Jäämaan hurjat

Kun olin toteuttamassa monivuotista jouluperinnettäni, siis lukemassa Frans G. Bengtssonin kirjasta ’Orm Punainen’ lukua, jossa kerrotaan joulunvietosta viikinkikuningas Harald Sinihampaan hovissa, muistin jälleen, että ne monesti aikomani alkuperäiset saagat ovat yhä lukematta. Ne pitäisi viimeinkin kaivaa esille.

Toimeen siis! Islantilaisten historia alkaa suunnilleen 900-luvulta, kun norjalaisia saapui saarelle. Kenties siellä oli jo jokunen keltti ennestään, mutta sitä ei ole saatu varmuudella todistettua. Islantilaiset saivat nämä saagansa, varhaiset perinnekertomuksensa, koottua kirjalliseen muotoon jo poikkeuksellisen varhain, 1200-luvulla.

Siinä samalla tuli kirjattua norjalaistenkin muinaishistoria ja ylipäänsä kaikkien alueen ’viikinkien’ teot ja tavat, suurin piirtein. Aivan kirjaimellisesti joka sanaa ei liene syytä pitää vahvistettuna totuutena, sillä hyvän tarinan piti jo tuolloin olla ennen muuta viihdyttävä ja mieleen jäävä.

Hyvinä tarinoitsijoina islantilaisia on pidetty myöhemminkin. Turistit täyttävät nykyään suurin joukoin saaren kuumavetiset kylpylät ja vaeltavat laavakentillä ja jäätiköillä. Heille kerrotaan viihdykkeeksi maahisista, peikoista ja menninkäisistä, joita karun ja sumuisen maiseman keskellä kuulemma asustaa.

Monet muistavat myös uudemmat 2000-luvun alun ’finanssiviikingit’, nuo rinta rottingilla maasta toiseen kulkeneet nuoret sijoittajat ja valuuttakauppiaat, joiden käsissä kaikki kasvoi ja tuotot moninkertaistuivat aivan ennennäkemättömiin lukemiin. Nyt oli heidän tarinoidensa mukaan sijoittamisessa keksitty jotain aivan uutta – teknologinen Islannin ihme, vähintäänkin. Taloustoimittajilla oli ainakin hetken aikaa hauskaa ja tiedotustilaisuuksissa hyvät tarjoilut.

Ihan tavallinen velkavetoinen kuplahan se sittenkin oli ja puhkesi syksyllä 2008 tunnetuin seurauksin. Etenkin britit ja hollantilaiset jäivät raivoissaan huutelemaan rahojensa perään. Omatkin kansalaiset heittelivät rahoitusvelhoja jonkun aikaa sillinpäillä ja skyrillä, mutta ilmeisesti unohtivat aika nopeasti.

Maantieteen ja geologian näkökulmasta katsoen Islanti on aika ’epätodennäköinen’ onnela. Se on tuliperäinen ja kalsean karu, keskellä pohjoista kylmää valtamerta. Ilmeisesti saari on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa halkeamassa kahtia tai suoraan sen alla oleva ’kuuma piste’ saattaa kenties lennättää koko saaren murusina ilmaan. Aiemmin sinne rantautuneet hankkivat niukan elantonsa sillin, turskan ja lampaiden avulla. Nyt heitä elättää leveämmin myös turismi ja halvan geotermisen energian saarelle houkuttelema alumiiniteollisuus.

Tämänkertaiseen kirjakolmikkooni tuli tarjolle maistiaisia islantilaistarinoista suunnilleen tuhannen vuoden ajalta.

 

Kaikkien laivojen joukosta kaunein on Suur-Käärme

Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1230-luvulla kirjoittama Heimskringla on laajin norjalaisten kuningassaagojen kokoelma.  Kirjastosta löysin luettavakseni 2012 uudelleenjulkaistun ’Norjan kuningassaagoja’-kirjan, joka perustuu Toivo Walleniuksen vuonna 1919 tekemään Heimskringlan suomennokseen. Johdannossaan Wallenius puolestaan kertoo käyttäneensä lähteenään pääasiassa ’eteväksi tunnustettua’ Gustav Stormin norjannosta vuodelta 1899.

Kirjan etulehdellä mainitaan teoksen olevan ’norjan kielestä lyhentäen suomennettu’ ja siihen on liitetty kuvitusta, joka on peräisin 1890-luvun taiteilijoiden puupiirroksista. Taiteilijoiden näkemys itsestään Snorri Sturlusonista tuo mieleen vanhojen Raamattujen kuvat: partasuu ukkeli yrmyn näköisenä pitkä paita päällä.

Kirja kertoo viisi päätarinaa eli saagaa, joiden sankareina ovat Harald Kaunotukka, Haakon Hyvä, Eirikin pojat, Haakon jaarli ja Olavi Trygvenpoika.

Kirjoitusten tyyli on tietenkin ’vanhahtava’. Välillä lukijan tarkkaavaisuus herpaantuu, kun tarinat alkavat muistuttaa Vanhan Testamentin loputtomia sukuluetteloita. Kuka oli kenenkin poika, lanko, poikapuoli, johtava ’henkivartija’, jaarli..Välillä taas palataan seikkailukirjojen meininkiin ja lukijakin innostuu. Miekat kalisevat ja upeita purjealuksia varustetaan lähtöön heti, kun kuullaan, että jossain päin on joku, joka väittää itse olevansa kuningas eikä tunnusta muita ylempiä mahteja.

Löytyyhän sieltä joukosta myös Bengtssonin ’Orm Punaisessa’ mainittuja humoristisia ylettömän urheuden kuvauksia ja toisaalta riitoja kuninkaiden ja alamaisten välillä. Talonpojat lupaavat antaa miekkansa ja henkensä kuninkaan puolesta, mikäli tämä ’ei pyydä kohtuuttomuuksia’. Muussa tapauksessa he karkottavat hänet ja ottavat toisen kuninkaan. Joku roti sentään kuninkaittenkin kanssa…

Kirja päättyy huimaan, monisivuiseen meritaistelukuvaukseen Olavi Trygvenpojan mahtavan laivan, Suur-Käärmeen, valtauksesta. Sen kaltaisia on nähty elokuvissa monta kertaa vielä tälläkin vuosituhannella.

 

Suuri kirjailija ilman sukkia

Hallgrimur Helgason on tällä haavaa tunnetuimpia islantilaisia kirjailijoita. Hän ottaa kirjassaan käsittelyynsä vieläkin tunnetumman, eli Halldor Laxness’in, nobelistin vuodelta 1955. Helgasonin kirjassa ’Islannin kirjailija’(2005) (Höfundur Islands, 2001) Laxness ilmestyy kuoltuaan oman kirjansa sisälle, osaksi tarinaa.Teoksen on suomentanut Juha Peura.

Tunnustan heti, etten tiedä Laxness’sta juuri muuta kuin nimen. Lukiossa luetetun ’Salka Valka’ -kirjan kalastajakylän tytöstä olen likimain unohtanut. No, toisaalta Hallgrimur Helgasonista en tiedä juuri sen enempää: hänen aiempi kirjansa ’Reykjavik 101’ oli kai jonkinlainen sensaatio, tarina päiväkaudet pornoa katsovasta vetelehtijästä, islannin slangilla kirjoitettuna.

Ehkä auttaisi, jos olisin lukenut Laxness’in kirjan ’Läpi harmaan kiven’. Tämä 1930-luvun kertomus kurjuudessa kitkuttavasta raivopäisestä lampaankasvattajasta on taustana, kun Hellgason tuo Laxness’in kuolemansa jälkeen kommentoimaan tapahtumia ja vaikuttamaan kohti nykypäivää siirtyneen tarinan kulkuun. Laxness ei esiinny kirjassa omalla nimellään, vaan on olevinaan kirjailija Einar J. Grimsson.

Mutta ei pohjatarinan tuntemattomuus varsinaisesti haittaa. Kaikki on muutenkin sen verran outoa ja tapahtumien kulku epäloogista, ettei lukija odotakaan varsinaisesti ’ymmärtävänsä’ mitä tapahtuu ja miksi. Kirjassa sekoittuvat limittäin Laxnessin oma elämäntarina, kirjan lampaankasvattajan tarina ja nykypäivä.

Kirjailija ei alkuun ymmärrä olevansa kuollut, vaan ihmettelee ja kommentoi kaikkea ympärillään ja antaa melkoisen reipasta kritiikkiä suuntaan jos toiseenkin. Osansa saavat tietysti jotkut islantilaiset kulttuuripersoonat ja muut ihmiset kirjailijan lähipiirissä, mutta myös kommunistit Neuvostoliitossa, gruusialainen kollikissa Stalin etunenässä. Sitä kritiikkiä hän vain ei sanonut aikanaan, silloin kun olisi pitänyt.

Helgasonin Grimssonin suuhun laittamat huomautukset ja analyysit monista nykypäivänkin asioista ovat varsin hauskoja. Nämä kielelliset osumat pitävät lukijan mielenkiinnon vireillä, sillä juonen kulkua ei kannata yrittää tiukasti seurata tai etukäteen arvailla.

 

Geenilahjoitus Suomesta

 

Satu Rämö lähti kauppatieteen opiskelijana vaihtoon Islantiin ja siitä alkoi tapatumien kulku, joka lopulta teki hänestä Reykjavikissa asuvan kirjailijan ja yrittäjän, jolla on islantilainen aviomies ja tämän kanssa tytär. Koska islantilaisia on vähän ja he likimain ovat kaikki sukua keskenään, tervehditään jokaista uuden geeniperimän antajaa vähintäänkin järjestämällä ’kiitosjuhlat’.

Näin ainakin Satu Rämö kirjassaan ’Islantilainen voittaa aina’ (2015) kertoo, ja me tietenkin uskomme häntä, koska hän on luotettava ja rauhallinen suomalainen. Me emme ole kuuluisia siitä, että olisimme hyviä liioittelemaan, olemaan yltiöpositiivisia, tarttumaan heti toimeen kuin toimeen liikoja suunnittelematta ja budjetoimatta. Islantilaiset ovat. Rämö onkin antanut kirjalleen alaotsikon ’elämää hurmaavien harhojen maassa’.

Rämön kirja on hyvä ’matkakirja’, jossa toisen kulttuurin kehut ja kulmia kohottavat ihmettelyt ovat sopivassa suhteessa. Kaikki ei voi olla kaiken aikaa aivan hurmaavaa, sitähän ei suomalainen lukija ottaisi todesta. Islannista löytyy kuitenkin paljon puolia, joita suomalainen voi hyvinkin ymmärtää. Kehno sää, pimeä talvi, kieli jota kukaan muu ei puhu.

Poliittisesti Islanti on kulkenut eri teitä kuin Suomi. Saarivaltio on strategisesti tärkeässä kohdassa Euroopan ja Amerikan välissä ja sitä on tarvittu laivojen turvasatamana ja lentokoneiden välilaskupaikkana. Se onkin selkeästi kallistunut länteen ja Natoon. Talousromahduksen ja IMF:n hätäavun jälkeen 2009 Islanti haki EU:n jäsenyyttä, mutta veti hakemuksensa pois neljän vuoden kuluttua kaaoksen helpotettua.

Yhtä suomalaiselle tärkeää seikkaa Islannissa ei ole: metsät puuttuvat, eivätkä istutusprojektitkaan onnistu. Lampaat syövät taimet ja parhaiten aitojen suojissa selvinneetkin yksilöt jäävät kitukasvuisiksi.

Mutta kahvia islantilaiset juovat melkein yhtä paljon kuin suomalaiset! Kahviloita on paljon ja höyryävän kupposen ääressä on helppo tutustua näihin pohjoisiin tuttaviimme ja ihmetellä vaikka sitä, kuinka he tulevat aivan hyvin toimeen ilman sukunimiä.

 

***