikessa, niin kuin olisi mahdollista lähteä tästä elämästä nyt heti.

Joka vapisee jälkimaineensa vuoksi, ei näe, että jokainen hänet muistava kuolee itsekin tuota pikaa. Miten monet vuolaasti ylistetyt ovat jo vaipuneet unohduksen helmaan. Miten monet heitäkin ylistäneet ovat jo ammoin poistuneet.

Älä mene mukaan itkuvirteen. Älä mene mukaan hurmokseen.

Joko elät täällä ja totut siihen valittamatta. Tai sitten lähdet täältä omasta tahdostasi. Tai sitten kuolet, jolloin palveluksesi on päättynyt. Muita vaihtoehtoja ei ole, joten ole hyvällä mielellä.

Lakkaa pohtimasta ja keskustelemasta, millainen hyvän ihmisen tulisi olla. Ole sellainen.

 

***