Apteekkarin sekoituksia

Lääkekasvien kerääjät ja rohtojen keittäjät, jonkinlaiset poppamiehet, parantajat tai noituuteen viittaavat ’konstien tietäjät’ lienevät pappien ohella ihmiskunnan vanhimpia ’erityisammattilaisia’. Mainintoja heistä löytyy vanhimmistakin kansanrunoista, sankarilegendoista ja kauhutarinoista.

Me vanhoja Suomi-filmejä katsoneet muistamme tyypillisen pitäjän apteekkarin: vähän hoono soomi puhuva, herraseurueille kortti-iltoja ja pirtureseptejä järjestävä ’paremman väen’ edustaja, joka usein oli ihan pikkuisen liberaalimpi ja maailmallisempi kuin paikallisen moraalin tukipylväänä ylvästelevä maaseudun rovasti. Viimeisin mielikuva apteekkarista on Babylon Berlin -sarjan rasvaisesti hirnahteleva ja kieltään lipova, laittomia morfiini-heroiini sekoituksia pornokuviin vaihtava suurkaupungissa toimiva alan yrittäjä.

Sattumoisin törmäsin apteekkineuvos Marcus Ollin laatimaan yksityiskohtaiseen historiikkiin ’Menetetyt apteekit’(2010), jossa hän selvittää kuvien kera kaikkien toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta pois siirrettyjen apteekkien vaiheita. Apteekinpito on meillä aina ollut luvanvaraista toimintaa, joten yllättävän paljon asioita voidaan selvittää arkistolähteiden avulla. Minua eivät nämä yksittäisten apteekkien vaiheet niinkään kiinnostaneet, mutta kirja tarjosi samalla tiiviin historiakatsauksen apteekkien toimintaan ylipäätään, ja se oli kiehtovaa.

Nykyään apteekki näyttäytyy neuvojana, reseptien tarkistajana ja lääketehtaiden valmiiden lääkepakkausten jakelupaikkana, mutta tämä on varsin uusi kehityskulku. Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun suurimmalla osalla kansasta ei ollut varaa eikä mitään mahdollisuutta ’tehdasvalmisteisten’ lääkkeiden käyttöön ja apteekkarien oli hankittava tulonsa omalla ’tippakaupalla’; sekoittelemalla pirtua ja erilaisia mausteita lähes joka vaivaan auttaviksi ’apteekkarin tipoiksi’.

Kuten tunnettua, lääkkeet ovat myrkkyjä ja myrkyt ovat lääkkeitä. Annostelun tapa ja määrä ovat ratkaisevia, kun haetaan suuntaa sille, onko tarkoitus hoitaa vai tappaa.  Ei tarvita pörhisteleviä uhkailuja, ei meteliä, ei sotkua. Vain ennalta-arvaamaton ja äänetön tippa jotakin teekuppiin, ja loukattu nainen on saanut kostonsa. Tästähän Agatha Christiekin sai inspiraationsa, kun oli ensimmäisen maailmansodan aikana sotilassairaalassa työskennellessään tutustunut myrkkyihin ja lääkkeisiin.

Apteekkareita käsitteleviä kirjoja ei ollut lainkaan vaikea löytää, sen verran kiehtova ala on. Tämänkertaisen kolmikkoni kirjoista kaksi on saatu meillä myyntiin tänä vuonna, yksi on vähän vanhempi. Yksi on faktaa, kaksi fiktiota.

Rohtoja ja lahkoja

Virolaisen Indrek Harglan murhamysteerit keskiajan Tallinnasta ovat tulleet jo suomalaisillekin tutuiksi. Uusin käännös ’Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru’ saatiin tarjolle Jouko Vanhasen suomentamana 2019, alkuperäinen ’Gotlandi kurat’ on vuodelta 2017.

Nyt Rataskaivonkadun apteekkari joutuu setvimään epäilyttäviä kuolemia vuoden 1433 suuren tulipalon jälkeen. Palokuolemien joukkoon on piilotettu uhreja, jotka ovat olleet hengettömiä jo ennen kuin liekit levisivät Olevisten kirkon ympäristöön. Mikä kumma kunnon tallinnalaisia nyt riivaa?  

Yksinkertaisen pään voi sekoittaa yrttikeitoksella mutta myös uskonnollisella fanatismilla. Kumpikin on väärissä käsissä pelkästään vaarallista.

Hargla kuvaa viihdyttävästi ja kiinnostavasti vanhaa Tallinnaa, mutta tapahtumat vaativat myös piipahtamista Tartossa ja Lyypekissä; kummatkin jo merkittäviä kaupunkeja tuolloin.  Juoni polveilee vauhdikkaasti, murhia tapahtuu, uhkauksia kuullaan, outoja kirjoituksia ja rohtoreseptejä löytyy. Melchior saa tutkimuksissaan apua tyttäreltään, joka on ryhtynyt Piritan luostarin nunnaksi voidakseen rauhassa keskittyä puutarhan hoitoon.

Melchiorillahan on myös poika; niin ikään nimeltään Melchior ja apteekkarin kisälli! Poika on sentään kaukana Lyypekissä, jottei ihan isänsä klooniksi muuttuisi. Hänellä on siellä myös omia seikkailuja, joissa hänen täytyy päättää, liittyykö elämässään pahisten vai hyvisten joukkoon. Kannattaa siis katsoa tarkasti, onko kapakan nimikyltin läheisyyteen oven päälle kiinnitetty ruostuneet sakset.

Hitaasti kypsyvät keitokset

Saksalaisen Ingrid Nollin hidas jännäri ’Die Apothekerin’ vuodelta 1994 paljastaa jo nimellään, että tässä apteekkari on nainen, kuten nykyään kai Suomessakin jo useimmiten. Suomeksi ’Apteekkari’ saatiin vuonna 1999 Oili Suomisen kääntämänä.

Apteekkari on nimeltään Hella Moormann ja hän alkaa purkaa elämäänsä sairaalahuoneessa hiljaiselle vierustoverilleen. Aluksi Hella vaikuttaa vähän poloiselta; hiukan väärinymmärretty, vanhempiensa ja koulukaveriensa hylkimä, hiukan tohelo ja reppana, joka aina retkahtaa kelvottomiin miehiin, jotka vain huijaavat häntä.

Hiljalleen tarina saa lisää kierteitä. Hella on kyllä huijattavissa ja uskoo kerta toisensa jälkeen miestensä mielikuvitukselliset selitykset, koska ei halua päästää heistä irtikään, mutta Hella on kuitenkin alansa ammattilainen ja osaa käsitellä lääkkeitä tai myrkkyjä, kummiksi niitä nyt haluaakin nimittää.

Minua lukijana Hellan hitaus ja uskomattoman venyvä pinna alkoi uuvuttaa: olisin itse kannattanut huomattavasti selvempää ja nopeampaa toimintaa. Mutta asiat vyöryvät eteenpäin omalla painollaan ja ratkaisujakin saadaan, vaikka ei sellaisia kuin aluksi olisi voinut olettaa.

Sairaalan huonetoverillakin on lopulta jotain sanottavaa.

Sadistista farmasiaa

Patricia Posner kertoo teoksessaan ’Auschwitzin apteekkari’ toisen maailmansodan aikaisella tuhoamisleirillä pahamaineisen tohtori Mengelen proviisorina toimineen Victor Capesiuksen tarinan. Suomeksi kirja on julkaistu 2019 Niko Jääskeläisen kääntämänä, alkuperäiskirja on vuodelta 2017.

Victor Capesius oli syntyjään romanialainen, romaniansaksalainen. Naapurit siellä muistelivat ’kilttiä, vähän pulleaa apteekkarisetää’, jonka kanssa käytiin kesäisin uima-altaalla. 

Kun natsit kutsuivat ’hajallaan’ olleita saksalaisia ’takaisin valtakuntaan’, Capesiuskin otti tilaisuudesta vaarin ja muutti Saksaan. Hän pystyi osoittamaan puhtaan arjalaisuutensa ja pääsi koulutuksensa turvin nopeasti nousemaan SS-joukkoihin asti. Koulutettua väkeä tarvittiin ja Capesius hyötyi siitä, että CV:ssa oli edes lyhyt maininta toimimisesta lääkeyhtiö Bayerin myyntiedustajana. 

Pahimman työvaiheensa Capesius palveli Auschwitzin tuhoamisleirillä ’lääkehuollon’ tehtävissä. Vangeille lääkkeitä ei tietenkään annettu, vaan päinvastoin, tuhottavaksi tuotujen tavaroista pengottiin esille heidän mukanaan tuomansa lääkkeet ja ne otettiin saksalaisten käyttöön. Usein lääkepurnukoihin oli myös piilotettu arvoesineitä. Ne, kuten myös kaasutettujen ja ammuttujen suista irti revityt kultahampaat, Capesius kumppaneineen korjasi parempaan talteen. Lisäksi Capesius huolehti siitä, että Zyklon-B -kaasua oli varastoissa riittävästi.

Oksettavimmat työtehtävänsä Capesius suoritti tohtori Mengelen ja muiden lääkäreiden ’tieteellisten’ kokeiden farmaseuttisena toteuttajana. Hän muun muassa antoi vangeille myrkkyruiskeita, avusti kokeiluja eri lääke-aineiden ja lääke-aineiden korvikkeiksi suunniteltujen kemikaalien syöttämisessä tai eri tavoin vankien elimistöön annostelemisessa. Kokeiden kohteina kiltillä sedällä oli myös lapsia, erityisesti kaksosia. Kukaan ei tietenkään selvinnyt kokeista elävänä ja raporteissa Bayerille ja muille lääkeyrityksille muistettiinkin korostaa, että nämä kokeet ovat juuri siksi niin merkittäviä ja erityisiä, koska niitä ei voida suorittaa missään muualla kuin täällä, tällä ’materiaalilla’.

Kirjan jälkipuoli käsittelee Capesiuksen tuomiolle saamisen vaikeutta ja kaikkien oikeudenkäyntien nopeaa laantumista kylmän sodan alkaessa. 

Capesius onnistui kahteenkin otteeseen kiemurtelemaan vapaaksi sotarikossyytteistä. Britit pidättivät hänet, mutta vapauttivat sitten, kun oli niin paljon muutakin puuhaa. Seuraavan kerran hän jäi amerikkalaisten haaviin ja siellä hänen asiaansa tutkittiin hiukan pidempään, mutta hän hankki ’maineenpuhdistus’ todistuksia ja selvisi jälleen.

Sodan jälkeisenä pula-aikanakin Capesiukselta sattui jotenkin löytymään riittävästi pääomaa ja hän saattoi ostaa apteekin ja perustaa kauneushoitolan. ’Kaunistu Capesiuksen hoidossa’ lukee hoitolan lasi-ovesta otetussa valokuvassa. 

Kaikki sujui apteekkarin elämässä pitkään rauhallisesti. Vasta 1960-luvun alussa Eichmann -oikeudenkäynnin nostamassa uudessa sotarikollisten tutkinta-aallossa Capesius ja monet muut joutuivat jälleen oikeuden eteen. Lopulta neljän ja puolen vuoden tutkintavankeuden ja oikeudenkäynnin jälkeen hän sai Auschwitzin teoistaan 9 vuoden tuomion, josta hän kärsi lopulta runsaat kaksi vuotta. 

Lääkinnän ja myrkyttämisen raja on häilyvä; niin myös hyvän ja pahan. Kun Capesius jälleen vapauduttuaan meni perheineen asuinkaupungissaan Göppingenissä konserttiin, muu yleisö tervehti häntä aplodein.

***