Turun kirjamessut

Artukaisissa tuli jälleen kerran käytyä ja tunnelma oli leppoisa, kuten aina.

Tilaa tuntui olevan jotenkin enemmän: puuttuiko näytteilleasettajia tai oliko sisustusta jollain lailla kevennetty? Liikkuminen oli joka tapauksessa miellyttävämpää.

Messujen teemoitusta oli hieman muutettu; tiettyjen maiden tai maakuntien sijasta nyt mentiin laveammin: Ilmastonmuutoksen kulttuurivaikutukset, teatteri ja lukutaito.

Ilmastonmuutoksen vaikutusten analysointiin ei mielestäni vielä ole mahdollisuuksia, mutta aihe on nyt tietenkin 'pakko mainita'.Teatterin ja kirjallisuuden yhteydet ovat tiiviit ja aina kiinnostavat ja lukutaito on tärkeääkin tärkeämpi. Perinteisen lukutaidon jatkeeksi 'median lukutaito' pitäisi ottaa peruskoulun pakolliseksi aineeksi ylemmillä luokilla. Lähes sata vuotta sitten koulunsa käyneen isoisäni koulutodistuksessa oli numero aiheesta 'lukeminen' ja toinen numero aiheesta 'luetun ymmärtäminen'. Siitä juuri on kysymys.

Pöydillä ja osastoilla tuli vastaan tältä vuodelta tuttuja, jo Kirjatarhassa käsiteltyjä kirjoja. Indrek Harglan 'Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru' oli näkyvästi esillä, samoin Heikki Kännön mainiot opukset. Kustantajan edustaja kertoi, että Kännöltä tulee pian markkinoille kolmas runsaudensarvi nimeltään 'Runoilija'. Olen kiinnostunut!

Päätin taas kerran, etten ostaisi 'juuri mitään' vaan nauttisin jatkossakin mainion kirjastolaitoksemme tarjonnasta. Melkein onnistuinkin: vain yksi ihan pieni ja vastuullinen (paperi)kassillinen kirjoja tarttui mukaan.

***

Levoton ja laiton Venäjä

Presidentti Putin kävi taas syksyllä kylässä ja sekoitti Helsingin ja tiedotusvälineet, vaikka ei jäänyt edes yöksi. Kaikki piti sulkea ja eristää ja tutkia ja vahtia: taivaita ja radiotaajuuksia ja Kolera altaan pohjia myöten. Presidentinlinnassa seistiin käsi ojossa tuulikaapissa ja television väki koetti keksiä jutunjuurta suoraan lähetykseen, kun Putin odotutti itseään kaksi tuntia yli ennalta ilmoitetun ajan.

Suomalaisia aikataulusta lipsuminen ärsyttää aina ja pompöösit elkeet vain kiusaannuttavat. On ilman muuta hyvä, että Putin käy täällä usein. Jos kävisi ilmi, että hän käy täällä myös ’matalalla profiililla’ vaikka beigeen pusakkaan ja harmaaseen lippalakkiin sonnustautuneena ja vie viemisinään lastin savukalaa, juustoa ja toppahaalareita koko suvun jälkikasvulle, me suorastaan rakastaisimme häntä.

Pitäisihän meidän jo tietää ja tuntea venäläiset, nuo tuhatvuotiset naapurimme. Jossain vaiheessa oikein mainostimme koko maailmalle asiantuntemustamme sillä suunnalla, mutta silti vain aina yllätymme. Levittelemme käsiä ja huokailemme ’ei Venäjää voi ymmärtää’.

Venäläiset liioittelevat aina kaikessa, sanoi tuskastunut Paasikivi jo aikoinaan. Kun heissä tulee vastaan yllättävä julmuus ja mistään piittaamaton välinpitämättömyys, sanotaan ’se on se aasialaisuus, mongolivalloituksen vaikutus tuntuu yhä’. Toisaalta venäläiset ovat kuitenkin iso osa eurooppalaista kulttuuriperimää ja yhteisöä. Ranskan presidentti Macron haluaa juuri nyt kovasti Venäjän lähemmäs Eurooppaa. Uusi venäläinen kulttuurikeskus ja suuri kultakupolinen ortodoksikatedraali ovat saaneet näkyvän tontin Eiffel-tornin läheltä.

Ymmärrystä voi saada lisää vain tietoa lisäämällä. Kun maailma on nyt sakeanaan informaatiovaikuttamista, kybersotaa ja valeuutisia, väärennettyjä kuvia ja deepfake videoita, ei auta muu kuin lukea aina vain lisää. Jos voi vielä matkustaa itse näkemään, mikä tilanne on, pystyy kenties erottamaan luotettavan tiedon kaiken hötön joukosta. On totta, että ihminen ei aina usko silloinkaan kun näkee, eikä aina ymmärrä, mitä näkee, mutta yrittää täytyy. Jos edes osittainen viisumivapaus Suomen ja Venäjän välillä toteutuu, se on askel eteen päin.

Venäjästä on nyt ilahduttavasti tarjolla suhteellisen tuoretta ja kiinnostavaa luettavaa eri näkökulmista. Artemi Troitski kirjoittaa nuorison vastakulttuureista ja vastarinnasta, René Nyberg patriarkoista ja oligarkeista ja Mark Galeotti rikollisryhmittymistä valtaa vastustamassa ja vallan suojeluksessa. Tämän kirjakolmikkoni jatkoksi sopii varmaan myös Arvo Tuomisen upouusi Putin-kirja, joka on minulta vielä lukematta.

Onneton se maa joka tarvitsee sankareita

Kulttuuritoimittajaksi tituleerattu Artemi Troitski, nyt vähän päälle kuusikymppinen, on ehtinyt olla kirjoittamisen ohella ainakin Neuvostoliiton ensimmäinen dj, musiikkikriitikko, Neuvostoliiton hajottua Playboy-lehden venäläisversion päätoimittaja, TV-juontaja ja tapahtumajärjestäjä. Hänen kirjansa ’Vastarintaa Venäjällä – Puskinista Pussy Riotiin’ (2017) ilmestyi Anton Nikkilän kääntämänä ja toimittamana suomeksi 2019.

Venäjän yhteiskunnalliseen nykytilaan tuskastuneena Troitski on muuttanut Tallinnaan. Kirjan esipuheessa hän pahoittelee, ettei voi nyt kertoa vain iloisista asioista rakkaasta maastaan, vaikka tahtoisi. Sen sijaan hän suree omien lastensa ja tuttaviensa lasten puolesta sitä, että näiden on melko varmasti muutettava Venäjältä muualle, jos sen nykyinen autoritatiivisuus ja konservatiivisuus ei hellitä.

Troitski aloittaa nuorison vastarintaryhmien kuvauksensa 1800-luvun alun dandyistä ja dekabristeista. Jälkimmäisistä hän on innoissaan: voi millainen Venäjästä olisikaan tullut, jos nuo alle kolmikymppiset intomieliset upseerit olisivat silloin onnistuneet. Jos Venäjä olisi lähtenyt samaan suuntaan kuin tuolloiset Ranska ja Britannia. Olisi saatu edustuksellinen parlamentti, vapautettu liike-elämää ja edistetty koulutusta. Ei olisi tullut tsaarien poliisivaltiota, ei vallankumoukselle altistavaa kurjuutta, ei bolsevistista vallankumousta, ei Neuvostoliittoa.

Mutta ei. Dekabristien kapina kesti hädin tuskin yhden päivän. Järjestys palautettiin kovin kourin ja sen jälkeen venäläisestä nuorisosta nousi vastarintaliikkeitä yksi toisensa perään. Tulivat ’tarpeettomat ihmiset’, zapadnikit, slavofiilit, realistit, nihilistit, narodnikit, terroristit, mustasotnialaiset, anarkistit, kommunistit, taiteen symbolistit, futuristit, mystikkolahkot ynnä muut. Sitkeästi he aina nousivat hetkeksi toimintaan ja joivat maljoja ’mahdottoman hankkeemme menestykselle’ kunnes tuhoutuivat.

Vallankumouksen voitettua niskan päälle pääsivät kommunistinuoret ja Komsomol. Silti maasta löytyi vielä niillekin vastarintaa; oli melkein ’täysin villiintyneitä’ katulapsia, joita ei pidätellyt mikään ja oli jopa jossain määrin organisoitunut Stalinin vastainen maanalainen liike. Kun Stalinista viimein päästiin, alkoi ’länsimaisen’ nuorisokulttuurin tihkuminen itään rautaesiripun takaa. Syntyivät yhteiskunnalliset dissidentit mutta myös venäläiset hipit, Beatles-fanit, neuvosto-rock. Tässä kohtaa Troitski on itse ollut jo toiminnassa mukana ja kirjoittaa tietenkin aikakaudesta innoissaan. Hän antaa rockille ehkä suuremman ansion Neuvostoliiton kaatumisessa kuin moni muu.

Kantaa ottava rock alkoi kuitenkin aikanaan kyllästyttää ja Jeltsinin ajan nuoriso halusi yhteiskunnan myllerryksessä vain tanssia kepeää ’popsaa’. Kulttuuriset ilmiöt kehonrakentajista ’uusvenäläisiin’ mafiatyyppeihin ja anime-harrastajista hipstereihin ovat saaneet venäläiset vastineensa, monenlaisia performansseja unohtamatta.

Mitä seuraavaksi? Niinpä niin, ah nuoriso, onko teistä enää mihinkään? Sympaattisesti kirjoittava Troitski siteeraa vielä Lermontovin runoa liki 180 vuoden takaa: Luon nykypolveen katseen surumielin synkin…saa vaara meidät pelkoon, polvistumme kuin orjat halvat, nöyrät esivallalle…

Viitat ja kultaketjut

René Nyberg on tehnyt pitkän uran Suomen ulkoministeriön palveluksessa; ensin monissa eri tehtävissä Neuvostoliitossa ja lopulta suurlähettiläänä Moskovassa ja Berliinissä. Viimeiset työvuotensa hän oli East Office of Finlandin toimitusjohtaja.

Nyberg on ollut innokas keskustelija viestimissä ja lehtien palstoilla. Hän kirjoitti holokaustia Baltiassa paenneiden sukulaistensa vaiheista koskettavan kirjan ’Viimeinen juna Moskovaan’ ja nyt hän on järjestellyt myös työmuistiinpanojaan kirjaksi. ’Patriarkkoja ja oligarkkeja’ (2019) kertoo nimensä mukaisesti ensin kirkollisista asioista, joiden järjestelyissä Nyberg tuli työtehtäviensä vuoksi olleeksi mukana ja sitten muutamista ’uuden Venäjän’ suurista oligarkeista, joihin hänellä oli kontakteja.

Nyberg kirjoittaa notkeasti, ilmeisestikin tuhansien raporttien laatimisen tuomalla rutiinilla. Kirjassa mainitaan lukuisia henkilöitä, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet tekstiä. Johtuuko se sitten heistä, heidän mahdollisesti ehdottamistaan ’pyöristyksistä’ tai poistoista, tai painaako vanhaa diplomaattia edelleen tietty vaitiolovelvollisuus, en tiedä, mutta monissa kohdin jää tunne, että juttu jää kesken. Että tässä ei ole kaikki, mitä tapahtui, tai että Nyberg tietää kyllä enemmän, muttei sano. No, eihän kaikkea tietysti aina kannatakaan sanoa. Varmaan kirja jo sinällään palvelee monia asioista kiinnostuneita, opinnäytteen tai esitelmän tekijöitä, tutkijoita, jotka poimivat palapeliin osasen sieltä ja toisen täältä.

Patriarkka-osio käsittelee monia neuvotteluja ja järjestelyjä Suomen ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin välillä. Murskattuaan kirkon Stalin huomasikin yhä tarvitsevansa sitä propagandatarkoituksiin, ja siitä alkoi neuvostojärjestelmän yritys saada Suomenkin ortodoksit takaisin Moskovan patriarkaatin määräysvaltaan. Suomalaiset kun olivat onnistuneet löytämään itselleen uuden kodin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuudessa. Siinä tarvittiin taitavien piispojen ohella niin ulkoministeriötä ja Suomen luterilaista kirkkoakin ennen kuin tilanne saatiin rauhoitettua.

Oligarkki-osiossa vilahtelevat suomalaiset teollisuusjohtajat; Ollilat, Tammiset ja Gustavsonit ja heidän kanssaan erilaisia hankkeita suunnitelleet ja hioneet oligarkit, kuten Deripaska, Berezovski, Abramovits ja etenkin Aleksei Mordasov, joka olisi halunnut ostaa ja sulkea Rautaruukin.

Suuri yleisö tunnistaa varmaan parhaiten Mihail Hodorkovskin, jonka Nyberg tapasi muutaman kerran ja sai tulemaan tapaamiseen Suomeenkin, vain pari päivää ennen kohtalokasta pidättämistään. Häntähän pidettiin sitten vajaat kymmenen vuotta vankeudessa; syystä tai syyttä, riippuu keneltä kysyy. Venäjä ei ole oikeusvaltio, kuten Nyberg moneen otteeseen toteaa. Jotenkin kylmäävä on Nybergin kertoma kommentti, jonka korkea-arvoinen venäläisedustaja Hodorkovskista antoi: Niin, hän ei murtunut.

Kenen katon alla on paras olla?

Brittitutkija Mark Galeotti on erikoistunut kansainväliseen rikollisuuteen ja Venäjän turvallisuuskysymyksiin ja työskentelee tällä hetkellä Prahassa ja Lontoossa. Hänen kirjansa ’Voima ja valta’ (2018), alaotsikkonaan ’Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa’, ilmestyi suomeksi 2019 Hannu Tervaharjun kääntämänä.

Kirja on erittäin perusteellinen selvitys venäläisen rikollisuuden vaiheista aina 1700-luvulta saakka. Paksuhkon opuksen lukemisen tekee miellyttäväksi tietty ’asiallisuus’ (runsaat lähdeviitteet) ja toisaalta innostunut perehtyneisyys. Tekijä ei päivittele, ei kauhistele eikä osoita kovin paljon moraalista närkästystäkään. Sitaatti Juri Melnikovilta, Venäjän Interpol-viraston johtajalta (1994) on kuvaava: ’En ymmärrä mitä lännessä nyt hehkutetaan Venäjän ’mafiasta’. Ainahan me olemme olleet tällaisia. Te vain saitte sen lopultakin selville.’

Toisaalla Galeotti siteeraa George Dobsonia, The Times -lehden kirjeenvaihtajaa 1800-luvun lopulta : ’Ensi kertaa Venäjälle matkustaessani minuun teki vaikutuksen kaksi asiaa: heidän suuri vieraanvaraisuutensa…ja heidän laittomuutensa. Tarkoitan täydellistä lakien ylenkatsetta.’

Galeotti kuljettaa synkänpuoleista katsaustaan näppärästi liittämällä mukaan ’rikollisten kielioppia’ (blatnaja muzyka) lennokkaine ilmauksineen ja ’lisänimineen’ sekä merkityksiä pursuavine tatuointeineen. Esimerkkejä kaikenlaisista rikoksista ja rikollisryhmistä on kymmenittäin.

Valtaapitävien ja rikollisten yhteistyö ja ’intressien sekoittuminen’ on peräisin jo kaukaa. Maanalaiset kommunistiryhmät rahoittivat tsaarien aikaan toimiaan ryöstöillä, bolsevikeilla ’haltuunotto’ oli jokapäiväistä. Stalinin jättiläismäinen vankileirisysteemi ei olisi pystynyt toimimaan, ellei ’49-kerholaisia’ eli rikollisvankeja olisi saatu raaoiksi luottovangeiksi vahtimaan toisiaan ja ’58-kerholaisia’ eli poliittisia vankeja. Siellä, jos missä, kouliutui julmia ja ’hankintahommiin’ kykeneviä ihmisiä.

Sitten yht’ äkkiä Stalinin jälkeisen ’suojasään’ aikana leirijärjestelmä todettiin kannattamattomaksi ja moraalisestikin ’vääräksi’. Niinpä vapauteen, muun kansan joukkoon, tulvahti äkkiä ja samaan aikaan viisi miljoonaa entistä vankia. Ilman mitään seurantaa, ilman mitään tukea tai toimeentulon avitusta. Saattaa arvata, että heidän oli löydettävä paikkansa ’jostain’.

Valtiolta ja yhteisistä tavaroista varastaminen tai kavaltaminen on ollut Venäjällä ’maan tapa’ ja Neuvostoliiton romahdettua syntyneet hurjat oligarkkimarkkinat olivat vain sen jatkumoa. Tuntui hullulta lukea, kuinka itse Brezhnev muisteli nuoruuttaan junien rahdin purkajana. Jokaista purettua kolmea säkkiä tai laatikkoa kohti otettiin yksi itselle. Oi niitä aikoja, niin.

Putin on tunnetusti saanut 2000-luvulla suurimmat oligarkit suitsittua, mutta toisaalta hän tarvitsee työrukkasia hajallaan natisevan hallintonsa tukijoiksi. Niinpä tietyt suurhankkeet (kuten järjettömän kalliit Sotsin olympialaiset) annetaan tietyille tahoille, muita palveluksia vastaan. Suojelun ostaminen ja myyminen, krysa (=katto), on rikollisten perustoimintaa. Ne, joilla on kaikkein korkeimman tason krysa, saavat toimia poliisien häiritsemättä.

Galeotti toteaa, että vaikka rikollisuus on nykyään tosiaankin globaalia, on Venäjän kansa kuitenkin omien rikollistensa suurin uhri ja niiden kesyttäminen on lopulta kansan tehtävä. Se voi kestää kauan, mutta mahdotonta se ei ole.

Ulkopuoliset eivät siinä voi paljoa auttaa, etenkin kun ’puuttuminen toisen maan sisäisiin asioihin’ tekisi kaikesta vain poliittisesti tulenarkaa. Aivan kädettomiä ei sentään olla; esimerkiksi rikollisen rahan ottaminen ilomielin läntisiin pankkeihin ja sijoituksiin voitaisiin, ja tulisi, lopettaa. Pankkiirien ei pitäisi päästä enää julkisuuteen väittämään olevansa ’järkyttyneitä, hyvin järkyttyneitä’ kun finanssikeskuksiin valuva raha osoittautuukin likaiseksi.

***