perjantai 19. elokuuta 2016

Saksa nollapisteessä


Historian ja yhteiskuntien murroskohtia on aina mielenkiintoista tutkia: tiiviiseen muutamaan päivään tai ehkä enimmillään vuoteen, osuu joku suuri muutos - entinen romahtaa ja uusi tuntematon on alkamassa. Milloin siinä kohdassa ollaan, onkin vaikeammin havaittavissa.

Eikö kukaan tosiaankaan huomannut, että DDR oli aivan romahtamaisillaan? Tai Neuvostoliitto? Tai läntinen talous vuonna 2008? Tai että Venäjä vyöryy pian Krimille? Tai että jos Syyrian diktatorinen hallinto murenee, sen rakosista puskeekin ilmoille inhottava Isis eikä suinkaan mikään aiempaa parempi systeemi? Joku ehkä väittää huomanneensa ja tietäneensä, mutta yleensä nämä näkijät ilmaantuvat julkisuuteen vasta sen verran jälkikäteen, ettei heidän aitoudestaan voi aina olla varma.

Saksa ei lakkaa kiinnostamasta minua. Sen yhteiskunnallisista murroksista on useimmiten koitunut murhetta tai iloa myös muille Euroopan maille, Suomellekin. Juuri tällä hetkellä Saksassa ei varsinaisesti näytä olevan suurta murrosta, mutta ehkä sitä ei taaskaan huomaa, kun katsoo näin läheltä. Mitä nämä miljoona uutta pakolaista ja kohta ehkä kansalaista merkitsevät jo ennestään isolle kansalle? Mitä Saksa tekee, kun sitä suorastaan pyydetään ottamaan johtopaikka Euroopan taloudessa, ainoana maana jonka talous kukoistaa? Kuinka vahva Saksasta tuleekaan poliittisesti, jos Britannian ’Brexit’ todella tapahtuu ja saarivaltio vetäytyy pois vaikuttamasta Euroopan Unionissa?

Monella mittarilla arvioituna Saksa on jo nyt – ainakin siitä pian tulee – Euroopan vahvin maa. Runsaat kahdeksankymmentä vuotta sitten se suureen ääneen ilmoitti haluavansa sellaiseksi ja myös toteutti toiveensa muutamassa vuodessa, tunnetuin kammottavin seurauksin. Silloin Saksan suuruudesta joutuivat kärsimään miltei kaikki Euroopan kansat, viimeisinä ja perinpohjaisesti myös saksalaiset.

Vuonna 1945 Saksa oli päätynyt totaaliseen ’itseaiheutettuun’ nollapisteeseen.


Maailmansodasta non-stoppina kylmään sotaan


Englantilainen historioitsija Barry Turner on 2015 julkaistussa kirjassaan tutkinut natsi-Saksan viimeisiä aikoja laivaston suuramiraali Karl Dönitzin kautta. ’Karl Dönitz ja Kolmannen valtakunnan viimeiset päivät’ ilmestyi suomeksi käännettynä 2016.

Dönitz teki pitkän uran Saksan laivastossa, sukellusvenelaivaston päällikkönä ja viimein koko laivaston ylipäällikkönä. Kirjan takakannen mainosteksti lupailee sisällöksi muun ohella myös henkilökuvaa Dönitzistä. Se kyllä jää saamatta: en millään usko, että mies olisi ollut niin väritön, että henkilökuvaksi riittää maininta siitä, ettei hänellä ollut juurikaan ystäviä ja että hänen molemmat poikansakin kuolivat sukellusvenemiehistön jäseninä. 

Dönitz oli kyllä säntillinen ja taitava sukellusvenesodan strategi, mutta erityisen kiinnostavan hänestä tekee hänen CV:nsa viimeinen pesti: Kolmannen valtakunnan Führer. Hän todellakin oli mies, jolle Hitler käski periyttää valtansa sitten kun hän itse olisi tehnyt itsemurhan. Dönitz suostui ottamaan tämän ’toimen’ vastaan, vaikka sotatilanne oli jo aivan toivoton, eikä Führerinä olosta taatusti saisi myönteistä mainintaa sodan voittajien käsittelyssä. Hitlerin itsemurhasta ehti kulua vain viikko Saksan antautumiseen, joten pitkää Dönitzin Führer-kaudesta ei keväällä 1945 tosiaankaan tullut.

Kirjan melko vaisuksi jäävää Dönitziä kiinnostavampi osuus käsittelee antautumisneuvotteluja ja niiden koukeroita. Siitä ei ollut kysymys, pitäisikö Saksan antautua, vaan siitä, miten ja kenelle. Saksalaiset todellakin sotivat aivan järjettömään loppuun saakka ja olivat kyllä hyvin perillä siitä, etteivät heitä vastassa olleet liittoutuneet olleet keskenään ylimpiä ystäviä. Brittien Montgomery inhosi amerikkalaista Eisenhoweria ja kumpikin vierasti venäläisten toimintatyyliä, mutta ainakin englantilaisen Turnerin mielestä amerikkalaiset antoivat venäläisten huiputtaa itseään, eivätkä tajunneet, että Stalin halusi vain korvata yhden diktatuurin toisella. Tätä kenraalien ja marsalkkojen keskinäistä nokittelua lukiessa ymmärtää ainakin sen, miksi toisen maailmansodan päättymispäiviä ja voiton päiviä Euroopassakin on niin monta: toukokuun 7., 8. ja 9. päivä.

Minulle itselleni mielenkiintoisin ja ajatuksia herättävin asia kirjassa oli kuvaus Dönitzin viimeisinä töinään ennen ’Führer-kautta’ johtamasta operaatio Hannibalista. Se oli Itämerellä toteutettu liki 2 miljoonan ihmisen pelastusoperaatio, jossa Saksan laivasto koetti kaikilla mahdollisilla vähänkin merikelpoisilla aluksilla evakuoida saksalaisia sotilaita ja nälkiintyneitä, kurjia siviilipakolaisia pois länteen ja kohti Berliiniä rynnistävien venäläisten ulottuvilta. Nykyisten Liettuan, Puolan ja Pohjois-Saksan satamista kuljetettiin alkuvuonna 1945 epätoivoisia ihmislasteja lännemmäs. Paljon heitä jätettiin myös juuri miehityksestä vapautuneen Tanskan rannikolle, jossa saksalaispakolaiset eivät olleet todellakaan haluttuja.

Ehkä Angela Merkel on muistellut jotain tällaista, kun hän päätti sanoa viime vuoden pakolaistulvaa kauhistelleille kansalaisilleen: Wir schaffen das! Me selviämme siitä !


Ei muuta ulospääsyä maailmanlopusta



Kirjailija, käsikirjoittaja ja historiantutkija Florian Huber on tarttunut aiheeseen, joka on yhä ollut vaiettu aihe muutoin jo ’hyökynä’ tulleissa maailmansodan ja DDR:n ajan saksalaismuisteluissa. Itsemurhiin. Hänen aikalaismuistelmiin perustuva kirjansa ’Lupaathan tappaa itsesi’ ilmestyi 2015 ja käännettiin suomeksi 2016.

Sosiologi Hannah Arendt totesi jo heti sodan jälkeen tekemissään tutkimuksissa, että saksalaiset torjuivat kaikki tunteensa. Selvitäkseen sodan jälkeen rauniokasojen keskellä, he tarrautuivat mykkään puuhakkuuteen. Ei puhuttu, ei itketty, ei muisteltu. Ei omia tekemisiä eikä sitä, mitä itse oli joutunut kokemaan muitten taholta. Sen sijaan tehtiin töitä! Vimmatusti lapioitiin, kaivettiin, rakennettiin. Niin sitä ’talousihmettä’ luotiin. Tuttu reagointitapa meille suomalaisillekin; ahdistunut, mykkä raataminen.

Kun ajat paranivat, taloudellinen ja poliittinen paine hellitti ja lopulta Berliinin muurikin kaadettiin, murtui  myös saksalaisten suojakuori. Menneitten, vaikeiden asioiden muistelemisesta tuli sallittua, tärkeää ja toivottuakin. Muistaminen oli tie itseymmärrykseen ja ’menneisyyden hallintaan’, myös terapeuttisessa mielessä.

Huberin mukaan erityisesti itäisessä Saksassa loppukeväällä, etenkin huhtikuussa 1945, tapahtui niin merkittävä määrä itsemurhia, että voidaan puhua epidemiasta, joukkoitsemurhien aallosta. Esimerkiksi pienehkössä Demminin kaupungissa yli 700 ihmistä tappoi itsensä muutaman päivän aikana. Toisessa, läheisessä kaupungissa itsemurhia oli noin 600. Suurkaupungeissa, kuten Berliinissä, itsemurhien määrä huhtikuussa nousi jo moniin tuhansiin.

Demmin oli kolmen joen saartama kaupunki, jonne pakkautui valtavasti idempää tulevia pakolaisia. Ihmisiä, jotka olivat vaeltaneet jo päiväkausia nälkäisinä, likaisina, huonosti nukkuneina. Demminissä he tajusivat, etteivät pääse eteenpäin länteen, koska kaikkien kolmen joen sillat oli räjäytetty. Saman tajusivat harvat kaupunkiin jääneet paikallisetkin. Venäläisten tykkituli ja tankkien telaketjujen kitinä kuului aina vain lähempää. Joillakin harvoilla oli käytettävissään ase tai myrkkykapseleita itsensä tappamiseen. Suurin osa hukuttautui tai hirttäytyi. Ensin varmistettiin, että pois tästä maailmanlopusta pääsivät lapset, sitten äiti ja viimeisenä vaari, useimmiten.

Huber ei jää rypemään näihin kauheuksiin, joista kertovia muistelmia ja muita kirjallisia lähteitä hän tuo esille riittämiin, vaan koettaa analysoida niihin johtaneita yksilöllisiä ja kansallisia piirteitä.
Ensimmäisen maailmansodan tappio ja saksalaisten kokema nöyryytys, ’Versaillesin häpeärauha’, vyöryi kaikkien tietoisuuteen massiivisesti toistetulla propagandalla, jonka uutena tehokkaana välineenä oli radio. Työttömyys, lama ja 1920-luvun poliittinen kaaos saivat ihmiset kaipaamaan ’messiasta’, jolla olisi ratkaisu kaikkeen ja sen helpon tien natsit heille lupasivat. Niin lupaavat muuten kaikki populistit tänäkin päivänä.

Monien saksalaisten ’pienten ihmisen’ oma elämä oli sukupolvien sarja kurjuutta, epäonnistumista ja nöyryytyksiä. Vain osana hurraavaa, eteenpäin voitosta voittoon rynnistävää joukkoa he tunsivat olevansa hyväksyttyjä, menestyviä, tarpeellisia.  Natsien markkinoima ’Volksgemeinschaft’,  ’kansanyhteys’ oli heille oikeasti merkittävä asia, jonka nimissä hyväksyttiin sellaistakin, joka yksilön ’vanhanaikaisen’ omantunnon mukaan saattoi tuntua pahalta. Juutalaisten tai puolalaisten ajaminen kodeistaan, lasten ja vanhusten tappaminen – omantunnon rajoja venytettiin pikkuhiljaa, ja kun oli menty riittävän pitkälle, ei paluuta enää ollut.  Kun sota idässä alkoi mennä huonosti, hurraaminen vaihtui kauhuun. Meidän on aivan pakko voittaa, häviö ei ole mahdollinen, koska siinä tapauksessa meille kostetaan kaikki se, mitä me olemme tehneet, ajattelivat monet.

Ne, joiden epätoivo kävi liian suureksi, tappoivat itsensä. Monet henkiin jääneet valitsivat täydellisen kieltämisen tai uhriutumisen tien: en muista, en tiedä, en tiennyt silloinkaan, tein vain mitä käskettiin. Syyllisiä ovat ne jotkut muut siellä ylhäällä, viimeisenä Hitler, jota uskoin niin kuin kaikki muutkin.


Nuorukaisten elämän kevät



Saksalainen palkittu kirjailija Ralf Rothmann kertoo hyytävän hyvässä kirjassaan ’Kuolema keväällä’ (ilmestynyt 2015, käännetty suomeksi 2016) sodasta henkiin jääneen, mutta tavallaan pystyyn kuolleen isänsä Walterin tarinan. Isä kuolee lopulta kuusikymppisenä, lähes kuurona, itsensä piippuun kaivostyössä raataneena, vuonna 1987. Miehenä, jolla ei ollut ystäviä ja joka ei puhunut. Jolle kuuroutuminen ja sen kautta omaan maailmaan sulkeutuminen oli helpotus.

Kirja ei välttämättä ole kaikessa täsmälleen elämäkerrallinen, mutta Walterin elämänkaaren kautta Rothmann peilaa myös omaa ja oman sukupolvensa ahdistunutta irrallisuuden ja yksinäisyyden kokemusta. Tällaisten isien ja äitien perheisiin syntyivät sodanjälkeiset suuret ikäluokat, joista monet, kuten vuonna 1953 syntynyt Rothmann, lähtivät kotoaan heti kun suinkin pääsivät, ja sen jälkeen käväisivät siellä vain satunnaisesti juhlapyhinä.

Keväällä 1945 Walter on nuori poika, vielä alaikäinen ja työskentelee karjanhoitajana pohjoissaksalaisella suurella tilalla. Lehmät on ruokittava ja lypsettävä sodasta huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi. Nälkäinen kansa tarvitsee kipeästi ruokaa. Walterin oma väkivaltainen alkoholisti-isä on juuri kuollut rintamasotilaana jossain Unkarin aroilla. Helmikuussa 1945 Saksa on niin lopussa, että SS-värvärit tulevat paikallisiin tansseihin ja nappaavat sieltä 17-vuotiaat kaverukset Walterin ja Fieten. Heidän on pakko ’ilmoittautua vapaaehtoiseksi’ taistelemaan Führerin, kansan ja isänmaan puolesta.

Sotatilanne on jo epätoivoinen ja meno armeijan sisällä sen mukaista. Omia saa pelätä melkein yhtä paljon kuin vihollisia. Walter pääsee autokuskiksi mutta Fiete pakotetaan rintamajoukkoihin. Kun he tapaavat muutaman viikon kuluttua, saa toinen olla teloittamassa toista rintamakarkurina. Kaikki on tietenkin sodan lopputuloksen kannalta aivan turhaa, mutta yksilöt tämä valloilleen päässyt pahuus vielä ehtii murskata. Toiset ulkoa, toiset sisältä ja toiseen, kolmanteen sukupolveen saakka.

Rothmannin kirja on minusta todella hyvä. Se ei mässäile vaan on suorastaan lakoninen, mutta se mitä ei sanota ahdistaa melkein enemmän kuin se mikä on kirjoitettu suoraan näkyville. Näin luulisin kirjailijan tarkoittaneenkin; se kuvaa hänen sisäistä oloaan.

Saksa on tämän syksyn Turun Kirjamessujen teemamaa. Keitä kirjailijoita sieltä mahtaa olla tulossa vierailulle? Messujen ohjelma julkistetaan aivan tämän kuun lopussa.

***