Vakoilu ei lopu

Parin vuoden takainen ranskalainen TV-sarja ’Le bureau’ kertoi ’mukamas’ aidoista ranskalaistiedustelussa työskentelevistä ihmisistä, jotka lähetettiin tekemään mitä milloinkin isänmaansa käskystä. Sarja oli kerta kaikkiaan koukuttava ja jännittävä. Sen kyky yhdistää ’aivan tavallinen’ ja toisaalta hengenvaarallinen toiminta oli loistavasti toteutettu.

Sarjan jälkeen tunnen vieläkin kylmät väreet, kun näen jossain lentokentällä tai hotellissa ryhmänä kulkevan lentokoneen miehistön univormuissaan, kiireisinä kiskomassa pyörillä kulkevia matkalaukkujaan. Hyvä etten hyppää pylvään taa turvaan.

’Le bureaun’ jälkeen tuntuikin vakoilujuttuja olevan kaikkialla. Tuli uusia, huonommin toteutettuja sarjoja, ja tuli monia aihetta käsitteleviä kirjoja. Minäkin olen tässä blogissani kirjoittanut varmaan jo kolmesti vakoiluaiheisista kirjoista. Ajattelin jo, että nyt saa kyllä riittää tästä aiheesta.

Kirjaston hyllyssä sattuivat kuitenkin olemaan vierekkäin kohtalaisen uudet toimittaja Jukka  Rislakin ’Tiedustelu ja vakoilu’ ja toimittaja Päivi Laitisen ’Naisvakoojat’. Ne kiinnostivat sittenkin enemmän kuin muut silloin tarjolla olevat kirjat, joten poimin ne mukaani. Siinäpä sitä taas oltiin! Ainakin tämän kerran vielä.

Kolmanneksi kirjaksi ryppääseeni päätin sitten etsiä jonkun reippaan fiktion, noiden selkeästi ’alan historiikkien’ vastapainoksi.  Sepitettyjä seikkailuja riittikin aivan tolkuttomasti; varmaan viitisenkymmentä nidettä sisälsi pelkästään nimessään sanan ’vakooja’ ja muita aiheen ympärille rakenneltuja tarinoita oli tarjolla vaikka kuinka. En halunnut luettavakseni yhtään kymmenistä James Bond -kopioista, en iänikuisia natseja, en Berliinissä pyöriviä omahyväisiä amerikkalaisia.

Valintani kohdistui lopulta espanjalaiseen jännäriin, sekin suomalaiselta nimeltään ytimekkäästi ’Vakooja’. Kuvio oli tietenkin perinteinen, mutta osapuolina olevat monet toisiaan vastaan taistelevat ryhmittymät ja tilanteena Espanjan sisällissota vuodesta 1936 alkaen, antoi kirjalle näkökulmia ja tapahtumia, jotka eivät olleet ihan tuttuja. Hitleriä, Stalinia ja jopa Mussolinia on käsitelty kirjoissa ja medioissa niin paljon, että diktaattori Franco vaikutti vaihteeksi suorastaan ’raikkaalta’ – sairasta sinänsä.

 

Aakkoskeittoa: CIA, KGB, FBI, BND, HVA, OSS…

Uransa Helsingin Sanomien toimittajana, tietokirjailijana ja myös vakoiluromaanien kirjoittajana tehnyt Jukka Rislakki on koonnut perinpohjaisen ’käsikirjan’ tiedustelun ja vakoilun historiasta, käytännöistä ja vähän tulevaisuudestakin. Teos ’Tiedustelu ja vakoilu’ alaotsikkonaan ’Opit, operaatiot, agentit’ on vuodelta 2023.

Saatesanoissaan Rislakki toteaa, että teos on ’valitut palat’, jota voi lukea luku kerrallaan aivan mistä kohtaa tahansa.  Esittelynsä saavat niin tiedustelupalvelujen organisaatiot, tehdyt operaatiot kuin käytetyt menetelmätkin. Aiheet eivät ole kronologisessa järjestyksessä, tärkeysjärjestyksestä puhumattakaan. Silti jollain tavalla tekstimäärää on täytynyt jaotella ja niinpä jakona on ’ ilmansuunta itä’, ’ilmansuunta länsi’ ja ’idän ja lännen välissä Suomi’.

Aiheita ja asiaa on paljon, mutta teksti on notkeaa ja helppolukuista. Monet aiheet ja esimerkit tuntuvat ’etäisesti tutuilta’, niin paljon vakoilijoista ja operaatioista on viime vuosina kirjoitettu.

Toisaalta Rislakki myös huomauttaa, että aiheen tutkiminen on alati vaikeaa, koska alkuperäistä ja kattavaa lähdeaineistoa on ani harvoin saatavilla. Joka ainoan dokumentin tai muistelman tai kuulusteluista saadun tiedon kohdalla täytyy jättää pieni epäilys: olisiko tämä sittenkin hämäys, väärennös tai vain virhe?

Kuten tunnettua, hyvin onnistuneet vakoiluoperaatiot jäävät pimentoon. Siksi ne kiinnijääneet tai muuten selvitetyt tapaukset tuntuvatkin niin tutuilta; ne samat Sorget, Philbyt, Gordievskit, Nuortevat, Antikaiset ja Pentikäiset toistuvat lehtiartikkeleissa ja kirjoissa yhä uudestaan ja uudestaan.

Jo Vanhassa Testamentissa Abrahamin heimoa neuvottiin lähettämään vakoilijoita tutkimaan Kanaanin maata. Tänään samoilla nurkilla riehuu Gazan sota, jonka yllättävää alkua pidettiin tiedustelun suurena epäonnistumisena. Tiedustelutoimintaan on nyt tarjolla vanhojen konstien lisäksi monenlaista hybridiä, kyberiä ja tekoälyä, mutta yhtä kaikki, se ei vaan tunnu loppuvan.

 

Kylmähermoisia ja kohtalokkaita

Toimittaja ja kirjailija Päivi Laitinen on koonnut kirjaansa ’Naisvakoojat’ (2024) kymmenkunta elämäntarinaa naisista, jotka ovat toimineet ainakin jonkinlaisina vakoojina.

Kirjaan koottujen tarinat ovat varsin erilaisia, eikä näiden naisten toimintaa voi tietenkään vertailla keskenään. He valikoituivat mukaan arvatenkin siksi, että heistä sattui olemaan tietoja saatavilla. Kuka toimi jo kauan sitten Yhdysvaltojen sisällissodassa, kuka toisen maailmansodan vastarintaliikkeissä. Kuten Laitinenkin toteaa, parhaat vakoojat eivät ole jääneet kiinni tai kirjoittaneet muistelmiaan.

Virkistävää on silti ylipäänsä huomioida se, että naisiakin toimii vakoojina, niin ultra-maskuliininen kuin vakoojan prototyyppi onkin.

Joukon kuuluisin ja pisimmän kuvauksen kirjassa saanut henkilö on hollantilainen Margaretha Zelle, joka lopulta päätyi ranskalaisten teloittamaksi. Tämä ensimmäisen maailmansodan maineikas Mata Hari on muutaman viime vuoden aikana saanut uutta kuuluisuutta ja hänestä on jälleen tehty moniakin kirjoja.

Ironista kyllä, useat viimeaikaiset kirjoittajat ovat olleet sitä mieltä, ettei Mata Hari lopultakaan ollut vakooja ensinkään, vaan että hänet teloitettiin lähinnä vain ’yleisen moraalin ylläpitämiseksi’ ja viranomaisten auktoriteetin ja maineen säilyttämiseksi.

Kiinnostavasti ’uudenlainen’ on viime vuosikymmenen vakoojatapaus, venäläinen Anna Chapman. Hän tuli kuuluisaksi vasta ollessaan mukana suuressa vankienvaihdossa, jossa tämä lännessä melko nopeasti kiinnijäänyt Anna pääsi takaisin Venäjälle.

Aiemmin kiinnijääneet vakoojat ovat Venäjällä joutuneet kotiin päästyään melko suoraan vankileireille, sovittamaan isänmaalle aiheuttamaansa häpeää ja puhdistumaan mahdollisista kaksoisagentti -epäilyistä.  Nyt kuitenkin Putin antoi Annalle saman tien kunniamerkin ja teki hänestä sitten joka kanavalla näkyvän mediajulkkiksen. ’Salaisessa palvelussa’ voi siis nykyään työskennellä myös näkymällä jatkuvasti somessa.

 

Machismoa ja paljon tupakkaa

Arturo Perez-Reverte oli minulle tuiki tuntematon kirjailija, mutta kirjan markkinointitiedoista opin, että tämä jo seitsemänkymppinen espanjalainen on suurten bestseller -listojen vakionimi. Jopa suomeksi häneltä on käännetty jo toistakymmentä teosta.

Alkuperäiseltä nimeltään ’Falco’ on julkaistu 2016 ja Einari Aaltosen suomentamana ’Vakooja’ 2017.

Tarinan päähenkilö on hiukkasen alle neljäkymppinen Lorenzo Falco, joka on levottomuuttaan ehtinyt ajelehtia kaikenlaisissa hämärähommissa – asekaupoissa, salakuljettamassa sitä ja tätä, pienissä ryöstöissä sun muissa, kunnes jää kiinni. Tämä on se kohta, jossa hänestä tulee ’vakooja’. Hänelle nimittäin tarjotaan mahdollisuutta päästä pälkähästä, jos hän värväytyy valtion palvelukseen. Tai ainakin ’valtion osan’, maassahan käydään sisällissotaa.

Tästä johtuen Falco on vakooja, jolla ei ole vahvaa henkilökohtaista vakaumusta toimintansa takana. Hän ei ole henkeen ja vereen vasemmalla eikä oikealla eikä kirkon eikä tieteen puolella. Ei natsien eikä bolsevikkien. Hän on sen puolella, joka hänet on värvännyt.

Kirjan alkupuoli oli varsin puuduttavaa luettavaa tämmöiselle vanhalle tädille. Kaikki mahdolliset ’agentti kliseet’ oli ladottu toinen toisensa perään. Falco kellisti naisia liukuhihnalta ja tietysti hotellin baarimikko oli antamassa vinkkejä, kukapas muukaan. Joka sivulla Falco oli tumppaamassa savukettaan johonkin ja ulkona liikkuessaan hän nosti takin kauluksensa ylös.

Kun näistä pakollisista koristeista vihdoin päästiin, alkoi kirja onneksi muuttua mielenkiintoisemmaksi. Sisällissodan repimä Espanja oli täynnä keskenään taistelevia ryhmittymiä, joiden sisällä oli vielä alueellisesti ja ideologisesti jakaantuneita porukoita. Ei ollut lainkaan selvää, kuka olisi ystävä ja kuka vihollinen.

Falcon saama tehtävä ja sen toteutuksen lopullinen muoto on monimutkainen ja loppuratkaisu hyvinkin yllättävä. Siitä pisteet Perez-Revertelle, jonka laajaan tuotantoon tämäkin kirja notkeasti solahtaa.

Espanjan sisällissota kaikkineen oli hyvin verinen ja julma. Kun murhia, ilmiantoja, kidutuksia ja petoksia tekevät ovat keskenään naapureita, sukulaisia, työkavereita ja entisiä ystäviä, ei asioiden unohtaminen ja anteeksianto voi käydä nopeasti.  Mille sankarihaudalle käyt viemässä kukkia – tapettujen vai tappajien?

 

***

 

 

Rooman keisareita

Poliittisen toiminnan monet nykyiset kiemurat ovat saaneet minut pohtimaan antiikin Rooman valtakuntaa.

Vallanvaihto kotimaisessa presidentinvirassa on houkutellut monia puheenpitäjiä siteeraamaan muinaisia filosofeja ja muita neuvonantajia, jotka aikoinaan lausuivat käsityksiään hyvästä hallinnosta ja hallitsijan hyödyllisistä ominaisuuksista.

Muutoksia ja myllerryksiä on politiikassa nähty myös koko Euroopan laajuisesti ja alkukesän EU-vaalit määrittivät jälleen useammaksi tulevaksi vuodeksi suuntaa tälle nykyajan ’eurooppalaiselle suurvaltakunnalle’. Olemmehan monelta osin roomalaisten perillisiä, muutenkin kuin siten, että meillä on vesijohto, teatteri ja kylpylä.

Kirjojeni joukossa on kauan – varmaan useampia vuosia – ajelehtinut ranskalaisen Marguerite Yourcenarin ’Hadrianuksen muistelmat’. Tämä roomalaisen keisarin ’muistelmina’ kirjoitettu historiallinen romaani on jo 1950-luvun alusta. Se on suomennettukin jo varsin pian ilmestymisen jälkeen ja minulla näkyi olevan suomennoksen neljäs painos. Päätin nyt, että viimeinkin luen tämän kirjan kokonaan, yhtäjaksoisesti ja ajatuksella.

Kirjailija Yourcenar oli valinnut romaaninsa muodoksi ’kirjeen’. Siinä keisari Hadrianus kirjoittaa ohjeitaan ja muistelmiaan ’rakkaalle Markukselleen’, suosikilleen, joka oli Hadrianuksen hallintoaikana vasta teini-ikäinen. Tämä hahmo on myöhemmin, keisari Antoninuksen jälkeen, itse keisariksi noussut Marcus Aurelius.

Marcus Aureliukselta puolestaan löytyy kirja ’Itselleni’, jossa hän on kirjannut mietteitään elämästä ja filosofiasta. Nämä mietteet ovat todellakin keisarin itselleen elämänohjeiksi ja muistiinpanoiksi kirjoittamia, eikä niitä oikeastaan ollut lainkaan tarkoitettu muille jaettaviksi.

Näiden kahden teoksen lisäksi valitsin vielä kolmannen, keisari Augustuksen ’Yksinvaltiaan elämä ja teot’ -nimellä suomeksi julkaistun kirjan. Siihen on koottu keisari Augustuksen nimenomaan julkisuuteen tarkoitetut kirjaukset. Siinä hän kertoo sen, mitä on omasta mielestään urallaan tehnyt, mitä saanut aikaan ja mistä hän ilmiselvästi haluaa tulla muistetuksi.

Hadrianuksella ja Marcus Aureliuksella oli ajallinen ja henkilökohtainenkin yhteys toisiinsa. Keisari Augustus puolestaan eli ja vaikutti jo liki kaksisataa vuotta ennen noita kahta edellä mainittua.

 

Kansa on tahtonut nostaa minut kaikkien yläpuolelle

Jälkimaailman arvioinneissa Augustusta nimitetään propagandan mestariksi, joka rakensi julkikuvaansa taidokkaasti – ja ollessaan lajinsa ensimmäinen yksinvaltias-keisari, hänen katsotaan naamioineen vallankäyttönsä taitavasti ’demokratian kaapuun’. Hänen jälkeensä valtaan tulleilla ei enää niin paljon tällaisia imago-ongelmia ollut, kun keisari sai olla lähes kaikkivaltias imperator ja jumalakin vielä kaupan päälle.

Augustus kuoli vuonna 14 jKr. ja hänen laatimansa ’Res gestae’ kirjoitukset kaiverrettiin pronssitauluihin hänen hautansa edustalle. Taulut ovat aikaa sitten hävinneet, mutta niistä monille kielille käännetyt kirjoituskopiot, joita lähetettiin tiedoksi ympäri valtakuntaa, ovat hajanaisina säilyneet. Yksi latinankielinen kopio on löytynyt liki täydellisenä nykyisestä Turkin Ankarasta, tuolloisesta roomalaisesta Ancyrasta.

Minulla oli luettavana antiikin Rooman asiantuntija Pekka Tuomiston mainio suomennos vuodelta 2009, nimeltään ’Keisari Augustus, Yksinvaltiaan elämä ja teot’. Keisarin itsensä kirjoituttamat noin 35 lyhyttä ’sivua’ tai kappaletta ovat kirjassa saatavilla latinaksi ja viereisellä sivulla suomenkielisenä käännöksenä.

Käännös on notkeaa, nykylukijallekin helposti ymmärrettävää kieltä. Silti Augustuksen sanomisista suurin osa menisi ohi syvemmin ymmärtämättä, jollei kirjaan olisi liitetty Tuomiston runsasta, selittävää ja mainiosti taustoittavaa kommentaaria. Se tekee lukemisesta innostavan löytöretken.

Augustus esimerkiksi aloittaa saavutustensa luettelon pontevasti kertomalla, kuinka   ’yhdeksäntoistavuotiaana varustin omasta aloitteestani ja omin varoin armeijan, jolla vapautin valtion puolueryhmän sortovallasta’. Tähän Tuomisto huomauttaa, ettei seikka ollut aivan tarkalleen näin, sillä Augustus sai rahansa takavarikoimalla itselleen Aasiasta tulleet valtiolle tarkoitetut verotulot sekä osan Julius Caesarin Parthian-sotaretkeä varten kootusta sotakassasta. Julius Caesar ei voinut tulla näitä kerättyjä rahojaan käyttämään, koska sai senaatissa ne kuuluisat 23 tikarinpistoa, joihin hänen urakehityksensä tyssäsi.

Augustuksella on tietenkin pitkällä hallituskaudellaan paljon kiistämättömiä ansioita, mutta monesti hänen kirjoitettu ’vaatimattomuutensa’ herättää myös toisenlaisia mietteitä. Kansa kun ei vain millään tunnu tulevan toimeen ilman häntä.

Näinä ’arvojohtajista’ puhumisen aikoina pistää silmään Augustuksen halu selittää kasvava valtansa ’arvovallaksi’, auctoritas, eikä asemasta johtuvaksi ’potestas’. Mieleeni jäi myös Augustuksen tapa jättää tietyn vastustajansa nimi tarkoituksella sanomatta, ikään kuin totaalisena kirouksena. Tuo kelvoton oli vain nimetön ’mies jota vastaan sodin’. Hiljattainkin on kuultu jotain vastaavaa.

 

Kaikki on jäänyt keskeneräiseksi

Ranskalainen, vuosikymmeniä Yhdysvalloissakin asunut kirjailija Marguerite Yourcenar hahmotteli keisari Hadrianuksesta kirjoittamista jo 1920-luvulta lähtien. Hän keräsi aineistoa ja tutki arkistoja vuosikausia. Väliin tulivat järkyttävät toisen maailmansodan vuodet. Lopulta 1951 ilmestyi ’Memoires d’Hadrien’, joka teki Yourcenarista maailmankuulun. Reino Hakamies suomensi kirjan 1953, ja minulla luettavana oli ’Hadrianuksen muistelmat’, 4.painos vuodelta 1991.

Kirjassa jo vanha, kuolemansairaskin, keisari tekee tiliä menneestä elämästään ja hiukan pessimistisellä mielellä katselee maailmaa ja valtakuntaa, jonka on pian jättävä. Yourcenar sanoo kirjan kirjoittamisvaiheesta kertovissa muistiinpanoissaan halunneensa romaanillaan kuvata tietyn eurooppalaisen sivistyksen vaiheen päättymistä. Hadrianus oli syntyjään espanjalainen, toiminnaltaan roomalainen sotilas, mutta sivistykseltään kreikkalainen.

Kirjan tyyli on selvästi nykylukijalle ’vanhahtava’. Ehkä Yourcenar on koettanut tekstissään tavoitella muinaista 100-luvun kirjoitustapaa, tai ehkä ranskan kielestä kääntäminen 1950-luvulla johti vielä tällaiseen koukeroiseen ilmaisuun. Joka tapauksessa jouduin alun esittelyvaiheen jälkeen pinnistelemään, että jaksoin kahlata läpi kaikki toistuvat kuvaukset niistä monista kaupungeista, joissa Hadrianus kävi, kaikista kapinoista, jotka hän kukisti ja kaikista eriskummallisista jumalien palvontamenoista, joihin hän osallistui. Jumaluuksia oli todellakin uuvuttavan paljon, ja jossain vaiheessa Hadrianus koki itsekin olevansa jumala.

Kuvankaunis orjapoika, Antinous, joka on Hadrianuksen rakastettu parin vuoden ajan, hukkuu tai todennäköisimmin hukuttautuu keisarin seurueen Egyptin matkan aikana. Tämä järkytys on suurin Hadrianuksen kohdalle osuva tunne-elämän myllerrys ja sen jälkeen hän alkaa hiljalleen laskeutua ’kuolevaisten’ joukkoon ja hänen näkemyksensä valtakunnasta ja maailmastakin laimenee.

Viimeisinä ajatuksinaan Hadrianus haparoi sittenkin kohti optimismia ja uskoo ainakin joidenkin sivistyksen elementtien säilyvän barbaarienkin käsissä. ’Tulee epäjärjestystä, mutta välillä järjestystäkin. Rauha mahtuu sotien väliin. Särkyneet kuvapatsaamme korjataan. Eivät kaikki meidän kirjamme huku.’  Lohdullista?

 

Anna johtosielusi opastaa

Keisari Marcus Aureliuksen ’Itselleni’ on alkujaan kirjoitettu kreikaksi. (TA EIS EAYTON). Kirja on aikojen saatossa suomennettu useasti. Minulla oli luettavana Marke Ahosen 2004 tekemä suomennos, jossa on mukana paljon taustoittavaa lisätietoa ja kommentointia, joka suuresti helpottaa lukemista.

Kirjaa kuvataan stoalaisen filosofian klassikoksi. Tämän kreikkalaisen filosofiasuuntauksen tavoitteena oli saavuttaa ymmärrys ihmisen ja asioiden ’oikeasta paikasta’ maailmassa. Tästä ymmärryksestä tuli sitten loogisesti seurata mielentyyneys, jolla ihminen ottaa vastaan kaiken sen, mitä elämässä eteen tulee.

Marcus Aurelius oli syntyisin espanjalaisesta suvusta, kuten keisari Hadrianuskin. Jo pienenä isänsä menettänyt Marcus pääsi Hadrianuksen suosioon ja tämä alkoi järjestellä pojalle paikkaa vallanperimyksessä. Omaksi vallanperijäkseen Hadrianus määräsi Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksesta tehtiin Antoninuksen ottopoika ja vallanperijä.

Marcus Aurelius hallitsi Roomaa sen ollessa kaikkein suurimmillaan. Kapinoita ja rajasotia oli kuitenkin jatkuvasti ja keisari kuoli vuonna 180 ollessaan käymässä sotilasleirissä lähellä nykyistä Wieniä. Aureliuksen jälkeen alkoi hiljalleen Rooman valtakunnan ja sen kannatteleman antiikin sivistyksen rapautuminen ja hajoaminen.

Mietteitään kirjaamaan ryhtynyt keisari oli jo yli viisikymmenvuotias, sairasteleva, kuolemaakin odotteleva mies, joka ei tunnu tietävän, rakastaisiko vai vihaisiko maailmaa. Mielentyyneys ei ollut onnistunut vielä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän pyrkii opastamaan itseään paremmaksi.

Kirjan lyhyet ja välillä pidemmätkin mietelmät ovat kuin päivän joutohetkinä raapustettuja oivalluksia, neuvoja itselle ja muistutuksia, miten pitää tai ei pidä ajatella. Ne eivät aina ole loogisesti yhdenmukaisia, vaan joskus ne tuntuvat neuvovan ristiin. Mutta ainakin ne käyvät hyvistä ajatuksen herättäjistä.

Kuten että:

Toimi, puhu ja ajattele kaikessa, niin kuin olisi mahdollista lähteä tästä elämästä nyt heti.

Joka vapisee jälkimaineensa vuoksi, ei näe, että jokainen hänet muistava kuolee itsekin tuota pikaa. Miten monet vuolaasti ylistetyt ovat jo vaipuneet unohduksen helmaan. Miten monet heitäkin ylistäneet ovat jo ammoin poistuneet.

Älä mene mukaan itkuvirteen. Älä mene mukaan hurmokseen.

Joko elät täällä ja totut siihen valittamatta. Tai sitten lähdet täältä omasta tahdostasi. Tai sitten kuolet, jolloin palveluksesi on päättynyt. Muita vaihtoehtoja ei ole, joten ole hyvällä mielellä.

Lakkaa pohtimasta ja keskustelemasta, millainen hyvän ihmisen tulisi olla. Ole sellainen.

 

***

 

 

 

 

 

Puolalaisia unia

Puola, tuo suuri maa Itämeren toisella laidalla, on kiinnostanut minua jo pitemmän aikaa. Arkistoja selatessani huomaan, että olen huhtikuussa 2017 kirjoittanut puolalaisista kirjoista ja jo silloin huokaillut, että Puolasta pitäisi lukea lisää. Niin pitäisi – sekä päivänkohtaisia uutisia että yhteiskunnallisia raportteja, mutta myös kaunokirjallisuutta.

Viime vuoden vaalit ja niissä tapahtunut tiukan oikeistokonservatismin hellittäminen ovat päällimmäisinä mielessä, kun Puolaa ajattelen. Kasvava talous ja eteenpäin menevä yhteiskunta – siitä voi syntyä vielä merkittävä eurooppalainen tekijä.

Toinen merkittävä asia on tietenkin Ukrainan sodan pakolaisten auttaminen. Puola on sodan eri vaiheissa ottanut heitä vastaan varmaan pari miljoonaa ja edelleen maassa asuu suunnilleen miljoona sodan takia tullutta ukrainalaista. Rajanaapurien kanssakäyminen on aikaisemminkin ollut vilkasta ja työvoima on liikkunut rajan yli. Kuvio meni kai suunnilleen niin, että puolalaiset lähtivät töihin Britanniaan ja ukrainalaiset tulivat heidän tilalleen töihin Puolaan. Nyt se kaikki on muuttunut – ensin tuli Brexit ja sitten tuli sota.

Puola, jos mikä, on saanut tottua siihen, että valtion rajat vaihtelevat ja väkeä kulkee suuntaan jos toiseenkin. Jostain luin määritelmän, että Puola on valtakunta, joka pitkän historiansa aikana on useinkin häipynyt näkyvistä ja sitten taas palannut ’maailman näyttämölle’, mutta aina hiukan eri paikassa kuin aiemmin. Välillä Puola on ollut suurvalta, joka on ulottunut Itämereltä Mustalle merelle, välillä se on jaettu kokonaan kappaleiksi kolmen naapurivaltionsa kesken, välillä se on aika paljon idässä, välillä se on taas siirretty satoja kilometrejä lännemmäs.

Historia onkin Puolassa jatkuvasti puheenaiheena – se ei ole jotain mennyttä, vaan koko ajan esillä olevaa. Puolalaisten identiteetti tarvitsee monien mielestä tarkistamista, pohtimista, rakentamista – ja riitelyäkin. Tässä oikeistokonservatiivit ovatkin viime vuodet olleet vahvasti muokkaamassa itselleen sopivaa, ’oikeaa puolalaisuutta’. Se tulee nyt hallituksen muutoksen myötä todennäköisesti jälleen hieman muuttumaan.

Puolalaista kirjallisuutta ei kovinkaan suurissa määrin suomenneta, mutta jotain sentään – ja valtaosan kaikesta suomennostyöstä tekee näemmä yhä Tapani Kärkkäinen, kuten 2017 blogissanikin totesin. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai puolalainen Olga Tokarczuk, jonka tuotantoa Kärkkäinen oli alkanut suomentaa jo 2004. Nobelin myötä Tokarczukin suomentaminen sai tietenkin vauhtia ja saataville on nyt tullut häneltä sekä uudempia että vanhempia teoksia.

Päätin nyt siis tutustua Olga Tokarczukin tuotantoon, jota kirjaston tarjonnassa olikin hyvin saatavilla. Valitsin kaksi romaania ja yhden novellikokoelman. Lukemisjärjestystä miettiessäni päätin lukea käsillä olevat kirjat siinä järjestyksessä, kuin Tokarczuk oli ne aikoinaan julkaissut. Jälkeenpäin totesin, että ehkä olisi kannattanut lukea novellit ensin, niin olisi ’tottunut’ Tokarczukin tyyliin ja hänen harrastamiinsa aiheisiin lyhyemmissä tarinoissa, eikä romaanin kanssa olisi mennyt aikaa sen pähkäilyyn, onko tämä kaikki unta vai tapahtuuko joku osa tästä kaikesta sittenkin ’oikeasti’.  Sen miettiminen kun osoittautui ihan turhaksi.

Aloitin romaanilla ’Päivän talo, yön talo’, jatkoin novellikokoelmalla ’Rumpujen kaupunki’ ja päätteeksi luin ’mysteeriksi ja oudoksi rikostarinaksi’ luonnehditun ’Aja aurasi vainajain luitten yli’ -kirjan.

 

Miten kummallisia ovatkaan jotkut ajatukset

Olga Tokarczukin ’Dom dzienny, dom nocny’ ilmestyi puolaksi 1998 ja Tapani Kärkkäisen suomennoksena ’Päivän talo, yön talo’ 2004.

Suomentajan hyödyllisessä esipuheessa Kärkkäinen selostaa kirjan tapahtumapaikan, eteläisen Puolan, Sleesian historiaa. Alue on aikojen saatossa kuulunut mm. Böömille, Itävallalle ja Preussille. Vuodesta 1871 se oli osa yhdistynyttä Saksaa, ja sen paikkakunnilla oli tietenkin vakiintuneet saksankieliset nimet. Toisen maailmansodan jälkeen 1945 siitä tehtiin osa Puolaa. Silloin esimerkiksi Breslausta tuli Wroclaw, Neurodesta Nowa Ruda ja Waldenburgista Walbrzych. Saksalaiset asukkaat pakenivat tai pakkosiirrettiin, ja tilalle tuotettiin puolalaisia idästä, jossa taas Neuvostoliitto oli liittänyt puolalaisia alueita itseensä.

Nyt Nowa Rudassa asuu kirjan kertoja, joka kuvailee yksityiskohtaisesti ympäristöään, sen maisemaa ja melkoisen omituisia asukkaita, mutta ennen kaikkea hän keskittyy monenlaisiin uniin. Sekä omiin, tavattoman pitkiin uniinsa, että alueen muiden asukkaiden uniin. Niitä hän löytää nettisivulta, koko maailman unien kokoelmasta. Monet ovat paikallisten asukkaiden unia, ja myös niiden, jotka ovat joskus historiassa siellä vaikuttaneet. Kummallisten tyhjästä ilmestyvien ja taas katoavien ihmisten tarinoita.

Välillä mennään käymään ihan oikeasti kaupungissa tapaamassa puuseppää tai tehdään puutarhatöitä, mutta sitten kerronta lipsahtaa taas jonnekin. Vuosisatojen taa, muinaiseen luostariin. Hirviötarinoihin. Sota-aikaan. Sodan jälkeiseen aikaan, kun ikänsä palatsimaisessa aatelistalossaan asuneet saksalaiset lähtevätkin äkkiä pois – toiseen, vähän pienempään palatsiin Baijeriin. Ja myöhemmin toiset saksalaiset, ei enää niin rikkaat, mutta kuitenkin hyvin toimeentulevat, käyvät paikkakunnalla bussilasteittain. Ottavat valokuvia tyhjistä tonteista tai vanhoista taloista, jossa puolalaiset nykyään asuvat. Uudet talot eivät heitä kiinnosta vähääkään. He kulkevat vanhalla niityllä. Hautausmaalla.

Ilman tietoa alueen historiasta nämäkin kertomuksen muruset jäisivät aivan irrallisiksi. Nyt kuvittelen ymmärtäväni ainakin vähäsen, mistä Tokarczuk kirjoittaa tai mihin hän viittaa. Onhan meillä suomalaisillakin kokemusta naapurimaahan tehdyistä bussiretkistä, joiden sisältönä on nurmettuneiden hautausmaiden ja tyhjentyneiden tonttien katselu ja niiden valokuvaaminen. Käydään katsomassa asioita, jotka ovat olleet elettyä elämää pienissä mustavalkoisissa valokuvissa, mutta jotka voi tavoittaa enää mielissä ja sukulaisten tarinoissa.

 

Lentokone täynnä napoleonleivoksia

Olga Tokarczukin novellikokoelma ’Gra na wielu bebenkach,’ ilmestyi puolaksi 2001. Tapani Kärkkäisen suomentamana se ilmestyi 2023 nimellä ’Rumpujen kaupunki’ ja kustantajana näkyy olevan Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry. Toiset Tokarczukit on kustantanut Otava.

Novellien tulkinnassa on apua tiedosta, että Tokarczuk on opiskellut psykologiaa ja toiminutkin psykologina ennen päätoimista kirjailijanuraansa. Varsovaan sijoittuvassa novellissa henkilöhahmot kärsivät selvästi psyykkisistä oireista, persoonallisuuden jakautumisesta tai muista häiriöistä, joihin minä-kertoja, psykologian opiskelija, reagoi ymmärrettävän selkeästi:’ Nyt Sinä lähdet sairaalaan, minä soitan auton’.

Mutta suurimmassa osassa novelleja näin ei käy, vaan monenlaiset kummalliset tapahtumat jäävät vaille ’normaalia’ selitystä. Ehkä maailman rumin nainen lapsineen saattaa todellakin löytyä virttyneenä muumiona jostain Patologisches Museumin kellarivarastosta. Tai oikein tiukan paikan tullen mieskin voi imettää. Tai koira voi viedä shakkinappulan tarkoituksella mereen.

Sleesiassa vain tuntuu tapahtuvan enemmän outoja asioita kuin muualla. Ne saattavat tietenkin olla myös unia, harhakuvia, pelkkiä kuulopuheita. Tai sitten ne ovat yksinkertaisesti ihmeitä. Kuka tietää?

 

Koira isännän portille nääntyy

Tokarczukin ’Prowadz swoj plug przez kosci umarlych’ ilmestyi puolaksi 2009 ja Tapani Kärkkäisen suomennos ’Aja aurasi vainajain luiden yli’ tuli markkinoille 2020.

Tämä teos oli kolmikkoni helppolukuisin. Tai sitten olin alkanut tottua Tokarczukin tyyliin.

Kirjan päähenkilönä on jo vähän vanhempi Janina, jolla on harmeinaan monenlaisia kipuja ja vaivoja. Sinnikkäästi hän kuitenkin yhä asuu outojen naapureidensa kanssa sleesialaisessa maalaiskylässä. Hän hoitaa talon lämmitykset, lumityöt, rännien korjaamiset ja monenlaiset tarvittavat ulkotyöt. Niin omassa talossaan, kuin monien varsovalaisten kesämökeissä, joiden talkkarina hän toimii. Päätyönään hän pitää kuitenkin kulttuuria: hän kääntää ystävänsä Dyzion kanssa puolaksi William Blaken runoja. Lisäksi hän tekee horoskooppeja – ilmeisesti uskoen niihin aivan tosissaan.

Sitten hänen äkäisenpuoleinen naapurinsa löytyy kuolleena. Janina ja toinen naapuri, Outolintu, osuvat paikalle – poliisillekin pitäisi soittaa, mutta syrjäkylällä ei ole matkapuhelinverkossa kenttää. Puhelimesta kuuluu aina vain naapurimaan, tsekkiläisen operaattorin ’puheen pajatusta’. Jotenkin asiat kuitenkin pitäisi saada hoidettua.

Aluksi tarina tuntuu kallistuvan humoristisuuden puolelle. Janinan ja hänen naapuriensa touhut vaikuttavat vähän hoopoilta. Janina mm. arvelee, että hänen naapurinsa on sairastunut vanhempien miesten yleiseen vaivaan: testosteroniautismiin.  Siinä mies eristäytyy, hänen puhekykynsä ja kommunikaatiotaitonsa heikkenevät. Enää vain työkalut, laitteet ja toisen maailmansodan historia kiinnostavat. Tuttu tauti?

Pikkuhiljaa tarina alkaa saada mystisiä ulottuvuuksia. Eläimet alkavat vaikuttaa yhä enemmän tapahtumien kulkuun. Kuolemia tulee lisää ja Janina on varma, että kyseessä on eläinten kosto.

Kirjassa toistuvat Tokarczukin usein käyttämät teemat. Kirjaa on luonnehdittu myös ’murhamysteeriksi’ ja voi sitä toki niinkin nimittää. Lukija ei kuitenkaan voi olla varma siitä, mikä tapahtui todella ja mikä menee ihmeen, unen tai kansanperinteen puolelle. Ei edes loppuratkaisussa.

 

***