Historian ja yhteiskuntien murroskohtia on aina mielenkiintoista tutkia: tiiviiseen muutamaan päivään tai ehkä enimmillään vuoteen, osuu joku suuri muutos - entinen romahtaa ja uusi tuntematon on alkamassa. Milloin siinä kohdassa ollaan, onkin vaikeammin havaittavissa.
Eikö kukaan tosiaankaan huomannut, että DDR oli aivan
romahtamaisillaan? Tai Neuvostoliitto? Tai läntinen talous vuonna 2008? Tai
että Venäjä vyöryy pian Krimille? Tai että jos Syyrian diktatorinen hallinto
murenee, sen rakosista puskeekin ilmoille inhottava Isis eikä suinkaan mikään aiempaa
parempi systeemi? Joku ehkä väittää huomanneensa ja tietäneensä, mutta yleensä nämä
näkijät ilmaantuvat julkisuuteen vasta sen verran jälkikäteen, ettei heidän
aitoudestaan voi aina olla varma.
Saksa ei lakkaa kiinnostamasta minua. Sen
yhteiskunnallisista murroksista on useimmiten koitunut murhetta tai iloa myös
muille Euroopan maille, Suomellekin. Juuri tällä hetkellä Saksassa ei
varsinaisesti näytä olevan suurta murrosta, mutta ehkä sitä ei taaskaan huomaa,
kun katsoo näin läheltä. Mitä nämä miljoona uutta pakolaista ja kohta ehkä
kansalaista merkitsevät jo ennestään isolle kansalle? Mitä Saksa tekee, kun
sitä suorastaan pyydetään ottamaan johtopaikka Euroopan taloudessa, ainoana
maana jonka talous kukoistaa? Kuinka vahva Saksasta tuleekaan poliittisesti,
jos Britannian ’Brexit’ todella tapahtuu ja saarivaltio vetäytyy pois vaikuttamasta
Euroopan Unionissa?
Monella mittarilla arvioituna Saksa on jo nyt – ainakin
siitä pian tulee – Euroopan vahvin maa. Runsaat kahdeksankymmentä vuotta sitten
se suureen ääneen ilmoitti haluavansa sellaiseksi ja myös toteutti toiveensa muutamassa
vuodessa, tunnetuin kammottavin seurauksin. Silloin Saksan suuruudesta joutuivat kärsimään
miltei kaikki Euroopan kansat, viimeisinä ja perinpohjaisesti myös saksalaiset.
Vuonna 1945 Saksa oli päätynyt totaaliseen ’itseaiheutettuun’
nollapisteeseen.
Maailmansodasta
non-stoppina kylmään sotaan
Englantilainen historioitsija Barry Turner on 2015 julkaistussa kirjassaan tutkinut natsi-Saksan
viimeisiä aikoja laivaston suuramiraali Karl Dönitzin kautta. ’Karl Dönitz ja Kolmannen valtakunnan
viimeiset päivät’ ilmestyi suomeksi käännettynä 2016.
Dönitz teki pitkän uran Saksan laivastossa, sukellusvenelaivaston
päällikkönä ja viimein koko laivaston ylipäällikkönä. Kirjan takakannen
mainosteksti lupailee sisällöksi muun ohella myös henkilökuvaa Dönitzistä. Se
kyllä jää saamatta: en millään usko, että mies olisi ollut niin väritön, että
henkilökuvaksi riittää maininta siitä, ettei hänellä ollut juurikaan ystäviä ja
että hänen molemmat poikansakin kuolivat sukellusvenemiehistön jäseninä.
Dönitz oli kyllä säntillinen ja taitava sukellusvenesodan strategi,
mutta erityisen kiinnostavan hänestä tekee hänen CV:nsa viimeinen pesti:
Kolmannen valtakunnan Führer. Hän todellakin oli mies, jolle Hitler käski
periyttää valtansa sitten kun hän itse olisi tehnyt itsemurhan. Dönitz suostui
ottamaan tämän ’toimen’ vastaan, vaikka sotatilanne oli jo aivan toivoton, eikä
Führerinä olosta taatusti saisi myönteistä mainintaa sodan voittajien
käsittelyssä. Hitlerin itsemurhasta ehti kulua vain viikko Saksan antautumiseen,
joten pitkää Dönitzin Führer-kaudesta ei keväällä 1945 tosiaankaan tullut.
Kirjan melko vaisuksi jäävää Dönitziä kiinnostavampi osuus
käsittelee antautumisneuvotteluja ja niiden koukeroita. Siitä ei ollut kysymys,
pitäisikö Saksan antautua, vaan siitä, miten ja kenelle. Saksalaiset todellakin
sotivat aivan järjettömään loppuun saakka ja olivat kyllä hyvin perillä siitä,
etteivät heitä vastassa olleet liittoutuneet olleet keskenään ylimpiä ystäviä.
Brittien Montgomery inhosi amerikkalaista Eisenhoweria ja kumpikin vierasti
venäläisten toimintatyyliä, mutta ainakin englantilaisen Turnerin mielestä
amerikkalaiset antoivat venäläisten huiputtaa itseään, eivätkä tajunneet, että
Stalin halusi vain korvata yhden diktatuurin toisella. Tätä kenraalien ja marsalkkojen
keskinäistä nokittelua lukiessa ymmärtää ainakin sen, miksi toisen
maailmansodan päättymispäiviä ja voiton päiviä Euroopassakin on niin monta: toukokuun
7., 8. ja 9. päivä.
Minulle itselleni mielenkiintoisin ja ajatuksia herättävin
asia kirjassa oli kuvaus Dönitzin viimeisinä töinään ennen ’Führer-kautta’
johtamasta operaatio Hannibalista. Se oli Itämerellä toteutettu liki 2
miljoonan ihmisen pelastusoperaatio, jossa Saksan laivasto koetti kaikilla
mahdollisilla vähänkin merikelpoisilla aluksilla evakuoida saksalaisia
sotilaita ja nälkiintyneitä, kurjia siviilipakolaisia pois länteen ja kohti
Berliiniä rynnistävien venäläisten ulottuvilta. Nykyisten Liettuan, Puolan ja
Pohjois-Saksan satamista kuljetettiin alkuvuonna 1945 epätoivoisia ihmislasteja
lännemmäs. Paljon heitä jätettiin myös juuri miehityksestä vapautuneen Tanskan
rannikolle, jossa saksalaispakolaiset eivät olleet todellakaan haluttuja.
Ehkä Angela Merkel on muistellut jotain tällaista, kun hän
päätti sanoa viime vuoden pakolaistulvaa kauhistelleille kansalaisilleen: Wir
schaffen das! Me selviämme siitä !
Ei muuta ulospääsyä
maailmanlopusta
Kirjailija, käsikirjoittaja ja historiantutkija Florian Huber on tarttunut aiheeseen,
joka on yhä ollut vaiettu aihe muutoin jo ’hyökynä’ tulleissa maailmansodan ja
DDR:n ajan saksalaismuisteluissa. Itsemurhiin. Hänen aikalaismuistelmiin
perustuva kirjansa ’Lupaathan tappaa
itsesi’ ilmestyi 2015 ja käännettiin suomeksi 2016.
Sosiologi Hannah Arendt totesi jo heti sodan jälkeen
tekemissään tutkimuksissa, että saksalaiset torjuivat kaikki tunteensa.
Selvitäkseen sodan jälkeen rauniokasojen keskellä, he tarrautuivat mykkään
puuhakkuuteen. Ei puhuttu, ei itketty, ei muisteltu. Ei omia tekemisiä eikä sitä,
mitä itse oli joutunut kokemaan muitten taholta. Sen sijaan tehtiin töitä!
Vimmatusti lapioitiin, kaivettiin, rakennettiin. Niin sitä ’talousihmettä’
luotiin. Tuttu reagointitapa meille suomalaisillekin; ahdistunut, mykkä
raataminen.
Kun ajat paranivat, taloudellinen ja poliittinen paine
hellitti ja lopulta Berliinin muurikin kaadettiin, murtui myös saksalaisten suojakuori. Menneitten,
vaikeiden asioiden muistelemisesta tuli sallittua, tärkeää ja toivottuakin.
Muistaminen oli tie itseymmärrykseen ja ’menneisyyden hallintaan’, myös
terapeuttisessa mielessä.
Huberin mukaan erityisesti itäisessä Saksassa loppukeväällä,
etenkin huhtikuussa 1945, tapahtui niin merkittävä määrä itsemurhia, että
voidaan puhua epidemiasta, joukkoitsemurhien aallosta. Esimerkiksi pienehkössä
Demminin kaupungissa yli 700 ihmistä tappoi itsensä muutaman päivän aikana. Toisessa,
läheisessä kaupungissa itsemurhia oli noin 600. Suurkaupungeissa, kuten
Berliinissä, itsemurhien määrä huhtikuussa nousi jo moniin tuhansiin.
Demmin oli kolmen joen saartama kaupunki, jonne pakkautui
valtavasti idempää tulevia pakolaisia. Ihmisiä, jotka olivat vaeltaneet jo
päiväkausia nälkäisinä, likaisina, huonosti nukkuneina. Demminissä he
tajusivat, etteivät pääse eteenpäin länteen, koska kaikkien kolmen joen sillat
oli räjäytetty. Saman tajusivat harvat kaupunkiin jääneet paikallisetkin. Venäläisten
tykkituli ja tankkien telaketjujen kitinä kuului aina vain lähempää. Joillakin
harvoilla oli käytettävissään ase tai myrkkykapseleita itsensä tappamiseen.
Suurin osa hukuttautui tai hirttäytyi. Ensin varmistettiin, että pois tästä
maailmanlopusta pääsivät lapset, sitten äiti ja viimeisenä vaari, useimmiten.
Huber ei jää rypemään näihin kauheuksiin, joista kertovia
muistelmia ja muita kirjallisia lähteitä hän tuo esille riittämiin, vaan
koettaa analysoida niihin johtaneita yksilöllisiä ja kansallisia piirteitä.
Ensimmäisen maailmansodan tappio ja saksalaisten kokema
nöyryytys, ’Versaillesin häpeärauha’, vyöryi kaikkien tietoisuuteen massiivisesti
toistetulla propagandalla, jonka uutena tehokkaana välineenä oli radio. Työttömyys,
lama ja 1920-luvun poliittinen kaaos saivat ihmiset kaipaamaan ’messiasta’,
jolla olisi ratkaisu kaikkeen ja sen helpon tien natsit heille lupasivat. Niin
lupaavat muuten kaikki populistit tänäkin päivänä.
Monien saksalaisten ’pienten ihmisen’ oma elämä oli sukupolvien
sarja kurjuutta, epäonnistumista ja nöyryytyksiä. Vain osana hurraavaa,
eteenpäin voitosta voittoon rynnistävää joukkoa he tunsivat olevansa
hyväksyttyjä, menestyviä, tarpeellisia. Natsien markkinoima ’Volksgemeinschaft’, ’kansanyhteys’ oli heille oikeasti merkittävä
asia, jonka nimissä hyväksyttiin sellaistakin, joka yksilön ’vanhanaikaisen’
omantunnon mukaan saattoi tuntua pahalta. Juutalaisten tai puolalaisten
ajaminen kodeistaan, lasten ja vanhusten tappaminen – omantunnon rajoja
venytettiin pikkuhiljaa, ja kun oli menty riittävän pitkälle, ei paluuta enää
ollut. Kun sota idässä alkoi mennä
huonosti, hurraaminen vaihtui kauhuun. Meidän on aivan pakko voittaa, häviö ei
ole mahdollinen, koska siinä tapauksessa meille kostetaan kaikki se, mitä me
olemme tehneet, ajattelivat monet.
Ne, joiden epätoivo kävi liian suureksi, tappoivat itsensä.
Monet henkiin jääneet valitsivat täydellisen kieltämisen tai uhriutumisen tien:
en muista, en tiedä, en tiennyt silloinkaan, tein vain mitä käskettiin.
Syyllisiä ovat ne jotkut muut siellä ylhäällä, viimeisenä Hitler, jota uskoin
niin kuin kaikki muutkin.
Nuorukaisten elämän
kevät
Saksalainen palkittu kirjailija Ralf Rothmann kertoo hyytävän hyvässä kirjassaan ’Kuolema keväällä’ (ilmestynyt 2015,
käännetty suomeksi 2016) sodasta henkiin jääneen, mutta tavallaan pystyyn
kuolleen isänsä Walterin tarinan. Isä kuolee lopulta kuusikymppisenä, lähes
kuurona, itsensä piippuun kaivostyössä raataneena, vuonna 1987. Miehenä, jolla
ei ollut ystäviä ja joka ei puhunut. Jolle kuuroutuminen ja sen kautta omaan
maailmaan sulkeutuminen oli helpotus.
Kirja ei välttämättä ole kaikessa täsmälleen
elämäkerrallinen, mutta Walterin elämänkaaren kautta Rothmann peilaa myös omaa
ja oman sukupolvensa ahdistunutta irrallisuuden ja yksinäisyyden kokemusta.
Tällaisten isien ja äitien perheisiin syntyivät sodanjälkeiset suuret
ikäluokat, joista monet, kuten vuonna 1953 syntynyt Rothmann, lähtivät kotoaan
heti kun suinkin pääsivät, ja sen jälkeen käväisivät siellä vain satunnaisesti
juhlapyhinä.
Keväällä 1945 Walter on nuori poika, vielä alaikäinen ja
työskentelee karjanhoitajana pohjoissaksalaisella suurella tilalla. Lehmät on
ruokittava ja lypsettävä sodasta huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi.
Nälkäinen kansa tarvitsee kipeästi ruokaa. Walterin oma väkivaltainen
alkoholisti-isä on juuri kuollut rintamasotilaana jossain Unkarin aroilla.
Helmikuussa 1945 Saksa on niin lopussa, että SS-värvärit tulevat paikallisiin
tansseihin ja nappaavat sieltä 17-vuotiaat kaverukset Walterin ja Fieten.
Heidän on pakko ’ilmoittautua vapaaehtoiseksi’ taistelemaan Führerin, kansan ja
isänmaan puolesta.
Sotatilanne on jo epätoivoinen ja meno armeijan sisällä sen
mukaista. Omia saa pelätä melkein yhtä paljon kuin vihollisia. Walter pääsee
autokuskiksi mutta Fiete pakotetaan rintamajoukkoihin. Kun he tapaavat muutaman
viikon kuluttua, saa toinen olla teloittamassa toista rintamakarkurina. Kaikki
on tietenkin sodan lopputuloksen kannalta aivan turhaa, mutta yksilöt tämä
valloilleen päässyt pahuus vielä ehtii murskata. Toiset ulkoa, toiset sisältä
ja toiseen, kolmanteen sukupolveen saakka.
Rothmannin kirja on minusta todella hyvä. Se ei mässäile
vaan on suorastaan lakoninen, mutta se mitä ei sanota ahdistaa melkein enemmän
kuin se mikä on kirjoitettu suoraan näkyville. Näin luulisin kirjailijan
tarkoittaneenkin; se kuvaa hänen sisäistä oloaan.
Saksa on tämän syksyn Turun Kirjamessujen teemamaa. Keitä
kirjailijoita sieltä mahtaa olla tulossa vierailulle? Messujen ohjelma
julkistetaan aivan tämän kuun lopussa.
***
